Kotimaisia ja kansainvälisiä vaikutteita yhdistelevä populaarikulttuuri on muokannut käsityksiä suomalaisuudesta

Suomalainen populaarikulttuuri on suunnilleen yhtä vanha kuin Suomi itsenäisenä valtiona. Laajoille kansanryhmille yhteisen populaarikulttuurin muotoutuminen alkoi Venäjän vallan loppupuolella rinnan ihmisten liikkuvuuden lisääntymisen ja yhteiskunnallisen muutoksen kanssa.

Ajanvietekirjallisuudelle kehittyi kysyntää 1800-luvun lopulta alkaen, kun lukutaito yleistyi. Kioskikirjallisuudeksi sittemmin nimitetyistä viihdelukemistoista kehittyi laajalevikkinen painotuotteiden osa-alue.

Pilalehdet elivät ennen Suomen itsenäistymistä kukoistuskauttaan. Ne julkaisivat sekä harmitonta huumoria että ajankohtaisiin kysymyksiin kantaa ottaneita poliittisia piloja. Pilalehtiä ilmestyi sekä ruotsiksi että suomeksi. Ne tarjosivat sivutuloja nimekkäille kuvittajille. Piirustuksenopettajana toiminut Alex Federley piirsi muiden töidensä ohessa sekä suomen- että ruotsinkielisiin pilalehtiin. Pekka Puupää -sarjakuvan luonut Ola Fogelberg piirsi uransa alkuvaiheessa runsaasti työväen pilalehti Kurikkaan.

Suomalaisuuden populaareja tulkintoja ovat muokanneet erityisesti elokuvat ja iskelmät. Tekninen kehitys mahdollisti elävien kuvien ja musiikin laajamittaisen levittämisen 189o-luvulta alkaen. Suomessa elettiin molempien uutuuksien osalta ajan hermolla.

Elävistä kuvista kansanhuvia

Suomen ensimmäinen elokuvaesitys järjestettiin kesäkuussa 1896 alle puoli vuotta sen jälkeen, kun Lumiéren veljekset olivat esitelleet keksintönsä Pariisissa. Elokuvista tuli yleinen kansanhuvi Venäjän vallan viimeisen vuosikymmenen aikana. Kaupungeissa toimi lukuisia elokuvateattereita ja maaseudulla järjestettiin elokuvanäytäntöjä.

Elokuvissa ei ollut ääntä, joten näytäntöjä säestivät teattereissa pianistit, erilaiset yhtyeet tai jopa orkesterit. Pääosa elokuvista tuotiin Britanniasta, Yhdysvalloista sekä Pohjoismaista. Maailmansodan aikana myös venäläisten elokuvien osuus ohjelmistosta kasvoi.

Kotimainen näytelmäelokuvatuotannon aloitti vuonna 1907 komedia Salaviinanpolttajat. Ensimmäinen täyspitkä elokuva, Sylvi, sai ensi-iltansa 1913. Vuosina 1907–1916 valmistui 25 näytelmäelokuvaa, jotka ovat lähes kaikki tuhoutuneet. Säännöllisen uutisfilmien tuotannon aloitti helsinkiläisen K.E. Ståhlbergin perustama Atelier Apollo 1907.

Elokuvatuotannon keskeytti 1916 Venäjän viranomaisten määräämä kuvauskielto. Kiristyneen poliittisen tilanteen vuoksi viranomaiset kielsivät Konrad Tallrothin ohjaavan elokuva Eräs elämän murhenäytelmä esittämisen ensi-illan alla elokuussa 1916.

Kotimaisten näytelmäelokuvien käynnistyi uudelleen vuonna 1919. Suomessa valmistui 1920-luvulla yhteensä 43 fiktioelokuvaa. Elokuva-alan näkyvin hahmo oli Suomi-Filmin toimitusjohtaja Erkki Karu, joka oli myös mykkäelokuvakauden tuotteliain ja menestyksekkäin ohjaaja. Hänen ohjasi muun muassa elokuvat Laveaan Koskenlaskijan morsian ja Nummisuutarit (kumpikin 1923), isänmaallisen Meidän poikamme -sarjan (1929–33) ja komedian Kun isällä on hammassärky (1923).

Kansallinen elokuvateollisuus laajentuu

Suomalaisen elokuvan kasvuvuodet alkoivat 1930-luvulla. Samaan aikaan mykkäfilmien aikakausi vaihtui äänielokuviin. Elokuva-ala joutui 1930-luvun alussa vaikeuksiin pulavuosien puristuksessa, mutta lähti nopeaan kasvuun talousnäkymien parannuttua. Suomi-Filmi Oy sai kilpailijan Oy Suomen Filmiteollisuudesta (SF). Suomalaisen elokuvan kasvun vuodet alkoivat ja 1930-luvulla valmistui jo 98 pitkää elokuvaa.

Molempien suurten suomalaisyhtiöiden tuotantoon kuului muun muassa isänmaallisia elokuvia, jotka heijastelivat 1930-luvun yhteiskunnallista tilannetta sekä suhdetta Venäjään ja Neuvostoliittoon. Risto Orko ohjasi Suomi-Filmin tuottamat elokuvat Jääkärin morsian (1938) ja Aktivistit (1939). SF toteutti elokuvan Helmikuun manifesti (1939), jonka ohjasivat T. J. Särkkä ja Yrjö Norta. Vuonna 1939 yhtiöt tuottivat Helsingin 1940 olympiaisännyyden tiimoilta elokuvat Avoveteen (Suomi-Filmi) ja Lapatossu ja Vinski olympiakuumeessa (SF).

Katsotuimpia elokuvia olivat 1930-luvulla Risto Orkon Siltalan pehtoori ja Valentin Vaalan Juurakon Hulda, jotka molemmat saivat arviolta miljoona katsojaa. Yleisömenestyksiä olivat myös Orkon Jääkärin morsian sekä Vaalan Vaimoke ja Niskavuoren naiset, Särkän ja Nortan Rykmentin murheenkryyni, Helmikuun manifesti, Jumalan tuomio  ja Kuin uni ja varjo sekä Wilho Ilmarin Seitsemän veljestä. Paljon katsojia sai myös Teuvo Tulion Laulu tulipunaisesta kukasta.

Elokuvien suosion kasvaessa tunnetuimmista näyttelijöistä tuli tähtiä. Suuri osa suomalaisista tunsi Ansa Ikosen, Regina Linnanheimon ja Tauno Palon. Kotimaisten tähtien syttymistä vauhditti siirtyminen äänielokuvaan. Suomeksi tehtyjen elokuvien ansiosta suomalainen elokuva onnistui kasvattamaan katsojakuntaansa.

Savikiekkojen läpimurto 1920-luvulla

Gramofoneja tuotiin Suomeen 1890-luvulta alkaen. Niitä kulkeutui Suomeen myös Pohjois-Amerikasta Suomeen palanneiden suomalaisten mukana.  Ensimmäisten suomalaiset levytykset valmistuivat 1900-luvun alussa. Oopperalaulaja Aino Ackté lauloi kaksi kappaletta levylle Pariisissa vuonna 1902. Varhaisilla suomalaisilla äänilevyillä esiintyi myös humoristisilla kansanlaulutulkinnoilla suosiota saavuttanut Pasi Jääskeläinen. Suomessa tehtiin levytyksiä vuodesta 1904 alkaen. Niitä säesti usein säveltäjä Oskar Merikanto. Levyjä valmistettiin muun muassa Riiassa.

Suomen ensimmäisenä laajasti tunnettuna populaarimusiikin esittäjänä voi pitää J. Alfred Tanneria, joka levytti huomattavan osan lauluistaan. Tanner esitti kuplettejaan aluksi Helsingissä elokuvanäytösten yhteydessä.

Vuosina 1915–1925 ei tuotettu yhtään kotimaista äänitettä. Suomeksi levyjä tehtiin kuitenkin Yhdysvalloissa. Jälkipolville tunnetuin amerikansuomalainen muusikko on runsaasti kupletteja levyttänyt Hiski Salomaa. Kuplettien suosio säilyi myös Suomessa 1920-luvulla. Niitä levyttivät Tannerin lisäksi muun muassa Matti Jurva, Rafu Ramstedt ja Theo Weissman. Ramstedt ja Weissman esittivät laulujaan sekä suomeksi että ruotsiksi.

Kaikki levyt valmistettiin ulkomailla. Levymyynnin kasvua rajoittikin vuoteen 1928 saakka levyjen korkea tuontitulli. Vuonna 1928 tulli laski 50 prosenttilla ja levyjen menekki kasvoi nopeasti. Suomessa myytiinkin 1929 yli miljoona levyä. Tämä ennätys ylittyi vasta 1970-luvulla. Samalla Ture Arasta ja Georg Malmsténista tuli ensimmäisiä kaikkialla Suomessa tunnettuja iskelmätähtiä. Aran levyttämää Emma-valssia myytiin yli 30 000 kappaletta. Malmstenin läpimurtolevytys oli Särkynyt onni, jota ostettiin yli 17 000 levyä.

Suomea kiersi 1930-luvulla neljänä kesänä edellisellä vuosikymmenellä perustettu Dallapé-orkesteri, jonka laulusolistiksi ja kapellimestariksi oli kiinnitetty Georg Malmstén. Iskelmämusiikki sai päävaikutteensa Saksasta ja Yhdysvalloista. Suomenkieliset sanoitukset

Myös Suomen Yleisradion perustaminen 1926 tuki jonkin verran populaarikulttuurin kasvua, vaikka radion ohjelmistossa painottuikin korkeakulttuuri. Kotkalaisista Valtosen sisaruksista koostuneen Harmony Sisters -lauluyhtyeen ura alkoi esiintymisestä Yleisradiossa 1935.

Siirtyminen äänielokuviin teki osaltaan iskelmiä tunnetuksi. Useista elokuvista esitetyistä iskelmistä tuli suosikkisävelmiä.

Sotavuosina korostui viihde

Sotavuosina 1939–45 elokuvien ja levyjen tuotanto vaikeutui. Poikkeusaikana viihteellä oli kysyntää ja kaikki valmistuneet elokuvat saivat suuren yleisön. Sotavuosina tehtiinkin erityisesti viihde-elokuvia. Suuria yleisömenestyksiä olivat historialliset romanssit, kuten T. J. Särkän ohjaamat Kulkurin valssi (1941) ja Kaivopuiston kaunis Regina (1941) sekä Ossi Elstelän Katariina ja Munkkiniemen kreivi (1943). Kulkurin valssin näki vuoteen 1945 mennessä 1,2 miljoonaa katsojaa.

Suosittuja olivat myös Risto Orkon ohjaamat sotilasfarssit Ryhmy ja Romppainen (1941) ja Jees ja just (1943). Valentin Vaala toteutti yhdessä käsikirjoittaja Kersti Bergrothin ja näyttelijä Lea Joutsenon kanssa rakkauskomedioiden sarja Morsian yllättää (1941), Tositarkoituksella (1943), Dynamiittityttö (1944), Vuokrasulhanen (1945) ja Viikon tyttö (1946). T. J. Särkän Suomisen perhe (1941) aloitti 1940-luvun suositun perhesarjan.

Populaarikulttuurin hyväksyttävyys kasvoi sotavuosina, jolloin sillä oli merkittävä osuus rintaman tuntumassa ja sotasairaaloissa toteutetuilla viihdytyskiertueilla. Sota-ajan rintamaradiot lähettivät kevyempiä ohjelmaa ja iskelmämusiikkia. Rintamaääninä tulivat tunnetuiksi muun muassa Olavi Virta ja Tapio Rautavaara.

Yleisradio lähetti myös 166 pääosin Helsingin Messuhallissa järjestettyä Asemies-iltaa, joissa viihteellinen ohjelma oli pääroolissa. Raja korkeakulttuurin suuntaan säilyi, mutta rauhan tultua populaarikulttuurin tarjonta laajeni ja monipuolistui.

Jälleenrakennusaikana tanssittiin rillumarein hengessä

Maailmansodan päätyttyä huveilla ja viihteellä riitti kysyntää. Tanssilavojen määrä lisääntyi huomattavasti sotien jälkeen. Niiden rakentaminen vauhdittui etenkin sotavuosina voimaantulleen tanssikiellon päätyttyä kokonaan 1948. Monet järjestöt rahoittivat toimintaansa järjestämällä tansseja. Tanssipaikkoja kiersivät maan tunnetuimmat artistit ja orkesterit 200–250 esiintymisen vuositahdilla.

Elokuvateatterien ja -käyntien määrä kasvoivat. Myös maaseudulle perustettiin teattereita ja maalaiskyliin ulottuneet kiertueet täydensivät tarjontaa. Kotimaisten elokuvien asema ohjelmistossa oli vahva. Elokuvia valmistui vuosittain keskimäärin runsaat 20. Vuonna 1952 ensi-iltansa sai 29 suomalaista elokuvaa. Elokuvahistorioitsija Kari Uusitalon mukaan Suomessa tuotettiin 1950-luvun huippuvuosina väkilukuun suhteutettuna enemmän elokuvia koko maailmassa.

Suuri osa 1950-luvulla valmistuneista oli nopeasti tuotettuja viihde-elokuvia. Musiikkielokuvissa esiintyivät jälleenrakennusvuosina tunnetuksi tulleet iltama- ja iskelmäviihteen tekijät, kuten Reino Helismaa, Toivo Kärki, Masa Niemi, Esa Pakarinen, Tapio Rautavaara ja Olavi Virta. 1950-luvun alussa valmistui muun muassa Ville Salmisen ohjaama Kaunis Veera eli Ballaadi Saimaalta (1950). iltamarallien pohjalta tehtiin rillumarei-elokuvat Rovaniemen markkinoilla (1951) ja Lentävä kalakukko (1953). Tukkilaisromantiikkaan perustuivat elokuvat Me tulemme taas (1953) ja On lautalla pienoinen kahvila (1952).

Rillumarein hengessä valmistui 13-osainen Pekka ja Pätkä -elokuvien sarja. Joka vuosi teattereihin tuli myös sotilasfarsseja. Viihde-elokuvat saivat paljon katsojia. 2010-luvun näkökulmasta monet niistä ovat ajankuvana kiinnostavia. Ne eivät kuitenkaan saaneet ymmärtämystä 1950-luvun kriitikoilta. Suomen Sosialidemokraatin kriitikko Eugen Terttula tyrmäsi Rovaniemen markkinoilla -elokuvan otsikolla ”Törky on törkyä”. T. J. Särkkä tulkitsi otsikon tunnustukseksi ja ripusti sen tyytyväisenä työhuoneensa seinälle.

Paremman vastaanoton saivat Edvin Laineen, Roland af Hällströmin ja Matti Kassilan elokuvat. Laineen maine kasvoi Hella Wuolijoen Niskavuori-sarjan ansiosta (Niskavuoren Heta, 1952; Niskavuoren Aarne, 1954; Niskavuori taistelee, 1957). Vielä enemmän hänelle toi kunniaa Väinö Linnan romaanin Tuntematon sotilas (1955) filmatisointi. Se oli kaikkien aikojen katsotuin suomalainen elokuva, joka sai jo ensimmäisen esitysvuotensa aikana yli kaksi miljoonaa katsojaa. Laineen tulkinta jatkosodasta on vaikuttanut vahvasti suomalaisten tulkintoihin toisesta maailmansodasta.

Iskelmät kaikuivat elokuvissa – ja vähitellen radiossakin

Iskelmillä oli keskeinen asema monissa 1940–1950-lukujen elokuvissa. Populaarimusiikin tarjonta oli radiossa vielä suppeaa, mikä korosti elokuvien merkitystä iskelmien tunnetuksi tekijänä.

Kansainvälisten musiikkivirtausten vaikutus vahvistui 1950-luvulla. Samalla nuorisokulttuuri alkoi irrottautua populaarimusiikin valtavirrasta. Suomessa saavutti aluksi suosiota amerikkalainen teinipop, jota esittivät muun muassa Cliff Richards ja 1959 Suomessa vieraillut Paul Anka.  Myös twist ja rautalankamusiikki kiinnostivat. Sen sijaan rajumpi rock and roll ei löytänyt Suomessa suurta yleisöä.

Beatlesin vuonna 1963 tapahtuneen läpimurron myötä tilanne alkoi muuttua. Toisaalta Suomessa elettiin samaan aikaan tangon ensimmäistä nousukautta.

Kevyemmän ohjelmatarjonnan osuus kasvoi radiossa, kun Yleisradio perusti sävelradion 1963. Uudenlainen ohjelma koostui kevyestä musiikista, juonnoista ja lyhyistä uutisista.  Sävelradion perustamiseen vaikutti Radio Nord, joka lähetti kansainvälisiltä vesiltä pääasiassa tauottomia iskelmäkonsertteja ja mainoksia. Radio Nordin lähetykset olivat kuunneltavissa Länsi- ja Etelä-Suomessa. Nord joutui lopettamaan toimintansa yhteispohjoismaisten vastatoimien seurauksena, mutta sen toiminta pohjusti osaltaan sävelradion perustamista.

Toukokuun alussa 1963 alkaneet sävelradiolähetykset lisäsivät populaarimusiikin tarjontaa huomattavasti. Radiosta tuli television ohella keskeinen iskelmien ja popmusiikin tunnetuksi tekijä. Populaarimusiikin eri tyylilajien välillä ei tehty aluksi ero sävelradiossa. Nuorisomusiikki sai ensimmäiset omat ohjelmansa 1960-luvun lopussa.

Elokuva kitui 1960–1970-luvuilla

Suomalainen elokuva eli vaikeita aikoja 1960-luvulla. Vuosikymmen vaihteessa apua etsittiin muun muassa iskelmäkavalkadeista, kuten Suuri sävelparaati (Veikko Itkonen, 1959), ja Toivelauluja (1961). Yleisöä vetivät paremmin Matti Kassilan Komisario Palmu -elokuvat Kaasua, komisario Palmu (1961) ja Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962).

Yhteiskunnallinen murros vaikutti elokuvien aiheisiin. Sotavuosien lapset ja suuret ikäluokat alkoivat aikuistua. Osa heistä kyseenalaisti vanhempiensa maailmankuvan. Mikko Niskasen ohjaamasta nuoren nelikon telttaretkeä kuvaavasta Käpy selän alla -elokuvasta (1966) tuli suurmenestys, joka koettiin sukupolvikuvaukseksi.

Myös  Pertti ”Spede” Pasasen elokuvaura alkoi 1960-luvulla. Pasanen oli jo radiosta ja tv:stä tuttu koomikko. Hänen ensimmäinen itsenäinen tuotantonsa oli Jukka Virtasen ohjaama Pähkähullu Suomi (1967). Pasasen 1970-luvulta lähtien tuottamien Uuno Turhapuro -elokuvien nimihahmo on antanut elitismiä vieroksuville suomalaisuuden tulkinnoille.

Taloudellisesti 1960-luku oli suomalaiselle elokuvalle ja elokuvateattereille huono. Television näkyvyys laajeni kattamaan lähes koko Suomen vuosikymmenen puolivälissä, mikä vaikutti elokuvakäyntien määrään. Lähiörakentamisen seurauksena kaupunkien keskustat tyhjenivät, eikä lähiöihin rakennettujuurikaan elokuvateattereita. Suomalainen elokuvatuotanto muuttui liiketoimintana pääosin kannattamattomaksi.  Julkisesta tuesta tuli osa kotimaista elokuvatuotantoa, kun Suomen elokuvasäätiö perustettiin vuonna 1969.

Suomessa valmistui 1960-luvulla 114 pitkää elokuvaa. Niistä katsotuin oli Edvin Laineen Täällä Pohjantähden alla (1968), joka sai ensi-iltakierroksellaan yli miljoona. Mikko Niskasen Käpy selän alla keräsi noin 700 000 katsojaa. Suosittuja olivat myös Spede-elokuvat Noin 7 veljestä (1968), Pähkähullu Suomi (1967), Millipilleri (1966) ja Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut (1969).

Kotimaisten elokuvien määrä väheni edelleen 1970-luvulla, jolloin tehtiin 80 pitkää kotimaista elokuvaa. Vuonna 1974 ensi-iltansa sai vain kaksi elokuvaa. Katsotuimpia elokuvia olivat Rauni Mollbergin ohjaama Maa on syntinen laulu (1973) 709 000 ja Ere Kokkosen Uuno Turhapuro (1973) 613 000. Vuonna 1970 valmistui Mikko Niskasen televisiosarja Kahdeksan surmanluotia. Tositapahtumiin perustuva elokuva esitettiin lyhennettynä myös teattereissa. Niskasen väkevä kuvaus liittyi kiinteästi maaseudun pientilavaltaisen elämänmuodon katoamiseen.

Television ja nuorisokulttuurin nousun vuodet

Television näkyvyysalue ja katsojamäärä kasvoivat 1960-luvulla nopeasti, mikä tarjosi musiikintekijöille uuden näkyvän foorumin.  Televisioesiintymiset toivat julkisuutta, joka sai yleisön lähtemään tanssipaikoille katsomaan TV-artistia. Myös televisio-ohjelmista tuli nopeasti osa populaarikulttuuria. Etenkin yhdysvaltalainen tv-viihde antoi vaikutteita suomalaiseen tv-ohjelmistoon.

Nuorisokulttuurin nousu näkyi nuorille suunnattujen lehtien sisällössä. Vuonna 1961 perustettu Suosikki muuttui Isto Lysmän 1963 alkaneella päätoimittajakaudella nuoria kosiskelevaksi julkaisuksi.  Musiikkijuttujen osuus väheni ja päälinjan muodostivat popmaailman ilmiöistä, ihmisistä, vaatteista ja tapahtumista kertovat jutut.

Ilmapiirin muutoksesta protestihenkiseksi ja vallitsevat arvot kyseenalaistavaksi kertoivat myös äänilevyjen myyntitilastot. Viinanjuontia ja seksiä käsitelleet iskelmät saavuttivat suuren suosion 1966 – ja herättivät suurta paheksuntaa vanhempien ja vakavamielisempien kansalaisten parissa. Listoille nousi muun muassa Irwin Goodman kappaleellaan Ei tippa tapa.

Käännösiskelmän kultakausi

Suosittuja olivat myös kansainvälisistä menestyskappaleista tehdyt suomenkieliset versiot. Etenkin Beatlesin tuotannosta valmistui 1960-luvulla lukuisia suomalaisia tulkintoja. Kömpelötkin suomalaisversiot löysivät kuulijakuntansa, sillä suurimman osan suomalaisten englannintaito oli vielä 1960-luvulla olematon. Lisäksi musiikkia kuunneltiin teknisesti vaatimattomilla laitteilla, joilla heikohko suomalaisversio kuulosti liki samalta kuin Beatlesin alkuperäisesitys.

Populaarimusiikin suosio kasvoi 1970-luvulla. Äänitteiden myyntimäärät nousivat 1970-luvun kuluessa liki kuusinkertaisiksi (1,4 miljoonaa à 8,0 miljoonaa). Yhtenä syynä oli Philips-konsernin kehittelemä C-kasetti. Suomessa kasettien osuus äänitemarkkinoista lähenteli 1970-luvun puolivälissä kuuttakymmentä prosenttia. C-kasetit mahdollistivat myös helpot kotiäänitykset. Vuonna 1979 tyhjiä kasetteja myytiin seitsemän miljoonaa kappaletta. Joka toisesta taloudessa oli kasettinauhuri, levysoitin löytyi joka kolmannesta kodista.

Suosittuja 1970-luvun äänitteitä olivat esimerkiksi Finnhits-kokoelmalevyt, joita ilmestyi vuosina 1975–1979 kymmenen. Kokoelmat koostuivat aikansa suurimmista hiteistä.

Suomenkielinen rock sai vahvan jalansijan 1970-luvulla. Suomi-rockin tekijät ja yleisö kuuluivat suuriin ikäluokkiin, joita perinteinen iskelmä- ja pop-tarjonta ei tyydyttänyt. Nuorisokulttuurin muutoksesta kertoi punkin tulo Suomeen 1970-luvun lopulla. Samaan aikaan myös rockabilly löysi laajan nuorisoyleisön.

Elokuvien määrä kasvoi 1980–1990-luvulla – yleisö pitkään haussa

Suomalaisten elokuvatuotantojen määrä kääntyi kasvuun 1980-luvulla, jonka aikana ensi-iltansa sai 158 elokuvaa. Katsojaluvut kuitenkin pienentyivät.

Uransa aloittivat 1980-luvulla muuan muassa veljekset Aki ja Mika Kaurismäki. He löysivät kulttiyleisön Suomessa ja saivat myös kansainvälistä huomiota. Etenkin Aki Kaurismäki saavutti mainetta elokuvillaan Varjoja paratiisissa (1986), Ariel (1988) ja Tulitikkutehtaan tyttö (1990).

Katsotuimpia elokuvia olivat 1980-luvulla Ere Kokkosen Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984) 753 000 ja Pekka Parikan Talvisota (1989) 629 000.

1990-luvulla suomalaisen elokuvien osuus yleisömäärästä laski toistaiseksi alhaisimmalle tasolleen. Vuonna 1994 kotimaisten elokuvan katsojaosuus oli vain neljä prosenttia elokuvakäynneistä. Elokuvia valmistui 1990-luvulla kuitenkin paljon – 178.

Aki Kaurismäen asema kansainvälisesti tunnustettuna ohjaajana vahvistui. Työttömyyteen ja 1990-luvun lamaan kiinnittyvä Kauas pilvet karkaavat (1996) toi menestystä sekä kotimaassa että kansainvälisesti. Elokuva myytiin yli 20 maahan, ja se keräsi yli puoli miljoonaa katsojaa kansainvälisesti.

Suomalainen elokuva etsi 1990-luvun lopulla aiheita kansallisesta perinteestä ja historiasta. Toiseen maailmansotaan palautuivat muun muassa Taru Mäkelän Lotat (1995) ja Pikkusisar (Bueno Pictures Oy, 1999) sekä Olli Saarelan Lunastus (1997) ja Rukajärven tie (1999). Markku Pölönen kuvasi nostalgisesti ja humoristisesti maaseutua elokuvissaan Onnen maa (1993) ja Kivenpyörittäjän kylä, joka perustuu Heikki Turusen romaaniin. Tamperelaisen Kummeli-ryhmän televisiosarjassa tunnetuksi tekemä sketsiviihde löysi laajan yleisön myös elokuvissa Kummeli Stories (1995) ja Kummeli Kultakuume (1997).

Vuosikymmenen lopulla alkoi suomalaisen elokuvan uusi nousu. Silti 1990-luvun tuotannoista vain 15 elokuvaa sai yli 100 000 katsojaa. Vuonna 1999 elokuvakäyntien määrä nousi yli seitsemään miljoonaan rajan ensi kertaa kymmeneen vuoteen. Lisäksi kotimaisten elokuvien katsojaosuus nousi peräti 25 prosenttiin. Rukajärven tie sai katsomoihin koko vuosikymmenen suurimman yleisön, 430 000 katsojaa.

Paikallisradiot muuttivat musiikkitarjontaa

Suomalainen radio- ja televisiotoiminnan monopoliaikakausi päättyi 1980-luvun puolivälissä. Ensimmäiset paikallisradiot aloittivat toimintansa 1985 ja Kolmoskanavan televisiolähetykset alkoivat seuraavana vuonna. Populaarikulttuurin aseman vahvistumisesta kertoi osaltaan se, että porilaisen suosikkiyhtyeen Dingon hajoaminen uutisoitiin YLE:n pääuutislähetyksessä. YLE lisäsi vastavetona paikallisradioille populaarimusiikin tarjontaa etenkin vuodesta 1990 lähtien, jolloin se perusti kanavauudistuksessaan Radio Suomen ja nuorille suunnatun Radio Mafian.

Paikallisradioiden toiminnassa korostui 1990-luvulla kilpailu ostovoimaisesta nuorisosta ja aikuisyleisöstä. Tämä johti musiikkitarjonnan yhdenmukaistumiseen. Valtakunnallinen mainosradio Nova aloitti toimintansa 1997. Levy-yhtiöt tarvitsivat muuttuneessa tilanteessa artisteja, jotka sopivat mahdollisimman monille kanaville.

Samaan aikaan nuoriso kehitti erilaisia rockin ja popin alakulttuureja. Etenkin raskaan rokin ja englanninkielisen musiikin nousu vauhdittui. Kansainväliseen menestykseen ovat yltäneet muun muassa Kiteeltä lähtöisin oleva, melodista heavy metal -musiikkia esittävä Nightwish-yhtye ja Ville Valon H. I. M. -yhtye. Suomen ensimmäisen ja ainoan Eurovision laulukilpailun on saavuttanut 2006 Lordi (Tomi Putaansuu) kappaleellaan Hard rock Hallelujah! Kansainvälistymisestä huolimatta suomalainen populaarimusiikki on kuitenkin edelleen leimallisesti kansallista, mistä yhtenä uusimpana ilmiönä on suomenkielisen rap-musiikin laaja tarjonta.

Äänitystekniikan halventuminen on mahdollistanut 1990-luvulta lähtien entistä useammille muusikoille hyvätasoisten äänitteiden tuottamisen. CD-levyjen myynti ohitti 1992 LP-myynnin. Kokonaisuudessaan äänitteiden myynti romahti 1990-luvulla. Luvattomasta kopioinnista Suomessa vakava ongelma, kun CD-levyjä kopioivat laitteet yleistyivät. Piraattiäänitteitä ostettiin paljon myös Viipurista ja Tallinnasta.

Suomalaisella elokuvalla vankka yleisöpohja

Suomalaisen elokuvan asema on vahvistunut 2000- ja 2010-luvuilla. Ensi-illan sai 2000-luvulla 169 pitkää kotimaista elokuvaa. Aleksi Mäkelän Pahat pojat (2003) keräsi 615 000 katsojaa. Kansainvälisesti tunnetuimman suomalaisohjaajan Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä (Sputnik Oy, 2002) palkittiin Cannesin elokuvafestivaaleilla. Se oli ehdolla myös parhaan ei-englanninkielisen elokuvan Oscar-palkinnon saajaksi. Elokuva näki maailmalla yli kaksi miljoonaa katsojaa.

Kotimaisen elokuvan katsojaosuus nousi 2000-luvulla keskimäärin 18 prosenttiin vuoden. Luku on kansainvälisesti korkea. Nousun yhtenä syynä oli ohjaajien ja tuottajien muuttunut suhtautuminen. He eivät enää vieroksuneet markkinointia, tuotteistamista, sponsorointia ja tuotesijoittelua. Kotimaisen elokuvan asema on säilynyt vahvana myös 2010-luvulla.

Lähteet:

Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet. 

Populaarimusiikin museo. Vuosikymmenet. 

Linkit:

Henry Bacon, Miksi pienikin maa tarvitsee elokuvakulttuurin? 

Stiipeli staapeli stom pom pom. Pasi Jääskeläinen laulaa säestäjänään Oskar Merikanto. Levytysvuosi on 1906. 

Tiina Männistö-Funk. Itse tehty moderni. Gramofoni, polkupyörä ja valokuvaus suomalaisten elämässä 1880-luvulta 1940-luvulle. Turun yliopiston julkaisuja. Annales Universitatis Turkuensis. Sarja – ser. c osa – tom. 380 Scripta Lingua Fennica Edita.

Kirjallisuutta

Pekka Gronow. 2013. 78 kierrosta minuutissa: Äänilevyn historia 1887–1960. Helsinki: Suomen Jazz & Pop Arkisto.

Kerkko Hakulinen & Pentti Yli-Jokipii. 2007. Tanssilavakirja: Tanssista, lavoista ja lavojen tansseista. Helsinki: AtlasArt.

Jari Muikku. 2001. Musiikkia kaikkiruokaisille. Suomalaisen populaarimusiikin äänitetuotanto 1945–1990. Helsinki: Gaudeamus.

Marja Ylönen: Pilahistoria: Suomi poliittisissa pilapiirroksissa 1800-luvulta 2000-luvulle. Helsinki: SKS.