Kunnallinen demokratia eheytti ja ohjasi paikalliseen yhteistyöhön

Kansanvalta laajeni merkittävästi marraskuussa 1917 säädettyjen kunnallislakien myötä. Aiemmin äänioikeus perustui varallisuuteen, mutta äänioikeuden saivat kaikki 20 vuotta ennen vaalivuotta täyttäneet. Ensimmäisissä yleisissä ja yhtäläisissä vaaleissa valittiin koko valtuusto ja tilintarkastajat. Jatkossa vuosittain pidetyissä vaaleissa valittiin kolmasosa kerrallaan. Vuonna 1925 vaalikausi muuttui koko valtuuston osalta kolmivuotiseksi. Vaalit järjestettiin vuoteen 1950 asti joulukuussa. Vaalikausi muuttui nelivuotiseksi 1956.

Maaliskuulle 1918 säädetyt ensimmäiset vaalit jouduttiin sisällissodan takia lykkäämään joulukuulle 1918. Äänioikeutettuja oli 1,7 miljoonaa, joista 24,5 prosenttia kävi äänestämässä. Kunnallisesta demokratiasta muodostui merkittävä kansaa eheyttävä tekijä sisällissodan jälkeen. Kunnissa ei ole oppositiota, vaan kaikki valtuustoon päässeet puolueet ovat päässeet osalliseksi vallankäytöstä. Sosialistit saavuttivat enemmistön monissa kunnanvaltuustoissa jo ensimmäisissä kunnallisvaaleissa – runsaat puoli vuotta sisällissodan päättymisen jälkeen.

Valtuustoissa kunnallisten päättäjien oli tehtävä yhteistyötä paikallisten ongelmien ratkaisemiseksi, vaikka poliittinen retoriikka oli kovasanaista. Jakautuminen valkoisiin ja punaisiin tuli esille selvimmin suhtautumisessa suojeluskunta- ja lottajärjestöjen paikallisosastojen avustamiseen, jota vasemmisto vastusti talvisotaan saakka. Vasemmistolaiset eivät suhtautuneet suopeasti myöskään vapaussodan merkkipäivien juhlintaan.

Kunnallisvaaleissa käytettiin 1950-luvulle saakka valtiollisten vaalien tapaan listoja, joita äänestettiin. Listan saama kokonaisäänimäärä ratkaisi kuinka monta listan alkupäästä valittiin kunnanvaltuustoon. Vuonna 1956 siirryttiin listavaalista henkilövaaliin, jossa ehdokkaiden järjestys omalla listalla perustuu saatuun äänimäärään ja valituksi tuleminen määräytyy kunnan kokonaisäänimäärään suhteutetun vertausluvun pohjalta.

Paikallisen päätöksenteon merkitys korostui, kun kuntien tehtävät lisääntyivät Suomen itsenäistyttyä. Kunnissa oli ryhdyttävä toimiin oppivelvollisuuden toteuttamiseksi. Vuoden 1923 köyhäinhoitolaki vaati kunnilta aktiivisempia toimia. Kunnilta odotettiin toimia myös terveyden- ja sairaanhoidon kehittämisessä. Etenkin kaupungit ja kauppalat alkoivat tuottaa myös kulttuuri- ja liikuntapalveluja.

Suomessa oli vuonna 1920 yhteensä 542 kuntaa. Itsenäisten kuntien lukumäärä lisääntyi 1920- ja 1930-luvulla. Vuonna 1939 Suomessa oli 602 kuntaa. Valtaosa niistä oli maalaiskuntia, joiden hallintoa hoitivat pääosin luottamushenkilöt. Ainoa palkattu hallintovirkamies oli yleensä kunnansihteeri. Kaupunkien ja kauppaloiden hallinnossa työskenteli huomattavasti enemmän palkattua henkilökuntaa. Lainsäädäntö asetti etenkin kaupunkien hallinnolle huomattavasti enemmän vaatimuksia kuin maalaiskunnille. Kauppaloiden hallinto oli rakenteeltaan kevyempi kuin kaupunkien.

Kuntien määrä vähentyi viidelläkymmenellä toisen maailmansodan jälkeen alueluovutusten vuoksi. Vuonna 1947 Suomessa oli 547 kuntaa, joista 35 oli kaupunkeja ja 25 kauppaloita. Kuntien määrä pieneni merkittävästi 1970-luvulla, jonka lopussa niitä oli 464. Silloiset kauppalat muuttuivat kaupungeiksi vuoden 1977 alussa. Vuoden 1995 kuntalaissa ainoa määritelty kuntamuoto on kunta. Kaupungin nimitystä voivat käyttää ne kunnat, jotka katsovat täyttävänsä kaupunkimaisen yhdyskunnan tunnusmerkit. Kuntaliitosten seurauksena kuntien määrä on vähentynyt vuodesta 2000 lähtien lähes kolmanneksella (452 à 315).[i]

Julkisten palveluiden tuotannossa kuntien merkitys kasvoi merkittävästi 1960-luvun lopulta lähtien. Samalla niiden työntekijämäärä alkoi kasvaa. Kuntien ja kuntayhtymien palveluksessa työskenteli 2013 yhteensä 432 000 henkilö, mikä oli 4,5 kertaa enemmän kuin 1950. Heti sotien jälkeen pääosa kuntien työntekijöistä oli opettajia.

[i] Kaupunkien ja kuntien lukumäärä 1917–2013, www.kunnat.fi.