Talvi 1916–1917 oli pitkä ja kylmä. Pakkanen oli kova etenkin tammi-helmikuun vaihteessa. Etelä-Suomessa mitattiin liki 40 asteen pakkaslukemia. Koko maassa oli runsaasti lunta. Turussa voitiin järjestää 11. maaliskuuta vaivattomasti Suomen mestaruushiihdot 60 kilometrin matkalla. Kotkassa hiihdettiin 18. maaliskuuta 50 kilometrin kilpailut.
Tammikuun keskilämpötila oli Helsingissä -8,8 ˚C, -helmikuun -11,0 ˚C ja maaliskuun -9,6 ˚C. Sodankylässä vastaavat lukemat olivat -16,9 ˚C, -19,3 ˚C ja -15,6 ˚C. Talvi oli etenkin Etelä-Suomessa 1910-luvun kylmin. Sen kovuudesta kertoo Tampereen kaupunginpuutarhurin kertomus. Lämpötila pysyi talven tultua täydellä voimallaan kolme kuukautta lähes yhtäjaksoisesti nollana alapuolella. Kesästäkin tuli poikkeuksellinen:[1]
”Mutta jos oli ihmismaailmassa yllätyksiä niin oli sitä myöskin luonnossa, koskien taas kasvien tarpeita. Luonto teki lakon. Sateet jäivät kasvun aikana pois, tullen vasta silloin kuin melkein kaikki oli korjattu. Vuosi alkoi tavattomilla pakkasilla, jotka lukuunottamatta yhtä päivä helmikuun puolivälissä, jolloin oli + 0˚, jatkoi maaliskuun 22 p:ään saakka. Silkoin alkoivat lämpöiset ilmat huhtikuun. ”
Uutiset Euroopasta kertoivat, että Saksassa ja Ranskassa oli mitattu yli kymmenen asteen pakkasia. Seine-joki jäätyi, mikä haittasi kuljetuksia Ranskassa. Venäjällä koviin pakkaslukemiin oli sinänsä totuttu, mutta kylmyys hidasti jo ennestään vaikeuksissa ollutta rautatieliikennettä. Polttoainepula vaikeutti liikennettä ja asuntojen lämmittämistä Venäjällä. Uudelleen rintamalle tammikuun alussa komennetut jääkärit kokivat Latvian alueella yli 30 asteen pakkasia.
Saksasta kantautui Suomeen tietoja elintarvikepulasta. Voimakkaimman keskusvallan talous oli ympärysvaltojen saarron vuoksi kovalla koetuksella. Siviilit kärsivät, kun Saksan johto pyrki ensisijaisesti varmistamaan sotilaiden taistelukunnon. Perunaakaan ei ollut riittävästi saatavilla, vaan saksalaiset muistelivat pitkään talvea 1916–1917 lanttutalvena.[2] Miljoonat saksalaiset joutuivat tulemaan 700–900 kilokaloria sisältäneellä ruokavaliolla. Venäläinen sensuuri hyväksyi mielihyvin Työmiehen 11.2.1917 julkaiseman uutisen, joka ei edes liioitellut tilannetta Saksassa.
”Lihasta ja sianlihasta on suuri puute Saksassa, joten varsinainen väestö saa olla ilman sitä. Liha- ja sianlihakortit ovat siellä käytännössä, vaan lihaa on saatavissa niin vähän, että sitä ei riitä läheskään kaikille. Makkaroita ei liioin ole saatavissa. Munista on myöskin suuri puute. Munakorteilla annetaan 2 munaa henkeä kohden kuukaudessa. Voita ei ole riittävästi, ainoastaan 50 gr henkeä kohti sitä annetaan. Perunoista on myöskin puute.”
Venäjän vaikeudet heijastuivat Suomeen
Venäjän oma tilanne ei ollut Saksaa kovin paljon parempi. Vaikeuksia pahensi rautateiden riittämätön vaunukapasiteetti. Venäjän sisäiset kuljetusongelmat heijastuivat myös Suomeen sekä hidastuneina toimituksina että kasvaneena suomalaisten tuotteiden kysyntänä. Kuljetukset Suomen ja Pietarin välillä toimivat edelleen hyvin. Suomen kannalta oleellisinta oli leipäviljatoimitusten hidastuminen. Suomessa ihmisravinnoksi käytetystä viljasta yli 60 prosenttia tuotiin maailmansodan aikana keisarikunnasta. Venäjän viljatuonnin näkymät olivat heikot vuoden 1917 alussa.[3]
”Nykyisin näyttää siltä, että viljavaroja olisi maassa vielä ainakin pariksi kuukaudeksi. Enempää ei voine mennä sanomaan. Kun viljain saanti ja kuljetus Venäjältä on tyrehtynyt, käy asema uhkaavaksi, varsinkin kun ei vielä ole mitään varmuutta siitä, paranevatko tuontisuhteet pikaisesti ja tuntuvasti.”
Väestöltään lähes Suomen kokoisen Pietarin ruokahuolto oli kovilla, ja Suomesta ostettiin Venäjän pääkaupunkiin mahdollisimman paljon elintarvikkeita. Voin ja maidon vienti 2,5 miljoonan asukkaan Pietariin kasvoi vuoden 1916 aikana niin paljon, että viranomaisten oli ryhdyttävä rajoittamaan sitä. Monet kauempana Pietarista sijainneet suomalaismeijerit lisäsivät vointuotantoa, mikä vähensi maitotoimituksia lähikaupunkeihin. Kurria ei pidetty 1917 ihmisravinnoksi kelpaavana, vaan se juotettiin vasikoille. Yleensäkään vähärasvaisia tuotteita ei pidetty arvossa. Senaatti salli helmikuussa poikkeusolojen vuoksi 15-prosenttisen juuston valmistamisen.
Lihaa riitti tammi-helmikuussa 1917 Helsingissä myyntiin päivittäin noin 7 000 kiloa. Määrä jaettiin jo ennen säännöstelyn aloittamista noin 30 vähittäismyymälään sekä kymmeneen ruokalaan. Liha myytiin luineen. Vähävaraiset ostivat yksinomaan luisinta lihaa tai lihaisia luita, josta sai makua keittoon.
Rajahinnoista säännöstelyyn
Suomen senaatti ja paikalliset viranomaiset pyrkivät vuoden 1916 loppupuolelle asti estämään elinkustannusten kohtuuttoman nousun yksinomaan rajahintojen avulla. Työväenlehdet pitivät toimintaa tehottomana, ja esittivät toistuvasti elintarvikesäännöstelyn aloittamista. Säännöstelyyn siirtymistä hidasti osalta se, että kaupunkien ja kuntien päätöksentekoon saivat osallistua vain suurimmat veronmaksajat.
Kaupungit ja kunnat perustivat elintarvikelautakuntia syksystä 1916 lähtien. Helsingissä ensimmäisenä alkoi sokerin säännöstely joulukuun alussa. Seuraavaksi otettiin käyttöön voi- ja maitokortit säännöstely. Lihan säännöstelyyn siirryttiin Helsingissä 15. helmikuuta.
Niukkuus jakautui epätasaisesti maan eri osien välillä. Suuriin kaupunkeihin oli vaikea saada riittävästi elintarvikkeita. Pula tuntui ankarana myös Kainuussa, Pohjoismaan itäosissa ja Lapissa. Paras tilanne oli Etelä- ja Länsi-Suomen vauraissa maalaispitäjissä.
”Keinottelijat uhmaavat määräyksiä”
Helsingissä kokoontui helmikuun puolivälissä kaupunkikuntain elintarveneuvottelukokous. Siihen osallistuivat myös sosiaalidemokraatit Yrjö Mäkelin, Hjalmar Ahonen, Oskar Leivo, B. Blomqvist, K. J. Mattsson, Väinö Tanner ja Väinö Vuolijoki. Laatimassaan kirjelmässä he arvostelivat valtiovaltaa riittämättömistä toimista.
”Valtiomahdille varsinkin tällaisena erityisen vaikeana aikana välttämätön auktoriteetti on tullut pahoin horjutetuksi, koska melkeinpä mikä keinottelija tahansa on voinut ilman sanottamaa vaaraa asettua uhmaamaan yleisen edun turvaamistarkoituksessa annettuja määräyksiä. Keinottelu onkin huimasti lisääntynyt, hinnat ovat kohonneet, tuotanto ei palvele kansaa järjestelmällisesti ja kuljetusvaikeudet näyttämät hallituksen käytettävissä oleviin keinoihin nähden voittamattomilta.”
Kirjelmän allekirjoittajat kiirehtivät ”kautta maan ulottuvan muonituselimistön luomista”. Jokaiseen kuntaan oli perustettava eri yhteiskuntaluokkien edustajista koostuva elintarvikelautakunta, joiden työtä ohjaamaan tarvittiin ”laajoilla valtuuksilla ja riittävillä rahavaroilla varustettu keskuselin pääkaupunkiin”. Ongelmien ratkaiseminen vaati lisäksi eduskunnan saamista koolle käsittelemään elintarvikekysymystä.
Voiko muonitustoimikuntaan ottaa naisia?
Helsingin kaupungin muonitustoimikunnan täydentäminen oli esillä helmikuun puolivälissä. ”L. I.” piti perusteltuna, että toimikuntaan otetaan vähävaraisten edustajia, jotta heidän edustamansa piirit saisivat tarkkaa tietoa tilanteesta. Lisäksi heidän järjestökokemuksensa saattoi tukea toimikunnan työtä. Naisten valitsemiseen kirjoittaja suhtautui epäilevämmin. Mahdollisten naisjäsenten oli hänen mukaansa kyettävä tarkastelemaan elintarvikekysymystä laajemmasta kuin yksittäisen perheenemännän näkökulmasta.[4]
Elintarvikepulan ohella monien tavaroiden saatavuus heikkeni maailmansodan pitkittyessä, mikä johti hintojen nousuun. Tuontikankaat kallistuivat ja myös Suomessa valmistettujen kankaiden hinnat kohosivat raaka-aineiden tuonnin vaikeuduttua. Jalkinetuotantoa haittasi nahkan hinnannousu ja heikentynyt saatavuus.
Paperipula haittasi lehtiä, joiden tilaajamäärät kohosivat sotavuosina. Pulasta kärsi etenkin Työmies, jonka levikki oli erittäin nopeassa kasvussa. Lehti epäili, etteivät porvarit halunneet myydä työväen pää-äänenkannattajalle paperia. Työmiehelle paperia toimittanut Suomen Paperiyhdistys kielsi väitteet. Monet lehdet joutuivat lyhentämään kirjoituksia paperipulan vuoksi.
Työttömyyden ensimerkit
Työmies kertoi 13.2.1917 Helsingin kaupungin sosiaalilautakunnan hätäapukomitean alkaneen toimia. Työttömiä ei vielä ollut paljon, eikä kunnallisen työnvälitystoimiston mukaan ollut ”suurempaa työn puutetta toistaiseksi havaittu”. Toimisto arvioi 40–60 naisen olevan vailla työtä, minkä lisäksi toistasataa naista oli hakenut ja saanut töitä Kaupunkilähetyksen kautta.
Ansiotaso jäi hätäaputöissä yleensä selvästi alle normaalin päiväpalkan. Lisäksi ”neulomakoneiden puute ja työnhakijain taitamattomuus” haittasivat Uuden Suomettaren mukaan käsitöiden teon tarjoamista. Suurista naisvaltaisista työpaikoista Fazerin karamellitehdas oli joutunut Työmiehen mukaan irtisanomaan neljänneksen 800 työntekijästään.
”Näistä työttömiksi joutuneista lienee osa saanut paikkoja palvelijattarina, osa lienee saanut muita toimia. Työnvälitystoimistossa on näistä verrattain pieni osa ollut työnhaussa. Karamellitehtaalla voivat nykyiselle työvoimalleen antaa työtä edelleen n. kuukauden ajaksi. Sokerin saannista riippuu näiden asema vastaisuudessa.”
Miehiä haittasi vajaatyöllisyys. Vuoden 1917 alussa työttömänä oli noin 200 miestä, mutta luku pieneni tästä. Silti työtä vailla oli jonkin verran suurten perheiden isiä. Miesten keskuudessa on myös ollut osittaista työttömyyttä. Tilapäisiä ansioita tarjosi muun muassa lumenlapiointi kaduilta. Helsingissä oli käytössä kuitenkin myös lumensulatuskone. Lumikuorman sulattaminen maksoi noin 50 penniä, joten sen käyttö tuli halvemmaksi kuin lumen ajaminen pois.[5]
Työttömyyden uhkaa kasvatti se, että Helsinkiin oli muuttanut maailmansodan aikana runsaasti väkeä maalta töihin. He olivat työllistyneet linnoitustyömailla, tehtaisiin ja laivanrakennukseen. Naiset olivat saaneet töitä tehtaista ja palvelualoilta. Venäjän valtion työt ja tilaukset alkoivat vähentyä Helsingissä jo vuoden 1916 lopulla. Työttömyys ei kuitenkaan vielä kasvanut nopeasti.
Työolot olivat monilla työpaikoilla huonot. Sanomalehdissä oli päivittäin uutisia työtapaturmista. Osa niistä johtui koneiden puutteellisista tai olemattomista suojalaitteista. Hyvin yleisiä olivat tapaturmat, joissa työtekijän vaate jäi voimasiirrossa käytetyn hihnan tai ketjun väliin. Räjäytystöissä sattui paljon onnettomuuksia ja vaaratilanteita.
Keskustelu 8-tunnin työpäivästä viriää
Paineet siirtyä kahdeksan tunnin työpäivään lisääntyivät Suomessa jo ennen maaliskuun vallankumousta. Rautatieläisten Juna-lehti julkaisi aiheesta laajahkon kirjoituksen helmikuun alussa. Jo vuoden 1916 puolella työväenlehdet olivat kirjoittaneet kahdeksantuntisen työpäivän yleistymisestä Yhdysvalloissa.
Oulun Sanomat kertoi Hugo & Hjalmar Åström Oy:n kenkätehtaan työntekijöiden käsitelleen kokouksessaan Oulun työväentalolla kahdeksantuntista työpäivää. Kokouksen osanottajat asettuivat yksimielisesti kannattaman työajan lyhentämisvaatimusta. Tehtaan isännistö hylkäsi kuitenkin työntekijöiden vaatimuksen.[6]
Kahdeksan tunnin työpäivä otettiin käyttöön J. Tuupasen kenkätehtaassa Tampereella tammikuussa. Mäntän paperi- ja selluloosatehtaalla siirryttiin 17. helmikuuta kahdeksan tunnin vuoroihin perustuvaan kolmivuorotyöhön.[7] Paperiteollisuudessa aihe oli tämän jälkeen esillä eri puolilla maata.
Laajaa huomiota herätti uutinen Kristianian (Oslo) kunnan päätöksestä ottaa käyttöön kahdeksantuntinen työpäivä. Päätökseen vaikutti ratkaisevasti työväenpuolueen 4. joulukuuta 1916 kunnallisvaaleissa saavuttama vaalivoitto.
Matka joutui parhaiten rautateillä
Juna oli nopein matkustusmuoto. Matkoihin oli varattava kuitenkin runsaasti aikaa. Matka Torniosta Helsinkiin kesti runsaat 27 tuntia. Torniosta klo 7.50 aamulla lähtenyt postijuna oli Helsingissä seuraavana päivänä klo 11.00. Postijunaan liitettiin helmikuun alusta 1917 lähtien jälleen myös yksi kolmannen luokan makuuvaunu, jossa oli 36 vuodepaikkaa. Oululainen Kaiku-lehti kuvaili 1.2.1917 vaunua:
”Uudet, nyt käytäntöön tulevat 3:n luokan makuuvaunut ovat entisiä monessa suhteessa paremmat ja käytännöllisemmät. Erotuksen huomaa heti vaunuun astuessaan. Sen sijaan, että entisissä vaunuissa käytävä sijaitsi vaunun keskellä, jolloin pyrkiessä toisesta päästä vaunua toiseen täytyi kulkea kaikkien osastojen läpi, on uusissa käytävä vaunun sivulla, kuten toisen luokan makuuvaunuissakin.
Makuuosastot ovat siirrettävillä ovilla eroitetut käytävästä, joten kulkijat eivät nukkujia häiritse. Tällaisia osastoja on kussakin vaunussa 12 ja niissä jokaisessa kolme päällekkäin olevaa tilavaa makuusijaa. Kaikki makuulavitsat (päivisin istuinpenkit) (ovat -JK) ’topattuja’ ja päällystetyt tummalla vahakankaan tapaisella vaatteella. Ikkunoissa ja ovissa on verhot. Jokaisessa osastossa on oma pesulaitoksensa, joihin vesi tulee johtoa myöten vaunun suuresta säiliöstä.”
Matka Helsingistä Pietariin vei kymmenen tuntia. Pietarin ja Viipurin välinen liikenne oli erityisen vilkasta, sillä matka kesti nopeimmillaan vain 2,5 tuntia. Helsingistä pääsi Turkuun ja Tampereelle vajaassa 6 tunnissa, Nikolainkaupunkiin (Vaasa) 13 tunnissa ja Kuopioon 16 tunnissa.
Ajanvietteistä suosituin – elävät kuvat
Elävät kuvat olivat erittäin suosittu ajanviete ensimmäisen maailmansodan aikana. Tampereella ostettiin 1917 yhteensä 616 00 elokuvalippua, mikä oli 69 prosenttia huvitilaisuuksiin myytyjen lippujen kokonaismäärästä. Teatteriin myytiin 100 000, iltamiin 77 000 ja urheilukilpailuihin 54 000 lippua. Tampereella oli noin 45 000 asukasta, joista 20 000 oli yli 15-vuotiaita.[8]
Valkokankaan suurin nimi oli Charlie Chaplin, jonka elokuvia oli ohjelmistossa jatkuvasti. Venäläisiä elokuvia esitettiin usein, ja niille riitti katsojia Suomeen komennetuista sotilaista. Sotaelokuvat, kuten tammikuun lopulla 1917 teattereihin tullut Sommen taistelu toivat väläyksiä maailmansodan rintamilta.
Vakavamieliset kansalaiset paheksuivat eläviä kuvia, jotka heidän mielestään olivat ajanhukkaa ja sisällöltään arveluttavia. Uusi Suometar 5.2.1917 tervehti ilolla helmikuussa ohjelmistoon otettua Kristitty-elokuvaa:
”Tunnustuksella on sen tähden mainittava tällaisten puhdashenkisten filmien esilleottaminen tänä kaikellaisten kaksimielisten ja alasrepivien murha-, murhe-, rakkaus- ja rikosfilmien riemukulun aikana. esitys on Kristitty-filmissä vauhdikasta ja sopusuhtaista, näyttämölleasetus ja useissa kohdin silmää hurmaavaa.”
Joensuussa poliisilaitos pyysi kuvernöörin kehotuksesta opettajilta apua elävien kuvien tarkastuksessa, ”jotta nuorisoon turmelevasti vaikuttavat kuvasarjat voitaisiin poistaa ohjelmistosta”. Joensuussa esitetty elokuvaohjelmisto oli kuitenkin lähes poikkeuksetta käynyt läpi Helsingin poliisin sensuurin. Vuonna 1916 tarkastuksessa oli ollut 826 elokuvaa. Viipuri-lehden mukaan tarkastetuista filmeistä pääosa oli ”filmidraamoja ja koomillisia filmejä sekä salapoliisinnäytelmiä”, joiden osuus ohjelmistosta oli kasvussa. Sen sijaan luonto- ja sotaelokuvien osuus oli pienentynyt.
Urheilukilpailut ja iltamat kokosivat väkeä
Viikonloppuisin väen saivat liikkeelle myös urheilukilpailut. Hiihto-, mäenlasku- ja pikaluistelukilpailuja, jääpallo-otteluita ja ravikilpailuita oli paljon. Helsingin Kaisaniemenlahdella sattui tammikuun lopussa Spartan järjestämissä pikaluistelukilpailuissa yksi Suomen ensimmäisistä katsomo-onnettomuuksista, kun radan yli rakennettu kävelysilta petti. Kuolonuhreilta vältyttiin, mutta huomattava määrä katsojia sai ruhjevammoja ja seitsemänvuotiaalta pojalta murtui jalka.
Sisäurheilumuodoista ylivoimaisesti tärkein oli paini. Maan nykyaikaisin paini- ja voimailusali sijaitsi Helsingin työväentalolla. Palloilulajeja ei vielä harrastettu Suomessa sisätiloissa lukuun ottamatta, jota voitiin pelata Viipurin tennishallissa. Koulun voimistelusaleja pääsivät käyttämään etupäässä nais- ja miesvoimistelijoiden ryhmät.
Urheilijavaihto Venäjään suuntaan jatkui vilkkaana talvella 1917. Venäjältä tulleita urheilijoita osallistui säännöllisesti paini- ja pikaluistelukilpailuihin. Pietarilaisjoukkueet pelasivat jääpalloa etenkin viipurilaisseurojen kanssa.
Tanssi-iltamia järjestettiin runsaasti muun muassa Heimolan voimistelusalissa, Uudella ylioppilastalolla, Ostrobotnialla, Työväentalolla ja Uusmaalaisten talolla (Nylands Nation). Uraansa jatkoi menestyksellä kuplettilaulaja J. Alfred Tanner. Rudolf Väinölä ja Kalle Meriö järjestivät laskiaissunnuntaina ”Humoristilaulajaiset” Helsingin työväentalon juhlasalissa.
Kansallisteatterissa kuohui
Helsingissä Kansallisteatteri esitti muun muassa Peer Gynthiä täysille katsomoille. Ohjelmistossa oli myös muun muassa Aleksander Fredron ”Naiset ja husaarit”, vuonna kirjoitettu 1826 kepeä komedia.
Kansallisteatterissa kuohui talvella 1917. Teatterinjohtajana vuodesta 1914 toimineen Jalmari Lahdensuon kausi päättyi. Hän joutui kovan arvostelun kohteeksi, ja katsoi parhaaksi erota. Lahdensuon moitittiin erityisesti luovuuden puutteesta, johtajana hän suoriutunut varsin hyvin. Maria Jotunin mukaan Lahdensuolta puuttui ”sisäistä näkemystä, laajaa lukeneisuutta, taiteilijoita sytyttävää lämpöä ja ymmärrystä”.[9] Lahdensuota seurasi johtajana Eino Kalima, jonka kausi päättyi vasta 1950.
Helsingissä vieraili usein myös pietarilaisia taiteilijoita. Venäläissotilaiden hyväksi järjestetyissä iltamissa esiintyi Marinski-teatterin soittajia ja tanssijoita. Hyväntekeväisyyden kohteena olivat erityisesti haavoittuneet.
Kalevalanpäivää vietettiin aikaisempaa komeammin 1917. Suomen Kuvalehti omisti 24.2.1917 ilmestyneen numeronsa Kalevalalle, samoin Uusi Suometar 28. helmikuuta. Eri puolilla maata järjestettiin Kalevala-juhlia. Kansallisteatterissa oli ohjelmassa säveltäjä Armas Launiksen Kullervo-oopperan ensi-ilta. Oopperan tanssikohtaukset sommitteli Maggie Gripenberg ja sen ohjasi Jalmari Lahdensuo.
Linkkejä:
Kari Koskela, Nuorisohuliganismi ja väkivalta Helsingissä 1900-luvun alussa.
Remembering WW1: weather in the trenches.
Der ”Kohlrübenwinter” 1916/17. (Saksan lanttutalvi)
Lähteitä:
[1] Tiina Sianoja, Kaupunginpuutarhurin kuvaus vuodesta, http://www15.uta.fi/koskivoimaa/vuodet/1917/1917c.htm
[2] Kaija Rautavirta. 2010. Petusta pitsaan. Ruokahuollon järjestelyt kriisiaikojen Suomessa. Helsinki: Yliopistopaino, s. 83. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/20862/ruokahuo.pdf?sequence=1
[3] Työmies 15.2.1917.
[4] Uusi Suometar 15.2.1917.
[5] Työmies 13.2.1917, Uusi Suometar 15.2.1917, Suomen Kuvalehti 10.2.1917.
[6] Oulun Sanomat 13.2. ja 3.3.1917.
[7] Kansan lehti 31.1.1917 ja 19.2.1917.
[8] Anne Seppänen. 2010. populaarikulttuuri sosiaalistumisväylänä. Tampereen työväestön julkiset huvit 1860-luvulta vuoteen 1917. Acta Electronica Universitatis Tamperensis 77, s. 137 ja 195. http://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/67060/951-44-4979-7.pdf
[9] Uusi Suometar 11.2.1917 ja 15.2.1917.
