Olympiakisoissa pieni tasavalta on suurimpia maailmassa
Suomen Antwerpenin olympiakisoista palannut joukkue marssi Pallokentällä pidettyyn juhlaan siniristilippua kantaneen keihäänheittäjä Julius Saariston johdolla. Jääkärikapteeni Saaristo oli voittanut keihäänheiton molempien käsien yhteistuloksellaan kultaa Tukholman olympiakisoissa 1912. (Urheilumuseo)
Yksi keskeisimmistä nuoren tasavallan käyttämistä kansallista itsetunnon kohottamiskeinoista oli Suomen esittäminen urheilun suurvaltana.
Ajatus oli tuotu julki jo Tukholman olympiakisojen jälkeen, mutta se vakiintui 1920-luvulla. Suomalaisurheilijoiden Antwerpenin olympiakisoissa saavuttamat 35 mitalia osoittivat, ettei Tukholman menestys ollut sattumaa. Suomen joukkue kokosi 1908–1936 kesäolympiakisoissa 172 ja talvikisoissa 24 mitalia. Suomi oli ennen toista maailmansotaa mitaleilla mitattuna kesäkisojen kuudenneksi ja talvikisojen kolmanneksi menestynein maa. Vaikka olympiaurheilu oli pääosin länsieurooppalainen ja pohjoisamerikkalainen ilmiö, niin menestys oli Suomen väkilukuun suhteutettuna erinomainen.
Suomalaisurheilijoiden tavoitteeksi vakiintui 1920–1930-lukujen olympiakisoissa ”urheilun suurvallan” valtaamien asemien puolustaminen. Menestyksestä versoi myös käsitys Suomesta urheilun valittuna kansana. Vaasa-lehti tulkitsi Pariisin vuoden 1924 olympiakisojen alla Suomen osallistuvan kisoihin ”erityisellä innolla” ja korosti, miten eräs ”maailman vähälukuisimmista kansoista” oli ”valloittanut yhden ensimmäisiä sijoja ruumiillisen kulttuurin alalla, sikäli kuin se urheilussa ilmenee”.[i]
Suomen yleisurheilun vahvoina vuosina vertailukohteena olivat lajin huippumaat. Suomalaislaskelmat osoittivat, että Suomi kilpaili yleisurheilun olympiamenestyksessä menestyksellisesti jopa Yhdysvaltojen kanssa. Turun Sanomat riemuitsi Antwerpenin kisojen jälkeen, että Suomi oli sijoittunut yleisurheilussa toiseksi edellään ”ainoastaan maailman suurin yhtenäinen kansa, sadan miljoonan Amerikka, kun sen sijaan olemme lyöneet kaikki muut maailman maat, niiden joukossa urheilun traditionellin kotimaan Englannin”.[ii] Kaleva tulkitsi Pariisin vuoden 1924 kisojen jälkeen, että ”maamme nimi on rinnan maailman suurimman ja voimakkaimman tasavallan kanssa kiertämässä kaikkien kansojen sanomalehdistössä”.[iii]
Olympiakisojen arvostus nousee
Olympiamenestyksen arvoa lisäsi se, että olympiakisat vakiinnuttivat maailmansotien välisenä aikana asemansa tärkeimpänä kansainvälisenä urheilutapahtumana, jonka huomioarvo nousi. Suomi pystyi tulkitsemaan urheilumenestyksen perusteella kuuluvansa länteen ja Eurooppaan. Yleisurheilu ja paini olivat suuria suomalaisia menestyslajeja, joista kertyi kesäkisojen suomalaismitaleista yli 70 prosenttia. Parhaiten menestyi kestävyysjuoksija Paavo Nurmi, joka saavutti kolmissa olympiakisoissa yhteensä 12 mitalia, yhdeksän kultaa ja kolme hopeaa.[iv]
Kesäolympialaiset saivat 1920-luvulla rinnalleen talvikisat, joiden perustamispäätöksen KOK teki 1925. Ranskan Chamonix´ssa 1924 järjestetty talvikisaviikko sai jälkikäteen olympia-arvon.[v] Suomalaiset menestyivät maailmansotien välillä parhaiten pikaluistelussa, jonka kirkkain tähti Clas Thunberg saavutti viisi kultaa, hopean ja pronssin 1924 ja 1928. Hiihdon olympiamenestys alkoi 1932 Lake Placidissa, kun Veli Saarinen ja Väinö Liikkanen saivat kaksoisvoiton 50 kilometrillä.[vi] Vasta viestimiehistön Garmisch-Partenkirchenissä 1936 saavuttama kultamitali kohotti toden teolla talvikisojen arvostusta Suomessa.
Suomi kestää kovenevassa kilpailussa
Uutta hohtoa olympiamenestykselle toi koventunut kilpailu, joka näkyi jo Amsterdamin kisoissa 1928. Kamppailua kiristi osaltaan se, että saksalaisurheilijat pääsivät mukaan 16 vuoden tauon jälkeen. Vielä enemmän vaikutti urheiluvalmennuksen tehostuminen Italiassa, Japanissa, Puolassa ja Unkarissa, joiden totalitaristinen tai autoritaarinen hallinto lisäsi panostustaan urheiluun. Tämä korosti kansainvälisen kilpaurheilun luonnetta kansakuntien välisen kamppailun vertauskuvallisena areenana. Kansainvälisen vertailun merkitys kansallisvaltioiden ja kansallisen identiteetin rakentamisessa ja säilyttämisessä korostui edelleen 1930-luvulla. Yhä useammat kansakunnat – niiden mukana kansallissosialistinen Saksa – alkoivat käyttää kansainvälistä urheilua nationalistisiin tarkoituksiinsa.[vii]
Helsingin Sanomat kuvasi vuonna 1928 ”urheiluharjoitusten olevan lakkaamatta käynnissä kaikissa sivistysmaissa”, jolloin ”monikymmenmiljoonaisten kansojen urheilullisesti parhaat voimat seulotaan hyvissä ajoin ja niiden eturivin miesten kehittämiseen kiinnitetään erityistä huomiota”. Silti Suomen joukkue kykeni saavuttamaan ”näidenkin kisojen yleisurheilussa loistavan toisen sijan sekä palkinnoissa että pistemäärässä jättiläismäisen Amerikan jälkeen”.[viii]
Los Angelesin vuoden 1932 kisojen alla Suomen joukkue mainittiin useissa yhdysvaltalaisarvioissa yhtenä kovimmista vastustajista. Yhdysvaltojen joukkueen saavuttama mitalisaalis oli kuitenkin suurempi kuin neljän seuraavaksi parhaan joukkueen yhteensä kokoama.[ix] Suomen joukkue keräsi yleisurheilussa toiseksi eniten mitaleja, mikä Suomen Urheilulehden mukaan takasi edelleen ”Suomelle toisen tilan maailman urheiluvaltojen jättiläiskamppailussa”.[x] Samoilla linjoilla liikkui Hufvudstadsbladet, joka arvioi ”spartalaisissa oloissa kasvaneiden urheilijapoikiemme onnistuneen hyvin”.[xi]
Berliinissä edelleen Euroopan ensimmäinen
Suomen yleisurheilijat ja etenkin kestävyysjuoksijat menestyivät Berliinissä 1936 paremmin kuin edellisissä kisoissa. Tämä antoi Helsingin Sanomien Tolarille (Santeri Ivalo) aiheen ylpeyteen: ”On nimittäin muistettava, että me olemme vain neljättämiljoonainen kansa mutta kanssamme pistevoitoista kilpailemassa on kokonainen maanosa ja valtakunta, jonka väkiluku on lähes kaksikymmenkertainen meidän väkilukuumme verraten”.[xii]
Helsingin Sanomat korosti Suomen olevan yhä ”Euroopassa numero yksi ja maailmassa numero kaksi”.[xiii] Helsingissä kotimaahan palaavia olympiaurheilijoita oli vastassa mm. opetusministeri Oskari Mantere:[xiv]
”Te olette näyttäneet jälleen, että pieni Suomi on edelleen urheilun suurvaltoja! Niiden saavutusten takana, joita te nyt olette saaneet aikaan, on paljon itsekieltäytymistä, päättäväisyyttä ja sisua, ne ovat sellaisia ominaisuuksia, joita ilman ei mikään kansakunta saata pysyä voimakkaana.”
Suomalaiset kokivat Berliinissä yhden suuren pettymyksen, kun Kansainvälinen Olympiakomitea päätti myöntää vuoden 1940 kisaisännyyden Tokiolle. Sinivalkoisen tulkinnan mukaan isännyyden sai Suomea heikompi urheilumaa, joka onnistui saamaan tuekseen urheilullisesti vähäpätöisistä maista kotoisin olleet KOK:n jäsenet. Helsinki sai kuitenkin kaksi vuotta myöhemmin kisaisännyyden, kun Tokion oli luovuttava kisoista Japanin hyökättyä Kiinaan.
Pitkäaikainen olympiahaave näyttää toteutuvan
Ajatus olympiakisojen järjestämisestä Suomessa oli esillä jo 1910-luvulla. Vakavaksi tavoitteeksi kisaisännyys muuttui 1920-luvulla. Vuoden 1940 kisajärjestelyistä kehittyikin kansallinen suurhanke, jolle antoi perussävyn 1937 alkanut sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton puna-multa -yhteistyö. Työväen Urheiluliitto ja SDP ottivat myönteisen kannan kisajärjestelyihin ja työväenliike sai edustajansa järjestelytoimikuntaan. Sitä johti edistyspuoluelainen J. W. Rangell, ja myös maalaisliittolaisella sisäministeri Urho Kekkosella oli vahva asema järjestelyissä.
Kekkosen vaikutusvaltaa lisäsi se, että hän toimi sekä Suomen Urheiluliiton että olympiakomitean puheenjohtajana. Olympiakisojen saamiseksi paljon vaivaa nähnyt Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Erik von Frenckell joutui jäämään sivurooliin, vaikka kuuluikin järjestelytoimikuntaan. Vasemmisto ei pitänyt RKP:n oikeistosiipeen kuulunutta von Frenckelliä sopivana johtamaan järjestelyjä.[xv]
Suomessa herätti ylpeyttä se, että kisaisännyyden sai maa, joka pienestä väestömäärästään huolimatta on kyennyt murtautumaan koko maailman tietoisuuteen urheilussa.[xvi] Suomalaisten tavoitteena oli järjestää kisat, joissa urheilulla olisi suurempi rooli kuin Los Angelesin ja ennen kaikkea Berliinin kisoissa.[xvii] Tavoitteena oli toteuttaa kisat ”alkuperäisessä olympialaisessa hengessä” välttäen mahtavia eleitä ja itsetehostusta.[xviii] Olympiakisojen avulla oli kuitenkin mahdollista mainostaa ”syrjäistä ja pientä” Suomea.[xix]
Stadionista kansallisen yhtenäisyyden symboli
Kisojen pääareenaksi suunniteltu stadion oli osittain valmiina kesällä – varat eivät riittäneet itäkatsomon rakentamiseen. Kesäkuussa 1938 pidetyssä Stadionin vihkiäisjuhlassa puhunut tasavallan presidentti Kyösti Kallio korosti stadionin arvoa kansallisen sovinnon vertauskuvana – hankkeen takana olivat kaikki yhteiskuntapiirit. Olympiaisännyyden vahvistuttua stadionin rakentaminen jatkui. Helsinkiin tarvittiin lisäksi muun muassa velodrom.
Olympiaisännyyden onnistumismahdollisuuksia lisäsi se, että kisaisännyyden kansallisesta merkityksestä vallitsi Suomessa laaja poliittinen yhteisymmärrys. Olympiavalmistelujen herättämä innostus oli selvä merkki yhteiskunnallisen ilmapiirin muutoksesta. On liioiteltua väittää urheilun yksistään luoneen pohjan ”talvisodan hengelle”, mutta ajanmerkkinä olympiaodotus oli paljon puhuva. Kisajärjestelyt jatkuivat supistettuina toisen maailmansodan alettua, mutta ne oli keskeytettävä kokonaan talvisodan sytyttyä. Järjestelykomitea ilmoitti virallisesti huhtikuussa 1940, ettei olympiakisoja järjestetä seuraavana kesänä.
Urheilumenestyksen selittäjät – suomalainen sisu ja kova harjoittelu
Olympiasaavutukset tuottivat aineksia suomalaisuuden määrittelyyn sekä kotimaassa että kansainvälisesti. Ulkomaiset havainnoitsijat tulkitsivat kovien luonnonolojen karaisemien suomalaisurheilijoiden kamppailevan kansakuntansa hyväksi. Saksalainen urheiluasiantuntija Ernst Müller pani kuitenkin merkille myös järjestelmällisen harjoittelun. [xx] Suomalaiset halusivat selittää urheilumenestystä myyttisillä taustatekijöillä, kuten sisulla ja alkukantaisella metsäläisyydellä, jonka urheilu muunsi kansalliseksi menestystekijäksi.
Sisu-teemaa kehitteli etenkin Martti Jukola, joka jakoi käsitteen pitkäkestoiseksi harjoitussisuksi ja repäiseväksi kilpailusisuksi.[xxi] Urheilumenestystä analyyttisemmin tarkastelleet aikalaiset löysivät menestykselle arkisempia selityksiä. Yleisurheiluvalmentaja Hugo Lahtinen näki saavutusten perustuneen ennen kaikkea työntekoon:[xxii]
”Etevyytemme johtui nähdäkseni siitä, että olimme kukonaskeleen edellä muita opetus- ja harjoitusmenetelmissä. Ennen muuta hyödyimme siitä, että urheilu oli Suomessa kansanomaista, kaikkien kansalaispiirien yhteinen harrastus.”
Lahtisen mainitsema kansanomaisuus helpotti urheiluun samastumista. Suomea 1908–1936 edustaneista olympiaurheilijoista oli 55 prosenttia maaseututaustaisia. Menestyslajien yleisurheilun ja painin olympiaedustajista pääosa oli maanviljelijöitä tai työväestöä. Etenkin kestävyysjuoksijoiden lähtökohdat olivat vaatimattomammat kuin kansainvälisten kilpakumppaniensa. Hiihtäjät kuuluivat lähes poikkeuksetta talonpoikaisväestöön, ja pikaluistelijat lukeutuivat keskiluokkaan.[xxiii]
Eheyttääkö urheilu Suomen kansan?
Porvarilliset urheiluvaikuttajat puhuivat maailmansotien välillä usein urheilusta kansallisena eheyttäjänä, minkä työväenurheilun aktiivitoimijat kielsivät. Valkoisen Suomen aatemaailman omaksuneille urheilumenestyksen herättämä laaja innostus todisti, että suomalaiset olivat sittenkin yhtä kansaa. Suomen asukkaita erottanut poliittinen kuilu näytti kadottavan voittojen hetkellä merkityksensä ja kielimuurikin oli mahdollista ylittää. Suomen Urheilulehti väitti Antwerpenin kisojen aikana, ettei ”kukaan voinut pysyä kylmänä”, kun ”voitonsanoma toisensa jälkeen tempasi miehet ja naiset, urheilunharrastajat ja sen vastustajat mukaansa”.[xxiv] Hufvudstadsbladet intoili Pariisin yleisurheilukilpailuiden yhdistäneen puolueriitojen repimän ja jakaantuneen suomalaisen yhteiskunnan:[xxv]
”Yksi ajatus, yksi yhteinen tunne on taas kerran joidenkin pakenevien kesäpäivien ajan hallinnut koko meidän kansaamme: ruotsalaisilla ja suomalaisilla, kaupunkilaisilla ja maalaisilla, herrasväellä ja työläisillä on jälleen kerran ollut yhteinen ilon- ja surunaihe.”
Olympiamenestys innosti myös Akateemisen Karjala-Seuran pääideologin Elmo E. Kailaa, joka piti saavutusten herättämää ”kansallistuntoa” tärkeänä, vaikka se oli vain ”hetkellistä, kansainvälisellä kilpatantereella saavutettujen voittojen synnyttämää”. Viestin ottivat suomalaisina vastaan ”kaikki, kaupunkilaiset ja maalaiset, oikeistolaiset ja vasemmistolaiset, herrat ja talonpojat, miehet ja naiset”.
Urheilun nostattama into oli Kailasta hyvä asia, mutta hän kysyi, miksi suomalaiset eivät olleet suomalaisia aina, vaan olivat ”ylpeitä kansallisuudestamme vain lyhyen aikaa joka neljäs vuosi”. Kaila väitti, ettei olympiakesien välissä ollut olemassa Suomen valtakuntaa eikä Suomen kansaa, korkeintaan vaalien aikana puolueet ja muulloin vain ”minä itse”.[xxvi] Kärjistetty näkemys toi ilmi AKS:n tavoitteleman kansallisen eheyttämisen päälinjan: yksilön ja puoluepyyteiden oli väistyttävä nuoren suomenkielisen sivistyneistön määrittelemän kansankunnan edun tieltä.
Urheilumenestyksellä ylpeily – tyhmää ylvästelyä ja itserakkautta?
Savon Sanomat pani kesällä 1924 merkille, että ”myöskin ne kansalaispiirit, jotka ovat pysytelleet vieraina kansallisille pyrkimyksille, ovat huomattavasti suuremmalla mielenkiinnolla ja myötämielisyydellä seuranneet tapahtumien kulkua Pariisissa”. Innostuksen saattoi tulkita ”kansallistunnon heräämisen ja kansallisen eheytymisen merkeiksi”.[xxvii] Työväenliikkeenkin piirissä herätti ylpeyttä se, että ”maailmanrekordeja ja olympialaisrekordeja on rikottu pääasiallisesti kahden urheiluelämän suurvallan – Amerikan Yhdysvaltojen ja Suomen kesken”. SDP:n lehdistä mm. Suomen Sosialidemokraatti suhtautui varovaisen myönteisesti Pariisin kisoihin:[xxviii]
”Kun suomalainen sosialisti on seurannut tätä kansojen kamppailua maailman maineesta Colombesin kentällä, ei voi olla tuntematta mielen apeutta sen johdosta, että työläisurheilijamme ovat olleet täältä poissa. Mikähän olisi tulos ollutkaan! Työläisiä ja kansanlapsia ovat tietysti useimmat olympialaisurheilijammekin. Mutta järjestönä ovat työläiset poissa. Kaikella on tietysti syynsä. Mutta kuitenkin: kansoina me otamme osaa kansainväliseen elämään, eikä yhteiskuntaluokkina.”
TUL tuomitsi järjestönä yksiselitteisesti Pariisin kisojen lietsoman ”ylvästelyn ja tyhmän itserakkauden” tunteen. Eero A. Pulli muistutti kahden huippu-urheilijan – Paavo Nurmen ja Ville Ritolan – saavuttaneen Suomen joukkueen kymmenestä kultamitalista seitsemän. Nationalistiset puheet ”loistavasta Suomen urheilusta ja ”Pohjolan ihmeellisestä kansasta” olivat siksi ontolla pohjalla.[xxix]
Eheyttäminen oli Valkoisen Suomen näkökulmasta tarpeen vallankumousjohtajien harhaanjohtaman työväen ohjaamiseksi takaisin oikealle isänmaalliselle tielle. Kieliryhmien käsitykset vuoden 1918 tapahtumien syistä kuitenkin erosivat. Monet ruotsinkieliset näkivät kapinan todisteena suomenkielisten heikommasta sivistystasosta ja rodullisesta huonommuudesta. Suomenkielisen valkoisen sivistyneistön näkökulmasta punaiset barbaarit olivat hylänneet kehittyneen ja itsenäisyyteen kypsän suomalaisuuden.[xxx] Monet urheilujohtajat, kuten K. E. Levälahti, Lauri Pihkala ja Arvo Vartia, pitivät tärkeänä, että punaisen tartunnan saaneet oli mahdollisuuksien mukaan parannettava ja työläislapset oli vedettävä urheilua avulla pois bolsevismin vaikutuspiiristä.
Sotaa ilman aseita – vai sittenkin viihdettä?
Urheilu rinnastui maailmansotien välisenä aikana maailmanlaajuisesti sotaan ilman aseita. Tämän vuoksi urheilumenestyksen tärkeyteen vedoten kaikilta urheilijoilta voitiin vaatia ehdotonta uskollisuutta isänmaalle. Historiallinen jatkumo sotasankaruudesta urheiluun muodostui liittämällä olympiasaavutukset hakkapeliittojen urotekoihin.
Urho Kekkonen korosti, että ”rauhankin aikana tarvitaan toimintaa, jossa voidaan osoittaa samoja avuja kuin sodan kentillä, tarvitaan rauhan töitä, joissa voidaan saada esille miehekkyyttä, uhrautuvaisuutta ja rohkeutta”. Siihen tarjosi tilaisuuden urheilu – rauhan ajan taistelu, joka toi ”jalostettuina esille parhaat niistä miehisistä avuista, joita menneet vuosisadat ihailivat sodan sankareissa”.[xxxi]
Urheilu kehittyi 1920- ja 1930-luvuilla kilpailun kiristymisen ja siihen sisältyvän draamallisen aineksen ansiosta toisaalta yhä enemmän viihteen suuntaan. Hannes Kolehmaisen ja etenkin Paavo Nurmen voi sanoa olleen ensimmäiset suomalaisten laajasti tuntemat populaarikulttuurin tähdet Suomessa. Ensimmäisten koko maan mitassa kuuluisuuteen nousseiden elokuvanäyttelijöiden ja iskelmälaulajien aika koitti suurjuoksijoiden jälkeen 1930-luvulla.[xxxii]
Viihdeulottuvuuden vahvistuminen ei kuitenkaan vähentänyt urheilun edellytyksiä toimia kansallismielisten tunteiden lähteenä. Aikakautensa tuntojen herkimmät tulkit, kuten Martti Jukola, vaistosivat tähän sisältyneet mahdollisuudet ja kykenivät tekemään kilpaurheilusta entistä tehokkaamman ”massojen kansallistamisen” välineen.[xxxiii] Jukolan tapaisten korkea- ja populaarikulttuurin välillä liikkuneiden toimijoiden avulla sivistyneistö saattoi myös säilyttää kulttuurisen valtansa määritellä suomalaisuutta.
Mervi Tervo puhuu väitöskirjassaan (2003) suomalaisen urheilumenestyksen tulkintaan perustuvista toiseuden kehistä, joista sisimmällä olivat suomalaiset. Heitä määrittäviä ominaisuuksia olivat miehisyys, valkoisuus, läntisyys, pohjoisuus ja alemmuus suhteessa kaikkein kehittyneimpiin ja vauraimpiin länsimaihin. Muut maailman asukkaat sijoittuivat sitä ulommalle kehälle, mitä vähemmän he muistuttivat suomalaisurheilijoita. Lähimpänä Suomea olivat Iso-Britannia, Skandinavia maat, Saksa ja Yhdysvaltojen valkoinen valtaväestö. Seuraavaan luokkaan kuuluivat etelämaalaiset, kuten espanjalaiset, italialaiset ja ranskalaiset.
Oman ryhmänsä muodostivat ”eksoottisiin kansoihin” lukeutuvat, joihin laskettiin lähinnä aasialaiset. Vielä ulommalle kehälle joutuivat mustaihoiset ja Amerikan alkuperäiskansat. Urheiluun perustuneen suomalaisuuden näkökulmasta kaikkein etäisimmiksi keskipisteestä sijoittuivat naisurheilijat, sillä Suomessa suhtauduttiin naisurheiluun huomattavan kielteisesti.[1] Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että suomalaisia naisia olisi sinänsä verrattu ”alempiin” rotuihin. Kyse oli siitä, että suomalaisen kilpaurheilun näkökulmasta heidän merkityksensä oli ennen toista maailmansotaa lähes olematon.
Japanin urheilu oli erityistapaus, jota kohtaan suomalaiset tunsivat kunnioitusta, mutta samalla Kaukoidän keltaiset pikkumiehet näyttäytyivät läntistä kulttuuria konemaisesti matkivina.[2] Kiinnostusta japanilaisia kohtaan lisäsi ”eksoottinen salaperäisyys”, joka ympäröi heitä ”näkymättömänä muurina”. ”Nousevan auringon poikien” hillitystä esiintymisestä oli kuitenkin mahdollista ottaa oppia, sillä pidättyvä käytös muistutti monilta osin suomalaisurheilijan ihannekuvaa. Japanilaisten arvostusta lisäsi se, että he olivat aikoinaan ”pehmittäneet ikivihollista” vuonna 1904–1905 käydyssä sodassa[3], joka oli ravistellut tsaarinvaltaa.[4]
Suomalaisurheilijat edustivat urheilijan ihannetyyppiä
Suomalaiset ja kulttuurisena esikuvina pidettyjen länsimaiden edustajat muodostivat urheilijan ihannetyypin. Urheilusaavutusten avulla suomalaiset todistelivat olevansa samalla tasolla kuin kehittyneet länsimaat, eikä todistusaineistosta ollut puutetta 1920–1930-luvuilla. Etelämaalaiset saattoivat menestyä ajoittain, mutta heidän luonteensa ”naiselliset” ailahtelut estivät suomalaistulkintojen mukaan toistuvat voitot.[5] Martti Jukola kuvaa ”Huippu-urheilun historiassaan” ranskalaista Joseph Guillemotia, joka hänen tulkintansa mukaan onnistui yllättämään Paavo Nurmen Antwerpenin olympiakisojen 5000 metrin juoksussa. Guillemot innostui kerskumaan voitollaan ja sai 10 000 metrillä ansaitsemansa rangaistuksen:[6]
”Nyt oli pehmeäksi juostun ranskalaisen vuoro alistua kuin märkä rasu. Hän jää kokonaista kolmisenkymmentä metriä. Sinä iltana hän ei enää kuljeskellut savuke suussa baareissa ja kaduilla kerskumassa kultamitalistaan. Hän oli tähdenlento, joka juopui ensimmäisestä suurvoitostaan ja pian tästä hetken kansallissankarista tuli täysi narri.”
Etelämaalaisten ominaisuuksiin kuului myös epäluotettavuus. Pariisin olympiakisoissa järjestettiin Heikki Lehmuston mukaan kreikkalais-roomalaisessa painissa voittajaksi ”komea ranskalainen palosotilas” Henry Deglane: ”Painiskella hän oikeastaan ei osannut, mutta etelän tuomarien ja pistesääntöjen avulla hän onnistui.”[7] Aliarvostetuimpaan ryhmään kuuluivat mustaihoiset ja Amerikan alkuperäiskansoihin kuuluneet urheilijat. Heidän menestyksensä perustui puhtaasti fyysisiin ominaisuuksiin, eikä sillä ollut mitään yhteyttä sivistykseen.[8]
”Vääränväriset” voittivat yhä useammin
Joskus ”alempien” rotujen menestys suorastaan loukkasi ”ylempiä” rotuja. Suomalaisten omanaan pitämän olympiamaratonin voiton vei Amsterdamissa vuonna 1928 ”ranskalainen puoliverinen” Boughera El Quafi – ”lyhyenläntä, hintelä mies, jonka koivet ovat luonnonväärät”.[9] Olikin ”aivan kuin pettymys, että juuri tuon värinen mies saapui voittajana kilpailusta, jossa niin monta valkoistakin miestä on mukana”.[10] Suomalaisten kunniaksi koitui kuitenkin se, että kolmanneksi sijoittunut Martti Marttelin oli ”ensimmäinen valkoihoinen ja yhdessä Korholin-Kosken kanssa myöskin ensimmäinen eurooppalainen tällä matkalla, jossa maailman eri rotujen ja kansojen välinen kilpailu tällä kertaa muodostui erittäin tasaväkiseksi ja ankaraksi”.[11]
Urheilija-lehti pohti, johtuiko El Quafin stadionilla saama hyvin laimea vastaanotto hänen syntyperästään: ”Jos stadionin hiljaisuuteen oli syynä vain El Quafin yllätyksellinen voitto, niin voi vielä sen käsittää, mutta kun useat ulkomaalaiset lehdet vihjaisevat sen aiheutuneen voittajan värillisestä rodusta, niin silloin alkavat jo koko olympialaisen aatteen kannatinpylväät horjua”.[12] Voitto herätti ihmetystä myös Yhdysvalloissa, jossa valkoinen valtajulkisuus piti sitä sattuman oikkuna. Afro-amerikkalainen älymystö tulkitsi El Quafin saavutuksen kumoavan väitteet pohjoisen rodun herruudesta.[13]
Suomalaiset alkoivat vähätellä 1930-luvulla Yhdysvaltojen yleisurheiluvoimaa väittämällä sen perustuvan suurelta osin ”neekereihin”. Yrjö Halmeen mukaan tämä ”oli todellakin musta paikka Amerikalle”, joka olisi ”taistellut kaikkia neljää muuta maanosaa vastaan mielellään valkoisin voimin”. ”Neekerien” pikajuoksijataipumuksien todisteeksi hän esitti tarinan, jonka mukaan ”muuan Amerikan nopeimmista valkoisista juoksijoista ei saanut kiinni kadulla neekerivarasta, kun tämä luikki pakoon, eikä varas suinkaan ollut mikään tunnettu juoksija”.[14]
Nimimerkki Kivimies lohkoi Uudessa Suomessa Setä Samulille ”kelpaavan nuhteettoman takkinsa napinläpeen musta Haarlem-ruusukin: joku Tolan, joku Metcalfe”. Hän ehdotti pakinassaan, että ulkoministeriö ottaisi yhteyttä Ovambomaahan ja ”tilaisi tänne maan tuotteita tusinan niitä pitkäkinttuisimpia, mitä mustempia, sen parempi” valmennettaviksi pikamatkoille ja pituushyppyyn.[15] Toisaalta valkoisten amerikkalaisten mustia joukkuetovereitaan kohtaan osoittama halveksunta herätti Suomessa ihmetystä. HKV:n amerikkalaiskilpailuissa vuonna 1929 Eläintarhan urheilukentällä Paavo Nurmi ”asettui samalle levylle neekerin kanssa” ja ”antoi tämän sivistyneille tovereille opetuksen ihmistavoista”.[16]
Pohjolan pienet kansat pitivät yllä ”valkoisen rodun” mainetta
Valkoisen rodun väitetty ylivoimaisuus joutui kyseenalaiseksi 1930-luvulla, kun sekä afro-amerikkalaiset että japanilaiset urheilijat menestyivät eri lajeissa. Myös suomalaisten urheilukunnon rodullinen selittäminen alkoi näyttäytyä yhä enemmän puutteelliseen näyttöön perustuvalta rotupuheelta. Toisaalta Jesse Owensin ja muiden afro-amerikkalaisten urheilijoiden menestys alkoi ruokkia teorioita mustien poikkeuksellisista kyvyistä.[17] Tämä sai elinvoimaisen pohjoisen rodun olemassaoloon uskovat etsimään uusia todisteita väitteelleen. Johns Hopkinsin yliopiston kokeilevan fysiologian professori Charles D. Snyder suhteutti Berliinin kisojen mitali- ja pistetilaston maan väkilukuun ja päätteli tulostensa tukevan tulkintaa pohjoisen rodun ylivertaisuudesta. Kärkeen nousivat nimittäin Pohjois-Euroopan pienet maat. Olympiakisojen kaksi menestyneintä maata, Saksa ja Yhdysvallat sijoittuivat sijoille yhdeksän ja neljätoista. Snyder päätteli ”suurten pohjoisten rotujen” olevan ylivoimaisia urheilussa.[18] Parhaiten menestyneeksi maaksi hän sai Viron, jonka tuntumaan ylsivät Unkari, Ruotsi, Suomi, Itävalta ja Hollanti. Tulos herätti innostusta Virossa. Maan olympiakomitea nosti vertailun esille vielä 75-vuotisjuhlajulkaisussaan vuonna 1998.[19]
Vuonna 1938 Snyder julkaisi teoriansa jatkokehitelmän, jossa kulttuurista pystyvyyttä mittasivat olympiamenestyksen lisäksi Nobel-palkitut ja International Who´s Who -teokseen sisältyneiden henkilöartikkeleiden määrä. Snyderin tilastossa ensimmäisillä sijoilla olivat Ruotsi, Norja, Sveitsi, Tanska, Suomi, Hollanti, Itävalta ja Viro. Suomen sijoitusta pudotti ennen kaikkea se, ettei yksikään suomalainen ollut vielä saanut Nobelin palkintoa. Arvostelijat katsoivat Snyderin lähtökohtien suosineen skandinaavisen ja anglosaksisen kulttuuripiirin maita. Professori myönsi käyttäneensä läntisen kulttuurin mittapuutta. Hän katsoi tulostensa kuitenkin osoittavan, että väestöltään yhtenäiset pienet Luoteis-Euroopan maat saattoivat parhaiten pitää yhteiset kansalliset päämäärät kirkkaina.[20]
[14] Uppercut, Olympialaisista, Uusi Suomi 24.7.1932.
[15] Kivimies, Maan kunnia ja miehen pinta, Uusi Suomi 14.8.1932. ”Kun ne ovat saapuneet onnellisesti Katajanokan rantaan, julistaa tasavalta ne juhlallisesti ottopojikseen. Sitten ne annetaan treenari-Lahtisen haltuun, ja niin Suomikin saa sanomista lyhyillä matkoilla, mitämaks pituushypyssäkin. Ja ajatelkaas, miten paljon iloa meillä heistä olisi! Kokonainen tusina ihan ikiomia pesunkestäviä, kiharatukkaisia, töröhuulisia, korviaan myöten nauravia neekereitä! Kuinka hauskaa lapsille ja naisille ja meille, lapsellisille miehille!”
[20] Dyreson 2001. Snyderin mielestä Yhdysvalloissa oli otettava oppia Pohjoismaiden halusta parantaa väestön laatua ja ”valistuneista sterilisaatiolaeista”.
Rotukeskustelua eivät käyneet 1930-luvulla ainoastaan natsit Saksassa. Urheiluun liittyvä rotupuhe voimistui Berliinin olympiakisojen seurauksena. Suomalaiset naisvoimistelijat saivat edustaa Pohjolan vaaleaa rotua. Osaa ryhmän jäsenistä tämä imarteli, joillekin joutuminen Saksan propagandakoneiston mannekiineiksi oli kiusallista. (Kaarina Vasarlan kokoelma / Suomen Urheiluarkisto)
Suomi suunnitteli poisjääntiä Amsterdamin kisoista 1928
Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitto päätti keväällä 1927 ryhtyä urheilujaostonsa puheenjohtajan Lauri Pihkalan ehdotuksesta olympialakkoon. Päätös olisi toteutuessaan merkinnyt Suomen joukkueen poisjääntiä Amsterdamin vuoden 1928 kesäolympiakisoista. Pihkalan perusteli ehdotustaan sillä, etteivät Antwerpenin ja Pariisin kisat olleet antaneet enää yhtä vahvaa sysäystä urheilulle kuin Tukholman menestys. Säästyneet varoilla olisi edistetty tavallisten kansalaisten urheiluharrastusta.[i]
Ehdotuksen tosiasiallisena syynä oli huoli heikentyneistä menestysmahdollisuuksista, joita heikensi useiden suomalaisten menestyslajien karsiminen olympiaohjelmasta. Kansainvälinen yleisurheiluliitto IAAF poisti 1926 kisoista mm. maastojuoksun, 3000 metrin joukkuejuoksun ja viisiottelun tehdäkseen tilaa olympiakisoihin sisällytetyille naisten lajeille. Pihkalakin oli valmis hyväksymään olympiaosanoton, mikäli ”suomalaislajien” poistopäätös olisi peruttu.[ii]
SVUL:n kevätkokous päätti Pihkalan esityksestä päätöksen olla lähettämättä Suomesta joukkuetta Amsterdamin kisoihin, mikä herätti laajaa vastustusta. Mm. liiton puheenjohtaja K. E. Levälahti jätti kirjallisen vastalauseen. Olympiakomitean puheenjohtaja Ernst Krogius tiedusteli puolestaan Työväen Urheiluliitolta, olisiko se valmis muodostamaan Suomen joukkueen. Vastaus Krogiuksen todennäköisesti taktiseen kysymykseen oli ehdottoman kielteinen: ”Työläisurheilijain mielestä eivät porvarilliset olympialaiset kisat ole vastanneet tarkoitustaan eri kansallisuuksien lähentäjinä. Päinvastoin ne ovat muodostuneet kansalliskiihkoilun temmellyspaikaksi, jossa kukin kansallisuus on vain kiskotuttanut reklaamivaunujaan.”[iii] SVUL perui kotikutoisen olympiaboikottinsa yleisen mielipiteen painostuksesta kesäkuun alussa 1927.[iv]
[ii] Tahko, Talviolympialaisten tulos, Aamulehti 24.2.1928. Akseli Kaskela, Suomi ja Amsterdamin olympialaiset Hakkapeliitta 17/1927.
[iii] E. A. P-i, Amsterdamiin? Työväen Urheilulehti 12.4.1927. Meitä kositaan taas mukaan “kansojen karnevaaleihin.”, TUL 21.2.1928. TUL kieltäytyi uudelleen vuoden 1928 alussa osallistumasta ”kansojen karnevaaleihin”, joissa urheilusta oli tehty kansojen välisen kukkotappelun välikappale.
Suomen ja Yhdysvaltojen Daavid–Goljat -asetelma lisäsi kansainvälistä kiinnostusta suomalaisurheilijoiden menestystä kohtaan. Yrjö Halme kertoi Pariisin kisojen aikana toimittajien oppineen odottamaan suomalaisilta menestystä: ”He tietävät, että Amerikka, Suomi ja Englanti – kolme maailmanvaltaa urheilun alalla – jakavat kultamitaleita.” Halme väitti yhdysvaltalaisten jopa pelänneen tappiota kokonaistuloksissa.[i] Yhdysvaltalaisten mitalisaalis oli Pariisissa kuitenkin lähes kolme kertaa suurempi kuin toiselle sijalle yltäneen Suomen. Savon Sanomille tämäkin riitti: ”Meistä edellä pisteissä on ainoastaan Amerikan Yhdysvallat, joka ryllisti noin sadanmiljoonan kansalaisen mahdilla meidän kolmea miljoonaamme vastaan.”[ii]
Helsingin Sanomat julisti ranskalaisen radioaseman tiedottaneen, että ”Amerikka voitti pisteissä, mutta Suomi on olympialaisten sankari”.[iii] Tilanne kääntyi Suomen joukkueen voitoksi suhteutettaessa pisteet asukaslukuun, ”kuten on tehtävä kansojen urheilukuntoa arvostettaessa”: Suomi sai 48,8, Ruotsi 5,7 ja USA 2,4 pistettä miljoonaa asukasta kohti.[iv]
Suojeluskuntalaisen Lehden mukaan Pariisin voitonuutiset olivat varmistaneet, että ”jälleen on pienen ja maailman lukuisten suurien valtakuntien rinnalla vähäpätöiseltä näyttävän Suomen nimi mitä tehokkaimmalla tavalla saatettu miljoonien ja taas miljoonien ympäri maapalloa elävien ihmisten tietoisuuteen”. Lisäksi oli ”voittotietojen mukana levinnyt käsitys siitä, että Suomessa asuu ja elää sitkeä kansa, joka pystyy suorittamaan ihailtavia sankaritekoja”.[v]
Urheileva Suomi – kuin Yhdysvaltojen rajaseutu
Suomalaisurheilijoiden saavutukset saivat runsaasti palstatilaa yhdysvaltalaisissa lehdissä 1920–1930-luvuilla. The New York Herald Tribune nosti pääkirjoitussivullaan Paavo Nurmen nykyajan olympiakisojen suurimmaksi nimeksi ja ihaili Nurmen valmiutta yhdistää fyysiset kykynsä älyynsä.[vi] Näkyvyys Yhdysvalloissa saavutetun runsaan näkyvyyden syynä ei ollut yksinomaan suomalaisten erinomaisuus. Menestyksen selittäjiksi löydetyt tekijät kuvasivat suomalaisuuden ohella vähintään yhtä paljon amerikkalaisuutta.
Pohjolan tasavalta oli yhdysvaltalaisten kuvaamana demokratia, jossa oli kunniassa suoranuottinen yksilöllisyys. Vapaustaistelun bolsevikkeja vastaan käyneen maan asukkaille olivat ominaisia rajaseutuhenki ja tahto kamppailla historian voimia vastaan. Pariisin olympiakisojen jälkeen selityksissä toistui Suomen maanläheisyys ja teollistumattomuus. Näissä ihannekuvissa Suomi oli Yhdysvaltoja puhtaampi ja yksinkertaisempi yhteiskunta, jota eivät kiusanneet massayhteiskunnan ja teollisen tuotantotavan ongelmat ja jossa elettiin vielä vanhoja hyviä aikoja.[vii]
[i] Yrjö Halme, Nurmi, Luoma, Peussa ja muutamia muita, Helsingin Sanomat 20.7.1924.
[ii] Juhannes, Ollaan me vaan aika poikia, Savon Sanomat 7.8.1924.
[iii] Olympialaisen kenttäurheilun wiimeinen päiwä – Suomen suuri woiton päiwä, Helsingin Sanomat 14.7.1924.
[iv] F. A. P., Mihin velvoittavat meitä olympiasankariemme saavutukset, Uusi Suomi 2.7.1924.
[v] Eräitä ajatuksia olympiamiestemme voittojen johdosta, Suojeluskuntalaisen lehti 30–31/1924.
Sekä Idrottsbladet että Suomen Urheilulehti julkaisivat elokuussa 1924 Yhdysvalloissa ilmestyneen piirroksen, jossa ”suuri Amerikka kättelee suurta Suomea”.
Naisten kilpaurheiluun suhteuduttiin Suomessa 1920-luvulla laajalti torjuvasti. Naisvoimisteluliike oli alusta lähtien pitänyt kilpaurheilua naisille sopimattomana. Vuonna 1917 perustettu Suomen Naisten Liikuntakasvatusliitto (SNLL) korosti kilpailemisen soveltuvan huonosti naisille. SNLL:n kannan toivat toistuvasti esiin puheenjohtajat Anni Collan (1917–1921) ja Kaarina Kari (1921–1954), joiden vakuuttavuutta korosti heidän arvovaltansa. Voimistelunopettaja Collan toimi tyttöjen voimistelun ja terveydenhoidon tarkastajana Kouluhallituksessa. Tyttönormaalilyseon voimistelun ja terveysopin lehtori Kari oli opiskellut voimistelunopettajaksi ja lääkäriksi.[i]
Suomalainen yhteiskunta jakautui sisällissodan jälkeen jyrkemmin miesten ja naisten elinpiireihin kuin 1900-luvun alussa. Naisten tehtäväkenttänä painottui koti ja lastenkasvatus, johon voimistelu heitä valmisti. Urheilu kuului miehille, joiden oli huolehdittava elannon hankkimisesta ja maanpuolustuksesta. Miehet ja myös liikuntakulttuurissa vaikutusvaltaiset naiset tuomitsivat etenkin yleisurheilun olevan terveydelle vaarallista, rumaa ja epänaisellista. Naisten urheiluharrastusten katsottiin suorastaan uhkaavan heidän tulevaa tehtäväänsä äiteinä. Suhtautumalla kielteisesti naisten urheiluun SNLL rajasi itselleen itsenäisen toimialueen. Urheiluelämässä naiset olisivat joutuneet mukautumaan miesten sääntöihin.[ii]
Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitto oli suhtautunut naisten kilpaurheiluun myönteisesti 1910-luvulla. Järjestön kanta kääntyi kielteiseksi Suomen itsenäistyttyä. Näkyvimpiin naisurheilun vastustajiin kuuluneen Lauri Pihkalan mielestä naiset tarvitsivat erilaista liikuntaa kuin miehet. Heidän liikkumisensa oli tuettava arjen askareita. Miehet tarvitsivat puolestaan sotilaina äärimmäistä tehoa. SVUL päätti 1923 lakkauttaa naisten yleisurheilumestaruuskilpailut, jotka järjestettiin seuraavan kerran vasta 1945. Naiset saivat tämän jälkeen kilpailla SM-kisoissa SVUL:n lajeissa vain hiihdossa 1930-luvun alkuun saakka, jolloin naiset alkoivat pelata pesäpallomestaruuksista. Lisäksi naiset urheilivat SM-tasolla uinnissa, tenniksessä ja taitoluistelussa. TUL:n mestaruuksista naiset kilpailivat 1920-luvun alussa yleisurheilussa, hiihdossa ja voimistelussa.[iii]
”Naisten viisi yleisurheilulajia – viisi naulaa olympialiikkeen arkkuun”
Suhtautuminen naisurheiluun oli Suomessa kansainvälisestä tarkasteltuna erityisen tiukkaa. Kun Kansainvälinen olympiakomitea päätti 1926 ottaa viisi naisten yleisurheilulajia Amsterdamin olympiaohjelmaan, niin Suomen urheilujohto arvosteli päätöstä jyrkästi. Lauri Pihkala ennusti lajien olevan viisi naulaan olympialiikkeen arkkuun. KOK:n ratkaisu merkitsi miesten kilpailuohjelman supistamista, jotta naisten lajeille saatiin tilaa kisoissa. KOK reagoi päätöksellään naisten yleisurheilun maailmanmestaruuskisojen saavuttamaan suosioon.[iv] KOK:n kanta ei vaikuttanut Suomessa suhtautumiseen naisten kilpaurheiluun. Suomen olympiajoukkueeseen ei kuulunut 1928 ja 1932 yhtään naisyleisurheilijaa.
Naisten kiinnostus kilpaurheilua kohtaan lisääntyi Suomessa 1930-luvulla.[v] Osa naisten kilpaurheiluun kielteisesti suhtautuneista urheiluvaikuttajamiehistä muutti kantaansa ja ryhtyi puhumaan naisurheilun puolesta, näkyvimpänä heistä Martti Jukola. Berliinin olympiakisojen alla Suomen Urheiluliitto järjesti urheiluvalmennusta naisurheilijoille.[vi] Berliinissä kilpaili neljä naisyleisurheilijaa. Ebba From, Rauni Essman, Raili Halttu ja Irja Lipasti osallistuivat 4x100 metrin viestiin. From, Essman ja Halttu kilpailivat myös 100 metrillä, ja Lipasti keihäänheitossa ja korkeushypyssä.
Paljon suuremman huomion Berliinissä saavutti SNLL:n yli 200 naisvoimistelijan joukkue, joka esitti olympiastadionilla Hilma Jalkasen laatiman ohjelman. Esiintyminen antoi SNLL:lle mahdollisuuden näyttää, millaista naiseutta järjestö edusti. SNLL piti kansainvälisiä voimistelunäytöksiä parhaana tapana tehdä suomalaisuutta ja Suomea tunnetuksi. Ajan nationalistinen ilmapiiri innosti kehittämään naisvoimistelua mahdollisimman hyvin suomalaisuutta ilmentäväksi. Jalkasen voimistelu muodosti myös aitosuomalaisten toivoman vastapainon suomenruotsalaisen Elli Björksténin luomalle voimistelulle.[vii]
TUL sieti paremmin naisurheilua
TUL suhtautui naisten kilpaurheiluun myönteisemmin kuin SVUL, mutta varauksetonta hyväksyntää se ei saanut etenkään 1920-luvulla. TUL:n naistoimikunta piti voimistelua urheilua parempana liikuntamuotona. Toimikunta halusi edistää monipuolista liikuntaa, joukkourheilua, raittiutta ja terveyttä. Liikunnan oli valmistettava naisia äitiyteen ja kodista huolehtimiseen.[viii] Asenteisiin vaikutti TUL:ssa myös kriittinen suhde kilpaurheiluun sekä käsitykset naisen ja miehen ruumiillisten ominaisuuksien ja kykyjen eroista.
Urheilukielteisyys perustui sekä porvarillisen naisvoimisteluliikkeen linjaan että sosialistisiin kasvatusihanteisiin. Monet työväenseurojen naiset halusivat kuitenkin kilpailla. Kilpaurheilua harrastaneet työläisurheilijanaiset eivät pitäneet ponnistelua haitallisena. He perustivat käsityksensä kokemuksiinsa ruumiillisesta työstä. Naisten yleisurheilu pysyikin TUL:n kilpailuohjelmassa 1920-luvulla, ja liitto lähetti työläisolympialaisiin myös naisia. Naisten kilpaurheilun ymmärrys kasvoi TUL:ssa 1930-luvulla.[ix]
Naisten liikunnan tiukkoja raja-aitoja mursi osaltaan julkisuus. Aikakauslehdet julkaisivat artikkeleita naisten urheiluharrastuksista eri puolilla maailmaa. Kuvissa esiintyi aktiivisia naisia, jotka harrastivat miehisinä pidettyjä urheilumuotoja – vuorikiipeilyä, lentämistä ja ampumaurheilua. Tekstit korostivat liikunnan olevan osa nykyaikaisen naisen identiteettiä:[x]
”Nykyaikainen nainen urheilee, koska hän tietää tarvitsevansa kaikki käytettävissä olevat keinot ruumiillisen ja henkisen kuntonsa, elämänrohkeutensa ja reippautensa säilyttämiseen. Hän ui, hiihtää, luistelee, ratsastaa, pelaa tennistä, kiipeää vuorille tai heittää repun selkäänsä ja lähtee vuorokausia kestäville kävely- tai pyörämatkoille, jos se sattuu hänen päähänsä pälkähtämään.”
[vi] SVUL:n toimintakertomus 1935, s. 3–4 ja 73. Salo 2006, s. 219.
[vii] Laine Leena. 2003. Finland: The Promised Land of Olympic Sports. Teoksessa Krüger Arndt–Murray Bill (toim.), The Nazi Olympics. Sports, Politics and Appeasement in the 1930s, s. 145–161. Urbana and Chicago: University of Illinois Press. Sarje Aino. 2012. Hilma Jalkasen voimistelujärjestelmän tyylianalyysiä. Liikunta & Tiede 6 / 2012, s. 60–65.
Radio ja elokuvat lujittavat urheilusta kumpuavaa suomalaisuutta
Vuonna 1928 olympiatiedot saavuttivat radion ansiosta yhä suuremman osan Suomesta nopeasti. Varsinaisia radioselostuksia ei vielä kuultu, mutta tulokset ehtivät Amsterdamista Petsamoonkin muutamassa tunnissa.[i] Useat lehdet saivat uutiset radioteitse ja välittivät ne toimitusten ulkopuolella odottaneille ihmisille. Helsingin Sanomat asensi kovaääniset toimituksensa ulkopuolelle, Kappeliin ja Rautatientorille. Uuden Suomen kaiuttimet sijaitsivat Runebergin patsaan luona. Kummankin lehden toimittajat lukivat tuloksia sitä mukaa kun niitä tuli. Uusi Suomi tiedotti lisäksi maratontuloksista autolla eri puolilla kaupunkia.[ii]
Oulussa Kaleva kertoi 30.7.1928 suuren yleisöjoukon jännittäneen 10 000 metrin tuloksia. Ensimmäisenä tuli uutinen ruotsalaisen keihäsvoitosta, mikä sai kansan puimaan nyrkkiä. Noin kymmentä vaille yhdeksän illalla Ouluun saapui tieto Nurmen ja Ritolan kaksoisvoitosta, jonka toimittaja luki ääni jännityksestä vapisten ulko-ovelta:[iii]
”Valtava, innostunut eläköön kajahti pitkään ja yhä paisuen. Suomen voitto, joka oli varma, oli varmistettu. Nurmi oli pitänyt juoksijain kuninkaan tittelin. Ritola oli uljaasti puolustanut mainettaan ja Suomen värejä. Kaksi mitalia tipahti kuin hyllyltä. Oli syytä hurrata.”
Martti Jukolasta tulee yksi kansakunnan äänistä
Vuonna 1926 perustettu Suomen Yleisradio lähetti ensimmäisen suoran urheiluselostuksen Suomi–Ruotsi -maaottelusta Eläintarhan kentältä syksyllä 1929. Tunnelmat ja tulokset välitti radionkuuntelijoille Sulo Kolkka.[iv] Tukholmassa vuonna 1931 käydyn maaottelun selosti Martti Jukola, jonka uralle radioinnilla oli suuri merkitys. Jukolasta tuli yksi kansakunnan äänistä.
Olympiakisojen radiointi toteutui ensimmäisen kerran vuonna 1936 Garmisch-Partenkirchenin talvikisoista, joista kuultiin lähetykset viestinhiihdosta, 18 ja 50 kilometrin kilpailuista, yhdistetystä ja mäkihypystä. Kilpailuja ei selostettu kokonaan, sillä Yleisradio arvioi lähetysten voivan venyä liian pitkäksi. Myös 10 000 markkaa (3323 euroa) tunnissa maksaneet linjakustannukset rajoittivat radiointia. Selostus alkoi, ”kun kilpailu on päässyt kunnolla vauhtiin”.[v] Lyhyet lähetykset loivat tehokkaasti uudenlaisia suomalaisuuden hetkiä. Erityisen jännittäväksi kehittyi 4 x 10 kilometrin viesti, jonka ankkuriosuudelle Kalle Jalkanen lähti ajamaan takaa Norjan Bjarne Iverseniä:[vi]
”Pidettiin peukaloa pystyssä ja hoppuiltiin, että kerkiiköhän ’Käpäläinen’. Mutta kyllä kerkisi, kun tuimassa tahdissa siirteli toista toisen edelle. Sillä pojalla on jalkoja, joshan on sisuakin. Ja komea voitto tuli.”
Voimakkaimman vaikutuksen 1930-luvun radioinneista suomalaisiin teki Martti Jukolan selostus Berliinin olympiakisojen 10000 metrin juoksusta, jossa suomalaisurheilijat saavuttivat kolmoisvoiton. Selostus itsessään on rytmiltään hyvin rauhallinen ja asiallinen Paavo Noposen suorituksiin tai 2000-luvun hehkutuksiin verrattuna. Viimeisen kierroksen alussa Jukola toteaa ”Murakoso jää, Murakoso jää” ja ennustaa kolmoisvoiton tulevan Suomeen.[vii]
Olympialähetykset innostivat ihmisiä ostamaan radion
Suomen Yleisradio oli kansainvälisesti hyvin ajan hermolla olympiakisojen radioinneissa. Los Angelesin 1932 kisoista kuultiin Yhdysvalloissakin vain yhteenvetoja radiossa, sillä järjestäjät eivät vielä oivaltaneet radion mahdollisuuksia urheilun tunnetuksi tekijänä.[viii] Berliinissä 1936 Suomen kuuden hengen radioryhmä oli Yhdysvalloista saapuneen jälkeen toiseksi suurin. Yleisradio käytti radiointeihin satojatuhansia markkoja, mitä pääjohtaja J. V. Vakio perusteli olympiakisojen erityismerkityksellä kuuntelijoille.
Suomessa oli 1936 noin 200 000 radiota. Lähetyksiä kokoontui kuuntelemaan naapureita, sukulaisia ja ystäviä. Kuuntelijoita riitti myös työpaikoilla sekä seuran- ja työväentaloilla. Yleisradio nostatti Berliinin kisojen alla kisainnostusta urheiluohjelmissa. Elokuvateattereissa esitetyt mainokset innostivat ihmisiä hankkimaan radion.
Martti Jukola valitsi Berliinistä suorana lähetetyt kilpailujen onnistuneesti, sillä kuuntelijat saivat kokea suomalaisten mitalitunnelmat välittömästi 5000 ja 10000 metrin juoksuista, estejuoksusta, keihäänheitosta ja nyrkkeilyn loppuotteluista. Vain keihäänheitossa suomalaisurheilija jäi toiseksi. Sten Suvio voitti ensimmäisenä suomalaisena [ix]
Elokuvat vahvistivat urheilukokemuksia
Elokuvien merkitys urheilun tuottamien kansallisten mielleyhtymien muokkaajana kasvoi 1920–1930-luvuilla. Välähdyksiä suomalaissaavutuksista nähtiin lyhyissä uutiselokuvissa, joissa esiintyivät olympiavoittajat ja maaottelusankarit. Olympiaelokuvat saavuttivat 1930-luvulla käytännössä maan kaikki kolkat. Elokuvat olivat monille täysin uusi kokemus, mikä voimisti katsomiselämystä. Kalle Päätalo kävi elokuvissa toisen kerran elämässään, kun hän polki Jokijärveltä 20 kilometriä työpäivän päälle Taivalkoskelle katsomaan olympiaelokuvaa syksyllä 1936. Hän ehti paikalle esityksen alkaessa:[x]
”On uljas näky, kun Ilmari Salminen, Arvo Askola ja Volmari Iso-Hollo saapuvat maaliin kympi voittajina. Ilmari Salmisen kaatuessa viiden kilometrin juoksussa sydäntäni aivan kouraisee. Lemppariako moinen japanisen tumppi menee kipittämään uljaan suomalaisen jalkoihin ja langettaa Salmisen.”
Innostusta nostattivat Helsingissä myös kaksi elokuussa 1938 nähtyä Leni Riefenstahlin olympiaelokuvaa Berliinin kisoista. Ohjaaja lisäsi filmiin Suomen-esityksiä varten kuva-aineistoa dramaattisesta 5000 metrin juoksusta. Riefenstahl sai Helsingissä innostuneen vastaanoton. Hänen isäntinään toimivat sisäministeri Urho Kekkonen ja opetusministeri Antti Kukkonen. Ohjelmassa oli mm. käynti vastavalmistuneelle Helsingin stadionille Kalevan kisoihin, joiden kilpailut keskeytettiin vieraan kunniaksi, minkä jälkeen yleisö lauloi hänelle Maamme-laulun.[xi]
Riefenstahl teki taitavaa propagandaa saksalaisesta näkökulmasta, mutta hänen tulkintansa saattoi tulkita suomalaisuuden haavekuvana: ”Ja kun mainitussa olympiaelokuvassa selostaja pääsee siihen kohtaan, missä suomalaiset rinta rinnan tekevät matkaa maratonilla, antaa hän meille paremman tunnustuksen kuin ansaitsemmekaan: 'Ein Volk, ein Willen' – yksi kansa, yksi tahto.”[xii]
[i] E. O. E., Radiomietteitä, Helsingin Sanomat 6.8.1928.
[ii] Olympialaistulosten radiointi Helsingissä, Helsingin Sanomat 29.7.1928. ”Uusi Suomi” ja olympialaisten tiedotus, Uusi Suomi 8.8.1928.
[iv] Pelttari 2006, s. 12. Lauantain kilpailuista radioitu lähetys kesti kaksi tuntia ja sunnuntaina ohjelma-aikaa oli käytössä lähes kolme tuntia. Ensimmäisen päivän selostuksen keskeytti joksikin aikaa dramaattinen uutinen yli sadan ihmisen hengen vaatineesta Kuru-laivan uppoamisesta.
[v] Olympialaisten radiointi, Aamulehti 7.2.1936. Havaintoja GaPa:n kisoista, Helsingin Sanomat 22.2.1936. Selostajan toivottiin myös kykenevän välittämään tuloksia luistelukilpailuista, mutta tämä ei vielä onnistunut.
[xi] Sedergren 2003a ja Sedergren 2003 b. Leni Riefenstahl 22.8.1902–8.9.2003. Romanttis-nationalistisia tuulahduksia, eli pari anekdoottia Leni Riefenstahlista, urheilusta ja Suomesta. http://www.film-o-holic.com/1998-2003/palsta/artikkelit/riefenstahl.htm, (14.2.2007) Lisäksi Erik von Frenckell esitteli vieraalle suomalaista luontoa. Riefenstahl teki von Frenckelliin niin syvän vaikutuksen, että hän pyysi vuonna 1949 ohjaajaa toteuttamaan Helsingin olympiafilmin. Riefenstahl kieltäytyi vedoten siihen, ettei kykenisi ylittämään vuoden 1936 saavutuksiaan. Samasta syystä hän hylkäsi Oslon myöhemmin esittämän pyynnön. Berliinin kisaelokuvat nähtiin Helsingissä uudelleen kesällä 1952, eivätkä ne herättäneet suurempaa kohua.
[xii] Eljanko 1939, s. 570. Selostaja käytti sovellettuna kansallissosialistisen Saksan ideologian tiivistänyttä ” Ein Volk, Ein Reich, Ein Führer” -iskulausetta (yksi kansa, yksi valtakunta, yksi johtaja).
Lauri Pihkalan johdolla kehitellystä pesäpallosta tuli Suomen itsenäistyttyä noin vuosikymmenessä niin suosittua, että sen kutsuminen kansallispeliksi oli perusteltua.[1] Pesäpallon suosion kasvu perustui määrätietoiseen toimintaan, jota tuki suomalaisen kulttuurin omaleimaisuutta ja -varaisuutta korostanut ajanhenki. Pihkala oli asettanut tavoitteeksi jo vuonna 1917 ”pyhän kansallispelin” luomisen. Päämäärän saavuttamismahdollisuudet paranivat Suomen itsenäistyttyä,[2] jolloin peli sai vahvan maanpuolustuksellisen ulottuvuuden.
Etenkin suojeluskuntalaiset ja lotat tekivät pesäpalloa tunnetuksi. Peli sai uusia harrastajia kansakoululaisista, joiden määrää asteittain vuoden 1921 jälkeen voimaanastunut oppivelvollisuus kasvatti. Maanlaajuista huomiota lisäsivät vuotuiset Itä–Länsi -ottelut, joista ensimmäinen käytiin vuonna 1932. Myös pelin akateemiset mestaruuskisat saivat paljon palstatilaa pääkaupungin lehdissä. Pesäpallo olikin 1930-luvulla ja vielä toisen maailmansodan jälkeen suosittu ylioppilasurheilun muoto.[3]
Pesäpallo leimautui suomenkielisten peliksi, mikä kiihkeän kielipoliittisen tuki sen leviämistä aitosuomalaisissa piireissä. Ruotsinkieliset sen sijaan varjelivat omaa kulttuuripiiriään, johon pesäpallolla ei ollut pääsyä.[4] Monet pesäpalloon kriittisesti suhtautuneet epäilivät lajin vaarantavan suomalaisurheilun kansainvälisen menestyksen.. Jalkapallon kannattajat katsoivat pesäpallon kasvaneen suosion heikentäneen lajinsa maaottelumenestystä. Myös yleisurheilupiirit arvostelivat peliä 1930-luvulla ja pelkäsivät sen jopa uhkaavan olympiamenestystä.[5]
”Pesäpallo sopii paremmin suomalaisille kuin jalkapallo”
Pesäpallon puolestapuhujat korostivat lajin sopivan erityisen hyvin Suomen olosuhteisiin. ”Pallen” (Reino Hirviseppä) mukaan pesäpallovälineet olivat halvempia ja peli itsessään oli ”fyysillisesti monipuolisempaa ja kehittävämpää kuin jalkapalloilu – ja maaseutulaisena uskallamme sanoa – Suomen kansan psyykelle soveliaampaa kuin jalkapallo”. Peli olikin tehnyt korvaamattoman palveluksen urheilulle vetämällä mukaan ”massoja, joita jalkapallo ei – ainakaan näissä mittasuhteissa – milloinkaan olisi liikkeelle saanut”. [6]
Kansainvälinen jalkapallo näytti myös epäsuomalaiselta kansallisen pesäpallon rinnalla. Ruotsinkielisillä oli vahva asema Erik von Frenckellin vuosina 1918–1952 johtamassa Suomen Palloliitossa. Tämä antoi pesäpallon kannattajille mahdollisuuden vihjailla jalkapallon olevan jotenkin herraskaisempi kuin uusi kansallispeli, jota ”pelataan missä vain voidaan, aina kun sopii ja yläluokkaa vaille kaikissa yhteiskuntakerroksissa”.
Jalkapallo oli sinänsä hieno urheilumuoto, mutta se ei ollut ”oikein löytänyt Suomen kansan sydäntä”. Sen sijaan pesäpallo oli otettu vastaan ”sitä aidommalla sydämen innostuksella”. Peli oli niin kansallinen, että sen oli omaksunut myös Pohjanmaan körttikansa, joka harrasti sitä asiantuntemuksella ja horjumattoman oikeudentuntoisesti pelitilanteissa tuomiten.[7] Tämä Arvi Kivilinnan arvio heijastelee 1920-luvun lopun Valkoisen Suomen tuntoja, joissa nimenomaan talonpoikainen Pohjanmaa edusti syvimmillään suomalaisuutta.
Pesäpallo löi parhaiten läpi Pohjanmaalla
Uusi peli oli myös helppo yhdistää maalaiselämän ihailuun. Pesäpallo esitettiin hyvänä välineenä kasvattaa maaseudun nuorisoa tervehenkisesti. Peli saavutti kuitenkin huomattavaa suosiota myös kaupungeissa. Maakunnallisesti pesäpallo sai vahvimman jalansijan suomenkielisellä Pohjanmaalla. Jo pesäpallon edeltäjässä pitkäpallossa oli käyty maakunnassa kylien ja pitäjien välisiä kamppailuja. Erkki Laitisen mukaan ”monet pohjalaiset huomauttivatkin, että kylä- ja pitäjänottelut korvasivat itse asiassa vanhat kylätappelut”. Näin pesäpallo sai myönteisen leiman pohjalaisen hurjuuden kesyttäjänä ja suuntaajana hyvään tarkoitukseen. Suojeluskuntatoiminta oli Pohjanmaalla vahvaa, mikä edesauttoi lajin aseman lujittumista. Paikallispatriotismin kehittymistä tuki se, että Pohjanmaan pitäjät olivat likipitäen yhtä suuria.[8]
Pesäpallon sopivuudesta Suomen 1920-luvun ajanhenkeen kertoo se, että peli saavutti suosiota myös työväestön parissa. Väinö Laherma selosti Työväen Urheilulehdessä keväällä 1926 pesäpallon sääntöjä ja korosti sen soveltuvan hyvin nuorison kasvatukseen. TUL otti vuonna 1930 pesäpallon virallisesti ohjelmaansa,[9] johon uusi joukkuepeli sopi periaatteessa hyvin. Työläisnaisten Urheilulehti korosti vuonna 1932 pesäpallon vaativan joukkuepelinä ”jokaisen yksilön uhraamaan kaikkensa joukkueen hyväksi” ja opettavan havainnollisesti, ”että yksimielisyys ja yhteisen edun ymmärtäminen voi johtaa menestykseen”.[10]
Peli oli kaapattava työväen omaan harrastuspiiriin ennen kuin porvarilliset tahot ehtivät käyttää sitä houkuttimena. Myös TUL:ssa oli valmiuksia tunnustaa pesäpallo kansallispeliksi: ”Sillä tulee olemaan oma tehtävänsä kansallisena pallonlyöntipelinä, jollainen joka maassa tarvitaan ja käytetään.”[11] Työväen Urheiluliiton ohjelmaan pesäpallo soveltui siinäkin mielessä, että täysin kansallisen pelin huippujen kiinnostus siirtyä SVUL:n seuraan oli pieni.
Kansallispeliksi kansainväliseltä pohjalta
Pesäpalloa on totuttu pitämään nimenomaan supisuomalaisena pelinä. Se on kuitenkin ennen kaikkea esimerkki kansainvälisen urheilukulttuurin vaikutteiden sulauttamisesta kansalliseen perinteeseen. Pesäpallon kotiuttamisessa Suomeen kyse oli kansainvälisten kulttuurivaikutteiden muovaamisesta kansallisiksi.[12] Lauri Pihkala kehitti kotimaisista aineksista ja baseballista uuden 1920-luvulle oloissa innostusta herättäneen joukkuepelin.
Pesäpallo ja baseball ovat hyvin nykyaikaisia pelejä, joissa pelaajilla on tarkat tehtävät. Molempiin peleihin kuuluvat oleellisesti tilastointi ja peliä rytmittävät tauot, joiden aikana on aikaa pohtia taktiikkaa.[13] Suomalaisen käsityksen mukaan pesäpallo on lisäksi parempi ja urheilullisempi peli kuin baseball.[14]
Uusi peli jäi kansalliseksi urheilumuodoksi. Yritys viedä peli Viroon ei onnistunut, ja pelin asema heikkeni lupaavan alun jälkeen maassa 1930-luvulla jälkipuoliskolla.[15] Osasyynä heikkoon menestykseen oli se, että Virossa suomalaisten into levittää lajia näytti isonveljen halulta puuttua maan urheiluelämän kehitykseen. Kansallisessa itseriittoisuudessaan pesäpallo rinnastuu irlantilaiseen jalkapalloon tai hurling-peliin, jotka ovat yhä suosittuja urheilumuotoja Irlannissa.[16]
Pesäpallolla on koettu Suomessa olevan niin suuri kansallinen merkitys, että se on säilynyt elinvoimaisena urheilukulttuurin kansainvälistymisen paineissa. Pelin asemaa ei ole uhannut edes se, että se on joiltakin osin heikentänyt suomalaisen urheilun kansainvälistä kilpailukykyä ja kiistatta jarruttanut etenkin jalkapallon kehitystä. Maksettu hinta on kuitenkin tuntunut suomalaisuuden näkökulmasta kohtuulliselta.
[2] Pihkala 1917, s. 73. ”Pyhä kansallispeli on nykyhetken välttämättömyys, me emme pyri valloittamaan muita maita, meillä on tekemistä säilyäksemme tässä maassa, siihen kyetäksemme tarvitsemme kansallispelin, joka pyhittää lapsemme tätä maata varten.”
[5] Mts. 185, 188–190. V. J. Penttala, Olympialaiset kisat ja kansainvälinen menestyksemme, Suomen Urheilulehti 11.10.1934. ”Ensimmäisenä uskallan mainita niistä pesäpallon, ei pelin itsensä vuoksi, vaan sen takia, että se on muodostunut suhteellisen helppona ja huvittavana lajina nuorisollemme itse tarkoitukselliseksi, eikä valmennuskeinoksi.”
[6] Palle, Vox pro pesäpallo, Suomen Urheilulehti 26.10.1933.
[7] Arvi Kivilinna, Pesäpallo – Suomen kansallispeli, Urheilija 9/1929.
[14] Esim. Lauri Pihkala, Tunkeutuuko baseball Suomeen, Suomen Kuvalehti 41/1949. Pelin kehittäjän mukaan pesäpallo "on yksinkertaisesti ja vallan vaatimattomasti sanoen 'parempi'”. Pihkala perusteli käsitystään mm. pystysyötöllä.
Pesäpallosta tuli 1930-luvun alkuun mennessä suosittu peli suomenkielisessä Suomessa. Heikot kenttäolot eivät estäneet pelaamista. Kuvan ottelu käytiin Viipurissa. (Suomen Urheilumuseo)
Kilpailu-urheilun seuraaminen paikan päällä lisääntyi maailmansotien välillä ja siitä tuli etenkin 1930-luvulla suosittu vapaa-ajanviettomuoto. Kiinnostuksen kasvaessa suomen kieli sai 1920-luvulla urheilun seuraamista tarkoittavan uudissanan penkkiurheilu. Tätä ennen puhuttiin ja kirjoitettiin katsojista. Merkittäviä yleisölajeja olivat yleisurheilu, hiihto, jalkapallo, jääpallo ja pesäpallo.[i] Suurimmat yleisöt 1920-luvulla keräsi yleisurheilu. Vuosina 1925 ja 1929 Eläintarhan kentällä käytyjä Suomi–Ruotsi-maaotteluja seurasi molempina kilpailupäivinä noin 10 000 katsojaa.
Yleisurheilukilpailuiden määrä lisääntyi 1930-luvulla merkittävästi. Vuosikymmenen alussa Suomessa järjestettiin 90 kansalliset ja 28 kansainväliset yleisurheilukilpailut. Vuonna 1938 kansallisia kilpailuja oli 135 ja kansainvälisiä 33.[ii] Suomessa kilpaili etenkin ruotsalaisia ja virolaisia urheilijoita.
Kansainvälisten huippujen osallistumista helpottivat parantuneet lentoyhteydet. Berliinin olympiakisoista Suomeen matkustanut Ralph Metcalfe juoksi Viipurin Keskuskentällä huippuajan 10,3.[iii] Kysyttyjä olivat myös kotimaiset huippunimet. Paavo Nurmen kilpaillessa Sortavalassa Pariisin olympiakisojen jälkeen yleisöä kuljettivat ylimääräiset juna- ja laivavuorot. Matti Järvinen kiidätettiin 1935 Saarijärven juhannuskisoihin kilpa-autolla 180 kilometrin päästä Alahärmän Voltista.[iv]
Joukkuepelien vetovoima kasvaa – kansainväliset suurkisat kiinnostavat eniten
Jalkapallomaaottelut keräsivät 1920-luvulla muutamia tuhansia katselijoita. Vuonna 1922 Suomi–Norja-ottelussa tunnelma oli korkealla, kun katsojat toitottivat torviin ja soittivat jänisräikkiä. Yleisö vaelsi ottelun jälkeen keskustaan kulkueena Viertotien (sittemmin Mannerheimintie) täydeltä. Maailmansotien välinen yleisöennätys jalkapallossa saavutettiin kesällä 1939 Suomi–Italia-pelissä, jota seurasi stadionilla 15 547 katselijaa. Italia voitti pelin 3–2. Myös jalkapallon mestaruussarjan katsojamäärät nousivat 1930-luvulla. Kaudella 1938 SM-sarjan 56 ottelua seurasi 99 029 katsojaa. Ottelukohtainen yleisökeskiarvo oli 1 768. Lisäksi alempien sarjatasojen otteluissa kävi 45 500 katselijaa.[v] Pesäpallon suursarjan ottelut keräsivät 1930-luvun lopulla 300–400 katselijaa. Eniten yleisöä kävi Vimpelin kotiotteluissa, joihin tuli yleisöä enimmillään 1 200 henkeä.[vi]
Helsingissä 1937 järjestetyt ammunnan MM-kilpailut olivat siihen asti kansainvälisin Suomessa järjestetty urheilutapahtuma. Osanottajia oli 22 maasta ja kilpailuja seurasi enimmillään 8 000 katsojaa. Seuraavana vuonna Lahden MM-hiihtojen pääsylipun osti 60 000 katselijaa, minkä lisäksi monet seurasivat kilpailuja maastossa. Kisojen kokonaisyleisömäärä oli noin 100 000.[vii] Salpausselän, Puijon ja Ounasvaaran hiihdoista tuli 1930-luvun kuluessa suosittuja yleisötapahtumia. Suurimmat katsojajoukot sai 1930-luvulla liikkeelle kerralla kuitenkin moottoriurheilu. Helsingin Moottorikerhon ensimmäisen kerran 1932 järjestämät Eläintarhan ajot keräsivät vuosittain noin 40 000 katsojaa.[viii]
[i] Laati Iisakki.1928. Penkkiurheilijana Amsterdamissa: tuokiokuvia olympialaisista kisoista. Helsinki: Kirja. Sananen hiihtourheilusta, Turun Lehti 19.3.1903.
[iv] Rasilainen 1988, s. 72. Jokinen Aulis. 1966b. Paavo Nurmen suuruus ilmeni Sortavalassa v. 1924. Teoksessa Ahjopalo Toivo (toim.), Me urheilimme Laatokan Karjalassa ja Sortavalassa. Helsinki: Sortavalan liikeapulaisten yhdistys, s. 56–57.
[v] Sjöblom 2007, s. 35. Suomen Palloliiton toimintakertomus 1938, s. 26–27 ja 31. Suomen Palloliiton toimintakertomus 1939, s. 15 ja 39.
Valtiovalta tiedosti urheilun vertauskuvallisen merkityksen heti Suomen itsenäistyttyä. Maan johtoa nähtiin säännöllisesti urheilukilpailuiden katsomossa. Presidentti P. E. Svinhufvud, tasavallan presidentti Kyösti Kallio ja marsalkka Mannerheim seurasivat ammunnan MM-kisoja 1937. (Gösta Saurén / Museovirasto)
