Risto Volanen: Suomen synty ja kuohuva Eurooppa. Otava 2017, 416 sivua.
Suomen synty ja kuohuva Eurooppa kertoo Suomen historiasta 1789–1919 osana Eurooppaa. Volanen tuo esille, miten sodat ja suuret poliittiset ratkaissut ovat vaikuttaneet Suomen vaiheisiin Ranskan vallankumouksesta lähtien ensimmäisen maailmansodan jälkiselvittelyihin asti. Yhtä lailla Suomea ovat muokanneet ajan suuret aatteet, kuten nationalismi, liberalismi ja sosialismi.
Euroopan vallan kamareissa tehdyt ratkaisut ovat määritelleet Suomen kehityksen päälinjat. Suomen poliittiset toimijat ovat tehneet ratkaisunsa näissä rajoissa. Volanen korostaa, että suuriruhtinaanmaan erityisasema Venäjän imperiumissa antoi Suomelle liikkumatilaa etenkin vuosina 1809–1812 ja 1856–1865. Myös eduskuntauudistus 1906 oli heijastuma tästä.
Venäjän ja Suomen suhde saa luonnollisesti paljon tilaa teoksessa. Volanen tuo kuitenkin hyvin esille, miten Venäjän ratkaisut riippuivat tavalla tai toisella lähes poikkeuksetta Euroopan laajemmasta suurpoliittisesta tilanteesta. Itsevaltaisesti hallitussa maassa hallitsija kyvyt tai kykenemättömyys sekä saama kasvatus vaikuttivat oleellisesti ratkaisuihin.
Volasen tulkinnoista ja painotuksista voi olla hiukan eri mieltä, mutta ”Suomen synty ja kuohuva Eurooppa” on hyvin toimiva kokonaisesitys Suomesta osana modernin Euroopan muovautumista. Se on samalla eurooppalaisen suurpolitiikan kertauskurssi, jota höystävät siellä täällä mehukkaat jutut Euroopan kruunupäiden kummallisuuksista ja lemmenseikkailuista.
Yksi Volasen johtoajatuksista on se, että Suomi on tullut Suomeksi sivistyksen kautta. Volasen tulkinnan mukaan Suomi ja suomalaisuus ovat erityinen ja omaleimainen esimerkki eurooppalaisuudesta. Hän osoittaa samalla, miten kansallisina esitetyillä asioilla on yleensä juurensa kauempana. Impivaaraa ei ole koskaan ollutkaan muuta kuin Aleksis Kiven romaanissa, jossa se on vain nykyaikaan kurkottavan Suomen vastakohtana tarvittava välitila. (JK)
Antti Heinonen: Sodan ja rauhan rahat. Suomen erikoinen setelihistoria 1917–1945. Suomen Pankki ja Edita 2017, 372 s.
Suomella oli itsenäistyessään 1917 oma raha, markka. Muun muassa Suomen Pankin maksuvälineosaston päällikkönä ja Euroopan Keskuspankin setelijohtajana toimineen Antti Heinosen teos ei ole yksinomaan ajanjakson aikana käytössä olleiden seteleiden esittely, vaan se liittää markan osaksi suomalaista yhteiskuntaa.
Setelimallien taustat ja toteutus saavat luonnollisesti ansaitsemansa sijan autonomian loppuvuosista lähtien. Markan muodonmuutokset havainnollistuvat komeista kuvista ja teoksen setelityypit esittelevästä yksityiskohtaisesta loppuosasta, joka esittelee sanallisesti setelien keskeiset ominaispiirteet sekä toimitusajat ja -määrät Suomen Pankkiin. Nämä osuudet kiinnostavat erityisesti numismaatikkoja.
Kirjan painavinta antia tavalliselle historianharrastajalle on maksuvälineiden käytön liittäminen osaksi kulloistakin historiallista tilannetta sekä Suomessa että kansainvälisesti. Vuosiin 1917–1945 sisältyi tässä suhteessa runsaasti käänteitä. Keski-Euroopan hyperinflaatio 1920-luvun alussa ja 1929 alkanut maailmanlaajuinen talouslama vaikuttivat Suomen Pankin toimintaan. Sotavuosina oli toimittava rahan runsauden ja tavaran niukkuuden oloissa.
Itsenäistymisvaiheiden maksuvälinekysymys on oma dramaattinen kokonaisuutensa. Sisällissodan aikana 1918 Suomessa oli kaksi hallitusta, laillinen senaatti ja kapinan johtoon asettunut kansanvaltuuskunta, jotka molemmat tarvitsivat maksuvälineitä. Punainen hallinto soti aluksi Suomen Pankista saamallaan käteisellä, kunnes se alkoi painaa itse markkoja. Vaasan senaatti ryhtyi painattamaan maksuvälineitä. Käytössä oli myös paikallisia hätäratkaisuja.
Erilaiset väärennökset ja niiden uhka vaikuttivat osaltaan Suomen Pankin toimintaan. Eri keskuspankit varautuivat 1930-luvulla väärennöksiin painamalla salaa varaseteleitä. Tällä varauduttiin vihollisen mahdollisiin yrityksiin käyttää väärennettyjä maksuvälineitä. Myös Suomen Pankin setelipaino ryhtyi painamaan varaseteleitä huhtikuussa 1931.
Heinosen tarkastelun päättää uudenvuodenyönä 1946 toteutettu setelienleikkaus, joka merkitsi suurten setelien arvon puolittamista. 500, 1000 ja 5000 markan rahat leikattiin konkreettisesti kahtia, jolloin ne menettivät puolet arvostaan maksuvälineenä. Valtio otti toisen puolen setelin arvosta pakkolainana, joka se ilmoitti maksavansa takaisin vuoden 1949 loppuun mennessä. Leikkauksen yhteydessä myös koko setelistö vaihdettiin. (JK)
Matti Lackman: Kullervo Manner. Kumouksellisen muotokuva. Amanita 2017. 284 s.
Neuvostoliiton salainen poliisi NKVD pidätti Kullervo Mannerin heinäkuun alussa 1935. Sotakollegio langetti hänelle marraskuussa kymmenen vuoden leirituomion, jota hän kärsi suutarin- ja räätälinverstaan päivystäjänä ja raskaan veden mittaajana Uhta-Petšoran leirillä Komissa. Manner menehtyi 15.1.1939 kuolinsyytodistuksen mukaan keuhkotautiin ja haudattiin lähelle nykyistä Uhtaa, Tšibjun kyulän ensimmäisen vesilaitoksen hautausmaalle.
”Se oli vaatimaton kuolema ja hautaus yhdelle Suomen työväenliikkeen tunnetuimmalle johtajalle”, kirjoittaa oululainen professori Matti Lackman uudessa elämäkerrassaan. Kullervo Manner oli toiminut SDP:n kansanedustajana vuodesta 1910, eduskunnan puhemiehenä huhtikuusta 1917 alkaen, SDP:n puheenjohtajana kesäkuusta 1917 alkaen, Kansanvaltuuskunnan puheenjohtajana eli punaisen Suomen pääministerinä tammikuusta 1918 alkaen ja hänelle oli annettu diktaattorin valtuudet ainoana Suomen historiassa 3.4.1918.
Mannerin tuhoaminen oli hänen elämänikäisen puoluetoverinsa Otto Ville Kuusisen suunnittelema. Päällimmäiseksi selitykseksi Kuusisen menettelylle Lackman nostaa riidan puoluehistoriasta. Manner ja hänen puolisonsa Hanna Malm näyttivät syyttävän Leniniä ja bolševikkeja petoksesta ratkaisevalla hetkellä 1918. Lenin oli yllyttänyt suomalaiset sosialistit kapinaan tammikuussa, mutta jättänyt heidät yksin tehdessään rauhan Saksan kanssa Brest-Litovskissa 3.3.1918.
Elo-syyskuussa 1918 Moskovassa perustettu Suomen kommunistinen puolue oli muutaman sadan ihmisen joukko, joka koostui Suomesta epäonnistuneen vallankumouksen jälkeen paenneista sosialisteista. Lackman käyttää paljon tilaa kuvaillessaan suomalaisten kommunistien keskinäisiä riitoja ja puhdistuksia Neuvostoliitossa heidän valmistellessaan aseellista kumousta Suomessa, Skandinavian maissa, Saksassa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa. Suunnitelmat olivat rajuja, mutta toteutus ontui joka askeleella.
Suomessa toimiessaan Manner oli horjunut parlamentaarisen reformismin ja väkivaltaisen luokkataistelun välillä kuten pääministeriksi maaliskuussa 1917 noussut Oskari Tokoi. Kuusisen syytöksen mukaan Mannerilla eduskunnan puhemiehen tehtävä nousi päähän ja hän ”jäi ikuiseksi porvarillisen eduskunnan puhemieheksi”.
Mutta Neuvostoliitossa Mannerin linja oli jyrkän luokkataisteluhenkinen kommunisti. Manner toimi muun muassa suomalaisten punaupseerikurssien kutsuntatoimiston vetäjänä maailmanvallankumouksen edistäjän Kominternin johtotehtävissä.
Mikä teki Vampulan kirkkoherran pojasta Mannerista aseellisen vallankumouksen keulakuvan? Hän oli komea, hyvin ja jopa huolitellusti pukeutuva, innostava puhuja. Mutta hän ei näytä olleen strategi Kuusisen tapaan, ei toimeenpanija Valpas-Hännisen tapaan, vaan sanavalmis hyökkääjä, jopa jyrkkä herjaaja. Eikä hän näytä omanneen johtajan kykyä pitää joukkojaan koossa ja valitulla linjalla.
Käännekohdaksi Mannerin uralla muodostui elo-syyskuu 1917, kun hän puhemiehenä kieltäytyi hyväksymästä eduskunnan hajotuskäskyä ja yritti kutsua hajotetun eduskunnan koolle kahteen kertaan. Lokakuusta lähtien hän oli enemmän vallankumouksen kuin parlamentaarisen reformismin kannalla.
Lackmanin laaja (kahdelle palstalle pienellä fontilla painettu) teos on tervetullut lisä kohtalonvuosien 1917–1918 ymmärtämiseen. Sanaradikalismin seuraava askel oli aseisiin tarttuminen. Mutta vallankumous syö lapsensa, kirjaimellisesti. (MH)
Olli Kleemola, Valokuva sodassa. Neuvostosotilaat, neuvostoväestö ja neuvostomaa suomalaisissa ja saksalaisissa sotavalokuvissa 1941–1945. Sigillum 2016. 335 s.
Sotahistoriassa on kaksi erilaista tasoa, yhtäältä taistelu ja sen takana oleva poliittinen todellisuus, ja toisaalta on arki ja inhimillinen sodan kokemus. Edellistä kuvaavat kartat, jälkimmäistä valokuvat. Mutta varsinkin sotakuvia on katsottava lähdekriittisesti. Kuvien aitous ja tarkoitus on analysoitava.
Sotakuvien kohteissa on kaksi erilaista ryhmää: omat ja vihollinen. Olli Kleemola analysoi väitöskirjassaan mielikuvaa, jota sotavankikuvien avulla pyrittiin luomaan ja rakentamaan Neuvostoliitosta, sen sotilaista sekä Saksan ja Suomen miehittämistä Neuvostoliiton alueista ja niiden asukkaista.
Toinen tarkastelukulma koskee sotapropagandaa: millaisia kuvia virallisilta kuvaajilta tilattiin, mitä julkaistiin, ja mitä jätettiin julkaisematta. Kolmas näkökulma on tavallisten sotilaiden ottamien kuvien piirtämä kuva vihollisesta.
Aineistoon on sadoista tuhansista kuvista seuloutunut noin 15 500 kuvaa. Ne Kleemola jaotteli neljään aihepiiriin: (1) sotavangit ja naissotilaat, (2) neuvostoliittolaiset kaatuneet sotilaat ja kuolleet siviilinaiset, (3) neuvostosotilaan ja neuvostohallinnon toiminnan jäljet ja (4) vallatut alueet ja niiden väestö.
Olli Kleemolan teos on vahva analyysi vakavasta aiheesta. Vanhat mielikuvat Venäjän kansanluonteesta jatkuvat vahvoina uudessa mediassa valokuvassa. Sodan tavoitteiden ja rintamatilanteen muutokset näkyivät kuvissa.
Teos on erinomainen kuvalukutaidon opas. Jokaisella kuvalla on tarinansa, eikä mikään ole sitä miltä näyttää. Vasta taustatieto avaa kuvan todellisen informaation. Sota on rumaa eivätkä kuvat ole kaunista katseltavaa. Kuvaamatta jätetty aihe olivat omat tappiot, kaatuneet ja haavoittuneet.
Saksalaisten ja suomalaisten sotakuvien vertailu tekee teoksesta erityisen merkittävän. Osaltaan se kuvaa Saksan ja Suomen erityislaatuista yhteistyötä. Hitlerin Saksa tuhoutui toisessa maailmansodassa, mutta Suomi selvisi Saksan avulla, ja siitä huolimatta. (MH)
Mannerheimin vaikeudet
Teemu Keskisarja: Hulttio. Gustaf Mannerheimin painava nuoruus. Siltala 2016. 288 s.
Martti Turtola: Mannerheim. Tammi 2016. 310 s.
Yllättävää kyllä, Suomen Marsalkka Gustaf Mannerheimin (1867–1951) elämästä ja toiminnasta löytyy tuoretta sanottavaa. Teemu Keskisarja on lähilukenut perheen kirjeenvaihtoa ja Haminan kadettikoulun asiakirjoja ja tarkentanut aiempaa tietoa. Martti Turtola ei kaiva uusia lähteitä, mutta punnitsee monien tutkimustensa antamalla kokemuksella Mannerheimin ratkaisuja. Kumpikin teos on lähinnä tutkielma vaikeasta luonteesta.
Mannerheimin isän Carlin liiketoimet ja pelaaminen johtivat umpikujaan, pakenemiseen ja Louhisaaren kartanon menettämiseen. Äiti kuoli varhain ja lapset jäivät sukulaisten armoille. Keskisarja katsoo kuitenkin, että Gustafin rikkeet koulussa ja erottaminen kadettikoulusta johtuivat enemmän hänen luonteestaan kuin kodin romahduksesta.
Gustafin käytös oli jatkuvasti huonoa, usein ala-arvoista, selittelyt kestämättömiä ja rahanpyyntökirjeet matelevia. Huikenteleva elämäntyyli oli kuin luistelua meren jäällä kohti avomerta. Kerta toisensa jälkeen Mannerheim putosi kylmään veteen, rannalta neuvojien ja kauempana kaartelevien kauhuksi. Mutta seikkailukertomusten sankarin tapaan hän selvisi ”kuin ihmeen kaupalla” mahdottomalta näyttävästä umpikujasta.
Avain Mannerheimin suuruuteen piileekin ehkä hänen kyvyssään selviytyä, päästä eteenpäin mahdottomalta näyttävässä tilanteessa, toimia päättäväisesti ankarassa paineessa. Kansallissankari hänestä tuli vasta talvisodassa 1939–1940. Mannerheimista tuli Suomen selviytymistaistelun symboli.
Kirjan ote ohenee lopussa, kun Mannerheimin ura etenee. Keskisarja raottaa Gustafin onnettoman, mutta ilmeisen lahjakkaan puolison Anastasia Arapovan näkökulmaa niin paljon, että hänestä tekee mieli tietää enemmän.
Martti Turtola on kirjoittanut elämäkerrat monista suomalaisista kenraaleista ja presidentti Rytistä. Hänen teoksensa on sarja esseitä, tutkielmia ja kommentteja Mannerheimin luonteenpiirteistä ja uran käännekohdista. Luettavuus olisi ehkä voittanut, jos asiat tuntevan tekijän pohdinnat olisi keskitetty valaisemaan Mannerheimin ratkaisuja johtajana eri tilanteissa eikä puettu niitä elämäkerran muotoon.
Turtolan teosta kannattaa lukea kynä kädessä, merkitä sivun laitaan huuto- ja kysymysmerkkejä ja jatkaa keskustelua hänen tietoisen provosoivista tulkinnoistaan. Otetaan yksi: oliko Mannerheim todella ”korvaamaton” jo keväällä 1918? Jos punaiset olisivat napanneet Mannerheimin Tampereen asemalla tammikuussa, olisiko laillinen hallitus hävinnyt vapaussodan ja kapina jäänyt kukistamatta? Pohjanmaalla oli kenraali Paul von Gerich organisoinut suojeluskuntia ja järjestänyt sotilaskoulutusta jo kuukauden ajan. Eikö esimerkiksi hänestä – eikä kenestäkään muuta – olisi ollut johtamaan hallituksen joukkoja ja Saksasta saapuneita jääkäreitä?
Mannerheimista tulee kirjoittaa kriittisesti kuten muistakin historian suurmiehistä. Jäämme edelleen odottamaan perusteellista tutkimusta Mannerheimin johtaman päämajan toiminnasta vuosina 1918 ja 1939–1945. Jos joku haluaa lukea vain yhden teoksen Mannerheimista, se on edelleen J. E. O. Screenin Mannerheim (Otava 2001). (MH)
Tarkka kartoitus suunnistuksen varhaisvaiheista
Kalle Rantala: Orienteerausta ja oijustusta. Suunnistuksen varhaisvaiheet Suomessa 1900–1945. Suomen Suunnistusliitto 2016. 122 s.
Urheilumuseon erikoistutkijan Kalle Rantalan tutkimus esittelee suunnistuksen varhaisvaiheet 1900-luvun alusta sotavuosiin. Rantala tarkastelee suunnistuksen kehitystä osana suomalaista yhteiskuntaa. Suunnistus on kytkeytynyt niin kansalaistaitoja kehittämään pyrkineeseen järjestötoimintaan kuin sotilaskoulutukseen.
Teos ulottuu vuoteen 1945, jolloin Suunnistamisliitto aloittaa toimintansa itsenäisenä lajiliittona. Jo ennen tätä Suomessa oli suunnistettu vuosikymmeniä.
Venäjän vallan aikaisessa Suomen sotaväessä suunnistusopetusta annettiin erikoiskoulutusta saaneille sotilaille, joille opetettiin myös kompassin käyttöä. Kartanluku ja suunnistus kuuluivat Saksaan jääkäreiksi lähteneiden vapaaehtoisten koulutukseen ensimmäisen maailmansodan aikana. Itsenäisen Suomen armeijassa opeteltiin aluksi tiedusteluhiihtoa ja -juoksua. Maanpuolustuksen näkökulmasta suunnistuksenomaisten maastossa liikkumistaitojen kehittäminen oli luonnollisesti tärkeää.
Suunnistustaidon yleistymistä tuki 1910-luvulta alkaen osaltaan partioliike, jossa myös tytöt pääsivät opettelemaan maastossa liikkumista ja retkeilyä. Suojeluskunnista tuli Suomen itsenäistyttyä merkittävä suunnistustaitojen kehittäjä. Tiedusteluhiihto ja -juoksu kuuluivat suojeluskuntien urheiluohjelmaan. Tiedustelujuoksusta tulikin nopeasti varsin suosittu suojeluskuntaurheilun muoto.
Ensimmäisen urheiluseuran järjestämä suunnistuskilpailu käytiin 1923, kun Helsingin IFK piti kilpailut Kauniaisissa marraskuussa 1923 ruotsalaisen urheilutoimittajan Gösse Holmerin aloitteesta. Urheiluseurat eivät kuitenkaan vielä 1920-luvulla syttyneet suunnistukselle. Tilanne muuttui 1930-luvulla, kun muun muassa aikakauden tunnetuin urheilutoimittaja Martti Jukola ryhtyi tekemään suunnistuspropagandaa.
Ruotsinkielinen urheiluliitto SFI alkoi järjestää omia suunnistusmestaruuskilpailuja 1934, ja seuraavana vuonna Suomen Urheiluliitto perusti Tampereen Pyrinnön aloitteesta suunnistamisvaliokunnan. (Suunnistusta edelsivät nimityksenä orienteeraus, suunnistautuminen ja suunnistaminen.) Lajin kasvua tuki molempien liittojen aloittama koulutustyö. Suomenkieliseen koulutukseen tarjosi erinomaiset mahdollisuudet 1937 valmistunut Vierumäen urheiluopisto maastoineen.
Suunnistuksesta kasvoi ylioppilasurheilun suosituin laji 1930-luvun lopulla. Suomen Akateeminen Urheiluliitto otti lajin ohjelmaansa 1934, ja maanpuolustushenkisessä ilmapiirissä harrastajamäärä kasvoi nopeasti. Akateemisiin kisoihin osallistui runsaasti myös naisylioppilaita. Suunnistusta harrastettiin lisäksi jonkin verran puulaakiurheiluna. Mikäli Helsingissä olisi voitu pitää vuoden 1940 kesäolympialaiset, niin varsinaisen olympiaohjelman ulkopuolella samaan aikaan kisojen kanssa olisi järjestetty suuren kansainväliset suunnistuskilpailut.
Sotavuosina suunnistamistaidot olivat tarpeen etenkin tiettömissä korpimailla liikkuneille taistelijoille. Suunnistus oli myös laajalti harrastettu rintamaurheilun muoto. Sotilaspojat kilpailivat kotirintamalla omissa kisoissaan.
Suunnistusta vaikeutti pitkään se, että kannettavat kompassit olivat heikosti toimivia kuivakompasseja. Suurikokoiset nestekompassit soveltuivat käytettäväksi esimerkiksi laivoissa. Tuomas Vohlosen 1930-luvun alussa patentoima pienikokoinen nestekompassi helpotti oleellisesti suunnistamista maastossa. Vohlosen 1936 perustama Oy Suunto jatkaa edelleen toimintaansa. Rantala kertoo myös suunnistuskenkien ja -vaatteiden varhaisvaiheista.
Uuden lajin nopea kasvu herätti jonkin verran vastustusta 1930-luvun lopulla. Maanviljelijät ja metsästäjät karsastivat suunnistajia sekä retkeilijöitä. Suunnistajat pyrkivät kuitenkin lajin järjestelmällisen kilpailutoiminnan varhaisvaiheista sovittamaan tarpeensa yhteen muiden metsänkäyttäjien kanssa, mikä ehkäisi jyrkän vastakkainasettelun syntymisen.
Teoksen kuvituksena on runsaasti karttoja, joiden kehityksestä lukija saa yleiskuvan. Kirjan kuva-aineisto on muutoinkin edustava. Mukana on myös tukku harvinaisia värikuvia sota-ajalta.
Suomen ensimmäinen naisministeri oli tahtonainen
Aura Korppi-Tommola: Miina Sillanpää. Edelläkävijä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2016, 176 s.
Miina Sillanpää kuului Suomen ensimmäiseen eduskuntaan ja oli maan ensimmäinen naispuolinen ministeri. Professori Aura Korppi-Tommola käy läpi Miina Sillanpään 150-vuotisjuhlavuoden kunniaksi julkaistussa teoksessa päähenkilön elämänvaiheet läpi temaattisesti.
Sillanpäälle (1866–1952, alkujaan Vilhelmiina Riktig) tärkeitä asioita olivat muun muassa naisten oikeudet, tasa-arvo, lastensuojelu ja osuustoiminta. Hän aloitti yhteiskunnallisen uransa palvelijattarien ja kotitaloustyötä tekevien aseman parantamispyrkimyksistä 1890-luvun lopussa.
Sillanpää lähti mukaan työväenliikkeeseen, jossa hän kuului maltillisiin toimijoihin. Hänen ajatteluunsa vaikuttivat myös fennomania ja ajan nationalistiset virtaukset. Sillanpää otti etäisyyttä radikalisoituvaan sosiaalidemokraattiseen puolueeseen syksyllä 1917. Olikin luontevaa, että hän kuului puoluetoiminnan uudelleenkäynnistäjiin itsenäisyyden alkuvuosina.
Temaattisen lähestymistavan vuoksi päähenkilön vaiheet tulevat esitetyksi osin hajanaisesti. Sillanpään valinta ministeriksi 1926 jää hiukan ylimalkaisen esittelyn varaan. Sosiaalidemokraattien vähemmistöhallitusta johtanut pääministeri Väinö Tanner oli hänen esimiehensä myös Osuusliike Elannossa, mikä osaltaan lienee edesauttanut valintaa.
Sillanpää henkilönä jää teoksessa etäiseksi. Tekstin perusteella hänestä välittyy reformien avulla yhteiskuntaa kehittämään pyrkineen tahtonaisen kuva. Sillanpää oli valmis tekemään yhteistyötä myös porvarillisten naispoliitikkojen kanssa, mistä radikaalimmat toverit arvostelivat häntä.
Miina Sillanpään elämäkerta kertoo myös suomalaisen yhteiskunnan muuttumisesta 1870-luvulta 1950-luvulle. Kiertokoulua ja Jokioisten tehtaankoulua käynyt Sillanpää työskenteli ensin tehtaassa Jokioisilla. Hän lähti palvelijattareksi Porvooseen ja edelleen Helsinkiin. Sillanpää kykeni luomaan merkittävän yhteiskunnallisen uran, jonka näkyvimpinä ilmentymänä ovat edelleen ensi- ja turvakodit.
Ensimmäisen eduskunnan 19 naisesta Sillanpää vaikutti pisimpään poliittisessa elämässä. Hän toimi viimeisimmät 12 eduskuntavuottaan 1936–1948 muun muassa ikäpuhemiehenä. (JK)
Miina Sillanpää -seuran kotisivut.
Saksa ja Suomi 1918
Marjaliisa Hentilä ja Seppo Hentilä: Saksalainen Suomi 1918. Siltala 2016. 432 s.
Suomen itsenäisyysmiehet olivat jo maailmansodan alusta 1914 lähtien rakentaneet sen varaan, että Suomi ei pääse eroon Venäjästä ilman ulkopuolista tukea eli se voi tapahtua vain Venäjän vihollisen Saksan avulla. Saksan poliittisesta tuesta ja sotilaallisesta avusta oltiin valmiita maksamaan sen varmistamiseksi tarvittava hinta.
Aluksi toivottiin Saksan maihinnousua ja valmistauduttiin sitä tukemaan. Tämä oli päävaihtoehto suomalaisten sotilaallisissa suunnitelmissa vielä loppukesästä 1917. Saksaan sotilaskoulutukseen helmikuusta 1915 alkaen lähteneet vapaaehtoiset, joista muodostui Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27, oli tarkoitettu nimenomaan tukemaan saksalaisten maihinnousua.
Asetelma muuttui marraskuun alussa 1917, kun rauhaa luvanneet bolševikit kaappasivat Leninin ja Trotskin johdolla vallan Pietarissa ja Suomi katkaisi samana päivänä valtioyhteyden Venäjään. Suomesta esitettiin useita viralliseksi tulkittuja avunpyyntöjä Saksalle syksyllä 1917 ja alkuvuodesta 1918. Saksan reaktiota avunpyyntöihin mutkisti Venäjän ja Saksan aselepo ja rauhanneuvottelut, jotka alkoivat joulukuussa 1917 ja johtivat helmikuun tauon jälkeen Brest-Litovskin rauhansopimukseen 3.3.1918.
Saksan ulkoministeriö ja sotilasjohto olivat eri mieltä Suomen avunpyyntöihin vastaamisesta, mutta kun näytti siltä, että länsivallat olivat muodostamassa uutta rintamaa Jäämeren rannikon suunnasta, he päättivät lähettää Suomeen retkikunnan, tai oikeammin kolme.
Ahvenanmaalle rantautui amiraali Hugo Meurerin johtama Saksan keisarillisen laivaston osasto 5.3.1918. Se teki tyhjäksi Ruotsin yrityksen vallata Ahvenanmaa.
Hankoon saapui kenraali Rüdiger von der Goltzin johtama Itämeren divisioona 3.4. Siihen kuului noin 9 000 miestä, jotka etenivät Tammisaaren ja Karjaan kautta Länsi-Uudenmaan läpi ja vapauttivat Helsingin 13.4. punaisista vallankumousjoukoista. Joukot kohtasivat laillisen hallituksen joukot Hämeenlinnassa.
Loviisaan nousi maihin eversti Otto von Brandensteinin komentama noin 3 000 sotilaan muodostama osasto 7.4. Se osallistui merkittävästi taisteluun Lahdesta, joka ratkesi huhtikuun lopussa.
Hentilöiden teoksen mukaan saksalaisten maihinnousu punaisten selustaan varmisti valkoisten voiton ja lyhensi sisällissodan taisteluja viikoilla, jopa kuukausilla. Saksalaisia sotilaita menehtyi yli 500. Heitä vastaan taistelleita punaisia menehtyi noin 1 700 eli noin kolmannes kaikista kaatuneista punaisista. Suomessa on nelisenkymmentä saksalaisten sotilaiden hautaa, joista noin 30 hautapaikalla on vuoden 1918 muistomerkki.
Teoksessa on monia syventäviä henkilökuvia alkaen Rüdiger von der Goltzista ja ulottuen mm. Venäjän armeijasta Saksan palvelukseen siirtyneeseen ja Suomen sotaministeriksi ja sotaväen päälliköksi päätyneeseen everstiluutnantti Wilhelm Thesleffiin ja ”kaksinkertaiseen aseveljeen” Nikolaus von Falkenhorstiin.
Marjaliisa ja Seppo Hentilän teoksen ansio on kuvata Suomeen tulleiden saksalaisten sotilasosastojen taustat, taistelut ja niiden jälkeinen puolen vuoden elämä Suomessa. Erityisen ansiokasta on tuoda esiin, kuinka saksalaiset ja suomalaiset kohtasivat toisensa arjessa. Hiukan vanhakantaiseen tapaan tekijät sivuuttavat punaisen vallankumouksen, mikä oli Saksan intervention pyytämisen ja toteuttamisen tärkeä syy. Spekulatiivinen pohdinta siitä, miten ”Suomi pelastui Saksan avulta”, saa myös turhan suuren painon, kun historia on täynnä muitakin toteutumattomia vaihtoehtoja.
Saksa romahti loka-marraskuussa 1918, sen joukot antautuivat ja sielläkin koettiin epäonnistunut vallankumousyritys. Maailmansodan voittajien vaatimuksesta viimeiset saksalaiset sotilaat lähtivät Suomesta 16.12.1918. (MH)
Rony Smolar & Adiel Hirschovits. Makkabi. Helsingin juutalaisen urheiluseuran historia. Kirjokansi 116. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2016, 271 s.
Vuonna 1906 perustettu Helsingin Makkabi on tiettävästi maailman vanhin keskeytyksettä toiminut juutalainen urheiluseura. Makkabi toimi vuoteen 1932 saakka nimellä Stjärnan. Nykyinen nimi viittaa Juudas Makkabialaiseen, joka oli yksi Palestiinan alueella 168 vuotta eaa. puhjenneen juutalaiskapinan johtajista.
Seuran vaiheet nivoutuvat kiinteästi suomenjuutalaisten historiaan. Makkabilla on ollut merkittävä asema Helsingin juutalaisnuorison kasvattajana. Makkabin perustamisvuonna Helsinkiin valmistui myös synagoga. Seurakunnan johto suhtautui aluksi kielteisesti nuorten ajamaan ”muskelijuutalaisuuteen”. Jyrkimmän tulkinnan mukaan urheilu ei kuulunut juutalaisille lainkaan.
Vanhempi väki vakuuttui kuitenkin vähitellen urheiluseuran mahdollisuuksista kiinteyttää ja vahvistaa juutalaisyhteisöä. Stjärnanin / Makkabin toiminta liittyi juutalaiseen nationalismiin, sionismia. Toisaalta se lähti halusta liittää juutalaisyhteisö osaksi muotoutumisvaiheessaan ollutta suomalaista yhteiskuntaa.
Makkabin historiateoksen suurin ansio on se, että se liittää seuran vaiheet kiinteäksi osaksi Suomen juutalaisyhteisön historiaa. Teoksen lukemalla saa yleiskuvan juutalaisuudessa Suomessa etenkin 1800-luvun lopulta 1940-luvulle saakka. Smolar ja Hirschovits liittävät seuran myös juutalaisten kansainvälisen Makkabi-urheiluliikkeen vaiheisiin.
Seura suurimmat menestyksen vuodet ajoittuvat 1920–1930-luvuille. Tunnetuimpia seuraan kuuluneita urheilijoita ovat vuoden 1924 joukkuejuoksun olympiavoittaja Elias Katz, maajoukkuejalkapalloilija Roni Porokara ja jääkiekkoilija Kim Hirschovits. Porokara ja Hirschovits kuuluivat seuraan juniorivuosinaan.
Teos on sujuvaa luettavaa, mutta rakenteeltaan valitettavan sirpalemainen. Samat asiat toistuvat tekstissä useaan otteeseen. Aineiston jaksottaminen pääosin kronologisesti olisi tuonut ryhtiä teokseen. Henkilöesittelyt ja seuran jäsenten saavutukset saavat väljän taiton vuoksi suhteettoman paljon tilaa. Komea kuva-aineisto tuo puolestaan kirjaan ilmeikkyyttä. (JK)
Suomi-kuvan tekijöitä 1800-luvulla
Suomi 19:llä vuosisadalla suomalaisten kirjailijain ja taiteilijain esittämä sanoin ja kuvin. G. W. Edlund 1898, 2. painos. Uusintapainos Pekka Tuomikoski (toim.) Suomi 1800-luvulla. Juttuapaja, wanhatkirjat.fi, 2014.
Leo Mechelinin aloitteesta julkaistu ja hänen päätoimittamansa Suomi 19:llä vuosisadalla -teos valottaa monipuolisesti suomalaisten ja erityisesti suomalaisen kulttuurieliitin käsityksiä Suomesta 1800-luvun lopussa. Teos oli tarkoitettu myös ulkomaiselle lukijakunnalle. Sen ensimmäinen painos valmistui 1893 ja toinen 1898.
Teoksen ruotsinkielinen painos oli 6 600 kappaletta. Ruotsissa teosta myytiin nopeasti 2 500 kappaletta. Suomenkielinen painos oli 2 500, venäjänkielinen 530, saksankielinen 400 sekä englannin- ja ranskankieliset 300. Teoksen saivat lahjaksi sekä Aleksanteri III että Nikolai II.
Kirja esittelee Suomen kokonaisena kansakuntana, joka koostuu omaleimaisista maakunnista ja heimoista. Vielä keskeisempää on Suomen kuvaaminen valtiona. Teos alkaa Zacharias Topeliuksen Suomen kansaa ja maata käsittelevällä osuudella. Valtiollisista oloista kirjoitti Mechelin. Hän arvosteli kuvauksensa loppupuolella alkanutta venäläistämistä, joka oli herättänyt levottomuutta suuriruhtinaskunnassa.
Teos esittelee Suomen tiedettä ja kulttuuria monipuolisesti. Sen kuvituksesta vastasivat aikansa tunnetuimmat taiteilijat. Kirjan loppuun sisältyy Pirkko Leino-Kaukiaisen teoksen historiallisiin yhteyksiinsä sijoittava artikkeli ”Suomi 19:llä vuosisadalla – kansallisteos. Suomi – mikä maa?”.
Helsinki 1914–1918
Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa. Sotasurmat 1917–1918. Toimittanut Jarmo Nieminen. Helsingin kaupungin tietokeskus, Gummerus Kustannus Oy 2015. 526 s.
Teoksen pääkohteena ovat Helsingin sotasurmat ensimmäisen maailmansodan, vallankumouksen ja sen kukistamiseksi käydyn sisällissodan ajalta. Vuosina 1917 ja 1918 Helsingissä surmattiin lähes 700 ja vankileireillä menehtyi 1 600 ihmistä. Kevättalvella 1918 Helsinkiin myös haudattiin satoja muilla rintamilla kaatuneita punakaartilaisia ja Venäjän armeijan sotilaita. Matrikkelit ja hakemistot on koottu sadan sivun mittaisena selkeisiin kokonaisuuksiin.
Sotasurmille luodaan taustaa artikkeleissa, joiden ryhmittelyille on annettu otsikot: Helsinki maailmansodassa, Sota Helsingissä, Helsingin vankileirit ja Sodan arvet. Teos on uusiin lähteisiin perustuva sotasurmien perusteellinen kooste. Sen ansiot ovat runsaissa yksityiskohdissa ja lähdekritiikissä.
Näkökulmia Helsinkiin ensimmäisessä maailmansodassa saa myös Samu Nyströmin väitöskirjasta ”Poikkeusajan kaupunkielämäkerta. Helsinki ja helsinkiläiset maailmansodassa 1914–1918” (Helsingin yliopisto, Humanistinen tiedekunta 2013, 367 s.) ja Laura Kolben ja Samu Nyströmin kirjoittamasta ja Gunnar Lönnqvistin valokuvia sisältävästä suurelle yleisölle suunnatusta teoksesta ”Helsinki 1918. Pääkaupunki ja sota” (Minerva, 2008, 3. painos 2014, 177 s.).
Asutustoiminnan mikrohistoriaa Lapinlahdelta
Hannu Heikkilä. Evakosta pienviljelijäksi. Kirjeitä ja arkielämää Anni ja Yrjö Mureen asutustilalla Lapinlahden Alapitkällä vuosina 1944–1974. Väärnin pappilan julkaisuja 18, 2016.
Karjalaisten sijoittuminen uusille asuinsijoilleen jatkosodan jälkeen on kuvattu osana jälleenrakennusvuosien menestystarinaa, jonka perusta oli maaseudulla toteutettu asutustoiminta. FM Hannu Heikkilän Jyväskylän yliopistossa tarkastettuun pro gradu -työhön pohjautuva Evakosta pienviljelijäksi osoittaa syntyjään salmilaisten Mureen sisarusten kirjeenvaihtoon tukeutuen, että tämä käsitys on vähintään nostalgian värittämä.
Erityisen hankalana sopeutumisen kokivat monet karjalan kieltä puhuneet rajakarjalaiset, joita erotti kantaväestöstä myös ortodoksinen uskonto. Heihin kuuluivat myös Lapinlahden Alapitkältä asuntoviljelystilan saaneet Mureen sisarukset Yrjö ja Anni, jotka olivat joutuneet lähtemään Salmin Kirkkojoelta. Yrjö ja Anni kävivät tiivistä kirjeenvaihtoa muualle Suomeen asettuneiden sisarustensa kanssa.
Maaseudulla kaikkein hankalin vaihe koettiin heti sotien jälkeen, kun karjalainen maaseutuväestö odotti pääsevänsä uusille tiloilleen ja savolaiset pelkäsivät menettävänsä maitaan asutustoimintaan. Karjalaiset joutuivat lisäksi asumaan kantaväestön omistamissa rakennuksissa, mikä osaltaan aiheutti jännitteitä. Ilmapiiri alkoi lientyä karjalaisten saatua maata ja löydettyä paikkansa kyläyhteisössä.
Heikkilän teos kertoo havainnollisesti ja elävästi pienviljelijän arjesta. Se taustoittaa myös pienviljelyksen katoamista Suomesta ja samalla Veikko Vennamon johtaman Suomen Pientalonpoikien Puolueen (SPP) historiaa. Yrjö Mure kuului SPP:n ja myöhemmin Suomen Maaseudun Puolueen aktiiveihin Lapinlahdella.
Teksti on pääosin sujuvaa asiaproosaa. Paikoitellen teoksesta puskee läpi opinnäytemäisyys, joka ilmenee toistuvina viittauksina teoriapohjaan ja graduille ominaisena alleviivaavana todisteluna. Tältä osin teosta olisi voinut toimittaa hiukan enemmän. Teoksen alussa on hyvä yhteenveto siirtokarjalaisuuteen liittyvästä tutkimuksesta ja asutustoimintaan koskevista käsitteistä.
Kuvitus täydentää hyvin kirjaa. Perusilmeeltään asialliseen teoksessa on turhaan käytetty kolmenlaista toisistaan huomattavasti poikkeavaa kirjasinta, joista etenkin kirjalainauksiin valittu on turhan koukeroinen.
Mureen tila muuttui kesäasunnoksi 1970-luvulla ja autioitui kokonaan lapsettomien sisarusten kuoltua 1980-luvulla. Se on toiminut Suomen Asutusmuseona vuodesta 2000 lähtien. Tila on Suomen ainoa museoitu asutustila. (JK)
Hannu Heikkilän tutkimuksen voi tilata osoitteella info@vaarninpappila.fi hintaan 30 euroa ja postitettuna 37,50 euroa.
Linkit:
Oopperanjohtajan kolme elämää
Juhani Koivisto: Alfons Almi. Elämäntarina viidessä näytöksessä. Aurinko kustannus 2016. 279 siv.
Suomessa on vain yksi täysimittainen ooppera- ja balettitalo. Omaa rakennusta alettiin kaavailla, kun Kotimainen ooppera perustettiin 1911. Väliaikaiseksi tilaksi osoitettiin venäläisen valtionteatterin 1879 rakennettu talo Bulevardin ja Annankadun kulmassa. Se jäi itsenäistymisen yhteydessä Suomelle 1917. Aleksanterin teatteri oli alusta lähtien liian pieni ja uutta taloa alettiin heti suunnitella. Lopulta oopperatalo valmistui Töölönlahden rannalle 1993. Rakennushankkeen sitkein ajaja Alfons Almi oli kuollut kaksi vuotta aikaisemmin 86-vuotiaana. Harjannostajaisissa hän ehti olla. Pieni näyttämö on nimetty Almi-saliksi.
Alfons Almin elämäntarina on tärkeä ja kiinnostava luku Suomen kulttuurihistoriaa. Orpopoika Alfons Alm kasvoi lastenkodissa ja aloitti työt renkinä 13-vuotiaana. Ura lähti nousuun, kun hän pääsi ensin maanviljelys- ja sitten meijerikouluun. Valion milkkimestarina toimiessaan hän aloitti laulamisen Suomen Laulussa. Meijerinjohtajana hän toimi Vaasassa ja Sortavalassa, jossa hän lauloi ensimmäisen oopperaroolinsa Carmenin Don Josén 1931. Solistikiinnityksen Suomalaiseen oopperaan Alm sai kaksi vuotta myöhemmin. Nimen Almi hän otti 1934.
Talvisodan Almi aloitti kersanttina ”Stadin peestossa” eli kenttätykistörykmentti neljän toisessa patteristossa. Hän osoitti suurta taitoa ja rohkeutta niin talvi- kuin jatkosodassakin haavoittuen konekiväärin luodista jalkaan. Toukokuussa 1943 vänrikiksi ylennyt Almi kutsuttiin 18. divisioonan komentajan kenraali Aaro Pajarin henkilökohtaiseksi adjutantiksi. Sodan aikana hän esiintyi viihdytyskiertueilla.
Sodan jälkeen ura jatkui solistina oopperassa. Hänet kiinnitettiin oopperan talouspäälliköksi, apulaisjohtajaksi ja lopulta pääjohtajaksi. Juhani Koivisto kuvaa myös suoraviivaisen mutta tuloksekkaan johtamistyylin ja balettitanssija Doris Laineen kanssa solmitun avioliiton herättämät reaktiot. Almin näkyvin saavutus oli oopperan oman orkesterin perustaminen. Jäätyään eläkkeelle 1971 hän jatkoi Oopperatalosäätiön toiminnanjohtajana vuoteen 1988.
Ooppera on eliittitaidetta vain samassa mielessä kuin NHL jääkiekossa: alan parhaat kyvyt esittävät parasta osaamista. Aidon taiteen ymmärrys ja arvostus eivät katso yhteiskuntaluokkaa, mistä kertoo maamme kuorojen ja musiikkiopistojen määrä ja taso. Ooppera on tavoitellut ja tavoittanut suurta yleisöä jo vuosikymmeniä, aikaisemmin junalla tehdyillä kiertueilla ja vierailuilla, nykyisin myös digitaalisin keinoin. Suomen pienissä oloissa ei oopperataloa olisi kuitenkaan rakennettu eikä talo pysyisi pystyssä ilman valtion tukea.
Suomen Kansallisoopperan päädramaturgi Juhani Koivisto on kuvannut Alfons Almin taistelut elävästi ja kriittisesti. Taidelaitoksen sisäiset kiistat hän tuntee ja osaa suhteuttaa niiden merkityksen.
Kansanvalistusta ja ”trollien” torjuntaa
Pentti Kokko: Tuntematon kansakoulunopettaja. Taavi Kokko Luumäeltä Ruskealaan 1865–1907. Omakustanne 2016. 464 sivua.
Laatokan pohjoispuolella sijaitsevassa Ruskealassa toiminut kansakoulunopettaja Taavi Kokko oli raittiusmies, maa- ja meijerimies, kirkkoväärti, kunnallis- ja suomalaisuusmies. Kaiken aikaa hän oli sanomalehtien kirjeenvaihtaja. Suomi nousi, kun miltei joka kylään tuli intomielinen ja monitoiminen opettaja karkottamaan tietämättömyyttä ja vanhoillisuutta. He kannustivat nuoria avartamaan maailmankuvaansa ja rakentamaan isänmaata. Kirjan alussa kuvataan Taavin kivistä tietä Luumäeltä Sortavalan seminaariin.
Pentti Kokko on dokumentoinut tarkasti isoisänsä Taavin elämän ja työn alkupuolen. Arjen rakentumisen ja aatteiden viriämisen kuvaus on mikrohistoriaa parhaimmillaan. Kiitos kuuluu tekijälle myös lähdeviitteistä ja henkilöhakemistosta, joista on iloa monille samojen seutujen, alojen ja aikojen tutkijoille.
Kirjassa kerrotaan myös yli sadan vuoden takaisista ”trolleista” eli tietoisen väärän tiedon levittäjistä. Taavi Kokko kirjoitti Laatokka-lehteen keväällä 1899:
”Kansankiihottajia liikkuu Ruskealassa. Ahkerin valheiden levittäjä on laukkuryssä Harju-Risto, joka on kotoisin sydän-Venäjältä. Talosta taloon kulkee hän, ja kertoo rahvaalle, että ’kohta tulee Suomessa voimaan Venäjän laki’, jonka mukaan ensinnä tapahtuu uusi maanjako, jossa kaikille irtolaisille annetaan omaa maata ja herroilta otetaan pois heidän suuret palkkansa ja siitä syystä kaikki ’herrat’ ovat vihoissaan uudelle asetukselle.”
Edelleen Taavi Kokko tiesi kertoa, että ”yksinkertainen kansa herkästi uskoo kaikenlaisia huhuja mieluummin kuin järkevää puhetta”. Hän varoitti myös niistä ”kolmesta muukalaisesta, jotka Ruskealassa tätä nykyä kiertävät talosta taloon muka kerjäten. Ummikkovenäläisiä ovat olevinaan, mutta kuitenkin löytyy ihmisiä, jotka ovat kuulleet heidän suomea puhuvan”. Huhujen levittäminen oli lähtöisin kenraalikuvernööri Bobrikovista ja ne olivat osa venäläisten psykologista sodankäyntiä suomalaisuutta puolustavan kansalaismielipiteen hajottamiseksi.
Kirjaa voi tilata Pentti Kokko, 050 568 0566, pentti.o.kokko@gmail.com
Pertti Rajala. Työväenjohtaja Eetu. Kertomus Eetu Salinin elämästä. Kansan Sivistysrahasto. 2016.
Satakunnan maakuntajohtaja Pertti Rajala on kirjoittanut lyhyen elämäkerran työväenliikkeen alkuaikojen vaikutusvaltaisimpiin poliitikkoihin kuuluneesta Eetu Salinista (1866–1919). Rajalan tiivisti kuvaamat Salinin elämän varhaisvaiheet kertovat pohjasta, jolle varhaiset vasemmistolaiset toimintansa rakensivat. Monien työväenliikkeen vaikuttajien tapaan hän sai ensimmäiset kosketuksensa järjestötoimintaan nuorisoseurassa ja wrightiläisessä työnväenliikkeessä. Omat kokemukset ja havainnot yhteiskunnan eriarvoisuudesta suuntasivat kuitenkin radikaalimpaan toimintaan.
Sosialistiset opit omaksuttuaan suutari Eetu Salin oli työväenliikkeen tunnetuin puhuja voiman vuosinaan 1800-luvun alussa ja 1900-luvun ensikymmenellä. Hän sai vaikutteita Ruotsissa 1890-luvun puolivälissä. Salin esitti kansanomaisesti muotoiltuja radikaaleja vaatimuksia, mutta hyväksyi ainoastaan parlamentaarisen ja kunnallisen toiminnan sekä ammattiyhdistystoiminnan keinoina parantaa työväestön asemaa.
Salin asettui Poriin 1902. Pitkälti hänen ansiostaan sosiaalidemokraatit saivat peräti kymmenen kansanedustajaa Turun läänin pohjoisesta vaalipiirin 17 paikasta ensimmäisissä eduskuntavaaleissa. Valittujen joukossa oli Väinö Tanner, jonka Salin oli pyytänyt Poriin perustetun Sosialidemokraatti-lehden toimittajaksi. Ehdokkuudesta kieltäytynyt Salin ei kuulunut valittuihin. Hänen ja Tannerin välille syntyi ystävyysside, joka kesti Salinin elämän loppuun. Esteeksi ei noussut edes Salinin poliittista toimintaa haitannut alkoholismi ja Tannerin täysraittius.
Rajalan kirjasta piirtyy esiin Salinin agitaation voima, joka toi työväenliikkeen kannattajia ja loi mahdollisesti katteettomia odotuksia. Porvarien silmissä rajut esiintymiset tekivät Salinista yhden vihatuimmista sosialisteista. Eetu Salinin puheisiin antoi sanastoa ja kaikupohjaa isän hengellisen herätyksensä jälkeen harjoittama ankara kristillinen kasvatus.
SDPn puoluekokouksessa marraskuun lopussa 1917 Salin koetti turhaan estää puolueen siirtymisen vallankumoukselliselle linjalle. Hän ei halunnut ”lähteä taisteluun, jota yrittävät aikaansaada puolueeseen juuri liittyneet ja aatteesta mitään tietämättömät joukot”.
Salin oli erityisen katkera vuoden 1905 suurlakon aikoihin työväenliikkeeseen liittyneille marraskuun herrassosialisteille, jotka veivät sosiaalidemokraattisen puolueen luokkataistelua ja vallankumouksellisuutta korostaneelle linjalle. Hänelle esimerkiksi Kullervo Manner ja Yrjö Sirola olivat ”papinpoikia ja -vävyjä”.
Salin suostui Kansanvaltuuskunnan Tiedonantoja -julkaisun päätoimittajaksi velvollisuudentunnosta, mikä koitui hänen kohtalokseen. Hän onnistui piileskelemään heinäkuuhun 1918 asti, minkä jälkeen edessä oli valtiorikosoikeus. Salin sai kuolemantuomion, joka muutettiin kymmenen vuoden kuritushuonetuomioksi. Hänen terveytensä ei kestänyt vankilaoloja.
Salin kuoli vankilassa 6.4.1918. Hänen hautajaisistaan 17. huhtikuuta 1918 muodostui työväenliikkeen ensimmäinen joukkovoiman näyte sisällissodan jälkeen. Kulkueeseen osallistui 5 000 ihmistä ja sitä seurasi jopa 30 000 henkilöä. Yhden muistopuheista piti SDP:n puheenjohtajaksi joulukuussa 1918 valittu Väinö Tanner, joka rinnasti Salinin herättäjänä Aleksis Kiveen. Kommunistit tulkitsivat Salinin olleen radikaalimpi toimija ja näkivät SDP:n pyrkivän omimaan hänet marttyyrikseen.
Selkokielisten kirjojen kirjoittajana tunnetun Rajalan ilmaisu on täsmällistä ja analyyttistä. Teksti ilmentää arvostusta kohdehenkilöä kohtaan, mutta siihen sisältyy myös perusteltua kritiikkiä. Niteen aloittaa Salinin vankila-aikanaan kirjoittaman Tyrmässä-teoksen näköispainos, joka sisältää runoja ja kirjoituksia. Vuonna 1909 ilmestyneen kirjan mielenkiintoisimpia tekstejä ovat ajankohtaisia tapahtumia käsittelevät suorasanaiset tekstit. Salin kirjoittaa muun muassa vankilaoloista, joita hän arvostelee ankarasti vankeinhoitohallitukselle kirjoittamassaan valituskirjeessä. (JK 7.4.2016)
Salaista jääkäripostia – näyttely ja kirja
Tuomas Hoppu: Jääkärit Saksan tiellä. Jääkäreiden tarina kirjeiden ja päiväkirjojen valossa. Postimuseo 2016. 265 s.
Salaista jääkäripostia -näyttely. Tampereen museokeskus Vapriikissa sijaitseva Postimuseo. Auki 18.3. 2016–19.3.2017.
Näyttely kertoo ensimmäisen maailmansodan aikana Suomesta vapaaehtoisina Saksaan sotilaskoulutukseen lähteneistä miehistä kirjeiden ja päiväkirjojen avulla. Esillä ovat lähdön syyt, leirielämä, koulutus jääkäreiksi, taistelutehtävät ja odottelu Saksan itärintamalla sekä salainen kirjeenvaihto jääkärien ja läheisten välillä. Nähtävänä on harvinaista esineistöä yksityiskokoelmista ja koettavana lisättyä todellisuutta, rfid-soittimia, animaatiota ja filmiä.
Näyttelyn käsikirjoitus pohjautuu tutkija, filosofian tohtori Tuomas Hopun kirjoittamaan kirjaan ”Jääkärit Saksan tiellä”. Kirja ei ole näyttelyluettelo, vaan perusteellinen, alkuperäisaineistoon perustuva tutkimus ja kuvaus jääkäreiden vaiheista. Erityisesti tulevat esille jääkäreiden tuntemukset raskaan palveluksen ja monien huolien keskellä. Kirjassa valotetaan myös venäläisten jääkäriliikkeeseen kohdistamia vastatoimia sekä jääkäreiden puolilaillista asemaa Suomessa maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen. Mukana on myös partiolaiskurssin hajaantumisen, Saksassa vankileireille joutuneiden jääkäreiden ja viimeisenä kotiin palanneiden miesten aineistoa.
Jääkärien kirjeet kulkivat salaisia reittejä pitkin, yleensä Tukholman kautta. Kirjeiden sisältö tarkastettiin Tukholmassa, jotta ne eivät sisältäneet jääkäriliikkeelle vahingollista tietoa. Jääkäreiden kirjeet ja päiväkirjat valottavat hyvin vapaaehtoisjoukon mielialoja. Olot Saksassa olivat rankat, koulutus ja kuri olivat kovia. Kotiväelle oli tärkeintä saada tieto, että lähettäjä oli vielä elossa. Jääkäreille puolestaan yhteydenpito läheisten kanssa oli jaksamisen kannalta elintärkeätä. (MH)
Ove Enqvist ja Johanna Pakola (toim.), Suomenlahti Pietarin suojana. Docendo 2016. 323 s.
Venäjä loi 1900-luvun alussa vahvan puolustusjärjestelmän Suomenlahden rannikolle, Saaristomeren ja Ahvenanmaan saariin sekä Viron saaristoon ja lisäksi mantereen puolelle Helsinkiin, Tallinnaan ja Viipuriin. ”Suomenlahti Pietarin suojana” on Suomen lisäksi Virosta ja Venäjältä tulleiden 16 kirjoittajan yhteistyön erinomainen tulos. Teos kuvaa kattavasti Pietarin Suuren merilinnoituksesta lähtenyttä kehitystä, joka johti Krimin sodan jälkeen Venäjän rannikkopuolustuksen laajentamiseen.
Teoksen erityinen ansio on suuren strategisen kuvan, laivojen ja aseiden kehityksen sekä merisota-ajattelun muutosten yhdistäminen linnoitusten rakentamisen ja toiminnan yksityiskohtiin. Eri linnoitusten synty ja toiminta saavat yksityiskohtaisen kuvauksen: edellä mainittujen paikkojen lisäksi Kronstadt, Ino, Mäkiluoto, Lappohja ja Russarö. Mukana on myös ensimmäisen maailmansodan kauppa- ja miinasodan, sekä meritaistelujen ja merilentoaseen kuvauksia Itämerellä. Teoksen monet kuvat ja kartat täydentävät ja syventävät kokonaiskuvaa. (MH 5.3.2016)
Marko Paavilainen: Murhatut veljet. Valter, William ja Ivar Thomén elämä ja kuolema. Siltala 2016. 280 s.
Kokeneen historioitsijan Marko Paavilaisen lähdekriittisen tarkka teos jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa kuvataan Thomén veljesten perhe-, opiskelu- ja työhistoria vuoteen 1918 mennessä. Valter ja Ivar olivat jo maankuuluja arkkitehteja ja Walterilla oli oma metsätoimisto.
Toinen osa kuva yksityiskohtaisesti 35–43-vuotiaiden veljesten lähdön tammikuun lopussa Kirkkonummen Medvastön saarelta rekikyydillä yhdessä neljän muun miehen kanssa. Heidän tavoitteensa oli päästä punaisten vallankumouksellisten hallitsemasta Etelä-Suomesta rintamalinjojen läpi laillisen hallituksen hallitsemaan eli valkoiseen Suomeen. Vihdin punaisen kaartin Nummelan komppanian partio vangitsi heidät ja vei työväentalo Rientolan parvekkeelle. Paikalle tuli Hyvinkään punaisten lentävä osasto eli eräänlainen rankaisukomennuskunta Lauri Karan johdolla. He ottivat vangit sanoen vievänsä heidät Nummelaan, mutta murhasivat vangit parin kilometrin matkan jälkeen ja upottivat ruumiit suohon.
Teoksen kolmas osa Kosto ja muisto sijoittaa murhat ja lentävän osaston laajempaan yhteyteen ja kuvaa sekä teloittajien että uhrien myöhemmät vaiheet ja muistamisen. Valkoisten kosto sodan jälkeen Vihdissä oli erityisen ankara. Esimerkiksi kapinakuukausina maltin ja oikeuden puolesta puhunut ja vankien luovutusta lentäville vastustanut työväenjohtaja ja entinen kansanedustaja Edvard Helle vangittiin ja vietiin Suomenlinnan vankileirille, mistä hän vapautui syyttömäksi todettuna vasta elokuun alussa 1918. Hänen poikansa oli kansanedustaja, puhemies ja ministeri Veikko Helle. (MH 5.3.2016)
Mika Kulju, Pekka Tuomikoski. Tuntematon jatkosota. TK-miesten sensuroidut dokumentit. Gummerus 2015.
Jatkosodan aikana tiedotuskomppanioissa (TK) TK-miesten sensuroituja käsikirjoituksia esittelevä ja analysoiva Mika Kuljun ja Pekka Tuomikosken teos havainnollistaa, missä kulkivat suomalaisen sotapropagandan rajat. Propagandatoimintaa johti jatkosodan alla perustettu Päämajan tiedostusosasto.
TK-miehet kirjoittivat jatkosodan aikana yli 8 000 tekstiä, joista sensuuri esti kokonaan yli tuhannen julkaisemisen. Kuljun ja Tuomikosken kirjaan näistä on valittu runsaat 70. Sensuuri kiinnitti huomiota muun muassa kuvausten liiallinen realistisuuteen ja salassa pidettävien asioiden käsittelyyn. Kielletyiksi joutuivat myös kenraalien metsästysretkistä kertovat tekstit, joiden sensori arvioi herättävän kateutta herroja kohtaan.
Kielletyksi joutuneiden tekstien valikoimasta löytyy hyvin erilaisten tekijöiden kirjoituksia. Sensuuri hyllytti muun muassa Hymy-lehden kohureportterina tulleen Veikko Ennalan ja pakinoitsija Aapelin (Simo Puupposen), taiteilijanimellä Marton Taiga viihdekirjoja suoltaneen Martti Löfbergin ja urheilutoimittaja Matti Aron tuotoksia. Yhtä lailla kiellon kohteeksi joutui Pohjois-Suomen kuvaajina tunnettujen Matti Hällin ja Reino Rinteen tekstejä.
Tekstit osoittavat, että väkilukuun suhteutettuna suurimman armeijan jalkeille saanut Suomi mobilisoi laajalla rintamalla myös kirjoittajia. Tämä tuotti moniäänisempää propagandaa, mikä ei ollut Valtion Tiedotuslaitoksen päämäärien kannalta haitaksi. Suomessa sai kirjoittaa sotatapahtumista vapaammin kuin useimmissa muissa sotaa käyvissä maissa. Peruslinjan oli kuitenkin oltava sotaponnistelua tukeva ja taistelutahtoa lujittava.
Sensuroidut tekstit kertovat sensuurin olleen valppaana myös Suomen virallisia sodan päämääriä koskevien tekstien kohdalla. Sensuuri tarttui tiukasti esimerkiksi Leningradin piiritystä kuvaaviin teksteihin. Itä-Karjalaa koskeneet tekstit olivat myös erityistarkkailussa. Sotatilanteen muutokset vaikuttivat TK-miesten työhön erityisen dramaattisesti kesällä 1944.
Teokseen painetut käsikirjoitusliuskat havainnollistavat myös, miten työtään 1980-luvulle saakka – kirjoituskoneella. Liuskoille on tehty korjauksia ja poistoja käsin.
Teosta rytmittävät hyvin TK-miesten ottamat kuvat. Se antaa yleiskuvan sekä sensuurin linjauksista että TK-miesten työstä. Teoksen kolmen osan – hyökkäysvaihe 1941, asemasota 1942 -43 ja torjuntavoitot 1944 – avaavat lyhyet johdantoteksti taustoittavat riittävästi, joskin niukasti, TK-miesten toimintaympäristöä. Oleellisempaa on, että tekijät avaavat sensurointipäätösten taustoja. Ilman tätä teos olisi vain kiinnostava kirjoituskokoelma. (JK)
Helena Pilke. Suomi taisteli. Piirretty sota. Readme.fi 2015.
Jatkosodan suomalaiseen sotapropagandaan perehtyneeltä Helena Pilkkeeltä ilmestyi vuonna 2015 TK-piirtäjien osuutta jatkosodassa käsittelevä teos. Jatkosodan TK-miehinä palveli myös piirtäjiä, vaikka heitä ei tiedotustoiminnan uudelleenjärjestelyissä erikseen mainittu.
Piirrokset olivat vähitellen valokuvan väistyvä kuvitusmuoto, mutta niillä oli oma tärkeä sijansa jatkosodan propagandatoiminnassa. Piirroksia käytettiin paljon etenkin erilaisten aikakauslehtien kuvituksena. Joiltakin osin piirrokset antoivat todentuntuisemman vaikutelman sodasta kuin valokuvat, vaikka taiteilijoiden näkemykset olivat usein tyyliteltyjä.
Piirrosten esittämät taistelutilanteet ovat aidomman oloisia kuin jälkikäteen lavastetut valokuvat. Niissä voitiin esittää myös tilanteita, joita oli TK-kuvaajien käytössä olleilla kameroilla mahdoton kuvata. Tällaisia olivat esimerkiksi lähitaistelut, vihollistaistelijoiden vangitsemiset ja ilmataistelut. Osa etenkin Aleksander Lindebergin piirroksista on valokuvamaisen tarkkoja. Lindebergin kuvat ovat hiukan silotellun tuntuisia, mikä sopi tiedotuslaitoksen tarpeisiin. Sodan realismi ei lyö liian lujaa silmille.
Piirrosten käytön yhtenä esikuvana oli Wehrmachtin 1940–1945 ilmestynyt kuvajulkaisu Signal, josta Pilke kirjoittaa hiukan epätarkasti Saksan armeijan julkaisuna. Signal saksalaisten rintamapiirtäjien kuvat tutuksi laajalti Euroopassa. Lehti oli saatavilla myös Yhdysvalloissa joulukuuhun 1941 saakka. Lehdestä ilmestyi 30 kieliversiota. Se painettiin myös suomeksi.
Teoksen lopussa Pilke esittelee lyhyesti keskeisimmät TK-piirtäjät. Tämä tuo osaltaan esille sen, että sotatapahtumia ikuistivat sekä kovan luokan ammattilaiset että nuoret lahjakkuudet. TK-piirtäjiä olivat Rymy-Eetun tekijä Erkki Tanttu, taidemaalari Onni Oja, pakinoitsija Ollin pakinoita kuvittanut Uuden Suomen piirtäjä Erkki Koponen, pilapiirtäjä Kari Suomalainen ja yksi kansainvälisesti tunnetuimmista suomalaiskuvittajista Björn Landström.
Piirtäjänä palveli jatkosodan alkuvaiheessa myös Helsingin olympiakisojen edeltäneessä soihtuviestissä käytetyt soihdut ja juoksijoille jaetut pronssiplaketit suunnitellut Aukusti Tuhka. Nämä graafikkona työskennelleen Tuhkan merkittävät työt ovat jääneet Pilkkeeltä kirjaamatta. 18-vuotiasta Henrik Tikkasta ei sen sijaan kelpuutettu TK-mieheksi 1943.
Pilke esittelee lyhyesti myös varhaisemmat suomalaiset sotaa kuvataiteen keinoin kuvanneista taiteilijoista Albert Edelfeltin, Hugo Backmanssonin ja Aarno Karimon. Lyhyenäkin tämä osuus taustoittaa hyvin jatkosodan kuvittajien lähtökohtia.
Teoksen kuvitus on runsas ja monipuolinen. Tekstiosuudet liittävät piirrokset hyvin sotatilanteeseen ja tuovat esille piirtäjien työskentelyyn vaikuttaneet keskeiset tekijät. Tekstiä selatessa käy ilmeiseksi, että valokuvien ohella piirrokset ovat vaikuttaneet oleellisesti suomalaisten käsityksiin sodasta. TK-kuvaajien valokuvat havainnollistavat puolestaan, miten pelkistetyissä olosuhteissa piirtäjät joutuivat työskentelemään. Henkilöhakemisto olisi helpottanut eri taiteilijoiden töihin ja vaiheisiin perehtymistä. (JK)
Ensimmäisen maailmansodan maalinnoitukset Etelä-Karjalassa
Juoksuhautoja ja lintaaseja. Ensimmäisen maailmansodan maalinnoitustyöt Etelä-Karjalassa. Toim. Pentti Pylkkö ja Pekka Siiropää. Etelä-Karjalan Vuosikirja 2015. Etelä-Karjalan maakuntayhdistys 2015. 176 s.
Ensimmäisen maailmansodan alkaessa 1914 Suomessa oli noin 35 000 venäläistä sotilasta. Enimmillään heitä oli noin 125 000 elokuussa 1917. Suomella ei ollut omaa sotaväkeä. Syynä suureen joukkojen määrään oli Venäjän pelko vihollismaan Saksan maihinnoususta, minkä lisäksi pelättiin suomalaisten epäluotettavuutta.
Venäjän laivastotukikohdat sulkivat tehokkaasti Suomenlahden Saksan laivaston varalta, mutta pitkä Pohjanlahden rannikko koettiin uhanalaiseksi. Sitä kautta tapahtuvaa maihinnousua ja Pietariin suuntautuvaa maahyökkäystä torjumaan Venäjä ryhtyi rakentamaan hajautettua maalinnoitusten järjestelmää. Patterityöt tarjosivat työtä kymmenille tuhansille suomalaisille, ehkä jopa 40 000:lle, varsin hyvällä palkalla. Lisätyövoimaa linnoitustöihin tuotiin myös Kiinasta.
Pentti Pylkkö ja Pekka Siiropää kuvaavat ansiokkaasti linnoitustöitä paikallisesta näkökulmasta. Teoksessa on erinomaiset kartat ja kuvat. Yksityiskohtaiset, jopa maatilakohtaiset kuvaukset kattavat seuraavat kunnat: Savitaipale, Lemi, Luumäki, Ylämaa, Säkkijärvi, Taipalsaari, Lappee, Ruokolahti, Nuijamaa, Joutseno ja Imatra lähiympäristöineen. (MH 11.2.2016)
Tuomas Tepora, Sodan henki – kaunis ja ruma talvisota. WSOY 2015.
FT Tuomas Tepora käsittelee uusimmassa tutkimuksessaan yhtä Suomen historian suurinta myyttiä – talvisodan henkeä. Talvisodan alla ja aikana luotiin pohjaa uudelle tavalle käsittää suomalaisuutta. Tepora käsittelee hengen syntyä, nousua ja osittaista lopahtamista sodan jälkeen.
Teos perustuu pääosin mielialojen tarkkailuun talvisodan alla perustetun Maan Turva -verkoston kokoamaan aineistoon. Tarkastelu tuo esille, miten yhtenäiseltä näyttävä ja ennen kaikkea esitetty henki koostuu lukuisten ihmisten ja toimijoiden toisistaan osin poikkeavista ajatuksista. Tepora ei kiistä talvisodan hengen olemassaoloa, vaan pyrkii tuomaan esiin historian ilmiön eri puolia ja osatekijöitä.
Talvisodan hengen taustojen tunteminen voi auttaa ymmärtämään myös tämän päivän retoriikkaa. Talvisodalla on edelleen tärkeä asema Suomen kansallisessa selviytymistarinassa – se on ollut sekä todellinen historiallinen prosessi että elinvoimainen myyttinen kertomus.
Tepora on ruotinut kansallisia myyttejä myös Suomen lippua käsittelevässä väitöskirjassaan Sinun puolestas elää ja kuolla. Suomen liput, nationalismi ja veriuhri 1917–1945.
Matti Leiwo, Punaset vihjasi ja valkoset kosti. Kertomuksia Vampulan pappilasta. Huittisten kotiseutuyhdistys 2015.
Vampulan pappilan pitkäaikainen isäntäpariskunta Kustaa ja Alma Manner ehti näkemään Suomen muuttuvan suuriruhtinaskunnasta tasavallaksi, joutuvan sisällissotaan ja toiseen maailmansotaan. Heidän lapsistaan vanhin, Kullervo oli keskeinen itsenäistymisvaiheen toimija. Suomen kielen emeritusprofessori Matti Leiwon kirja tuo jonkin verran lisävalaistusta vallankumoukselliseksi kääntyneen Mannerin yhä arvoitukselliseen henkilöön.
Vaikuttava hahmo oli myös hänen isänsä Kustaa, joka oli vaatimattomista oloista päässyt pappisuralle. Kullervo Mannerin veljistä Arvo toimi Viipurin läänin maaherrana ja myös sisäministerinä. Veljekset olivat vastapuolilla itsenäisyyden ajan alkutaipaleella. Kullervo organisoi Suomessa laittoman SKP:n toimintaa, jota Arvo pyrki torjumaan.
Yhtä lailla kirja herättää uusia kysymyksiä. Teos kertoo tapahtumista Vampulassa sekä muualla Suomessa usein välähdyksenomaisesti Alma Mannerin sekä hänen tyttärensä ja tyttärentyttärensä muistiinmerkitsemänä tai muistelemana. Leiwon valitsema lähestymistapa tuo esille, miten eri tavoin ihmiset ovat kokeneet ja ennen kaikkea muistavat samat tapahtumat.
Vanhempien yhteys Kullervo Manneriin katkesi lähes kokonaan pojan paettua sisällissodan loppuvaiheissa Neuvosto-Venäjälle. Vanhemmat eivät hyväksyneet poikansa vallankumouksellista toimintaa, mutta heillä oli silti huoli tämän kohtalosta. He toivoivat tapaavansa Kullervon vielä joskus. Toive ei voinut 1920–1930-luvun oloissa toteutua. Kullervo Manner kuoli monen muun tavoin Stalinin vainoissa 1939.
Seppo Tiihonen, Keisarin oikea käsi. Unigrafia 2015.
Keisarin oikea käsi selvittää, ketkä toimivat keisarin neuvonantajina, kun hän teki päätöksiä Suomen asemasta Venäjän keisarikunnassa. Teos pureutuu keisarikunnan vallan ytimeen ja etsii vaikuttajia virallisesta päätöksentekojärjestelmästä ja sen ulkopuolelta. Kirja kattaa Suomen suuriruhtinaskunnan ajan vuodesta 1809 maaliskuun vallankumoukseen 1917.
Saavuttamastaan suuriruhtinaskunnan asemasta johtuen Suomi sai autonomian maan sisäisissä asioissa ja keisarikunnan budjetista riippumattoman valtiontalouden. Vastuu Suomen sisäisistä asioista kuului suomalaisille virkamiehille, jotka toimivat keisarin Suomen sisäisten asioiden neuvonantajina.
Tiihonen kuvaa, miten Suomen tapaisen keisarikunnan reuna-alueen paikalliset intressit otettiin huomioon keisarikunnan suurstrategiaa laadittaessa. Teos sijoittaa Suomen keisarikunnan yleisen valtiollisen johtamisen järjestelmään, jonka keskeisiä toimijoita olivat ulkoministerit, sotaministerit, kenraalit, erilaiset ruhtinaat ja keisariperheen verkostot ja oikeat kädet.
Teos on jatkoa Tiihosen vuonna 2014 julkaisemalle teokselle Oikea käsi, jossa hän käsitteli valtiollisten johtajien neuvonantajien pitkää historiaa sekä Yhdysvaltain, Iso-Britannian ja Ranskan nykytilannetta. Teossarjan kolmas osa jatkaa Suomen valtiojohtamisen ja valtiojohdon neuvonantajien analyysiä maaliskuun vallankumouksesta 2000-luvun alkuun.
Aleksi Mainio. Näkymätön sota. Suomi vastavallankumouksellisen terrorismin ja vakoilun tukialueena 1918–1939. Historiallisia tutkimuksia Helsingin yliopistosta 37. 2015.
Aleksi Mainion maaliskuussa 2015 tarkastettu väitöskirjaa käsittelee monipuolisesti neuvostohallinnon horjuttamiseen ja kukistamiseen tähdännyttä toimintaa, joka käytti tukialueenaan Suomea. Bolsevikkeja yritti kammeta vallasta monenkirjava joukko venäläisiä toimijoita monarkisteista sosialisteihin, joiden pyrkimyksiä Suomen valtio joko tuki tai ei ainakin sieti.
Tutkimus tuo uutta valaistusta Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin 1920–1930-luvuilla. Suomi oli keskeinen emigranttitoiminnan tukialue, jonka kautta kulki yhteyksiä Pietariin / Leningradiin. Helsinki / Suomi ei kuitenkaan ollut vetovoimaltaan Pariisin ja Berliinin tasoinen emigranttikeskus.
Mainio kuvaa ja erittelee hyvin, miten Suomesta tuli Venäjästä ja sen hallitusvallasta käydyn taistelun yksi näyttämö heti bolsevikkivallankumouksen jälkeen – ja mitä keinoja kamppailussa käytettiin. Kamppailu jatkui talvisotaan asti, vaikka voimasuhteet muuttuivat neuvostovallan eduksi. Emigrantit elättelivät toiveita savijaloilla seisovan jättiläisen horjuttamisesta vielä 1930-luvulla, vaikka Stalinin hallinto oli onnistunut vakiinnuttamaan asemansa.
Suomen viranomaiset olivat hyvin tietoisia emigranttien toiminnasta ja tukivat sitä mittavasti etenkin Tarton rauhaan saakka. Tiedustelutoimintaa harjoittaneiden yleisesikunnan upseerien ja EK:n kytkennät Venäjän vallan loppukauden aktivismiin antoivat oman leimansa toiminnalle – salaisen toiminnan asiantuntijat siirtyivät toiseen rooliin Suomen itsenäistyttyä. Suomi oli luonnollisesti merkittävä neuvostovakoilulle, joka solutti väkeään emigranttipiireihin. Rajajoen yli kulki vilkas salainen liikenne molempiin suuntiin.
Mainio käsittelee tutkimuksessaan myös tsaarinarmeijan upseerien keskinäistä yhteydenpitoa Suomessa ja Euroopan emigranttipiirien suuntaan. Suomessa asui satoja keisarikunnan armeijassa palvelleita upseereja, joista osa osallistui bolsevikkivallan vastaiseen toimintaan pitkälle 1920-luvulle.
Teoksesta on ilmestynyt myös Siltalan kustantamana viitteetön taskukirja Terroristien pesä – Suomi ja taistelu Venäjästä 1918–1939. Tämä versio sisältää huomattavasti enemmän kuvia kuin niukasti kuvitettu väitöskirja.