Maatalouslakoissa työväki haastoi isäntävallan

Keväällä 1917 puhjenneiden maatalouslakkojen päävaatimus oli siirtyminen kahdeksan tunnin työpäivään. Lakkolaiset asettivat samalla perinteisen isäntävallan kyseenalaiseksi.

Teollisuuden ja kaupan työntekijät siirtyivät sopimusteitse kahdeksan tunnin työpäivään huhtikuussa 1917. Työajan lyhentämistä vauhditti metallityöväen lakko 18. huhtikuuta. Kaupan alalla työajan lyhentäminen johti sunnuntaiaukiolon rajoittamiseen ja jopa lopettamiseen.

Sosiaalidemokraattien seuraavana tavoitteena oli saada voimaan saavutukset varmistava työaikalaki. Työväenliikkeen jäsenet epäilivät, että ainakin osa työantajista pyrkisi pidentämään työaikaa olojen tasaannuttua.

Senaatti aloitti lain valmistelu huhtikuussa. Laki tuli eduskunnan käsittelyyn kesäkuun lopussa. Eduskunta hyväksyi sen yksimielisesti lauantai-iltana 14.7.1917 noin klo 21. Maa- ja kotitaloustyöt jäivät lain ulkopuolelle.

Laki jäi vahvistamatta, kun Venäjän väliaikainen hallitus hajotti eduskunnan. Eduskunta hyväksyi teollisuutta ja kauppaa koskevan lain uudelleen marraskuun suurlakon aikana ja senaatti vahvisti sen 27. marraskuuta 1917.

Kahdeksan tunnin työaika myös maatöihin?

Huhtikuusta alkaen toteutunut työajan lyhentäminen ei koskenut valtaosaa Suomen työväestöstä, sillä sen ulkopuolelle jäivät maa- ja metsätyöläiset sekä kodeissa työskentelevät palvelijattaret. Vaatimukset siirtymisestä kahdeksan tunnin työpäivään myös maaseudulla voimistuivat vapun tienoilla.

Kaupungeissa kahdeksan tunnin työpäivän saavuttaminen antoi vappujuhlinnalle voitollisen sävyn. Maaseudulla työaika-teema toi aikaisempaa kärjistyneemmin esille isäntien määräysvallan ja pitkät työpäivät.

Maatalouden työaikaan kohdistuneet vaatimukset saivat pontta myös eduskunta-aloitteesta, jonka Jaakko Mäki valmisteli yhdessä 25 muun sosiaalidemokraattisen kansanedustajan kanssa. Pohjana oli 8 tunnin keskityöaika. Kesällä olisi ollut mahdollisuus tehdä yhdeksäntuntisia päiviä, joita olisi saanut jatkaa kahdella tunnilla maksamalla ylityökorvauksia.

Monet sosiaalidemokraatit epäilivät, ettei siirtyminen kahdeksan tunnin työaikaan onnistu koko maataloudessa. SDP:n puoluekokous päätti kesäkuussa 1917 Hilja Pärssisen ja Aura Kiiskisen ehdotuksesta, että kahdeksan tunnin työaikalakia ajetaan maataloudessa ensisijassa suurtiloille.[1]

Lakkoilu laajinta toukokuussa

Lakkoliikehdintä alkoi maaseudulla pian vapun jälkeen. Pääosa maatyöväen lakoista ajoittui kylvökaudelle. Toukotöiden aikaan järjestettiin 57 lakkoa ja korjuuaikaan ajoittui 21 lakkoa. Lakot koskivat kaikkiaan 1 949 tilaa.[2]

Maatalouslakkoja puhkesi erityisesti Hämeeseen, Satakuntaan ja Uudellemaalle, joiden tilakoko oli suurempi. Tiloilla oli myös enemmän palkattua työvoimaa. Näillä alueilla oli siirrytty suurelta osin rahapalkkaan. Kartanoiden ja muiden suurtilojen lakkoliikehdintään liittyi halua haastaa perinteinen isäntävalta vallankumouskevään innoittamana.

Suomen Ammattijärjestö piti monia lakkoja harkitsemattomina ja ammattiyhdistysliikkeelle vahingollisina. Se yritti ohjata lehtikirjoituksin järjestäytymättömät työntekijät noudattamaan liittojen ja SAJ:n sääntöjä.

Maataloustyöväki oli pääosin järjestymätöntä lakkoliikehdinnän alkaessa. Järjestäytymisaste jäi alhaiseksi myös lakkojen jälkeen. Elokuun lopussa 1917 perustettuun Maatyöväen Liittoon kuului 26 osastoa ja 877 jäsentä. Suomen Ammattijärjestön jäsenmäärä oli vuoden 1917 lopussa yli 160 000.[3]

Senaattorit sovittelijoina

Senaatti vetosi 8.5.1917 antamassaan sekä viljelijöihin että työntekijöihin lakkoilun lopettamiseksi. Hallitus toivoi molempien joustavan vaatimuksistaan uhkaavan elintarvikepulan vuoksi.

Senaattoreista etenkin Matti Paasivuori ja Kyösti Kallio kiersivät sovittelemassa lakkoja. Maanviljelijä Kallion tasapuolisuutta epäilivät etenkin työntekijät. Ammattiyhdistysmies Paasivuori oli lähtökohtaisesti omiensa parissa, mutta hänkään ei saanut aina vastakaikua ehdotuksilleen.[4]

”Kun Paasivuori moitti Vihdin lakkolaisia sosialisteille sopimattomasta käytöksestä, lakkokomitean puheenjohtaja vastasi: ’Jaa, me emme tätä lakkoa käykään sosialisteina, vaan tämä lakko on ns. ’korpilakko’ ja me käytämme niitä keinoja, jotka takaavat meille voiton.’ Paasivuoren oli turha ryhtyä neuvomaan ja neuvottelemaan.”

Muidenkin lakkojen sovittelua yrittäneiden sosiaalidemokraattien arvovalta heikkeni työväestön silmissä. Lisäksi SDP:n ja Maalaisliiton suhteet heikkenivät maatalouslakkojen vuoksi.[5]

Lakot kiristivät ilmapiiriä paikallisyhteisössä

Vaikka lakot kohdistuivat pääosin suurtiloihin, niin työtaistelut olivat silti luonteeltaan täysin erilaisia kuin teollisuudessa. Lakonalaisilla tiloilla oli keskimäärin kahdeksan työntekijää.

Joukkovoimaa lakkolaisille kertyi paikalliset voimat yhdistämällä. He saivat lisätukea paikallisilta työväenjärjestöiltä. Lakkolaiset ja tilanomistajat olivat olleet maalaisyhteisössä enemmän tekemisissä toistensa kanssa kuin teollisuustyöväki ja yritysten omistajat, mikä kiristi osaltaan ilmapiiriä.[6]

Maanomistajat eivät olleet aluksi halukkaita myöntymään vaatimuksiin. Heidän ensireaktionsa olivat usein jyrkkiä. Westermarckien omistama Järvenpään kartano (Träskända) Tuusulassa uhkasi lopettaa maidontuotannon kokonaan ja antaa 700 eläintään teuraaksi. Mikäli uhkaus olisi toteutunut, niin Helsinkiin toimitettava maitomäärä olisi pienentynyt 3 000 litralla.[7]

Lakko alkoi Järvenpäässä 7. toukokuuta. Se päättyi kireistä tunnelmista huolimatta nopeasti sovintoon. Lakkoa kävi alkuvaiheessa sovittelemassa Kyösti Kallio.

Työmiehen mukaan lakkolaiset saavuttivat täydellisen voiton. Westermarckit taipuivat kahdeksan tunnin työaikaan. He ehtivät kuitenkin myydä lakon aikana osan friisiläiskarjastaan. Järvenpään kartanon omistajien tapaan valtaosa maanomistajista hyväksyi vuodenaikoihin sovitetun kahdeksan tunnin keskimääräisen työajan.[8]

Lakkojen yhteys vallankumoukseen

Maatalouslakkoja ei ole juuri tutkittu omana ilmiönään, vaan ne on liitetty osaksi vuonna 1917 tapahtunutta laajempaa radikalisoitumiskehitystä. Markku Mälkin mukaan kyse oli ensi sijassa vauhdittaa kahdeksan tunnin työaikalakia. Samalla maataloustyöväestö pyrki pääsemään tasavertaisempaan neuvotteluasemaan tilanomistajien kanssa. Joka kolmanteen lakkoon osallistui myös torppareita. Ulkopuolisten osuuden Mälkki arvioi olleen lakoissa pieni:

”Sen sijaan kokonaan ulkopuolisen, ’kiertelevän joutoväen’ ja venäläisen sotaväen merkitys koko ilmiön kannalta jäi lähinnä marginaaliseksi. Kuvaa maatalouslakoista erityisen väkivaltaisena ilmiönä on myös huomattavasti liioiteltu. Poliittinen lehdistö maalaili mielellään kauhukuvia vastapuolen hirmutöistä ja leimasi vähäisimmätkin fyysisen koskemattomuuden loukkaukset raa’aksi väkivallaksi.”

Mälkin mukaan sanomalehtien vuonna 1917 välittämä, vastakkainasettelu jyrkkyyttä korostanut kuva siirtyi lähes sellaisenaan myöhempiin lakkokuvauksiin. Työväenlehdet korostivat isäntien taipumattomuutta ja toivat esille rikkurityövoiman käytön. Porvarilehdet julkaisivat uutisia lakkolaisten harjoittamasta väkivallasta tai väkivallalla uhkaamisesta.[9]

Ilmapiirin jännittyneisyydestä huolimatta suurin osa lakoista eteni ilman suuria välikohtauksia. Isännät ja työväki kykenivät usein sopimaan työajasta lyhyen lakon jälkeen tekemällä molemminpuolisia myönnytyksiä.  Lakoilla haluttiin vauhdittaa kahdeksan tunnin työaikalain voimaantuloa, ei kumota maaseutuyhteiskunnan valtarakenteita. Retoriikka oli vallankumouksellista, mutta käytännön tavoitteet olivat arkisia.[10]

Vakavinta väkivaltaa Huittisissa ja Ypäjällä

Pahimmat väkivallanteot sattuivat 13. heinäkuuta Huittisissa ja 9. elokuuta Ypäjällä. Huittisissa useita henkilöitä loukkaantui osuusmeijerillä, jossa isännät apuvoimineen estivät lakkolaisten pääsyn sulkemaan meijerin. Ypäjällä lakkolainen sai surmansa poliisin ampumana.

Etenkin Huittisten meijerikahakka on nähty sisällissodan ensimmäisenä taisteluna. Väinö Linnan kaunokirjallinen tulkinta on osaltaan vahvistanut tätä kuvaa. Myös Hannu Soikkanen näkee asetelmien olleen muun muassa Mouhijärvellä valmiit sotaan jo keväällä 1917.[11]

Maatalouslakkojen tulkitseminen vallankumoukselliseksi liikehdinnäksi ja sisällissodan esinäytökseksi korostaa Mälkin mukaan liikaa niiden merkitystä. Lakkoilulla maatyöväki halusi parantaa asemaansa ja päästä tasavertaisempaan neuvotteluasemaan työnantajien kanssa. Liikehdintä oli osa maaseudun työväenluokan muodostumisprosessia.[12]

Lakot kiihdyttivät suojeluskuntien perustamista syyskesällä 1917 Satakunnassa, jossa ne myös saivat porvarikaartin luonteen. Muualla Suomessa suojeluskuntien toiminta alkoi yleensä kunnallisina järjestyskaarteina, joihin kuului myös työväestöä.

Kuivuus ja halla vaikuttivat lakkoja enemmän satoon

Maatalouslakot eivät vaikuttaneet kovin merkittävästi syksyn 1917 kokonaissatoon. Suurempi merkitys oli kesän 1917 säällä, joka ei suosinut maanviljelyä. Satoa heikensivät erityisesti kuivuus ja halla.

”Kesäkuussa alkanutta katkeamatonta poutaa kesti vielä elokuun loppuun asti suurimmassa osassa maata ja vasta syyskuusta alkaen on saatu tyydyttävästi, joskin kasvullisuudelle yleensä liian myöhäistä sadetta.”

Ruis- ja ohrasadot olivat vuonna 1917 keskinkertaisia. Viljasato jäi suhteessa heikoimmaksi Turun ja Porin läänissä. Perunasadosta tuli hallan vuoksi ”tavallista paljon niukempi”. Karjanruokinnan kannalta keskeinen heinäsato jäi kuivuuden vuoksi huonoksi. Kesällä maidontuotantoa pienensi nurmen palaminen laitumilta. Elintarvikenäkymät olivat siten syksyllä 1917 entistä heikommat.[13]

Linkki:

Väinö Kyrölä. 1984. Kartanoitten katveissa. Järvenpää-seuran julkaisuja n:o 2. Julkaisu sisältää runsaasti muistitietoa vuosien 1917 ja 1918 tapahtumista Westermarckin suvun näkökulmasta.

Lähteitä:

[1] Hannu Soikkanen. 1975. Kohti kansanvaltaa 1. 1899–1937. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 75 vuotta. Helsinki: SDP, s. 222.

[2] Pirjo Ala-Kapee–Marjaana Valkonen. 1982. Yhdessä elämä turvalliseksi. SAK:laisen ammattiyhdistysliikkeen kehitys vuoteen 1930. Helsinki: SAK, s. 401

[3] Ala-Kapee–Valkonen 1982, s. 401, 406 ja 415.

[4] Ala-Kapee–Valkonen 1982, s. 402.

[5] Soikkanen 1975, s. 223.

[6] Soikkanen 1975, s. 222–223.

[7] Ilmoitukset Työmiehessä ja Uudessa Suomettaressa 5.5.1917.

[8] Hufvudstadsbladet 8.5 ja 11.5.1917, Uusi Suometar ja Työmies 11.5.1917. Aamulehti 25.5.1917. Kansan Lehti 25.5.ja 30.5.1917. Väinö Kyrölä. 1984. Kartanoitten katveissa. Järvenpää-seuran julkaisuja n:o 2. http://www.jykls.net/kartanoitten_katveessa_sivut1-64_jarvenpaan_kartano.pdf

[9] Esim. Työmies 13.5.1917 ja Uusi Suometar 24.5.1917.

[10] Markku Mälkki, Vuoden 1917 maatalouslakot – myytit ja todellisuus. http://www.tyovaenperinne.fi/tyovaentutkimus/2003/malkki.html

[11] Soikkanen 1975, s. 222.

[12] Markku Mälkki, Vuoden 1917 maatalouslakot – myytit ja todellisuus. http://www.tyovaenperinne.fi/tyovaentutkimus/2003/malkki.html

[13] Suomalainen Wirallinen Lehti 8.7 ja 29.9.1917.