Mauno Koivisto (1923–2017)

Isänmaan puolustaja, parlamentarismin vakauttaja, EU-oven avaaja

Filosofian tohtori Mauno Koiviston presidenttikaudella Suomen parlamentarismi vakiintui ja Suomi hakeutui Euroopan unionin jäseneksi. Koivisto toimi Tasavallan Presidenttinä kaksi kautta 1982‒1994, pääministerinä kahteen otteeseen 1968‒1970 ja 1979‒1982. Taustaltaan hän oli työmies, sosiologi ja pankkimies. Hän toimi Helsingin Työväen Säästöpankin toimitusjohtajana 1959‒1967 ja Suomen Pankin johtokunnan puheenjohtajana eli pääjohtajana 1968‒1982.

Sota- ja opintie

Mauno Henrik Koivisto syntyi 25. marraskuuta 1923 Turussa. Hänen isänsä puuseppä Juho Koivisto oli vanhatestamentillisen uskonnollinen ja isänmaallinen. Perheessä oli myös vanhempi veli ja nuorempi sisar. Äiti Hymni Sofia os. Eskola kuoli, kun Mauno oli 10-vuotias. Perhe asui 30 neliömetrin hellahuoneessa Turun keskustassa. Mauno kävi kuusi luokkaa kansakoulua ja seitsemännen luokan täysipäiväisesti ja kahdeksannen iltakouluna. Hän hankki tienestejä puusepän opissa, kirjakaupan lähettinä sekä apupoikana Crichton-Vulkanin telakalla ja Suomen Pultin tehtaassa.

Talvisodan aikana Koivisto kuului palokuntaan, joka sammutti pommitusten jälkiä. Jatkosotaan hän lähti 17-vuotiaana vapaaehtoisena 1941 ensin palokuntaan ja sitten armeijaan. Hän osallistui sotatoimiin Jalkaväkirykmentti 35:n joukoissa Maaselässä ja Lauri Törnin johtamassa jääkärikomppaniassa 1944. Se teki vastaiskuja ja sissiretkiä vihollisen selustaan. Kuusiniemen taistelun jälkeen Koivisto sai aseekseen venäläisen Dektarjevin pikakiväärin eli ”Emman”, joka on sittemmin sijoitettu Sotamuseoon. Sotilasarvoltaan Koivisto oli alikersantti.

Koivisto liittyi SDP:n jäseneksi 1947. Samana vuonna hän alkoi kirjoittaa pakinoita Puumiehen nimimerkillä kansanedustaja Rafael Paasion päätoimittamaan Sosialistiin (myöhempi Turun Päivälehti). Puumies katsoi ”suurimman vaaran vapauttamme ja itsenäisyyttämme vastaan tulevan kommunistien taholta”. Niin sanottujen Leino-lakkojen aikaan Koivisto kirjoitti: ”Kansanvallan ja diktatuurin, rauhan ja terrorin välillä ei voida kompromissia tehdä.” Hän osallistui myös kommunistien poliittisen korpilakon murtamiseen Hangon satamassa 1949.

Lahjakas ja ahkera Koivisto opiskeli satama- ja rakennustöiden ohella iltakoulussa ylioppilaaksi 1949. Kielitaito karttui kesätöissä Ruotsissa ja Englannissa. Hän jatkoi opintojaan Turun yliopistossa sosiologiassa, kansantaloudessa, valtio-opissa ja kasvatusopissa. Hän jätti Turun sataman työt 1951 ja toimi kaksi vuotta kansakoulunopettajana. Se ohessa hän valmistui filosofian kandidaatiksi ja lisensiaatiksi 1953 ja väitteli kolme vuotta myöhemmin tohtoriksi sosiologiasta aiheella Sosiaaliset suhteet Turun satamassa. Työmiehen tie väitöskirjaan teki Koivistosta valtakunnallisesti tunnetun ja Mitä, missä, milloin -teos valitsi hänet ”Vuoden nimeksi”.

Mauno Koivisto meni naimisiin Tellervo Kankaanrannan kanssa 1952. He saivat Assi-tyttären 1957. Ekonomiksi valmistunut Tellervo Koivisto toimi myöhemmin kansanedustajana ja Helsingin kaupunginvaltuutettuna sekä presidentin valitsijamiehenä 1982 saaden 50 643 ääntä, mikä on kaikkien aikojen ennätys. Miehensä noustua tasavallan presidentiksi hän joutui kuitenkin jättämään kaikki poliittiset luottamustehtävänsä.

Pankkimies politiikassa

Kahden opettajavuoden jälkeen Koivisto toimi Turun kaupungin ammatinvalinnanohjaajana kehittäen pistelaskujärjestelmän, jota käyttäen oppilaat valittiin Turun ammattikouluun aina 1970-luvulle saakka. Hän osallistui lehdistössä yhteiskunnalliseen keskusteluun vastustaen ideologista yltiöradikalismia ja korostaen työväenliikkeen tavoitteina suhteellisten parannusten aikaansaamista: ”enemmän, parempaa ja varmempaa”.

Koivisto valittiin 1957 johtajaksi ja kaksi vuotta myöhemmin toimitusjohtajaksi Helsingin Työväen Säästöpankkiin, joka nousi tuolloin Suomen suurimmaksi säästöpankiksi. Hän uudisti pankkia paneutuen mm. asunto- ja osamaksukaupan rahoitukseen. Koiviston kymmenvuotisella kaudella HTS:n markkinaosuus kasvoi ja sen talletukset vuonna 1967 olivat 30 % suuremmat kuin toiseksi suurimman säästöpankin.

Pankkiuran katkaisi Koiviston valinta Rafael Paasion johtaman kansanrintamahallituksen valtiovarainministeriksi 1966. Hallituksessa ja eduskunnassa oli tuore vasemmistoenemmistö. Sisäpolitiikan voimasuhteet olivat heilahtamassa muutenkin SDP:n hyväksi, sillä puolue ja ammattiyhdistysliike olivat vuosien hajaannuksen jälkeen eheytymässä. Tästä lähtien Koivisto oli jatkuvasti kaksoisroolissa: joko politiikassa tai pankissa reservissä. Presidentti Urho Kekkosen mahdollisista seuraajaehdokkaista Koivisto oli mielipidemittausten kestosuosikki.

Koivisto ennätettiin valita Elannon pääjohtajaksi 1967, mutta jo samana vuonna hänet valittiin Klaus Wariksen jälkeen Suomen Pankin pääjohtajaksi. Hän ei voinut ottanut tehtävää vastaan heti, koska hänestä tuli pääministeri Paasion jälkeen 1968. Koivisto vaikutti taustalla, kun solmittiin kaksi erittäin laaja-alaista talous- ja tulopoliittista kokonaisratkaisua, ns. Liinamaa I ja II.

Aatettaan talousmies Koivisto on kuvannut: ”Sosialidemokratian synty ja nousu on tapahtunut kapitalismin sisällä: pitää ensin olla toimiva markkinatalous, pitää olla voimia joita hallita, tuloja joita tasata.”

 Hakauksiin Kekkosen kanssa

Pääministeri Koiviston ja presidentti Kekkosen sukset menivät ensimmäisen kerran ristiin, kun Koiviston hallitus joutui irtautumaan valmiiksi neuvotellusta pohjoismaisesta tulliliitosta NORDEKista. Muodollisesti kiista koski irtautumisen taktiikkaa, mutta pohjalla oli Kekkosen ja Karjalaisen halu taktikoida Suomen ja Neuvostoliiton suhteilla. Koiviston ulkopoliittiset vastustajat käyttivät NORDEKia osoittamaan, ettei Koivisto ”ymmärtänyt idänpolitiikkaa” tai jopa ettei hän ”nauttinut luottamusta” Neuvostoliitossa, mitä pidettiin välttämättömänä edellytyksenä maan johtopaikoille.

Vuoden 1970 vaalien jälkeen Koivisto vetäytyi hoitamaan Suomen Pankin pääjohtajan tehtäviä, mutta kun Rafael Paasio muodosti helmikuussa 1972 SDP:n vähemmistöhallituksen, tuli Koivistosta varapääministeri ja valtiovarainministeri. Koivisto olisi ollut vahva ehdokas puolueensa presidenttiehdokkaaksi samana vuonna, mutta Kekkonen oli päättänyt jatkaa presidenttinä. Jatkonsa keinoksi hän valitsi huhtikuussa 1972 poikkeuslain, jolla valitsijamiesvaalit ‒ ja siten kilpailevien ehdokkaiden asettaminen ‒ kokonaan vältettiin.

Koivisto pyrki Suomen ja EEC:n vapaakauppasopimuksen aikaansaamiseen, mutta havaittuaan, ettei Kekkonen ollut valmis viemään sopimusta eteenpäin, Koivisto johdatti Paasion vähemmistöhallituksen eroamaan heinäkuussa 1972. Taustalla olivat SDP:n hyvin syvällä eläneet pelot joutumisesta jälleen ulkopoliittiseen ”paitsioon”.

Presidentti Kekkonen nosti SDP:n puoluesihteerin Kalevi Sorsan enemmistöhallituksen pääministeriksi syyskuussa 1972 ja Koivisto jäi syrjään hallituspolitiikasta. Hallitusten henkisenä johtohahmona Kekkonen arvosteli usein Koiviston Suomen Pankista johtamaa tiukkaa rahapolitiikkaa. Esimerkiksi pakottaessaan puolueet suorassa televisiolähetyksessä marraskuussa 1975 muodostamaan ns. hätätilahallituksen Kekkonen vieritti syyn maan vaikeuksista pitkälti Koiviston ja Suomen Pankin tiukkuuden niskaan.

Pääministeristä presidentiksi

Vuoden 1979 eduskuntavaalien alla SDP:n puheenjohtaja Kalevi Sorsa tuli siihen tulokseen, ”ettei mikään vastuullinen puoluejohto olisi voinut hukata sellaista arvoa” kuin Mauno Koiviston kansansuosio. Puolue nosti Koiviston pääministeriksi vaalien jälkeen tarkoituksena tehdä tästä presidentti Kekkosen jälkeen.

Hallitusyhteistyö SDP:n ja keskustapuolueen kesken oli jatkuvaa taistelua tulevasta presidentin paikasta. Keskusta pyrki puheenjohtajansa Paavo Väyrysen johdolla kaatamaan Koiviston. Koiviston hengissä säilymisen taktiikkana oli ”matala profiili”, jonka sisältöä hän on kuvaillut teoksessaan Politiikkaa ja politikointia.

Kekkosen ja Koiviston välinen voimainmittelö sai dramaattisen käänteen, kun presidentti Kekkonen vanhaan tapaan yritti kaataa Koiviston hallituksen huhtikuussa 1981. Kekkonen oli tottunut neljännesvuosisadan kestäneen presidenttikautensa aikana vaihtamaan hallituksia ja ministereitä.

Pääministeri Koivisto oli kuitenkin varmistanut hallituksensa enemmistön ja siten myös eduskunnan tuen itselleen ja kieltäytyi eroamasta. Hän vetosi valtiosääntöön, jonka mukaan hallitus voi jatkaa niin kauan kuin se nauttii eduskunnan luottamusta. Kekkosen menestyksellinen uhmaaminen nosti hetkessä Koiviston politiikan polttopisteeseen.

Viisi kuukautta myöhemmin Kekkosen terveys petti ja jäi ensin sairaslomalle ja sitten erosi presidentin tehtävästä. Pääministerinä Koivisto nousi virkaa tekeväksi presidentiksi, mikä vahvisti hänen asemaansa ennenaikaisissa presidentinvaaleissa. Valitsijamiesvaaleissa Koivisto sai 146 valitsijamiestä 300:sta ja hänet valittiin ensimmäisellä kierroksella 167 äänellä SKDL:n Kalevi Kivistön valitsijamiesten enemmistön äänestäessä Koivistoa.

Parlamentaarinen presidentti

Koivisto aloitti virkakautensa vakuuttelemalla koti- ja ulkomaisia epäilijöitään siitä, että hän kykenee jatkamaan Paasikiven-Kekkosen linjaksi kiteytynyttä ulkopolitiikkaa. Siihen kuului idänsuhteiden ensisijaisuuden korostus ja Neuvostoliiton kanssa vuonna 1948 solmitun yya-sopimuksen ritualististen menojen jatkuvuus sekä yhteydenpito Neuvostoliiton tiedustelupalvelun KGB:n edustajiin.

Suuri muutos Suomen poliittisessa järjestelmässä tapahtui kuitenkin vuonna 1983. Valtiosäännön kirjainta muuttamatta Suomi siirtyi kertaharppauksella normaaliparlamentarismiin. Koiviston aikana eduskuntaa ei hajotettu eikä sen jälkeenkään (viimeiset kerrat olivat 1971 ja 1975), hallitukset ovat nauttineet eduskunnan enemmistön luottamusta ja istuneet koko vaalikauden ja kaikki eduskuntapuolueet ovat kelvanneet hallitukseen. Siihen saakka hallitusten keski-ikä oli ollut vain yksi vuosi.

Koivisto sai muutoksen aikaan omaksumalla presidenttinä toisen roolin kuin edeltäjänsä. ”Minusta on turvallisinta, että pyramidi on kannallansa eikä kärjellänsä, on parempi että kovin suurta valtaa ei ole yksissä käsissä”, Koivisto sanoi vuoden 1988 presidentinvaalien alla.

Hänet valittiin toiselle kaudelle ensimmäisessä äänestyksessä 189 äänellä, kun omien 144 valitsijamiehen lisäksi huomattava osa Harri Holkerin valitsijamiehistä äänesti Koivistoa. ”Koivisto-ilmiöstä” kertoi se, että vaaleissa äänesti 86,8 prosenttia maan äänioikeutetuista, mikä on kaikkien aikojen ennätys.

Suomi ehjänä läpi Euroopan murroksen

Ulkopolitiikan johtajana Koiviston ensimmäinen kausi kulki hänen omien sanojensa mukaan ”Urho Kekkosen aikanaan tekemien aloitteiden ylläpidon, hienosäädön ja ajankohtaistamisen merkeissä”. Sen sijaan hän näki tarvetta ”aikaansaada suurempi tasapaino juhlapuheiden ylevyyden ja arkielämän karuuden välille”.

Toisella kaudella Suomi kohtasi yllättävän ja dramaattisen Euroopan murrokseen 1989‒1995. Saksojen yhdistyminen, kommunismin romahdus ja Neuvostoliiton hajoaminen, Varsovan liiton lakkauttaminen ja sen jäsenmaiden uusi itsenäistyminen sekä Euroopan talousyhteisön muuttuminen Euroopan unioniksi ja sen laajeneminen loivat Suomelle kokonaan uuden kansainvälispoliittisen ympäristön.

Koiviston toimintatapaa voi luonnehtia varovaiseksi, mutta määrätietoiseksi uuden kurssin hakemiseksi sen jälkeen, kun olot Euroopassa alkoivat muuttua. Koiviston ja Suomen nauttimasta arvostuksesta kertoi mm. se, että Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton presidentit pitivät Helsingissä huippukokouksen syyskuussa 1990. Neuvostoliiton hajottua vuotta myöhemmin Suomi irtautui sodanjälkeisen ajan ulkopolitiikkaa hallinneesta yya-sopimuksesta.

EEC:n avattua ovensa laajentumiselle Suomi solmi ensin Euroopan talousaluesopimuksen (ETA) ja anoi Euroopan unionin täysjäsenyyttä ja otti myönteisesti vastaan NATO:n tarjouksen rauhankumppanuudesta.

Lentopalloa ja filosofointia

Koiviston karisman ja kansansuosion taustalla vaikuttivat hänen asiantuntemuksensa rinnalla hänen vaatimaton elämäntapansa, lentopalloharrastuksensa ja omanarvontuntoinen korvenraivaajan otteensa, joka näkyi mm. kesäpaikassa Inkoon Tähtelässä.

Koivistolla oli kyky käyttää omaperäistä kieltä ja luoda lentäviä lauseita kuten ”ei pidä provosoitua kun provosoidaan”. Hän kykeni luomaan turvallisuuden tunnetta ja jopa tulevaisuuden uskoa toteamalla ”vaikka nyt meneekin huonosti, tulevaisuudessa menee vielä huonommin”.