Suomi pelastui keväällä 1919 nälänhädältä ottamalla syömävelkaa

Suomen huono elintarviketilanne heikkeni entisestään vuonna 1918. Suuri osa suomalaisista kärsi aliravitsemuksesta. Edes kesän 1918 sato ei tuonut suurta helpotusta. Tuontiyhteydet olivat poikki ja oma tuotanto riitti laskelmien mukaan kevättalveen 1919. Heikoimmin leivässä kiinni olivat Itä- ja Pohjois-Suomen ja maan suurimpien kaupunkien vähävaraiset. Vankileireille joutuneiden punaisten ruoka oli äärimmäisen niukkaa ja heikkolaatuista. Kainuussa jouduttiin turvautumaan laajamittaisesti pettuun leivänleivonnassa.

Pahin tilanne hellitti nopeasti keväällä 1919, kun Yhdysvalloista otetulla lainalla hankitut viljatoimitukset alkoivat. Amerikkalaisen luoton lyhennyserien säntillinen maksaminen talouslaman aikana paransi 1930-luvulla Suomi-kuvaa Yhdysvalloissa. Ensimmäisen maailmansodan kokemusten perusteella Suomessa ryhdyttiin parantamaan elintarvikeomavaraisuutta ja lisäämään varmuusvarastointia.

Ulkomaankaupan tyrehdyttyä Suomi joutui 1918 järjestämään elintarvikehuoltonsa oman riittämättömän tuotantonsa varaan. Keväällä ja kesällä säännöstelyä oli jouduttu kiristämään entisestään. Elintarvikekorteilla sai viljaa vain kymmenen prosenttia päivätarpeesta. Huono tilanne helpottui tilapäisesti sadon valmistuttua, mutta tiedossa oli, etteivät suomalaiset varastot riittäisi talven yli.

Tilanne ei helpottunut heti maailmansodan päätyttyä. Ympärysvaltojen keskusvaltoihin kohdistama kauppasaarto jatkui Saksan antauduttua marraskuussa 1918. Ranskan tahdosta maaliskuun alkuun 1919 kestänyt saarto kohdistui aluksi täydellä voimallaan myös Suomeen, jossa Saksan vaikutusvalta oli maailmansodan loppuvaiheissa ollut vahva. Suomi vapautui saarrosta asteittain ja luettiin 24. helmikuuta 1919 puolueettomaksi maaksi, jonka ulkomaankauppa vapautui.

Yhdysvallat valmisteli Eurooppaan suunnatun elintarvikeavun aloittamista saarron aikana. Toimintaa johtanut Herbert Hoover piti edulliseen lainoihin ja suoraan elintarvikeapuun perustunutta tukea välttämättömänä, jotta bolsevikkivallankumouksen leviäminen Venäjältä muihin maihin voidaan estää. Apua oli annettava siksi myös ensimmäisen maailmansodan vihollismaille. Suomella oli Hooverin ajatuksissa käyttöä myös mahdollisen Venäjälle suoritettavan hyökkäyksen tukialueena. Humanitääriset syyt kiirehtivät osaltaan avun aloittamista lukuisissa Euroopan maissa.

”Suurta osaa suomalaisista uhkaa nääntyminen nälkään”

Herbert Hoover arvioi saavuttuaan Eurooppaan marraskuussa 1918, että Suomen elintarviketilanne oli yhtä hyvä kuin Skandinavian maiden. Maa tarvitsisi jonkin verran apua, mutta selviäisi pääosin omillaan. Suomen Lontoossa olleen asiainhoitajan Rudolf Holstin antamat tiedot muuttivat kuitenkin Hooverin ja hänen alaistensa käsitystä. Joulukuussa 1918 Suomen arvioitiin olevan nälän partaalla ja suurta osaa sen asukkaista uhkasi nääntyminen kevääseen mennessä.

Hoover myönsi Ruotsille ja Tanskalle luvan joulukuussa 1918 toimittaa aluksi omista varastoistaan 11 000 tonnia viljaa, jonka Yhdysvallat lupasi maksaa myöhemmin. Myös Tanskan ja Ruotsin vientiä vapautettiin sota-ajan määräyksistä. Kun valtionhoitaja C. G. Mannerheimin palasi vuoden 1918 lopussa Lontooseen ja Pariisiin suuntautuneelta matkaltaan, niin Skandinaviasta lähteneet viljalaivat saapuivat Suomeen “Mannerheimin joululahjana”.

Viljatuonti Suomeen pääsi täyteen vauhtiin helmikuun lopussa 1919. Suomi oli sopinut ympärysvaltojen kanssa ottavansa vastaan 800 tonnia viljaa päivässä. Tuontia vaikeuttivat tarvittavien laivojen saaminen, viljan uudelleenlastaus, Itämerellä vallinnut miinavaara ja jääolot. Toimitusten vastaanottoa Suomessa hidasti viljaelevaattorien puute. Jääesteiden vuoksi viljaa voitiin laivata aluksi vain Hankoon ja Turkuun, joista se siirrettiin puutteesta kärsineisiin kuntiin jyvinä. Viljan jauhattamiseen ei ollut tilanteen kriittisyyden vuoksi aikaa. Tilanteen helpotuttua vilja jauhettiin satamien lähistöllä suurissa keskusmyllyissä, joita käytettiin myös välivarastoina.

Suomi otti sananmukaisesti syömävelkaa

Lauri Ingmanin johtama Suomen hallitus otti kevättalvella viljaostoihin kirjaimellisesti syömävelkaa. Tuonnista kaksi kolmasosaa rahoitettiin Suomen omista varoista ja loppuosaa maksettiin Yhdysvalloista saadulla lainalla. Suomen kahdeksan miljoonan dollarin lainan takaisinmaksun sovittiin 1923 pidetyssä kansainvälisessä konferenssissa jatkuvan vuoteen 1984. Korko oli vuoteen 1932 asti 3 prosenttia ja tämän jälkeen 3,5 prosenttia.

Viljakaupasta huolehti joulukuussa 1918 perustettu Valtion Viljakonttori, joka vastasi kotimaisen viljan keräilystä, hoiti viljan tuontimonopolia ja säännösteli viljakauppaa. Konttori lakkautettiin 1923. Tuonti jatkui mittavana syksyyn 1919, jolloin käytössä oli oma sato. Suomeen laivattiin tammi-elokuussa 1919 lähes 172 000 000 kiloa viljaa.

Elintarviketilanne alkoi helpottua tuonnin lisääntyessä. Tuonnin osuus elintarvikelautakuntien jakamasta viljasta nousi runsaaseen kolmasosaan jo vuoden 1919 alussa. Maaliskuussa sen määrä oli kaksi kolmannesta lautakuntien käytössä olleesta viljasta, ja huhtikuusta lähtien yli 90 prosenttia.

Maaseudun omavaraistalouksia lukuun ottamatta Suomi oli keväällä ja kesällä 1919 kokonaan ulkomaisen viljantuonnin varassa. Oma vilja olisi riittänyt maaliskuun loppuun. Säännöstelyä tiukentamalla niukkuutta olisi voitu jakaa hiukan pitempään, mutta se olisi jatkanut ja pahentanut vuosien 1917–1918 koettelemuksia.

Kokonaistilannetta vaikeutti se, että lisääntyneen salakaupan ja moraalin heikentymisen vuoksi tuottajia oli yhä hankalampi saada täyttämään luovutusvelvollisuuksiaan. Ilman tuontia Suomessa olisi ollut edessä kevättä 1918 pahempi nälänhätä. Lisäksi karjaa olisi jouduttu teurastamaan runsaasti sekä ruuaksi että rehuviljavarastojen ehtymisen vuoksi, mikä olisi huonontanut entisestään maan taloudellista tilannetta.

Puutteen hellitettäessä säännöstely lieveni nopeasti

Laajamittainen viljantuonti mahdollisti säännöstelymääräysten nopean lieventämisen. Jo kevään 1919 aikana säännöstely supistui periaatteessa vain sokeria ja viljatuotteita koskevaksi. Viljaa voitiin jakaa kulutukseen todellista tarvetta vastannut määrä. Tuottajia koskenut luovutuskäytäntö muuttui vuonna 1919 viljellyn pinta-alan perusteella määritellyksi. Edellisvuosina käytössä olleista pakko-otoista luovuttiin, mikä osoitti elintarvikehuollon olevan jo vahvalla pohjalla. Samalla vähenivät luovutusvelvollisuudesta käydyt kiistat.

Elintarvikehuolto rakentui nälänhädän väistyttyä edelleen ensisijaisesti kotimaisen tuotannon varaan. Tarpeen mukaan viljavarantoja täydennettiin tuonnilla. Vilja-annoksia voitiin suurentaa elokuussa 1919, jolloin omavaraistalouksien vilja-annokset nousivat 12 kiloon jauhoja kuukaudessa. Myös leipäkorttiannokset kasvoivat 200 grammaan päivässä. Ruumiillisen työn tekijöille voitiin myöntää 140 gramman lisäleipäkortti.

Tarjonta kasvoi, kun luovutusvelvollisuutensa suoritettuaan tuottajat myivät yhä enemmän viljaa suoraan leipäkorttien haltijoille. Tarjonnan lisääntyessä hinta asettui enintään viidenneksen korkeammaksi kuin säännöstellyistä jauhoista maksettu. Vuonna 1920 kuluttajat ostivat vapailta markkinoilta vähintään kolmanneksen tarvitsemastaan leipäviljasta. Säännöstely jatkui ulkomaisen viljan ja sokerin osalta kevääseen 1921.  Kotimaisen viljan säännöstely loppui keväällä 1920.

Leipä ei kaventunut likikään tasaisesti

Säännöstelyllä ei onnistuttu täysin tasaamaan kulutusta eri väestöryhmien ja alueitten välillä, vaikka korttijakelu johti parempaan lopputulokseen kuin rajoittamaton kulutus. Maaseutu oli lähtökohtaisesti paremmassa asemassa kuin kaupungit. Viljan saatavuuden alueellisia eroja korostivat kuljetusvaikeudet.

Maan eri osien tilanne poikkesi toisistaan huomattavasti, mikä johtui ennen kaikkea pääosin kunnallisesti toteutetusta säännöstelystä, jota johtivat paikallista etua ensisijaisesti ajaneet kunnalliset elintarvikelautakunnat. Maan vauraimpien osien maatalousvaltaisissa ja omavaraisissa kunnissa säännöstelyn merkitys jäi pieneksi, eikä nälkää juuri nähty. Vuosina 1918–1919 huomattava osa suomalaisista söi kaikesta huolimatta lähes normaalivuosien tapaan.

Pohjois- ja Itä-Suomen niukan omavaraisuuden alueilla ja maan suurimmissa kaupungeissa elintarvikepula oli syvä ja pitkäaikainen. Eriasteisesta nälästä kärsineiden joukko oli suuri. Äärimmäisenä keinona syrjäseuduilla jouduttiin turvautumaan hätäruokana pettujauhoista leivottuun leipään.

Heikko keskushallinto suuntasi elintarvikeapunsa kireimpänä säännöstelyaikana 1917—1918 pääosin kaupunkeihin ja muihin keskuksiin. Syksyllä 1917 valtion jakamasta viljasta päätyi maaseudulle vajaa viidennes, vaikka yli 2/3 kuluttajista asui maaseudulla. Kaupunkien elintarvikehuolto perustui lähes kokonaan valtion viljanjakeluun, joka perustui tuontiin. Tuottajien luovuttama kotimainen vilja jäi kuntiin, joiden elintarvikelautakunnat huolehtivat paikallisten asukkaiden toimeentulosta. Valtion harjoittama säännöstely tehostui vasta 1919, kun ulkomainen tuonti avautui uudelleen.

Heikki Rantatuvan mukaan elintarvikehuollon puutteista huolimatta säännöstely tasoitti jakelun epäkohtia. Kuntakohtainen tasaaminen merkitsi suurta parannusta 1860-luvun nälkävuosiin verrattuna. Säännöstelyn vähimmäisvaatimus, väestön pitäminen hengissä, toteutui. Suomen alhaisen omavaraisuusasteen takia kuoli suoranaisesti nälkään noin 20 siviiliä.

Viljavajetta yritettiin korvata perunalla, kauralla ja petulla

Ruoan määrästä voitiin tinkiä hiukan, mutta pääosin viljan niukkuus oli koetettava korvata muilla elintarvikkeilla. 1900-luvun alussa Vera Hjeltin tutkimuksen mukaan työväen keskimääräinen energiatarve keskiraskaassa työssä oli noin 4000 kilokaloria. Leivän osuus energiatarpeesta oli noin 45, maidon ja kerman 19, perunan 10, voin ja juuston 9 ja lihan 8 ja sokerin osuus 6 prosenttia.

Valtion leipäkorteilla sai viljatuotteita kesällä 1917 noin kolmasosan normaaliajan kulutuksesta. Annokset eivät nousseet missään vaiheessa vuosien 1917–1919 tiukkaa säännöstelykautta yli puoleen normaalikulutuksesta. Maidon, voin, juuston, lihan ja sokerin säännöstelyannokset olivat myös alle puolet normaalikulutuksesta. Korttiannoksia ei edes pystytty aina jakamaan kuluttajille.

Maitoa yritettiin tarjota noin puoli litraa kuluttajaa kohti, mutta sen saanti oli useimmiten sattumanvaraista. Tampereen elintarvikelautakunta kykeni jakamaan kuluttajille säännöstelyvuosina keskimäärin 1–2 desilitran päiväannoksia. Sama epävarmuus koski voita ja lihatuotteita.

Peruna ja kala eivät käytännössä kuuluneet säännösteltyihin elintarvikkeisiin. Perunalla sekä kauralla pyrittiinkin korvaamaan vilja- ja lihatuotteiden puute. Toisen maailmansodan aikana perunan käyttö kaksin- tai kolminkertaistui normaalivuosiin verrattuna. Lisäys oli vähintään yhtä suuri myös vuosina 1917–1918.

Leipäannokset ja muiden säännösteltyjen elintarvikkeiden jakelu oli niukimmillaan keväällä ja kesällä 1918. Huhti-elokuussa 1918 leipäkortilla jaettu perusannos vastasi vain noin kymmentä prosenttia kokonaistarpeesta ja yhdessä muiden säännösteltyjen elintarvikkeitten kanssa korteilla saatu ruoka muodosti 50–60 prosenttia – 2000–2400 kilokaloria – päivittäisestä energiantarpeesta. Yleistilanne oli lähes yhtä huono kesästä 1917 kevääseen 1919. Lisäksi korttiannoksiakaan ei ollut aina saatavana.

Elintarvikkeita oli mahdollista saada suuriakin määriä salakaupasta, mutta kaikilla ei ollut varaa suorittaa hankintoja musta pörssistä. Rannikkoseuduilla kalastus helpotti merkittävästi ravintotilannetta. Korviketuotteina käytettiin muun muassa pellavansiemeniä, selluloosaa, pettua ja jäkälää. Tilanne oli kokonaisuutena huonompi kuin toisen maailmansodan aikana, jolloin kevyttä työtä tehneiden säännöstelyannokset sisälsivät noin 2900–3300 kilokaloria.

Kunnalliset keittiöt ja tilapäinen kouluruokailu auttoivat osaltaan

Useissa kaupungeissa toimi syksystä 1917 kunnallisia keittiöitä, joista sai pientä maksua vastaan ruokaa. Helsingin keskuskansankeittola aloitti toimintansa heinäkuussa 1917, Tampereen kunnankeittiöt lokakuussa, Hämeenlinnan kunnallinen ruokala lokakuussa sekä Jyväskylän ja Oulun kunnalliskeittiöt vuoden 1917 lopussa.

Elintarvikehallitus kehotti useaan otteeseen muun muassa toukokuussa 1918 ja helmikuussa 1919 perustamaan keittoloita kaupunkeihin ja kulutuskeskuksiin. Lähes kaikissa Suomen kaupungeissa ja taajamissa toimi pahimman ruokapulan aikaan keittola.

Maalaiskunnat perustivat kansankeittoloita harvemmin. Niiden merkitys oli erityisen suuri Kajaanin kihlakunnan ”pettualueella”. Kihlakunnan elintarviketoimisto jätti helmikuussa 1919 valtioneuvostolle anomuksen keittoloiden perustamiseksi Hyrynsalmelle, Suomussalmelle ja Kuhmoniemelle. Lautakunta perusteli anomustaan useilla nälkäkuolemilla sekä vanhusten ja lasten huollossa ilmenneillä vaikeuksilla.

Valtio myönsi määrärahan, ja maaliskuussa perustettiin Suomussalmelle 10, Hyrynsalmelle 3 ja Kuhmoniemelle 7 keittolaa. Ne jakoivat kesäkuun loppuun mennessä yhteensä 185 000 ruoka-annosta. Keittoloiden yhteyteen sijoitetuissa köyhäinkodeissa hoidettiin runsaat 900 vanhusta ja lasta, joiden huolto muuten olisi ollut vaikea järjestää. Kansankeittiöiden ansiosta elintarvikevarkaudet loppuivat ja kerjäläisten määrä maanteillä väheni.

Useissa kaupungeissa kunnalliset keittiöt jakoivat ruokaa myös kansakoululaisille. Koulujen yhteydessä toimineet keittolat saivat syksyyn 1918 saakka tarvitsemansa elintarvikelautakunnille oikeuden jakaa koulukeittoloille 300 grammaa herneitä ja 1,5 litraa maitoa. Osa kunnista kykeni jakamaan tätä suurempia ja monipuolisempia annoksia.[i]

Omavaraisuuden ja varmuusvarastoinnin arvostus kohosi

Kauppa- ja maatalouspolitiikan yhdeksi keskeiseksi tavoitteeksi tuli itsenäisyyden alkuvuosina elintarvike- ja viljaomavaraisuuden vahvistaminen. Kotimaisen maataloustuotannon arvostus nousi vuosien 1917–1919 pulakokemusten takia. Lisäksi tuontivilja oli kalliimpaa kuin ennen ensimmäistä maailmansotaa, jolloin Venäjältä oli saatavissa edullista viljaa. Puunjalostustuotteiden hinnat eivät kohonneet samassa suhteessa, mikä heikensi vaihtotasetta.[ii]

Kotimaisen tuotannon suojaamiseksi valtioneuvosto otti käyttöön matalat viljatullit jo 1919. Tulleja korotettiin elintarvikepulan lievennyttyä 1921. Korkeimpia tulleja perittiin 1930-luvulla, jolloin leipäviljan maailmanmarkkinahinta oli alhaisimmillaan. Lisäksi tuontiviljaa jauhaneiden myllyjen oli vuodesta 1932 käytettävä osittain kotimaista raaka-ainetta.[iii]

Varmuusvarastointia kehittämään perustettiin 1927 Valtion viljavarasto. Sen ensimmäiset siilot valmistuivat 1937 Seinäjoelle. Ennen talvisotaa otettiin käyttöön varastot kolmella muulla paikkakunnalla.

[i] Rantatupa Heikki. 1979. Elintarvikehuolto ja -säännöstely Suomessa vuosina 1914—1921. Studia historica jyväskyläensia 17. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, s. 217–240. Hjerppe Riitta–Ikonen Vappu, “The only honest thing to do” sotavelat, Suomi ja Hooverin moratorio 1931, Kansantaloudellinen vuosikirja 1 / 1995, www.fulbright.fi/sites/default/files/Liitetiedostot/fulbright-center/history/sotavelat-suomi-ja-hooverin-moratorio-1931-hjerppe-ikonen-1995.pdf

[ii] Seppo Tiihonen, Risto Ryti valtiovarainministerinä, http://www.ristoryti.fi/doc/Risto-Ryti-valtiovarainministerina776.pdf

[iii] Jalas A. 2007. Kansallinen vilja. Viljakonttorista Viljavaan. Jyväskylä: Suomen Viljava Oy, s. 31 ja 36–37,  Vihola Teppo. 2004. Pärjääkö pienviljelys? Teoksessa Peltonen Matti (toim.). Suomen maatalouden historia. Kasvun ja kriisien aika 1870-luvulta 1950-luvulle. Helsinki, s. 373–377.

Linkkejä:

Jukka Tainio. 2012. Tienhaarasta vasempaan. Helsinki: Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura. Tutkimus kertoo muun muassa Kansanvaltuuskunnan toimista viljan hankkimiseksi Venäjältä alkuvuodesta 1918. Sen käsittelee myös osuuskauppaliikkeen jakautumista ja punapakolaisten oloja Neuvosto-Venäjällä ja Neuvostoliitossa.