Tasavallan elämä hakeutuu normaaliuomiin

Suomi palasi 1919 tasavaltaisen hallitusmuodon kannalle vuoden 1918 kuningaskaavailuista. Punavangit pääsivät asteittain vapauteen syksystä 1918 alkaen ja 1921 heitä oli jäljellä runsaat tuhat.

Suomen muuttaminen kuningaskunnaksi raukesi Saksan kärsittyä tappion ensimmäisessä maailmansodassa. Tasavaltaisen hallitusmuodon kannattajat saivat eduskuntaan selvän enemmistön maaliskuun 1919 vaaleissa.

Eduskuntakäsittelyssä lain ensimmäinen versio ei saanut kuitenkaan taakseen riittävää enemmistöä, jotta se olisi julistettu kiireelliseksi. Heikki Ritavuoren ehdotuksesta hallitusmuodosta poistettiin eduskunnan oikeus erottaa presidentti, minkä jälkeen se sai tarvittavan lisätuen Kokoomuksesta. Eduskunta hyväksyi hallitusmuodon 21. kesäkuuta ja julisti sen kiireelliseksi.

Uusi hallitusmuoto vaati vielä valtionhoitajana toimineen C. G Mannerheimin vahvistuksen. Oikeistoaktivistien joukko yritti neuvotteluteitse saada tämän estettyä, sillä tasavallan presidentin valinnan jälkeen Itä-Karjalan ja Petsamon alueiden valtaushaaveet olisi luovuttava. Mannerheim asetti aktivistien linjalle asettumisen ehdoksi länsivalloilta ja kokoomuspuolueelta saadun tuen, mutta näiden jäädessä puuttumaan, hän vahvisti uuden hallitusmuodon heinäkuussa 1919. Uuden hallitusmuodon tultua voimaan vuoden 1772 hallitusmuoto sekä vuoden 1789 Yhdistys- ja vakuuskirja kumoutuivat Suomessa.

Suomen ensimmäiseksi tasavallan presidentiksi valittiin vuonna 1918 perustetun korkeimman hallinto-oikeuden ensimmäinen presidentti K. J. Ståhlberg. Kansalliseen Edistyspuolueeseen liittynyt Ståhlberg voitti eduskunnan suorittamassa vaalissa valtionhoitaja. Mannerheimin äänin 143–50. Ståhlberg sai vaalissa vasemmiston ja keskustan äänet.

Hallitusmuotoon kirjattiin myös parlamentarismin periaate, jonka mukaan hallituksen on nautittava eduskunnan luottamusta. Sosialidemokraatit eivät olleet valmiita osallistumaan hallitusvastuuseen porvaripuolueiden kanssa, joten hallitukset olivat vuoteen 1937 saakka lähes poikkeuksetta vähemmistöhallituksia. Tämä loi epävakautta maailmansotien väliseen poliittiseen elämään.

Punavankien armahdus jakoi mielipiteitä

Yksi kuumista itsenäisyyden alkuvuosien sisäpoliittisista kysymyksistä oli suhtautuminen valtiorikosoikeuden tuomioistuimissa tuomittuihin punaisiin. Keväällä 1918 vangiksi jäi 80 000 punaista tai heidän kumoushankkeeseen osallistumisesta epäiltyä. Heidät suljettiin sotavankileireihin, joissa kuoli 11 000–12 000 vankia. Vajaat 68 000 vankia sai tuomion, joista suurin osa oli lieviä. Suurin osa punavangeista pääsi syksyllä 1918 ehdonalaiseen vapauteen. Lokakuussa vapautuivat enintään neljän vuoden tuomion saaneet ja joulukuussa enintään kuuden vuoden tuomiota kärsineet.

Jäljelle jääneet 6100 vankia sijoitettiin pakkotyölaitoksiin, joista pääosa armahdettiin vuoteen 1921 mennessä. Valtionhoitaja Mannerheim armahti kesäkuussa 1919 hiukan yli 2 000 vankia. Tammikuussa 1920 vapaaksi pääsi 2 600 vankia ja 40 000 punavankia sai kansalaisluottamuksensa.

Vuonna 1921 armahdettiin noin 1 200 tuomiotaan kärsinyttä punaista, minkä jälkeen vankeja oli jäljellä noin tuhat. Heistä pääosa armahdettiin 1923 ja 1925. Väinö Tannerin sosialidemokraattinen vähemmistöhallitus armahti viimeiset 50 punavankia toukokuussa 1927. Tämä herätti voimakasta arvostelua oikeistossa. Vielä enemmän kritiikkiä sai osakseen presidentti K. J. Ståhlberg, joka oli vahvistanut suurimmat 1920-luvun armahdukset.

Linkkejä:

Suomen vuoden 1919 hallitusmuoto.