Punainen hallinto kesti Viipurissa pisimpään

Suomen neljänneksi suurimmassa kaupungissa Viipurissa tiivistyi sisällissota kaikkine hirmutekoineen.

Viipuri muuttui 1850-luvulta alkaen pienestä kauppa- ja varuskuntakaupungista Itä-Suomen talouselämän väkirikkaaksi keskukseksi. Viipurissa asui Suomen itsenäistyessä 30 000 ihmistä ja sitä ympäröineessä maalaiskunnassa oli 47 000 asukasta.

Samaan aikaan Viipurin lääni kasvoi asukasluvultaan maan suurimmaksi. Vuonna 1917 läänin alueella asui 540 000 ihmistä, lähes viidennes suomalaisista.

Viipurin kasvua vauhditti Suomen talouselämän muutos, johon liittyi nopeiden ja tehokkaiden liikenneyhteyksien rakentaminen. Saimaan kanava valmistuminen 1856 avasi Pohjois-Savoon ja Pohjois-Karjalaan ulottuvan vesitien.[1] Vuonna 1870 käyttöön otettu Riihimäki–Pietari rautatieosuus yhdisti Viipurin myös Helsinkiin ja koko Suomeen.

Viipurin kasvun vuosina kaupunki muuttui yhdeksi suuriruhtinaskunnan poliittisista keskuksista, mitä Pietarin läheisyys korosti. Suomen suuriruhtinaskunnan puolelta hakivat suojaa Venäjän oppositioon kuuluneet. Suomalaisuusliikkeen jakautumisvuosina 1880-luvulla Viipurista tuli nuorsuomalaisuuden keskus. Vuonna 1884 perustettu Viipurin Sanomat oli maan ensimmäinen nuorsuomalainen sanomalehti.

Työväenliikkeen järjestäytyminen alkoi Viipurissa 1880-luvulla. Kaupunkiin perustettiin wrightiläisellä pohjalla toiminut liberaali työväenyhdistys 1888. Samana vuonna alkoi myös ammatillinen järjestäytyminen, kun kirvesmiehet perustivat ammattiosaston. 1890-luvulla järjestäytyivät kirjapainotyöläiset, maalarit, naispalvelijat, ajurit ja vetomiehet, räätälit ja tupakkatehtaan työntekijät. Työväentalo valmistui Punaisenlähteentorin vierelle vuonna 1893.

Sosialistiseen työväenliikkeeseen Viipurin työväenyhdistys sitoutui liittymällä 1900-luvun alussa Suomen Työväenpuolueeseen. Viipurin alueella toimivat varhain myös Uuraan (1896) ja Talikkalan työväenyhdistykset (1898).[2]

Venäläistämisen vastustus yhdisti perustuslaillisia ja työväkeä

Vuoden 1905 suurlakon aikana sosiaalidemokraatit ja porvarit toimivat Viipurissa pääosin samassa rintamassa. Perustuslailliset porvarit eivät aluksi hyväksyneet työväenliikkeen esittämää äänioikeusvaatimusta. Suurlakon loppuvaiheessa he kuitenkin asettuivat Tampereen punaisessa julistuksessa esitettyjen vaatimusten kannalle. Viipurin tilannetta mutkisti venäläisen sotaväen suuri määrä, minkä vuoksi kaduilla oli levotonta ja kahakoiden vaara oli suuri.

Perustuslaillisten ja sosiaalidemokraattien yhteistoiminta jatkui myös muun muassa Terijoen laulu- ja soittojuhlilla 1910, joilla juhlapuheet pitivät tohtori Väinö Voionmaa ja eduskunnan puhemies P. E. Svinhufvud. Perustuslaillisia ja työväenliikettä yhdisti venäläistämistoimien vastustaminen. Viipurin läänissä työväenliike oli valmis tekemään puolueen yleislinjan vastaisesti yhteistyötä porvarien kanssa.[3]

Suurlakon jälkeen Viipuriin perustettiin lukuisien muiden paikkakuntien tapaan punakaarti. Sosiaalidemokraattien puoluehallitus hyväksyi punakaarteille säännöt joulukuussa 1905. Puolueen näkökulmasta kaartit varmistivat osaltaan eduskuntauudistuksen toteuttamisen. Viipurin punakaartiin liittyi runsaasti Suomen sotaväen käyneitä miehiä. Kaarti harjoittelivat julkisesti viranomaisten luvalla, ja sen toiminta sai Viipurissa ymmärtämystä myös porvareilta. Viaporin kapina lopetti punakaartien toiminnan ja myös SDP kielsi ne.[4]

Viipurin läänin alueella esiintyi ennen vuoden 1905 suurlakkoa työläisaktivismia vastareaktiona venäläistämistoimille. Aktivistit murhasivat 1905 santarmieversti Kramarenkon ja haavoittivat kuvernööri Mjasojedovia. Räisäläläisen Matti Läheniemen johtama Karjalan Kansanmahti suunnitteli jopa aseellista kapinaa tsaarinvaltaa vastaan. Suurlakon aikana noin 200 miestä kokoontui aliupseerikoulutuksen saaneen Läheniemen johdolla Viipurin ulkopuolelle. Viipurilaiset saivat Kansanmahdin luopumaan aikeistaan tulla kaupunkiin.[5]

Kaupunki oli porvarien – maalaiskunta vasemmiston

Suuralakon jälkeen työväenliikkeen kasvu ei ollut Viipurissa yhtä voimakasta kuin maaseudulla ja pienemmissä kaupungeissa. Viipurin työväenyhdistyksen (VTY) jäsenmäärä pysyi ennallaan ja sama koski Talikkalan yhdistystä. Muissa Viipurin maalaiskunnan puolella sijainneissa esikaupungeissa työväenyhdistykset saivat lisää jäseniä, ja myös uusia yhdistyksiä perustettiin. Kaikkien työväenyhdistysten jäsenmäärä kääntyi laskuun vuoden 1907 jälkeen. VTY:n jäsenmäärä säilyi laskusta huolimatta yli tuhannessa.

Viipuri kuului perustuslaillisten vahvaan tukialueeseen, vaikka vuoden 1907 vaaleissa Suomalainen puolue sai porvaripuolueista suurimman ääniosuuden, 19,6 prosenttia. Nuorsuomalainen puolue keräsi 18,4 ja Ruotsalainen puolue 14,5 prosenttia äänistä.

Sosiaalidemokraattien kannatus oli Karjalassa ja Viipurin kaupungissa keskimäärin alhaisempi kuin muualla Suomessa. Viipurissa puolue sai 1907 eduskuntavaaleissa 35,4 prosenttia äänistä. Sen sijaan Viipurin maalaiskunnan puolella sosiaalidemokraattien ääniosuus oli 66,0 prosenttia.

Maalaisliitosta maaseudun mahtipuolue

Suomalainen puolue oli ensimmäisissä eduskuntavaaleissa 29,4 prosentin kannatuksella Viipurin läänin itäisen vaalipiirin suurin poliittinen ryhmä. SDP keräsi neljänneksen äänistä. Maalaisliitto sai 23,3 prosenttia ja nuorsuomalaiset 19,1 prosenttia äänistä. Venäjän vallan loppuvuosina SDP sai jonkin verran lisää kannatusta. Merkittävin muutos oli maalaisliiton nousu vaalipiirin suurimmaksi puolueeksi 40 prosentin kannatusosuudella, joka oli paljon korkeampi kuin mihin puolue ylsi muualla Suomessa.[6]

Viipurissa vuoden 1916 eduskuntavaaleissa nuorsuomalaiset saivat 41,6 prosenttia äänistä ja sosiaalidemokraatit ylsivät 42,3 prosentin kannatusosuuden. Äänestysvilkkaus jäi vain 35,6 prosenttiin. Naisista äänestämässä kävi alle 30 prosenttia. Viipurin läänin itäisen vaalipiiriin äänestysprosentti jäi muutoinkin eduskuntavaaleissa 1907– 1917 Suomen keskiarvon alle, mutta silti viipurilaisten aktiivisuus jäi vaalipiiriä laimeammaksi. Vuonna 1917 äänestysprosentti kohosi Viipurissa 54,8 prosenttiin. Vaaliliiton solmineet suomalaiset puolueet keräsivät 58,6 prosenttia äänistä ja SDP sai 37,5 prosenttia äänistä.

Nuorsuomalainen Johannes Lundson kuului eduskuntaan vuosina 1917–1918. Hän toimi lyhyen edustajakautensa ajan myös puhemiehenä. SDP:n näkyvimpiä viipurilaisia kansanedustajia olivat toimittajat Matti Airola, Evert Huttunen ja Hilja Pärssinen. Airola oli eduskunnan jäsenenä 1908–1917 ja Pärssinen 1907–1917 ja Huttunen 1917–1923. Viipurilaissyntyinen Airola siirtyi 1916 vaaleissa Hämeen eteläiseen vaalipiiriin.[7]

Pietarin läheisyys toi Viipuriin venäläistä sotaväkeä

Venäläisen sotaväen määrä kasvoi Suomessa suuriruhtinaskunnan sotaväen lakkauttamisen jälkeen. Vuonna 1905 Suomeen sijoitetuista venäläisjoukoista muodostettiin 22. armeijakunta tehtävänään turvata Pietarin pohjoinen sivusta. Viipurin läänin alueella oli 6 000–7 000 venäläissotilasta, joista pääosa palveli Viipurissa. Venäläinen sotaväki muodosti oman yhteisönsä, eivätkä venäläisupseerit päässeet enää sisälle herrasväen seurapiireihin.

Maailmansodan sytyttyä Viipurin linnoituksen komendantti kenraaliluutnantti A. K. Petrov kehotti asukkaita lähtemään kaupungista. Seurannutta paniikkia pahensivat huhut saksalaisten maihinnoususta. Kaupungissa astui myös voimaan iltayhdeksältä alkanut ulkonaliikkumiskielto. Komendantti julisti lisäksi linnoitusalueen piiritystilaan, mikä vaikeutti kaupunkilaisten elämää.

Venäläiset aloittivat nopeasti myös Viipurin ympäristön linnoittamisen. Kaupunki toimi Kymijoelta Saimaan itärannan maastoon ulotetun linnoitekokonaisuuden keskuksena. Viipuria suojasi kaksi linnoitusketjua, joita rakensivat pioneerit ja siviilityövoima. Linnoitustyöt jatkuivat vuoteen 1917.

Suomeen sijoitetuista venäläisjoukoista muodostettiin kesällä 1915 uusi 42. armeijakunta. Venäläistä sotaväen vahvuus oli noin tämän jälkeen 50 000 sotilasta – 15 000 enemmän kuin sodan alussa. Miehiä tarvittiin, sillä saksalaisten maihinnousun pelossa luotu uloin puolustuslinja kulki Pohjanlahdella. Lisäksi Itämeren laivasto oli ankkuroituna Helsinkiin ja Suomenlahti oli suljettu miinoituksilla, jotka ulottuivat Hankoniemeltä Viroon.

Viipuriin sijoitettujen linnoitustykistörykmentin ja linnoitusjalkaväkiprikaatin vahvuus oli 10 000 sotilasta. Suomessa palvelleita joukko-osastoja vaihdettiin usein, sillä rintamalta tuotiin miehiä lepäämään Suomeen.[8]

Maaliskuun vallankumous sai kansan liikkeelle

Eri puolueiden edustajat muodostivat Viipurissa maaliskuun vallankumouksen jälkeen ”Johtavan komitean”, joka sopi vallankumouksellisten sotilaiden kanssa 17.3. ottavansa johtoon poliisilaitoksen. Kansanmiliisiä ryhtyivät johtamaan palomestari J. V. Aarnivaara ja taloudenhoitaja J. P. Pohjolainen. Kaupungissa oli 165 ja esikaupungeissa 45 miliisiä.[9]

Maaliskuun vallankumouksen jälkeen järjestettiin useita suuria joukkokokouksia ja mielenosoituksia. P. E. Svinhufvud sai kansallissankarin vastaanoton palatessaan karkotuspaikastaan Siperiasta Viipurin kautta Helsinkiin maaliskuun lopussa. Venäjän vallanvaihdon arviolta 1 500 uhrin muistoksi marssi Viipurissa 30 000 ihmistä, ja juhlapaikalle kokoontui 50 000 henkeä.[10]

Suomeen sijoitetun 42. Erillisen Armeijakunnan esikunta siirrettiin kesällä 1917 Viipuriin, jonne koottiin samalla neljännes Suomessa olleista venäläisjoukoista. Sotaväen tyytymättömyys upseereita kohtaan ja vahvistunut vallankumouksellisuus johtivat syyskuussa upseerimurhiin. Venäläissotilaat surmasivat 11. syyskuuta korkea-arvoisia venäläisupseereita, jotka heitettiin veteen Viipurin linnaan johtavalta sillalta ja ammuttiin.

Henkensä menettivät muun muassa 42. armeijakunnan komentaja kenraali Oranovski, Viipurin linnoituksen komendantti, kenraalimajuri Stepanov ja esikuntapäällikkö kenraali Vasiljev. Uudeksi päällikökseen sotilaat valitsivat kapteeni Jelizarovin. Väliaikaisen hallituksen pääministeri Aleksander Kerenski vahvisti nimityksen.[11]

Radikalismi valtasi alaa suurlakon aikana

Viipuri oli 1917 siviiliväestön näkökulmasta suhteellisen rauhallinen kaupunki marraskuun suurlakkoon saakka. Punakaarti aloitti toimintansa Viipurissa 28.10.1917. Sen poliittisena johtajana toimi aluksi kansanedustaja ja kirjapainonjohtaja F. E. Kellosalmi. Kaartissa oli noin 4 000 jäsentä. Suurlakon aikana punakaartilaiset ottivat haltuunsa rautatieaseman ja puhelinkeskuksen sekä suorittivat kotietsintöjä. Kannaksen maaseudulla liikkui Heikki Kaljusen johtama noin 300-miehinen lentävä osasto, joka syyllistyi lukuisiin väkivallantekoihin.[12]

Poliittisessa työväenliikkeessä kasvatti vuoden 1917 lopussa vaikutusvaltaansa suurlakon aikana muodostettu ”Viipurin vallankumouksellinen komitea”, jonka toimintaa linjasi pääasiassa Työ-lehden toimittaja J. E. (Jussi) Latukka. Viipurilaisen työväenliikkeen johtohahmot osallistuivat samaan aikaan eduskuntatyöhön Helsingissä. Maltilliset, vallankumouslinjaa vastustaneet sosiaalidemokraatit perustivat vuoden 1917 lopussa Itä-Suomen Työmiehen, jonka ensimmäinen numero ilmestyi 2.1.1918. Viipurilainen Evert Huttunen kuului SDP:ssä parlamentaarisen toimintalinjan johtomiehiin.[13]

Myös Viipurin suojeluskunta järjestäytyi, mutta se jäi suhteellisen heikoksi. Molemmat osapuolet hankkivat aseita, joita venäläissotilaat myivät sekä punaisille että valkoisille. Colt-revolveri maksoi 700 markkaa ja sotilaskivääri 350 markkaa. Tammikuussa 1918 Viipurin kaupungin ja sen lähiympäristön punakaartilaisilla oli noin 1 600 kivääriä. Suojeluskuntalaisilla oli käytössään kivääreitä ainoastaan 120.[14]

Liikenteen solmukohdan merkitys korostuu

Viipurin merkitys strategisena kohteena tiivistyi rautatieasemaan, joka oli maan vilkkaimpana Suomen liikenteen tärkein solmukohta. Jakolinja valkoisiin ja punaisiin kulki jo ennen sisällissotaa rautatiehenkilökunnan keskuudessa. Virkailijat tukivat valkoisia ja välittivät heille tietoja junien liikkeistä ja lasteista. Ruumiillista työtä tehneet rautatieläiset olivat punaisten puolella.

Tilanne kärjistyi sodanomaiseksi tammikuussa 1918 Viipurissa aikaisemmin kuin muualla Suomessa. Suojeluskuntalaiset joutuivat tulitaisteluun punakaartilaisten kanssa 19. tammikuuta Pietisen tehtaalla. Punaiset saivat selville, että suojeluskuntalaiset käyttävät Pietisen tehdasta asevarastonaan ja tukikohtanaan. Punaisten suorittaessa tarkastusta tehtaassa sisällä olleet seitsemän miestä koettivat piiloutua, mutta laukaustenvaihto alkoi punakaartilaisten löydettyä heidät.

Punaisia johtanut viilari Anderson sai kuolettavan osuman, minkä jälkeen muut punaiset pakenivat tehtaasta ja piirittivät tehtaan. Avuksi he saivat venäläissotilaita. Viipurin suojeluskunta ei uskaltanut liittyä taisteluun. Viisi miestä pakeni tehtaasta ja neljä heistä onnistui murtautumaan saartoketjun läpi.

Viipuri ei kuitenkaan vielä ollut sodassa. Tehdaskahakkaa seuranneena päivänä 20. tammikuuta Viipurin Bandyseura pelasi jääpallo-ottelun HJK:n ja KIF:n yhdistettyä joukkuetta vastaan. Salakkalahdella käyty peli päättyi 8–8. Ottelun aikana kaikui kiväärinlaukauksia, kun punaiset tulittivat piirittämäänsä taloon.[15]

Kannaksen suojeluskuntalaiset yrittivät vallata Viipurin

Viipurin ympäristön suojeluskuntalaiset pyrkivät ottamaan 23. tammikuuta kaupungin haltuunsa. Tarkoitus oli saada liikkeelle tuhansia miehiä. Kokoontumispaikaksi sovittuun Hiitolaan ehti parissa vuorokaudessa vain 500 huonosti aseistettua miestä. Joukko päätti silti edetä Viipuriin. Kaupungin liepeille junalla matkannut ”maalaispataljoona” marssi rautatieasemalle ja miehitti sen ilman vastarintaa sekä asetti partioita kaupungille. Majapaikakseen suojeluskuntalaiset ottivat 1911 valmistuneen tennishallin.

Yllätyksen tuoma etu haihtui pian punakaartilaisten koottua voimansa. Suojeluskuntalaiset päättivät paeta Viipurista seitsemän tunnin kuluttua, kun kaupungin suojeluskuntalaisista ei löytynyt heille tukea ja punakaartin ylivoima osoittautui liian suureksi. Jääkäri Woldemar Hägglundin johdolla he marssivat merenjäätä pitkin Venäjänsaareen. Suojeluskuntalaiset asettuivat kauppaneuvos Sellgrenin huvilalle, jonne he saivat muonatäydennystä kaupungista. Joukon otti komentoonsa 62-vuotias eversti Adolf Aminoff.

Rautatieasemalle oli jäänyt rippeitä maalaispataljoonasta ja kaupungin suojeluskuntalaisia. Punakaartilaiset ja venäläissotilaat valtasivat 23. tammikuuta aseman. Tätä ennen puolalaisten ja venäläisten sotilaiden välillä oli puhjennut kahakka. Punaiset surmasivat useita valkoisia tukeneita henkilöitä, muun muassa Viipurin vanhasuomalaiseksi tiedetyn asemapäällikön Juho Kylmäsen.

Kannaksen suojeluskuntalaisten retki vaikutti huonosti toteutettunakin suojeluskuntalaisten mielialoihin eri puolilla maata. Rautatieasemalta oli lähtenyt uhmakas sähke Vaasaan: ”Karjala nousee kaikin miehinensä vapauttamaan maata anarkian häpeästä. Luotamme urheitten Pohjanmaan miesten täyttävän velvollisuutensa.”[16]

Valkoiset raivaavat tiensä Antreaan

Venäjänsaarelta suojeluskuntalaiset lähtivät 26. tammikuuta siirtymään Antreaan, jonne oli tarkoitus perustaa uusi tukikohta. Etujoukko joutui Säiniön asemalla kymmenisen kilometriä Viipurista itään kahakkaan punaisten kanssa. Valkoiset valtasivat aseman huonosti aseistautuneilta punaisilta, mutta vetäytyivät pääjoukon luokse, kun Viipurista saapui Säiniöön vahva punakaartilaisosasto.

Korpelan hoviin leiriytyneet suojeluskuntalaiset päättivät 28. tammikuuta pyrkiä radan yli Kuolemajärveltä Kämärän aseman luota. Viipurin Kelkkalan punakaartilaiset, joilla oli tukenaan venäläisiä sotilaita, asettuivat ketjuun. Tulitaistelun jälkeen punaiset kuitenkin pakenivat.

Asemalta valkoiset löysivät sähkösanoman, jonka mukaan Pietarista oli tulossa asejuna lastinaan 15 000 kivääriä, 10 tykkiä, 30 konekivääriä ja kaksi miljoonaa patruunaa. Sähkeen mukaan aselastia saattoi 400 perkjärveläistä ja pietarinsuomalaista.

Valkoiset yrittivät katkaista radan, mutta eivät saaneet kaivettua jäiseen maahan kunnollisia kuoppia pommeille. Rata vaurioitui vain vähän. Eversti Aminoff arvioi, etteivät joukon voimat riitä junan tuhoamiseen ja käski pääjoukon jatkaa matkaa Antreaan. Kämärään jääneet jääkäri Urho Sihvosen johtamat 60 miestä saivat tehtäväkseen viivyttää asejunan matkaa ja ampua tuliylläkössä mahdollisimman monta punaista.

Kiivas taistelu Kämärässä

Asejunaa komensi 30-vuotias metallimies ja bolsevikki Jukka Rahja. Hän sai Leipäsuolla Viipurista junalla tulleilta punakaartilaisilta ristiriitaisia tietoja ja päätti jatkaa matkaa, vaikka Kämärän aseman tilanteesta ja radan kunnosta ei ollut varmuutta.

Kolmessa junassa oli yhteensä 500 miestä. Saattue lähestyi varovaisesti Kämärän asemaa yksittäinen veturi kärjessä. Asemalla veturi putosi rikkoutuneilta kiskoilta ja junat pysähtyivät pitkäksi jonoksi ratapihalle.

Valkoiset tulittivat hyvistä asemistaan junasta tilannetta arvioimaan laskeutuneita punaisia. Jukka Rahja haavoittui molempiin jalkoihinsa. Veturit vioittuivat tulituksessa, eivätkä kyenneet peruuttamaan turvaan.  Punaisten saatua muutamia konekiväärejä asemiin tilanne alkoi kääntyä.

Punaiset vaativat Työ-lehden toimittajan Jussi Latukan johdolla valkoisia antautumaan, mutta suojeluskuntalaiset irtautuivat ja lähtivät hiihtämään kohti Antreaa. Kämärän taistelua voi pitää vuoden 1918 ensimmäinen varsinaisena sotatoimena. Aselasti ei vaurioitunut tulitaistelussa. Se päätyi lopulta Tampereelle helmikuun alussa.

Sisällissodat ainekset koossa Viipurissa 1918

Karjalassa kaatui tai haavoittui Pietisen tehdaskahakasta alkaneen ja Kämärän taisteluun päättyneen ajanjakson kuluessa 19.–27.1.1918 yli 200 miestä. Viipurin tilanne vahvisti osaltaan työväen toimeenpanevan komitean päätöstä kiirehtiä valtakunnalliseen vallankumoukseen ryhtymistä.[17]

Viipuri lähiympäristöineen kuului tammikuussa 1918 niihin Suomen alueisiin, joilla tilanne oli erityisen kärjistynyt. Molemmilla puolilla oli paljon taistelunhaluisia miehiä. Punaisiin liittyi innokkaita nuoria miehiä, ja mukaan lähti myös vanhempia miehiä ”pelottelemaan porvareita”.[18]

Punakaartilaisia oli Viipurin läänissä arviolta vajaat 18 000 henkeä. Aseistautuneita punaisia oli kuitenkin sodan alkaessa vain noin 3 200. Pääosa punakaartilaisista kuului Viipurin kaupungissa ja etenkin sen rajan ulkopuolella välittömästi sijainneilla työläiskaupunginosissa asuneeseen väestöön.

Maaseudulla punakaartilaisia oli vähemmän, sillä pientilavaltaisessa Karjalassa ei ollut kovin paljon torppareita ja maatyöläisiä. Viipurin läänin itäosat olivat myös maalaisliiton vahvinta kannatusaluetta koko Suomessa.[19]

Jääkäri Sihvo nousi valkoisten komentajaksi Karjalassa

Karjalaan muodostui jo sisällissodan alkuvaiheessa Kannaksen halki ulottunut rintama, joka oli Suomen historian ensimmäinen varsinainen rintamalinja. Täysin yhtenäisestä rintamasta ei ollut kyse, vaan 200 kilometrin matkalla oli tukikohtia etenkin teiden varsilla. Kannaksen pohjoisosa jäi valkoisille ja eteläosa punaisille. Länsipäässä Lappeenrantaa hallitsivat punaiset ja Imatraa valkoiset. Varustettuja asemia rakennettiin eniten Viipurin maalaiskuntaan, Jääskeen ja Antreaan.

Tunnetuin rintamanosa sijaitsi Antrean Ahvolan kylän kautta kulkeneen Viipuri–Enso–Imatra -maantien ja Karjalan radan molemmin puolin.  Senaatin käytössä olleet vapaaehtoisjoukot osoittautuivat heikoiksi ja niillä oli vastassaan mieslukuisempi määrä punakaartilaisia. Punaisten valmistellessa hyökkäystä Antreaan valkoiset pohtivat paikkakunnasta luopumista.

Valkoisen armeijan Karjalan Armeijakunnan sai komentoonsa Antrean puolustamista kannattanut 28-vuotias jääkärikapteeni Aarne Sihvo. Karjalan heimopäällikön ottein esiintynyt Sihvo syrjäytti ruotsinkielisen everstiluutnantti Herman Wärnhjelmin, joka olisi vetäytynyt Vuoksen pohjoispuolelle.

Mannerheim vahvisti Sihvon nimityksen Karjalan Armeijakunnan komentajaksi käydessään Karjalan rintamalla 23. helmikuuta. Joukkojen todellinen vahvuus oli tosin vain noin puoli divisioonaa. Sihvon nousu komentajaksi avasi muillekin jääkäreille tien vastuullisiin tehtäviin.

Punaisten hyökkäysvoimaa heikensi Kansanvaltuuskunnan elinhermon, Helsinki–Pietari -ratayhteyden, suojaaminen. Noin 2 000 punakaartilaista ja venäläistä sotilasta eteni helmikuussa Ahvolan kylän lähistölle, jossa eteneminen pysähtyi muutaman yhteenoton jälkeen. Punaisten hyökkäykset eivät johtaneet Ahvolassa myöhemminkään läpimurtoon.[20]

Punaisia johdettiin ja huollettiin Viipurista

Sisällissodan sytyttyä Viipurista tuli punaisten Karjalan sotatoimien keskus. Punaisten ”itäisen rintaman” ylipäällikkönä toimi Suomen sotaväessä aliupseerikoulutuksen saanut A. Backman. Viipurin punakaartia komensi ylioppilastutkinnon suorittanut Työ-lehden toimittaja Jussi Latukka. Esikuntapäällikön tehtäviä hoiti toinen saman lehden toimittaja Jalmari Kirjarinta, joka oli käynyt muutaman kuukauden opettajaseminaaria.

Terijoen rintamaosan kovaotteinen komentaja Heikki Kaljunen nähtiin Viipurissa usein. Hän harjoitti terroria jo sodan alla surmaamalla punaisten pyrkimyksiä vastustaneita. Kaljunen oli jyrkkä ja suoraviivainen johtaja, joka sai toisaalta joukkonsa tottelemaan. Hänen tärkeimpänä tehtävänä oli pitää rata Pietariin auki. Kaljunen pelotteli surmatöillä myös sodan aikana punaisiin kielteisesti suhtautuvia.[21]

Viipurista lähti rintamalle ja sieltä palasi koko ajan punakaartilaisia. Punaisten puolella rintaman miesvahvuus oli suurimmillaan maaliskuun lopussa, 7 800 miestä. Pääosa punakaartilaisista taisteli Viipurin pohjoispuolella Antreassa, jossa Karjalan taistelut olivat kiivaimpia. Lyhyt etäisyys Viipurista Antreaan helpotti punaisten muonitusta ja ase- sekä ampumatarviketäydennyksiä. Punaiset perustivat huolto- ja majoituskeskuksen Kavantsaaren kylään noin 20 kilometriä Viipurista pohjoiseen.[22]

Huollon järjestäminen ei silti ollut helppoa punakaartilaisille. Viipurin tehdastyöläisten vaatteet soveltuivat huonosti rintamapalvelukseen. Punaiset joutuivat jopa luopumaan maastovoitoistaan, kun käytössä ei ollut telttoja yöpymiseen. Punakaartilaisten päiväannokseen kuului keittoa, leipää, 50 grammaa voita, sata grammaa juustoa, 150 grammaa makkaraa, paperosseja ja tulitikkuja sekä toisinaan kalasäilykettä, sokeria ja teetä. Viipurissa punaiset saivat vuorokaudessa heille jaetuista elintarvikkeista energiaa keskimäärin hiukan alle 2 000 kilokaloria. Lukuun ei kuitenkaan sisältynyt 1,5 litran keittoannos.

Myös valkoiset kykenivät huoltamaan joukkojaan rautateitse Sortavalan ja Joensuun suunnasta. Maaseudulta oli saatavissa elintarvikkeita, ja valkoisilla olikin riittävästi muonaa käytössään.[23]

Siviilielämää rintaman tuntumassa

Tilanne Viipurissa rauhoittui sisällissodan alun terroriaallon jälkeen. Kaupungissa sai liikkua punaisten jakamilla kulkuluvilla. Olot säilyivät melko rauhallisina huhtikuulle saakka. Virkakunta ryhtyi pääosin passiiviseen vastarintaan. Opettajat niskoittelivat, koska koulujen johtokuntien jäseniä vaihdettiin poliittisin perustein. Koulut pysyivät kiinni ja punakaartilaiset ottivat ne käyttöönsä.

Perheelliset pikkuvirkamiehet joutuivat toimeentulonsa varmistamiseksi jatkamaan työskentelyä punaiselle hallinnolle. Poliisilaitosta johtivat kuitenkin vallankumoukselliset. Vallankumousoikeus piti istuntonsa raastuvanoikeuden talossa. Sen toimintatavat olivat täysin toiset kuin vakiintuneella oikeuslaitoksella, sillä jäsenten laintuntemus oli hyvin rajallinen. Lääninhallituksen ja maistraatin korvasi Viipurin työväen eduskunta, joka ryhtyi muun muassa valmistelemaan maalaiskunnan puolelle rakennettujen esikaupunkien liittämistä kaupunkiin.[24]

Henkikirjoitus piti jättää punaisen hallinnon valtakaudella toimittamatta Viipurissa työvoiman puutteen vuoksi. Sen sijaan varakkaita koskenut kiinteistöverotus valmistui, mutta verot jäivät perimättä ennen punaisen hallinnon luhistumista. Kirkollisen toiminnan Viipurin punaiset antoivat jatkua. Sen sijaan kirkollisverojen ja muiden seurakunnallisten maksujen kanto keskeytyi. Papit saivat kuitenkin hoitaa kirkollisia toimituksia.

Sopimusavioliitot yleistyivät punaisten parissa. Liitoista kerrottiin lehti-ilmoituksilla, jotka julistivat parien vahvistaneen liittonsa ”ilman pappeja ja loitsuja”. Kaatuneet vallankumoussankarit saatettiin haudanlepoon näyttävissä hautajaisissa, joihin osallistui omaisten lisäksi tovereita punakaartista sekä puolue- ja ammattiosastoista. Toisinaan hautajaisissa puhui Heikki Kaljunen, joka pyrki nostattamaan taisteluhenkeä ytimekkäillä puheillaan.[25]

Tykkien jyske ja uhrit muistuttivat sodasta

Sodasta muistutti tykkien jyske, joka kuului Ahvolasta toisinaan Viipuriin. Lentokoneita nousi joskus ilmaan Pantsarlahden jäältä. Lentäjät pudottivat lentolehtisiä valkoisten puolelle.[26]

Kaupunkiin tuotiin jatkuvasti haavoittuneita ja kaatuneita punakaartilaisia. Punainen Risti hoiti punaisten haavoittuneita, vaikka kaikki lääkärit eivät tehtävään suostuneet. Viipurissa oli lääkintätehtävissä yli 500 henkilöä.

Haavoittuneiden toipumismahdollisuudet olivat hyvät aikakauden muihin sotiin verrattuna. Talvella käydyn sisällissodan aikana tulehdukset eivät yleensä olleet yhtä kohtalokkaita kuin kesäaikaan. Ripuli ja keuhkokuume olivat taistelijoita uhanneista taudeista pahimpia.

Helsingistä kulki sisällissodan aikana Viipurin kautta Pietariin kolme siviilijunaa päivässä. Punaiset pyrkivät myös käynnistämään teollisuustuotannon, mikä ei kaikilta osin onnistunut. Tärkeä kauppakaupunki oli hiljentynyt jo ennen sisällissotaa, sillä vientimarkkinoita ei ollut ja viljantuonti oli pysähdyksissä.

Punainen hallinto joutui jakamaan kasvavaa niukkuutta kaupunkilaisille. Työttömiä oli runsaasti, mutta heille ei ryhdytty maksamaan työttömyyskorvausta, mikä olisi vähentänyt halua lähteä rintamalle.

Mustan pörssin kauppa kävi vilkkaana, sillä ruokavarastot hupenivat Viipurissa, eivätkä Venäjältä tulleet satunnaiset ruokatavaratäydennykset riittäneet korjaamaan tilannetta.[27] Viipurista jaettiin kaiken lisäksi 18 000 muona-annosta Karjalan rintaman punakaartilaisille Terijokea myöten. Kaupungissa kaartilaisia ruokittiin seitsemässä ruokalassa.[28]

Huhuja ja ajanvietettä

Viipuri veti puoleensa rintamalta punakaartilaisia. Aleksanterinkadulla rautatieaseman lähistöllä sijainneesta kahvila-ravintola Aristosta tuli erityisen suosittu. Siellä kävi lomalle päässeitä punakaartilaisia sekä esikuntien ja virastojen työntekijöitä. ”Ariston rintamalla” kuultiin sotajuttuja ja huhuja.

Kaupungissa oli puolijulkisia anniskelupaikkoja, joissa oli tarjolla alkoholia kieltopyrkimyksistä huolimatta. Punaisen Viipurin Kahvilatoimikunta kielsi jopa tupakoinnin ravitsemusliikkeissä – heikoin tuloksin. Myös prostituutio jatkui kaupungissa.

Viipurin elokuvateatterit jatkoivat toimintaansa ja katsojia riitti. Punaisten valtakaudella teattereiden oli maksettava kuukaudessa 6 000–7 000 markkaa veroa taistelurahastolle. Salama-teatterin omistaja A. Laine ei tähän suostunut ja lopetti esitykset, minkä jälkeen hänet vangittiin.[29] Valokuvaamoissa riitti asiakkaita, kun vallankumoustaistelijat halusivat muiston historiallisesta hetkestä ennen rintamalle lähtöä. Kuvan sai muistoksi parissa tunnissa.

Viipurin Musiikinystäväin orkesteri keskeytti toimintansa maaliskuun puolivälissä. Laulajatar Alma Kuula esiintyi sisällissodan aikana kirkkokonserteissa. Ravintoloissa soi kevyempi musiikki.[30]

Suojeluskunta toimi salassa

Viipurista oli lyhyt matka valkoisten puolelle, mutta suorimmalla reitillä pohjoiseen oli runsaasti punakaartilaisia. Suojeluskuntalaisia ja porvarillisten puolueiden tunnettuja tukijoita jäikin piileskelemään kaupunkiin. Suojeluskuntalaisia johti aluksi kapteeni Gunnar Ahlblad, joka oli toiminut Terijoen nimismiehenä. Hän jäi kiinni parturissa ja joutui ilmeisesti Heikki Kaljusen teloittamaksi.

Vallankumouksellisia arvostelleet tunnetut porvarit piiloutuivat sisällissodan sytyttyä. Monet tekeytyivät sairaaksi ja hakeutuivat Diakonissalaitoksen sairaalaan. Punaisten hallinnon taidot ja voimavarat eivät riittäneet vastustajien järjestelmälliseen haravoimiseen.

Viipuriin 1916 muuttanut Savo-Karjalan Osake-Pankin johtaja K. N. Rantakari piileksi sairaalassa teeskennellen saaneensa ruusun kasvoihinsa. Suomalaisen puolueen vahvoihin vaikuttajiin lukeutunut Rantakari oli ennen sisällissodan alkamista järjestellyt suojeluskuntatoimintaa Viipurissa ja eri puolilla Karjalaa. Lisäksi hän oli ottanut sanallisesti yhteen vallankumouksellisten kanssa.[31]

Valkoisten hyväksi vakoilleet onnistuivat keräämään ja toimittamaan arvokasta tietoa punaisten suunnitelmista. Punakaartilaiset keskustelivat varomattomasti ja myös heidän puhelimiaan kuunneltiin  Maanalainen suojeluskunta osti sisällissodan aikana aseita, joita oli edelleen liikkeellä runsaasti. Sen jäsenet saivat tukea Viipurissa piileskeleviltä venäläisupseereilta. Karjalan Armeijakunta onnistui hankkimaan jopa kolme lentokonetta Pietarista.[32]

Punainen hallinto lakkautti Työ-lehteä lukuun ottamatta Viipurissa ilmestyneet lehdet.  Porvarilliset Karjala, Karjalan Aamulehti, Maakansa, Viipuri ja Viborgs Nyheter sekä sosiaalidemokraattinen Itä-Suomen Työmies lakkasivat ilmestymästä.[33] Maltillinen vasemmistolehti oli arvostellut vallankumouksellisia ja punakaartien toimintaa, minkä vuoksi se oli punaisen hallinnon silmissä jopa porvarilehtiä haitallisempi julkaisu.

Viipurissa ilmestyi kuitenkin valkoisten maanalainen lehtinen. Työ ja muut Punaisessa Suomessa ilmestyneet työväenlehdet sisälsivät niin ilmiselvää propagandaa, etteivät vallankumouksellisetkaan uskoneet kaikkia tarinoita. Työ väitti jopa, että Pohjanmaan punaiset olivat esimerkiksi torjuneet Tallinnasta lähteneiden panssarilaivojen kanssa maihinnousun Pohjanmaalla. Valkoiset kykenivät järjestelmällisempään propagandaan.[34]

Punaisten rivit rakoilevat

Punaisia alkoi karata rintamalta tappion häämöttäessä yhä enemmän. Lääkäreiden luokse hakeutui sairaaksi tekeytyneitä punakaartilaisia, jotka saivat melko helposti lomaa. Jotkut haavoittivat tarkoituksella itseään ampumalla. Samoja ilmiöitä esiintyi jonkin verran myös valkoisten puolella.[35]

Senaatin aloittamat kutsunnat helpottivat sisällissodan kuluessa valkoisten miespulaa. Kansanvaltuuskunta ei pyrkinyt laajamittaiseen mobilisaatioon, vaikka siihen oli halua etenkin Viipurissa. Punakaartien listoilla on runsaasti jäseniä, jotka nostivat palkkaa, mutta välttelivät rintamalle lähtöä.

Punaisten joukoissa taisteli toisaalta naisia, jotka lähtivät rintamalle toimeentulon ja aatteen palon vuoksi. Naiskaartilaiset paikkasivat sodan loppuvaiheessa harvenneita rivejä. Rikostuomioita istuneet vangit pääsivät puolestaan vapaaksi, jos he olivat valmiita lähtemään punakaartin riveissä asepalvelukseen rintamalle.

Huhtikuun alussa Kansanvaltuuskunta otti käyttöön työvelvollisuuden. Viipurissa työhön joutui erityisesti valkoisten kannattajia, jotka pantiin lapioimaan ja hakkaamaan halkoja. Työvoiman tarpeen lisäksi kyse oli kiusanteosta porvareita kohtaan.

Työvelvollisuuden lisäksi punainen hallinto alkoi määrätä miehiä väkisin rintamalle. Vapautusanomukset päätyivät Viipuriin paenneen kansanvaltuuskunnan johtajan Kullervo Mannerin pöydälle. Punaiset tehostivat vastustajiensa etsintöjä ja ottivat käyttöön jopa poliisikoirat.

Viipuriin vyöryi huhtikuussa pakenevia punaisen Suomen kannattajia. Kaupunkiin onnistui pääsemään 18. huhtikuuta muun muassa kuusi päivää matkalla ollut turkulaisten punaisten juna. Elintarvikkeet olivat lopussa kaupungissa. Pakolaiset kansoittivat kaikki majapaikoiksi soveltuneet tilat.

Matkaa oli tarkoitus jatkaa Pietariin, mutta maanreitin käyttö muuttui mahdottomaksi, kun rautatieyhteys itään katkesi 20.–21. huhtikuuta 1918. Heikki Kaljusen johtamat itäisen rintamanosan punaiset murtautuivat viimeisinä Venäjän puolelle.[36]

Sisällissodan loppu häämöttää

Sisällissodan viimeinen merkittävä taistelu käytiin Viipurissa 24.–29. huhtikuuta. Valkoiset hyökkäsivät kaupunkiin kenraalimajuri Ernst Löfströmin johdolla.[37] Viipurilaissyntyinen Löfström käytti sodassa äitinsä sukunimeä Toll suojellakseen punaisten puolelle jääneitä sukulaisiaan.

Savon rintaman komentaja Löfström oli huonoissa väleissä Mannerheimin kanssa, mutta sai pitkän linjan ammattisotilaana tehtävän hoitoonsa. Suomenkielisille Löfströmin valinta oli vastenmielinen ja senaatti yritti saada Mannerheimin muuttamaan mielensä. Ylipäällikkö ei tähän suostunut.[38]

Karjalassa koko ajan taistelleita joukkoja ei pantu hyökkäyksen kärkeen. Viipurin valloitusta johti kenraalimajuri K. F. Wilkman, everstiksi ylennetyn Aarne Sihvon tehtävänä oli eristää kaupunki lännestä ja saksalaisen eversti Eduard Ausfeldin oli määrä katkaista päärata idästä. Valkoiset tiedostivat, että valloitus ei onnistuisi helposti. Viipuri oli vahvasti linnoitettu kaupunki, vaikka linnoitteet oli rakennettu saksalaisten maihinnousua torjumiseksi.[39]

Punainen Viipuri sekasorron vallassa

Viipurin lähiympäristön punaiset saivat valkoisten valmistellessa hyökkäystään käskyn vetäytyä kaupunkialuetta puolustamaan. Kaupunkiin lähitienoilta ja eri puolilta Suomea kokoontuneet punaiset tiesivät, ettei heitä kohtaan tunneta armoa. Viipurin valkoiset odottivat kauhunsekaisin tuntein, kuinka nopeasti kaupungin valtaus etenee. Tampereella, Turussa ja Helsingissä ei ollut tapahtunut siviilihenkilöiden surmia valtausten aikana.[40]

Suojeluskuntalaiset yrittivät auttaa lähestyviä valkoisia. Runsaan sadan miehen joukko onnistui valtaamaan Patterinmäen varustukset, mutta joutui pian antautumaan. Punaiset veivät heidät Viipurin linnaan.[41]

Punaiset jäivät vaille yhtenäistä johtoa, kun kansanvaltuuskunta pakeni Kullervo Mannerin johdolla laivalla Pietariin aamuyöllä 25.4.[42] Punaisten johtomiehistä Viipuriin jäi Edvard Gylling. Kaupungissa olleet punaiset pohtivat vaihtoehtoja. Viipurin linnassa 25. huhtikuuta pidetyssä kokouksessa punaiset päättivät jatkaa taistelua.[43]

Gylling sai valtuudet tiedustella antautumisehtoja 26. huhtikuuta. Saksalainen eversti Ulrich von Cohler ilmoitti, että punaiset voivat antautua ehdoitta. Hän ei vastannut Gylling kysymykseen, kohdallaanko vankeja Haagin sopimuksen mukaisesti.

Viimeinen taisto Viipurissa

Epätoivo johti puolustushalun voimistumiseen. Gyllingin antautumistunnustelujen rauettua punaiset asettuivat Papulanlahden etelärannan tiilitaloihin ja sijoittivat niihin kymmeniä konekiväärejä, jotka niittivät lahden ylittäviä siltoja etenemään pyrkineitä hyökkääjiä.

Viipurissa oli 12 000–15 000 punakaartilaista, joista korkeintaan 5000 osallistui taisteluihin. Kurittomien punakaartilaisten harjoittama ryöstely yltyi kaupungissa. Valkoiset onnistuivat valtaamaan Kolikkoinmäen 27. huhtikuuta. Noin 60 suurehkoa työväen asuintaloa tuhoutui esikaupungissa Suurkadun molemmin puolin.

Punaisia pakeni Viipurista 28. huhtikuuta rahtilaiva Hektoksella. Kaupungista lähti merelle väkeä myös kaikilla käytettävissä olleilla pienemmillä aluksilla ja jopa veneillä.

Valkoiset onnistuivat ylittämään Papulan sillat varhain maanantaina 29. huhtikuuta ja saavuttivat rautatieaseman klo 1.20. Taisteluhaluiset punaiset olivat paenneet, eivätkä valkoiset kohdanneet kaupungissa käytännössä vastarintaa.[44]

Punaisten pako epäonnistuu

Punaiset tekivät maitse läpimurtoyrityksen Viipurista länteen Haminan suuntaan yöllä 28–29. huhtikuuta. Epätodennäköisen suunnan selityksenä oli valkoisten joukkojen vahva asema Viipurin itäpuolella. Punakaartilaisten ja heidän mukanaan kulkeneiden siviilien läpimurto ei onnistunut, ja punaiset päättivät antautua. Jalmari Parikka sai neuvoteltua sopimuksen, jonka mukaan ketään ei teloiteta tutkimatta.[45]

Lähitienoon navetat ja ladot täyttyivät tutkintaa odottavista punavangeista. Heidän marssitettiin vapunpäivänä Viipurin halki vankileireihin. Viipuriin koottuja punakaartilais- ja siviilivankeja oli 11. toukokuuta mennessä 11 350.[46]

Viipurin valtauksessa kaatui valkoisia noin 400 ja punaisia hiukan enemmän. Viipuriin jääneet punakaartilaiset pyrkivät tekeytymään siviileiksi ja piiloutumaan. Punakaartilaisia liittyi kaupungin vapautusta juhlivien joukkoon. Puheenparsi, käyttäytyminen ja vaatetus kavalsivat kuitenkin yleensä heidät. Kiinniotetuista suuri osa ammuttiin heti. Erityisen raskaan vainon kohteeksi joutui venäläisväestö. Valkoiset teloittivat 29. huhtikuuta yli 2000 venäläistä.

Kostoa kiihdyttivät Viipurista löytyneet suojeluskuntalaisten ja muiden porvarillisten kansalaisten ruumiit. Wiipuri-lehti julkaisi jo 29. huhtikuuta erikoisnumeron punaisten 28.–29.4 lääninvankilassa tekemistä surmatöistä.[47]

Tuomioita kovimman mukaan

Diakonissalaitoksella piileskelleet porvarit keskustelivat viimeisenä piileskely-yönään ajasta vapauksen jälkeen. K. N. Rantakari asettui kannattamaan ankaraa linjaa punaisia kohtaan. Hänestä tuli Viipurin poliisimestari. Komendanttina toimi Mannerheimin nimittämä kapteeni Gustaf Adolf Finne, joka oli huolehtinut myös Tampereen rauhoittamisesta. Finne perusti toimistonsa hotelli Belvedereen.

Finne ja Rantakari pyrkivät lopettamaan omavaltalaisen koston. Kaupunki rauhoittui, kun pääosa kaupunkiin tulleista joukoista lähti. Viipurin poliisilaitos sai vapaaehtoisten avustamana järjestyksen palautettua. Samalla punaisten etsinnät tehostuivat. Kaupungin rauhoitettua Finne sai siirron Helsinkiin ja Rantakarista tuli komendantti.

Viipurin puhdistaminen punaisista jatkui Rantakarin johdolla. Komendantinviraston alainen tiedusteluosasto ryhtyi suojeluskuntalaisten ja poliisien avustamana suorittamaan kotitarkastuksia ja kokoamaan punaisten asiakirjoja. Vangittuja kuulustelemaan perustettiin 50 kolmijäsenistä tutkijalautakuntaa. Ne kuulustelivat kuukaudessa lähes 12 000 henkilöä.

Lautakuntien työ oli tehokasta. Kuulustelu kesti usein vain muutamia minuutteja, minkä jälkeen annettiin tuomio kuullun sekä niukan aineiston perusteella. Marko Tikan laskelmien mukaan Viipurissa ammuttiin 247 suomalaista. Yhdessä venäläisuhrien kanssa Viipurissa surmattiin absoluuttisesti enemmän ihmisiä kuin millään muulla paikkakunnalla Suomessa. Punaisten teloitukset suoritettiin pääosin Ristimäen hautausmaan lähistöllä.[48]

Kovan oikeudenkäytön keskellä alkoi 5. toukokuuta ilmestyä Itä-Suomen Työmies, jonka punainen hallinto oli lakkauttanut. Se oli ensimmäinen säännöllisesti sisällissodan jälkeen ilmestynyt työväenlehti. Lehti arvosteli aluksi jyrkästi vallankumouksen johtajia ja punaisten kapinan aikana harjoittamaa väkivaltaa. Itä-Suomen Työmies asettui puolustamaan tasavaltaa ja kirjoitti myös punavankien kurjista oloista.[49]

[1]  Paaskoski Jyrki. 2014. Onnen portti oivallinen – Saimaan kanava ja sen rakentaminen 1845–1856. Teoksessa Yrjö Kaukiainen, Risto Marjamaa ja Jouko Nurmiainen (toim.), Viipurin läänin historia V. Autonomisen Suomen rajamaa. Helsinki: Otava, s. 272–273.

[2] Paavolainen Jaakko. 1981b. Työväenyhdistykset. Teoksessa Viipurin kaupungin historia IV: 2 osa. Vuodet 1840–1917. Helsinki: Torkkelin säätiö, s. 630–636.

[3] Leino-Kaukiainen Pirkko–Partanen Jukka. 2014. Tiellä venäläiseen Suomeen. Teoksessa Yrjö Kaukiainen, Risto Marjamaa ja Jouko Nurmiainen (toim.), Viipurin läänin historia V. Autonomisen Suomen rajamaa. Helsinki: Otava, s. 489 ja 506.

[4] Paavolainen 1981b, s. 639–641. Leino-Kaukiainen–Partanen 2014, s. 479–480.

[5] Paavolainen 1981b, s. 638.

[6] Paavolainen 1981b, s. 636–637, 641–642. Leino-Kaukiainen–Partanen 2014, s. 491–498.

[7] Kuujo Erkki. 1981b. Järjestötoiminta. Teoksessa Viipurin kaupungin historia IV: 2 osa. Vuodet 1840–1917. Helsinki: Torkkelin säätiö, s. 593–595.

[8] Marjomaa–Partanen 2014, s. 444–446, Huuskonen Aarne. 1981. Viipuri varuskuntakaupunkina. Teoksessa Viipurin kaupungin historia IV: 2 osa. Vuodet 1840–1917. Helsinki: Torkkelin säätiö, s. 684. Mikola K. J. 1978. Viipuri itsenäisen Suomen rajakaupungiksi. Teoksessa Viipurin kaupungin historia V, vuodet 1917–1944. Helsinki: Torkkelin säätiö, s. 7, Keskisarja Teemu. 2013. Viipuri 1918. Helsinki: Siltala, s. 22.

[9] Kuujo 1981b, s. 597–600.

[10] Partanen Jukka. 2014. Vallankumous synnytti levottomuuksia. Teoksessa Yrjö Kaukiainen, Risto Marjamaa ja Jouko Nurmiainen (toim.), Viipurin läänin historia V. Autonomisen Suomen rajamaa. Helsinki: Otava, s. 515–520.

[11] Jari Eerola, Viipurin upseerisurmat elokuussa 1917 osana Venäjän poliittista kehitystä. http://www.helsinki.fi/~jjeerola/viipuritxt.htm. Keskisarja Teemu. 2013. Viipuri 1918. Helsinki: Siltala, s. 23–24.  Elena Dubrovskaja ja Lars Westerlund. Viipurin upseerisurmat syyskuussa 1917. Teoksessa Westerlund Lars (toim.). Venäläissurmat Suomessa 1914–22. Osa 1. Sotatapahtumat 1914–17. 

[12] Kuujo Erkki. 1978. Puolue-elämä ja poliittiset tapahtumat, s. 371, Keskisarja 2013, s. 25–26.

[13] Kuujo 1978, s. 371.

[14] Partanen 2014, s. 519–520.

[15] Keskisarja 2013, s. 33–37 ja 46–47.

[16] Lappalainen Jussi T. 1981a. Punakaartin sota 1. Helsinki: Opetusministeriö, s. 38–39. Keskisarja 2013, s. 37–47.

[17] Lappalainen 1981a, s. 42. Keskisarja 2013, s. 52–59.

[18] Keskisarja 2013, s. 60–62.

[19] Lappalainen 1981a, s. 170–175. Luku on laskettu kaatuneiden, teloitettujen, valtiorikosoikeuksissa tuomittujen sekä vankileirillä kuolleiden perusteella.

[20] Keskisarja 2013, s. 70–75, 78–80 ja 85.

[21] Keskisarja 2013, s. s. 80–81, 108–109 ja 111–116.

[22] Lappalainen Jussi T. 1981b. Punakaartin sota 2. Helsinki: Opetusministeriö s. 66–68. Keskisarja 2013, s. 76–77.

[23] Keskisarja 2013, s. 150–152, Lappalainen 1981a, s. 191–192.

[24] Keskisarja 2013, s. 117–126.

[25] Keskisarja 2013, s. 115 ja 131–132.

[26] Keskisarja 132–133 ja 185.

[27] Keskisarja 2013, s. 150–152. 132–134 ja 182.

[28] Lappalainen 1981a.

[29] Hirn Sven. 1981. Kulttuurielämä, vapaa-ajanvietto. Teoksessa Viipurin kaupungin historia IV: 2 osa. Vuodet 1840–1917. Helsinki: Torkkelin säätiö, s. 565–566.

[30] Keskisarja 2013, s. 130 ja 166–171.

[31] Keskisarja 2013, s. 31–32, 126–127.

[32] Keskisarja 2013, s. 186–187.

[33] Lakio Matti. 1978. Talouselämä. Teoksessa Viipurin kaupungin historia V, vuodet 1917–1944. Helsinki: Torkkelin säätiö, s. 183. Soikkanen Hannu. 1978. Työväenliike. Teoksessa Viipurin kaupungin historia V, vuodet 1917–1944. Helsinki: Torkkelin säätiö, s. 325.

[34] Keskisarja 2013, s. 128–129.

[35] Keskisarja 2013, s. 196–197.

[36] Keskisarja 2013, s. 183, 203–204, 208–212, 242–245 ja 248–249.

[37] Lappalainen 1981b, s. 209.

[38] Keskisarja 2013, s. 214–222.

[39] Keskisarja 2013, s. 225–227.

[40] Keskisarja 2013, s. 242–243 ja 248–249.

[41] Keskisyrjä 2013, s. 258–260.

[42] Lappalainen 1981b, s. 216–218.

[43] Lappalainen 1981b, s. 219–220.

[44] Keskisarja 2013, s. 302–305.

[45] Keskisarja 2013, s. 302–308.

[46] Lappalainen 1981b, s. 224–226.

[47] Keskisarja 2013, s. 308, 312 ja 316–323.

[48] Keskisarja 2013, s. 323–339 ja 342.

[49] Soikkanen 1978, s. 325.

Linkkejä:

Jari Eerola, Viipurin upseerisurmat elokuussa 1917 osana Venäjän poliittista kehitystä. 

Elena Dubrovskaja ja Lars Westerlund. Viipurin upseerisurmat syyskuussa 1917Teoksessa Westerlund Lars (toim.). Venäläissurmat Suomessa 1914–22. Osa 1. Sotatapahtumat 1914–17. 

Viipurin lähistöllä Venäjänsaarella sijaitsevan kauppaneuvos Sellgrenin huvilan esittely. 

Viipurin opaskirja venäjäksi vuodelta 1915. Выборг. Путеводитель 1915 года 

Harvinainen matkakuvaus vuodelta 1932 johdattaa Viipuriin, Valamoon, Punkaharjulle ja Savonlinnaan. Englanninkieliset väliotsikot kertovat kohteista. 

Liisi Huhtala, Sellainen oli kaunokirjallisuuden Viipuri. 

Kirjallisuutta:

Teemu Keskisarja. 2013. Viipuri 1918. Helsinki: Siltala.

K. N. Rantakari. Vihollisen leirissä punaisen kapinan aikana. 1918.

Kaukiainen Yrjö–Marjomaa Risto–Nurmiainen Jouko (toim.). 2014.  Autonomisen Suomen rajamaa. Joensuu: Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö.