Tasavalta siirtyi vähitellen rauhanaikaan

Suomi palasi 1919 tasavaltaisen hallitusmuodon kannalle vuoden 1918 kuningaskaavailuista. Seuraavana vuonna maa teki rauhan Neuvosto-Venäjän kanssa. Punavangit pääsivät asteittain vapauteen syksystä 1918 alkaen ja 1921 heitä oli jäljellä runsaat tuhat.

Suomen muuttaminen kuningaskunnaksi raukesi Saksan kärsittyä tappion ensimmäisessä maailmansodassa. Tasavaltaisen hallitusmuodon kannattajat saivat eduskuntaan selvän enemmistön maaliskuun 1919 vaaleissa. Eduskuntakäsittelyssä lain ensimmäinen versio ei saanut kuitenkaan taakseen riittävää enemmistöä, jotta se olisi julistettu kiireelliseksi. Heikki Ritavuoren ehdotuksesta hallitusmuodosta poistettiin eduskunnan oikeus erottaa presidentti, minkä jälkeen se sai tarvittavan lisätuen Kokoomuksesta. Eduskunta hyväksyi hallitusmuodon 21. kesäkuuta ja julisti sen kiireelliseksi.[i]

Uusi hallitusmuoto vaati vielä valtionhoitajana toimineen Mannerheimin vahvistus. Oikeistoaktivistien joukko yritti neuvotteluteitse saada tämän estettyä, sillä tasavallan presidentin valinnan jälkeen Itä-Karjalan ja Petsamon alueiden valtaushaaveista jouduttaisiin luopumaan. Mannerheim asetti aktivistien linjalle asettumisen ehdoksi länsivalloilta ja kokoomuspuolueelta saadun tuen, mutta näiden jäädessä uupumaan, hän vahvisti uuden hallitusmuodon heinäkuussa 1919. Uuden hallitusmuodon tultua voimaan vuoden 1772 hallitusmuoto sekä vuoden 1789 Yhdistys- ja vakuuskirja kumoutuivat Suomessa.

Suomen ensimmäiseksi tasavallan presidentiksi valittiin vuonna 1918 perustetun korkeimman hallinto-oikeuden ensimmäinen presidentti K. J. Ståhlberg. Kansalliseen Edistyspuolueeseen liittynyt Ståhlberg voitti eduskunnan suorittamassa vaalissa valtionhoitaja C. G. Mannerheimin äänin 143–50. Ståhlberg sai vaalissa vasemmiston ja keskustan äänet.[ii]

Tarton rauhassa Neuvosto-Venäjä tunnusti vuoden 1812 rajan ja luovutti Petsamon

Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisissä Tarton rauhanneuvotteluissa Suomen aluevaatimukset kattoivat niin Itä-Karjalan ja Petsamon kuin Kuolan niemimaankin. Rauhansopimuksessa Suomi sai 14.10.1920 solmitussa rauhassa lopulta vain Petsamon, jonka keisari Aleksanteri II oli 1864 luvannut liitettäväksi Suomeen vastineeksi Venäjän saamasta Siestarjoen asetehtaan alueesta. Sopimus ydinsisältönä oli se, että Neuvosto-Venäjä tunnusti Suomen historialliset rajat, mikä tarkoitti Suomen autonomisen suuriruhtinaskunnan rajaa vuodelta 1812.

Suomi palautti Vienan ja Aunuksen retkikuntien aikana Suomeen liittymisen hyväksyneet Repolan ja Porajärven pitäjät. Sopimuksesta järkyttynyt Repolan väliaikainen nimismies Bobi Sivén ampui itsensä, ja hänestä tuli 1922 perustetun Akateemisen Karjala-Seuran marttyyrisankari. Suomi lopetti myös tukensa Inkerissä sijainneelle Kirjasalon tasavallalle.

Äärioikeisto oli neuvottelutulokseen pettynyt. Suomalaisten vapaaehtoisten osallistuminen heimosodiksi nimitettyihin suomensukuisten kansojen kapinoihin eri puolilla Neuvosto-Venäjää hiersi maiden välejä vielä seuraavina vuosina.[iii] Heimo- ja Suur-Suomi -ajattelulla oli kannatusta etenkin suomenkielisten ylioppilaiden keskuudessa, mikä näkyi ylioppilaspolitiikassa ja heijastui myös valtakunnantasolle.

Heimosotiin osallistui 10 000 suomalaista

Suomalaisia osallistui Suomen itsenäistymisvaiheissa Vienan retkille (1918), Viron vapaussotaan (1918–1920), Aunuksen retkikuntaan (1919) ja Petsamon retkille (1918 ja 1920). Suomesta tuettiin myös inkeriläisten (1919) ja itäkarjalaisten kansannousuja (1921–1922). Retket liittyivät Suur-Suomi-ajatteluun, joka sai uutta kantavuutta Suomen itsenäistyttyä. Heimosotiin osallistui noin 9 900 suomalaista, joista 660 kaatui.

Neuvostohallituksen puolella taistelutoimiin ja kansannousujen tukahduttamiseen osallistui Suomesta paenneita punaisia. Neuvostovallan vakiintuessa ja kansannousujen epäonnistuttua Suomeen tuli lähes 20 000 inkeriläistä ja itäkarjalaista pakolaista. Lisäksi Suomeen pakeni 1920-luvun alussa bolsevikkihallinnon vastustajia. Suomessa oli enimmillään 1922 yli 30 000 Neuvosto-Venäjältä tullutta pakolaista.

Suomen ja vuonna 1922 Neuvostoliitoksi muuttuneen itänaapurin välinen raja oli pitkään rauhaton. Sen yli kulki molempiin suuntiin vakoilijoita ja maanalaisen poliittisen toiminnan organisaattoreita. Suomen tilanteeseen vaikutti eniten Moskovassa 1918 perustetun Suomen Kommunistisen Puolueen johtama salainen kumouksellinen työ.

Punavankien asteittainen armahdus jakoi mielipiteitä

Yksi kuumista itsenäisyyden alkuvuosien sisäpoliittisista kysymyksistä oli suhtautuminen valtiorikosoikeuden tuomioistuimissa tuomittuihin punaisiin. Keväällä 1918 vangiksi jäi 80 000 punaista tai heidän kumoushankkeeseen osallistumisesta epäiltyä. Heidät suljettiin sotavankileireihin, joissa kuoli 11 000–12 000 vankia. Vajaat 68 000 vankia sai tuomion, joista suurin osa oli lieviä. Suurin osa punavangeista pääsi syksyllä 1918 ehdonalaiseen vapauteen. Lokakuussa vapautuivat enintään neljän vuoden tuomion saaneet ja joulukuussa enintään kuuden vuoden tuomiota kärsineet.

Jäljelle jääneet 6100 vankia sijoitettiin pakkotyölaitoksiin, joista pääosa armahdettiin vuoteen 1921 mennessä. Valtionhoitaja Mannerheim armahti kesäkuussa 1919 hiukan yli 2 000 vankia. Tammikuussa 1920 vapaaksi pääsi 2 600 vankia ja 40 000 punavankia sai kansalaisluottamuksensa. Vuonna 1921 armahdettiin noin 1 200 tuomiotaan kärsinyttä punaista, minkä jälkeen vankeja oli jäljellä noin tuhat. Heistä pääosa armahdettiin 1923 ja 1925. Väinö Tannerin sosialidemokraattinen vähemmistöhallitus armahti viimeiset 50 punavankia toukokuussa 1927.[iv] Tämä herätti voimakasta arvostelua oikeistossa. Vielä enemmän kritiikkiä sai osakseen presidentti K. J. Ståhlberg, joka viime kädessä vahvisti suurimmat 1920-luvun armahdukset.

[i] Vares Vesa. 2006. Demokratian haasteet 1907–1919. Teoksessa Vesa Vares, Mikko Uola & Mikko Majander. Kansanvalta koetuksella. Helsinki: Edita, s. 141–144.

[ii] Hentilä 2006, s. 128–130.

[iii] Hentilä 2006, s. 136–140.

[iv] Vuoden 1918 kronologia, www.tyark.fi/lists/1918kronologia.htm

Linkkejä:

Tarton rauhasta 90 vuotta