Kolin maisema on yksi tunnetuimmista suomalaisista maisemista. Se on muovautunut tuhansien miljoonien vuosien aikana. (M. L. Carstens / Museovirasto)
Yhtä yksiselitteistä vastausta Suomen iästä on mahdoton antaa. Ikä vaihtelee, jos tarkastelun pohjaksi otetaan asutus, geologia, kieli, maantiede, politiikka, talous tai uskonto. Eri tekijät ovat myös vaikuttaneet toisiinsa. Suomi on syntynyt kerroksittain.
Suomen ja suomalaisuuden käsittämiseen ovat vaikuttaneet oleellisesti luonnonolot ja maantiede. Geologisesti Suomessa liikutaan maailman vanhimpaan ja paksuimpaan kuuluvan kallioperän päällä. Vanhimmalla kallioperällä on ikää jopa 4 600 miljoonaa vuotta. Yli puolet kallioperästä on kovaa graniittia. Ei ihme, että Suomessa puhutaan menemisestä läpi harmaan kiven.
Maastonmuotoihin ja maaperään on vaikuttanut viimeisin jääkausi, jonka aikana ovat muotoutuneet muun muassa Salpausselkä ja muut harjumuodostelmat. Jäämassat ovat kuljettaneet mukanaan myös suuria siirtolohkareita ja pienempiä kiviä. Kallioisuus ja kivisyys ovat muokanneet suomalaista mielenmaisemaa. Yksi Suomen kansallismaisemista on Kolin kallioinen laki Pieliselle avautuvine näkymineen.
Suomen alueella on asunut varmuudella ihmisiä jääkauden loppuvaiheessa 11 000 vuotta sitten. lähtien. Mahdollisesti Suomen alueella on ollut asutusta jo ennen jääkautta 100 000 vuotta sitten.
Mitä on suomalaisuus?
Kysymys Suomen ja suomalaisuuden iästä liittyy Suomen alueella asuneiden ihmisten tapaan hahmottaa elinympäristönsä. Suomalaisuus käsitteenä oli 1800-luvulle asti merkityksetön suurimmalle osalle Suomen alueella asuvista.
Suomalaisuudesta tuli osa ihmisten identiteettiä osana Suomen modernisaatiota. Suomesta rakentui kansakunta, jonka muodostaneet yksilöt pitivät merkityksellisenä tietoisuutta suomalaisuudestaan.
Suomalaisuuteen ja suomalaiseen identiteettiin liittyy kysymys kielestä. Suomessa on puhuttu suomea ja ruotsia. Etenkin ruotsinkieliset ovat kokeneet, että heillä on vähintään kaksi tai kolme identiteettiä – suomenruotsalaisuus, suomalaisuus ja maakunnallisuus. Sama identiteettien rinnakkaisuus tai pirstoutuneisuus koskee myös saamelaisia ja romaneja.
Suomenkielisillä samansuuntainen identiteetin kerrostuneisuuteen liittyy maakunnallisuus, joka alkoi vahvistua Venäjän vallan loppuvuosina. Ihmisillä voi olla tämän lisäksi monta rinnakkaista identiteettiä: ammatillinen, kielellinen, asuinpaikkaan liittyvä tai suvun jäsenyys. 2000-luvulla suomalaisuuden määrittelyyn on vaikuttanut yksilöpohjaisen identiteetin vahvistuminen: ihminen itse määrittelee suhteensa esimerkiksi suomalaisuuteen. Uuden ulottuvuuden tilanteeseen on tuonut lisääntynyt maahanmuutto.
Alussa oli kirkko
Katolinen kirkko oli ensimmäinen instituutio, joka ulotti hallintonsa Suomen alueelle. Suomeen perustetut seurakunnat toimivat aluksi Upsalan arkkihiippakunnan alaisuudessa. Vuodesta 1278 alkaen Suomen alueella toimi Turun hiippakunta.
Katolisen kirkon messuista osa toimitettiin keskiajan lopulla kansankielellä. Vuonna 1441 Söderköpingin provinssisynodi päätti, että valtakunnan kirkoissa on pyhäpäivinä luettava kansankielellä Isä meidän (Pater noster), enkelin tervehdys (Ave Maria) sekä uskon- ja synnintunnustus.
Piispa Maunu Särkilahti uudisti määräyksen 1492 hiippakunnassaan. Lisäksi papeilla oli oltava kristinopinkappaleet kirjoitettuina kansankielellä, jotta niiden sanamuoto jäisi paremmin mieleen. Turun tuomiokirkossa pidettiin 1400-luvulla myös kansankielisiä saarnoja, on oletettava suomalaista saarnakirjallisuuttakin sepitetyn jo keskiajalla.[1]
Uskonpuhdistuksen jälkeen 1500-luvulla evankelis-luterilainen kirkko edisti toiminnallaan kansankielen käyttöä. Suomenkielisillä alueilla jumalanpalvelukset pidettiin suomeksi ja ruotsinkielisillä ruotsiksi.
Suomen kirjakielen liki viisi vuosisataa
Suomen ja itämerensuomalaisten kielen pohjana ollut kantasuomi oli olemassa 2 500–3 000 vuotta sitten. Sen pohjalta kehittyi Suomen eri osissa sittemmin puhuttua suomi.
Suomen kirjakielen kehitys alkoi 1540-luvulla Mikael Agricolan luomalta pohjalta. Agricola käänsi suomeksi muun muassa Uuden Testamentin. Koko Raamatun käännös valmistui 1642. Suomeksi ilmestyi 1700-luvulle saakka vain uskonnollisia kirjoja.
Yksi suomalaisen kansakunnan rakennustyön oleellisista osista oli suomen kielen kehittäminen ilmaisuvoimaltaan ja sanastoltaan sivistyskielten veroiseksi. Suomeen luotiin 1800-luvun toisella puoliskolla suomenkielinen kirjallisuus, sanomalehdistö ja teatteri.
Yhtenä 1800-luvun johtoajatuksena oli suomenkielisen sanaston luominen kattavasti kaikille elämänalueille arkielämästä tieteeseen. Intoa lisäsivät ruotsinkielisten esittämät epäilyt suomen kielen ilmaisuvoimasta, mikä vauhditti täysin omaan kieliperinteeseen perustuvan sanaston luomista.
Suomi valtiona on vanhempi kuin Suomi tasavaltana
Poliittisena ja valtiollisena yksikkönä Suomi oli olemassa jo ennen julistautumistaan itsenäiseksi tasavallaksi 6.12.1917. Professori Matti Klinge pohti Suomen ikää Turun Sanomissa 9.4.2016 muun muassa seuraavasti
”On selvää, että ’Suomi’, mitä sanalla tarkoitettaneenkin, on joka tapauksessa paljon vanhempi kuin vain satavuotias. ’Itsenäisyyskin’ on paljon enemmän kuin se valtiollinen suvereniteetti, joka nyt on pääasiana esillä. Suomalaiset olivat vanhan Ruotsin valtakunnan alamaisina vuoteen 1809 saakka itsenäisen valtion täysivaltaisia jäseniä.
Suomen puoli kuului valtakunnan ydinalueeseen toisin kuin voittomaat Viro, Liivinmaa, Skåne ja Pommeri, ja suomalaiset osallistuivat muiden ruotsalaisten tavoin valtioelämään – usein hyvinkin korkeissa asemissa – ja sotaväkeen, sielläkin usein hyvin tärkeissä johtotehtävissä, ja lisäksi kulttuurielämään ja talouteen.”
Suomi-niminen yhtenäinen hallintoalue muodostettiin, kun Ruotsi joutui luovuttamaan Suomen alueen Venäjälle Haminan rauhassa 1809. Aleksanteri I:n Venäjän vallan alkuvuosina tekemien päätösten seurauksena Suomella oli enemmän oikeuksia ja laajempi itsehallinto kuin lähes kaikkialla muualla Venäjällä. Myös Aleksanteri I:n seuraajien aikana Suomen ja Venäjän suhteisiin vaikuttivat keisarin käsitykset Suomen ja Venäjän toivottavasta tilasta.
Itsehallinnon turvin suomalaiset kehittivät suuriruhtinaanmaata etenkin 1800-luvun jälkipuoliskolla omista lähtökohdistaan. Venäjän imperiumin vahvistamiseen pyrkineet voimat panivat merkille Suomen pyrkimykset etääntyä Venäjästä. Osana Venäjän yhtenäistämispolitiikkaa Suomi joutui keisarikunnan etujen kannalta perusteltujen toimien kohteeksi, jotka suomalaisesta näkökulmasta merkitsivät suuriruhtinaanmaan venäläistämistä.
Oliko Ruotsi-Suomea olemassa?
Suomen valtiollisia juuria pyrittiin kansakunnan rakennustyön aikana ulottamaan myös Ruotsin vallan aikaan korostamalla Suomen asemaa kuningaskunnassa. Kansallisessa historiankirjoituksessa 1920-luvulla omaksuttu käsite ”Ruotsi-Suomi” loi vaikutelman valtioliitosta, joka muistutti Tanska-Norjaa, Ruotsi-Norjaa tai jopa Itävalta-Unkaria.
Suomi koostui kuitenkin Ruotsin vallan aikana emämaahan kuuluneista maakunnista, jotka eivät muodostaneet yhtenäistä kokonaisuutta. Tietoisuus ruotsalaisuudesta eroavasta suomalaisuudesta vahvistui kuitenkin 1700-luvun kuluessa. Suomessa asuneet oppineet kiinnostuivat suomen kielestä ja kansanperinteestä.
Suomen voi toisaalta katsoa kuuluneen Ruotsin valtakunnan ydinalueisiin. ”Itämaa” sai oikeuden lähettää edustajansa Ruotsin kuninkaanvaaliin jo vuonna 1362.
Suomen kallioperä kuuluu 4600–4570 miljoonaa vuotta sitten muotoutuneeseen Pohjois- ja Itä-Euroopan peruskallioalueeseen, joka on yksi Euraasian mantereen vanhimmista osista. Ikivanha kallioperä on näkyvissä Fennoskandian lisäksi Ukrainassa, muualla sen peittävät nuoremmat sedimenttikivilajit.
Kokonaisuudessaan Suomen kallioperä on erittäin vanha. Se vakiintui nykyiseen tilaansa noin 3000–1400 miljoonaa vuotta sitten. Suomen kallioperä on Euroopan vakain ja vanhin. Se on myös koko Euroopan Unionin paksuin. Suomalaisten alla on paikoitellen jopa 230 kilometriä kiinteää kiviainesta.
Jääkausien aikana kilometrien paksuiset jäämassat ovat kuluttaneet kallioperää ja kuljettaneet irronnutta kiviainesta mukanaan. Viimeisimmän jääkauden aikana mannerjäätikkö kulutti Suomen kallioperästä vähintään seitsemän metriä.
Suomen maapinta-alasta noin kolme prosenttia on paljasta kalliota. Lisäksi 11 prosentin alueella Suomesta maapeite on alle metrin paksu. Suurinta osaa Suomen kallioperästä kattaa viimeisimmän jääkauden muovaama ja sen jälkeen kerrostunut maapeite, joka voi olla kymmeniä metrejä paksu.
Erilaiset graniittiset kivilajit muodostavat Suomen kallioperän yleisimmän kivilajiryhmän. Graniitteja on 52,5 prosenttia Suomen kallioperän pinta-alasta. Yksittäisistä kivilajeista Suomen kansalliskivi graniitti on yleisin ja on samalla myös Suomen kansalliskivilaji. Graniittiset kivilajit ovat jakautuvat melko tasaisesti ympäri maata.
Suomi ei ole aina sijainnut nykyisellä paikallaan. Nykyisen Suomen alue on liikkunut maapallon eri puolille osana muinaisia ja nykyisiä mantereita. Maapallon muissa osissa on kalliomuodostumia, jotka ovat samanlaisia kuin Suomessa. Ne ovat syntyneet ja muovautuneet yhdessä, mutta pirstoutuneet geologisten voimien vaikutuksesta
Suomen kallioperä on syntynyt erittäin pitkän ajan kuluessa. Kallioita rapauttavat voimat ovat kuluttaneet kallioperää. Syntyneet vuoristot ovat seuraavassa vaiheessa saattaneet olla jo matalaksi kuluneita. Suomen kallioperä on syntynyt vähitellen. Uuden osan muodostuessa on Suomi sijainnut eri paikassa kuin edellisessä kehitysvaiheessa.[1]
Päiviö Tommila: Autonomian perustus laskettiin 1. joulukuuta 1808
Päiviö Tommila määrittelee Suomen autonomisen aseman luomisen alkaneen 1. joulukuuta 1808, jolloin keisari määräsi Suomea koskevat asiat esiteltäväksi suoraan hänelle. Samana päivänä perustettiin keisarin alaisuuteen Suomen kenraalikuvernöörin toimi, jonka ensimmäiseksi haltijaksi tuli kenraali G. M. Sprengtporten.
”Joulukuun 1. päivän päätökset muodostivat sen pohjan, jolle 1800-luvun kuluessa rakentui voimakkaasti omaleimainen autonominen Suomi.”
Tommilan tulkinta sisältyy valtioneuvoston 175-vuotisjuhlan kunniaksi 1984 julkaistuun teokseen Suomen autonomian synty 1809–1819. Sitä voi pitää Suomen valtion virallisena käsityksenä maan valtiollisen historian alkuvaiheista.
Suomen asemaa ei vielä määritelty tarkemmin joulukuussa 1808. Suomen sota jatkui vielä. Keisari sisällytti Suomen suuriruhtinaan arvonimiinsä 5.1.1809, mutta kyseessä oli vielä vallatun alueen sisällyttäminen osaksi keisarin hallitsemaa imperiumia. Myöhemmin 1800-luvulla Suomen erityisasemasta kertoi se, että keisarin lyhyessä titulatuurissa mainittiin Venäjän lisäksi vain Puola ja Suomi.[1]
Aleksanteri I autonomian takuumiehenä
Suomen oloja käsiteltiin Porvooseen koolle kutsutuilla valtiopäivillä, joilla säädyillä oli oikeus esittää toivomuksia ja antaa neuvoja keisarille. Hallitsija pidätti päätösvallan täysin itselleen. Valtiopäivät eivät tehneetkään mitään varsinaisia esityksiä. Keisari otti valtiopäivien neuvot huomioon, jos näki ne hyväksi. Valtiopäivien järjestäminen oli silti merkittävä tapahtuma, sillä itsevaltaisesti johdetun Venäjän missään osissa ei tunnettu valtiopäivälaitosta.
Valtiopäivien avajaisia edeltävänä päivänä Aleksanteri I antoi hallitsijanvakuutuksen, jossa hän lupasi pitää voimassa ”Maasa olewan Christillisen Opin ja perustuslait niin myös niitä vapauxia ja oikeuxia kuin kukin Sääty nimitetysä Suuresa Ruhtinaan-maasa erinomattain, ja kaikki sen Asuwaiset yhteisesti, niin ylhäiset kuin alhaiset tähän saakka Constitutionin eli säättämisen jäleen ovat nauttineet: Lupaamme myös pitää kaikkia niitä etuja ja asetuxia wahwana ja järkähtämättömänä heidän täydellisesä woimasansa.”
Porvoon valtiopäivien merkitys kasvoi Suomen valtiollisen aseman puolesta 1880-luvulta alkaen käydyn oikeustaistelun aikana. Aikalaiset eivät kokeneet tapahtumaan erityisen merkittävänä. Valtiopäivät osoittivat kuitenkin, että Venäjän tarkoitus on liittää Suomi osaksi imperiumiaan. Päiviö Tommilan mukaan Aleksanteri I halusi Porvoon valtiopäivien päättäjäisissä 19.7.1809 korostaa Suomen autonomista asemaa puhuessaan maan ”korottamisesta kansakuntien joukkoon”.[2]
”(…) Suomi oli liitetty keisarin alaisten kansojen joukkoon. Mutta ennen kaikkea Suomi sai nyt oman hallinnon, jota sillä ei ennen ollut ollut. Tässä mielessä sen arvo nousi, suomalaisia voitiin pitää valtiokansana.”
Aleksanteri I:n päätökset muuttivat Päiviö Tommilan mukaan ”Suomen muuttumisen miehitysvyöhykkeestä erillisesti hoidetuksi, sisäisen autonomian leimaa yhä vahvemmin kantavaksi suuriruhtinaskunnaksi”. Valtakunnan uuden osan rauhoittamiseksi keisari varmisti Suomen eliitin uskollisuuden suomalla sille etuja ja työpaikkoja suuriruhtinaskunnan hallinnossa.
Suomen erityisasema ei ollut ainoa poikkeus Venäjällä
Vallattujen alueiden liittäminen Venäjään erilaisin oikeuksin ei ollut sinänsä tavatonta. Jonkinlaisen ennakkotapauksen muodostivat aikoinaan Ukrainalle ja Baltian maakunnille myönnetty melko laaja sisäinen itsehallinto, jota Katariina II oli kuitenkin kaventanut.
Vuonna 1812 Venäjään liitetty Bessarabia sai samantapaisen aseman kuin Suomi. Puolan ja Venäjän välillä oli 1815–1831 Wienin kongressin vahvistama personaaliunioni. Epäonnistuneen kapinan jälkeen Puolan asema muutettiin Suomen järjestelmää muistuttavaksi. Puola menetti kokonaan erityisasemansa 1860-luvun kapinan jälkeen.[3]
Suomen asema Venäjän yhteydessä jäi täsmällisesti määrittelemättä autonomian alkuvaiheissa. Suomi oli suuriruhtinaskunta, josta käytettiin suhteessa keisarikuntaan nimityksiä ”stat” (valtio), ”kuvernementti”, ”maakunta” ja ”provinssi”. (Valtio-sanan keksi 1840-luvulla Paavo Tikkanen.) Venäläiskansalliset piirit alkoivat puhua 1800-luvun lopulla ”rajamaasta”. Mikään termeistä ei kuvannut tarkasti Suomen asemaa. Suomen sisäinen itsehallinto kattoi koko maan. Ulkopolitiikkaa autonomia ei koskenut.[4]
Autonomia vahvistui 1810-luvun kuluessa
Suomessa oli Tommilan mukaan hyvät valmiudet lähteä autonomian turvin rakentamaan suuriruhtinaskuntaa. Suomalainen esinationalismi oli vahvistunut Ruotsin vallan loppuvuosikymmeninä, ”eikä Suomi 1700-luvun lopussa enää ollut hahmoton pitäjien ja läänien kokoelma, vaikka Haminan rauhassa Venäjälle luovuttiinkin vain joukko maakuntia eikä aluekokonaisuutta nimeltä Suomi”.[5]
Suomen autonomia sai Tommilan mukaan muotonsa ja vahvistui Venäjän vallan ensimmäisen kymmenen vuoden aikana. Suomen erityisasemasta kertoivat Vanhan Suomen liittäminen suuriruhtinaskuntaan, ruotsin säilyttäminen virkakielenä, tullirajan perustaminen Suomen ja Venäjän välille sekä Suomen oman arkkipiispan nimittäminen johtamaan evankelis-luterilaista kirkkoa.
Suomi sai käyttää vero- ja tullitulonsa itse, minkä ansiosta Suomesta tuli valtiontaloudellisesti itsenäinen yksikkö. Suomen Pankki aloitti toimintansa 1811. Keisari hyväksyi suuriruhtinaskunnan pääkaupungin siirron Helsinkiin 1812. Kaupungista luotiin Pietaria muistuttava uusklassisten julkisten rakennusten kaupunki.
Pietarissa alkoi toimia 6.11.1811 vahvistetun johtosäännön nojalla kreivi Gustaf Mauritz Armfeltin johtama Suomen asian komitea, joka valmisteli keisarille esitellyt Suomea koskevat siviiliasiat. Suoran yhteyden luominen keisariin oli autonomian kannalta keskeinen. Armfelt korosti, että Suomen liittäminen Venäjään oli suomalaisille itselleen eduksi, jos he osasivat toimia viisaasti sekä suomalaisten että venäläisten edut huomioiden.[6]
Suomeen rakentui oma keskushallinto
Suuriruhtinaskunnan hallituksena toimi hallituskonselji, joka teki päätöksiä keisarin nimissä ja valmisteli keisarin päätettäväksi kuuluvia asioita. Hallituskonselji muuttui senaatiksi 1816, mikä kohotti Suomen hallituksen statusta. Aleksanteri I vahvisti senaatin perustamismanifestissa, että Suomen asiat hoidetaan ”riippumatta mistään muusta kuin lakien vallasta ja Meidän niihin perustuvasta hallitsijantahdostamme”. Nimenmuutoksen taustalla oli Puolan kuningaskunnan liittäminen osaksi Venäjää. Puolan hallituksena toimi senaatti.[7]
Suomeen ryhdyttiin perustaman keskusvirastoja. Intendentinvirasto (1811) alkoi suunnitella ja valvoa julkisia rakennustöitä. Suomeen perustettiin muun muassa lääkintöhallitus (1811), tullilaitos (1812), luotsi- ja majakkalaitos (1812), maanmittauskonttori (1812), postilaitos (1816) ja koskenperkausjohtokunta (1816).[8] Suuriruhtinaskunnan hallintojärjestelmä toimi seuraavien vuosikymmenien ajan 1810-luvulla luodulla pohjalla. Päiviö Tommilan mukaan Suomi oli saavuttanut Venäjän vallan ensi vuosina sen mitä tuon ajan oloissa saattoi toivoa:
”Suomi oli saanut keisarilta poliittisen olemassaolon, jonka konkreettisena ilmentymänä maassa oli oma hallitus ja jonka säilymiseksi status quo oli paras ratkaisu.”
[1] Tommila Päiviö. 1984. Suomen autonomian synty 1808–1819. Helsinki: Valtion painatuskeskus, s. 37–38.
”Suomen valtio syntyi suomalaisten omassa mielessä 1861”
Suomen valtio syntyi professori Osmo Jussilan mukaan 1861. Ajankohtaan ei liity varsinaisesti mitään valtiollista tapahtumaa, vaan Suomi muotoutui tuolloin valtiolliseksi kokonaisuudeksi ”poliittisesti valistuneen yleisön mielissä ja tajunnassa”. Suomen eliitti alkoi pitää maataan valtiona, joka oli Venäjä valtiosta erillinen. Suomi ja Venäjä muodostivat tämän tulkinnan mukaan reaaliunionin, osan mielestä jopa personaaliunionin, jossa valtioita yhdisti vain hallitsija.
Valtion syntyajankohdaksi määrittyi 1860-luvun alussa takautuvasti 1809, jolloin Venäjään liitetty Suomi oli muuttunut valtioksi. Keisari Aleksanteri I oli kohottanut Porvoon valtiopäivillä Suomen kansakuntien joukkoon ja hyväksynyt samalla valtion perustuslaeiksi vuoden 1772 hallitusmuodon ja vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirjan. Käytännön tasolla uusi tulkinta Suomen asemasta ilmeni muun muassa valtio-sanan käytön yleistymisenä eri yhteyksissä.[1]
Krimin sota rohkaisi valtiollista ajattelua
Jussila jakaa Venäjän vallan ajan kahteen pääjaksoon: provinssia aika 1808–1861, jolloin Suomi käsitettiin niin Venäjällä kuin Suomessa tiettyjä etuoikeuksia nauttivaksi provinssiksi. Vuosina 1861–1917 Suomessa vallitsi käsitys, että Suomi on Venäjästä erillinen valtio.[2]
Suomalaisten muuttuneeseen käsityksen vaikutti ennen kaikkea 1854–1856 käyty Krimin sota. Lisäksi Aleksanteri II:n Krimin sodan jälkeen koko keisarikunnassa käynnistämät reformit olivat poliittisesti ja taloudellisesti erityisen laajakantoisia Suomessa. Ne rohkaisivat suomalaisia tarkastelemaan aluettaan uudella tavalla. Sodassa kärsimänsä tappion jälkeen Venäjä ei enää ollut suomalaisten silmissä Euroopan mahtavin valtio.[3]
”Venäjä lakkasi olemasta se Euroopan mahtivaltio, joka siitä oli Napoleonista saatujen voittojen myötä tullut. Sitä ei enää tarvinnut samassa määrin kunnioittaa ja pelätä kuin Nikolai I:n Venäjää. Samalla myös halu ja pyrkimys kähentää Suomea Venäjään väheni, eikä vain vähentynyt, vaan muuntui pyrkimykseksi erottaa Suomea mahdollisimman paljon Venäjästä.”
Valtiokehitys alkuidut nousevat 1809
Valtiollista heräämistä edelsi Osmo Jussilan mukaan vuodesta 1809 alkanut vaihe, jonka aikana suomalaiset olivat uskollisia Venäjän alamaisia, jotka halusivat pikemminkin lähentää suuriruhtinaanmaata keisarikuntaan kuin korostaa erityisasemaansa. Suomen suuriruhtinaskunnan hallinnollisiin järjestelyihin sisältyi kuitenkin 1800-luvulla tapahtuneen valtiokehityksen perusta. Venäjän 1808–1809 valloittama Suomi oli provinssi, joka koostui kahdeksasta Ruotsiin kuuluneesta läänistä:[4]
”Ja sellainen (provinssi) se oli vielä syyskuussa v. 1809 Venäjän ja Ruotsin välillä solmitussa Haminan rauhansopimuksessakin, sillä sen mukaan Ruotsi ei luovuttanut mitään Suomen maata tai suuriruhtinaskuntaa, ainoastaan kahdeksan lääniä. Mutta Suomen valtioalkion (merkityksessä ”stat”) suunnittelu ja rakentaminen oli kuitenkin aloitettu jo sodan aikana, vuoden 1808 lopulla, kun G. M. Sprengtporten oli nimitetty Suomen kenraalikuvernööriksi ja oli laadittu suunnitelma erityisen hallituskomitean asettamiseksi Hämeenlinnaan. Jos ’valtiolla’ tarkoitetaan juuri keskushallintoa ja sen koneistoa, niin Suomen valtion rakentaminen alkoi 1. joulukuuta v. 1808.”
Sen sijaan Porvoon valtiopäivät eivät olleet Jussilan mukaan ”Suomen valtion” perustamistilaisuus, jona se on historiankirjoituksessa usein esitetty. Jussilan mukaan Aleksanterista ei tullut Suomen hallitsijaa vuoden 1772 hallitusmuodon tarkoittamassa mielessä. Suomen säädyt saivat tunnustukset erioikeuksilleen, jotka itsevaltias tsaari takasi hallitsijana ja suostui samalla oman valtansa rajoittamiseen. Itsevaltiaalla oli toisaalta myös mahdollisuus peruuttaa myönnytyksensä, kuten Nikolai II osittain teki.[5]
Yksi Venäjän kansakunista
Suomen asema muuttui kuitenkin merkittävästi vuonna 1809. Suomen ei sulautettu Venäjään, minkä vuoksi siitä tuli erillinen ”kansakunta” (natio), joka kuului Venäjään yhtenä sen monista ”kansakunnista”.[6] Venäjän vallan alkuvaiheessa alkoivat toimia suuriruhtinaskunnan autonomian peruspilareiksi muodostuneet senaatti (vuosina 1809–1816 hallituskonselji) ja Suomen asioita Pietarissa esitellyt suomalainen valtiosihteeri.
Vanhan Suomen liittäminen Suomen suuriruhtinaskuntaan 1811 sekä valtakunnan rajojen määrittely Lapissa korostivat suuriruhtinaskunnan erityisasemaa Venäjän imperiumissa.[7] Suuriruhtinaskunnan pääkaupunki siirrettiin Turusta Helsinkiin, josta rakennettiin Suomen ja Venäjän valtioyhteyttä korostava kaupunki.
Ruplasta tuli Suomen virallinen rahayksikkö 1840. Siihen saakka olivat käytössä myös ruotsalaiset setelit. Suomi loittoni Ruotsista, mutta Venäjä varjeli toisaalta omaa tuotantoaan, mikä johti oman ”talousvaltion” syntyyn 1800-luvun puoliväliin mennessä. Tullimaksut vaikeuttivat vientiä Venäjälle, mikä sai suomalaiset etsimään markkinoita muualta.[8]
Suomalainen ja venäläinen valtiokäsitys törmäävät
Valtio tuli monin tavoin näkyväksi 1870–1880-luvuilla Suomessa, jolla oli oma raha, postilaitos ja -merkit, tullilaitos ja kansalaisuus. Erityisen tärkeänä pidettiin kansallisen armeijan olemassaoloa. Asevelvollisuuslain mukaan Suomen sotaväessä saattoivat palvella vain Suomen kansalaiset.[9]
Venäjän hallintokoneisto vahvistui Aleksanteri II:n hallitsijakaudella. Puolan vuoden 1863 kapinan jälkeen Venäjällä alkoi lujittua käsitys Venäjän valtion jakamattomuudesta. Tämä oli yhteen sovittamaton Suomen pyrkimysten kanssa. Seurauksena olivat ”sortovuodet”. Venäläinen ja suomalainen valtioaate törmäsivät. Osmo Jussilan tulkinnan mukaan venäläiset hyökkäsivät suomalaisten omasta valtiostaan luoman opin kimppuun.
Venäjä pyrki 1880-luvulla palaamaan tilanteeseen, joka oli vallinnut sen valloitettua Suomen. Varsinaista venäläistämisohjelmaa ei vielä ollut, mutta ristiriidat Venäjän ja Suomen välillä lisääntyivät. Tilanteeseen vaikutti se, että Suomen ja Venäjän suhteita ei ollut määritelty selkeästi toisin kuin Baltiassa, jossa alamaisia koskevat lait ja privilegiot eivät saaneet olla ristiriidassa Venäjän keisarin ja keisarikunnan etujen kanssa.[10]
Onko Suomen suuriruhtinaskunta osa Venäjän keisarikuntaa?
Venäläisestä näkökulmasta Suomen tilanne alkoi näyttää oudolta. Pietarissa Ministerivaltiosihteerin viraston työskennellyt Johannes Gripenberg pohti kirjeessään Yrjö Sakari Yrjö-Koskiselle 15.4.1889 Suomen valtiollista asemaa:
”Se pieni valtioalkio, jonka Aleksanteri I vuosisadan myrskyisänä aamunkoittona hät’hätää loi, on ¾ vuosisadan kuluessa kasvanut autonomiseksi valtioksi, jossa esiintyvät kaikki – valtion tunnusmerkit enemmän tai vähemmän kehittyneinä. Heidän hämmästyneille silmilleen näyttäytyy hyvin järjestetty itsehallinnollinen yhteiskunta tuhansine kouluineen, joissa horrible dictu (=kauhea sanoa), valtakunnan kieltä ei opeteta, teollisuuksineen, joka osittain kilpailee heidän omansa kanssa markkinoiden kärjessä, lujaan perustukseen nojaavine finansseineen ja sellaisine omine luottoineen maailman markkinoilla, jota monet rikkaammat saattaisivat kadehtia.”
Samana vuonna keisari Aleksanteri III tuli tietoiseksi suuriruhtinaanmaan pyrkimyksestä loitontua Venäjästä. Hän kysyi luettuaan Suomen senaatin muistiot tulli-, posti ja rahakysymyksistä ironisesti: ”Kuuluuko lopultakin Venäjä Suomeen – vain onko Suomen suuriruhtinaskunta yhdistetty Venäjän keisarikuntaan?” Keisari piti tullien yhtenäistämistä tärkeänä. Suuriruhtinaskunnan oman rahan ja postin olemassaolo oli Aleksanterin mielestä ”anteeksiantamattomana”. Osmo Jussilan mukaan itsevaltias havahtui Venäjän ja Suomen suhteiden kehittyneen vaiheeseen, jossa suomalaiset pitivät maataan erillisenä valtiona. Tämä vaikutti ratkaisevasti Venäjän keisarikunnan toimiin Suomessa.[11]
Loppu suomalaiselle separatismille
Venäjän vallan loppukaudella 1890-luvun alusta vuoteen 1917 venäläiset pyrkivät liittämään Suomen kiinteämmäksi osaksi imperiumia. Suomalaiset kokivat nämä toimet venäläistämiseksi ja sortokausiksi. Yleislinjana oli etenkin 1899 annetun helmikuun manifestin jälkeen Suomen erityisaseman kaventaminen.
”Suomen valtion” asema vahvistui lyhyeksi ajaksi suurlakon jälkeen. Suomalaisille Suomi näyttäytyi Venäjän kanssa liitossa olevalta valtiolta. Sen yhteistyökumppaneita olivat sortohallituksestaan vapautuneet venäläiset ja heidän valtionsa. ”Ensimmäinen sortokausi” 1899–1905 vahvisti Jussilan mukaan suomalaisten valtiotietoisuutta, mikä vaikutti suurlakon jälkeisissä vapauden oloissa tulkintaan Suomen asemasta. Suurlakon loppuvaiheessa muodostettu Leo Mechelinin johtama senaatti toimi lähes kuin itsenäisen valtion hallitus.
Suomi sai 1906 nykyaikaisen kansanedustuslaitoksen ja maassa aloitettiin myös uuden hallitusmuodon valmistelu, jota johtaneen Mechelinin tavoitteena oli saada Suomen valtiollinen asemalle yksiselitteinen laillinen perusta. Suomi olisi ollut sidoksissa Venäjään keisari-suuriruhtinaan kautta ja maiden suhde oli perustunut personaaliunioniin. Venäläiset tyrmäsivät Mechelinin laatiman hallitusmuotoehdotuksen.
”Suomen Suuriruhtinaskunta on Venäjän valtion erottamaton osa”
Venäjän keväällä 1906 voimaantulleessa perustuslaissa määriteltiin ensimmäisen kerran Suomen asema valtakunnassa. Pääministeri Sergei Witten johdolla laaditun perustuslain Suomea koskenut 2. artikla sai käsittelyssä seuraavan muodon.
”Suomen Suuriruhtinaskuntaa, joka on Venäjän valtion (gosudarstvo – OJ) erottamaton osa, hallitaan sen sisäisissä asioissa erityisten perusteiden mukaisesti, erityisen lainsäädännön perusteella.”
Artikla oli sisällöltään maltillisempi kuin mitä venäläiskansalliset piirit olisivat halunneet. Osmo Jussilan mukaan venäläisiä tyydytti se, että Suomen todettiin olevan erottamaton osa Venäjää. Suomalaisille oli tärkeintä, että perustuslaki tunnusti Suomella olevan oma erityinen lainsäädäntönsä. Jussila tulkitsee perustuslain kiinnittäneen periaatteen, jonka mukaan Suomi ei ollut valtio, vaan Venäjään kuuluva autonominen provinssi tai rajoitettua itsehallintoa nauttiva ”oblasti”.[12]
Suomen asemaan vaikutti myös duuman ja ministerineuvoston perustaminen Venäjälle vuonna 1905. Suomen asioista päättävien määrä laajeni. Venäjän ”yhteiskunta” alkoi ottaa keisari-suuriruhtinaan lisäksi kantaa Suomen asemaan. Valtaa siirtyi keisarilta etenkin pääministerille.
Venäjän ministerineuvosto otti Suomen valvontaansa
Käytännössä Suomen autonomian lopetti Jussilan mukaan ministerineuvoston 1908 antama asetus uudesta asioiden esittelyjärjestyksestä, joka siirsi kaikki keisarille tehdyt esittelyt neuvoston valvontaan ja päätäntävaltaan. Aikaisemmin suoraan keisarin luokse päässeet virkamiehet, kuten Suomen ministerivaltiosihteeri, menettivät esittelyoikeutensa. Ministerivaltiosihteerin kautta keisarin luokse kulkenut vaikutuskanava sulkeutui.
Suomen kysymyksen merkitystä korosti se, että Suomi oli ainoa hallinnoltaan ja lainsäädännöltään Venäjän imperiumista poikkeava alue. Tämän vuoksi ministerineuvosto oli 1907 perustanut yhteyteensä Suomen asiain neuvottelukunnan, joka valmisteli neuvoston käsittelyyn tulevia Suomea koskevia asioita. Neuvottelukunnan luominen kertoi osaltaan, että Suomella oli tietyssä määrin hallinnollinen erityisasema.
Ministerineuvosto päätti vuodesta 1908 alkaen kenraalikuvernööriltä saamiensa tietojen pohjalta, mitkä asiat olivat luonteeltaan yleisvaltakunnallisia. Käytännössä neuvosto käsitteli kaikki vähänkään merkittävät Suomea koskevat asiat. Etenkin vuosina 1906–1911 pääministerinä toiminut Pjotr Stolypin toteutti yhtenäistämispolitiikkaa määrätietoisesti.
Suomesta tuli ”oblasti”
Myös kenraalikuvernöörin valta suhteessa Suomen senaattiin kasvoi. Hänestä tuli eräänlainen ministerineuvoston edustaja Helsingissä. Suomi muuttui ”toisella sortokaudella” Jussilan mukaan ministerineuvoston tiukasti kontrolloimaksi itsehallinnolliseksi oblastiksi.
Venäjän valtakunnanduuma hyväksyi 1910 lain yleisvaltakunnallisen lainsäädännön ulottamisesta Suomeen. Suomen valtiollisen kehityksen kannalta oleellista kuitenkin oli, että sen instituutiot säilyivät lain hyväksymisen jälkeenkin. Eduskuntaa, senaattia, keskusvirastoja ja lääninhallituksia ei lakkautettu, vaikka niiden mahdollisuudet tehdä politiikkaa tai päätöksiä suomalaisista lähtökohdista heikkenivät. Myös kenraalikuvernöörin ja ministerivaltiosihteerin instituutiot säilyivät.
Vuoden 1910 laki yleisvaltakunnallisen lainsäädännöstä velvoitti eduskunnan valitsemaan kaksi edustajaa valtakunnanneuvostoon ja neljä duumaan. Pääministeri Pjotr Stolypinin lopullisena tavoitteena oli kuitenkin ottaa Suomessa käyttöön samanlainen vaalijärjestelmä kuin kaikissa valtakunnan osissa. Suomen eduskunta ei puolestaan tunnustanut vuoden 1910 lakia, ja jätti valitsematta siinä määrätyt edustajat.
Suomen valtiota ei lakkautettu
Suomen erillisen kansalaisuuden merkitys katosi 1912, kun 1912 venäläiset saivat yhdenvertaisuuslailla samat oikeudet kuin suomalaiset. Yhtenäistämistoimet jatkuivat muutoinkin 1910-luvulla. Vuoden 1910 lain täytäntöönpanoa alkoi selvittää kaksi vuotta myöhemmin Korevon komitea. Sen vuonna 1914 valmistuneen lainsäädäntöohjelman tavoitteena oli turvata keisarikunnan edut riippumatta siitä, käsiteltiinkö asioita yleisvaltakunnallisesti vai paikallisesti Suomessa.
Korevon komitean tärkeimpänä päämääränä oli varmistaa hallitusvalta ja järjestyksen säilyminen Suomessa. Toisena pääkohtana oli puolustuksen turvaaminen. Kolmantena kohtana oli ”Suomen valtiollinen ja taloudellinen lähentäminen keisarikuntaan”.
Jussilan mukaan kyse ei kuitenkaan ollut Suomen ”valtion” lakkauttaminen – senaatti ja eduskunta säilyivät. Vaikka Suomen valtiota ei lakkautettu, niin sen ”valtiollisuus” kaventui merkittävästi. Jussila muistuttaa, että venäläistämistoimet olivat osa laajempaa pyrkimystä elvyttää keisarikuntaa, jonka elinvoima oli ehtymässä.[13]
”Ns. ”toinen sortokausi” oli vain jo kuolemaa tekevän imperiumin epätoivoinen yritys palauttaa asemansa, myös Suomessa.”
Maaliskuun vallankumous palautti valtiollisen aseman
K. J. Ståhlbergin johtama perustuslakikomitea lähti ehdotuksessaan laiksi Venäjän ja Suomen välisestä oikeussuhteesta 1917 siitä, että ”Suomi on edelleenkin yhdistettynä Venäjän kanssa, mutta sillä on oma Venäjän lainsäädäntövallasta riippumaton valtiosääntönsä ja hallituksensa”.
Yleisvaltakunnallisen lainsäädännön kumouduttua Venäjän väliaikaiselle hallitukselle esiteltiin vain ne asiat, jotka Suomen perustuslain mukaan kuuluivat esiteltäväksi hallitsijalle. Valtiopäivien avajaisissa 1917 kenraalikuvernööri M. Stahovitš tunnusti yksiselitteisesti Suomen olevan vapaa ja nykyaikainen valtio. Suomen valtio tunnusti väliaikaisen hallituksen toimivallan Suomessa, mutta irtautui vuoden 1917 aikana vähitellen sen vallasta, mikä vahvisti sen valtio-olemusta.[14]
Osmo Jussila näkee Venäjän keisarikunnan monikansallinen ja monivaltioisen rakenteen mahdollistaneen Suomen valtion synnyn ja kehityksen. Sama kehityskulku ei olisi hänen mukaansa ollut mahdollinen, mikäli Suomi olisi jäänyt osaksi Ruotsia:[15]
”Mutta on aivan selvää, että jossain sellaisessa yhtenäisvaltiossa kuin vaikkapa Ruotsi tai Napoleonin jälkeinen Ranska Suomen valtiokehitys ei olisi ollut mahdollista. Jos Suomi olisi vuoden 1809 jälkeenkin jäänyt osaksi Ruotsia, niin on lähes varmaa, että mitään Suomen valtiota ei olisi koskaan syntynyt. On jopa mahdollista, että Suomi olisi hyvin pitkälle ja suhteellisen nopeasti ruotsalaistettu. Suomen kieli olisi saanut vain jonkinlaisen vähemmistökielen asemaan kuten ns. ”meän kieli” nykyisin Pohjois-Ruotsissa. Varmaa on, että Ruotsin hallituksella ei olisi ollut mitään sellaisia poliittis-taktisia tavoitteita suosia suomalais-kansallista liikettä, kuten oli Venäjän hallituksella 1800-luvun jälkipuoliskolla.”
[1] Jussila Osmo. Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1917. Helsinki: WSOY, s. 272, 280–283.
Kristinusko levisi Suomeen sekä idästä että lännestä 1100-luvulta alkaen. Pääosa Suomen alueesta päätyi osaksi läntistä katolista kirkkoa. Vuonna 1323 solmitun Pähkinäsaaren rauhan jälkeen rajan itäpuolinen osa Suomen ja etenkin Karjalasta jäi ortodoksisen kirkon vaikutuspiiriin.
Läntisestä Suomesta tuli vähitellen osa latinalaista kristikuntaa ja länsieurooppalaista kulttuuripiiriä. Suomi liitettiin kirkollisesti osaksi Upsalan arkkihiippakunnan alaisuuteen. Seurakuntalaitos levittäytyi 1200-luvun alusta lähtien vähitellen Ruotsin valtakuntaan kuuluvaan osaan Suomea.
Kirkollisen hallinnon ote Suomesta vahvistui, kun Turun hiippakunnan aloitti toimintansa 1278. Turkuun valmistui myös 1300-luvun alussa tuomiokirkko. Papistoa koulutettiin Turussa sijainneessa katedraalikoulussa, jonka oppilaat olivat suomalaisia.
Turun hiippakuntaan kuului 1400-luvun alussa liki 70 seurakuntaa. Suurin osa niistä sijaitsi Varsinais-Suomessa. Karjalassa ortodoksinen kirkko vakiinnutti asemansa. Katolinen kirkko levittäytyi kuitenkin myös Pähkinäsaaren rajan yli, mikä aiheutti ristiriitoja etenkin Savon alueella.
Uskonpuhdistuksen seurauksena Suomen katoliset seurakunnat muuttuivat 1500-luvun alkupuolella osaksi evankelis-luterilaista kirkkoa. Kustaa Vaasa takavarikoi 1527 Västeråsin valtiopäivien päätöksen nojalla kirkon ”liian” omaisuuden. Opillisissa kysymyksissä kuningas eteni varovasti, sillä kirkon asemaan puuttuminen oli herättänyt vastarintaa.
Ruotsin kirkko alkoi muuttua luterilaiseksi Upsalassa 1536 pidetyn kirkolliskokouksen jälkeen. Tähän vaikutti luterilaisuuden voitto Tanskassa, mikä sai Kustaa Vaasan tukemaan uutta oppia. Uskonpuhdistuksen etenemistä tarkkailleelle kuninkaalle oli tärkeää, ettei Ruotsista tullut ainoaa luterilaista maata.[1]
[1] Arffman Kaarlo. 2000. Katolisesta lähetysalueesta Ruotsin luterilaisen kirkon osaksi. Teoksessa Kristinuskon historia 2000. Kristinusko Suomessa. Weilin+Göös.
Suomen kirjakielen perustan loi Mikael Agricola 1500-luvulla
Suomen kielen kirjallisen käytön juuret ulottuvat keskiajalle. Jumalanpalveluskielenä oli käytössä latina, mutta Turun hiippakunnassa käytettiin messuissa varhain myös suomea ja ruotsia. Vuonna 1441 Söderköpingin kirkolliskokous päätti, että kirkoissa on luettava pyhäpäivinä luettava kansankielellä Isä meidän (Pater noster), enkelin tervehdys (Ave Maria) sekä uskon- ja synnintunnustus.
Piispa Maunu Särkilahti uudisti määräyksen Turun hiippakunnassa 1492. Kristinopin keskeiset opinkappaleet oli kirjoitettava kansankielellä, jotta ne jäisivät paremmin seurakuntalaisten mieleen.
Suomen kirjakielen historia alkaa Mikael Agricolan 1540- ja 1550-luvuilla painetuista teoksista. Agricolan kristinopin keskeiset opinkappaleet luterilaisesti tulkittuna sisältävä ABCkiria ilmestyi 1543. Hän käänsi suomeksi myös Uuden Testamentin.
Raamattu (Biblia. Se on Coco Pyhä Ramattu, Suomexi.) julkaistiin kokonaan suomeksi käännettynä 1642. Käännöstyötä johti Eskil Petraeus johtama komitea. Petraeus toimi Turun akatemian perustamisesta lähtien sen ensimmäisenä teologian professorina. Komitean jäsenet olivat kotoisin Turun seudulta.
Kirjoitettu suomi kehittyi kokonaisuudessaan hitaasti. Sen kirjallinen käyttö vakiintui 1600-luvun loppuun mennessä uskonnollisessa kirjallisuudessa. Raamatunsuomennokset ja saarnakirjallisuus yhtenäistivät uskonnollisen kielen kirjoitusasua ja ilmaisuja.
Muutoin suomea käytettiin kirjallisesti vähän ennen 1700-lukua. Lakikielen kehitystä vauhditti Samuel Forseenin vuonna 1759 painettu suomennos Ruotzin Waldacunnan Laki 1734.
Ensimmäinen suomenkielinen almanakka painettiin 1705. Vuonna 1776 ilmestyi Antti Litzeliuksen julkaisemana vuoden ajan ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti Suomenkieliset Tieto-Sanomat.
Suomen kielestä kehittyi 1800-luvun kuluessa kaikilla yhteiskunnan aloilla käytettävä kulttuurikieli. Länsimurteisiin pohjautunut kirjakieli sai uusia vaikutteita itäisistä murteista. Muun muassa Elias Lönnrot sisällytti kirjoituksiinsa runonkeruumatkoillaan oppimiaan itäsuomalaisia sanoja.
Agricolan kehittämässä kirjasuomessa oli latinasta, ruotsista ja saksasta omaksuttuja piirteitä, joista suomen kielen uudistajat halusivat päästä eroon. Keskeinen tavoite oli suomen tietoinen kehittäminen ruotsin veroiseksi sivistyskieleksi. Suomen kielen sanaston puutteista kertoi se, että 1831 perustettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seura piti pöytäkirjansa vuoteen 1861 saakka ruotsiksi.
Lönnrot keksi suomen kieleen lukuisia uusia sanoja. Hänen luomiaan ovat muun muassa alkuperä, asiakirja, hyvä, ihailla, itsenäinen, julkaista, kansallisuus, kirjallisuus, kotimainen, käsite, luettelo, luonnontiede, maantiede, muste, nuoriso, osoite, siirtolainen, sisältää, sivistynyt, tasavalta, tiedekunta, vieraskielinen ja ylimääräinen.
Runsaasti uusia sanoja sepitti myös Volmari Kilpinen, jonka keksimiä ovat esittää, henkilö, henkinen, kirjailija, kirje, kuvio, myönteinen, määritelmä, opiskella, oppilas, rakenne, taide, tiede, taiteellinen, tieteellinen, vankila, yksilö, yksityinen, yleinen ja yleisö. Muiden suomen kielen kehittäjien ansiosta sanasto täydentyi esimerkiksi sanoilla aikakausi, asiantuntija, hermo, ilmakehä, liikenne, maisema, ravintola, taru, teollisuus, tilasto, uskonto, valokuva, valtio, yliopisto ja älykäs.
Sanaston täydentäminen alkoi 1800-luvun alkupuolella ja jatkui vuosikymmeniä. Uusia sanoja muotoiltiin muun muassa lainaamalla murteista, johtamalla niitä olemassa olevista aineksista tai muodostamalla yhdyssanoja.
Sanasto karttuminen toi kieleen tuiki tarpeellisia uusia käsitteitä varten. Uudissanoilla korvattiin myös huonoina pidettyjä ilmauksia. Nationalistisessa hengessä pidettiin tärkeänä suomen kielen sanaston luomista mahdollisimman omintakeiseksi. Pyrkimyksenä oli päästä eroon ruotsalaisperäisestä sanastosta.[1]
