Raittiusliike oli ensimmäinen suuren määrän suomalaisia koonnut aatteellinen kansanliike.
Suomalainen raittiusliike sai esivaiheessaan vaikutteita Ruotsissa Peter Wieselgrenin aloitteesta vuonna 1837 perustetusta raittiusjärjestöstä. Ruotsalaisen raittiustyön tavoitteena oli aluksi kohtuullinen alkoholinkäyttö. Raittiusliike saavutti merkittävän voiton, kun säätyvaltiopäivät päättivät 1840-luvulla talonpoikien vastustuksesta huolimatta muuttaa viinanpolton valtion yksinoikeudeksi, mikä nosti alkoholin hintaa.
Raittiusvalistuksen ensimmäinen muoto olivat valistuskirjaset. Kiivaana raittiusmiehenä tunnetuksi tullut pappismies Henrik Renqvist julkaisi 1835 kirjasen Viinan kauhistus. Vuonna 1853 perustettu Raittiuskirjallisuuskomitea pyrki vähentämään alkoholinkulutusta valistuksen keinoin. Komitean perustamiseen osallistuivat muuan muassa J. V. Snellman ja kirjasia laati Elias Lönnrot. Kohteena oli erityisesti maaseudun rahvas ja paloviinan käyttö. Kirjasten painosmäärät olivat 1800-luvun oloissa suuria.
Kansallisen eliitin jäsenet perustivat 1860 Kohtuuden Ystävät, jonka sääntöjen laatimiseen osallistui muun muassa J. V. Snellman. Paloviinan kotipolton kieltäminen oli yksi järjestön tavoitteista. Keisari Aleksanteri II vahvisti 1865 aatelis-, pappis- ja porvarissäädyn tahdosta lain, joka kielsi paloviinan kotipolton. Julkilausuttuna perusteena olivat 1860-luvun toistuvat katovuodet ja alkoholihaitat. Kumpikaan ei kuitenkaan yksistään johtanut kotipolton kieltämiseen. Elinkeinovapauden laajentuessa aateliset ja porvarit halusivat perustaa teollisia viinanpolttimoita. Valtio arvioi puolestaan saavansa kotipolttoista paloviinaa enemmän tuloja teollisesti tuotetun alkoholista, jonka myyntiä ja verotusta se saattoi säännellä tehokkaasti.
Raittiusväki ryhmittyy täyskiellon taakse
Raittiustyön luonne muuttui 1880-luvulla. Kohtuuden Ystävät asetti 1883 uuden puheenjohtajansa A. A. Granfeltin (1846–1919) johdolla tavoitteekseen täysraittiuden ja muutti seuraavana vuonna nimensä Raittiuden Ystäviksi. Granfelt toimi myös Kansanvalistusseuran sihteerinä 1878–1906. Raittiusliikkeestä tuli 1880-luvulla maanlaajuinen toimija, kun raittiusyhdistyksiä alkoi toimia eri puolilla Suomea. Granfelt yhdisti hajanaisen ja laajentuvan raittiusliikkeen yhtenäisen keskusjohdon alaisuuteen. Virallisesti järjestö muuttui valtakunnalliseksi 1888. Järjestön aluetoiminnasta alkoi vastata seitsemän raittiuspiiriä. Järjestelyn ansiosta myös keskusjohtoisuutta vieroksunut osa raittiusväestä saattoi hyväksyä valtakunnallisen järjestäytymisen.[i]
Raittiuden Ystävien äänenkannattajana ilmestyi vuodesta 1885 Aamunairut-lehti, joka muutti nimensä 1897 Kylväjäksi. Toiminnan ihanteita heijastelivat myös paikallisyhdistysten nimet, kuten Aamurusko, Koitto, Sarastus, Taimi, Toivo ja Toivontähti.
Raittiusliike vältti alkuvaiheessaan ottamasta tiukkaa kantaa kohtuullisen alkoholinkäytön ja täysraittiuden välillä, maallisiin huveihin tai kielipolitiikkaan. Tavoitteena oli koota kansanliikkeen voimat yhteen järjestöön. Raittiusväki pyrki vaikuttamaan valtiopäiviin ja kunnalliseen päätöksentekoon.[ii]
Juomalakoista kieltolakiin
Raittiusliike pyrki vähentämään alkoholinkäyttöä muun muassa juomalakkojen avulla. Lopulliseksi päämääräksi muodostui 1890-luvulla alkoholimyynnin täyskielto. Säätyvaltiopäivien aikakaudella tavoitteen saavuttaminen näytti mahdottomalta, joten raittiusväki toimi kunnallisen kielto-oikeuden oikeuttavan lain säätämiseksi. 1900-luvun alussa säätyvaltiopäivien viimeisinä vuosina raittiusliike asetti tavoitteeksi koko maan kattavan kieltolain säätämisen.
Eduskuntauudistuksen yhteydessä raittiusliike kiirehti laatimaan lakiesityksen, joka pohjalta eduskunta hyväksyi 31.10.1907 yksimielisesti kieltolain. Senaatti ei kuitenkaan vahvistanut lakia. Kieltolain vahvisti toukokuussa 1917 ruhtinas Lvovin johtama Venäjän väliaikainen hallitus, joka määräsi lain tulemaan voimaan 1. kesäkuuta 1919. Eduskunta ei kumonnut päätöstä Suomen itsenäistyttyä, sillä kieltolailla oli edelleen laaja poliittinen kannatus. Alkoholin vähittäismyynnin ja anniskelun täyskielto päättyi 5.4.1932, kun Oy Alkoholiliike Ab:n myymälät avasivat ovensa.
Aikansa suurin kansanliike
Raittiusliike oli jäsenmäärältään suurin kansanliike 1890-luvun puoliväliin saakka, jolloin nuorisoseuraliike ohitti sen. Molemmissa järjestöissä oli 1896 hiukan alle 10 000 jäsentä. Toiminnassa oli alusta lähtien mukana runsaasti naisia. Raittiusliikkeen jäsenmäärä saavutti huippunsa vuonna 1905 aikoihin, jolloin jäseniä oli liki 40 000. Samana vuonna siihen asti yhtenäinen raittiusliike jakautui, kun ruotsinkieliset perustivat Finlands Svenska Nykterhetsförbundin.[iii]
Työväenliikkeen vaikutusvalta raittiusliikkeessä kasvoi 1900-luvun alussa. Raittiustoiminta oli alkuvaiheessa yksi työväestön järjestäytymisen kulmakivistä, mikä kasvatti työläistaustaisten jäsenten osuutta raittiusliikkeessä. Työväenliikkeeseen sitoutunut raittiusväki perusti 1914 Suomen Sosialidemokraattinen Raittiusliiton (SDR), johon osa Raittiuden Ystävien paikallisosastoista siirtyi. SDR oli ensimmäinen epäpoliittisista kansanliikkeistä irtautunut työväenjärjestö.
Raittiusliike vaikutti liikkeenä toisten kansanliikkeiden ja poliittisten puolueiden alkoholia koskeviin kannanottoihin. Liikkeen piirissä alkuaikoina toimineista henkilöistä tuli myös merkittäviä yhteiskunnallisia vaikuttajia. Raittiusyhdistykset raivasivat lukuisilla paikkakunnilla tietä muulle toiminnalle. Niiden järjestämä sosiaalinen toiminta kiinnosti suurta osaa jäsenistä enemmän kuin raittiusaate itsessään.[iv]
[i] Alapuro Risto – Stenius Henrik. 1989. Kansanliikkeet loivat kansakunnan. Teoksessa Alapuro Risto–Liikanen Ilkka–Smeds Kerstin–Stenius Henrik, Kansa liikkeessä. Helsinki: KIrjayhtymä, s. 35.
[ii] Alapuro–Stenius 1989, s. 35.
[iii] Alapuro–Stenius 1989, s. 50–51.
[iv] Sulkunen Irma–Alapuro Risto. 1989. Raittiusliike ja työväen järjestäytyminen. Teoksessa Alapuro Risto–Liikanen Ilkka–Smeds Kerstin–Stenius Henrik, Kansa liikkeessä. Helsinki: KIrjayhtymä, s. 144.
Kirjallisuutta: Sulkunen, Irma: Raittius kansalaisuskontona: Raittiusliike ja järjestäytyminen 1870-luvulta suurlakon jälkeisiin vuosiin. Historiallisia Tutkimuksia 134. Suomen Historiallinen Seura 1986.