Kolehmainen, Hannes

Hannes Kolehmainen (1889–1966) – nelinkertainen olympiavoittaja (1912 ja 1920) teki Suomea tunnetuksi maailmalla ja vahvisti suomalaisten kansallistunnetta.

Johannes Petter (Hannes) Kolehmainen oli ensimmäinen maailmanmaineeseen yltänyt suomalaisurheilija. Hän saavutti Tukholman olympialaisissa kolme kultaa ja yhden hopean. Antwerpenin kisoissa 1920 Kolehmainen voitti maratonjuoksun. Olympiamenestystensä välissä Kolehmainen asui ja kilpaili Yhdysvalloissa, jossa hän nautti suurta suosiota aikakautensa menestyneimpänä kestävyysjuoksijana.

Urheilu-uransa jälkeen ”Hymyilevä Hannes” tuli tutuksi Kansakoulun lukukirjan (1927) esimerkillisenä suomalaisena. Useimpia suomalaisten 1900-luvun alun huippu-urheilijoiden tavoin Kolehmainen oli lähtöisin vaatimattomista oloista. Hän aloitti urheilu-uransa työläisurheiluseura Kuopion Riennossa. Kolehmainen harrasti juoksun ohella hiihtoa.

Helsinkiin muutettuaan muurarina työskennellyt Kolehmainen edusti ensin vahvaa työläisseuraa Helsingin Jyryä ennen kuin siirtyi porvariseuraksi luokiteltuun Helsingin Kisa-Veikkoihin. Kolehmaisen menestys perustui juoksijanlahjojen lisäksi järjestelmälliseen harjoitteluun. Hän valmistautui Tukholman kisoihin ammattilaisjuoksijaksi ryhtyneen Viljam-veljensä antamien ohjeiden pohjalta. Olympiamatkalle valmentautui myös Tatu-veli, joka tavoitteli maratonin olympiavoittoa. Hän joutui kuitenkin keskeyttämään kilpailun. Kolehmaiset kuuluivat järjestelmällisen valmentautumisen uranuurtajiin Suomessa. Hannes Kolehmaisella oli muun muassa käytössä harjoituspäiväkirja.[1]

Uutisia Kolehmaisen juoksuista odotettiin Suomessa innolla. Savon Sanomien ”Maan Jussi” (Pekka Karttunen) väitti olympiakisojen ohittaneen jopa heinänteon puheenaiheena: ”Missä vaan kaksi tai kolme kokoontuu, on ensi alku tarinassa Hannes Kolehmaisen kovassa juoksussa.”[2] Kolehmainen loisti kiistatta yhtenä Tukholman kisojen kirkkaimpana tähtenä, jota mm. Vaasa-lehti ylisti:[3]

”Liekö kukaan suomalainen vielä tähän saakka levittänyt maansa mainetta ja nimeä niin laajalle ja niin huomattavasti kuin piskuinen Hannes Kuopiosta. Miljoonat ja sadat miljoonat ovat epäilemättä näinä päivinä ihaillen ja ihmetellen toistaneet sanat Kolehmainen ja Finland. Ruotsalaiset lehdet eivät löydä kyllin voimakkaita sanoja täysin tajuttavasti esittääkseen meidän pojan ennätyksen tavattomuutta, hänen kestävyyttään ja varmuuttaan siitä huolimatta, etteivät he suinkaan erikoisen suopeasti katsele suomalaisten silminnähtävää paremmuutta stadionilla.”

Kolehmaisen voitoista eniten huomiota toi 5 000 juoksu, jossa hän kukisti ranskalaisen Jean Bouinin loppukirissä ja teki uuden maailmanennätyksen 14.36,6. Hänen saavuttamansa näkyvyys oli suurinta Länsi-Euroopassa ja etenkin anglosaksissa maissa, joissa kestävyysjuoksulla oli vahva asema. The Times kirjoitti suhteellisen laajasti ja hyvin myönteiseen sävyyn Hannes Kolehmaisen saavutuksista. Yhdysvalloissa, jossa urheilujournalismilla oli jo vankka asema, Kolehmaisen voitot saivat laajaa huomiota.

Suomalaiset eivät päässeet juhlimaan suurinta olympiasankariaan tuoreeltaan, sillä Kolehmainen matkusti Tukholmasta suoraan Yhdysvaltoihin. Kotimaassa juoksija nähtiin vasta 1914, jolloin hän matkusti toukokuussa riemusaatossa junalla Hangosta Kuopioon. Kolehmainen palasi syyskuussa Pohjois-Amerikkaan, jossa hän jatkoi menestyksellä juoksu-uraansa. Hän harkitsi siirtymistä Yhdysvaltojen kansalaiseksi. Antwerpenin 1920 olympiakisoissa Kolehmainen kuitenkin edusti Suomea. Tuloksena oli maratonin olympiavoitto, joka kasvatti entisestään Kolehmaisen sankaruutta.[4]

Kansallisromanttisen sankaruuden ruumiillistuma

Samastumista suomalaisiin urheilusankareihin helpotti 1900-luvun alussa se, että he edustivat monipuolisesti kansaa. Suurin osa Tukholman olympiajoukkueen yleisurheilijoista ja painijoista oli lähtöisin maaseudulta tai työläiskaupunginosista.[5] Muurari Hannes Kolehmainen tuntui olevan kuin kuka tahansa suomalainen. Lisähohdetta sankaruudelle toi leskiäiti Sofia Kolehmaisen ja perheen vaikeiden vaiheiden esittely.

Lauri Pihkalan sanoin ”mainioita poikia” isänmaalle ”lahjoittaneelle ja vaivalla kasvattaneelle” äidille kerättiin Tukholman 1912 kisojen jälkeen kansalaislahjana rahaa.[6] Myös myytti hillitystä ja esikuvallisesta Kolehmaisesta alkoi kehittyä. Haajaisten nuorisoseuran Alku-lehden kirjoittajaan ”Hannes” oli tehnyt hyvän vaikutuksen jo ennen kuin virallinen myytinluonti oli ehtinyt alkaa:[7]

”Se oli siis “Suomen päivä jolloin Hannes voitti. Olen tuttu tuon pojan kanssa. Hän on niin hiljainen ja siivo olento. Ja niin kaino ja lempeä. Ei luulisi olevaa hällä sellaista sisua juosta. Mutta se tyyni luonne, ehkä onkin hyvä edellydys. Lopetan siis olymbialaisista. Toivon vaan että Suomalaiset hyvin menestyisivät.”

Suomenkieliselle sivistyneistölle Kolehmaisessa ruumiillistui runebergiläis-topeliaaninen sankari, joka henki sitkeyttä ja nöyryyttä. Ahkera työmies jaksoi muurarintyön lisäksi harjoitella sinnikkäästi ja ylsi menestykseen. Sankarin kansanläheisyyttä lisäsi se, että Hanneksesta kirjoitettiin yleensä etunimellä. Kolehmaisessa ruumiillistuivat toisaalta suomalais-spartalaiset hyveet – sisukkuus, kieltäytyminen nautinnoista ja pidättyväisyys voittojen hetkellä.

Antiikin urhojen veroinen

Kolehmainen rinnastettiin etenkin maratonin olympiavoittonsa jälkeen myös antiikin sankareihin. Hän muodosti vastinparin nykyaikaa edustaneelle Paavo Nurmelle. Aikalaisten tulkinnan mukaan konemaiseksi väitetyssä Nurmessa henkilöityi uuden ajan teknisyys ja kiihkeä elämänrytmi.[8]

Ruotsalainen urheilujournalisti Torsten Tegnér elvytti Antwerpenin maratonvoiton jälkeen Suomessa Tukholman vuoden 1912 olympiakisojen jälkeen luodun tarinan Kuopiossa kasvaneesta paimenpojasta ja kohotti hänet myyttiseksi, antiikin Rooman sotasankarien veroinen voittajaksi. Suomalaisista lehdistä mm. Suomen Kuvalehti tarttui tarinaan ja paranteli sitä:[9]

”Paimenpoika – triumfaattori! Sellaisena Hannes Kolehmainen on kansansa symbooli, kansansa, jonka kohtalo on ollut elää unhossa, taistella hallaa vastaan olevaisuuden äärimmäisillä rajoilla, loitolla maailman kunniankentiltä, mutta joka joskus on välähtänyt kuin kultainen salama historian taivaalla, piirtäen sinne ikuisiksi ajoiksi ’hakkapeliittain’ ja ’Kalevalan’ nimen. – Kansansa tunnuskuva! – Voiko ihminen olla enempää?”

Kolehmainen ei pyrkinyt muuttamaan julkisuuskuvaansa. Suomalaisten tuntema ”Hymyilevä Hannes” oli hänet esikuvaksi nostaneiden urheiluvaikuttajien luomus. Martti Jukola luonnehti Kolehmaisen ”edustavan lähinnä täydellisyyttä olevaa urheilijatyyppiä, joka täyttää mitat yhtä hyvin arkielämässä kuin kilpakentällä”.[10]

Suomalainen parasta laatua – vai ”valtaluokkaa” myötäilevä petturi?

Hannes Kolehmaisesta tuli 1920-luvun alussa maaseudusta elinvoimansa imeneen Suomen vertauskuva. Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitto sitoi suurjuoksijan 1920-luvun alussa vertauskuvallisesti ja käytännössä turpeeseen lahjoittamalla hänelle pientilan Piikkiöstä. Lahjoituksen tarkoituksena oli varmistaa se, ettei Kolehmainen palaa Yhdysvaltoihin.[11] Sadoistatuhansista suomalaisista tuli 1920-luvulla olympiavoittaja Kolehmaisen tavoin pientilallisia. Suurjuoksijan sarka pienviljelijänä jäi lyhyeksi – hän myi tilansa SVUL:n luvalla 1924.

Kolehmainen jäi kansainvälisessä tunnettuudessa Nurmen varjoon 1920-luvulla, mutta Suomessa hänet muistettiin edelleen. Vuonna 1925 ilmestyi Kolehmaisesta Toivo T. Kailan kokoama elämäkerta, joka korosti juoksijan kaikin puolin esimerkillisiä ominaisuuksia. Kaila kirjoitti lisäksi Kolehmaisen lapsuudesta tarinan Kansakoulun Lukukirjaan, joka oli käytössä vuodesta 1927 alkaen suomenkielisissä kouluissa yli neljännesvuosisadan. Teksti korostaa lapsuuden olleen niukoissakin oloissa onnellinen.[12] Kolehmainen oli myös raittiusliikkeen usein käyttämä esimerkkiurheilija.[13]

Aivan riidaton sankari Kolehmainen ei ollut. Työväen Urheiluliitto yritti tuloksetta saada maan tunnetuimman työläistaustaisen urheilijan luopumaan olympiaosallistumisesta. Kolehmaista tuli tämän vuoksi ennen kaikkea sisällissodan voittajien sankari, jonka menestys innosti kuitenkin myös työväestöä.

Etenkin työväenliikkeen vasemmalla laidalla Kolehmainen näyttäytyi kuitenkin 1920-luvun alussa antisankarina, joka oli ”köyhyydessä kasvanut työväenluokan luopio”. Hän ei ollut niittänyt mainetta suinkaan koko kansalle, ”vaan nimenomaan sille valkoiselle valtaluokalle, joka niin paljon vuodatti viatonta työläisverta ja koetti ulkomaita myöten tehdä henkiin jääneistä työläisurheilijoista pelkkiä ryöstäjiä ja murhamiehiä”.[14]

Urheilumies uran päätyttyäkin

Hannes Kolehmainen osallistui myös Pariisin olympiamaratonille, jonka hän joutui keskeyttämään. Kilpailu-ura päättyi virallisesti Savon heimojuhlilla Kuopion Väinölänniemellä 1928, jolloin esitettiin ajatus Kolehmaisen patsaan veistämisestä. Heikki Konttisen veistämä juoksijapatsas paljastettiin Väinölänniemellä vuonna 1952.

Kolehmainen osallistui kilpailu-uransa jälkeen erilaisiin urheilua palvelleisiin varainkeräystempauksiin. Helsingin vuoden 1952 olympiakisojen alla hän osallistui yli 60-vuotiaana ikämiehenä olympiavalmennuksen rahoituskiertueelle, joka näkyvin hahmo hän oli Tapio Rautavaaran ohella. Suomen liikunnan ja urheilun suuren ansioristin Kolehmainen sai 1947 ensimmäisten huomionosoituksen saajien joukossa. Hän oli Paavo Nurmen ohella toinen vuoden 1952 olympiatulen sytyttäjistä. Kolehmainen sytytti tulen stadionin tornin huipulle sijoitettuun tulimaljaan.

Myytyään maatilansa Piikkiössä Kolehmainen muutti perheineen Helsinkiin. Hänellä oli urheiluvälineitä myynyt liike, jota hän kuitenkaan saanut kannattamaan kovin hyvin. Kolehmainen myi huonosti kannattaneen liikkeensä vuonna 1953. Hän joutui työskentelemään Oy Veikkaus Ab:n vahtimestarina 73-vuotiaaksi asti. Uransa huipulla 1912 Kolehmaisella oli ollut varaa kieltäytyä henkivakuutusyhtiö Suomen tarjoamasta vahtimestarin työstä.[15]

Kolehmaisen taloudellista tilannetta helpotti opetusministeriön tasavallan presidentti Urho Kekkosen myötävaikutuksella myöntämä ylimääräinen eläke. Vuonna 1966 kuollut Kolehmainen sai valtiolliset hautajaiset.

Yksi Suomen maailmankartalle juoksijoista

Hannes Kolehmaisen on usein sanottu juosseen Suomen maailmankartalle. Tukholman kisojen aikaan ilmaisua ei kuitenkaan käytetty, vaan se kasvoi täyteen mittaansa vuoden 1939 dramaattisissa oloissa. Talvisodan alkupäiviin osui Hannes Kolehmaisen 50-vuotispäivä, joka sai paljon huomiota lehdistössä. Kirjoittelussa korostuivat Kolehmaisen Tukholman saavutukset, jotka voitiin esittää Venäjän-vastaisen taistelun osana. Toinen pääteema oli Suomen tunnetuksi tekeminen. Helsingin Sanomat julkaisi 11.12. Arvo ”Tiikeri” Tigerstedtin piirroksen, jossa Hannes Kolehmainen juoksee maapallon päällä. Martti Jukola oli puolestaan lokakuun lopussa julistanut Suomen Urheilulehdessä Kolehmaisen juosseen Suomen maailmankartalle.[16]

Sanontaa oli käytetty jonkin verran aiemmin. Vuonna 1930 Kansallisessa elämäkerrastossa ilmestyneen Toivo T. Kailan artikkelin mukaan Kolehmainen ”juoksi isänmaansa maailmankartalle”, minkä Kaila määritteli tapahtuneen Kolehmaisen Yhdysvaltojen vuosina ”aikana, jolloin Suomi ei ollut vielä saavuttanut itsenäisyyttään”. Kolehmaisen Tukholman olympiakisoissa saavuttavan 5000 metrin voiton hän tulkitsi nostaneen Suomen ”juoksu-urheilun alalla johtavaksi maaksi”.[17]

Matti Järvinen totesi puolestaan kirjassaan Tieni keihäänheiton maailmanmestariksi vuonna 1934, että ”vasta Paavo Nurmi juoksi pienen Suomen maailmankartalle, jos saan käyttää jo joskus ennen käytettyä vertausta”.[18] Järvistä kirjanteossa avustanut Martti Jukola tunsi varmasti aikaisemman maailmankarttavertauksen, mikä saattoi innostaa häntä ja Järvistä liittämään sen Nurmeen. Kolehmaisen roolin korostaminen Suomen maailman kartalle juosseena urheilijana korosti kuitenkin urheilun isänmaallista arvoa syksyn 1939 tilanteessa, koska hänen vuoden 1912 saavutuksensa oli mahdollista liittää suoraan Venäjän-vastaiseen kamppailuun.[19]

[1] Viita Ossi. 2003. Hymyilevä Hannes. Työläisurheilija Hannes Kolehmaisen sankaruus porvarillisessa Suomessa. Helsinki: Otava, s. 102–103. Kokkonen Jouko. 2008. Kansakunta kilpasilla. Urheilu nationalismin kanavana ja lähteenä. SKS, s. 124–127.

[2] Maan Jussin mietteitä, Savon Sanomat 19.7.1912. Karttunen (1870–1923) työskenteli Savon Sanomissa lehden perustamisesta vuonna 1907 kuolemaansa saakka.

[3] Hannes Kolehmaisen riemuvoitto, Vaasa 13.7.1912.

[4] Viita 2003, s. 102 ja 138–142, s. 124–127.

[5] Häyrinen Reijo–Laine Leena. 1989. Suomi urheilun suurvaltana (toim. Erkki Vasara). Liikuntatieteellinen Seura, s. 234–262.

[6] Juhlaillalliset Alppilassa Suomen olympialaisten kunniaksi, Uusi Suometar 18.7.1912.

[7] Alku-lehti n:o 6, 1912.

[8] Kokkonen 2008, s. 124–130.

[9] Paimenpoika – triumfaattori, Suomen Kuvalehti 35/1920. Viita 2003, s. 141–142.

[10] Viita 2003, s. 261 ja 304–312. Jukola Martti. 1928. Olympialaispoikia. Suur-urheilijaimme kehitystarinoita. Porvoo: WSOY, s. 199.

[11] Viita 2003, 253–270.

[12] Viita 2003, s. 378–379

[13] Viita 2003, s. 310–312.

[14] Tossu, Porvarillista hapatusta urheiluelämässämme, Työväen Urheilulehti, 17/1922, 15.9.1922. Viita 2003, s. 234–243.

[15] Viita 2003, s. 139, 351–355.

[16] Viita 2003, s. 334–339. Viita ajoittaa sanonnan maailmankartalle juoksemisesta syntyneen syksyllä 1939.

[17] Kaila Toivo. 1930, ,Kolehmainen, Johannes (Hannes) Petter. Teoksessa Kansallinen elämäkerrasto. III osa. WSOY, s. 199–200.

[18] Järvinen Matti. 1934. Tieni keihäänheiton maailmanmestariksi, WSOY, s. 161.

[19] Vrt. Viita 2003, s. 334–341.

Linkkejä:

Välähdykset Tukholman olympiakisojen 5 000 metrin juoksusta ja Antwerpenin olympiamaratonista kansainvälisen olympiakomitean sivustolla.

Hannes Kolehmaisen lyhyt esittely englanniksi Kansainvälisen yleisurheiluliiton IAAF:n Hall of Fame -sivuilla. Kolehmainen nimettiin IAAF:n kunniagalleriaan ensimmäisenä suomalaisena. 

Kirjallisuutta:

Ossi Viita. Hymyilevä Hannes. Työläisurheilija Hannes Kolehmaisen sankaruus porvarillisessa Suomessa. Otava 2003.

”Hannes juoksi Suomen maailmankartalle”

Helsingin Sanomat julkaisi 11.12.1939 Hannes Kolehmaisesta Arvo ”Tiikeri” Tigerstedtin piirroksen, jossa ”Hymyilevä Hannes” juoksee maapallon päällä.

Kolehmainen_maapallo