Työväenliikkeen ensimmäisen vaiheen muodosti työnantajien johtama yhteiskuntaliberaali toiminta, jonka tavoitteena oli maltillisten uudistusten avulla estää työväestön radikalisoitumisen. Saksalaisten ja ruotsalaisten esikuvien pohjalta 1880-luvun alkupuolella tehtailija Viktor Julius von Wrightin aloitteesta syntynyt, wrightiläiseksi kutsuttu työväenliike pyrki ratkaisemaan työpaikoilla ilmenneitä epäkohtia ja parantamaan työoloja työnantajien ja -tekijöiden yhteistoimin. Suomessa toimi 1890-luvun puolivälissä yli 30 wrightiläiseltä pohjalta perustettua työväenyhdistystä pääosin kaupungeissa ja teollisuuspaikkakunnilla.
Tyytymättömyys uudistusten hitautta ja patriarkaalista toteutustapaa kohtaan lisääntyi 1890-luvulla. Työnantajat olivat myös haluttomia keskustelemaan palkkauksesta ja työehdoista, mikä vauhditti työntekijöiden itsensä johtaman ammatillisen työväenliikkeen syntyä. Ilmapiiriin muuttumisesta kertoivat lisääntyneet lakot. Samaan aikaan myös sosialististen aatteiden tuntemus kasvoi.
Wrightiläisyyden arvostelu kasvoi Helsingin, Turun ja Tampereen työväenyhdistyksissä, jotka muuttuivat sosialistijohtoisiksi. Helsingin työväenyhdistyksen 1895 perustama Työmies-lehti omaksui Matti Kurikan päätoimittajakaudella 1897–1899 linjaltaan sosialistisen peruslinjan ja siitä tuli samalla työväenliikkeen valtakunnallinen äänenkannattaja.
Vuonna 1899 pidetty työväenyhdistysten toinen edustajakokous perusti Suomen työväenpuolueen, joka oli ideologialtaan sosialistinen. Puolue muutti 1903 Forssassa nimensä Suomen sosialidemokraattiseksi puolueeksi. Samalla se sitoutui puolueohjelmassaan yksiselitteisesti sosialistiseen maailmankatsomukseen:[1]
”Yksityistuotannon syrjäytyminen tekee yksityisomistuksenkin tarpeettomaksi ja vahingolliseksi, samalla kuin kehitys luo välttämättömät henkiset ja aineelliset edellytykset uusille yhteiskuntamuodoille, joiden perustuksena on, että yhteiskunta omistaa tuotannonvälikappaleet.”
Wrightiläisen vaiheen ohella työväen järjestötoimintaan vaikuttivat erityisesti raittiusyhdistykset, joiden jäsenistä käsityöläiset ja muu työväestö muodostivat kaupungeissa suurimman jäsenryhmän suurlakkoon saakka. Myös Hämeen ja Uudenmaan maaseudulla raittiusyhdistyksissä oli mukana runsaasti työväestöön kuuluvia. Työväenyhdistykset ohittivat raittiusyhdistykset jäsenmäärässä vasta suurlakkovuonna 1905. Työväenyhdistyksillä oli tärkeä merkitys vuoden 1898 juomalakkoliikkeessä. Raittiusliikkeeseen kuuluneelle työväestölle raittiuskysymys oli ensisijaisesti yhteiskunnallinen ongelma, jota ei ratkaistu yksinomaan itsekasvatuksen keinoin.[2]
Lähes puolen Suomen liike
Vuoden 1905 suurlakko toi työnväenliikkeen joukkovoiman näkyväksi. Työväenyhdistysten määrä kasvoi vuoden 1906 aikana yli viisinkertaiseksi (177 à 937). Uudet yhdistykset syntyivät erityisesti maaseudulle, joten sosialidemokraattisen puolueen jäsenmäärän ei kasvanut samassa suhteessa kuin työväenyhdistysten määrä. Puolueeseen kuuluneiden määrä kaksinkertaistui vuoden 1906 aikana noin 100 000 jäseneen. Maahan syntyi myös kattava työväenlehtien verkosto, joka tarjosi kanavan paikallisuutisoinnille. Työväenlehtien yhteenlaskettu painosmäärä oli vuonna 1908 yli 130 000 kappaletta, mistä Työmiehen osuus oli 26 000.[3]
Sekä työväenyhdistysten jäsenmäärä että työväenlehtien levikit kääntyivät alkuinnostuksen jälkeen selvään laskuun. Tämä ei kuitenkaan romauttanut työväenliikkeen vaikutusvaltaa paikallisyhteisöissä. Työväenliike muotoutui suurlakon jälkeen kaikki elämänalueet kattavaksi liikkeeksi, joka määritti työväestöön kuuluviksi itsensä mieltäneiden yhteisöllisen toiminnan perusluonteen. Työväestön nuoriso-, raittius-, osuus-, sivistys- ja urheilutoiminta erkaantuivat porvarillisesta toiminnasta, vaikka ne eivät välttämättä vielä järjestäytyneet valtakunnallisesti työväenliikkeen suojiin.
Työväenliikettä voi pitää suurlakon jälkeen laajimpana kansanliikkeenä. Työväenjärjestöjen jäsenmäärät eivät välttämättä olleet kovin suuria, mutta niiden vaikutuspiiriin kuului liki puolet kansasta. Poliittisen ja ammatillisen toiminnan ohella työväenliike kattoi osuustoiminnan, kulttuurin, urheilun, kansansivistyksen ja raittiustoiminnan. Työväen-etuliite määritti toimintaa ja sen rajoja.
Työväenliikkeen poliittinen ja ammatillinen järjestäytyminen olivat etenkin alkuvaiheessaan sidoksissa toisiinsa. Ammatillisen työväenliikkeen järjestöllinen eriytyminen alkoi 1907, kun Suomen ammattijärjestö aloitti toimintansa. Poliittisen ja ammatillisen työväenliikkeen yhteydet säilyivät kuitenkin kiinteinä koko Venäjän vallan ajan.
Uuteen yhteiskuntaan – luokkataistelun vai vähittäisten uudistusten avulla?
Poliittiset toimijat joutuivat ottamaan huomioon työväenliikkeen esittämät uudistusvaatimukset, vaikka ne eivät toteutuneet heti. Vasemmistolainen yhteiskuntakritiikki toi esille kiistattomia epäkohtia, joiden ratkaisukeinoista ei kuitenkaan vallinnut yksimielisyyttä. Työväenliikekään ei ollut yhteiskunnallisesti yhtenäinen toimija. Liikkeen alkuvaiheesta lähtien sitä jakoi kysymys toimintalinjasta. Osa vasemmistolaisista omaksui vallankumouksellisuuden ja luokkataisteluopin, toiset asettuivat kannattamaan yhteiskunnan vähittäistä uudistamista.
Jakolinja terävöityi 1917 ja johti osaltaan vuoden 1918 vallankumousyritykseen, jonka seurauksena sosiaalidemokraattinen puolue jakautui kahtia. Vanha pääpuolue omaksui reformistisen linjan ja kommunistit asettivat päämääräkseen yhteiskuntajärjestyksen muuttamisen vallankumouksellisen keinoin. Sosiaalidemokraattien vaikutusvalta muodostui Suomen itsenäistyttyä erityisen suureksi niillä paikkakunnilla, joilla puolue saavutti määräävän aseman kunnallisessa päätöksenteossa.
Moskovassa 1918 perustetun ja Suomessa vuoteen 1944 kielletyn Suomen kommunistisen puolueen suhde maailman ensimmäiseen sosialistiseen valtioon oli kiinteä. Suomessa kommunistit perustivat 1920 Suomen sosialistisen työväenpuolueen, joka kiellettiin kolme vuotta myöhemmin. Tämän jälkeen kommunistit jatkoivat paikallistoimintaansa hallitsemissaan työväenyhdistyksissä ja osallistuivat vaaleihin valitsijamiesyhdistysten kautta.
Sosiaalidemokraatit ja kommunistit kamppailivat rajusti vaikutusvallasta työväenliikkeen joukkojärjestöissä, joista tärkeimpiä olivat ammattiyhdistysliike ja vuonna 1919 perustettu Työväen Urheiluliitto (TUL). Kommunistit saivat hallintaansa Suomen Ammattijärjestön. TUL säilyi sen sijaan sosiaalidemokraattien johdossa. Myös rajalinja vasemmiston ja oikeiston välillä jyrkkeni vuoden 1918 sisällissodan jälkeen. Työväen järjestötoiminta muodosti oman kokonaisuutensa ja yhteistyö porvarijärjestöjen kanssa päättyi niin paikallisesti kuin valtakunnallisesti. Kautta Suomen paikkakuntia jakoi raja, jonka yli ei kuljettu työväentalon tai seurantalon tilaisuuksiin.
[1] Soikkanen Hannu. 1961. Sosialismin tulo Suomeen ensimmäisen yksikamarisen eduskunnan vaaleihin asti. Helsinki: WSOY, s. 20–29 ja 40–71.
[2] Sulkunen Irma–Alapuro Risto. 1989. Teoksessa—s. 142–143 ja 147–148.
[3] Soikkanen 1961, s. 320–349.
Linkkejä: