Siviiliavioliitto kirkollisen vihkimisen rinnalle vuoden 1918 alussa

Kirkollisen avioliiton arvostuksen lasku ja kirkon vaikutusvallan heikkeneminen johti siviiliavioliiton sallimiseen Suomessa. Siviilivihkimyksestä tuli laillinen 1.1.1918.

Siviiliavioliiton toteutuminen vei vuosikymmenen. Kirkolliskokous otti myönteisen kannan asiaan 1908. Eduskunta hyväksyi 1911 asetusehdotuksen siviiliavioliitosta. Sen kohtalo oli pitkään epäselvä. Syksyllä 1916 venäläistetty senaatti alkoi valmistella asian esittelyä suuriruhtinaalle. Senaatti lähetti asetuksen Pietariin helmikuussa 1917, mutta se jäi vahvistamatta maaliskuun vallankumouksen vuoksi.

Oskari Tokoin johtama senaatti aloitti valmistelun uudelleen. Työtä hidasti se, että valinnaisen siviiliavioliiton malli ei kelvannut niille sosiaalidemokraateille, jotka halusivat siirtyä kokonaan siviilivihkimiseen.

Venäjän väliaikainen hallitus vahvisti asetusehdotuksen 2. marraskuuta 1917 ja määräsi sen tulemaan voimaan vuoden 1918 alussa. Päätös oli yksi viimeisistä Kerenskin hallituksen Suomea koskeneista ratkaisuista. Uusi Suometar tiivisti asetuksen sisällön 2.1.1918:

”Nyt vahvistettu asetus asettuu n. s. valinnaisen siviiliavioliiton kannalle. Siinä noudatetaan järjestelmää, jonka mukaan kihlakumppanit, vaikka he kuuluvatkin uskontokuntaan, jolla on vihkimisoikeus, voivat solmia avioliittonsa siviliviranomaisen edessä, mutta kirkollinen vihkiminen avioliiton päättämismuotona myös on pätevä.

Lehden mukaan asetus oli välttämätön oloissa, joissa ”varsinkin eräissä piireissä” oli vieraannuttu kirkosta ja uskonnosta, mikä oli ”saattanut huomattavia kansanaineksia haluttomiksi antamaan pyhittää avioliittoaan kirkollisella siunauksella”. Kun vain kirkollisen avioliiton solminen oli mahdollista, niin ”syntyi sellaisia epämuodostumia kuin n. s. epätäydelliset avioliitot, jopa ilman minkäänlaista virallista vahvistusta solmittuja aviollisia suhteita”. Oli pakko ryhtyä toimiin, jotta yhteiskunnan menestyksen kannalta tärkeä alue ei olisi joutunut täydellisen sekasorron valtaan.

Uuden Suomettaren mielestä valinnainen siviiliavioliitto oli paras ratkaisu vallinneeseen tilanteeseen. Kirkollinen avioliitto oli lehden mukaan juurtunut vuosisatojen aikana kansan tietoisuuteen ja sillä oli laaja kannatus.

Sosialistien ja liberaalien ajama uudistus

Siviiliavioliittoa ajoivat Venäjän vallan loppuvuosina erityisesti sosiaalidemokraatit ja liberaalit porvarit. Samat piirit jumalanpilkkasäädösten poistamista ja myös kirkon ja valtion eroa. Konservatiiviset piirit vastustivat jyrkkiä uudistuksia, mutta olivat valmiita valinnaisen siviiliavioliiton ja uskonnonvapauslain säätämiseen. Uskonnonvapaus toteutui vuoden 1923 alussa.

Siviilivihkimisen suoritti vuonna 1917 vahvistetun asetuksen mukaan maalla kihlakunnan tuomari tai senaatin oikeusosaston erikseen määräämä henkilö. Kaupungeissa vihkioikeus oli maistraatin puheenjohtajalla tai maistraatin keskuudestaan määräämällä lainoppineella jäsenellä. Jos kaupungissa ei ollut maistraattia, vihkijänä toimi järjestysoikeuden puheenjohtaja.

Siviiliavioliitto oli vuonna 1917 pakollinen lukuisissa Euroopan maissa. Venäjällä kansankomissaarien neuvosto antoi joulukuun lopussa 1917 julistuksen siviiliavioliitosta, josta tuli pakollinen.

Professori Lauri Ingman alusti kirkon asemasta tammikuussa 1918 Helsingissä järjestetyillä Suomen ensimmäisillä kirkkopäivillä. Hänen mukaansa mahdollisuus solmia siviiliavioliitto sopi vallitsevaan tilanteeseen. Ingman korosti, että seurakunnan tulee saada Jumalan sanalla ja esirukouksilla pyhittää nekin jäsentensä avioliitot, jotka on solmittu siviiliviranomaisten edessä. Ingman piti tärkeänä myös uskonnonvapauslain säätämistä.

Kirkollisen vihkimisen tausta

Kirkollisesta avioliitosta oli tullut 1500-luvulta lähtien asteittain ainoa hyväksytty tapa solmia avioliitto. Kirkollisen vihkimisen laiminlyönnistä saattoi saada sakkoa vuodesta 1571 lähtien. Se määrättiin pakolliseksi Ruotsissa 1612 ja vuoden 1686 kirkkolaissa, mutta muutoinkin solmittu avioliitto oli yhä laillinen.

Kyse oli tällöin puolisoiden yhteisestä sopimuksesta aloittaman yhteiselämän tulkitsemisesta juridisessa mielessä avioliitoksi. Kirkollisen vihkimisen laiminlyönnistä tuomittiin erikseen, mutta sen puuttuminen ei sinänsä mitätöinyt liittoa. Ainoaksi avioliittomuodoksi kirkollinen vihkiminen tuli vuoden 1734 laissa.