Valtiorikosoikeudet ja vankileirit 1918

Kevään 1918 sodan jo ratkettua, mutta taistelujen vielä jatkuessa, oli hallituksen joukoilla ja saksalaisilla Suomessa huhtikuun lopussa noin 80 000 vankia. Armeijan piirissä annettiin sotatilavaltuuksien nojalla pikatuomioita. Voittaneen puolen siviilit eli valkoiset panivat toimeen koston, jota on kutsuttu valkoiseksi terroriksi.

Toukokuun lopussa eduskunta sääti lain valtiorikosoikeuksista, jotka antoivat liki 68 000 tuomiota. Syksyllä valtionhoitaja P. E. Svinhufvud alensi tuomioita niin, että teloitusten, kulkutautien ja armahdusten jälkeen vuoden lopussa vankileireillä oli 6 000 vankia.

Sodan ajan pikatuomiot

Marko Tikan väitöskirjan Kenttäoikeudet. Välittömät rankaisutoimet Suomen sisällissodassa 1918 (SKS 2004) ajallinen tarkastelu ulottuu tammikuun lopulta toukokuun lopulle 1918. Laajan teoksen käyttö kannattaa aloittaa lopusta, jossa on henkilö-, paikkakunta- ja asiahakemisto sekä 32 liitetaulukkoa, joihin sisältyy kiinnostavia tilastoja sekä arvokkaita nimiluetteloita tuomareista ja tuomituista.

Tikka tutkii ”niitä ohjeita, toimintamalleja ja toimia, joita taistelevat punaiset ja valkoiset sovelsivat taistelujen ulkopuolella vastustajaan tämän rankaisemiseksi”. Tikan perustulos on, että rankaisutoimet olivat kummallakin puolella enemmän osa sotilaallista alueen hallussapitoa kuin subjektiivisia ja irrallisia kostotoimia.

Punakaartin väkivalta ”perustui sotilaallisten tavoitteiden saavuttamisen lisäksi ideologiseen ajatteluun, jossa vastustaja oli avoimesti vallankumouksen vastustaja, vastavallankumouksellinen, tai sosiaaliselta statukseltaan vallankumouksen vastustaja, ns. luokkavihollinen”.

Tikka kuvaa yksityiskohtaisesti punaisten vallankumouksellisten tuomioita antaneet ja niiden täytäntöönpanoa toteuttaneet elimet: toveri- ja sotaoikeudet, kansanvaltuuskunnan ”erityisten asiain jaoston”, kenttäoikeutta jakaneet tiedusteluosastot. Järjestelmällistä terroria harjoitettiin kahdessa rintamakeskuksessa: Akaan Toijalassa ja Valkealan Kouvolassa. Toijalassa annettujen määräysten perusteella surmattiin maalis-huhtikuussa sata laillisen hallituksen puolustajaa. Kouvolassa ja Korialla kapinalliset surmasivat yli 130 henkilöä.

Sotamenestyksestä ja lähdesyistä johtuen suojeluskuntien ja hallituksen joukkojen rankaisutoimet on käsitelty huomattavasti perusteellisemmin. Ylipäällikkö Mannerheimin antoi 25.2.1918 käskyn, jonka mukaan ”henkilöt, jotka armeijan selän takana tavataan hävittämästä teitä, siltoja, kulkuneuvoja, sähkölennätin- ja puhelinjohtoja ammutaan paikalla. Samoin myös henkilöt, jotka tekevät aseellista vastarintaa maan laillista sotavoimaa vastaan, niin myös sala-ampujat ja murhapolttajat.”

Suojeluskuntien tutkintatyön tarkoituksena oli paikallisen epäluotettavan aineksen seulominen, kuulustelu, eristäminen ja ääritapauksissa surmaaminen tilanteessa, jossa paikallinen suojeluskunta otti alueen hallintaan punaisen miehityksen jälkeen.

Taustalla vaikutti pääministeri Svinhufvudin ja ylipäällikkö Mannerheimin periaateriita siitä, voitiinko Suomessa keväällä 1918 soveltaa vuodelta 1909 peräisin olleita sotatilasäädöksiä. Niiden mukaan ylin tutkinto- ja rankaisuvalta myös alueen siviiliväestön osalta siirtyi sotatilassa siviileiltä armeijalle. Armeijan kanta tuli vallitsevaksi sen jälkeen, kun oli nopeasti ratkaistava, mitä tehdä Tampereen valtauksessa hallituksen joukkojen haltuun joutuneelle yli 11 000 vangille.

Tikka kuvaa valtaa käyttäneiden komendanttien toimintaa. Tampereella ja Viipurissa toimineen G. A. Finnen johdolla kuulusteltiin 25 000 punakaartilaista. Tampereella teloitettiin kenttäoikeuden perustella 290 ja Viipurissa 247 henkeä lähes 12 000 kuulustelun perusteella.

Valkoinen terrori

Valkoiset teloittivat noin 8 300 henkeä ja punaiset noin 1 400. Valtaosa punaisten murhista kohdistui siviilihenkilöihin. Valkoisten murhaamista suurin osa kohdistui henkilöihin, jotka olivat kuuluneet punakaarteihin.

Porvarillinen väestö alkoi tuntea merkittävää epävarmuutta kesästä 1917 lähtien. Maatalouslakkoja voi pitää yhtenä taustekijänä. Seuraava vaihe oli marraskuun 1917 suurlakon ja vallankumousyrityksen aikainen väkivalta. Väkivalta sai kuitenkin uuden luonteen vallankumouksen ja sen kukistamiseksi käydyn sisällissodan puhjettua tammikuun lopussa 1918.

Ajallisesti eniten teloituksia tapahtui sodan jälkeen toukokuussa (4 700 murhaa, 57 % kaikista) ja toiseksi eniten huhtikuussa (1 400, 17 %). Valtiorikosoikeuksien käynnistyttyä kesäkuussa murhia oli 200 (2,4 %) ja sen jälkeen kuukausittain alle 1 % kaikista.

Ajallinen kohdentuminen sodan loppuvaiheisiin ja sen jälkeiseen aikaan selittyy yhtäältä valloitetun alueen puhdistuksella ja toisaalta kostolla. Huhtikuussa oli esillä myös ajatus, että tiettyyn päivämäärään mennessä antautuneet ja uskollisuudenvalan hallitukselle vannoneet vapautettaisiin. Voitolle pääsi kuitenkin ajatus kaikkien vankien rankaisemisesta.

Lähinnä armeijan organisaatioiden toteuttamien järjestelmällisten teloitusten lisäksi tapahtui paljon paikallista oman käden oikeutta. Tuomioita langetettiin pelkän vihan tai todistamattomien epäluulojen ja ilmiantojen perusteella. Tapahtui laajassa mitassa massateloituksia, joissa rangaistiin itse asiassa vain osanotosta kapinaliikkeeseen. Monin paikoin monenlaiset yksilölliset ja paikkakunnalliset aggressiot puettiin ”maanpetoksellisuuden” ja ”rikollisuuden” asuun.

Valtiorikosoikeudet, tuomiot, armahdukset

Valtiorikosoikeuksia ja valtiorikosylioikeutta käsittelevä laki hyväksyttiin eduskunnassa 29.5.1918. Ensimmäiset valtiorikosoikeudet aloittivat toimintansa jo 31.5.1918. Perustettiin 140 oikeusistuinta ja valtiorikosylioikes. Valtiorikosoikeuksissa oli viisi jäsentä: lainoppinut puheenjohtaja, yksi lainoppinut jäsen, yksi upseerijäsen ja kaksi maallikkojäsentä, jotka määrättiin tehtävään.

Valtiorikosoikeudet käsittelivät 75 575 tapausta. Tuomioita annettiin 67 788 ja loput vapautettiin.  Avunannosta valtiopetokseen tuomittiin 55 663 henkilöä, valtiopetoksesta tuomittiin 6 441 henkilöä.

Rikoksesta eli ryöstöstä tuomion sai 1 961 henkilöä. Ryöstöiksi katsottiin punakaartilaisten suorittamat takavarikoinnit. Kuolemanrangaistuksia annettiin 555 eli 0,8 prosenttia tuomioista. Niistä pantiin täytäntöön noin 113.

Yleisin tuomio oli 2–3 vuotta kuritushuonetta, jonka sai 46,5 prosenttia tuomituista. Ehdollisena tuomion sai 88 prosenttia tuomituista.

Linkki ja ohjeistus valtiorikosoikeuksien lähteistöön Kansallisarkistossa

Vapautukset ja armahdukset

Vankileirejä oli 1918 yhteensä 64, ja vielä kesällä 13. Niiden sijainti ja vankimäärä: Hämeenlinna 11 482, Hennala 10 900, Viipuri 10 350, Tampere 10 000, Suomenlinna 10 000, Tammisaari 8 689, Riihimäki 8 495.

Senaatti päätti 26.6.1918, että vähintään 25 % vangeista oli vapautettava. Päätös koski niitä vankeja, joiden syyllisyys oli kuulustelujen ja selvitysten mukaan vähäinen. Toimenpide johti 15 600 vangin vapauttamiseen 3.8. mennessä. Kun valtiorikosoikeudet antoivat samaan aikaan vankileireiltä vapauttavia tuomioita, väheni vankimäärä kaikkiaan yli 26 000:lla.

Vangit siirrettiin 15.9. lähtien vankeinhoitohallituksen vastuulle. Vankeja oli jäljellä tuossa vaiheessa noin 23 000.

Korkeimman vallan haltijana Svinhufvud armahti 30.10. enintään neljän vuoden tuomion saanutta vankia ehdonalaiseen vapauteen. Päätöksellä lievennettiin niiden tuomiota, joiden rikosten katsottiin aiheutuneen ”johtajien yllytyksestä”. Armahduspäätös koski 10 200 vankia.

Svinhufvud teki uuden armahduspäätöksen 7.12.1918. Enintään kuuden vuoden tuomion saaneet 6 500 vankia laskettiin ehdonalaiseen vapauteen ja muihin tuomioihin määrättiin lievennyksiä. Kuolemanrangaistus muutettiin elinkautiseksi kuritushuonerangaistukseksi, elinkautinen kuritushuonerangaistus kuritushuoneeksi kahdeksitoista vuodeksi ja määräajaksi, yli kuudeksi vuodeksi, määrättyä vapausrangaistusta alennettiin kolmanneksella.

Svinhufvudin armahdusten kautta oli päästetty vapauteen enemmän kuin puolet punavangeista. Jäljellä jäivät ne, jotka olivat saaneet yli kuuden vuoden tuomion. He olivat joko olleet johtajia tai syyllistyneet raskaisiin siviilirikoksiin.

Samalla päätöksellä Svinhufvud päätti laillisen hallituksen puolesta toimineiden syytesuojasta: ”Henkilöt, jotka maan laillista järjestystä vastaan nostetun kapinan kukistamisen tarkoituksessa tahi estääkseen kapinan levenemistä taikka palauttaakseen järjestystä ovat teoissaan menneet yli sen, mitä mainittujen tarkoitusten saavuttamiseksi olisi ollut tarpeen, jätättäkööt niistä syytteeseen panematta ja rankaisematta.”

Svinhufvud armahti myös aiemmat valtiolliset rikokset: ”Jos joku ennen maaliskuuta 1917 on tehnyt joko valtiorikoksen tahi muun rikoksen yksinomaan valtiollisista syistä, olkoon syyte sellaisesta rikoksesta sekä siitä tuomittu rangaistus rauennut.”

Seuraavan armahduspäätöksen teki valtionhoitajaksi joulukuussa 1918 valittu G. E. Mannerheim 19.6.1919. Ehdonalaiseen vapauteen laskettiin 12 nimeltä mainittua kansanedustajaa sekä 2 100 muuta vankia.

Lähteitä:

Jaakko Paavolainen, Vankileirit Suomessa 1918. Tammi 1971.

Linkkejä:

Sisällissodan jälkinäytös – vankileirit. Työväenliikkeen 100 itsenäisyyden vuotta -sivusto. Sisältää linkkejä punavankien kertomaan muistitietoon.