Nansen-passi selvensi 1922 pakolaisten asemaa myös Suomessa

Kansainliiton pakolaiskomissaari Fridtjof Nansenin johdolla sovittiin vuonna 1922 henkilötodistusten antamisesta noin miljoonalle valtiottomalle Venäjän pakolaiselle, jotka olivat hakeneet turvaa eri puolilta Eurooppaa. Näitä henkilötodistuksia ryhdyttiin kutsumaan Nansen-passeiksi, joita myöhemmin annettiin myös muille pakolaisille.

Miljoona pakolaista

Venäjän vallankumoukset, vastavallankumoukset, sisällissota, länsivaltojen interventiot ja nälänhätä käynnistivät vuosina 1918–1921 suuren pakolaisvirran, joka kohdistui aluksi Neuvosto-Venäjän rajanaapureihin Suomeen, Baltian maihin, Puolaan, Tšekkoslovakiaan, Unkariin, Romaniaan ja Bulgariaan. Myös Turkki vastaanotti suuren määrän Krimiltä paenneita kenraali Anton Denikinin ja kenraali Petr Wrangelin armeijan sotilaita ja siviilejä. Amiraali Aleksandr Koltšakin Siperiassa operoineet itäisen armeijan rippeet pakenivat puolestaan Kiinaan.

Eurooppaan siirtyneet pakolaiset jatkoivat matkaansa vähin erin Saksaan ja Ranskaan, erityisesti Berliiniin ja Pariisiin, jonne muodostui 1920-luvun kuluessa suuria venäläisiä emigranttiyhteisöjä. Nykyarvioiden mukaan Venäjän tapahtumien seurauksena noin miljoona ihmistä joutui maanpakoon.[1]

Enemmistö pakolaisista kuului keski- ja yläluokkaan, ja heitä yhdisti bolševisminvastaisuus. Joukossa oli kauppiaita, teollisuuden harjoittajia, sanomalehtimiehiä, tiedemiehiä, taiteilijoita, aatelisia, upseereita ja virkamiehiä. Eurooppaan emigroituneet olivat paremmin koulutettuja kuin keisarikunnan väestö keskimäärin. Suomeen pakeni näkyvässä asemassa olleita poliitikkoja, aatelisia, sotilaita, virkamiehiä ja kauppiaita, mutta pysyvästi maahan jäi vain vähän älymystöä ja kaikkein jalosukuisinta aatelia.[2]

Pakolaiskomissaari Fridtjof Nansen

Vuonna 1920 perustettu Kansainliitto yritti kontrolloida Venäjältä tulevaa pakolaistulvaa. Humanitäärisen avun johtoon kutsuttiin norjalainen Fridtjof Nansen, joka nimitettiin Kansainliiton pakolaiskomissaariksi vuonna 1921. Hän oli tunnettu naparetkeilijä ja luonnontieteilijä, joka oli työskennellyt Kristianian yliopiston oseanologian professorina vuodesta 1908 lähtien.

Ensimmäinen maailmansota oli ollut Nansenille järkytys, ja hän julistautui heti sodan alussa antimilitaristiksi ja pasifistiksi. Vuosina 1920–1921 Nansen organisoi Kansainliiton pyynnöstä yli puolen miljoonan sotavangin palauttamisen kotimaihinsa. Lisäksi hän käynnisti mittavan kampanjan Venäjän nälänhädän lievittämiseksi, ja vuonna 1922 hän auttoi Turkin ja Kreikan välisen lyhyen sodan aikana syntyneen pakolaiskriisin sekä vuonna 1925 Armenian kriisin ratkaisuissa. Ansioistaan Nansen sai Nobelin-rauhanpalkinnon vuonna 1922.

Pakolaisten passiongelma

Kansainliiton pakolaisasioiden johtajana Nansen järjesti myös näiden valtiollisesti kodittomien passiasioita. Venäjän keisarikuntaa ei enää ollut, eikä Neuvosto-Venäjä halunnut ottaa emigrantteja kansalaisikseen ilman perinpohjaisia tutkimuksia. He olivat väliinputoajia, jotka eivät matkustusasiakirjojen (passien ja viisumien) puuttuessa voineet jatkaa Neuvosto-Venäjän naapurimaista eteenpäin.

Heinäkuun alussa 1922 Kansainliiton pakolaistoimisto kutsui koolle Geneveen jäsenvaltioiden välisen konferenssin, jossa sovittiin Venäjän-pakolaisten väliaikaisista passiasioista ja muista matkustussäännöistä. Sopimus pakolaisten ”identiteettitodistuksista”, niin sanotuista Nansen-passeista, allekirjoitettiin 5. heinäkuuta 1922, ja Suomi liittyi siihen mukaan 1. lokakuuta 1922 alkaen.[3]

Kansainvälinen Nansen-passi selkiytti monin tavoin emigranttien asemaa. Suomen kannalta sopimuksessa oli eräs tärkeä kohta, joka puolsi siihen liittymistä. Sen mukaan maasta poismuuttanut Nansen-passin haltija ei voinut palata takaisin passin myöntäjämaahan. Mikäli Nansen-passinhaltija palasi takaisin Neuvosto-Venäjälle, passi ei olisi enää voimassa, sillä tällöin emigrantti tulkittiin Neuvosto-Venäjän kansalaiseksi. Käytännössä näitä määräyksiä kuitenkin sovellettiin joustavasti, myös Suomessa. Olennaista oli tietenkin se, että Nansen-passikäytännöllä voitiin tehokkaasti valvoa emigranttien liikkumista ja tarvittaessa uhata passin peruuttamisella.[4]

Suomeen tulleet pakolaiset

Vuoteen 1922 mennessä Suomeen oli saapunut yhteensä noin 42 000 pakolaista, joista heimopakolaisia eli inkeriläisiä ja itäkarjalaisia oli noin 25 000, ja loput noin 17 000 oli venäläisiä. Heistä noin puolet, eli hieman yli 8 000, oli niin sanottuja Kronstadtin pakolaisia, jotka olivat tulleet jään ylitse Terijoelle kevättalvella 1921. Vuoteen 1929 mennessä pakolaisista lähes 25 000 oli muuttanut joko takaisin Neuvostoliittoon tai jatkanut matkaa Keski-Eurooppaan. Heimopakolaisista lähes 14 000 palasi vapaaehtoisesti takaisin, ja länteen päin jatkaneita venäläisiä oli hieman yli 11 000. Suomeen jäi noin 5 000–6 000 venäläistä emigranttia ja noin 11 000 heimopakolaista.[5]

Väliaikaiseksi järjestelyksi tarkoitetusta Nansen-passista tuli kuitenkin pysyvä. Neuvosto-Venäjä ei kukistunutkaan vaan onnistui voittamaan sotilaallisten vastustajiensa lisäksi myös nälänhädän ja kehittämään NEP-politiikkansa avulla omaa talouttaan. Emigranttijärjestöt pyrkivät pitkin 1920-lukua vaikuttamaan Kansainliiton Nansen-toimistoon, jotta se kutsuisi koolle kansainvälisiä konferensseja pakolaisten oikeudellisen aseman parantamiseksi. Vuosina 1926, 1928 ja 1933 Genevessä järjestettiin tällaisia kokouksia, joihin Suomi osallistui tarkkailijan roolissa.[6]

Suomen pakolaisongelma ei enää 1920- ja 1930-luvun taitteessa ollut akuutti, mikä heijastui viranomaisten haluttomuuteen parantaa emigranttien oikeudellista asemaa. Lukuun ottamatta vuonna 1930 hyväksyttyä niin sanottua valtamerentakaisiin maihin matkustavien pakolaisten kansainvälistä läpikulkukorttisopimusta (Carte de transit) Suomi ei allekirjoittanut muita pakolaissopimuksia.

Syitä oli useita, joista painavimpana oli Etsivän Keskuspoliisin halu valvoa sekä poliittisesti aktiivisia venäläisiä että heimopakolaisia ja karkottaa heitä tarvittaessa omalla päätöksellä takaisin Neuvostoliittoon. Suomi kuitenkin sovelsi kansainvälisten sopimusten henkeä muun muassa siten, että Nansen-passin haltijoiden ulkomaan matkat sallittiin.[7]

Emigranttien kansalaisuusanomukset

Suomen jääneet emigrantit anoivat kansalaisoikeuksia pitkin 1920- ja 1930-lukua, mutta monissa tapauksissa nämä anomukset hylättiin. Ratkaisevin kielteinen lausunto tuli lähes poikkeuksetta Etsivältä Keskuspoliisilta, joka oli seurannut 1920-luvulta lähtien monia maahan jääneitä emigrantteja. Sen mukaan nämä olivat poliittisesti epäluotettavia, ja heidän oletetut yhteydet Neuvostoliittoon tekivät heistä epäilyksenalaisia.

Venäläisten emigranttien asema ei 1920- ja 1930-luvun Suomessa ollut mitenkään kadehdittava. Monet elivät köyhyydessä ja joutuivat hakemaan apua valtiolta ja kunnallisilta huoltolaitoksilta. Suomalaiset suhtautuivat emigrantteihin usein pidättyvästi. Stereotyppiset tulkinnat venäläisistä vuosisadan vaihteen ”suomisyöjinä”, sisällissodan aikana punaisten puolella taistelleina ja 1920-luvulla maailmanvallankumousta levittäneinä bolševikkeina vaikuttivat voimakkaasti suomalaisten mielikuviin emigranteista. Lisäksi monet olivat juutalaisia, joita Etsivä Keskuspoliisi luonnehti lausunnoissaan ”epämieluisiksi henkilöiksi”. Tilannetta ei myöskään helpottanut Suomen muiden viranomaisten systemaattinen epäluulo emigranttien todellisia tai luuloteltuja aikomuksia kohtaan.

Jyrki Paaskoski

[1] Julitta Suomela, Rajantakainen Venäjä, Venäläisten emigranttien aatteelliset ja poliittiset mielipiteet Euroopan venäläisessä sanomalehdistössä. Bibliotheca Historica 67. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2001, s. 27–33.

[2] Pekka Nevalainen, Viskoi kuin Luoja kerjäläistä, Venäjän pakolaiset Suomessa 1917–1939. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 742, Hämeenlinna 1999, s. 36–39.

[3] UMA, 15 Kansainliitto, osasto VIII, asia 21, venäläisten pakolaisten passiasiat 1922–1923.

[4] UMA, 15 Kansainliitto, osasto XIII, asia 9c ja 9d, venäläiset ja armenialaiset pakolaiset, Etsivän Keskuspoliisin päällikkö Esko Riekki ulkoasiainministeriölle 3.2.1926.

[5] Nevalainen 1999, s. 35, 56.

[6] UMA, 15 Kansainliitto, osasto XIII, asia 3a, Pakolaiskomissariaatti, sopimus pakolaisten kansainvälisestä asemasta sekä asia 3b, Pakolaiskomissariaatti.

[7] UMA, 15 Kansainliitto, osasto VIII, asia 20, Emigranttien kauttakulkukortit.

Linkkejä:

Toivo Nygård, Itä-Karjalasta Suomeen 1917–1922 tulleet pakolaiset, Genos 67 (1996).