Tekniikka ja sisällissota

Modernissa sodankäynnissä tekniikan osaajille on aina ollut käyttöä. Näin oli myös Suomen sisällissodassa. Uudet aseiden panssarijunien, panssariautojen ja lentokoneiden toimintakuntoisena pitäminen vaati paljon ammattitaitoa, mutta kokonaisuuden kannalta vielä tärkeämpää oli pitää toiminnassa lennätinlinjat, puhelimet ja rautatiet. Tässä kirjoituksessa keskitytään kuvaamaan lähinnä näitä kolmea teknistä osa-aluetta.

Ennen sisällissotaa nopein ja samalla ainoa valtakunnallinen viestiverkosto oli lennätin. Sen avulla oli mahdollista olla yhteydessä vaikkapa Kuokkalasta Ivaloon ja Maarianhaminasta Kajaaniin. Ulkomaanyhteyksiä oli lennättimen kautta Uudenkaupungin ja Tornion kautta Ruotsiin sekä Helsingistä ja Virosta kaapelia pitkin Viroon. Viestinvälitys tapahtui etupäässä morse-koneiden välityksellä, mutta tärkeimpiin yhteyksiin voitiin käyttää myös Hughes-koneita. Viimeksi mainittu lennätin painoi kirjaimia nauhalle ja oli kokeneen käyttäjän käsissä merkittävä apu tiedonvälitykselle.

Suomalainen puhelinverkosto koostui sisällissodan aikaa yksityisistä puhelinlaitoksista, joita oli kaikkiaan 200. Puhelinverkosto oli tihein Etelä-Suomessa. Sodan aikana puhelimesta tulikin punaisten tärkein viestiväline. Sen sijaan valkoiset kykenivät hyödyntämään niin lennätintä kuin puhelimiakin.

Sodan aattona

Tekniikan ammattilaisten suhteen sisällissodan molemmat osapuolet olivat pitkälti siviiliosaamisen varassa. Jääkäreille tosin oli järjestetty Saksassa erilaisia kursseja mm. radion, moottoripyörän ja auton käyttöön. Merkittävintä sisällissodan kannalta oli kuitenkin jääkäreille Polangenissa annettu räjäytyskoulutus. Marraskuussa 1917 sukellusvene UC 57 toi Suomeen kahdeksan räjäytyskoulutuksen saaneen jääkärin ryhmän, jossa oli myös radio-osaamista. Näistä jääkäreistä Leo Ekberg perusti suojeluskuntia varten radioaseman Helsingin Kulosaareen.

Marraskuun 1917 yleislakon aikana punakaarti otti haltuunsa Etelä-Suomen puhelinverkoston. Puhelinasemat miehitettiin ja joissain paikoin punaisia kannattaneet puhelinasentajat rakensivat myös uusia yhteyksiä lakkolaisten käyttöön. Kun sanomalehdetkään eivät ilmestyneet, porvarillisen väestönosan oli vaikea saada tietoa maan tilanteesta. Lakon päätyttyä puhelinverkko palautui normaaliin käyttöön. Aktivisteille marraskuun lakko toimi herätyksenä myös viestiyhteyksien osalta. Lakon jälkeen suojeluskuntalaiset ryhtyivät puuhaamaan Etelä-Suomeen salaisia liikenneyhteyksiä.

Sota puhkeaa

Sisällissodan alkaessa valkoiset katkaisivat keskiyöllä tammikuun 28. päivää vasten lennätinyhteydet etelään. Venäläisten aseistariisunta alkoi pian tämän jälkeen, joten tarkoitus oli katkoa venäläisten yhteydet eteläisiin varuskuntiin. Valkoisten ylipäällikkö Mannerheim johti sotatoimia Pohjanmaalla ja jatkossa myös rintamalla ennen kaikkea lennätinverkkoa hyödyntäen.

Punaisten haltuun jääneellä alueella aloitettiin virkamieslakko, mutta Mannerheimin määräyksestä punaisella alueella olevien lennätinvirkailijoiden tuli jäädä toimiinsa. Kaikki lennätinvirkailijat eivät kuitenkaan tulleet tietoisiksi Mannerheimin määräyksestä ja jättivät paikkansa.

Pohjanmaan aseistariisunnan yhteydessä valkoisten käsiin jäi venäläisten radioasema Vaasassa. Sen välityksellä valkoinen Suomi saattoi jatkossa ylläpitää Ruotsin kautta radioyhteyttä Saksaan.

Punakaarti järjesteli myös sodan alettua yhteyksiään turvaten ennen kaikkea puhelimeen. Yhteyksien tärkeys ja samalla puhelinlinjojen epävarmuus käy ilmi jo punakaartin ylipäällikön Eero Haapalaisen kirjeestä tammikuun 30. päivältä:

”Pyydämme, että heti tämän saatuanne lähetätte senaattiin työmiehen, joka voi korjata puhelimessa olevia vikoja. Meillä eivät nimittäin puhelimet oikein säännöllisesti toimi. Ja keskeytyksiä ei missään tapauksessa täällä saisi tapahtua.”

Punaiset rakentavat yhteyksiään

Tekniikan suuri merkitys oli punaisillekin alusta alkaen selvää. Eero Haapalainen antoi helmikuun 5. päivänä päiväkäskyn, jossa hän varoitti valkoisten kuuntelevan punaisten puheluja sekä särkevän puhelin- ja lennätinverkkoja. Yhteyksien ja rautateiden kunnossa pitämiseksi Haapalainen ilmoitti kansanvaltuuskunnan intendenttilaitoksen yhteyteen perustetun erityisen teknillisen jaoston, jota johti Juho Koskelainen.

Helmikuun puolivälissä punakaarti määräsi Turkuun, Tampereelle, Viipuriin ja Lahteen perustettavaksi erityiset teknilliset osastot. Käytännössä näistä muodostettiin punakaartin teknillisiä komppanioita. Ennestään oli jo muodostettu teknillinen komppania Helsinkiin. Myöhemmin se kasvoi pataljoonaksi.

Teknillisten komppanioiden miehistö pyrittiin kokoamaan ”etevistä” sähkö- ja puhelinasentajista, hienomekaanikoista sekä metallialan ammattimiehistä sorvareita, viilareista ym. Punakaartin asiaa koskevassa tiedoksiannossa huomautettiin vielä erikseen, että teknillisten osastojen oli myös pidettävä sotilaallisia harjoituksia ja tarpeen vaatiessa otettava osaa aseelliseen toimintaan.

Käytännössä punakaartin teknilliset komppaniat rakensivat punaisten puhelinyhteyksiä ja tekivät tarvittavia sähkötöitä. Rintamalla esimerkiksi rakenneltiin puhelinyhteyksiä punaisten esikuntiin. Tekniikan alan osaajista oli selvästi pulaa. Vielä huhtikuun alussa Työmies-lehdessä julkaistiin parinakin päivänä ilmoitus, jonka mukaan Helsingissä otettaisiin kaartin palvelukseen ”suurempi määrä” puhelin- ja sähkömiehiä.

Eero Haapalaisen päiväkäskyyn helmikuun 5. päivältä sisältyi myös varoitus siitä, että punaisten viestiyhteyksien väärinkäyttäjät, toisin sanoen sabotoijat, tultaisiin asettamaan kenttäoikeuteen. Haapalaisen varoituksista huolimatta valkoisten onnistui varsin laajassa mitassa salakuunnella punaisten puheluita. Ilmeisesti joitakin salakuuntelijoita tuli punaisten toimesta teloitetuiksi. Näin on esimerkiksi sanottu käyneen lennätinvirkailija Yrjö Koskivaaralle Orivedellä.

Valkoisten yhteydet

Valkoiset hyödynsivät luonnollisesti rintamalla punaisten tapaan paikallisia puhelinverkkoja ja selustassa myös lennätintä. Koko sodan johtamisen kannalta keskeisessä asemassa oli ylipäällikkö Mannerheimin yhteydet eri rintamanosille. Tärkeimmissä yhteyksissä käytettiin Hughes-koneita, joita oli sodan alussa käytössä seitsemän ja sodan lopussa jo 12. Mannerheimin liikkuessa junalla voitiin yhteydet rakentaa nopeasti uudellakin paikalla. Kun Mannerheim helmikuun 26. päivänä matkusti Vaasaan vastaanottamaan kotimaahan palannutta jääkärien pääjoukkoa, päämajajunan yhteyksien on kerrottu olleen jälleen toimintakunnossa vain puoli tuntia perille saapumisen jälkeen.

Sodan alusta lähtien valkoiset olivat hyvin tietoisia omien selustayhteyksiensä haavoittuvuudesta. Puhelin- ja lennätinlinjoja oli varsin helppo katkoa. Sodan ensimmäisen parin viikon aikana tällaista sattuikin. Esimerkiksi Vesannossa ja Karttulassa punaiset katkoivat yhteyksiä. Molemmissa tapauksissa vahingontekijät pidätettiin, mutta valkoiset kovensivat vähitellen otettaan. Jo ennen helmikuun 25. päivänä annettua ”Ammutaan paikalla” julistusta ammuttiin ainakin yksi yhteyksiä sabotoinut henkilö.

Mannerheimin kuuluisa ”Ammutaan paikalla” -käsky liittyi olennaisesti valkoisille tärkeiden yhteyksien suojaamiseen. Käskyn mukaan ”henkilöt, jotka armeijan selän takana tavataan hävittämässä teitä, siltoja, kulkuneuvoja, sähkölennätin- ja puhelinjohtoja, ammutaan paikalla”. Käytännössä käskyn kohtalonomainen vaikutus tuntuu kuitenkin lopulta ulottuneen muihin kuin viestiyhteyksien sabotoijiin. Ilmeisesti käskyn pelotusvaikutus selusta-alueella oli riittävä estämään laajemman sabotaasityön.

Siinä missä punaiset eivät kyenneet ulottamaan yhteyksiään valkoisten selustaan, valkoisen armeijan käytössä oli salaisia lennätinyhteyksiä punaiselle alueelle. Rautateiden salaisia lennätinyhteyksiä myöten oli heti sodan alussa saatu Etelä-Suomeen tieto Mannerheimin Pohjanmaalla aloittamasta aseistariisunnasta. Nämä salaiset lennätinyhteydet katkesivat kuitenkin jo helmikuun 4. päivänä.

Valkoisille rakentui kuitenkin uusia yhteyksiä. Helsingissä venäläisessä sotilasesikunnassa toiminut lennätinvirkailija Ivan Monthen onnistui yöaikaan vuorossa ollessaan saamaan Porin kautta lennätinyhteyden Vaasaan. Tätä kanavaa pitkin välitettiin valkoisten vakoiluverkoston tietoja Etelä-Suomesta Mannerheimin päämajaan. Monthenin yhteys toimi maaliskuun 15. päivään saakka. Sittemmin Helsingin valkoisten onnistui päästä Tallinnaan menevää lennätinkaapelia hyväksikäyttäen yhteyteen Virossa olevien saksalaisten kanssa. Tämä yhteys saatiin kuntoon maaliskuun 7. päivänä.

Teknisten apuvälineiden hankinta

Punakaarti joutui koko sodan ajan turvautumaan teknisten apuvälineiden hankinnassa joko siviileiltä tai liikkeiltä tehtyihin takavarikoihin tai sitten venäläisten varastoihin. Valkoisilla taas hankinnoista vastasi pääintendentuuri, joka hankki puhelimia, puhelinjohtoja, autoja, lentokoneita, moottoripyöriä ym. Erityisen pahasti valkoiset kärsivät bensiinin ja voiteluaineiden puutteesta.

Jonkin verran valkoiset saattoivat turvata myös sotasaaliiseen, siihen mitä sodan alussa saatiin Pohjanmaalla ja Karjalassa venäläisiltä. Sodan myöhemmässä vaiheessa valkoiset saivat käsiinsä mm. venäläisten radioasemat Tampereella ja Viipurissa. Radioita tuli myös aselähetyksissä Saksasta, mutta ne jäivät sisällissodassa sittenkin lennättimen varjoon. Lähinnä radioilla varmistettiin sodan loppuvaiheessa Mannerheimin päämajan yhteyksiä.

Valkoisilla oli koko sodan ajan tekninen ylivoima punaisiin nähden. Tuon ylivoiman varmisti viimekädessä korkeimman teknisen koulutuksen saaneen henkilöstön eli insinöörikunnan asettuminen jokseenkin täydellisesti valkoisten puolelle. Kootakseen insinöörikunnan, teknikot ja myös muun ammattijoukon vielä tarkemmin valkoisen armeijan palvelukseen Mannerheim määräsi helmikuun 25. päivänä antamallaan päiväkäskyllä muodostettavaksi erityisen insinööriesikunnan etappipäällikön alaisuuteen. Se oli tärkeä toimenpide, vaikka se riistikin valkoisten kenttäarmeijalta useita rintamalla joukkojen päällikköinä kunnostautuneita miehiä selustan toimiin.

Rautateillä suuri merkitys

Sisällissotaa on joissain yhteyksissä sanottu rautatiesodaksi, koska sotaa käytiin pitkälti tärkeiden rautatieyhteyksien varsilla. Myös joukot ja sotatarvikkeet kulkivat pitkälti kiskoja pitkin. Sitä paitsi rautateiden lennätinyhteydet olivat nekin tärkeitä. Kun sisällissodan historiassa puhutaan paljon valkoisille tärkeästä Haapamäen–Pieksämäen -poikkiradasta, useinkaan ei muisteta sitä, että tämän radan varrella kulki samalla poikittaissuuntaan harvinainen lennätinyhteys.

Mutta itse kiskotkin olivat elintärkeitä. Aktivistien suunnitelmissa oli jo ennen sotaa varauduttu Venäjän rajan läheisyydessä sijaitsevien rautatiesiltojen räjäyttämiseen, jotta estettäisiin venäläisten apujoukkojen tulo Suomeen. Sodan alussa valkoisilla olikin liikkeellä lukuisia räjäytyskomennuskuntia, jotka toimeenpanivat räjäytyksiä Satakunnassa, Hämeessä, Karjalassa ja Kymenlaaksossa. Niillä häirittiin venäläisten ja punaisten toimia sodan alussa, joskin esimerkiksi Korian sillan räjäytys punaisille elintärkeän asejunan tulon estämiseksi ei täysin onnistunut.

Valkoiset olivat myös rautateiden sabotaasitoiminnassa punaisia aktiivisempia sodan aikana. Erityisesti Vilppulan rintaman selustassa valkoiset häiritsivät tehokkaasti punaisten ratayhteyksiä. Kuitenkin punaisten ammattitaito riitti hyvin oman rautatieliikenteen ylläpitoon. Se varmistettiin erityisillä rautatieläiskomppanioilla, joista Helsingin ja Tampereen komppaniat ovat tunnetuimpia.

Punaisten käsiin jäi sitä paitsi myös tärkeimmät rautateiden konepajat Helsingissä ja Viipurissa. Niissä punaiset rakensivat kaikkiaan kuusi panssarijunaa, jotka olivat merkittävä apu punaisten sodankäynnille. Sen sijaan valkoiset eivät rakentaneet koko sodan aikana ainuttakaan varsinaista panssarijunaa.

Rautateillä valkoiset eivät siis saavuttaneet sisällissodassa samanlaista ylivoimaa kuin yleensä tekniikan alalla. Punaisilla oli konepajojen lisäksi vielä toinenkin etu puolellaan. Suurin osa rautateiden kalustosta oli sodan syttyessä Etelä-Suomessa ja jäi sen vuoksi punaisten käsiin. Valkoisilla oli koko sodan ajan suuri pula sekä vetureista että rautatievaunuista.

Sodan eräänlainen kulminaatio oli punaisten Länsi-Suomen joukkojen pakoyritys itään. Se epäonnistui saksalaisten vallattua Lahden huhtikuun 19. päivänä, mutta punaisten onnistui loppuun saakka ilmeisen hyvin hallinnoida rautateitä. Yksi osoitus tästä oli se, että huhtikuun 10.–11. päivän aikoihin Turusta lähteneet pakolaisjunat saatiin vielä sodan sekasortoisissa oloissakin varsin sujuvasti aina Pietariin saakka. Sodan viimeisinä viikkoina oli punaisten vuoro suorittaa rautatieyhteyksien räjäytyksiä.

Tuomas Hoppu

Linkkejä:

Puhelimen merkitys vuosina 1917–1918. 

Lähteet:

Arkistot

Kansallisarkisto: Vapaussodan arkisto.

Lehdet

Ilkka

Työmies

Kirjallisuus

Lauerma, Matti: Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27. 1966.

Soila, Antero J.: Johtamistoiminnan yleisjärjestelyt ja viestitoiminta Suomen vapaussodassa v. 1918.

Wetterstrand, Tuija: Punaisten panssarijuna 1918. 2017.

Viinikainen, Sakari: Rautatiesota 1918. Taistelut Savon rintamalla. 2017.