Suomen viralliset tunnukset: lippu ja vaakuna

Siniristilippu – Punakeltainen leijonalippu sai väistyä, kun eduskunta vahvisti siniristilipun Suomen valtiolipuksi toukokuussa 1918.

Eduskunta vahvisti siniristilipun Suomen valtiolipuksi 28. toukokuuta 1918. Itsenäistymisen jälkeen virallisissa yhteyksissä käytetty punainen leijonalippu sai väistyä. Punainen pohjaväri ei sopinut tynkäeduskunnan enemmistön mielestä vallankumouksen kukistaneen valtion vertauskuvaksi. Myönnytyksenä punakeltaisen lipun kannattajille valtiolipun ristin keskelle sijoitettiin kruunupäinen leijonavaakuna. Ristilippu liitti Suomen vertauskuvallisesti Pohjoismaihin. Nuorelle valtiolle myös uusi lippu merkitsi uutta alkua.

Laki Suomen lipusta määritteli viralliseksi valtiolipuksi ”suorakaiteen muotoisen vaatteen, jossa on valkealla pohjalla merensininen – (ultramariini) – sininen risti”. Ristin keskellä on Suomen punakeltainen leijonavaakuna. Merenkulku- ja kauppalipuksi tuli valtiolippu ilman vaakunaa. Sotalipuksi Suomi sai kielekkeisen valtiolipun. Eduskunnan vahvistaman lipun suunnittelivat Eero Snellman ja Bruno Tuukkanen. Valtiolipun vaakunasta poistettiin siihen kuulunut, suuriruhtinaskunnan vaakunasta Suomen vaakunaan ja valtiolippuun siirtynyt kruunu 1920.[i]

Laki Suomen lipusta oli ensimmäisiä sisällissodan jälkeen toukokuussa 1918 eduskunnassa käsiteltyjä lakeja. Tynkäeduskunnan enemmistö koki pääväriltään punaisen leijonalipun sopimattomaksi valtiolipuksi. Leijonalipun puolesta puhuivat eduskunnassa Ruotsalaisen kansanpuolueen ja muutamat nuorsuomalaiset kansanedustajat. Punakeltaisen leijonavaakunan liittäminen osaksi valtiolippua oli pieni myönnytys heille.[ii]

Sisällissodan aikana valkoiset olivat käyttäneet paraateissa ja sankarihautajaisissa sekä leijonalippuja että erilaisia sinivalkoisia lippuja. Kansanvaltuuskunnan hallitsemalla alueella liehuivat punaiset liput. Hautajaissaatoissa kannettiin työväenyhdistysten ja ammattiosastojen lippuja.

Sinivalkoisten värien synty ja vakiintuminen

Erilaisia sinivalkoisia vaihtoehtoja oli ehdotettu Suomen lipuksi jo Venäjän vallan aikana. Eduskunnan hyväksymän lipun kaltaisia siniristilippuja oli esiintynyt postikorteissa jo vuonna 1905. Etenkin amerikansuomalaiset pitivät siniristilippua parhaana vaihtoehtona. Arvostelijoiden mielestä siniristi muistutti liiaksi pursiseurojen, kuten Pietarin Keisarillisen Jahtiklubin ja Nyländska Jaktklubbenin, lippuja.

Sinivalkoisuuden puhui 1800-luvun lopulla etenkin Zachris Topelius, joka esitteli sinisen ja valkoisen Suomen väreinä jo 1850-luvulla. Aikalaiset liittivät ne sinisiin järviin ja valkoisiin hankiin.[iii]  Sinivalkoiset värit vakiintuivat käyttöön 1860-luvulla rinnan leijonalipun kanssa. Ne olivat käytössä myös keisarillisten vierailuiden yhteydessä. Poliittisesti sinivalkoisiin väreihin sitoutuivat fennomaanit ja myöhemmin nimenomaan vanhasuomalaiset. Maaseudun erilaisissa juhlatilaisuuksissa käytettiin lähes yksinomaan sinivalkoista väriyhdistelmää. Leijonalipun kannalla olivat puolestaan suomenkielisistä nuorsuomalaiset ja ruotsinkieliset.[iv]

Siniristilippua käyttivät heti Suomen itsenäistyttyä valtion viranomaiset, kunnat ja porvarilliset järjestöt juhlatilaisuuksissaan. Yksityiset kansalaiset alkoivat liputtaa 1920-luvun loppupuolelta alkaen. Sekä Suomalaisuuden Liitto että Itsenäisyyden Liitto kampanjoivat liputtamisen puolesta.[v]

Olympiakisat tekivät lippua tunnetuksi sekä Suomessa että kansainvälisesti. Antwerpenin olympiamaratonin voittanut Hannes Kolehmainen sai Antwerpenissa hartioilleen siniristilipun, mikä oli lipunkäytön juhlallisuutta ja pyhyyttä korostaneella aikakaudella poikkeuksellista. Siniristiliput olivat myös keskeisessä osassa juhlittaessa olympiamenestyksiä kotimaassa virallisesti ja spontaanisti. Osaa kansalaisista olympialaisten voittouutisten herättämät riehakkaat tunteet närkästyttivät etenkin, kun juhlintaan liittyi alkoholinkäyttöä.[vi]

Suomen lippua tekivät tunnetuksi osaltaan lipputeemaiset mainokset ja pakkaukset. Karl Fazerin makeisrasian kannessa juoksi Paavo Nurmi taustanaan siniristilippu. Lipun käyttö oli mainoskuvastossa kunnioittavaa. Lisääntynyt näkyvyys teki sinirististä vähitellen osan suomalaista kuvastoa.

Vasemmisto vieroksui pitkään siniristiä

Koko vasemmisto suhtautui siniristilippuun aluksi jyrkän kielteisesti. Sosiaalidemokraattinen puolue lievensi kantaansa 1920-luvulla ja hyväksyi muun muassa itsenäisyyspäivän vieton. Valkoisen Suomen juhlaliputuksiin puolue suhtautui kielteisesti ja monet sen jäsenistä vieroksuivat ylipäätään siniristilippua. Kommunistit suhtautuivat lippuun ehdottoman kielteisesti.[vii] Vuonna 1919 perustettu Työväen Urheiluliitto käytti siniristilippua kisa-asujensa rintamuksessa 1920–1930-lukujen Työläisolympialaisissa, mikä oli kisamatkalle myönnetyn valtiontuen ehtona.[viii]

Suomen lipun käytöstä tuli 1930 pakollista työväen vappukulkueissa. Vuoden 1934 lippuasetus kielsi poliittisten lippujen käytön kokonaan. Asetus kohdistui ennen kaikkea työväenjärjestöihin, jotka eivät käyttäneet sen tultua voimaan marsseillaan mitään lippuja. Vappumarsseille osallistuneet kantoivat vain mielenosoituskylttejä. Talvisodan aikana työväenlippujen käyttö sallittiin käytännössä uudelleen, vaikka asetusta lievennettiin vasta 1943.[ix]

Työväenliikkeen vastenmielisyyttä siniristilippua kohtaan eivät vähentäneet työväentalojen pakkoliputukset itsenäisyyden alkuvuosina. Vielä 1933 Isänmaallisen Kansanliikkeen kannattajat vetivät Suomen lipun yli sadan työväentalon lipputankoon vapaussodan päättymisen 15-vuotisjuhlapäivänä 16.toukokuuta. Maltilliset porvaripuolueet tuomitsivat IKL:n toiminnan jyrkästi, sillä se merkitsi vapaussodan muiston käyttämistä puoluepoliittisiin tarkoituksiin.

Liputuspäiviä oli vähän

Virallisia liputuspäiviä olivat aluksi itsenäisyyspäivä 6. joulukuuta ja vapaussodan voittoparaatin vuosipäivänä 16.toukokuuta vietetty armeijan lippujuhla. Juhannuksesta tuli Suomen lipun päivä epävirallisesti 1927 ja virallisesti 1934. Päivää ehdotti ensimmäisenä kirjailija Maila Talvio. Lisäksi oli suotavaa liputtaa kansallisten suurmiesten J. L. Runebergin (5.2.) ja J. V. Snellmanin (12.5.) syntymäpäivinä. Kalevalan päivänä 28. helmikuuta liput liehuivat myös Lönnrotin kunniaksi. Etenkin suomenkieliset ylioppilaat toimivat Aleksis Kiven syntymäpäivän (10.10) saamiseksi liputuspäiväksi, mikä käytännössä toteutui 1930-luvulla. Liputtaminen vakiintui tavaksi myös äitienpäivänä, jota Suomessa on vietetty vuodesta 1918 alkaen.

Liputuspäivät herättivät ristiriitaisia tunteita eri kansalaispiireissä. Runeberg oli liian ruotsalainen monille suomenkielisille. Kivi ja Lönnrot olivat puolestaan suureelle osalle ruotsinkielisille vieraita. Snellman yhdisti periaatteessa kaikkia suomalaisia. Aitosuomalaiset ottivat kuitenkin Snellman-juhlinnan johtoonsa Helsingissä muiden kansalaispiirien närkästykseksi. Ruotsinkielisten nuiva suhtautuminen siniristilippuun ilmentyi Pohjanmaan rannikkoseuduilla toisinaan punakeltaisten värien käyttämisenä virallisen lipun rinnalla.[x]

Liputtaminen yleistyi 1930-luvun lopulla. Lipputanko pystytettiin yhä useamman maalaistalon pihalle. Kansakoulujen määrän lisääntyminen teki liputtamista tunnetuksi kautta maan.  Väinö Linna kuvaa Täällä Pohjantähden alla trilogiansa toisessa osassa alleviivaavasti torpasta taloksi muuttuneen Koskelan tilan 1930-luvun lopun juhannusidylliä, johon kuuluvat lipputanko ja siniristilippu.

Sotavuodet tekivät lipusta yhteisen

Suomalaisten suhde siniristilippuun muuttui sotavuosina. Sankarihautajaisissa arkut peitettiin lipulla, mikä liitti isänmaan ja sen edestä annetun uhrin yhteen. Kaatuneita oli kaikista yhteiskuntaluokista ja heillä oli ollut erilaisia poliittisia katsomuksia. Sosiaalidemokraattien kansanedustaja Sylvi-Kyllikki Kilpi tiivisti siniristilipun luonteen muuttumisen juhannusaattona 1940 Helsingin Vallilassa järjestetyssä työväen lippujuhlassa:

”Viime talven tapahtumien jälkeen on valtakunnan lippu saavuttanut oikea sijan mielissämme. Se on meille itsenäisen, vapaan valtakunnan symbooli ja siihen peitettyinä kätkettiin moni sosialistinen ja luokkatietoinen työläinen isänmaansa puolesta kaatunut kotiseutunsa kirkkomaahan.”

Työväen lippujuhlan ohjelma heijasteli 1930-luvun lopulla orastanutta ja talvisodan aikana vahvistunutta kansallisen yhteisyyden henkeä. Illan aikana kaikuivat muun muassa F. E. Sillanpään sanoittama marssilaulu, Fredrik Paciuksen Suomen laulu, Karjalaisten laulu ja Maamme-laulu.[xi]

Siniristilippu toistui eri tavoin sota-ajan kuvastossa. Lottien myymiä Suomen pienoislippuja liehui runsaasti Suomi–Ruotsi–Saksa -maaottelussa syyskuussa 1940. Jatkosodan alkuvaiheissa toistuivat kuvat siniristilippujen palauttamisesta talvisodan jälkeen menetetyille alueille. Suomen sotalipun nosto Viipurin linnan torniin elokuun lopussa 1941 oli vahva vertauskuvallinen tapahtuma. Hyökkäys jatkui myös vanhan rajan yli Itä-Karjalaan, jossa Euran lottien ompelema lippu kohosi hulmuamaan Petroskoin ylle 1.10.1941. Neuvosto-Karjalan pääkaupunki muuttui Äänislinnaksi, jossa siniristilipun aikakausi kesti kesäkuulle 1944.

Kommunistit ottivat siniristilipun vappumarssiensa kärkeen heti sotavuosien jälkeen. Kyse oli kansakunnan käsitteen sisällöllisestä uudelleenmäärittelystä. Kommunistit julistivat hyväksymällä siniristilipun edustavansa kansaa ja olevansa sen asialla.

[i] Laki Suomen lipusta 29.5.1918. Suomen asetuskokoelma n:o 40 / 1918.

[ii] Tepora Tuomas. 2005. ”Lipun juureen!”  Suomen lippu toteemina nuoressa tasavallassa. Suomen ja Skandinavian historian pro gradu. Helsingin yliopisto, historian laitos, s. 86–91.

[iii] Tepora 2010, s. 25–26.

[iv] Kajanti Caius. 1983. Suomen lippu kautta aikojen. Helsinki: Siniairut Oy, s. 216–224.

[v] Tepora Tuomas. 2011. Sinun puolestas elää ja kuolla: Suomen liput, nationalismi ja veriuhri 1917–1945: Helsinki: WSOY.

[vi] Kokkonen 2008, s.

[vii] Tepora 2005, s. 105–106.

[viii] Kokkonen 2008.

[ix] Tepora 2001, s.331 ja 337.

[x] Tepora 2005, s. 95–96. Tepora 2011.

[xi] Tapora, s. 282–284.