Uskonpuhdistuksen riemujuhla jäi poliittisen kuohunnan varjoon

Lokakuun lopussa vietetty uskonpuhdistuksen 400-vuotisjuhla oli kirkollinen suurtapahtuma. Epävakaiden olojen vuoksi juhlatunnelma oli kuitenkin varsin vaisu.

Uskonpuhdistuksen 400-vuotisjuhlien suunnittelu sai vauhtia maaliskuun vallankumouksesta, joka näytti antavan mahdollisuuden viettää juhlaa näyttävämmin kuin keisarivallan aikana. Kesän ja syksyn mittaan tapahtunut ilmapiirin kiristyminen vaikutti kuitenkin juhlailmapiiriin.

Uskonpuhdistuksen kunniaksi järjestettiin kautta maan juhlajumalanpalveluksia 31.10.1917. Juhlapäivä osui keskiviikoksi. Monet kaupat, pankit ja virastot olivat kiinni joko koko päivän tai puoli päivää, jotta niiden työntekijät pääsivät osallistumaan juhliin. Juhlan kunniaksi ilmestyi Suomen Kirkon Sisälähetysseuran kustantamana teos Uskonpuhdistus ja Suomi 1517–1917.

Kirkon asema oli edelleen vahva 1900-luvun alussa. Osa sivistyneistöstä kyseenalaisti kristinuskon ja valtionkirkon 1800-luvun lopulta lähtien. He olivat valmiit erottamaan kirkon valtiosta Ranskan esimerkin mukaisesti. Liberaalien porvarien maailmankuvaan vaikutti luonnontieteen kehitys ja erityisesti Charles Darwinin kehittelemä evoluutioteoria. Työväenliikkeessä kirkon ja valtion ero kuului SDP:n puoluekokouksessaan 1903 hyväksymään ohjelmaan.

Kirkkoon kohdistui 1900-luvun alkuvuosina arvostelua vanhakantaisuudesta. Kritiikistä huolimatta suomalaisista yli 98 prosenttia kuului evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Uskonnonvapauslain valmistelu oli käynnissä 1917, mutta sen vahvistaminen jäi maaliskuun vallankumouksen ja lopulta vuoden 1917 tapahtumavyöryn jalkoihin. Kirkolliskokous oli hyväksynyt uskonnonvapauden periaatteen vuonna 1908. Eduskunta kumosi säädökset jumalanpilkasta toukokuussa 1917, mutta päätös jäi vahvistamatta.

Siteet kirkkoon olivat löystymässä 1900-luvun alussa. Tähän vaikuttivat vilkastunut muuttoliike maalta kaupunkeihin. Kaupunkeihin lähteneet eivät olleet enää samalla tavoin papiston silmäpidon alla kuin maaseutuyhteisön jäsenet. Maaseudulla samaan suuntaan vaikutti nopea väestönkasvu.

Kirkkomellakat Helsingissä

Yksi oire ilmapiirin muutoksesta olivat Helsingissä touko-kesäkuussa koetut kirkkomellakat. Tolstoilaisuuteen perehtynyt kirjailija Arvid Järnefelt puhui 6. toukokuuta Nikolainkirkossa, 13. toukokuuta Johanneksenkirkossa ja 20. toukokuuta Kallion kirkossa.

Tilanne kärjistyi Johanneksenkirkossa, kun Järnefeltin esiintyminen yritettiin estää. Vielä kireämpi ilmapiiri vallitsi Kallion kirkossa, jossa Järnefeltin kannattajat kantoivat kanttori Ilmari Krohnin pois, kun tämä yritti estää Järnefeltin puheen soittamalla virsiä.

Yksi Järnefeltin pääviesteistä oli kirkkojen saaminen laajempaan käyttöön yleisiksi kokoontumispaikoiksi. Hän puhui myös rauhan ja sovun puolesta. Porvarillinen lehdistö nimitti Järnefeltin kannattajia huligaaneiksi, jotka olivat häpäisseet kirkon. Järnefeltin vihjailtiin myös menettäneen henkisen tasapainonsa. Tukea Järnefelt sai Eino Leinolta ja Jean Sibeliukselta. Työväenlehdet suhtautuivat Järnefeltin saarnoihin pääosin myönteisesti. Järnefeltin puheet ilmestyivät kirjoituskokoelmana syksyllä 1917.

Levottomuudet jatkuivat kesäkuussa 1917, kun kristitty anarkisti Jean Boldt alkoi pitää kokouksiaan Senaatintorilla ja Nikolainkirkon portailla. Joukko Boldtin kannattajia jäi 17. kesäkuuta jumalanpalveluksen jälkeen Nikolainkirkkoon. Boldt nousi saarnastuoliin ja alkoi puhua. Kirkko täyttyi illan kuluessa, anarkistit pitivät puheita ja lauloivat työväenlauluja.

Kirkkoon jäi yöksi 200–300 henkeä, joita miliisi yritti poistaa kirkosta, mutta kirkossa olleet sotilaat estivät tämän. Miliisi pidätti aamuyöllä Boldtin sekä tyhjensi Nikolainkirkon 18 tuntia kestäneen valtauksen jälkeen.

Järnefelt sai toiminnastaan vankeusrangaistuksen ja vapautui 1919 valtionhoitaja C. G. Mannerheimin armahduksella. Boldt joutui mielisairaalaan, josta hän pääsi pois hiukan ennen kuolemaansa 1920.

Kirkko ja esivalta

Kirkko joutui tasapainoilemaan suhteessa Venäjään, jonka hallitsija oli myös kirkon ylin vallankäyttäjä. Senaatin kirkollisasiain esittelijä Yrjö Loimaranta ylisti senaatin satavuotisjuhlajumalanpalveluksessa 1916 pitämässään saarnassa Aleksanteri I:stä. Loimaranta otti esille hallitsijan keskeisen aseman senaatin perustajana.

”Meillä on Suomenkin kansan aikakirjoissa monia todistuksia siitä, että Aleksanteri I vakaasti käänsi katseensa ja pyysi kääntää kansamme katseen Kaikkivaltiaan Jumalan puoleen. Selvimmin tämä hänen uskonnollinen pyrkimyksensä käy ilmi niistä rukouspäiväjulistuksista, joita hän kansallamme antoi ja usein yksin omalla nimellään vahvisti. Sellaisen julistuksen hän antoi myöskin 31. p:nä joulukuuta 1816. Tässä julistuksessaan hän viittaa m. m. siihen, että Suomen kansa tämän vuoden kuluessa on, Jumalan sallimasta saanut, kuten hän itse lausuu, ’hyödyllisiä laitoksia omaksi ja lastensa hyväksi’.”

Kirkko otti varovasti kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Sen piirissä oli 1917 kehittymässä nuorkirkollista toimintaa, jonka merkitys oli vielä pieni. Merkittävin oli Sigfrid Sireniuksen kristillis-sosiaalisen setlementtitoiminnan aloittamista pohjustanut työ.

Papit ja eduskuntavaalit 1917

Vuoden 1917 eduskuntavaalien alla papit kampanjoivat aiempia vaaleja huomattavasti näkyvämmin porvaripuolueiden voiton varmistamiseksi, vaikka arkkipiispa Gustaf Johansson kehotti heitä pidättymään politikoinnista. Johanssonin mielestä kirkon oli pysyttäydyttävä vain hengellisen toiminnan parissa. Eduskuntaan valittiin lokakuussa 1917 yhteensä yhdeksän pappia. Määrä oli suunnilleen sama kuin aikaisemmissakin vaaleissa.

Valituista kolme kuului Suomalaisen puolueen, kolme RKP:n, kaksi maalaisliiton ja yksi nuorsuomalaisten ryhmään. SDP:llä ei ollut yhtään pappisedustajaa. Tilanne oli ollut sama vuodesta 1907 lähtien: vasemmistolaisia pappeja oli erittäin vähän. Myös ei-sosialistisen Kristillisen Työväenliiton merkitys jäi vähäiseksi.

Kirkon aktiivijäsenistä osa vastusti näkyvästi venäläistämispyrkimyksiä. Herännäisyyden johtomiehiin lukeutunut rehtori Mauno Rosendahl kuului aktivisteihin 1900-luvun alussa. Oululainen Rosendahl joutui karkotetuksi Ruotsiin.

Riemujuhlan vietto

Riemujuhlan alla professori ja kansanedustaja Lauri Ingman toivoi juhlan tarjoavan vastapainon ajan hengelle, jossa oli korostunut kaikkien vanhojen arvojen polkeminen. Ingman esitti, että osa ainakin osa päivästä oli vapaata, jotta työntekijät voisivat osallistua jumalanpalveluksiin ja juhlatilaisuuksiin. Tämä toteutui laajasti kaupassa ja palvelualoilla.

Juhlaa vietettiin eri puolilla Suomea. Porvarilliset sanomalehdet julkaisivat uskonpuhdistuksesta ja Martti Lutherista artikkeleita, jotka olivat usein kuvitettuja.

Riemujuhlien järjestäjät joutuivat ottamaan huomioon uskonpuhdistukseen ja Martti Lutheriin liittyvän Saksa-yhteyden, jota ei voinut painottaa liikaa. Suomi oli edelleen osaa Venäjää ja väliaikainen hallitus jatkoi sotaa Saksan kanssa.

Helsingissä sekä suomen- että ruotsinkieliset seurakunnat järjestivät juhlajumalanpalveluksia. Juhlavuoden pääjuhlan järjesti yliopisto. Uusi Suometar kertoi tilaisuudesta 1.11.1917:

”Klo puoli 3:ksi ip., jolloin juhla alkoi, oli yliopiston avara juhlasali kerääntynyt ääriään myöten täyteen. Juhlavieraiden joukossa huomattiin m. m. kaikki senaatin nykyiset jäsenet, yliopiston v. t. kansleri, Kuopion hiippakunnan piispa, useimmat keskusvirastojen päälliköt, kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, seurakuntain kirkkoherrat ja kappalaiset, oppikoulujen johtajia y.m. Sitäpaitsi olivat läsnä yliopiston opettajia, virkamiehiä, joukko eri osakuntain ylioppilaita sekä muita kansalaisia sikäli kuin kukin oli onnistunut saamaan sirosti painetun pääsykortin. Eri osakuntien leveillä nauhoilla merkityt airueet ohjasivat vieraita.

Ohjelman alotti parvekkeelle asettunut Kaupunginorkesteri soittamalla prof. Robert Kajanuksen johdolla Mendelssohn-Bartoldyn Uskonpuhdistus-sinfonian finaalin. Juhlaesitelmän piti prof. Jaakko Gummerus, kosketellen siinä m. m. Martti Lutherin merkitystä uskonpuhdistajana.”

Rehtori Waldemar Ruin puhui ruotsiksi. Hän käsitteli renessanssin ja erityisesti uskonpuhdistuksen merkitystä uudenaikaisen yksilönvapauden kehityksen näkökulmasta. Tilaisuus päättyi Maikki Järnefeltin esittämään lauluun Klocka, ring fred ja kuoron orkesterin säestämänä laulamaan J. S. Bachin ”Reformatsiooni-kantaattiin”

Helsingin oppikoululaiset kokoontuivat yhteiseen juhlaan Johanneksenkirkkoon. Kansakoululaisille oli järjestetty yhteensä kuusi juhlaa Nikolainkirkossa, Johanneksenkirkossa ja Kallion kirkossa.

Vasemmalta kirpeitä kommentteja

Työväenlehdet eivät juuri käsitelleet uskonpuhdistuksen juhlimista. Niissä ilmestyi jonkin verran juhlailmoituksia. Työmies julkaisi 1.11.1917 Julius Ailion uskonpuhdistusta kriittisesti käsitelleen artikkelin. Ailio tulkitsi Lutherin alun perin vallankumouksellisen ohjelman muuttuneen vanhoilliseksi ja varovaiseksi. Hänen mukaansa luterilainen kirkkokin oli kehittynyt yhdeksi luokkavallan välineistä.

”Toivomme kirkolle yhä läheisempää yhteyttä liittolaisensa, nykyisen luokkavaltion kanssa, sillä silloinhan ne kerran sortuvat yhdessä. Me toivomme, että kirkko hellävaroen säilyttää kaikki rakkaat dogminsa ja edelleenkin pakollisesti pidättää seurakuntalaisia kiinnitettyä itseensä, sillä sen lukuisammin joukoin ne erkaantuvat siitä.”

Sosiaalidemokraattinen Nuorisoliitto julkaisi kannanoton, jossa se kehotti järjestämään kirkonvastaisia agitatsionikokouksia meneillään olleella agitaatioviikolla. ”400-vuotishumpuuki” oli liiton mukaan kehotuksena työhön valtionkirkkoa vastaan ja sen kukistamiseksi.

Kirjallisuutta:

Ilkka Huhta (toim.). 2009. Sisällissota ja kirkko. Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura.