Suomi erottuu naapurimaista historiansa kautta. Suomella on oma ainutlaatuinen menneisyytensä, joka poikkeaa täysin Ruotsin, Viron, Venäjän ja Norjan vaiheista. Maantiede, ilmasto, tavat ja monet kulttuuritekijät ovat yhteisiä tai samankaltaisia monissa maissa. Kansalla ei ole identiteettiä, jos se ei tunne historiaansa. Suomen valtiollisen itsenäistymisen 100-vuotispäivän lähestyessä on syytä jäsentää monisyisen historiallisen tapahtumasarjan eri puolia ja vaiheita.
Suomen itsenäisyyspäivää vietetään 6. joulukuuta sen johdosta, että itsenäisyysjulistus hyväksyttiin eduskunnassa tuona päivänä vuonna 1917. Tosiasiassa eduskunta julistautui itsenäiseksi jo 15. marraskuuta, mitä edelsi kahdeksan kuukauden kiihkeä ja ristiriitainen valmistautuminen.
Kansakunnan itsenäistymisen tarkastelua ei voida rajoittaa vuoteen 1917. Vapaussota venäläisten karkottamiseksi, sisällissota kapinan kukistamiseksi ja kunnallisvaalit paikallistason demokratiana vasta sinetöivät itsenäisyyden vuonna 1918. Korkeimman vallan käyttö ratkaistiin ensin luomalla valtionhoitajan instituutio vuonna 1918 ja sitten presidentti hallitusmuodossa vuonna 1919. Puolustusvoimat ja ulkoministeriö perustettiin vuonna 1918. Itsenäisen Suomen rajat vahvistettiin rauhansopimuksessa vuonna 1920.
Romahtavat imperiumit ja sosialistikumoukset
Suomen itsenäistyminen on sijoitettava kansainvälisiin yhteyksiin. Vuosien 1917‒1920 tapahtumista näkyvimpiä olivat imperiumien romahtaminen, ensimmäisen maailmansodan päättyminen, sosialistiset vallankumoukset, kapinat ja sisällissodat. Suomen kanssa samoihin aikoihin itsenäistyi monia muita valtioita. Kansainvälinen vertailu on välttämätöntä. Erityistä huomiota tulee kiinnittää entiseen emämaahan Venäjään ja sen viholliseen, Suomen sisällissotaan osallistuneeseen Saksaan.
Mittakaavaltaan jättimäisin tapahtumasarja oli Euroopan vanhojen monikansallisten imperiumien hajoaminen. Se liittyi osin maailmansotaan, jonka syttymisen syyt kesällä 1914 ovat sitä suurempi arvoitus, mitä enemmän niihin perehtyy. Suomen kannalta Venäjän joutuminen sotaan merkitsi aluksi Suomen muuttumista sotaleiriksi. Sotatila, linnoitustyöt ja suora sotilaskomento kavensivat kansallisen itsemääräämisoikeuden rajoja.
Tohtori Mari Vareksen käsikirjoituksessa Suomen itsenäistymisen kansainvälinen vertailu kuvataan eri maiden irtautumista emämaistaan, vapaus- ja sisällissotia, valtiojärjestyksen laatimista ja suurvaltojen osuutta.[i] Ensimmäinen ja usein unohdettu entinen suurvalta, joka hajosi, oli Ruotsi, josta Norja itsenäistyi vuonna 1905. Ruotsi yritti vielä kaapata sisällissodan kaaoksessa olleelta Suomelta Ahvenanmaan keväällä 1918. Kolme suurta imperiumia hajosi maailmansotaan: Venäjä, Itävalta-Unkari ja Ottomaanien valtakunta. Lisäksi sodan hävinneestä Saksasta, mutta myös sen voittaneesta Isosta-Britanniasta irtosi osia. Euroopan kartta mullistui: syntyi pikkuvaltioiden Eurooppa, josta vallankumouksen heikentämä Neuvosto-Venäjä ja rauhanehtojen rampauttama Saksa olivat sivussa.
Suomen kanssa samoihin aikoihin itsenäistyneitä valtioita 1917‒1922
Transkaukasian liittotasavalta (Azerbaidžan, Georgia ja Armenia) 28.2.1917
Puola (Venäjä, Saksa) (perustuslaki hyväksyttiin 1921) 30.3.1917
Kaukasuksen vuoristoalueiden asukkaiden Unioni (Dagestan, Ossetia, Kabardia, Abhasia) (Venäjä) Toukok. 1917
Suomi (Venäjä) 6.12.1917
Ukraina (Venäjä) 22.1.1918
Liettua (Venäjä) 16.2.1918
Viro (Venäjä) 24.2.1918
Georgia (Venäjä) toukokuu 1918
Tšekkoslovakia (Itävalta-Unkari) 24.10.1918
Latvia (Venäjä) 18.11.1918
Jugoslavia (v:een 1929 Serbien, Kroaattien ja Sloveenien kuningaskunta) (Itävalta-Unkari) 1.12.1918
Valko-Venäjä (Venäjä) 1919
Unkari (Itävalta-Unkari) 1919
Memel (Saksa) 1919
Danzig (Saksa) 1919
Tannu-Tuva (Venäjä) 1921
Irlanti (Iso-Britannia) (1916) 1921, 1937
Turkki (Ottomaanien valtakunta) 1922
Vuonna 2017 Suomi voisi isännöidä kahta kansainvälistä konferenssia. Ensimmäinen käsittelisi historiallisesti pienten valtioiden syntyä ja pohtisi poliittisesti kansallisvaltioiden roolia tulevaisuuden Euroopassa. Aihe sopisi hyvin ETYK-Suomen isännöitäväksi Helsingissä.
Toinen olisi tieteellisen konferenssi Venäjän vallankumouksesta. Euroopan sosialistiset puolueet ja ennen kaikkea Venäjän sosialistinen vallankumous vuonna 1917 ovat välitön tausta itsenäistymiselle ja Suomen sisällissodalle. Aihe sopisi Tampereelle, Venäjän kumouksellisten Leninin ja Stalinin ensimmäiselle kohtaamispaikalle.
Valtionmuodostus: kansallistunne ja hallinto
Suomen valtiollisen itsenäistymisen satavuotisjuhlien kokoavaksi teemaksi sopii Kansakunta itsenäistyy. Valtio syntyi omasta tahdosta eikä kansainvälisenä jakojäännöksenä. Suomalaisten tahdonmuodostuksella on pitkä historia. Se ulottuu Ruotsin vallan aikaan, jolloin luterilainen usko ja sen luoma suomen kirjakieli ja kansanopetus sekä valtiolliset järjestelyt kuten suomenkielinen lainkäyttö tukivat itsehallinnon ituja.
Nation Building on tänä päivänä ajankohtainen prosessi eri puolilla maailmaa ja valtioita itsenäistyy edelleen, mihin presidentti Martti Ahtisaari osallistuu välitystyöllään. Valtionmuodostuksen osatekijöitä ovat yhtäältä aineettomat aatteet kuten kansallisen identiteetin muotoutuminen, kansallistunne ja itsenäisyystahto ja toisaalta konkreettiset instituutiot kuten oikeusjärjestys, hallintoelimet ja politiikka.
Muutama vuosi sitten vietetyn 200-vuotisjuhlan eli Merkkivuoden 1809 teemana oli Kansakuntaa rakentamaan. Usean vuoden aikana toteutetuissa tapahtumissa tarkasteltiin tuon ajan suurpolitiikkaa, Suomen sotaa ja Venäjälle siirtyneiden Ruotsin itäisten maakuntien muotoutumista autonomiseksi Suomen suuriruhtinaskunnaksi.
Valtionmuodostuksen kannalta tärkeä oli tuolloin aloittanut hallituskonselji, josta tuli Keisarillisen Suomen senaatti. Jatkuvuus korostui, kun itsenäistymisen jälkeen toiminta jatkui ennallaan ja nimilaput vain vaihdettiin: talousosastosta tuli valtioneuvosto, oikeusosastosta tuli korkein oikeus, senaatin talousosaston varapuheenjohtajasta tuli pääministeri ja senaattoreista ministereitä, prokuraattorista tuli oikeuskansleri ja toimituskunnista tuli ministeriöitä. 200-vuotisjuhliaan viettivät oikeuskansleri, korkein hallinto-oikeus, korkein oikeus sekä valtiovarain-, opetus-, sisäasiain- ja puolustusministeriöt.
Itsenäistymisen edellytyksenä on kansakunnan, kansalaismielen rakentuminen. Sen kuvaaminen ja merkityksen arviointi ei ole yksiselitteistä. Oliko Suomen valtion synty hallinnollisten järjestelyjen vai kansallisuusaatteen tulos? Olisiko Suomi ollenkaan itsenäistynyt, jos se olisi jäänyt Ruotsin yhteyteen? Entä milloin Suomi olisi itsenäistynyt, jos ei vuonna 1917? Ehkä se olisi tapahtunut vasta Neuvostoliiton hajotessa vuonna 1991, jos sittenkään?
Hallinnollisille rakenteille antoi sisällön kasvava kansallistunne: Lönnrotin Kalevala, Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat ja Snellmanin sivistysvaltio-oppi. Yleiseurooppalainen kansallisuusaate sai 1800-luvun Suomessa tuekseen juridisia strategioita. Osmo Jussila on kuvannut niiden taustaa:
”Suomen erikoisasema riippui vain keisarien yksipuolisista vakuutuksista, jotka voitiin milloin tahansa peruuttaa, mutta juuri siksi olikin rakennettava julkisuuteen oppia Suomen valtiollisista oloista ja valtiosta sekä kaikin tavoin lisättävä suomalaisten oikeustietoisuutta, joka suuresti vaikeuttaisi tuota yksipuolista irtisanomista, saattaisipa peräti estää Venäjään sulauttamisen.”[ii]
Vuonna 1863 käynnistynyt säännöllinen valtiopäivätoiminta vahvisti autonomiaa ja loi edellytykset järjestäytyneelle poliittiselle toiminnalle eli puolueille. Kansan yhteiskunnallisessa mobilisoitumisessa tärkeitä olivat suuret kansanliikkeet suomalaisuus, herännäisyys, raittiusliike, kansansivistysaate, osuustoimintaliike ja työväenliike. Juridiset strategiat valtion- ja demokratian rakennuksen välineinä ovat vuoden 1899 Helmikuun manifestista alkaneen oikeustaistelun keskeinen sisältö.[iii] Politiikan ja legalismin strategiat valtion synnyttämisessä ja rakentamisessa ovat itsenäisyyden taustan kiinnostavaa problematiikkaa.[iv]
Itsenäisyystahto: jääkärit ja vapaussota
Venäläistämisen paineessa autonomian palauttaminen oli useimpien suomalaisten päällimmäisin tavoite. Suomen poliittinen kenttä yhdistyi itsehallinnon puolustuksessa ja syntyi yksikamarinen eduskunta 1906. Mutta Venäjän valtakunnan yhtenäistämispaine jatkui pienen hengähdystauon jälkeen ja kavensi jälleen Suomen itsehallintoa. Yhä useamman katseet kääntyivät itsenäistymiseen. Itsenäisyystahdon syntymiselle löytyy monta ajankohtaa ja näkökulmaa.
J. K. Paasikivi kertoo sortovuosien muistelmissaan keskustelusta silloisen eduskuntatalon Heimolan puhemiehen huoneessa talvella 1911. Puhemiehenä oli P. E. Svinhufvud, joka oli hoitanut tehtävää uuden eduskunnan alusta asti:
”Yhtäkkiä Svinhufvud sanoi: ’Tämä elämä ei mene. Me tuhoudumme, ellemme pääse Venäjästä eroon.’
Minä: ’Miten luulet meidän pääsevän Venäjästä eroon?’
Svinhufvud: ’Sitä en tiedä, mutta yhdellä tai toisella tavalla sen täytyy tapahtua.’
Siitä syntyi pitempi keskustelu. [Jonas] Castrén kannatti Svinhufvudia.
Svinhufvud korosti: ’Venäläiset tekevät meistä täydellisen lopun, jos jäämme Venäjän yhteyteen. Ne kuristavat meidät.’
Olimme yhtä mieltä, että jos mahdollisuus itsenäisyyteen ilmaantuisi, sitä oli yritettävä käyttää.”[v]
Maailmansodan syttyminen kesällä 1914 uhkasi lopettaa Suomen autonomian ja tehdä Suomesta Venäjän maakunnan. Avointa vastarintaa osoittanut Lappeen tuomiokunnan tuomari ja kansanedustaja Svinhufvud karkotettiin Siperiaan syksyllä 1914. Samaan aikaan Suomesta luotiin yhteys Venäjän vihollismaahan Saksaan, joka antoi aseellisen koulutuksen lähes 1 900 miehelle. Hanke tuli tunnetuksi jääkäriliikkeenä. Sen enempää Svinhufvudilla kuin valtiopetokseen syyllistyneillä jääkäreilläkään ei olisi ollut tulevaisuutta Suomessa ellei Venäjän keisarikunta olisi romahtanut.
Valtiollisen itsenäistymisen kannalta ratkaiseva kynnys oli maaliskuu 1917, jolloin keisari luopui vallasta ja Suomen autonomian rajoitukset peruutettiin. Heinäkuussa 1917 eduskunta sääti valtalain, joka siirsi eduskunnalle Venäjän keisarille kuuluneen vallan, jota nyt käytti Venäjän väliaikainen hallitus. Se ei kuitenkaan vahvistanut valtalakia, vaan määräsi uudet eduskuntavaalit. Kolmas ja tärkein kynnys oli 15. marraskuuta 1917, jolloin Suomen eduskunta julistautui korkeimman vallan haltijaksi eli sanoi irti kaikki siteet Venäjään. Eduskunta nimitti uuden Svinhufvudin johtaman senaatin, joka ryhtyi johtamaan maata ja hankkimaan itsenäisyydelle ulkovaltojen tunnustusta.
Ulko- ja turvallisuuspolitiikan alku: valtionpäämies, ulkoasiainhoito, puolustusvoimat
Itsenäisen valtion ensimmäinen tehtävä on järjestää ulko- ja puolustuspolitiikkansa hoito. Ulkoministeriö, presidentti-instituutio ja puolustusvoimat tulevat viettämään 100-vuotisjuhliaan vuonna 2018. Ulkopolitiikan johtosuhteet olivat aluksi epäselvät Venäjän keisarin ja Venäjän väliaikaisen hallituksen jäljiltä.
Suomessa ei itsenäiseksi julistautumisen aikaan vuonna 1917 ollut lainkaan omaa sotaväkeä, vaan enimmillään noin 100 000 venäläistä sotilasta. Niiden rooli ja merkitys eri paikkakunnilla ansaitsee lähemmän tarkastelun. Vuoden mittaan sotaväsymys ja vallankumouskiihotus rapauttivat venäläisen sotaväen kurin ja ilmapiiri liukui kohti anarkiaa. Järjestysvallan tyhjiötä pyrkivät täyttämään vapaaehtoiset aseelliset joukot, vasemmistolaiset punakaartit ja porvarilliset suojeluskunnat.
Suomessa oli itsenäistymisen jälkeen vuoden 1918 alussa vielä noin 75 000 venäläistä sotilasta. Maan hallitus valtuutti Suomeen palanneen kenraali Mannerheimin johtamaan suojeluskunnista muodostettuja joukkoja venäläisten karkottamiseksi. Karjalasta ja Pohjanmaalta alkaneeseen vapaussotaan, josta kapinan seurauksena tuli myös sisällissota, osallistui hallituksen puolella myös Saksan Suomeen lähettämä Itämeren divisioona ja ruotsalaisia upseereita ja vapaaehtoisia. Venäläistä sotaväkeä osallistui sotaan kapinallisten puolella.
Suomen puolustusvoimilla on pitkät sotilasperinteet Ruotsin ja Venäjän vallan ajalta. Itsenäisen Suomen puolustusvoimien perustamispäivänä voidaan pitää 25. tammikuuta 1918, jolloin suojeluskunnat julistettiin hallituksen joukoiksi. Helmikuussa Saksasta kotiutuneet jääkärit ja asevelvollisuus vahvistivat joukkoja, jotka koulutettiin samalla, kun ne kävivät vapaus- ja sisällissotaa.
Valtionpäämiehen tehtäviä, joista tärkein oli ulkopolitiikan johtaminen, hoitivat syksyllä 1917 ensin eduskunta ja sitten pääministeri, sitten toukokuusta 1918 lähtien uusi toimija valtionhoitaja ja lopulta kesästä 1919 lähtien presidentti. Ulkoasiainhallintoa hoidettiin ensin ministeriöittäin hajautetusti, kunnes toukokuussa 1918 ensimmäiseksi ulkoministeriksi nimitettiin pankinjohtaja Otto Stenroth, joka organisoi ulkoasiainhallinnon.[vi] Edellisvuonna käyttöön otettu Leijonalippu vaihdettiin Siniristilippuun toukokuussa 1918.
Sosialismi: työväenliikkeen voitto ja katastrofi
Puolet Suomen kansaa kannatti työväenliikettä vuonna 1917. Edellisen vuosisadan lopulla kansainvälisen sosialismin aatteen innoittamana järjestäytynyt työväenliike sai 80 kansanedustajaa ensimmäiseen eduskuntaan vuonna 1907. Parlamentaarinen menestys huipentui vuoden 1916 eduskuntavaaleissa, kun Suomen Sosialidemokraattinen puolue sai yksinkertaisen enemmistön 103 kansanedustajalla ‒ ensimmäisen ja ainoan kerran, kun yksi puolue on tähän yltänyt.
Mutta parlamentaarinen elämä oli halvaantunut. Eduskunta ei kokoontunut ennen kuin keisarin tilalle tullut Venäjän väliaikainen hallitus kumosi Suomen itsehallintoa rajoittaneet lait ja nimitti sosialidemokraatti Oskari Tokoin johtaman monipuoluehallituksen maaliskuussa 1917. Tokoista tuli maailman ensimmäinen sosialistinen pääministeri.
Valtalain kaatumisen jälkeen Tokoin hallitus hajosi ja uusissa vaaleissa lokakuun alussa SDP menetti enemmistönsä. Työväenliikkeen suuri tavoite kahdeksan tunnin työpäivä hyväksyttiin kuitenkin eduskunnassa marraskuussa 1917. Kansanvallan laajentamisen kannalta tärkein tapahtuma oli se, että eduskunta vahvisti samaan aikaan myös uudet kunnallislait. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus kaikille yli 20-vuotiaille tuli kunnallisvaaleihin.
Kunnallisen demokratian perustamisesta tulee kuluneeksi 100 vuotta vuonna 2017, mikä tulee olla juhlavuoden yhtenä painopisteenä. Tarkastelun kohteena voisivat olla esimerkiksi itsenäisyyden aikana perustetut ja lakkautetut kunnat ja niihin liittyvä historia sekä laajemmin kunnallisen itsehallinnon kehitys ja merkitys tänä päivänä.
Työväenliikkeen sisällä radikalisoituminen johti SDP:n tosiasialliseen hajoamiseen ja väkivaltaista kumousta ajaneen siiven vahvistumiseen. Venäjän vallankumousliikkeen innostamana ja tukemana Suomeen muodostetut punakaartit saivat puolueessa vallan ja tekivät aseellinen vallankaappauksen, kapinan, jota voi kutsua myös sosialistiseksi vallankumoukseksi. Punakaartit valtasivat Helsingin ja Etelä-Suomen tammikuussa 1918 ja eduskunnan entiset puhemiehet Kullervo Manner ja Oskari Tokoi ryhtyivät eduskunnan syrjäyttäneen kumouksen johtoon.[vii]
Svinhufvudin johtama hallitus ei kuitenkaan antautunut, vaan kukisti kapinan aseellisesti traagisessa sisällissodassa, johon myös venäläiset osallistuivat punaisten puolella. Sisällissodassa ja sen katastrofaalissa jälkiseurauksissa menehtyi yli 35 000 suomalaista. Vuosina 2017‒2018 on syytä syvällisesti pohtia kansainvälisten ja kotimaisten vallankumousliikkeiden vaiheita ja kapinaan johtanutta kehitystä sekä sitä kansallista murhenäytelmää, jota kapina ja sisällissota merkitsivät.
Itsenäistymisen perustajaisät
Yksilöiden tekemät valinnat ja ratkaisut ohjaavat historian tapahtumia, vaikka taustalla vaikuttavatkin yleisemmät aatteet ja rakenteet. Perustajaisät voi jakaa raskaaseen ja keskiraskaaseen sarjaan. Ensin mainittuun kuuluvat itsenäisyyssenaatin pääministeri ja ensimmäinen oma valtionpäämies P. E. Svinhufvud, vapaussodan ja kapinan kukistaneen sisällissodan ylipäällikkö ja toinen oma valtionpäämies kenraali G. Mannerheim sekä itsenäistymisvaiheen keskeinen vaikuttaja ja ensimmäinen presidentti K. J. Ståhlberg.
Seuraavaan sarjaan kuuluvat nousevan maalaisliiton suurvaikuttaja ja senaattori Santeri Alkio ja hänen puoluetoverinsa, senaattori, myöhempi pääministeri ja presidentti Kyösti Kallio sekä vuoden 1918 pääministeri J. K. Paasikivi. SDP:n vaikuttajista nousevat kansanvallan tiellä pysyneistä merkittävimpinä SDP:n ja osuustoimintaliikkeen vaikuttaja Väinö Tanner, joka käytännössä perusti SDP:n uudelleen kapinan raunioille, ja vuoden 1918 tynkäeduskunnan ainoa SDP:n edustaja Matti Paasivuori. Varsinaisina itsenäisyysmiehinä ei sen sijaan voi pitää aseelliseen kapinaan ryhtyneitä eduskunnan entisiä puhemiehiä Kullervo Manneria ja Oskari Tokoita. Heillä on kuitenkin sijansa itsenäistymisvaiheen kokonaishistoriassa. Itsenäisyysjulistuksen sanamuodon kirjoitti E. N. Setälä, joka oli toiminut hetken aikaa pääministerinä syksyllä 1917.
Arvot, arki ja uhrit
Valtiollisen itsenäistymisen tärkeimmät arvot ovat vapaus, kansanvalta ja oikeusvaltio. Valtion tärkein ominaisuus on suvereenisuus, mikä ilmaistiin itsenäisyysjulistuksessa: ”Suomen kansa tuntee syvästi, ettei se voi täyttää kansallista ja yleisinhimillistä tehtäväänsä muuten kuin täysin vapaana. Vuosisatainen vapaudenkaipuumme on nyt toteutettava; Suomen kansan on astuttava muiden maailman kansojen rinnalle itsenäisenä kansakuntana.”
Kansanvallan toteutuminen ensin eduskunnassa ja jo vuoden 1918 lopulta lähtien kunnanvaltuustoissa oli merkittävin tekijä, joka yhdisti sisällissodan repimän kansakunnan. Sodan eri osapuolet ratkoivat yhdessä kuntien käytännön ongelmia ja kasvoivat kiinni kansanvaltaisiin menettelytapoihin. Riippumattomaan oikeuslaitokseen perustuva oikeusjärjestys oli yksilönvapauden perusta.
Historiaa tutkitaan ja kuvataan suurten valtiollisten ja aatteellisten tapahtumien lisäksi arjen tasolla, talouden ja elinolojen kehityksenä. Suomen taloudessa ja ulkomaankaupassa ei ole toista suurempaa murrosta kuin vuosi 1917, kun Venäjän tilaukset ja markkinat romahtivat. Raaka talouspula tuntui jokaisen suomalaisen elämässä. Arjen historia yksilöiden tasolla on myös tärkeä.
Vuosien 1917‒1918 historiaa on viime vuosina paljon kirjoitettu sisällissodan hävinneen puolen eli uhrien näkökulmasta. Väinö Linna kuvaa kuitenkin romaanissaan Täällä Pohjantähden alla, miten torpparin poika Akseli Koskela tarttui aseeseen ja lähti veljiensä kanssa hyökkäyssotaan. Mutta kapina päättyi hyökkäyksen pysähtymiseen, sitten organisoimattomaan perääntymiseen ja lopulta vankileireille syvään kurjuuteen ja kansalaisluottamuksen menettämiseen. Katkeruuden aiheita riitti. Murhenäytelmän kaikkien uhrien muistoa tulee kunnioittaa, mutta ne eivät ole koko totuus vuoden 1918 tapahtumista.
On tärkeää, että kapinaan johtanut kehitys ja sen seuraukset käsitellään vuonna 2018 monipuolisesti ‒ uhreja unohtamatta, mutta myös syitä analysoiden. Rakenteellinen selitys eli torppari- eli maakysymys ja elintarvikepula ovat yksi lähtökohta ja tausta. Mutta myös poliittinen analyysi eli luokkataistelun oppi proletariaatin diktatuurista ja kiihotus ovat välttämätön kuvauksen juonen perusta.
Päällimmäisenä vuosien 1914‒1920 historiassa on suomalaisen kansakunnan itsenäistyminen suvereeniksi eurooppalaiseksi valtioksi. Suomen itsenäisyys ja kansanvalta sekä valtio- ja oikeusjärjestys ovat säilyneet läpi monissa muissa maissa diktatuureihin johtaneen talouspulan, miehityksiin johtaneen toisen maailmansodan sekä Eurooppaa jakaneen ideologisen kylmän sodan. Suomen historia on suurimpia eurooppalaisia menestystarinoita, joka ansaitsee kaikkien suomalaisten tunteman Suuren Kertomuksen.
Martti Häikiön artikkeli on julkaistu teoksessa Kleion pauloissa. Jussi Nuorteva 60 vuotta 22.7.2014. SKS 2014.
[i] Mari Vares, Suomen itsenäistymisen kansainvälinen vertailu. Käsikirjoitus. Esityön tähän teki Jari Hanski. Vapaussodan Invalidien Muistosäätiö.
[ii] Osmo Jussila, Suomen historian suuret myytit, WSOY, Helsinki 2007, 93.
[iii] Esim. Elisabeth Stubb, Rätt som argument. Leo Mechelin och finska frågan 188–1912. Finska vetenskaps-societeten, Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 186, Helsingfors 2012.
[iv] Outi Korhonen, P. E. Svinhufvud juristina. Tutkimuksen esikartoitus 2007. Käsikirjoitus. P. E. Svinhufvudin Muistosäätiö.
[v] Paasikiven muistelmia sortovuosilta, II, WSOY, Helsinki 1986 (1957), 199–200.
[vi] Martti Häikiö, Suomen ensimmäinen ulkoministeri Otto Stenroth. Teoksessa Suomen liikkumavara. Suurlähettiläs Arto Mansalan ystäväkirja. Toimittaneet Pertti Torstila, Martti Häikiö ja Jussi Pekkarinen. SKS, Helsinki 2011.
[vii] Oskari Tokoin kootut teokset julkaistiin internetissä 2013. Kronologiassa 28.1.1918 kerrotaan: ”Sisällissota alkoi. Valkoiset alkoivat hallussaan olevilla alueilla vangita työväenliikkeen jäseniä ja muita kansalaisia.” Ei mainita, että tuona päivänä kapinalliset valtasivat Helsingin ja Etelä-Suomen ja panivat viralta eduskunnan ja senaatin. http://www.kootutteokset.fi/fi/kronologia/sis%C3%A4llissota-%E2%80%93-kansanvaltuuskunnan-%E2%80%9Delintarvikeministeri%E2%80%9D 1.2.2014.