Lehdet julistivat yhtä totuutta rintaman kahden puolen

Sisällissodan uutiset täyttivät lehdet valkoisessa ja punaisessa Suomessa. Näkökulman saneli se, kummalla puolen rintamaa oltiin. Painetussa sanassa oli kosolti huhuja ja vääriä tietoja. Valkoisten lehdet pyrkivät nostattamaan isänmaallista intoa ja punaisten lietsomaan vallankumousmieltä.

Lehtien ilmestymistä haittasi paperipula ja mustevarastojen niukkuus. Ne joutuivatkin supistamaan usein sivumääräänsä. Osan lehtien painojälki oli tavallista heikompi.

Sisällissota oli pitkälti sanallista taistelua. Sotatapahtumiin liittyviä valokuvia julkaistiin sanomalehdissä hyvin harvoin. Ylipäätään kuvien käyttö oli vähäistä ennen huhtikuuta. Tilanne muuttui Punaisen hallinnon kukistuttua Helsingissä, Turussa ja Tampereella. Suuret porvarilehdet julkaisivat tuoreeltaan kuvia muun muassa punaisten jälkeensä jättämästä hävityksestä, Valkoisen armeijan johtajista ja kaupungeissa pidetyistä sotilasparaateista.

Piirroskuviakaan ei ilmestynyt sisällissodan alkuvaiheessa juuri lainkaan, vaikka niitä oli käytetty rauhallisemmissa oloissa runsaasti. Työmies julkaisi viikkokatsauksessaan pilakuvia ja porilaisessa Sosialidemokraatissa ilmestyi joitakin sarjakuvia, joiden päähenkilönä oli ahne kapitalisti ”Iso-Rasitus”.

Sosiaalidemokraattiseen kevätjulkaisuun Punanen Viestiin sisältyi runsaasti rintamakuvia ja myös otoksia punakaartilaisten hautajaisista. Huhtikuun alussa ilmestyneen julkaisun jakelu jäi kuitenkin pääosin kesken punaisten kärsimien tappioiden vuoksi. Valkoisen Suomen sotakuvat tulivat näkyville erityisesti Suomen Kuvalehdessä toukokuusta 1918 alkaen. Kuvalehti kykeni painamaan kuvat paljon laadukkaammin kuin aikakauden sanomalehdet.

Punaisen Suomen julkaisut

Kansanvaltuuskunta lakkautti toistaiseksi kaikki porvarilliset lehdet 2. helmikuuta. Käytännössä porvarilehtien ilmestyminen oli loppunut jo tätä ennen suurimmissa kaupungeissa. Punaisten vallanotto eteni melko hitaasti, minkä vuoksi Porvoon, Rauman ja Uudenkaupungin porvarilehdet ilmestyivät vielä jonkin aikaa helmikuussa.

Punainen hallinto otti lehtien kirjapainot käyttöönsä erityisesti Helsingissä. Helsingin Sanomien painossa valmistui Suomen Kansanvaltuuskunnan Tiedonantoja, jonka nimi muuttui maaliskuussa Suomen Kansanvaltuuskunnan Tiedonantajaksi. Hufvudstadsbladetin tiloissa valmistui Finlands Folkkomissariats Notisblad. Kansanvaltuuskunnan virallisiin julkaisuihin painettiin kaikki punaisten laatimat lait ja Suomen Punaisen Kaartin antamat päiväkäskyt sekä määräykset. Ne sisälsivät myös uutisia ja punakaartilaisten innostamiseksi tarkoitettuja tekstejä.

Tiedonantajasta tuli painosmäärältään maan suurin lehti, joka ilmoitti maaliskuussa painoksekseen 110 000. Työmiehen painos oli noin 80 000. Muita vallankumouksen äänitorvia olivat hämeenlinnalainen Hämeen Voima, lappeenrantalainen Kansan Ääni, kotkalainen Eteenpäin, porilainen Sosialidemokraatti, tamperelainen Kansan Lehti, turkulaiset Arbetet ja Sosialisti sekä viipurilainen Työ. Myös pilalehti Kurikka julkaisi joitakin numeroita.

Punainen hallinto salli Kristillisen Työväenliiton Tampereella ilmestyneen Työkansan julkaisemisen. Lehti pyrki pysyttelemään puolueettomana, mutta näki kapinan taustasyynä porvarien haluttomuuden nopeisiin yhteiskunnallisiin uudistuksiin. Sen ilmestyminen katkesi 20. maaliskuuta ja jatkui 17. huhtikuuta.

Kahden viikon välein julkaistu Paimion Kunnallislehti ilmestyi koko punaisten valtakauden ajan. Lehti ei ottanut kantaa sisällissodan tapahtumiin. Se julkaisi kunnan ja yhdistysten ilmoituksia sekä lyhyitä uutisia. Punaisessa Suomessa ilmestyi lisäksi joitakin uskonnollisia lehtiä ja ammattijulkaisuja, kuten mehiläishoitajien lehti.

Helsingissä ilmestyivät venäläisen aluekomitean julkaisema Isvestija ja Suomessa asuneille venäläisille suunnattu Golos Russkoi Kolonii (Venäläisen Siirtokunnan Ääni).  Maltillinen Golos sai ilmestyä ongelmitta punaisessa Helsingissä. Aluksi Helsingissä julkaistiin myös sosialistivallankumouksellisten lehteä, jonka ilmestyminen kuitenkin loppui helmikuussa.

Valkoisen Suomen lehdet

Valkoisten hallitsemalla alueelle työväenlehdet saivat aluksi ilmestyä. Ylipäällikkö C. G Mannerheim kielsi niiden julkaisemisen 6.2.1918. Vaasalaisen Vapaan Sanan viimeiseksi numeroksi jäi 4. helmikuuta ilmestynyt lehti. Jo tätä ennen valkoisten puolelta oli ihmetelty, miten laillista hallitusta rajusti arvosteleva lehti sai jatkaa toimintaansa.

Kuopiossa Savon Työmiehen ilmestyminen loppui helmikuun alkupäivien jännittyneen tilanteen aikana, eikä voinut alkaa uudelleen valkoisten saatua kaupungin hallintaansa. Kansan Tahdon julkaiseminen keskeytyi Oulun valtaukseen 3. helmikuuta. Mikkeliläisen Vapauden, jyväskyläläisen Sorretun Voiman ja sortavalalaisen Kansan ilmestyminen loppui heti sisällissodan alussa.

Porvarilehdistä tärkeimpiä olivat Vaasassa ilmestynyt Vaasa ja seinäjokelainen Ilkka, jotka saivat helpoimmin uutisia senaatin toiminnasta ja päämajasta. Lehdet sopivat ilmestymisestä vuoropäivinä, jotta tiedonkulku säilyisi katkeamattomana. Jyväskyläläinen Keskisuomalainen oli aluksi valkoisen Suomen ainoa kuusipäivänen lehti. Vaasa muuttui kuusipäiväiseksi huhtikuun alussa.

Lehtien levikit kasvoivat nopeasti sisällissodan aikana. Vaasan painos nousi yli 20 000 lehden ja Ilkasta tuli yli 15 000 kappaleen lehti.  Jyväskyläläisten porvarilehtien yhdistyessä joulukuussa 1917 syntynyt Keskisuomalainen sai vauhtia sotauutisoinnista. Sen levikki oli maaliskuussa 1918 jo yli 13 000.

Vaasan senaatti alkoi julkaista 6.3.1918 Valkoinen Suomi -lehteä. Sen ruotsinkielinen rinnakkaislehti oli Det Vita Finland. Nämä lehdet julkaisivat ensisijassa virallisia tiedonantoja ja paatoksellisia isänmaallisia tekstejä. Päämajan tiedonannoilla oli

Lakkautetut porvarilehdet alkoivat ilmestyä välittömästi valkoisten tai saksalaisten vallattua niiden ilmestymiskaupungin. Lehtien jyrkkäsanaiset tekstit ja usein liioitellut kertomukset punaisten julmuudesta vahvistivat osaltaan kostomielialaa.

Propaganda oli pääosin kömpelöä

Sisällissodan lehdistöpropaganda oli pääpiitteissään yksinkertaista. Lehdet liioittelivat vastapuolen kaatuneiden määriä ja vähättelivät omien uhrien määrää sekä korostivat sotilaallisia menestyksiä. Punaisten propaganda muuttui erityisen liioittelevaksi tappion edellä.

Punaiset pyrkivät leimaamaan Vaasan senaatin marraskuussa vallankumousyritykseen ryhtyneiden tulkinnan mukaan laittomasti valitun hallituksen työnjatkajaksi. Lisäksi vallasta syösty senaatti oli pyrkinyt murskaamaan työväenliikkeen aloittamalla kansalaissodan. Kansanvaltuuskunnan perustaminen ja asettuminen maan johtoon oli välttämätöntä työväestön etujen turvaamiseksi. Kyse oli köyhälistön itsepuolustuksesta ja vapaustaistelusta. Hallituksen joukot olivat vastavallankumouksellisia, joiden toiminta uhkasi jo saavutettuja yhteiskunnallisen uudistustyön tuloksia.

Työväenlehdet tuomitsivat senaatin Saksalle esittämän avunpyynnön epäisänmaalliseksi. Lisätodisteena niillä oli esittää Saksan sanelema kauppasopimus. Valkoisella puolella ilmestyneet lehdet esittivät puolestaan kansanvaltuuskunnan Venäjän kanssa solmiman sopimuksen osoituksena punaisten toiminnasta bolsevikkien juoksupoikina. Ilmaisu ”punaryssät” viittasi laajemminkin kansanvaltuuskunnan yhteistyöhön venäläisten kanssa. Punainen hallitus oli valkoisessa kielenkäytössä usein komissariaatti.

Varkauden valloitus sai runsaasti palstatilaa valkoisen Suomen lehdissä helmikuun lopussa. Ensimmäisissä uutisissa kerrottiin jopa viitteellisesti pikateloituksista, joista ei sen jälkeen kirjoitettu. Kovat rangaistukset olivat valkoisten lehtien mukaan paikallaan Varkautta ja Leppävirtaa mielivaltaisesti hallinneille punaisille.

Molemmin puolin rintamaa käsiteltiin paljon vihollisen harjoittamaa terroria. Lehtien palstoilla ilmestyi yksityiskohtaisia siitä miten punaryssät tai lahtarit olivat rääkänneet vankejaan.

Valkoiset toivat esille muun muassa punaisten tekemiä kirkkojen häväistyksiä. Lehdissä kiersi mm. huhu Leppävirran kirkon alttarilla vietetystä siveettömästä elämästä. Kansanvaltuuskunnan päätös erottaa kirkko valtiosta oli myös todiste punaisen hallinnon jumalattomuudesta.

Punaisten lehdissä sai säännöllisesti tilaa Tokoin viljajunan vaiheiden seuraaminen. Omskista Helsinkiin viljaa tuoneen junan vaiheista kasvoi sankaritarina, joka huipentui junan saapumiseen Helsinkiin. Valkoisten puolella suureksi tarinaksi kohosi pääministeri P. E. Svinhufvudin pako punaisesta Helsingistä Tallinnan, Berliinin, Tukholman ja Haaparannan kautta Vaasaan.

Valkoiset lehdet julkaisivat etenkin sodan alkuvaiheessa runsaasti eritasoisia isänmaallisuutta tihkuvia runoja. Niiden punainen vastine olivat vallankumousrunot. Molemmin puolin rintamaa järjestetyt sankarihautajaiset ja pidetyt uhrin kallisarvoisuutta korostaneet puheet saivat myös paljon palstatilaa.

Sotaa lentolehtisin ja lehtikirjoituksin

Punaiset kykenivät levittämään lentolehtisiä valkoisten puolelle rintamaa lentokoneista sodan alkupuolelta lähtien. Lehtiset oli suunnattu erityisesti valkoisen armeijan riveissä taistelleille työläisille, joiden määrä lisääntyi asevelvollisuuskutsuntojen alettua.

Punaiset pyrkivät heikentämään valkoisteen armeijaan kuuluneiden työläisten taistelutahtoa ja kehottivat heitä tilaisuuden tullen karkaamaan. Propagandalle tarjosi aineksia v. t. pääministeri Heikki Renvallin ja ylipäällikkö C. G. Mannerheimin haastattelu, jossa he kertoivat punaisia odottavasta kostosta.

Punaisen hallituksen äänenkannattajan numeroita yritettiin saada rintaman pohjoispuolelle. Kovin merkittävissä määrin tämä ei onnistunut. Lehtiä kulkeutui kuitenkin rintaman poikki molempiin suuntiin. Sekä punaiset että valkoiset julkaisivat vastapuolen lehtien uutisia ja kirjoituksia omia tarkoitusperiään palvelevien tulkintojen saattamana.

Valkoiset tuomitsivat propagandassaan punaisten veljeilyn venäläisten kanssa, joka oli monille punakaartilaiselle vähemmän mieleen. Laillinen hallitus korosti myös kumouksen levinneen Venäjältä Suomeen. Tämä oli yksi ”punaisen Suomen” alueelle maaliskuun loppupuolella levitetyn lentolehtisen teemoista.

”Venäjältä kävi kiihoitus Suomeenkin. Molempien maitten anarkistit ryhtyivät yhteistyöhön. Venäjältä oli tuleva avustus suomalaisen yhteiskuntajärjestyksen kukistamiseksi. Tätä toimittamaan perustettiin ’punakaartit’.

Mutta Suomen lainkuuliainen kansa ei sallinut kapinan vapaasti jatkua. Se nousi aseilla hillitsemään epäjärjestyksiä. Kapinan kukistaminen ei olisi ollut monen päivän asia, elleivät maassamme oleskelevat venäläiset sotajoukot olisi asettuneet kapinallisten puolelle. Mutta kun niin kävi, silloin alkoi täysi sota. Suomi nousi suureen vapaustaisteluunsa. Maa oli vapautettava venäläis-punakaartilaisten hirmuvallasta.”

Valkoiset painottivat vallankumousjohtajien pettäneen tavalliset työläiset. Tappion häämöttäessä punaisia rivimiehiä kehotettiin huolehtimaan siitä, että Kansanvaltuuskunta joutuu vastaamaan kapinayrityksestään.

Sensuuri oli melko lievää

Punainen hallinto lähetti kiertokirjeen, jossa se ilmoitti ennakkosensuurin käyttöönotosta. Käytännössä sensuuria ei voitu toteuttaa punaisessa Suomessa hallinnon vähäisten voimavarojen vuoksi kovin jyrkkänä.

Valkoisella puolella lehtien ohjeena oli välttää julkaisemasta tietoja, jotka voivat aiheuttaa erimielisyyksiä kansan ja erityisesti armeijan keskuudessa. Ilkka protestoi sensuurin kiristämistä. Sen mukaan kyseessä oli paluu tsaarinajan käytäntöihin. Päämaja julkaisi virallisia tiedotteita, minkä lisäksi lehdissä ilmestyi omaan aineistohankintaan perustuneita uutisia ja rintamamiesten kuvauksia taisteluista. Suojeluskuntapiirien tehtävänä oli seurata lehtien kirjoittelua.

Ulkomaanuutisissaan punaisten lehdet nojautuivat venäläisiin lehtiin ja saksalaisiin sosialistijulkaisuihin. Valkoiset käyttivät ruotsalaisia ja saksalaisia lähteitä. Molemmin puolin rintaman lainattiin usein ruotsalaislehtiä, joissa ilmestyi muun muassa laillisen hallituksen ja kansanvaltuuskunnan jäsenten haastatteluja.

Sensuuri oli sisällissodan aikana varsin lievää. Toimitukset molemmin puolin rintamaa kirjoittivat omiensa puolesta niin kiihkeästi, että sisällön uskottavuus heikkeni. Suurimpana ongelmana oli se, että innokkaat toimittajat paljastivat joskus viholliselle hyödyllisiä tietoja.

Molemmin puolin rintaman lehdet joutuivat kertomaan yhä pahenevasta elintarvikepulasta. Säännöstelymääräyksistä ja leintarvikejakelusta kertovat ilmoitukset olivat niiden vakiosisältöä.

Rintamalehdet ja maanalaiset julkaisut

Sisällissodan ainoa varsinainen rintamalehti oli Karjalan Armeijakunnan Pääesikunnan Tiedonantoja. Sen nimi lyheni muotoon Karjalan Armeijan Tiedonantoja. Lehti sisälsi rintamaosan ja päämajan virallisten tiedonantojen lisäksi isänmaallisia, vapaustaistelun oikeutusta korostavia kirjoituksia. Se julkaisi myös huhuja Viipurista, josta tihkui tietoa kaupungista tulleiden pakolaisten mukana. Mikkelissä ilmestyi lyhyen aikaa suojeluskunnan julkaisema Tiedonantoja, joka korjasi lakon vuoksi julkaisematta jääneet porvarilehdet.

Punaisten lehdistä lähimpänä rintamalehteä oli Lahdessa ilmestynyt Punaisen Kaartin Lahden Rykmentin julkaisema Toveri, joka oli varsin hyvätasoinen lehti. Paikallisia punaisten julkaisuja olivat Porvoon Tiedottaja/Borgå Meddelare, Lovisa Notisblad/Loviisan Tiedonantoja ja Hangon Työväen Neuvoston Tiedonantoja/Hangö Arbetarråds Meddelanden.

Helsingissä julkaistu Vapaa Sana – Fria Ord oli merkittävin valkoisten maanalainen lehti. Monistettu lehti julkaisi ajoittain lähtökohtiin nähden hyvin tarkkoja uutisia. Osa aineistosta oli tarkoitettu Helsingin valkoisten mielialan nostattamiseen. Myös Viipurissa ilmestyi monistettu porvarilehti. Punaisilla ei tiettävästi ollut maanalaisia julkaisuja.

Työväenlehtien kohtalona lakkauttaminen

Valkoiset lakkauttivat työväenlehdet sitä mukaa kuin saivat maan hallintaansa. Perusteena oli niiden toimiminen kapinan äänitorvina. Viipurilaisen Työn viimeinen numero ilmestyi 24. huhtikuuta. Kotkalainen Eteenpäin painettiin vielä 4. toukokuuta. Lehti arvioi numeron olevan viimeinen, jonka se kykenee julkaisemaan, ja kiitti lukijoitaan.

Viipurissa alkoi ilmestyä 5. toukokuuta Itä-Suomen Työmies, joka ilmoitti olevansa ”oikeistososialistinen työväenlehti”. Seuraavana päivänä tuli julki saksalaisten luvalla julkaistu Suomen Sosialidemokraatin näytenumero. Senaatti kielsi lehden ilmestymisen. Sosialidemokraatti alkoi ilmestyä säännöllisesti 12. syyskuuta 1918.