Herätysliikkeet muovaavat uudenlaista yhteisöllisyyttä

Uskonnolliset herätysliikkeet tekivät uskonasioista henkilökohtaisia ja arvostelivat kaavoihin kangistunutta kirkkoa.

Suomessa edelleen vaikuttavat neljä perinteistä herätysliikettä rukoilevaisuus, herännäisyys, evankelisuus ja lestadiolaisuus syntyivät 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alkupuolella. Niissä kaikissa on korostunut henkilökohtainen usko ja yhteiseksi koetun uskonnollisuuden luoma yhteisöllisyys, joka ilmentyi saman henkisten omatoimisesti järjestämissä kokoontumisissa.

Hurmokselliset kokemukset olivat tavallisia liikkeiden syntyvaiheissa. Kaikki herätysliikkeet korostivat toimintansa alkuvaiheessa oman yhteisönsä ja maallistuneen yhteiskunnan välistä rajaa. Ne olivat leimallisesti maallikkoliikkeitä, vaikka johtohenkilöihin kuului usein alusta lähtien kirkkoon kriittisesti suhtautuvia pappeja.

Toiveena yksinkertainen kristillisyys

Herätyskristillisyyden näkökulmasta kirkko teki liian suuria myönnytyksiä maalliselle yhteiskunnalle. Jo 1700-luvun rahvas valitti pappien etääntyneen kristinopin ytimestä ja kiinnittävän liikaa huomiota paikallisen talouselämän edistämiseen sekä huvitteluun toisten säätyläisten kanssa.[i] Herätysliikkeissä tyytymättömyys kiteytyi protesti- ja uudistusliikkeiksi, jotka ilmensivät halua palata yksinkertaiseen uskonnollisuuteen. Liikkeitä yhdisti halu säilyttää yhteiskunnan arvopohja kristillisenä. Uudet aatteet, tiede ja kulttuuri herättivät epäilyksiä rahvaan parissa.[ii]

Alkuvaiheessa herätysliikkeet järjestäytyivät löyhästi, eivätkä ne tiukasti ottaen olleet yhtenäisiä liikkeitä. Kristillisten herätysten synnyttämällä liikehdinnän voi jakaa myös itäiseen ja läntiseen herätysliikkeeseen ja lestadiolaisuuteen.[iii] Järjestäytymiseen ei ollut myöskään edellytyksiä, sillä rahvaan oma yhdistystoiminta ei ollut 1800-luvun alkupuolella sallittua. Tärkein toimintamuoto olivat liikkeen jäsenten kotona järjestetyt seurat, joissa puhuivat maallikot sekä liikkeeseen liittyneet papit.

Kirkollisuudesta yhtenäiskulttuurista poikkeaminen sai yhteiskunnan ryhtymään toimiin herätysliikkeitä vastaan, vaikka nämä eivät sinänsä asettaneet esivaltaa kyseenalaiseksi ja edustivat konservatiivisia arvoja. Esivallan näkökulmasta seurakunnan järjestämien tilaisuuksien ulkopuolinen toiminta vaaransi kirkollisen ja yhteiskunnallisen järjestyksen.  Vuoden 1686 kirkkolain mukaan evankelis-luterilainen kirkko oli valtionkirkko, johon kaikkien oli pakko kuulua. Kirkon opin puhtautta valvoi viime kädessä hallitsija. Vuoden 1726 konventikkeliplakaatti kielsi lisäksi yksityiset hartauskokoukset. Venäjän vallan alkupuolella kirkollinen ja maallinen esivalta valvoivat herätysliikkeitä tarkasti.[iv]

Herätysliikkeet kiinnittyvät yhteiskuntaan 1800-luvun lopulla

Aleksanteri II:n hallituskaudella vapautunut yhteiskunnallinen ilmapiiri antoi tilaa myös herätysliikkeille.[v] Vuoden 1869 kirkkolaki muutti kirkkoa herätysliikkeiden toivomaan suuntaan. Maallisen hallinnon erottaminen seurakunnallisesta korosti kirkon asemaa itsenäisenä toimijana, herätysliikkeiden toimintaa rajoittaneet säännökset poistuivat ja maallikoiden asema kirkossa vahvistui sekä paikallisesti että koko kirkossa.

Maallikkoenemmistöisestä kirkolliskokouksesta tuli evankelis-luterilaisen kirkon ylin päättävä elin, mikä lisäsi herätysliikkeen vaikutusvaltaa. Myös yhä useammat papit kiinnittyivät johonkin herätysliikkeeseen. Tätä suuntausta vahvisti talonpoikaistaustaisten pappien määrän kasvu.[vi]

Yhteiskunnan muuttuessa liikkeiden oli järjestäydyttävä

Kirkon johdon ja pappien paikallisesti määrittelemä luterilainen yhtenäiskulttuuri mureni vähitellen 1800-luvulla herätysliikkeiden vaikutuksen ja maallistumisen vuoksi. Etenkin lestadiolaisuus ja herännäisyys olivat Suomen syrjäseutuja muokkaavia liikkeitä.

Modernisoitumisen nopeutuessa herätysliikkeet joutuivat määrittelemään uudelleen suhteensa yhteiskuntaan. Liikkeet suhtautuivat moniin nykyajan ilmiöihin ja keksintöihin aluksi kielteisesti ja ne pyrkivät jarruttamaan yhteiskunnallista muutosta. Herätysliikkeiden elpymisen 1800-luvun lopulla voi nähdä modernisoitumisen vastareaktiona.

Muuttuvassa yhteiskunnassa liikkeiden oli kuitenkin muutettava toimintatapojaan. Aluksi löyhästi järjestäytyneet herätysliikkeet perustivat paikallisyhdistyksiä ja keskusyhdistyksiä. Liikkeet joutuivat myös muuttamaan suhtautumistaan kansanopetukseen, jota kohtaan niiden piirissä oli tunnettu suuria epäilyksiä liian maallisina pidettyjen oppisisältöjen vuoksia.

Poliittiseen toimintaan herätysliikkeet suhtautuivat eri tavoin. Myönteisimmin yhteiskunnalliseen osallistumiseen suhtautui evankelinen liike, kielteisimmin alkuvaiheessa lestadiolaisuus. Eduskuntauudistus korosti kuitenkin herätysliikkeiden tarvetta osallistua politiikkaan. Liikkeiden vastustama kirkon ja valtion ero näytti mahdolliselta.

Kaikki herätysliikkeen suhtautuivatkin kirkon ja valtion eroa vaatineeseen työväenliikkeeseen kielteisesti. Vanhasuomalaisten esittämät kannat olivat ennen Suomen itsenäistymistä lähinnä herätysliikkeiden näkemyksiä. Lestadiolaisuuden piirissä maalaisliiton kannatus alkoi kuitenkin nousta jo 1910-luvulla. Liikkeen köyhimpien jäsenten parissa myös työväenliikkeellä oli vetovoimaa.[vii]

Kuva: Kesäjuhlista muodostui 1800-luvun lopulta lähtien herätysliikkeiden keskeisiä tapahtumia. Rehtori Mauno Rosendahl puhui Leppävirran herättäjäjuhlilla 1900. Rosendahl kuului 1900-luvun alussa passiivisen vastarinnan kannattajiin ja joutui karkotetuksi Ruotsiin. (Museovirasto)

[i] Haavio 1965, s. 136–146

[ii] Heikkilä–Seppo 1989, s. 70, 84–85.

[iii] Nurmiainen Jouko–Sedergren Jari, Historian käyttö ja heränneet oikeina suomalaisina, Väitöshaastattelussa Ilkka Huhta. Ennen ja nyt: Historian tietosanomat 4 / 2001. http://www.ennenjanyt.net/4-01/huhta.htm (20.7.2015)

[iv] Heikkilä–Seppo 1989, s. 71.

[v] Haavio 1965, s. 44.

[vi] Haavio Ari. 1965. Suomen uskonnolliset liikkeet. Porvoo: WSOY, s.15.

[vii] Huhta Ilkka. 2000. Kansanliike, valtio ja kirkko: körttiläisiä kannanottoja kirkon ja valtion suhteeseen ennen itsenäistymistä. Teologinen Aikakauskirja 1 / 1999, d. 28–34. Nykänen Tapio. 2012. Kahden valtakunnan kansalaiset – Vanhoillislestadiolaisuuden poliittinen teologia. Acta Universitatis Lapponiensis 237. Rovaniemi: Lapin yliopisto, s. 150–151. Nurmiainen–Sedergren 2001.