Uusia kirjoja ja linkkejä

 

Uusia kirjoja

 

Mannerheimin vaikeudet

Teemu Keskisarja: Hulttio. Gustaf Mannerheimin painava nuoruus. Siltala 2016. 288 s.

Martti Turtola: Mannerheim. Tammi 2016. 310 s.

Yllättävää kyllä, Suomen Marsalkka Gustaf Mannerheimin (1867–1951) elämästä ja toiminnasta löytyy tuoretta sanottavaa. Teemu Keskisarja on lähilukenut perheen kirjeenvaihtoa ja Haminan kadettikoulun asiakirjoja ja tarkentanut aiempaa tietoa. Martti Turtola ei kaiva uusia lähteitä, mutta punnitsee monien tutkimustensa antamalla kokemuksella Mannerheimin ratkaisuja. Kumpikin teos on lähinnä tutkielma vaikeasta luonteesta.

Mannerheimin isän Carlin liiketoimet ja pelaaminen johtivat umpikujaan, pakenemiseen ja Louhisaaren kartanon menettämiseen. Äiti kuoli varhain ja lapset jäivät sukulaisten armoille. Keskisarja katsoo kuitenkin, että Gustafin rikkeet koulussa ja erottaminen kadettikoulusta johtuivat enemmän hänen luonteestaan kuin kodin romahduksesta.

Gustafin käytös oli jatkuvasti huonoa, usein ala-arvoista, selittelyt kestämättömiä ja rahanpyyntökirjeet matelevia. Huikenteleva elämäntyyli oli kuin luistelua meren jäällä kohti avomerta. Kerta toisensa jälkeen Mannerheim putosi kylmään veteen, rannalta neuvojien ja kauempana kaartelevien kauhuksi. Mutta seikkailukertomusten sankarin tapaan hän selvisi ”kuin ihmeen kaupalla” mahdottomalta näyttävästä umpikujasta.

Avain Mannerheimin suuruuteen piileekin ehkä hänen kyvyssään selviytyä, päästä eteenpäin mahdottomalta näyttävässä tilanteessa, toimia päättäväisesti ankarassa paineessa. Kansallissankari hänestä tuli vasta talvisodassa 1939–1940. Mannerheimista tuli Suomen selviytymistaistelun symboli.

Kirjan ote ohenee lopussa, kun Mannerheimin ura etenee. Keskisarja raottaa Gustafin onnettoman, mutta ilmeisen lahjakkaan puolison Anastasia Arapovan näkökulmaa niin paljon, että hänestä tekee mieli tietää enemmän.

Martti Turtola on kirjoittanut elämäkerrat monista suomalaisista kenraaleista ja presidentti Rytistä. Hänen teoksensa on sarja esseitä, tutkielmia ja kommentteja Mannerheimin luonteenpiirteistä ja uran käännekohdista. Luettavuus olisi ehkä voittanut, jos asiat tuntevan tekijän pohdinnat olisi keskitetty valaisemaan Mannerheimin ratkaisuja johtajana eri tilanteissa eikä puettu niitä elämäkerran muotoon.

Turtolan teosta kannattaa lukea kynä kädessä, merkitä sivun laitaan huuto- ja kysymysmerkkejä ja jatkaa keskustelua hänen tietoisen provosoivista tulkinnoistaan. Otetaan yksi: oliko Mannerheim todella ”korvaamaton” jo keväällä 1918? Jos punaiset olisivat napanneet Mannerheimin Tampereen asemalla tammikuussa, olisiko laillinen hallitus hävinnyt vapaussodan ja kapina jäänyt kukistamatta? Pohjanmaalla oli kenraali Paul von Gerich organisoinut suojeluskuntia ja järjestänyt sotilaskoulutusta jo kuukauden ajan. Eikö esimerkiksi hänestä – eikä kenestäkään muuta – olisi ollut johtamaan hallituksen joukkoja ja Saksasta saapuneita jääkäreitä?

Mannerheimista tulee kirjoittaa kriittisesti kuten muistakin historian suurmiehistä. Jäämme edelleen odottamaan perusteellista tutkimusta Mannerheimin johtaman päämajan toiminnasta vuosina 1918 ja 1939–1945. Jos joku haluaa lukea vain yhden teoksen Mannerheimista, se on edelleen J. E. O. Screenin Mannerheim (Otava 2001). (MH)

 

Tarkka kartoitus suunnistuksen varhaisvaiheista

Kalle Rantala: Orienteerausta ja oijustusta. Suunnistuksen varhaisvaiheet Suomessa 1900–1945. Suomen Suunnistusliitto 2016. 122 s.

Urheilumuseon erikoistutkijan Kalle Rantalan tutkimus esittelee suunnistuksen varhaisvaiheet 1900-luvun alusta sotavuosiin. Rantala tarkastelee suunnistuksen kehitystä osana suomalaista yhteiskuntaa. Suunnistus on kytkeytynyt niin kansalaistaitoja kehittämään pyrkineeseen järjestötoimintaan kuin sotilaskoulutukseen.
Teos ulottuu vuoteen 1945, jolloin Suunnistamisliitto aloittaa toimintansa itsenäisenä lajiliittona. Jo ennen tätä Suomessa oli suunnistettu vuosikymmeniä.

Venäjän vallan aikaisessa Suomen sotaväessä suunnistusopetusta annettiin erikoiskoulutusta saaneille sotilaille, joille opetettiin myös kompassin käyttöä. Kartanluku ja suunnistus kuuluivat Saksaan jääkäreiksi lähteneiden vapaaehtoisten koulutukseen ensimmäisen maailmansodan aikana. Itsenäisen Suomen armeijassa opeteltiin aluksi tiedusteluhiihtoa ja -juoksua. Maanpuolustuksen näkökulmasta suunnistuksenomaisten maastossa liikkumistaitojen kehittäminen oli luonnollisesti tärkeää.

Suunnistustaidon yleistymistä tuki 1910-luvulta alkaen osaltaan partioliike, jossa myös tytöt pääsivät opettelemaan maastossa liikkumista ja retkeilyä. Suojeluskunnista tuli Suomen itsenäistyttyä merkittävä suunnistustaitojen kehittäjä. Tiedusteluhiihto ja -juoksu kuuluivat suojeluskuntien urheiluohjelmaan. Tiedustelujuoksusta tulikin nopeasti varsin suosittu suojeluskuntaurheilun muoto.

Ensimmäisen urheiluseuran järjestämä suunnistuskilpailu käytiin 1923, kun Helsingin IFK piti kilpailut Kauniaisissa marraskuussa 1923 ruotsalaisen urheilutoimittajan Gösse Holmerin aloitteesta. Urheiluseurat eivät kuitenkaan vielä 1920-luvulla syttyneet suunnistukselle. Tilanne muuttui 1930-luvulla, kun muun muassa aikakauden tunnetuin urheilutoimittaja Martti Jukola ryhtyi tekemään suunnistuspropagandaa.

Ruotsinkielinen urheiluliitto SFI alkoi järjestää omia suunnistusmestaruuskilpailuja 1934, ja seuraavana vuonna Suomen Urheiluliitto perusti Tampereen Pyrinnön aloitteesta suunnistamisvaliokunnan. (Suunnistusta edelsivät nimityksenä orienteeraus, suunnistautuminen ja suunnistaminen.) Lajin kasvua tuki molempien liittojen aloittama koulutustyö. Suomenkieliseen koulutukseen tarjosi erinomaiset mahdollisuudet 1937 valmistunut Vierumäen urheiluopisto maastoineen.

Suunnistuksesta kasvoi ylioppilasurheilun suosituin laji 1930-luvun lopulla. Suomen Akateeminen Urheiluliitto otti lajin ohjelmaansa 1934, ja maanpuolustushenkisessä ilmapiirissä harrastajamäärä kasvoi nopeasti. Akateemisiin kisoihin osallistui runsaasti myös naisylioppilaita. Suunnistusta harrastettiin lisäksi jonkin verran puulaakiurheiluna. Mikäli Helsingissä olisi voitu pitää vuoden 1940 kesäolympialaiset, niin varsinaisen olympiaohjelman ulkopuolella samaan aikaan kisojen kanssa olisi järjestetty suuren kansainväliset suunnistuskilpailut.

Sotavuosina suunnistamistaidot olivat tarpeen etenkin tiettömissä korpimailla liikkuneille taistelijoille. Suunnistus oli myös laajalti harrastettu rintamaurheilun muoto. Sotilaspojat kilpailivat kotirintamalla omissa kisoissaan.
Suunnistusta vaikeutti pitkään se, että kannettavat kompassit olivat heikosti toimivia kuivakompasseja. Suurikokoiset nestekompassit soveltuivat käytettäväksi esimerkiksi laivoissa. Tuomas Vohlosen 1930-luvun alussa patentoima pienikokoinen nestekompassi helpotti oleellisesti suunnistamista maastossa. Vohlosen 1936 perustama Oy Suunto jatkaa edelleen toimintaansa. Rantala kertoo myös suunnistuskenkien ja -vaatteiden varhaisvaiheista.

Uuden lajin nopea kasvu herätti jonkin verran vastustusta 1930-luvun lopulla. Maanviljelijät ja metsästäjät karsastivat suunnistajia sekä retkeilijöitä. Suunnistajat pyrkivät kuitenkin lajin järjestelmällisen kilpailutoiminnan varhaisvaiheista sovittamaan tarpeensa yhteen muiden metsänkäyttäjien kanssa, mikä ehkäisi jyrkän vastakkainasettelun syntymisen.
Teoksen kuvituksena on runsaasti karttoja, joiden kehityksestä lukija saa yleiskuvan. Kirjan kuva-aineisto on muutoinkin edustava. Mukana on myös tukku harvinaisia värikuvia sota-ajalta.

 

Suomen ensimmäinen naisministeri oli tahtonainen

Aura Korppi-Tommola: Miina Sillanpää. Edelläkävijä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2016, 176 s.

Miina Sillanpää kuului Suomen ensimmäiseen eduskuntaan ja oli maan ensimmäinen naispuolinen ministeri. Professori Aura Korppi-Tommola käy läpi Miina Sillanpään 150-vuotisjuhlavuoden kunniaksi julkaistussa teoksessa päähenkilön elämänvaiheet läpi temaattisesti.

Sillanpäälle (1866–1952, alkujaan Vilhelmiina Riktig) tärkeitä asioita olivat muun muassa naisten oikeudet, tasa-arvo, lastensuojelu ja osuustoiminta. Hän aloitti yhteiskunnallisen uransa palvelijattarien ja kotitaloustyötä tekevien aseman parantamispyrkimyksistä 1890-luvun lopussa.

Sillanpää lähti mukaan työväenliikkeeseen, jossa hän kuului maltillisiin toimijoihin. Hänen ajatteluunsa vaikuttivat myös fennomania ja ajan nationalistiset virtaukset. Sillanpää otti etäisyyttä radikalisoituvaan sosiaalidemokraattiseen puolueeseen syksyllä 1917. Olikin luontevaa, että hän kuului puoluetoiminnan uudelleenkäynnistäjiin itsenäisyyden alkuvuosina.

Temaattisen lähestymistavan vuoksi päähenkilön vaiheet tulevat esitetyksi osin hajanaisesti. Sillanpään valinta ministeriksi 1926 jää hiukan ylimalkaisen esittelyn varaan. Sosiaalidemokraattien vähemmistöhallitusta johtanut pääministeri Väinö Tanner oli hänen esimiehensä myös Osuusliike Elannossa, mikä osaltaan lienee edesauttanut valintaa.

Sillanpää henkilönä jää teoksessa etäiseksi. Tekstin perusteella hänestä välittyy reformien avulla yhteiskuntaa kehittämään pyrkineen tahtonaisen kuva. Sillanpää oli valmis tekemään yhteistyötä myös porvarillisten naispoliitikkojen kanssa, mistä radikaalimmat toverit arvostelivat häntä.

Miina Sillanpään elämäkerta kertoo myös suomalaisen yhteiskunnan muuttumisesta 1870-luvulta 1950-luvulle. Kiertokoulua ja Jokioisten tehtaankoulua käynyt Sillanpää työskenteli ensin tehtaassa Jokioisilla. Hän lähti palvelijattareksi Porvooseen ja edelleen Helsinkiin. Sillanpää kykeni luomaan merkittävän yhteiskunnallisen uran, jonka näkyvimpinä ilmentymänä ovat edelleen ensi- ja turvakodit.

Ensimmäisen eduskunnan 19 naisesta Sillanpää vaikutti pisimpään poliittisessa elämässä. Hän toimi viimeisimmät 12 eduskuntavuottaan 1936–1948 muun muassa ikäpuhemiehenä. (JK)

Miina Sillanpää -seuran kotisivut. 

 

Saksa ja Suomi 1918

Marjaliisa Hentilä ja Seppo Hentilä: Saksalainen Suomi 1918. Siltala 2016. 432 s.

Suomen itsenäisyysmiehet olivat jo maailmansodan alusta 1914 lähtien rakentaneet sen varaan, että Suomi ei pääse eroon Venäjästä ilman ulkopuolista tukea eli se voi tapahtua vain Venäjän vihollisen Saksan avulla. Saksan poliittisesta tuesta ja sotilaallisesta avusta oltiin valmiita maksamaan sen varmistamiseksi tarvittava hinta.

Aluksi toivottiin Saksan maihinnousua ja valmistauduttiin sitä tukemaan. Tämä oli päävaihtoehto suomalaisten sotilaallisissa suunnitelmissa vielä loppukesästä 1917. Saksaan sotilaskoulutukseen helmikuusta 1915 alkaen lähteneet vapaaehtoiset, joista muodostui Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27, oli tarkoitettu nimenomaan tukemaan saksalaisten maihinnousua.

Asetelma muuttui marraskuun alussa 1917, kun rauhaa luvanneet bolševikit kaappasivat Leninin ja Trotskin johdolla vallan Pietarissa ja Suomi katkaisi samana päivänä valtioyhteyden Venäjään. Suomesta esitettiin useita viralliseksi tulkittuja avunpyyntöjä Saksalle syksyllä 1917 ja alkuvuodesta 1918. Saksan reaktiota avunpyyntöihin mutkisti Venäjän ja Saksan aselepo ja rauhanneuvottelut, jotka alkoivat joulukuussa 1917 ja johtivat helmikuun tauon jälkeen Brest-Litovskin rauhansopimukseen 3.3.1918.

Saksan ulkoministeriö ja sotilasjohto olivat eri mieltä Suomen avunpyyntöihin vastaamisesta, mutta kun näytti siltä, että länsivallat olivat muodostamassa uutta rintamaa Jäämeren rannikon suunnasta, he päättivät lähettää Suomeen retkikunnan, tai oikeammin kolme.

Ahvenanmaalle rantautui amiraali Hugo Meurerin johtama Saksan keisarillisen laivaston osasto 5.3.1918. Se teki tyhjäksi Ruotsin yrityksen vallata Ahvenanmaa.

Hankoon saapui kenraali Rüdiger von der Goltzin johtama Itämeren divisioona 3.4. Siihen kuului noin 9 000 miestä, jotka etenivät Tammisaaren ja Karjaan kautta Länsi-Uudenmaan läpi ja vapauttivat Helsingin 13.4. punaisista vallankumousjoukoista. Joukot kohtasivat laillisen hallituksen joukot Hämeenlinnassa.

Loviisaan nousi maihin eversti Otto von Brandensteinin komentama noin 3 000 sotilaan muodostama osasto 7.4. Se osallistui merkittävästi taisteluun Lahdesta, joka ratkesi huhtikuun lopussa.

Hentilöiden teoksen mukaan saksalaisten maihinnousu punaisten selustaan varmisti valkoisten voiton ja lyhensi sisällissodan taisteluja viikoilla, jopa kuukausilla. Saksalaisia sotilaita menehtyi yli 500. Heitä vastaan taistelleita punaisia menehtyi noin 1 700 eli noin kolmannes kaikista kaatuneista punaisista. Suomessa on nelisenkymmentä saksalaisten sotilaiden hautaa, joista noin 30 hautapaikalla on vuoden 1918 muistomerkki.

Teoksessa on monia syventäviä henkilökuvia alkaen Rüdiger von der Goltzista ja ulottuen mm. Venäjän armeijasta Saksan palvelukseen siirtyneeseen ja Suomen sotaministeriksi ja sotaväen päälliköksi päätyneeseen everstiluutnantti Wilhelm Thesleffiin ja ”kaksinkertaiseen aseveljeen” Nikolaus von Falkenhorstiin.

Marjaliisa ja Seppo Hentilän teoksen ansio on kuvata Suomeen tulleiden saksalaisten sotilasosastojen taustat, taistelut ja niiden jälkeinen puolen vuoden elämä Suomessa. Erityisen ansiokasta on tuoda esiin, kuinka saksalaiset ja suomalaiset kohtasivat toisensa arjessa. Hiukan vanhakantaiseen tapaan tekijät sivuuttavat punaisen vallankumouksen, mikä oli Saksan intervention pyytämisen ja toteuttamisen tärkeä syy. Spekulatiivinen pohdinta siitä, miten ”Suomi pelastui Saksan avulta”, saa myös turhan suuren painon, kun historia on täynnä muitakin toteutumattomia vaihtoehtoja.

Saksa romahti loka-marraskuussa 1918, sen joukot antautuivat ja sielläkin koettiin epäonnistunut vallankumousyritys. Maailmansodan voittajien vaatimuksesta viimeiset saksalaiset sotilaat lähtivät Suomesta 16.12.1918. (MH)

 

Rony Smolar & Adiel Hirschovits. Makkabi. Helsingin juutalaisen urheiluseuran historia. Kirjokansi 116. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2016, 271 s.

Vuonna 1906 perustettu Helsingin Makkabi on tiettävästi maailman vanhin keskeytyksettä toiminut juutalainen urheiluseura. Makkabi toimi vuoteen 1932 saakka nimellä Stjärnan. Nykyinen nimi viittaa Juudas Makkabialaiseen, joka oli yksi Palestiinan alueella 168 vuotta eaa. puhjenneen juutalaiskapinan johtajista.

Seuran vaiheet nivoutuvat kiinteästi suomenjuutalaisten historiaan. Makkabilla on ollut merkittävä asema Helsingin juutalaisnuorison kasvattajana. Makkabin perustamisvuonna Helsinkiin valmistui myös synagoga. Seurakunnan johto suhtautui aluksi kielteisesti nuorten ajamaan ”muskelijuutalaisuuteen”. Jyrkimmän tulkinnan mukaan urheilu ei kuulunut juutalaisille lainkaan.

Vanhempi väki vakuuttui kuitenkin vähitellen urheiluseuran mahdollisuuksista kiinteyttää ja vahvistaa juutalaisyhteisöä. Stjärnanin / Makkabin toiminta liittyi juutalaiseen nationalismiin, sionismia. Toisaalta se lähti halusta liittää juutalaisyhteisö osaksi muotoutumisvaiheessaan ollutta suomalaista yhteiskuntaa.

Makkabin historiateoksen suurin ansio on se, että se liittää seuran vaiheet kiinteäksi osaksi Suomen juutalaisyhteisön historiaa. Teoksen lukemalla saa yleiskuvan juutalaisuudessa Suomessa etenkin 1800-luvun lopulta 1940-luvulle saakka. Smolar ja Hirschovits liittävät seuran myös juutalaisten kansainvälisen Makkabi-urheiluliikkeen vaiheisiin.

Seura suurimmat menestyksen vuodet ajoittuvat 1920–1930-luvuille. Tunnetuimpia seuraan kuuluneita urheilijoita ovat vuoden 1924 joukkuejuoksun olympiavoittaja Elias Katz, maajoukkuejalkapalloilija Roni Porokara ja jääkiekkoilija Kim Hirschovits. Porokara ja Hirschovits kuuluivat seuraan juniorivuosinaan.

Teos on sujuvaa luettavaa, mutta rakenteeltaan valitettavan sirpalemainen. Samat asiat toistuvat tekstissä useaan otteeseen. Aineiston jaksottaminen pääosin kronologisesti olisi tuonut ryhtiä teokseen. Henkilöesittelyt ja seuran jäsenten saavutukset saavat väljän taiton vuoksi suhteettoman paljon tilaa. Komea kuva-aineisto tuo puolestaan kirjaan ilmeikkyyttä. (JK)

 

Suomi-kuvan tekijöitä 1800-luvulla

Suomi 19:llä vuosisadalla suomalaisten kirjailijain ja taiteilijain esittämä sanoin ja kuvin. G. W. Edlund 1898, 2. painos. Uusintapainos Pekka Tuomikoski (toim.) Suomi 1800-luvulla. Juttuapaja, wanhatkirjat.fi, 2014.

Leo Mechelinin aloitteesta julkaistu ja hänen päätoimittamansa Suomi 19:llä vuosisadalla -teos valottaa monipuolisesti suomalaisten ja erityisesti suomalaisen kulttuurieliitin käsityksiä Suomesta 1800-luvun lopussa. Teos oli tarkoitettu myös ulkomaiselle lukijakunnalle. Sen ensimmäinen painos valmistui 1893 ja toinen 1898.

Teoksen ruotsinkielinen painos oli 6 600 kappaletta. Ruotsissa teosta myytiin nopeasti 2 500 kappaletta. Suomenkielinen painos oli 2 500, venäjänkielinen 530, saksankielinen 400 sekä englannin- ja ranskankieliset 300. Teoksen saivat lahjaksi sekä Aleksanteri III että Nikolai II.

Kirja esittelee Suomen kokonaisena kansakuntana, joka koostuu omaleimaisista maakunnista ja heimoista. Vielä keskeisempää on Suomen kuvaaminen valtiona. Teos alkaa Zacharias Topeliuksen Suomen kansaa ja maata käsittelevällä osuudella. Valtiollisista oloista kirjoitti Mechelin. Hän arvosteli kuvauksensa loppupuolella alkanutta venäläistämistä, joka oli herättänyt levottomuutta suuriruhtinaskunnassa.

Teos esittelee Suomen tiedettä ja kulttuuria monipuolisesti. Sen kuvituksesta vastasivat aikansa tunnetuimmat taiteilijat.  Kirjan loppuun sisältyy Pirkko Leino-Kaukiaisen teoksen historiallisiin yhteyksiinsä sijoittava artikkeli ”Suomi 19:llä vuosisadalla – kansallisteos. Suomi – mikä maa?”.

 

Helsinki 1914–1918

Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa. Sotasurmat 1917–1918. Toimittanut Jarmo Nieminen. Helsingin kaupungin tietokeskus, Gummerus Kustannus Oy 2015. 526 s.

Teoksen pääkohteena ovat Helsingin sotasurmat ensimmäisen maailmansodan, vallankumouksen ja sen kukistamiseksi käydyn sisällissodan ajalta. Vuosina 1917 ja 1918 Helsingissä surmattiin lähes 700 ja vankileireillä menehtyi 1 600 ihmistä. Kevättalvella 1918 Helsinkiin myös haudattiin satoja muilla rintamilla kaatuneita punakaartilaisia ja Venäjän armeijan sotilaita. Matrikkelit ja hakemistot on koottu sadan sivun mittaisena selkeisiin kokonaisuuksiin.

Sotasurmille luodaan taustaa artikkeleissa, joiden ryhmittelyille on annettu otsikot: Helsinki maailmansodassa, Sota Helsingissä, Helsingin vankileirit ja Sodan arvet. Teos on uusiin lähteisiin perustuva sotasurmien perusteellinen kooste. Sen ansiot ovat runsaissa yksityiskohdissa ja lähdekritiikissä.

Näkökulmia Helsinkiin ensimmäisessä maailmansodassa saa myös Samu Nyströmin väitöskirjasta ”Poikkeusajan kaupunkielämäkerta. Helsinki ja helsinkiläiset maailmansodassa 1914–1918” (Helsingin yliopisto, Humanistinen tiedekunta 2013, 367 s.) ja Laura Kolben ja Samu Nyströmin kirjoittamasta ja Gunnar Lönnqvistin valokuvia sisältävästä suurelle yleisölle suunnatusta teoksesta ”Helsinki 1918. Pääkaupunki ja sota” (Minerva, 2008, 3. painos 2014, 177 s.).

 

Asutustoiminnan mikrohistoriaa Lapinlahdelta

Hannu Heikkilä. Evakosta pienviljelijäksi. Kirjeitä ja arkielämää Anni ja Yrjö Mureen asutustilalla Lapinlahden Alapitkällä vuosina 1944–1974. Väärnin pappilan julkaisuja 18, 2016.

Karjalaisten sijoittuminen uusille asuinsijoilleen jatkosodan jälkeen on kuvattu osana jälleenrakennusvuosien menestystarinaa, jonka perusta oli maaseudulla toteutettu asutustoiminta. FM Hannu Heikkilän Jyväskylän yliopistossa tarkastettuun pro gradu -työhön pohjautuva Evakosta pienviljelijäksi osoittaa syntyjään salmilaisten Mureen sisarusten kirjeenvaihtoon tukeutuen, että tämä käsitys on vähintään nostalgian värittämä.

Erityisen hankalana sopeutumisen kokivat monet karjalan kieltä puhuneet rajakarjalaiset, joita erotti kantaväestöstä myös ortodoksinen uskonto. Heihin kuuluivat myös Lapinlahden Alapitkältä asuntoviljelystilan saaneet Mureen sisarukset Yrjö ja Anni, jotka olivat joutuneet lähtemään Salmin Kirkkojoelta. Yrjö ja Anni kävivät tiivistä kirjeenvaihtoa muualle Suomeen asettuneiden sisarustensa kanssa.

Maaseudulla kaikkein hankalin vaihe koettiin heti sotien jälkeen, kun karjalainen maaseutuväestö odotti pääsevänsä uusille tiloilleen ja savolaiset pelkäsivät menettävänsä maitaan asutustoimintaan. Karjalaiset joutuivat lisäksi asumaan kantaväestön omistamissa rakennuksissa, mikä osaltaan aiheutti jännitteitä. Ilmapiiri alkoi lientyä karjalaisten saatua maata ja löydettyä paikkansa kyläyhteisössä.

Heikkilän teos kertoo havainnollisesti ja elävästi pienviljelijän arjesta. Se taustoittaa myös pienviljelyksen katoamista Suomesta ja samalla Veikko Vennamon johtaman Suomen Pientalonpoikien Puolueen (SPP) historiaa. Yrjö Mure kuului SPP:n ja myöhemmin Suomen Maaseudun Puolueen aktiiveihin Lapinlahdella.

Teksti on pääosin sujuvaa asiaproosaa. Paikoitellen teoksesta puskee läpi opinnäytemäisyys, joka ilmenee toistuvina viittauksina teoriapohjaan ja graduille ominaisena alleviivaavana todisteluna. Tältä osin teosta olisi voinut toimittaa hiukan enemmän. Teoksen alussa on hyvä yhteenveto siirtokarjalaisuuteen liittyvästä tutkimuksesta ja asutustoimintaan koskevista käsitteistä.

Kuvitus täydentää hyvin kirjaa. Perusilmeeltään asialliseen teoksessa on turhaan käytetty kolmenlaista toisistaan huomattavasti poikkeavaa kirjasinta, joista etenkin kirjalainauksiin valittu on turhan koukeroinen.

Mureen tila muuttui kesäasunnoksi 1970-luvulla ja autioitui kokonaan lapsettomien sisarusten kuoltua 1980-luvulla. Se on toiminut Suomen Asutusmuseona vuodesta 2000 lähtien. Tila on Suomen ainoa museoitu asutustila. (JK)

Hannu Heikkilän tutkimuksen voi tilata osoitteella info@vaarninpappila.fi hintaan 30 euroa ja postitettuna 37,50 euroa.

Linkit:

Suomen Asutusmuseon esittely.

Hannu Heikkilan pro gradu -tutkielma ”HÄNEN AMMATTILOIL EI JUURI HELPOL PIÄ ELÄ” Evakkouden, siirtokarjalaisuuden ja asutustilallisuuden määrittämä Mureen sisarusperheen elämäntapa Lapinlahden Alapitkällä 1944–1974. 

 

Oopperanjohtajan kolme elämää

Juhani Koivisto: Alfons Almi. Elämäntarina viidessä näytöksessä. Aurinko kustannus 2016. 279 siv.

Suomessa on vain yksi täysimittainen ooppera- ja balettitalo. Omaa rakennusta alettiin kaavailla, kun Kotimainen ooppera perustettiin 1911. Väliaikaiseksi tilaksi osoitettiin venäläisen valtionteatterin 1879 rakennettu talo Bulevardin ja Annankadun kulmassa. Se jäi itsenäistymisen yhteydessä Suomelle 1917. Aleksanterin teatteri oli alusta lähtien liian pieni ja uutta taloa alettiin heti suunnitella. Lopulta oopperatalo valmistui Töölönlahden rannalle 1993. Rakennushankkeen sitkein ajaja Alfons Almi oli kuollut kaksi vuotta aikaisemmin 86-vuotiaana. Harjannostajaisissa hän ehti olla. Pieni näyttämö on nimetty Almi-saliksi.

Alfons Almin elämäntarina on tärkeä ja kiinnostava luku Suomen kulttuurihistoriaa. Orpopoika Alfons Alm kasvoi lastenkodissa ja aloitti työt renkinä 13-vuotiaana. Ura lähti nousuun, kun hän pääsi ensin maanviljelys- ja sitten meijerikouluun. Valion milkkimestarina toimiessaan hän aloitti laulamisen Suomen Laulussa. Meijerinjohtajana hän toimi Vaasassa ja Sortavalassa, jossa hän lauloi ensimmäisen oopperaroolinsa Carmenin Don Josén 1931. Solistikiinnityksen Suomalaiseen oopperaan Alm sai kaksi vuotta myöhemmin. Nimen Almi hän otti 1934.

Talvisodan Almi aloitti kersanttina ”Stadin peestossa” eli kenttätykistörykmentti neljän toisessa patteristossa. Hän osoitti suurta taitoa ja rohkeutta niin talvi- kuin jatkosodassakin haavoittuen konekiväärin luodista jalkaan. Toukokuussa 1943 vänrikiksi ylennyt Almi kutsuttiin 18. divisioonan komentajan kenraali Aaro Pajarin henkilökohtaiseksi adjutantiksi. Sodan aikana hän esiintyi viihdytyskiertueilla.

Sodan jälkeen ura jatkui solistina oopperassa. Hänet kiinnitettiin oopperan talouspäälliköksi, apulaisjohtajaksi ja lopulta pääjohtajaksi. Juhani Koivisto kuvaa myös suoraviivaisen mutta tuloksekkaan johtamistyylin ja balettitanssija Doris Laineen kanssa solmitun avioliiton herättämät reaktiot. Almin näkyvin saavutus oli oopperan oman orkesterin perustaminen. Jäätyään eläkkeelle 1971 hän jatkoi Oopperatalosäätiön toiminnanjohtajana vuoteen 1988.

Ooppera on eliittitaidetta vain samassa mielessä kuin NHL jääkiekossa: alan parhaat kyvyt esittävät parasta osaamista. Aidon taiteen ymmärrys ja arvostus eivät katso yhteiskuntaluokkaa, mistä kertoo maamme kuorojen ja musiikkiopistojen määrä ja taso. Ooppera on tavoitellut ja tavoittanut suurta yleisöä jo vuosikymmeniä, aikaisemmin junalla tehdyillä kiertueilla ja vierailuilla, nykyisin myös digitaalisin keinoin. Suomen pienissä oloissa ei oopperataloa olisi kuitenkaan rakennettu eikä talo pysyisi pystyssä ilman valtion tukea.

Suomen Kansallisoopperan päädramaturgi Juhani Koivisto on kuvannut Alfons Almin taistelut elävästi ja kriittisesti. Taidelaitoksen sisäiset kiistat hän tuntee ja osaa suhteuttaa niiden merkityksen.

 

Kansanvalistusta ja ”trollien” torjuntaa

Pentti Kokko: Tuntematon kansakoulunopettaja. Taavi Kokko Luumäeltä Ruskealaan 1865–1907. Omakustanne 2016. 464 sivua.

Laatokan pohjoispuolella sijaitsevassa Ruskealassa toiminut kansakoulunopettaja Taavi Kokko oli raittiusmies, maa- ja meijerimies, kirkkoväärti, kunnallis- ja suomalaisuusmies. Kaiken aikaa hän oli sanomalehtien kirjeenvaihtaja. Suomi nousi, kun miltei joka kylään tuli intomielinen ja monitoiminen opettaja karkottamaan tietämättömyyttä ja vanhoillisuutta. He kannustivat nuoria avartamaan maailmankuvaansa ja rakentamaan isänmaata. Kirjan alussa kuvataan Taavin kivistä tietä Luumäeltä Sortavalan seminaariin.

Pentti Kokko on dokumentoinut tarkasti isoisänsä Taavin elämän ja työn alkupuolen. Arjen rakentumisen ja aatteiden viriämisen kuvaus on mikrohistoriaa parhaimmillaan. Kiitos kuuluu tekijälle myös lähdeviitteistä ja henkilöhakemistosta, joista on iloa monille samojen seutujen, alojen ja aikojen tutkijoille.

Kirjassa kerrotaan myös yli sadan vuoden takaisista ”trolleista” eli tietoisen väärän tiedon levittäjistä. Taavi Kokko kirjoitti Laatokka-lehteen keväällä 1899:

”Kansankiihottajia liikkuu Ruskealassa. Ahkerin valheiden levittäjä on laukkuryssä Harju-Risto, joka on kotoisin sydän-Venäjältä. Talosta taloon kulkee hän, ja kertoo rahvaalle, että ’kohta tulee Suomessa voimaan Venäjän laki’, jonka mukaan ensinnä tapahtuu uusi maanjako, jossa kaikille irtolaisille annetaan omaa maata ja herroilta otetaan pois heidän suuret palkkansa ja siitä syystä kaikki ’herrat’ ovat vihoissaan uudelle asetukselle.”

Edelleen Taavi Kokko tiesi kertoa, että ”yksinkertainen kansa herkästi uskoo kaikenlaisia huhuja mieluummin kuin järkevää puhetta”. Hän varoitti myös niistä ”kolmesta muukalaisesta, jotka Ruskealassa tätä nykyä kiertävät talosta taloon muka kerjäten. Ummikkovenäläisiä ovat olevinaan, mutta kuitenkin löytyy ihmisiä, jotka ovat kuulleet heidän suomea puhuvan”. Huhujen levittäminen oli lähtöisin kenraalikuvernööri Bobrikovista ja ne olivat osa venäläisten psykologista sodankäyntiä suomalaisuutta puolustavan kansalaismielipiteen hajottamiseksi.

Kirjaa voi tilata Pentti Kokko, 050 568 0566, pentti.o.kokko@gmail.com

 

Pertti Rajala. Työväenjohtaja Eetu. Kertomus Eetu Salinin elämästä. Kansan Sivistysrahasto. 2016.

Satakunnan maakuntajohtaja Pertti Rajala on kirjoittanut lyhyen elämäkerran työväenliikkeen alkuaikojen vaikutusvaltaisimpiin poliitikkoihin kuuluneesta Eetu Salinista (1866–1919). Rajalan tiivisti kuvaamat Salinin elämän varhaisvaiheet kertovat pohjasta, jolle varhaiset vasemmistolaiset toimintansa rakensivat. Monien työväenliikkeen vaikuttajien tapaan hän sai ensimmäiset kosketuksensa järjestötoimintaan nuorisoseurassa ja wrightiläisessä työnväenliikkeessä. Omat kokemukset ja havainnot yhteiskunnan eriarvoisuudesta suuntasivat kuitenkin radikaalimpaan toimintaan.

Sosialistiset opit omaksuttuaan suutari Eetu Salin oli työväenliikkeen tunnetuin puhuja voiman vuosinaan 1800-luvun alussa ja 1900-luvun ensikymmenellä. Hän sai vaikutteita Ruotsissa 1890-luvun puolivälissä. Salin esitti kansanomaisesti muotoiltuja radikaaleja vaatimuksia, mutta hyväksyi ainoastaan parlamentaarisen ja kunnallisen toiminnan sekä ammattiyhdistystoiminnan keinoina parantaa työväestön asemaa.

Salin asettui Poriin 1902. Pitkälti hänen ansiostaan sosiaalidemokraatit saivat peräti kymmenen kansanedustajaa Turun läänin pohjoisesta vaalipiirin 17 paikasta ensimmäisissä eduskuntavaaleissa. Valittujen joukossa oli Väinö Tanner, jonka Salin oli pyytänyt Poriin perustetun Sosialidemokraatti-lehden toimittajaksi. Ehdokkuudesta kieltäytynyt Salin ei kuulunut valittuihin. Hänen ja Tannerin välille syntyi ystävyysside, joka kesti Salinin elämän loppuun. Esteeksi ei noussut edes Salinin poliittista toimintaa haitannut alkoholismi ja Tannerin täysraittius.

Rajalan kirjasta piirtyy esiin Salinin agitaation voima, joka toi työväenliikkeen kannattajia ja loi mahdollisesti katteettomia odotuksia. Porvarien silmissä rajut esiintymiset tekivät Salinista yhden vihatuimmista sosialisteista. Eetu Salinin puheisiin antoi sanastoa ja kaikupohjaa isän hengellisen herätyksensä jälkeen harjoittama ankara kristillinen kasvatus.

SDPn puoluekokouksessa marraskuun lopussa 1917 Salin koetti turhaan estää puolueen siirtymisen vallankumoukselliselle linjalle. Hän ei halunnut ”lähteä taisteluun, jota yrittävät aikaansaada puolueeseen juuri liittyneet ja aatteesta mitään tietämättömät joukot”.

Salin oli erityisen katkera vuoden 1905 suurlakon aikoihin työväenliikkeeseen liittyneille marraskuun herrassosialisteille, jotka veivät sosiaalidemokraattisen puolueen luokkataistelua ja vallankumouksellisuutta korostaneelle linjalle. Hänelle esimerkiksi Kullervo Manner ja Yrjö Sirola olivat ”papinpoikia ja -vävyjä”.

Salin suostui Kansanvaltuuskunnan Tiedonantoja -julkaisun päätoimittajaksi velvollisuudentunnosta, mikä koitui hänen kohtalokseen. Hän onnistui piileskelemään heinäkuuhun 1918 asti, minkä jälkeen edessä oli valtiorikosoikeus. Salin sai kuolemantuomion, joka muutettiin kymmenen vuoden kuritushuonetuomioksi. Hänen terveytensä ei kestänyt vankilaoloja.

Salin kuoli vankilassa 6.4.1918. Hänen hautajaisistaan 17. huhtikuuta 1918 muodostui työväenliikkeen ensimmäinen joukkovoiman näyte sisällissodan jälkeen. Kulkueeseen osallistui 5 000 ihmistä ja sitä seurasi jopa 30 000 henkilöä. Yhden muistopuheista piti SDP:n puheenjohtajaksi joulukuussa 1918 valittu Väinö Tanner, joka rinnasti Salinin herättäjänä Aleksis Kiveen. Kommunistit tulkitsivat Salinin olleen radikaalimpi toimija ja näkivät SDP:n pyrkivän omimaan hänet marttyyrikseen.

Selkokielisten kirjojen kirjoittajana tunnetun Rajalan ilmaisu on täsmällistä ja analyyttistä. Teksti ilmentää arvostusta kohdehenkilöä kohtaan, mutta siihen sisältyy myös perusteltua kritiikkiä. Niteen aloittaa Salinin vankila-aikanaan kirjoittaman Tyrmässä-teoksen näköispainos, joka sisältää runoja ja kirjoituksia. Vuonna 1909 ilmestyneen kirjan mielenkiintoisimpia tekstejä ovat ajankohtaisia tapahtumia käsittelevät suorasanaiset tekstit. Salin kirjoittaa muun muassa vankilaoloista, joita hän arvostelee ankarasti vankeinhoitohallitukselle kirjoittamassaan valituskirjeessä. (JK 7.4.2016)

 

Salaista jääkäripostia – näyttely ja kirja

Tuomas Hoppu: Jääkärit Saksan tiellä. Jääkäreiden tarina kirjeiden ja päiväkirjojen valossa. Postimuseo 2016. 265 s.

Salaista jääkäripostia -näyttely. Tampereen museokeskus Vapriikissa sijaitseva Postimuseo. Auki 18.3. 2016–19.3.2017.

Näyttely kertoo ensimmäisen maailmansodan aikana Suomesta vapaaehtoisina Saksaan sotilaskoulutukseen lähteneistä miehistä kirjeiden ja päiväkirjojen avulla. Esillä ovat lähdön syyt, leirielämä, koulutus jääkäreiksi, taistelutehtävät ja odottelu Saksan itärintamalla sekä salainen kirjeenvaihto jääkärien ja läheisten välillä. Nähtävänä on harvinaista esineistöä yksityiskokoelmista ja koettavana lisättyä todellisuutta, rfid-soittimia, animaatiota ja filmiä.

Näyttelyn käsikirjoitus pohjautuu tutkija, filosofian tohtori Tuomas Hopun kirjoittamaan kirjaan ”Jääkärit Saksan tiellä”.  Kirja ei ole näyttelyluettelo, vaan perusteellinen, alkuperäisaineistoon perustuva tutkimus ja kuvaus jääkäreiden vaiheista. Erityisesti tulevat esille jääkäreiden tuntemukset raskaan palveluksen ja monien huolien keskellä. Kirjassa valotetaan myös venäläisten jääkäriliikkeeseen kohdistamia vastatoimia sekä jääkäreiden puolilaillista asemaa Suomessa maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen. Mukana on myös partiolaiskurssin hajaantumisen, Saksassa vankileireille joutuneiden jääkäreiden ja viimeisenä kotiin palanneiden miesten aineistoa.

Jääkärien kirjeet kulkivat salaisia reittejä pitkin, yleensä Tukholman kautta. Kirjeiden sisältö tarkastettiin Tukholmassa, jotta ne eivät sisältäneet jääkäriliikkeelle vahingollista tietoa. Jääkäreiden kirjeet ja päiväkirjat valottavat hyvin vapaaehtoisjoukon mielialoja. Olot Saksassa olivat rankat, koulutus ja kuri olivat kovia. Kotiväelle oli tärkeintä saada tieto, että lähettäjä oli vielä elossa. Jääkäreille puolestaan yhteydenpito läheisten kanssa oli jaksamisen kannalta elintärkeätä. (MH)

 

Ove Enqvist ja Johanna Pakola (toim.), Suomenlahti Pietarin suojana. Docendo 2016. 323 s.

Venäjä loi 1900-luvun alussa vahvan puolustusjärjestelmän Suomenlahden rannikolle, Saaristomeren ja Ahvenanmaan saariin sekä Viron saaristoon ja lisäksi mantereen puolelle Helsinkiin, Tallinnaan ja Viipuriin. ”Suomenlahti Pietarin suojana” on Suomen lisäksi Virosta ja Venäjältä tulleiden 16 kirjoittajan yhteistyön erinomainen tulos. Teos kuvaa kattavasti Pietarin Suuren merilinnoituksesta lähtenyttä kehitystä, joka johti Krimin sodan jälkeen Venäjän rannikkopuolustuksen laajentamiseen.

Teoksen erityinen ansio on suuren strategisen kuvan, laivojen ja aseiden kehityksen sekä merisota-ajattelun muutosten yhdistäminen linnoitusten rakentamisen ja toiminnan yksityiskohtiin. Eri linnoitusten synty ja toiminta saavat yksityiskohtaisen kuvauksen: edellä mainittujen paikkojen lisäksi Kronstadt, Ino, Mäkiluoto, Lappohja ja Russarö. Mukana on myös ensimmäisen maailmansodan kauppa- ja miinasodan, sekä meritaistelujen ja merilentoaseen kuvauksia Itämerellä.  Teoksen monet kuvat ja kartat täydentävät ja syventävät kokonaiskuvaa. (MH 5.3.2016)

 

Marko Paavilainen: Murhatut veljet. Valter, William ja Ivar Thomén elämä ja kuolema. Siltala 2016. 280 s.

Kokeneen historioitsijan Marko Paavilaisen lähdekriittisen tarkka teos jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa kuvataan Thomén veljesten perhe-, opiskelu- ja työhistoria vuoteen 1918 mennessä. Valter ja Ivar olivat jo maankuuluja arkkitehteja ja Walterilla oli oma metsätoimisto.

Toinen osa kuva yksityiskohtaisesti 35–43-vuotiaiden veljesten lähdön tammikuun lopussa Kirkkonummen Medvastön saarelta rekikyydillä yhdessä neljän muun miehen kanssa. Heidän tavoitteensa oli päästä punaisten vallankumouksellisten hallitsemasta Etelä-Suomesta rintamalinjojen läpi laillisen hallituksen hallitsemaan eli valkoiseen Suomeen. Vihdin punaisen kaartin Nummelan komppanian partio vangitsi heidät ja vei työväentalo Rientolan parvekkeelle.  Paikalle tuli Hyvinkään punaisten lentävä osasto eli eräänlainen rankaisukomennuskunta Lauri Karan johdolla. He ottivat vangit sanoen vievänsä heidät Nummelaan, mutta murhasivat vangit parin kilometrin matkan jälkeen ja upottivat ruumiit suohon.

Teoksen kolmas osa Kosto ja muisto sijoittaa murhat ja lentävän osaston laajempaan yhteyteen ja kuvaa sekä teloittajien että uhrien myöhemmät vaiheet ja muistamisen. Valkoisten kosto sodan jälkeen Vihdissä oli erityisen ankara. Esimerkiksi kapinakuukausina maltin ja oikeuden puolesta puhunut ja vankien luovutusta lentäville vastustanut työväenjohtaja ja entinen kansanedustaja Edvard Helle vangittiin ja vietiin Suomenlinnan vankileirille, mistä hän vapautui syyttömäksi todettuna vasta elokuun alussa 1918. Hänen poikansa oli kansanedustaja, puhemies ja ministeri Veikko Helle. (MH 5.3.2016)

 

Mika Kulju, Pekka Tuomikoski. Tuntematon jatkosota. TK-miesten sensuroidut dokumentit. Gummerus 2015.

Jatkosodan aikana tiedotuskomppanioissa (TK) TK-miesten sensuroituja käsikirjoituksia esittelevä ja analysoiva Mika Kuljun ja Pekka Tuomikosken teos havainnollistaa, missä kulkivat suomalaisen sotapropagandan rajat. Propagandatoimintaa johti jatkosodan alla perustettu Päämajan tiedostusosasto.

TK-miehet kirjoittivat jatkosodan aikana yli 8 000 tekstiä, joista sensuuri esti kokonaan yli tuhannen julkaisemisen. Kuljun ja Tuomikosken kirjaan näistä on valittu runsaat 70. Sensuuri kiinnitti huomiota muun muassa kuvausten liiallinen realistisuuteen ja salassa pidettävien asioiden käsittelyyn. Kielletyiksi joutuivat myös kenraalien metsästysretkistä kertovat tekstit, joiden sensori arvioi herättävän kateutta herroja kohtaan.

Kielletyksi joutuneiden tekstien valikoimasta löytyy hyvin erilaisten tekijöiden kirjoituksia. Sensuuri hyllytti muun muassa Hymy-lehden kohureportterina tulleen Veikko Ennalan ja pakinoitsija Aapelin (Simo Puupposen), taiteilijanimellä Marton Taiga viihdekirjoja suoltaneen Martti Löfbergin ja urheilutoimittaja Matti Aron tuotoksia. Yhtä lailla kiellon kohteeksi joutui Pohjois-Suomen kuvaajina tunnettujen Matti Hällin ja Reino Rinteen tekstejä.

Tekstit osoittavat, että väkilukuun suhteutettuna suurimman armeijan jalkeille saanut Suomi mobilisoi laajalla rintamalla myös kirjoittajia. Tämä tuotti moniäänisempää propagandaa, mikä ei ollut Valtion Tiedotuslaitoksen päämäärien kannalta haitaksi. Suomessa sai kirjoittaa sotatapahtumista vapaammin kuin useimmissa muissa sotaa käyvissä maissa. Peruslinjan oli kuitenkin oltava sotaponnistelua tukeva ja taistelutahtoa lujittava.

Sensuroidut tekstit kertovat sensuurin olleen valppaana myös Suomen virallisia sodan päämääriä koskevien tekstien kohdalla. Sensuuri tarttui tiukasti esimerkiksi Leningradin piiritystä kuvaaviin teksteihin. Itä-Karjalaa koskeneet tekstit olivat myös erityistarkkailussa. Sotatilanteen muutokset vaikuttivat TK-miesten työhön erityisen dramaattisesti kesällä 1944.

Teokseen painetut käsikirjoitusliuskat havainnollistavat myös, miten työtään 1980-luvulle saakka – kirjoituskoneella. Liuskoille on tehty korjauksia ja poistoja käsin.

Teosta rytmittävät hyvin TK-miesten ottamat kuvat. Se antaa yleiskuvan sekä sensuurin linjauksista että TK-miesten työstä. Teoksen kolmen osan – hyökkäysvaihe 1941, asemasota 1942 -43 ja torjuntavoitot 1944 – avaavat lyhyet johdantoteksti taustoittavat riittävästi, joskin niukasti, TK-miesten toimintaympäristöä. Oleellisempaa on, että tekijät avaavat sensurointipäätösten taustoja. Ilman tätä teos olisi vain kiinnostava kirjoituskokoelma. (JK)

 

Helena Pilke. Suomi taisteli. Piirretty sota. Readme.fi 2015.

Jatkosodan suomalaiseen sotapropagandaan perehtyneeltä Helena Pilkkeeltä ilmestyi vuonna 2015 TK-piirtäjien osuutta jatkosodassa käsittelevä teos. Jatkosodan TK-miehinä palveli myös piirtäjiä, vaikka heitä ei tiedotustoiminnan uudelleenjärjestelyissä erikseen mainittu.

Piirrokset olivat vähitellen valokuvan väistyvä kuvitusmuoto, mutta niillä oli oma tärkeä sijansa jatkosodan propagandatoiminnassa. Piirroksia käytettiin paljon etenkin erilaisten aikakauslehtien kuvituksena. Joiltakin osin piirrokset antoivat todentuntuisemman vaikutelman sodasta kuin valokuvat, vaikka taiteilijoiden näkemykset olivat usein tyyliteltyjä.

Piirrosten esittämät taistelutilanteet ovat aidomman oloisia kuin jälkikäteen lavastetut valokuvat. Niissä voitiin esittää myös tilanteita, joita oli TK-kuvaajien käytössä olleilla kameroilla mahdoton kuvata. Tällaisia olivat esimerkiksi lähitaistelut, vihollistaistelijoiden vangitsemiset ja ilmataistelut. Osa etenkin Aleksander Lindebergin piirroksista on valokuvamaisen tarkkoja. Lindebergin kuvat ovat hiukan silotellun tuntuisia, mikä sopi tiedotuslaitoksen tarpeisiin. Sodan realismi ei lyö liian lujaa silmille.

Piirrosten käytön yhtenä esikuvana oli Wehrmachtin 1940–1945 ilmestynyt kuvajulkaisu Signal, josta Pilke kirjoittaa hiukan epätarkasti Saksan armeijan julkaisuna. Signal saksalaisten rintamapiirtäjien kuvat tutuksi laajalti Euroopassa. Lehti oli saatavilla myös Yhdysvalloissa joulukuuhun 1941 saakka. Lehdestä ilmestyi 30 kieliversiota. Se painettiin myös suomeksi.

Teoksen lopussa Pilke esittelee lyhyesti keskeisimmät TK-piirtäjät. Tämä tuo osaltaan esille sen, että sotatapahtumia ikuistivat sekä kovan luokan ammattilaiset että nuoret lahjakkuudet. TK-piirtäjiä olivat Rymy-Eetun tekijä Erkki Tanttu, taidemaalari Onni Oja, pakinoitsija Ollin pakinoita kuvittanut Uuden Suomen piirtäjä Erkki Koponen, pilapiirtäjä Kari Suomalainen ja yksi kansainvälisesti tunnetuimmista suomalaiskuvittajista Björn Landström.

Piirtäjänä palveli jatkosodan alkuvaiheessa myös Helsingin olympiakisojen edeltäneessä soihtuviestissä käytetyt soihdut ja juoksijoille jaetut pronssiplaketit suunnitellut Aukusti Tuhka. Nämä graafikkona työskennelleen Tuhkan merkittävät työt ovat jääneet Pilkkeeltä kirjaamatta. 18-vuotiasta Henrik Tikkasta ei sen sijaan kelpuutettu TK-mieheksi 1943.

Pilke esittelee lyhyesti myös varhaisemmat suomalaiset sotaa kuvataiteen keinoin kuvanneista taiteilijoista Albert Edelfeltin, Hugo Backmanssonin ja Aarno Karimon. Lyhyenäkin tämä osuus taustoittaa hyvin jatkosodan kuvittajien lähtökohtia.

Teoksen kuvitus on runsas ja monipuolinen. Tekstiosuudet liittävät piirrokset hyvin sotatilanteeseen ja tuovat esille piirtäjien työskentelyyn vaikuttaneet keskeiset tekijät. Tekstiä selatessa käy ilmeiseksi, että valokuvien ohella piirrokset ovat vaikuttaneet oleellisesti suomalaisten käsityksiin sodasta. TK-kuvaajien valokuvat havainnollistavat puolestaan, miten pelkistetyissä olosuhteissa piirtäjät joutuivat työskentelemään. Henkilöhakemisto olisi helpottanut eri taiteilijoiden töihin ja vaiheisiin perehtymistä. (JK)

 

Ensimmäisen maailmansodan maalinnoitukset Etelä-Karjalassa

Juoksuhautoja ja lintaaseja. Ensimmäisen maailmansodan maalinnoitustyöt Etelä-Karjalassa. Toim. Pentti Pylkkö ja Pekka Siiropää. Etelä-Karjalan Vuosikirja 2015. Etelä-Karjalan maakuntayhdistys 2015. 176 s.

Ensimmäisen maailmansodan alkaessa 1914 Suomessa oli noin 35 000 venäläistä sotilasta. Enimmillään heitä oli noin 125 000 elokuussa 1917. Suomella ei ollut omaa sotaväkeä. Syynä suureen joukkojen määrään oli Venäjän pelko vihollismaan Saksan maihinnoususta, minkä lisäksi pelättiin suomalaisten epäluotettavuutta.

Venäjän laivastotukikohdat sulkivat tehokkaasti Suomenlahden Saksan laivaston varalta, mutta pitkä Pohjanlahden rannikko koettiin uhanalaiseksi. Sitä kautta tapahtuvaa maihinnousua ja Pietariin suuntautuvaa maahyökkäystä torjumaan Venäjä ryhtyi rakentamaan hajautettua maalinnoitusten järjestelmää. Patterityöt tarjosivat työtä kymmenille tuhansille suomalaisille, ehkä jopa 40 000:lle, varsin hyvällä palkalla. Lisätyövoimaa linnoitustöihin tuotiin myös Kiinasta.

Pentti Pylkkö ja Pekka Siiropää kuvaavat ansiokkaasti linnoitustöitä paikallisesta näkökulmasta. Teoksessa on erinomaiset kartat ja kuvat. Yksityiskohtaiset, jopa maatilakohtaiset kuvaukset kattavat seuraavat kunnat: Savitaipale, Lemi, Luumäki, Ylämaa, Säkkijärvi, Taipalsaari, Lappee, Ruokolahti, Nuijamaa, Joutseno ja Imatra lähiympäristöineen. (MH 11.2.2016)

 

Tuomas Tepora, Sodan henki – kaunis ja ruma talvisota. WSOY 2015.

FT Tuomas Tepora käsittelee uusimmassa tutkimuksessaan yhtä Suomen historian suurinta myyttiä – talvisodan henkeä. Talvisodan alla ja aikana luotiin pohjaa uudelle tavalle käsittää suomalaisuutta. Tepora käsittelee hengen syntyä, nousua ja osittaista lopahtamista sodan jälkeen.

Teos perustuu pääosin mielialojen tarkkailuun talvisodan alla perustetun Maan Turva -verkoston kokoamaan aineistoon.  Tarkastelu tuo esille, miten yhtenäiseltä näyttävä ja ennen kaikkea esitetty henki koostuu lukuisten ihmisten ja toimijoiden toisistaan osin poikkeavista ajatuksista. Tepora ei kiistä talvisodan hengen olemassaoloa, vaan pyrkii tuomaan esiin historian ilmiön eri puolia ja osatekijöitä.

Talvisodan hengen taustojen tunteminen voi auttaa ymmärtämään myös tämän päivän retoriikkaa. Talvisodalla on edelleen tärkeä asema Suomen kansallisessa selviytymistarinassa – se on ollut sekä todellinen historiallinen prosessi että elinvoimainen myyttinen kertomus.

Tepora on ruotinut kansallisia myyttejä myös Suomen lippua käsittelevässä väitöskirjassaan Sinun puolestas elää ja kuolla. Suomen liput, nationalismi ja veriuhri 1917–1945.

 

Matti Leiwo, Punaset vihjasi ja valkoset kosti. Kertomuksia Vampulan pappilasta. Huittisten kotiseutuyhdistys 2015.

Vampulan pappilan pitkäaikainen isäntäpariskunta Kustaa ja Alma Manner ehti näkemään Suomen muuttuvan suuriruhtinaskunnasta tasavallaksi, joutuvan sisällissotaan ja toiseen maailmansotaan. Heidän lapsistaan vanhin, Kullervo oli keskeinen itsenäistymisvaiheen toimija. Suomen kielen emeritusprofessori Matti Leiwon kirja tuo jonkin verran lisävalaistusta vallankumoukselliseksi kääntyneen Mannerin yhä arvoitukselliseen henkilöön.

Vaikuttava hahmo oli myös hänen isänsä Kustaa, joka oli vaatimattomista oloista päässyt pappisuralle. Kullervo Mannerin veljistä Arvo toimi Viipurin läänin maaherrana ja myös sisäministerinä. Veljekset olivat vastapuolilla itsenäisyyden ajan alkutaipaleella. Kullervo organisoi Suomessa laittoman SKP:n toimintaa, jota Arvo pyrki torjumaan.

Yhtä lailla kirja herättää uusia kysymyksiä. Teos kertoo tapahtumista Vampulassa sekä muualla Suomessa usein välähdyksenomaisesti Alma Mannerin sekä hänen tyttärensä ja tyttärentyttärensä muistiinmerkitsemänä tai muistelemana. Leiwon valitsema lähestymistapa tuo esille, miten eri tavoin ihmiset ovat kokeneet ja ennen kaikkea muistavat samat tapahtumat.

Vanhempien yhteys Kullervo Manneriin katkesi lähes kokonaan pojan paettua sisällissodan loppuvaiheissa Neuvosto-Venäjälle. Vanhemmat eivät hyväksyneet poikansa vallankumouksellista toimintaa, mutta heillä oli silti huoli tämän kohtalosta. He toivoivat tapaavansa Kullervon vielä joskus. Toive ei voinut 1920–1930-luvun oloissa toteutua. Kullervo Manner kuoli monen muun tavoin Stalinin vainoissa 1939.

 

Seppo Tiihonen, Keisarin oikea käsi. Unigrafia 2015.

Keisarin oikea käsi selvittää, ketkä toimivat keisarin neuvonantajina, kun hän teki päätöksiä Suomen asemasta Venäjän keisarikunnassa. Teos pureutuu keisarikunnan vallan ytimeen ja etsii vaikuttajia virallisesta päätöksentekojärjestelmästä ja sen ulkopuolelta. Kirja kattaa Suomen suuriruhtinaskunnan ajan vuodesta 1809 maaliskuun vallankumoukseen 1917.

Saavuttamastaan suuriruhtinaskunnan asemasta johtuen Suomi sai autonomian maan sisäisissä asioissa ja keisarikunnan budjetista riippumattoman valtiontalouden. Vastuu Suomen sisäisistä asioista kuului suomalaisille virkamiehille, jotka toimivat keisarin Suomen sisäisten asioiden neuvonantajina.

Tiihonen kuvaa, miten Suomen tapaisen keisarikunnan reuna-alueen paikalliset intressit otettiin huomioon keisarikunnan suurstrategiaa laadittaessa. Teos sijoittaa Suomen keisarikunnan yleisen valtiollisen johtamisen järjestelmään, jonka keskeisiä toimijoita olivat ulkoministerit, sotaministerit, kenraalit, erilaiset ruhtinaat ja keisariperheen verkostot ja oikeat kädet.

Teos on jatkoa Tiihosen vuonna 2014 julkaisemalle teokselle Oikea käsi, jossa hän käsitteli valtiollisten johtajien neuvonantajien pitkää historiaa sekä Yhdysvaltain, Iso-Britannian ja Ranskan nykytilannetta. Teossarjan kolmas osa jatkaa Suomen valtiojohtamisen ja valtiojohdon neuvonantajien analyysiä maaliskuun vallankumouksesta 2000-luvun alkuun.

 

Aleksi Mainio. Näkymätön sota. Suomi vastavallankumouksellisen terrorismin ja vakoilun tukialueena 1918–1939. Historiallisia tutkimuksia Helsingin yliopistosta 37. 2015.

Aleksi Mainion maaliskuussa 2015 tarkastettu väitöskirjaa käsittelee monipuolisesti neuvostohallinnon horjuttamiseen ja kukistamiseen tähdännyttä toimintaa, joka käytti tukialueenaan Suomea. Bolsevikkeja yritti kammeta vallasta monenkirjava joukko venäläisiä toimijoita monarkisteista sosialisteihin, joiden pyrkimyksiä Suomen valtio joko tuki tai ei ainakin sieti.

Tutkimus tuo uutta valaistusta Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin 1920–1930-luvuilla. Suomi oli keskeinen emigranttitoiminnan tukialue, jonka kautta kulki yhteyksiä Pietariin / Leningradiin. Helsinki / Suomi ei kuitenkaan ollut vetovoimaltaan Pariisin ja Berliinin tasoinen emigranttikeskus.

Mainio kuvaa ja erittelee hyvin, miten Suomesta tuli Venäjästä ja sen hallitusvallasta käydyn taistelun yksi näyttämö heti bolsevikkivallankumouksen jälkeen – ja mitä keinoja kamppailussa käytettiin. Kamppailu jatkui talvisotaan asti, vaikka voimasuhteet muuttuivat neuvostovallan eduksi. Emigrantit elättelivät toiveita savijaloilla seisovan jättiläisen horjuttamisesta vielä 1930-luvulla, vaikka Stalinin hallinto oli onnistunut vakiinnuttamaan asemansa.

Suomen viranomaiset olivat hyvin tietoisia emigranttien toiminnasta ja tukivat sitä mittavasti etenkin Tarton rauhaan saakka. Tiedustelutoimintaa harjoittaneiden yleisesikunnan upseerien ja EK:n kytkennät Venäjän vallan loppukauden aktivismiin antoivat oman leimansa toiminnalle – salaisen toiminnan asiantuntijat siirtyivät toiseen rooliin Suomen itsenäistyttyä. Suomi oli luonnollisesti merkittävä neuvostovakoilulle, joka solutti väkeään emigranttipiireihin. Rajajoen yli kulki vilkas salainen liikenne molempiin suuntiin.

Mainio käsittelee tutkimuksessaan myös tsaarinarmeijan upseerien keskinäistä yhteydenpitoa Suomessa ja Euroopan emigranttipiirien suuntaan. Suomessa asui satoja keisarikunnan armeijassa palvelleita upseereja, joista osa osallistui bolsevikkivallan vastaiseen toimintaan pitkälle 1920-luvulle.

Teoksesta on ilmestynyt myös Siltalan kustantamana viitteetön taskukirja Terroristien pesä – Suomi ja taistelu Venäjästä 1918–1939. Tämä versio sisältää huomattavasti enemmän kuvia kuin niukasti kuvitettu väitöskirja.

 

Uusia linkkejä

 

 

Pauli Kruhsen historiasivut

Pauli Kruhsen kokoama historiasivusto esittelee Suomen historian dokumentteja 1200-luvulta alkaen. Itsenäisyyden ajan dokumentit painottuvat vuosiin itsenäistymisvuosiin, lapuanliikkeeseen ja sotavuosiin. Sivusto koostuu alkuperäisisten asiakirjojen kuvista ja teksteistä sekä aikalaisdokumenteista. Suomenkielisestä aineistosta suuri osa on käännetty englanniksi, osin myös venäjäksi, saksaksi ja/tai ruotsiksi.

Sivujen aineisto on pääosin peräisin lähteistä, joihin tekijänoikeuslain 9 §:n mukaan lakeina tai julkisen viranomaisen päätöksinä ei ole tekijänoikeutta tai joiden voimassaolo on tekijänoikeuslain mukaan päätynyt.

Pauli Kruhse ilmoittaa sivustolla, että yksittäisiä asiakirjoja ja kuvia voi siirtää omille sivuilleen tai julkaista muissa yhteyksissä. Aineiston lähteeksi voi tarvittaessa merkitä Pauli Kruhsen ”History of Finland”-internetsivusto.

Pauli Kruhsen historiasivut

Itsenäistymisen vuodet – Tampereen yliopiston sivusto Suomen itsenäistymisen vuosista 1917 ja 1918.

 

Työväenliikkeen 100 itsenäisyyden vuotta

Työväenperinnelaitosten (Työväenmuseo Werstaan, Kansan Arkiston ja Työväen Arkiston) tuottama itsenäisen Suomen historiaa käsittelevä sivusto sisältää tarinoita sadan vuoden ajalta. Sivuston tavoitteena on tuoda historia lähelle lukijoita esittelemällä arkistoista löytyviä aitoja lähteitä.

Sivusto tuo esiin työväenliikkeen roolin itsenäisen Suomen historian eri vaiheissa. Sen kokoamistyötä koordinoi työväenjärjestöjen neuvottelukunta. Osana hanketta Tampereelle avataan itsenäisyyden juhlavuonna Vapauden museo, joka kertoo suomalaisen työväenliikkeen tarinan.

Työväenliikkeen 100 itsenäisyyden vuotta

 

Siirtolaisuus Suomesta ulkomaille

Kansallisarkiston teemasivusto esittelee Suomesta Pohjois-Amerikkaan, Ruotsiin ja Venäjälle. Sivusto esittelee näille alueille kohdistunutta suomalaissiirtolaisuutta ja sen tutkimiseen käytettäviä, arkistolaitoksessa ja muualla säilytettäviä lähdeaineistoja. Pääpaino on henkilöhistoriallisten lähteiden esittelyssä.

Pohjois-Amerikkaan suuntautuvan siirtolaisuuden yhteydessä on esitelty yleisesti siirtolaisuuteen liittyviä lähdeaineistoja. Niistä voi olla hyötyä myös muualle suuntautunutta siirtolaisuutta tutkittaessa.

Siirtolaisuus Suomesta ulkomaille

http://wiki.narc.fi/portti/index.php/Teema:_Siirtolaisuus_Suomesta_ulkomaille

 

Aikansa kuvia ja klassikoita 

Lastenkirjainstituutin Aikansa kuvia ja klassikoita -kirjanäyttely esittelee valikoiman lasten- ja nuortenkirjoja 1800-luvulta toiseen maailmansotaan. Se antaa yleiskuvan suomalaisen ja suomeksi käännetyn lasten- ja nuortenkirjallisuuden historiaan ja kehitykseen.

Valikoimaan on otettu kirjoja, joita on luettu monen sukupolven ajan. Osaa kirjoista luetaan yhä uusina käännöksinä ja uudelleen kuvitettuina. Mukana on joitakin jo lähes unohtuneita kirjoja, jotka ovat olleet tärkeitä omana aikanaan.

Kirjanäyttelykokonaisuus koostuu neljästä pääryhmästä: I Varhaiset kuvakirjat, II Lukemista lapsille, III Suomalaisia tyttö- ja poikakirjoja ja IV Käännösklassikoita. Kirjat on esitelty kronologisesti alkuteoksen ilmestymisajankohdan mukaan.

 

Maanmittauslaitos 200 vuotta -verkkonäyttely

Maanmittauslaitos 200 vuotta esittelee maanmittauksen historiaa valtakunnallisen keskusviraston näkökulmasta. Maanmittaus yhdistyy laajasti yhteiskunnan eri toimintoihin. Valtakunnan, maakuntien, kaupunkien, kylien, tilojen ja tonttien rajat perustuvat tietoihin, jotka maanmittari on merkinnyt maastoon ja piirtänyt kartaksi.

Karttoja on käytetty verotuksessa, maan omistuksen toteamisessa, maataloudessa ja kaupunkisuunnittelussa. Suomen kiinteistötietojärjestelmä perustuu vuosikymmeniä ja vuosisatoja vanhoihin maanmittaustoimituksiin.

Kartan mittaus- ja valmistusvälineet ovat muuttuneet vuosisatojen aikana. Karttoja käyttivät aluksi yksinomaan vallanpitäjät. Nykyisin kartta ja sen digitaaliset esitystavat ovat oleellinen osa arkipäivää.

Maanmittaus 200 vuotta 

 

Karjalan koko kuva

Karjalan koko kuva -näyttely tarkastelee sekä Suomen että Venäjän Karjalan historiaa ja kansanelämää. Näyttelyssä voi tutustua Karjalan menneisyyteen esineiden, pienoismallien, multimedioiden sekä elokuvien avulla. Muun muassa Sortavalan kaupunki ja talonpoikien rakennuskulttuuri esitellään pienoismallien avulla.

Näyttelyyn kuuluu useita multimedioita, joiden aiheena ovat mm. Karjalan murteet, ruokaperinne, kansanrunous sekä Joensuun kaupungin historia. Elokuvateatteri Karjalan Kinon lyhytfilmit johdattavat sekä Karjalan kaupunkien menneisyyteen että karjalaisen siirtoväen arkeen.

http://wwww.jns.fi/museokoulu/kokokuva/historia/index.html

 

Pala Suomen historiaa

Pala Suomen historiaa -sivusto tarjoaa sotahistoriasta kiinnostuneille näkökulmia itsenäisen Suomen historian käännekohtiin. Olli Kleemolan ylläpitämä sivusto lähestyy käännekohtia erityisesti mikrohistoriallisesta näkökulmasta. ”pienen ihmisen” tasolta. Etenkin sivuston kuvateksteissä tavallisen ihmisen näkökulma nousee esiin selkeänä, sillä suuri osa kuvista on kuulunut rintamamiesten yksityisarkistoihin.

Sivuston sotahistoriallinen näkökulma lähestyy ”uutta sotahistoriaa” (new military history). Sotaa ei enää tarkastella muusta yhteiskunnasta irrallisena, vaan sen vaikutukset koko yhteiskuntaan otetaan huomioon.

Sivusto pyrkii tarjoamaan kävijöilleen mahdollisuuden tutustua sellaiseen sotahistorian erikoisalueilta peräisin olevaan kuva- tai esinemateriaaliin, mitä muualla ei ole nähtävissä. Esineistön merkitys kasvaa koko ajan sodan kokeneen sukupolven poistuessa keskuudestamme.

Kaikki sivuilla oleva materiaali on vapaasti lainattavissa omaan käyttöön, ellei toisin mainita. Lainattaessa on mainittava materiaalin lähde. Mikäli lainaaminen tapahtuu julkaisu- tai muussa kaupallisessa tarkoituksessa, pyydämme ottamaan yhteyttä sivuston ylläpitäjiin palautelomakkeen kautta etukäteen.

Pala Suomen historiaa -sivusto.

 

Tarinoita suomalaisista

”100 vuotta – 100 tekijää. Menestystä ja taistelua yhdessä” -verkkosivusto on karttapohjainen palvelu, joka lähestyy Suomen historiaa henkilöhistoriallisesta näkökulmasta. Sivusto kertoo 100 henkilöartikkelin avulla, miten monimuotoisia tarinoita itsenäisestä Suomesta löytyy.

Sivuston ensisijaisena kohderyhmänä ovat yläkoulut ja lukiot, joiden historianopetuksen tukena sivustoa voidaan käyttää. Oppilaat voivat syventää tietojaan historian henkilöistä, ilmiöistä ja kehityskaarista, suomalaisuudesta ja identiteetistään sekä kehittää tiedonhankintataitojaan. Samalla se tarjoaa kaikille suomalaisille mahdollisuuden tutustua itsenäisen Suomen historiaan. Sivuston käyttäjä voi myös jakaa oman sukunsa tai yhteisönsä tarinan itsenäisestä Suomesta.

”100 vuotta – 100 tekijää. Menestystä ja taistelua yhdessä.” 

 

Mikä teki Pispalasta punaisen?

Tampereen Pispalaa on usein kutsuttu ”Punaiseksi Pispalaksi”. Nopeasti 1900-luvun alussa syntyneestä työläisyhteisöstä kertova sivusto etsii vastauksia siihen, miten nimitys on syntynyt. Sivustolla tuodaan esille Pispalan punaisuuteen vaikuttaneita tekijöitä.

Sivusto esittelee monipuolisesti sanoin ja kuvin Pispalan historiaa 1900-luvun alusta 1950-luvulle. Erillisessä valokuvaosiossa on yli 300 kuvaa, joihin on laadittu hyvät kuvatekstit.

Lisäksi sivustoon sisältyy kaksi kuviota vaalituloksista. Vuoteen 1966 saakka vasemmisto sai 80 prosenttia äänistä, minkä jälkeen sen ääniosuus alkoi laskea. Pispala muuttui jo 1980-luvulla porvarienemmistöiseksi. Suurin puolue on 2010-luvulla kokoomus.

”Punainen Pispala” -sivusto.

 

Varsinais-Suomen vuosi 1917

Sivustolla kerrotaan 14 paikallista tarinaa Varsinais-Suomesta vuodelta 1917. Ne liittyvät pienesti ja toisinaan suuresti Suomen vaiheisiin. Tarinat ovat varsinaissuomalaisten paikallismuseoiden kertomia. Kesällä 2017 niitä voi syventää paikan päällä tutustumalla autenttisiin esineisiin ja ympäristöihin.

Sisällön ovat tuottaneet: Varsinais-Suomen museot ry, Ett Hem-museo, Itsenäisyyden museo, Laitilan kulttuuritoimi, Liedon museo, Loimaa-seura, Mynämäen kulttuuritoimi, Naantalin museo, Paraisten kotiseutumuseo, Rusko-seura, Sagalundin museosäätiö, Salon historiallinen museo, Suomen partiomuseo, Uudenkaupungin museo ja Yrjö Liipolan taidemuseo.

Vuosi 1917 Varsinais-Suomessa.

 

Kahdeksan tarinaa Suomen presidenteistä

Helsingin kaupungin rakennusvirasto on tuottanut Suomen kahdeksasta ensimmäisestä presidentistä dramatisoidut lyhytelokuvat. Aiheeltaan elokuvat sijoittuvat kunkin presidentin uran merkittävään taitekohtaan. Elokuvat on toteutettu suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Sivusto sisältää kahdeksan ensimmäisen elämäkerrat, jotka ovat myös kuunneltavissa.

Presidenttien Helsingissä sijaitsevien muistomerkkien läheisyyteen on sijoitettu laatta, joka ohjaa Suomen presidentit -verkkosovellukseen QR-koodin ja lyhytosoitteen avulla. Sovellus on optimoitu mobiililaitteille.

Sivustolta löytyvät lisäksi Mauno Koiviston, Martti Ahtisaaren ja Tarja Halosen elämäkerrat.

Helsingin kaupungin rakennusviraston Suomen presidentit -sivusto.

 

Poliittisista syistä vangittujen vasemmistolaisnaisten elämäntarinoita

Helsingin kaupungin Virkagallerian Toisinajattelijat – Poliittisia helsinkiläisnaisia 1920–1940-luvuilla -näyttely kertoo poliittisesta toiminnasta vankeuteen tuomittujen naisten elämäntarinoita 1920–1940-luvuilla.

Helsingin kaupungintalossa esillä oleva näyttely perustuu Ville Suhosen Martta Koskisesta kertovan Ompelijatar-elokuvan (2015) tekovaiheessa kerättyyn aineistoon. Näyttely on esillä 12.2.2017 saakka.

Näyttelyn esittely Virka-gallerian sivuilla. 

 

Pro Finlandia – Suomen tie itsenäisyyteen. Näkökulma: Ruotsi, Tanska, Norja ja Islanti

Näyttely on kolmas osa neljän näyttelyn sarjaa, joka esittelee, millaisena Suomi, suomalaiset ja Suomen pyrkimykset näyttäytyivät muiden eurooppalaisten maiden silmin maamme itsenäistymistä edeltävinä vuosikymmeninä ja itsenäisyyden alkuvuosina. Näyttelysarja on SUOMI 100-hanke. Kansallisarkistossa joulukuussa aukeava näyttely esittelee Suomen suhteita muihin pohjoismaihin.

Kiinteiden pohjoismaisten suhteiden solmiminen Napoleonin sotien jälkeisen vuosisadan aikana oli erityisen tärkeää Suomelle. Valtaväestön kielellisestä erilaisuudesta huolimatta Suomi omaksui skandinavismin synnyttämän vahvan pohjoismaisen identiteetin ja arvomaailman. Ne toimivat vahvana perustana sekä yhteiskunnan sisäiselle rakentamiselle että ulkosuhteille Suomen aloittaessa vuonna 1917 taipaleensa suvereenina eurooppalaisena valtiona.

Näyttely koostuu alkuperäisasiakirjoista, julkaisuista, valokuvista, maalaustaiteesta ja aikakauden esineistöstä. Näyttelyn keskeisiä teemoja ovat Pohjola Napoleonin sotien jälkeen, kauppa- ja diplomaattisuhteet, skandinavismi sekä ylioppilasyhteistyö ja yliopistot. Erityistä huomiota saavat saamelaisliike, pohjoismaiset taiteilijayhdyskunnat, sosiaalidemokratia sekä Ahvenanmaan asema. Taiteen saralla huomiota kiinnitetään kirjailija Selma Lagerlöfiin ja taideteollisuutta edistäneeseen Louis Sparreen.

Näyttely on avoinna Kansallisarkistossa 14.12.2016–15.9.2017 ti, to, pe klo 10–16, ke klo 10–18 (kesällä ti–pe 10–16). Näyttelyyn on vapaa pääsy.

Kansallisarkisto julkaisee näyttelyn yhteydessä samannimisen Editan kustantaman teoksen.

Kansallisarkistossa esillä olevaa päänäyttelyä täydentää 16 julisteen laajuinen posterinäyttely, joka kiertää Pohjoismaissa vuonna 2017. Sarjan aikaisempien osien posterinäyttelyt kiertävät itsenäisyyden juhlavuonna Suomessa.

 

Yle kertoo Suomen tarinaa kuvallisesti

Yle Areenaan on avattu nettikanava 100 vuotta täyttävän Suomen kunniaksi. Aineisto kertoo, miten Suomea on rakennettu. Tai miten maisemat, kulttuuri, tavat ja kansalaiset ovat näiden vuosikymmenten aikana muuttuneet? Ylen arkistomateriaali kertoo itsenäisen Suomen vaiheista. Lisäksi kanavalle kerätään myös juhlavuoden tärkeimmät ohjelmat.

Suomi Finland 100 -nettikanava Ylen Areenassa. 

 

Nedslag i det självständiga Finlands historia

Nationen Finland började skapas redan under den svenska tiden, och som storfurstendöme under Ryssland (1809–1917). Hur har den självständiga nationens historia sett ut? Vi gör några nedslag i 1900-talet och 2000-talet.

Poimintoja Suomen historian vaiheista ruotsiksi eri vuosikymmeniltä. 

 

Valtiorikosylioikeuksien ja Sotavankilaitoksen aineistoa luettavissa digitaalisesti

Valtiorikosylioikeuksien (VRYO) digitoitujen päätöstaltioita ja akteja sekä vuoden 1918 Sotavankilaitoksen sotavankikortistoa voi käyttää Digitaaliarkistossa internetissä. Digitaaliarkistossa VRYO:n akteja on mahdollista hakea sukunimellä tai aktin numerolla.

Myös kaikki valtiorikosoikeuksien ja valtiorikosoikeuksien syyttäjistön sekä valtiorikosylioikeuden ja vuoden 1918 sotavankilaitoksen muut asiakirjat ovat nykyisin vapaasti käytettävissä. Niitä ei kuitenkaan ole vielä digitoitu, joten ne ovat käytettävissä Kansallisarkiston Rauhankadun tutkijasalissa. Valtiorikosoikeuksien asiakirjojen digitointi on tarkoitus käynnistää ensi vuoden aikana.

Sisällissodan jälkeen hävinneellä puolella toimineiden henkilöiden tuomitseminen annettiin erityisten tuomioistuimien, valtiorikosoikeuksien tehtäväksi. Valtiorikosoikeuksia ylempi tuomioistuin oli valtiorikosylioikeus, jolta oli mahdollisuutta anoa armoa valtiorikosoikeuden antamasta tuomiosta ja joka käsitteli valtiorikosoikeuden sille asettamia juttuja.

Tuomioistuimien avuksi perustettiin valtiorikosoikeuksien syyttäjistö -niminen organisaatio, jonka arkistoon ovat päätyneet ne oikeudenkäyntien valmisteluun liittyneet asiakirjat (esim. kuulustelupöytäkirjat), jotka eivät eri syistä (esim. kohdehenkilön kuolema tai teon vähäisyys) ole päätyneet oikeuteen. Tähän arkistoon sisältyvät myös ns. todisteainekortit, joissa on tietoja myös taisteluissa kaatuneista punakaartilaisista.

Linkit:

Valtiorikosylioikeuksien aktit ja päätöstaltiot.

Sotavankilaitoksen vankikortisto

 

Tiellä sananvapauteen – suomalaisen sensuurin muistikirja

Kansalliskirjaston kokoamalla Tiellä sananvapauteen – suomalaisen sensuurin muistikirja -sivustolla on satoja artikkelia, jotka sisältävät mielipiteitä ja totuuksia suomalaisesta sananvapaudesta ja sensuurista. Kansalliskirjaston mukaan sivusto kertoo itsenäisen Suomen historiasta kerrottuna tekijöiden, kokijoiden ja kansalaisten näkökulmasta.

Sananvapautta pohtivat haastatteluissa muun muassa Jörn Donner, Olli Alho, Jukka Kemppinen, Sirpa Kähkönen, Pekka Gronow, Erkki Liikanen, Erkki Tuomioja, M.A. Numminen, Esko Seppänen, Hannu Taanila, Janne Virkkunen ja Jyrki Vesikansa.

Aineisto koostuu yhteensä 850 artikkelista, uutisesta, mielipiteestä tai sanavapautta koskevasta muistutuksesta sananvapaudesta. Sivustolla on myös satoja kuvia.

Sivuston sisällön ovat tuottaneet Kai Ekholm, Päivikki Karhula, Tuomo Olkkonen ja Maara Kinnermä. Toteutuksen on rahoittanut Helsingin Sanomien Säätiö.

Maaliskuussa 2017 Kansalliskirjaston Galleriassa avataan näyttely, joka syventää osaltaan verkkoteoksen sisältöä ja esittelee kiellettyjä alkuperäisteoksia.

Tiellä sananvapauteen – suomalaisen sensuurin muistikirja.

 

Bibliotheca Wiburgensis esittelee vanhaa Viipurissa julkaistua kirjallisuutta

Valikoima vanhaa Viipurissa ilmestynyttä kirjallisuutta on luettavissa digitoituna Kansalliskirjaston sivuilla Bibliotheca Wiburgensis -kokoelmassa. Kokoelma sisältää Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran (VSKS) julkaisemia kirjoja vuosilta 1847–1882. Lisäksi mukana on Cedervallerien Viipurin kirjapainossa ennen vuotta 1860 painetut kirjat.

Kokoelman digitoinnin on rahoittanut Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura. Digitoituna voi lukea esimerkiksi muun muassa Carl Henrik Ståhlbergin 1847 julkaistua Uutta Aapis-Kirjaa. Kokoelmasta löytyy myös 1881 julkaistu Vegan matka Asian ja Europan ympäri ynnä historiallinen katsahdus edellisiin pitkin vanhan mailman pohjoisrannikkoa tehtyihin löytöretkiin A. E. Nordenskiöld’iltä.

Bibliotheca Wiburgensis. 

 

Pellervolaisen osuustoiminnan julkaisuja verkossa

Pellervo-seura on julkaissut historiansa aikana suuren määrän aatteellisia teoksia, osuuskuntien mallisääntöjä ja käytännönläheisiä opaskirjoja eri alojen osuuskunnille. Pellervo-seuran digikirjastoon sisältyy julkaisuja vuosilta 1899–2015.

Sivustolla on luettavissa muun muassa Aulis J. Alasen kirjoittama pellervolaisen osuustoimintaliikkeen voimahahmon Hannes Gebhardin elämäkerta vuodelta 1964. Sille on koottu myös osuustoimintaa käsitteleviä eri alojen tutkimuksia.

Pellervolainen digikirjasto.

 

Muinaismuistoyhdistyksen ja Suomalais-Ugrilaisen seuran aineisto digitaalisena

Kansalliskirjasto on julkaissut verkossa Suomen Muinaismuistoyhdistyksen (SMY) ja Suomalais-Ugrilaisen Seuran (SUS) monografia- ja kausijulkaisusarjojen varhaisimpia osia.

SMY:n julkaisut Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakausikirja, Kansatieteellisen Arkisto ja Suomen Museo – Finskt Museum koostuvat tutkimuksista arkeologian, kansatieteen, historian ja taidehistorian aloilta. SUS:n käytettävissä ovat julkaisut tai julkaisusarjat Apuneuvoja suomalais-ugrilaisten kielten opintoja varten, Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia, Lexica Societatis Fenno-Ugricae, Kansatieteellisiä julkaisuja ja Finnisch-Ugrische Forschungen. Zeitschrift für finnisch-ugrische Sprach- und Volkskunde.

Aineistojen käyttöä tutkimuksessa helpottaa se, että verkkoaineisto sisältää myös aineistojen dataa. Datapaketit mahdollistavat tutkimuskysymysten esittämisen tälle aineistolle koneluettavassa muodossa muun muassa digitaalisten ihmistieteiden välinein.  Osa aineistoista on julkaistu tekijänoikeuslainsäädännön vuoksi Kansalliskirjaston Vapaakappaletyöasemilla.

SMY:n ja SUS:n digitoidut aineistot verkossa.

 

Samalla taajuudella -näyttely kertoo radion ja television historiasta

Yleisradio on kotimaista kulttuuri- ja mediahistoriaa. Sitä ovat myös radio- ja tv-vastaanottimet, jotka olivat 1990-luvulle saakka merkittävältä osin kotimaista tuotantoa. Kansallisessa audiovisuaalisessa instituutissa (KAVI) on 9.9.2016 – 31.3.2017 esillä Samalla taajuudella – radio ja televisio ajan virrassa -näyttely, joka luo katsauksen suomalaisille tuttuihin radio- ja televisiovastaanottimiin.

Näyttelyssä esillä olevien vastaanottimien avulla suomalaiset ovat kuunnelleet ja katselleet syyskuussa 90 vuotta täyttäneen Yleisradion ohjelmistoja.

Näyttely on avoinna arkisin ma-pe klo 9–16.15, ja loka-maaliskuussa maanantaisin aina klo 18 asti. Osoite: Kansallinen audiovisuaalinen instituutti, Sörnäisten rantatie 25 A, 5. krs. 

Samalla taajuudella -näyttelyyn liittyy esitelmäsarja.

 

Historiaa ja kulttuuria Keski-Savosta

Saranat.fi -sivusto esittelee Keski-Savon rakennusperintöä ja kulttuurimaisemia. Sivustoon sisältyy Varkauden, Leppävirran, Joroisten, Heinäveden ja Pieksämäen rakennusperintöä, arkkitehtuuria ja kulttuurimaisemia esitteleviä verkkonäyttelyitä, pelejä, tehtävä- ja työpajapaketteja sekä kulttuuriympäristötietoutta.

Saranat -verkkonäyttely. 

Saranat -sivustolla on eniten aineistoa Varkaudesta. Varkauden museoiden Kerroksien kaupunki -näyttely esittelee Varkauden rakennusperintöä sekä kaupunkikuvallista muutosta 1800-luvulta 2010-luvulle.

Valter ja Ivar Thomé – Arkkitehtiveljekset Varkaudessa -näyttely kertoo Thomén veljesten laajamittaisista kaupunkisuunnitelmista 1910-luvun Varkaudessa.

Gamla Varkaus, Ruotsinkielinen näyttely esittelee Varkauden historiaa paikkakunnalla vaikuttaneiden merkkihenkilöiden kertomana ruotsiksi.

Kerroksien kaupunki -näyttely esittelee Varkauden rakennusperintöä sekä kaupunkikuvallista muutosta aina 1800-luvulta näihin päiviin.

 

Tietoa Tampereen historiasta

Koskesta voimaa -sivusto kertoo Tampereen historiasta vuosilta 1870–1960. Sivusto julkistettiin Tampereen kaupungin 220-vuotisjuhlan kunniaksi vuonna 1999. Sen tekstit taustoittavat ja analysoivat Tammerkosken rannalle perustetun kaupungin vaiheita.

Tampereen historiaa voit lähestyä aiheittain jaettujen ”lyhyesti” -sivujen tai ”aikakausittain” -sivujen kautta. Lyhyesti -osiossa Tampereen historia on jaettu seitsemään teemaan, jotka esittävät Tampereen historian tiivistetysti. Teemat ovat koski, kaupunki, työ, arki, valta, liikkuminen ja kulttuuri. Kuhunkin teemaan liittyy äänimaisema, joka käynnistyy napsauttamalla tekstin ylälaidassa olevaa nuottia.

Aikakausittain jaettu osuus tarjoaa syventävää tietoa kaikista seitsemästä teemasta. Kattavin osioista on vuodet 1918–1940 käsittävä ajanjakso. ”Aikakausittain”-osiot sisältävät tilastoja, tutkimuksia, karttoja ja henkilökuvia.

Sivustolla on oma hakukone. Sisällön ovat tuottaneet Tampereen yliopiston historiatieteen laitoksen henkilökunta ja opiskelijat.

Koskesta voimaa.

Sivustoon sisältyy myös kokonaisuus, joka käsittelee vuonna 1918 Suomessa käydyn sodan nimeä. Vapaus- kansalais-, luokka-, vai sisällissota? Vallankumous? Kapina?

 

Kaksi näkökulmaa työväenliikkeeseen ja itsenäistymisvaiheisiin

Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura on julkaissut ilmaiseksi ladattavaksi kaksi itsenäistymisvaiheisiin liittyvää teosta. Niko Kanniston väitöskirja Vaaleanpunainen tasavalta? SDP, itsenäisyys ja kansallisen yhtenäisyyden kysymys vuosina 1918–1924 käsittelee Suomen tasavallan kehitystä sisällissodan jälkeen, jolloin eri toimijat pitivät omista lähtökohdistaan välttämättömänä kansallista eheytymistä. Keinoista ja toteutuksesta vallitsi erimielisyys, eikä sisällissodan aiheuttama katkeruus helpottanut eheyttämistä.

Kannisto paneutuu väitöskirjassa Suomessa 1920-luvun taitteessa tehtyihin ratkaisuihin, joiden julkilausuttuna tarkoituksena tai ainakin taustaoletuksena oli uuden sisällissodan estäminen ja yhteiskunnan integraatio. Hänen mukaansa Suomen ”ensimmäinen tasavalta”, ei selity yksinomaan reaktiona sisällissotaan. Suomalainen kansakunta ja valtio oli vakiintunut itseisarvoksi vuoteen 1918 mennessä. Sisällissota muutti ja purki itsenäisyyden ja kansallisen yhtenäisyyden tulkintoja. Silti kansakunnan integroitumisprosessi eteni Kanniston mukaan sisällissodan jälkeen huomattavasti nopeammin ja pitemmälle kuin on oletettu. Keskeinen tekijä prosessissa oli kunnallisen demokratian toteutuminen.

Teoksen lähdeluetteloon sisältyy runsaasti etenkin sisällissodan jälkeen eri näkökulmista kirjoitettuja teoksia ja muuta itsenäistymisvaiheisiin liittyviä aikalaiskirjallisuutta.

Niko Kanniston väitöskirja.

Pertti Nurmisen Aatteesta ammatiksi – Puoluetyötä ja punapääomaa. Julius Nurmisen ja Anna Haverisen (ent. Nurminen) elämä ja toiminta työväenliikkeen järjestöaktiiveina 1900-luvun alkukymmeninä käsittelee kahden liikkeen eri tehtävissä ja myös kansanedustajana toimineen ihmisen elämänvaiheita.  Julius Nurminen kuoli 1919 vankileirillä, minkä jälkeen Anna solmi uuden avioliiton.

Pertti Nurmisen tutkimus avaa näkökulmia työväenliikkeen organisoitumiseen. Julius Nurminen toimi muun muassa SDP:n piirisihteerinä Viipurissa ja Anna hoiti piirikanslistin tehtävää. Julius työskenteli myös viipurilaisen Työ-lehden toimittajana ja sortavalalaisen Päivän Tiedot -lehden päätoimittajana. Nurmiset kuuluivat itsenäistymisvaiheissa SDP:n vallankumouksen kannalle päätyneen vasemman laidan kannattajiin. Julius joutui vangituksi Sortavalassa helmikuussa 1918. Sortavalaan jäänyt Anna Nurminen vangittiin huhtikuussa 1918. Hän sai valtiorikosoikeudessa kuuden vuoden kuritushuonetuomion, ja vapautui joulukuun 1918 armahduksessa.

Anna avioitui 1920 Juho Haverisen kanssa. Hän toimi SDP:n kansanedustajana 1922–1930 ja osallistui aktiivisesti myös Viipurin kunnallispolitiikkaan.

Pertti Nurmisen tutkimus.

 

Helsingin yliopiston sivuilla esitellään 375 humanistia

Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta julkaisi yliopiston 375-vuotisjuhlien kunniaksi henkilöesittelyn 375 humanistista. Sivusto esittelee professorien ja tutkijoiden lisäksi muun muassa kirjailijoita, kääntäjiä, toimittajia, muusikkoja, yritysjohtajia sekä museo- ja kustannusalan toimijoita.

Henkilöesittelyt ulottuvat Daniel Jusleniuksesta Rosa Liksomiin. Elävät henkilöt ovat kirjoittaneet tekstinsä itse. Suomen valtionpäämiehistä sivustolla on esitelty C. G. Mannerheim, J. K. Paasikivi ja P. E. Svinhufvud. Mannerheim promovoitiin filosofian kunniatohtoriksi 1919. Paasikivi ja Svinhufvud lukivat historiaa ja valmistuivat filosofian kandidaatiksi ennen lainopin opintojaan.

Esittelyt ovat luettavissa kokonaisuudessaan suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Lisäksi jokaisesta henkilöstä löytyy lyhyt yhteenveto arabiaksi, espanjaksi, italiaksi, japaniksi, kiinaksi, ranskaksi, saksaksi, venäjäksi ja viroksi.

Helsingin yliopiston 375 humanistia -sivusto

 

Lenin-museo esittelee Neuvostoliiton ja Suomen historiaa

Tampereella toimiva Lenin-museo on avoinna jälleen 17.6.2016 lähtien peruskorjattuna ja uudistettuna. Museon näkökulma laajenee Leninin henkilöstä Neuvostoliiton ja Suomen yhteiseen historiaan.

Uudistettu Lenin-museo kertoo 1900-luvun alun vallankumouksellisesta liikehdinnästä, Stalinin vankileireistä, toisesta maailmansodasta ja kylmän sodan asetelmista. Näyttely ulottuu Neuvostoliiton hajoamiseen ja Putinin Venäjään saakka.

Museo perustettiin 70 vuotta sitten Tampereen työväentalon entiseen luentosaliin, jossa V. I. Lenin ja J. V. Stalin ensimmäisen kerran tapasivat toisensa bolsevikkien salaisessa kokouksessa vuonna 1905. Museo toimi vuosikymmeniä idänpolitiikan näyttämönä ja neuvostoturistien virallisena pysähdyspaikkana. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen siitä tuli kansainvälisesti tunnettu kulttikohde ja maailman ainoa Lenin-museo.

Lenin-museossa vieraili useita Neuvostoliiton korkeimpia johtajia. Kesäkuussa 1957 museossa vierailivat pääministeri Mihail Bulganin, ulkoministeri Andrei Gromyko ja NKP:n keskuskomitean ensimmäinen sihteeri Nikita Hruštšov. NKP:n pääsihteeri Leonid Brežnev kävi museossa huhtikuussa 1960. Mihail Gorbatšov tutustui Suomen vierailullaan lokakuussa 1989 Lenin-museon alaiseen Kustaa Rovion asuntomuseoon Helsingissä.

Lenin-museo on ollut vuodesta 2014 lähtien osa Työväenmuseo Werstasta, joka on valtakunnallinen sosiaalihistorian ja työelämän erikoismuseo.

Lenin-museon kotisivut.

 

Helsingin kaupunginmuseo kokonaan uudessa kuosissa

Uusiutuneen Helsingin kaupunginmuseon näyttelyt tarjoavat 13.5.2016 alkaen 2010-luvun tulkinnan tavasta hahmottaa menneisyyttä. Museo lähestyy kävijöitä elämysten, ilmiöiden, kokemusten ja kaupunkilaisille yhteisten muistojen kautta.

Helsingin valitut palat -näyttely herättelee yhteisiä muistoja kaupungin historiasta. Näyttelyssä voi muun muassa vierailla 1950-luvun kodissa ja ihailla yhdeksänkymmentä vuotta vanhaa pienoismallia vuoden 1878 Helsingistä. Siellä voi myös kävellä 1930-luvun kadulla ja vierailla 1970-luvun keskiolutbaarissa, jonka jukeboksissa soivat kaupunkilaisten valitsemat rakastetuimmat Helsinki-biisit.

Kaupungin vanhimmassa kivirakennuksessa Sederholmin talossa sijaitsevassa Lasten kaupungissa Helsingin menneisyys tulee tutuksi leikkien ja yhdessä puuhaillen. Talosta löytyvät muun muassa 1970-luvun mummola, Sederholmin puoti ja kansakoululuokka.

Aikakoneessa Signe Branderin 1900-luvun alussa ottamat valokuvat heräävät eloon uuden teknologian avulla. Aikamatka vie myös 1960–80-luvun Helsingin kaduille ja pihoille. Aikakone on audiovisuaalinen elämys, jossa hyödynnetään muun muassa seinäprojisointeja, ääntä, animointia ja 3D-virtuaaliteknologiaa.

”Särkyneiden suhteiden museo” koostuu nimettömästi lahjoitetuista esineistä ja niihin liittyvistä erotarinoista. Museum of Broken Relationships on kiertänyt aiemmin muun muassa Berliinissä, Taipeissa, Lontoossa ja Buenos Airesissa. Näyttely on esillä 13.5.–11.9.2016.

Helsingin kaupunginmuseon kotisivut.

 

Lentoliikenteen jälleenrakennusvuodet esillä Ilmailumuseossa

Kansainvälisten liikenneyhteyksien merkitys on suuri kaukana Euroopan ja maailman keskuksista sijaitsevalle Suomelle. Helsinki-Vantaan lentokentän tuntumassa Aviapoliksessa sijaitsevan Ilmailumuseon erikoisnäyttely ”Liikkeelle! Lentomatkailu uuteen nousuun” esittelee 30.9.2016 saakka lentoliikenteen kehitystä jälleenrakennusvuosista alkaen. Kansainvälinen lentoliikenne alkoi kasvaa tuolloin voimakkaasti ja Suomi ryhtyi myös kehittämään lentoyhteyksiään.

Suomessa valtionlentoyhtiö Aero Oy käynnisti reittiliikenteen Valvontakomission vapautettua maan lentokiellosta kesällä 1945. Kahdessa vuosikymmenessä yhtiön reittiverkosto kattoi jo suuren osan Eurooppaa, ja tähtäsi Atlantin toiselle puolelle. Aero aloitti muun muassa ensimmäisenä eurooppalaisena lentoyhtiönä reittilennot Moskovaan 1956.

Aero alkoi käyttää 1953 markkinoinnissaan nimeä Finnair, josta tuli yhtiön virallinen nimi 1968. Etelälomien yleistyessä valtionyhtiön rinnalle tuli myös uusia kilpailijoita, jotka lensivät erityisesti lomamatkalaisten suosimia tilauslentoja. 1970-luvulle tultaessa suomalainen lentomatkustaminen oli muuttunut herraskaisen eliitin matkustusmuodosta laajamittaisesti harrastetuksi matkailuksi.

Suomen ilmailumuseon kotisivut.

 

Väinö Tannerin puheita Työväen Arkistossa

Työväen Arkisto on digitoinut kaikki kokoelmistaan löytyvät Väinö Tannerin (1881–1966) puheet, puhereferaatit ja haastattelut vuosilta 1918–1964. Tanner toimi SDP:n puheenjohtajana 1918–1926 ja 1957–1963.

Tanner oli Suomen itsenäisyyden ajan ensimmäinen sosiaalidemokraattinen pääministeri vuosina 1926 – 1927. Talvisodan aikana Tanner toimi ulkoministerinä. Jatkosodan aikana hän toimi valtiovarainministerinä. Osuustoimintaliikkeessä Tanner teki pitkän työuran Osuusliike Elannon toimitusjohtajana vuosina 1915–1946.

Digitoituja puheita ja referaatteja on 197. Kokoelmaan sisältyy muun muassa Tannerin puhe SDP:n sisällissodan jälkeen pitämässä ylimääräisessä puoluekokouksessa 1918 ja pääministerinä Helsingin Mäntymäellä pääministerinä vappuna 1927 pitämä puhe.

Digitoidut Väinö Tannerin puheet Työväen Arkistossa.

 

Hallinnon termejä selitettynä ruotsiksi ja suomeksi keskiajalta 1950-luvulle

Svenska litteratursällskapet i Finland on julkaissut internetissä hallintohistoriallisen sanakirjan Förvaltningshistorisk ordbok. Sanakirjasta löytyy hallintohistoriallisia termien ja ilmausten selityksiä keskiajalta toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Termit on selitetty sekä ruotsiksi että suomeksi.

Sanakirja helpottaa arkistomateriaalin käyttöä: Monien ilmausten muuttunut ajan mittaan.  Sanakirjan avulla saa selville esimerkiksi salaneuvoksen ja todellisen salaneuvoksen eron.

Sanakirjan kokoamistyö aloitettiin professori Max Engmanin johdolla vuonna 2007. Sanakirjan päätoimittajana on toiminut FT Lena Huldén.

Förvaltningshistorisk ordbok http://fho.sls.fi/

 

Kuvia ja tekstejä Lapualta

Helemi on Lapuan historian ja kulttuuriperinnön sähköinen tietokanta, joka sisältää valokuvia, asiakirjoja ja filmejä. Tietokantaan kuuluu myös eri aloilla toimineita lapualaisia esitteleviä tekstejä ja artikkeleita eri aihepiireistä.

Henkilögalleriaan kuuluvat muun muassa Anneli Jäätteenmäki, K. R. Kares, Vihtori Kosola, Jalo Lahdensuo, Matti Laurila, Vilhelmi Malmivaara, Vilho Muilu ja Hilja Riipinen.

Tietokantaa täydennetään jatkuvasti. Sitä pitävät Lapuan kaupungin museot yhteistyössä Lapuan kaupunginkirjaston ja Lapua-Säätiön kanssa.

http://helemi.lapua.fi/index.php?p=139&iTypeID=-1

 

Vanhoja kuvia Iisalmesta digiarkistosta

1915_Sandelsin_patsaalla

Iisalmea ja iisalmelaisten elämää esittelevä digitaalisen kuva-arkisto on valmistumassa. Iisalmen Kameraseuran digitaalisessa kuva-arkistossa on selailtavissa jo noin 2 500 valokuvaa kuvaa 1800-luvun lopulta 2010-luvulle. Kuvat on ryhmitelty vuosikymmenittäin.

Arkiston kokonaislaajuudeksi tulee yli 8 500, joista noin 6 000 kuvaan sisältyy tietoja kuvista. Osassa näistä on yksityiskohtaiset tiedot kuvausajasta ja -paikasta, kuvan esittämästä tapahtumasta ja siinä olevien henkilöiden nimet.

Kuvat kuuluivat alun perin Iisalmen Kameran ry:n arkistoon. Aineisto koostui paperikuvista, negatiiveistä ja dioista. Iisalmen Kameran lopetettua toimintansa sen omaisuus siirtyi Kameraseuralle. Seura lupautui hoitamaan kuva-arkistoa, jotta kuvat olisi käytettävissä, eivätkä jäisi unohduksiin kenkälaatikkoon.

Seura on myös kartuttanut arkistoa. Se on saanut perikunnilta lisää vanhoja kuvia, jotka on otettu säilytykseen. Ne siirretään vähitellen digitaalisen arkistoon.

Iisalmen Kameraseura on huolehtinut kuvien digitoinnista. Kuviin liittynyt tieto on siirretty niiden metatietoihin. Tämän jälkeen kuvat siirrettiin Lightroom -tietokantaan ja samalla niille laadittiin hakusanoja.

Kuva: Iisalmelaisia 6.6.1915 Koljonvirralle 1885 pystytetyllä kenraali J. A. Sandelsin muistopatsaalla. (Iisalmen Kameraseuran arkisto)

www.iisalmenkamera.fi/vanhat-kuvat

 

Sisällissotakirjallisuutta sähköisenä Työväenliikkeen kirjastosta

Työväenliikkeen kirjasto on digitoinut sisällissotaan liittyviä julkaisuja. Verkosta löytyy aiheesta 131 julkaisua. Niiden joukossa ovat esimerkiksi työväen järjestyskaartin käsikirja vuodelta 1917 ja helmikuussa 1918 hyväksytyt Suomen Työväen Pääneuvoston perussäännöt. Mukana on runsaasti kirjallisuutta, jossa käsitellään epäonnistunutta kumousyritystä ja sen seurauksia työväenliikkeelle sekä kommunistien että sosiaalidemokraattien näkökulmasta.

Aineistoon sisältyy lisäksi voittaneen valkoisen puolen julkaisemaa aineistoa, jota on käytetty hyväksi myös valtiorikosoikeuksissa. Mukana on valkoisten julkaisemaa vapaussotakirjallisuutta, jossa näkökulmat vaihtelevat punaisten toiminnan ehdottomasti tuomitsevasta sitä ainakin jossakin määrin analysoivaan. Esimerkiksi Juhani Aho pohtii kapinan syitä Kansallisen Edistyspuolueen kustantamassa teoksessa ”Nälkä on punikki”. Digitoituna löytyy myös Heikki Renvallin syksyllä 1917 ilmestynyt Suomen itsenäisyys – sen oikeutus, välttämättömyys ja taloudellinen mahdollisuus.

Sisällissotaan liittyvää digitoitua kirjallisuutta Työväenliikkeen kirjaston kokoelmissa. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/139701

 

Brittiläisiä uutis- ja dokumenttielokuvia Youtubessa

British Pathé oli 1900-luvulla yksi johtavista uutis- ja dokumenttielokuvien tuotantoyhtiöistä. Sen arkistoista on katsottavissa Youtubessa 90 000 elokuvaa. Mukana on runsaasti aineistoa myös Suomesta – etenkin talvisodasta, vuoden 1952 olympiakisoista ja Suomen neuvostosuhteista 1950-luvulta.

Filme-esittelyihin sisältyy yksityiskohtainen sisällönkuvaus. Selostuksissa on kuitenkin virheitä. Esimerkiksi Suomen ilmavoimien hakaristitunnuksin varustetun koneen sanotaan raakamateriaalikoosteessa Russo–Finish War 1940 olevan saksalainen. (Kirjoitusvirhe on British Pathén sivuilla. -JK) Samassa filmissä esiintyvien upseerien arvellaan olevan neuvostoliittolaisia, vaikka he ovat suomalaisia. Filmi koostuu muun muassa Raatteen tiellä ja Petsamossa kuvatusta aineistosta. British Pathén kokoelmissa on myös useita uutiskatsauksia talvisodasta.

British Pathé on koonnut elokuvia teemoittain. Sivustolta löytyy muun muassa kattava kokonaisuus ensimmäiseen maailmansotaa liittyvää aineistoa. Mukana on esimerkiksi kymmenen elokuvaa Nikolai II:sta. Tammikuussa 2016 British Pathé julkaisi Irlannin itsenäistymisvaiheita vuosina 1916–1924 kattavasti käsittelevän kokonaisuuden. Winston Churchillista löytyy oma kokonaisuutensa, samoin Normandian maihinnoususta.

Saatavilla olevat versiot ovat esikatselua varten. Korkeampilaatuisia elokuvia voi tilata korvausta vastaan. www.britishpathe.com

British Pathén kokoelmien esittely englanniksi Open Culture -sivustolla. Jonathan Crow, Free: British Pathé Puts Over 85,000 Historical Films on YouTube.  (2014)

 

Digikuvan historian päälinjat verkossa – lisätietoa toivotaan

Valokuvaus on muuttunut 20 viimeisimmän vuoden aikana enemmän kuin koskaan historiansa aikana. Kemiallisesta valokuvauksesta on siirrytty digitaaliseen. Digikuvan historia -verkkopalvelu konkretisoi ja visualisoi tätä muutosta. Se kokoaa yhteen suomalaisen valokuvauksen digitalisoitumiseen liittyvää tietoa.

Sivuston pohjana on käytetty professori Merja Salon teosta Jokapaikan Valokuva. Suomalaisen valokuvauksen digitalisoituminen 1992–2015. Salo tarkastelee muutosta valokuvauksen neljällä tärkeimmällä käyttöalueella: kuvajournalismissa, studiokuvauksessa, valokuvataiteessa ja valokuvausharrastuksessa. Kirjaa varten on haastateltu vuosina 2012–2015 yli sata suomalaisen valokuvauksen toimijaa.

Sivusto pyrkii täydentämään Merja Salon kirjaan perustuvaa aineistoa alan ammattilaisten ja harrastajien tiedoilla, muistoilla, kokemuksilla ja kuvilla. Kirjautuneet käyttäjät voivat lisätä sivuston aikajanalle tietoa ja kuvia. Tiedot ovat yleisön vapaasti luettavissa ja käytettävissä

Digikuvan historia on osa valokuvataiteen museon sivustoa. http://digikuvanhistoria.fi/

 

Finna-sivuston käytettävyyttä parannettu

Finnaan sisältyy uutena ominaisuutena haku, jolla löytyy yli 200 000 avoimesti lisensoitua kuvaa. Kyseessä on tähän mennessä suurin suomalaisen kulttuuridatan avaus.

Hakua rajata oman käyttötarpeen perusteella. Rajauksella voi erotella esimerkiksi opetukseen tai kaupalliseen käyttöön soveltuvat kuva-aineistot.

Finna.fi sisältää jo lähes 10,4 miljoonaa aineistotietoa. https://www.finna.fi/

 

Sotahistoriakeskus rakentuu Mikkeliin

Mikkelissä voi tutustua tällä hetkellä toiseen maailmansotaan liittyvään historiaan Päämajamuseossa, Viestikeskus Lokissa ja ylipäällikön salonkivaunussa. Laajemmin Suomen sotahistoriasta kertoo Jalkaväkimuseo. Näitä jalostamaan rakennetaan Mikkeliin Sotahistoriakeskusta.

Alun perin sotahistoriakeskus aiottiin perustaa Lappeenrantaan, jossa hanketta ehdittiin pohjustaa vuosia. Lopulta kaupunki luopui hankkeesta, ja uudeksi sijoituspaikaksi tuli Mikkeli.

Ohjausryhmää vetää Mikkelin kaupunginjohtaja Kimmo Mikander, valmisteluhanketta Tapio Honkamaa ja projektipäällikkönä toimii Pia Puntanen. Tammikuussa kokoontui asiantuntijaryhmä, jonka puheenjohtaja toimii professori Tiina Kinnunen ja jäseninä Martti Häikiö, Markku Jokisipilä, Marianne Junila, Mikko Karjalainen ja Ali Pylkkänen.

Sotahistoriakeskuksen esiselvitysraportti

http://issuu.com/mikkelinkaupunki/docs/sotahistoriakeskusmikkeli_web_2

Mikkelin pommitukset 1940

Osana hanketta on jo toteutettu verkkoinstallaatio Sodan kokemus kotirintaman pommituksissa.  Se kertoo Mikkelin pommituksista talvisodan aikana muistitiedon, asiantuntijahaastattelujen, filmivälähdysten, valokuvien ja animaatioiden avulla. Toteutuksen ovat rahoittaneet Mikkelin kaupungin museot, Jalkaväkimuseo, Mikkelin kehitysyhtiö Miksei Oy sekä Opetus- ja kulttuuriministeriö.

http://sotahistoriakeskus.fi/mikkelinpommitus/

 

Naisten ääni – tietokanta suomalaisista naisista

Naisten ääni hankkeen tavoitteena on luoda mittava tietokanta naisista, jotka ovat eri tavoin vaikuttaneet itsenäisessä Suomessa joko lähipiirissään tai laajemmissa yhteyksissä.

Tietokantaan voi tarjota tekstejä tai ehdottaa artikkelin kirjoittamista. Tekstin voi lähettää sivustolta löytyvällä lomakkeella.

Sivustolta löytyvät jo muun muassa lottajohtaja Fanny Luukkosen, hiihtäjä Siiri “Äitee” Rantasen, kansanedustaja Tyyne Paasivuoren ja luostarisisar Benedicta Idefeltin elämäkerrat. 

http://www.naistenaani.fi/

 

Finna on historia-aineistojen kattavin hakupalvelu

Finna.fi tuo Suomen museoiden, kirjastojen ja arkistojen aineistot kaikkien saataville. Finnassa voi selata ja lukea verkossa saatavilla olevia aineistoja. Sen kautta pystyy myös uusimaan lainoja ja varaamaan eri kirjastojen aineistoja yhdestä paikasta.

Samalla haulla löytyvät finnasta kaikille avoimet aineistot, jotka mukana olevat organisaatiot tarjoavat.  Haku kohdistuu 68 toimijan aineistoihin. Finnassa on 10,3 miljoonaa aineistoyksikköä.

Finna-haussa on mukana 12 arkistoa: Kansallisarkisto, seitsemän maakunta-arkistoa, Työväen Arkisto, Kansan Arkisto, Svenska Litteratussällskapet i Finland ja Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto. Finnassa on myös 24 kirjaston ja 44 museon aineistoa.

Finnasta voi hakea asiakirjoja, karttoja, kirjoja, lehtiä, artikkeleita, opinnäytteitä, nuotteja, taideteoksia, esineitä, videoita ja äänitteitä. Henkilö- ja paikannimihaut toimivat myös hyvin.

www.finna.fi

 

Elonet ‒ elokuvia netissä

Elonet on Kansallisen audiovisuaalisen instituutin ylläpitämä elokuvatietokanta. Sen avulla saa kattavan kuvan suomalaisesta elokuvatuotannosta.

Elonet on myös Suomen kansallisfilmografian verkkojulkaisu. Kansallisfilmografian pohjana on vuosina 1989–2005 julkaistu 12-osainen kirjasarja Suomen kansallisfilmografia, joka käsittää tiedot vuosina 1907–2000 ensi-iltansa saaneista kotimaisista pitkistä elokuvateatterielokuvista.

Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet -osio antaa yleiskatsauksen eri aikoina valmistuneista suomalaisista elokuvista. Elonetistä löytyy elävän kuvan esimerkkejä trailereista kokonaisiin elokuviin, valokuvia, julisteita ja tietoa arkiston uusimmista digitoinneista.

Kaikki sivustolta löytyvät elokuvat ja ohjelmat eivät sisälly KAVIn kokoelmiin, eivätkä ole katsottavissa.

www.elonet.fi/fi

 

Arjen historiaa viiden museon voimin

Arjen historia on Työväenmuseo Werstaan, Työväen Arkiston, Kansan Arkiston, Tekniikan museon ja Kultamuseon yhteinen blogi.

Blogissa julkaistaan tekstejä museoiden ja arkistojen työstä, historiallisista kokoelmista sekä entisajan elämästä. Blogin tekijöitä yhdistää myös yhteinen kokoelmapalvelu: aineistohakuja voit tehdä osoitteessa www.arjenhistoria.fi. Tietokannassa on tällä hetkellä 107 040 valokuvaa, 28 470 esinettä ja 25 766 kirjaa.

Arjen historia -blogi käsittelee tavallisten ihmisten historiaa ja taustayhteisöidensä kokoelmien helmiä. Blogi kertoo myös muistiorganisaatioiden perustyöstä: arkistoinnista, museo-opetuksesta, näyttelyistä ja tutkimuksesta.

http://blogi.arjenhistoria.fi/

Työväenmuseo Werstaan, Työväen Arkiston, Kansan Arkiston, Tekniikan museon ja Kultamuseon yhteinen kokoelmapalvelu, www.arjenhistoria.fi

 

Kuvia kuuluisista suomalaista – ja tavallisista kansalaisista

Museoviraston Kuvakokoelmat on julkaissut Kuvakokoelmat.fi ja FINNA-verkkopalveluissa valikoiman otoksen Kuvasiskot-valokuvaamon studiokuvia. Kuvasiskot tunnettiin erityisesti poliitikkojen, taiteilijoiden ja muiden julkisuuden henkilöiden kuvaajina, mutta studiossa ikuistettiin myös tavallista kansaa perhepotreteista ylioppilaskuviin.

Kuvaajakaksikon Margit Ekmanin (1919–2011) ja Eila Marjalan (1919–1983) omistama Valokuvaamo Kuvasiskot oli kulttuurihistoriallisesti merkittävä tekijä studiomuotokuvauksen kentällä. Kuvasiskojen määrätietoinen ja ajan hermolla ollut osaaminen teki studiosta värimuotokuvauksen uranuurtajan ja kansainvälisen kuuluisuuden.

Kuvakokoelmat.fi-verkkopalvelussa on julkaistu runsaasti kuvia myös tasavallan presidentti ja valtionhoitaja P. E. Svinhufvudista (1861–1944) ja hänen isännöimänsä Kotkaniemen historiasta.

Säveltäjä Jean Sibeliuksen (1865-1957) syntymän 150-vuotisjuhlan kunniaksi. Museoviraston kuvakokoelmat on koonnut edustavan otoksen Sibelius-kuvia.

Kuvakokoelmat.fi -sivusto https://www.kuvakokoelmat.fi/sites/home

 

Filmivälähdyksiä kadonneesta Suomesta

Suomen itsenäisyyden ajan historiaa ja kehitysvaiheita on tallennettu runsaasti filmille. Yleisradioon avannut arkistostaan katsottavaksi mykkiä filmiotoksia 1940–1960-luvuilta sekä vuodelta 1918 vapaasti kaikkien käyttöön.

Videot ovat 1900-luvulla toimineiden elokuvayhtiöiden Fennada-Filmin, Filmisepon ja Veikko Itkosen tuotantoa. Niiden käyttöoikeudet ja tekijänoikeudet siirtyivät Yleisradiolle keskinäisillä sopimuksilla vuosikymmeniä sitten.

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/11/20/filmivalahdyksia-suomen-kaduilta-ja-kedoilta-vapaaseen-kayttoon?fb_action_ids=10153287376772219&fb_action_types=og.recommends

 

Sotasammosta löytyy kootusti tietoa sodista 1939–1945

Sotasampo.fi -tietopalveluun on koottu linkitettynä avoimena datana talvi- ja jatkosodan kansallista tietoaineistoja. Mukana on Kansallisarkiston, Puolustusvoimien, Maanmittauslaitoksen, Sotahistoriallisen Seuran ja Yleisradion aineistoa. Kantavana ajatuksen on liittää yhteen ja esitellä kootusti henkilöä, paikkakuntaa tai joukko-osastoa käsittelevä aineisto.

Sotasammon kautta löytyy esimerkiksi mittava määrä Kansa Taisteli -lehden artikkeleita, jotka Sotahistoriallinen Seura on digitoinut. Sotasammossa artikkeleihin on luotu kattava hakupalvelu. Palveluun kautta pääsee myös Suomen sodissa 1939–1945 menehtyneitä käsittelevään tietokantaan ja hakemaan digitoituja SA-Kuviin. Karttasovellusten avulla on mahdollista paikantaa esimerkiksi omien sukulaisten taistelupaikat.

Sotasammosta voi hakea tietoja muun muassa paikkakunnittain ja joukko-osastoittain. Palvelun käyttäjät voivat myös lisätä omia asiakirjojaan ja kuviaan palveluun. Myös tietoaineksen sisältämistä virheistä voi antaa palautetta.

www.sotasampo.fi

 

Vuoden 1939 Viipuri virtuaalisena verkossa

Tampereen ammattikorkeakoulun rakennustekniikan opiskelijat ovat 3D-mallintaneet suomalainen Viipurin sellaisena kuin kaupunki näytti 2.9.1939 kello 10.30. Mallinnuskuvia vanhasta Viipurista on esillä noin 1500. Lisäksi sivuilla on noin 60 virtuaalivideota ja useita panoraamoja. Yli kymmenen vuotta jatkuneen projektin aikana on tallennettu myös 1400 piirustusta digitaaliseen muotoon.

VirtuaaliViipuri-sivuston kartalle on sijoitettu satoja mallinnettuja rakennuksia ja näihin liittyvää historiallista tietoa. VirtuaaliViipurista löytyvät mm. kaikki vuonna 1939 kaupungissa toimineet suomalaiset yritykset osoitetietoineen ja puhelinnumeroineen. Myös Viipurin rakennuskannan suunnitelleet arkkitehdit ja heidän piirtämänsä talot on esitelty.

Asiantuntijana on toiminut intendentti Juha Lankinen. Hänen suunnittelemansa Viipurin pienoismalli on nähtävillä Etelä-Karjalan museossa Lappeenrannassa. Pienois-Viipuria on käytetty apuna 3D-mallinnustyössä. TAMKin elokuvakuvaajaopiskelijat ilmakuvasivat mallin, jolle tehtiin myös äänimaisema. Sivusto on vanhan Viipurin tapaan kansainvälinen. Sivuston käyttäjillä on valittavana suomen lisäksi kolmetoista kielivaihtoehtoa.

VirtuaaliViipuri-projekti alkoi vuonna 2003, ja mallinnuksia ja visualisointia kehitetään edelleen. Tällä hetkellä selvitetään mm. mahdollisuutta virtuaaliseen liikkumiseen kaupungilla. VirtuaaliViipurista on tehty myös digitaaliset kirjat kolmelle kielelle; suomeksi, englanniksi ja venäjäksi.

www.virtuaaliviipuri.tamk.fi

 

Piipun juurella kertoo teollistuvan Suomen tarinaa

Piipun juurella on Forssan, Valkeakosken ja Varkauden museoiden yhteinen kokoelmatietokanta. Museot haluavat edistää pienten teollisuuskaupunkien museokokoelmien saatavuutta verkkoympäristössä. Niiden hoidossa on merkittävä määrä Suomen teollistumisen historiaa käsittelevää aineistoa. Digitoituja valokuvia löytyy museoiden yhteisen hakutoiminnon kautta yli 53 000 kappaletta.

Varkauden museossa on lisäksi yksi Suomen suurimmista valokuvakokoelmista. Forssassa ovat käytössä 90-vuotisen kotiseututyön tuloksena syntyneet tietovarannot. Valkeakoskella sijaitsee puolestaan Visavuoren museosäätiön hoitama Kari Suomalaisen pilapiirrosten kokoelma.

www.piipunjuurella.fi

 

Museoviraston Kuvakokoelmat Flickr-kuvapalvelussa

Museoviraston Kuvakokoelmat on julkaisut Flickr-kuvapalvelussa noin 700 kuvaa 1900-luvun Suomesta. Kuvakavalkadi on tarkoitettu ensisijaisesti opetukseen. Historian lisäksi kuvat soveltuvat monien muiden oppiaineiden ryhmätyö-, esitelmä- ja kuvitusmateriaaliksi.

Vuosikymmenittäin ja teemoittain jaoteltujen kuvien aiheita ovat teknologia, liikkuminen, vallankäyttö, asuminen, koululaiset, muoti ja muotoilu, taide ja taitelijat, ammatit, monikulttuurisuus ja ruoka.

Kuvia käytettäessä on mainittava lähteenä Museovirasto ja kuvaajan nimi, jos se on tiedossa. Niitä ei saa käyttää kaupallisissa tarkoituksissa.

www.flickr.com/photos/museovirastonkuvakokoelmat/albums