Pääministeri Svinhufvudin pako punaisesta Helsingistä 1918

Senaatin puheenjohtaja eli pääministeri Svinhufvud piileskeli hengenvaarassa punaisen vallan aikana Helsingissä 26.1.–3.3.1918. Hän yritti pakoon lentokoneella 5.2., mutta kone teki pakkolaskun. Svinhufvud ja senaattori Jalmar Castrén pääsivät pakoon jäänmurtaja Tarmolla 3.3.1918, kun laivaan piiloutuneet suojeluskuntalaiset valtasivat laivan merellä.

Järjestysvalta romahti Suomessa maaliskuussa 1917. Suomen hallituksella ei ollut armeijaa, ei poliisia eikä rajavartiolaitosta. Siperiasta tuolloin palannut entinen puhemies P. E. Svinhufvud oli kirjaimellisesti hengenvaarassa ensi kerran marraskuun puolivälissä 1917. Kun hän prokuraattorina eli oikeuskanslerina yritti mennä virastoonsa senaatinlinnassa, olivat talon vallanneet punakaartilaiset aseineen vastassa. Svinhufvud pääsi poistumaan. Marraskuussa oli murhattu useita kymmeniä porvareita, tunnetuimpana maanviljelysneuvos Alfred Kordelin.

Eduskunta valitsi Svinhufvudin senaatin puheenjohtajaksi 27.11.1917. Kielenkäyttö eduskunnassa ja työväenlehdistössä yltyi vihapuheen luonteiseksi ja huhuja hallituksen vangitsemisesta liikkui. Luokkataistelun sanastossa porvarit ja omistava luokka nähtiin luokkavihollisena, jonka tuhoaminen oli oikeutettua.

Vaarallinen yö venäläisten matruusien laivassa

Svinhufvud koetti vielä tammikuun lopulla 1918 estää tai ainakin lykätä aseellisen konfliktin syntyä maan sisällä sekä suomalaisten ja venäläisten välillä. Hän suostui vallankumouksellisten venäläisten matruusien kutsuun neuvotella Kretšet-laivalla (ent. Polaris) Helsingin Eteläsatamassa 24.1.1918.

”Minut kutsuttiin venäläiseen sotalaivaan vastaamaan tapahtumista, ja lupasinkin puhelimessa niin pian kuin kerkiän. Siihen aikaan meidän tarkoituksemme oli ylipäänsä saada asiat venymään niin pitkälle kuin mahdollista, jotta pohjoisessa olisi sillä välin ehditty varustautua,” Svinhufvud on kertonut. Svinhufvud tunsi, että tämä retki saattaisi olla hänen viimeisensä: ”Enhän minä voinut mitenkään osoittaa pelkoa, kun sain kutsun laivaan, mutta varmuuden vuoksi pyysin kuitenkin senaattoritovereitani ilmoittamaan Ruotsin konsulille, jos en sattuisi pääsemään pois laivasta.”

Hän meni kello 20 laivaan. Salongissa hän tapasi joukon matruuseja, joiden kanssa hän ryhtyi neuvottelemaan. Matruusit olivat kuohuksissaan ja sanoivat, että suomalaiset suojeluskuntalaiset olivat hyökänneet venäläisten sotilaiden kimppuun. ”Pitäkää joukkonne kurissa”, Svinhufvud sanoi heille, ”sillä syy ei ole meidän, jos tappeluita syntyy”.

Puoli yhdeltä yöllä laivaan saapuivat punaisten johtomiehet Kullervo Manner ja Eero Haapalainen matruusien kutsumina. He kiihottivat venäläisiä senaattia ja suojeluskuntia vastaan. Svinhufvud koetti vakuutella, että senaatti pyrki pitämään yllä järjestystä eivätkä venäläiset sotilaat olleet vaarassa, elleivät he itse ryhtyneet ilkivaltaisuuksiin. Kullervo Mannerin myöhemmän käsityksen mukaan venäläisten tarkoitus oli ampua Svinhufvud. Aikomus ampua Svinhufvud estyi sen johdosta, että syrjäytetty amiraali Ružek saapui aamupuolella mukaan neuvotteluihin. Manner ja Haapalainen lähtivät laivasta kahden maissa yöllä, kun he eivät saaneet tahtoaan läpi. Venäläisten vaativat Svinhufvudia käskemään suojeluskuntalaisia luovuttamaan aseensa, mihin hän ei suostunut.

Svinhufvud kutsui sisäministeri Arthur Castrénin laivaan. Castrén on kertonut: ”Kajuutassa istui Svinhufvud suuren matruusijoukon keskellä puhuen venäjää innokkaasti käsillään viittoillen. Hänen voimakas, rauhallinen äänensä kuului yli juopuneen, puolipukeisen miesjoukon puheen ja melun.”

Lopuksi sovittiin aamulla noin kello viideltä siitä, että venäläisten ja suojeluskuntalaisten vihamielisyydet oli lopetettava, vangit päästettävä vapaiksi sekä venäläiseltä sotaväeltä otetut aseet luovutettava takaisin. Aamulla sopimuksen allekirjoittivat suomalaisten puolelta Svinhufvud, hänen tuekseen tullut K. G. Idman ja A. Castrén. Castrén kertoo heidän poistumisestaan laivasta: ”Järjestimme niin, että Svinhufvudin sivuilla ja takana kulkivat venäläiset saattajamme.” Tämä siksi, että joku humalainen matruusi olisi saattanut ampua hänet laivasta.

Kyösti Kallio ja muut senaattorit odottivat senaatinlinnassa. Jälkeenpäin Kallio sanoi Idmanille, että tuo yö oli ”kamalin”, mitä hänellä koskaan oli ollut.

”Insinööri Petterssonin” pakoyritys lentokoneella 5.2.1918

Vallankumouksen alettua Svinhufvud vietti ensimmäisen yön 26–27.1. vakuutusyhtiö Salaman toimistossa Uudenmaankatu 3-5:ssä, toisen samassa talossa olevassa vaivaishoidon tarkastajan toimistossa ja sen jälkeen edelleen samassa talossa kansallisrunoilija Runebergin miniän Edith Runebergin kotona.

Runebergin päivänä 5. helmikuuta kello 14 tuli Venäjän lipulla varustettu avoauto noutamaan Svinhufvudia. Venäjän laivaston entinen upseeri, meriväen luutnantti Yrjö Roos halusi päästä Helsingistä valkoisten puolelle. Hän oli tavannut Venäjän Itämerenlaivaston Hermannin lento-osaston päällikkönä olevan ilmavoimien luutnantti Väinö Mikkolan, ja he päättivät lähteä lentäen Vaasaan. Koneessa oli tilaa vielä yhdelle, ja he ottivat yhteyttä aktivisteihin.

Eino Suolahti keksi, että Svinhufvud oli saatava koneeseen. Pakoyritykseen keksittiin peitetarina: ”insinööri Pettersson”, joka oli toiminut Nobelin polttoöljylaitoksessa Bakussa, halusi päästä pienelle lentomatkalle ja oli tästä ilosta luvannut antaa uuden kumirenkaan lentoaseman autoon. Pyyntöön suostuttiin, ja niin Mikkola sai käskyn ”insinöörin” lennättämiseen.

Svinhufvud naamioitiin, kuuluisat viikset lyhennettiin ja värjättiin mustaksi ja hän sai Louhivuoren suuren karvahatun ja lisää vaatteita. Villapaidan alle hän laittoi sanomalehtiä lämmikkeeksi. Hänelle pantiin vielä silmälasit ja hän sai mukaansa pakkasrasvaa ja konjakkipullon.

Suurikokoinen, lihavaksi topattu matkustaja asteli portaita alas. Autoon noustessaan hän sytytti rauhallisesti savukkeensa. Mikkolan, Roosin ja Svinhufvudin lisäksi autossa oli kaksi bolševikkimatruusia. Auto ajoi Erottajalta Etelä-Esplanadia Smolnan ohi. Unioninkatua pitkin se jatkoi matkaansa Senaatintorille ja sieltä Pitkällesillalle ja Viertotielle (Hämeentie). Kukaan ei pysäyttänyt autoa, koska siinä oli venäläinen sotilaslippu.

Lentoasema sijaitsi Hermannin edustalla Vanhankaupunginlahdella, nykyään mantereeseen täytetyn Kyläsaaren pohjoispuolella. Mutta kun saavuttiin lentoasemalle, Mikkola vietiin kuulusteltavaksi. Häntä epäiltiin lentoasemalla olleiden aseiden toimittamisesta valkoisille. Autonkuljettajana toiminut lentoaseman asentaja laittoi lentokonetta lähtökuntoon. Voimatta todistaa epäilyksiään matruusit vapauttivat Mikkolan. Kesti vielä puolisen tuntia ennen kuin Mikkola sai koneen lentokuntoon. Svinhufvud ja Roos puhelivat odotellessaan venäjää keskenään.

Lento loppui lyhyeen

Lopulta Mikkola kiipesi ohjaajan paikalle ja Svinhufvud ja Roos ”matkustamoon”, joka oli avonainen ampujan tila koneen keulassa. Se oli niin ahdas, että Svinhufvud riisui turkin päältään ja kääri sen heidän ympärilleen. Istuin murtui heidän altaan. Se on nykyisin Keski-Suomen ilmavoimamuseossa.

Kone pääsi ilmaan. Tarkoitus oli lentää Lahden ja Päijänteen yli Jyväskylään. Kone kaarsi ensin Sörnäisiin ja Kulosaareen, kuten oli ilmoitettu. Noin puolessa kilometrissä Mikkola käänsi kohti pohjoista. Svinhufvud otti taskumatista ryypyn ja huusi Roosin korvaan: ”Eläköön Suomi!” Yhtäkkiä moottorin ääni muuttui ja sen käynti kävi epätasaisemmaksi. Moottori sammui.

Konetta kuntoon laittaessaan matruusit eivät olleet panneet riittävästi spriitä jäähdyttimeen, minkä vuoksi vesi jäätyi. Ehkä sprii oli mennyt muuhun käyttöön. Koneen oli pakko kääntyä takaisin, liitää alemmas ja tehdä pakkolasku jäälle lähes kilometrin päähän lentoasemasta. Jäällä tuli vastaan punakaartilaiskomppania. Vähitellen saatiin kone takaisin rantaan. Svinhufvud kertoo:

”Roos ja minä minä kiipesimme heti alas jäälle niin hilpeän näköisinä kuin saatoimme ja läksimme väkijoukon läpi hangaariin pysyäksemme vähän syrjässä. Taas Mikkola vietiin kuulusteluun. Me pölläyttelimme ahkerasti savukkeita ja minä vedin imukkeesta pienen sifferipaperin, joka oli aiottu Mannerheimille, sekä söin sen varmuuden vuoksi suuhuni, jos onni kotimatkalla pettäisi.” Silkkipaperissa oli Suolahden kokoamia tietoja punaisten toiminnasta.

Puolen tunnin kuluttua Mikkola päästettiin vapaaksi. Juuri heidän lähtiessään autoon hyppäsi mukaan neljä venäläistä merisotilasta ja yksi punaisella liinalla varustettu työmies. He istuivat auton etupenkillä ja Svinhufvud, Roos ja Mikkola takapenkillä. Kun auto tuli Rautatientorin poikki Hakasalmen- ja Aleksanterinkatujen kulmaan, poistuivat kuokkavieraat ja kiittivät ilmaisesta kyydistä. Kävi ilmi, että he olivat tulleet Mikkolan pyynnöstä.

”Koko kaunis suunnitelma meni myttyyn ja taas oli turvauduttava piilopaikkaan, mutta muu ei auttanut.” Svinhufvud palasi vanhaan asuntoonsa, jota ei enää pidetty turvallisena. Hänen olisi siirryttävä uuteen piilopaikkaansa silmälääkäri Albert Nordmanin luo Bulevardi 14:ään, jonne Jalmar Castrén oli jo aiemmin siirtynyt.

Nordmanien palvelija tuli sanomaan: ”Siellä on herra Carlsson erään naisen kanssa ja he kysyvät insinööri Collinia.” Tulijat olivat Svinhufvud ja häntä saattamaan tullut Runebergien tytär Hjördis. Samalla tuli Eino Suolahti tapaamaan Svinhufvudia, joka sanoi: ”Muista nyt, etten minä enää ikinä nouse noihin ryssien koneisiin.” 

Pakosuunnitelma jäänmurtaja Tarmolla

Vastuu Svinhufvudin ja Jalmar Castrénin huoltamisesta siirtyi nyt gynekologi Carl Hahlille, joka asui vastakkaisella puolella kerrosta alempana kuin Nordman. Hän tarkkaili tilannetta ja toi Svinhufvudille valkoisten julkaisemia salaisia lentolehtisiä ja punaiset sanomalehdet. ”Niitä luettiin ja rivien välistä, kun asiat käännettiin päinvastoin kuin mitä lehdessä puhuttiin, saatiin aina totuuskin osapuilleen selville”, muisteli Svinhufvud. Ikkunoista he näkivät punakaartilaisia Vanhassa kirkkopuistossa eivätkä voineet liikkua ulkona.

Luutnantti Yrjö Roos apunaan arkkitehti Haakon Lindén, kapteeni Ilmari Jokinen ja taustalla tohtori Eino Suolahti olivat jo pidempään suunnitelleet jäänmurtaja Tarmon kaappausta ja viemistä laillisen hallituksen avuksi. Laiva oli avustanut vallankumouksellisten laivoja Pietarissa, Tallinnassa ja Suomessa. Laivan komendantti vänrikki Nikolai Telegin ja kapteeni Hj. W. Kauppi oli saatu mukaan valtaussuunnitelmaan. Laiva piti kaapata jo helmikuun lopussa, mutta hanke lykkäytyi eri syistä.

Roos sai 18.2. Svinhufvudin allekirjoittaman ja sinetillään vahvistaman valtakirjan Tarmon valtaamiseksi. Jäänmurtaja Tarmossa oli kapteeni, 41 miestä, venäläinen vartiostoupseeri ja 8 matruusia.

Suunnitelman mukaan Svinhufvud olisi ”liikemies Carlsson”, joka tulisi merelle ostamaan erästä jäihin jäänyttä laivaa. Jalmar Castrén olisi asiantuntija ”insinööri Collin”.

Perjantaina iltapäivällä 1. maaliskuuta Telegin sai määräyksen, että Tarmo lähtisi seuraavana aamuna kello 8 avustamaan laivoja Kokskärin edustalla. Telegin kertoi tiedon Jokiselle. Svinhufvud ja Castrén siirtyivät Hahlin asuntoon Bulevardi 14:ssä odottamaan Roosia. Ainoan kerran Hahl havaitsi pientä hermostuneisuutta Svinhufvudissa. Hjördis Runeberg toi edellisen piilopaikan vara-avaimet Svinhufvudille.

Seurue nousi Roosin autoon Annankadun puolella ja ajoi Bulevardia ja Etelä-Esplanadia Smolnan ohi Kauppatorille ja Katajanokalle. Tarmo oli Upseerikasinon vieressä Pohjoissatamassa. Kasinon katolla liehui anarkistien pääkallolippu. Punakaartilaiset vartioivat laivoja. Roosilla oli yllään venäläisen upseerin univormu, mikä esti lähemmät tarkastukset. Pilkkopimeässä he siirtyivät lankkuja pitkin laivasta toiseen ja Tarmoon.

Laivalle tuli tieto, että Tarmon onkin lähdettävä heti hinaamaan hiiliproomua toiselle laivalle, jonka oli määrä lähteä pommittamaan saksalaisten valtaamaa Tallinnaa. Kun miehistö oli vapaalla, lähtö siirrettiin seuraavaan aamuun, ja koko valtaussuunnitelma täytyi peruuttaa. Laivaan piiloutuneet suojeluskuntalaiset lähtivät pois.

Svinhufvud, Castrén ja Roos päättivät oikaista suoraan jään yli Katajanokan rantaan. Kun oli kuljettu jonkin matkaa, Svinhufvud astui avantoon toisella jalallaan. Monet avannot oli tehty sitä varten, että matruusit voisivat pistää niihin ampumiaan upseereja. Heillä oli kiire, sillä ulkonaliikkumiskielto alkoi kello 21. Kauppatorin, Etelärannan ja Pohjois-Makasiininkadun kautta he tulivat Kasarmitorille, jossa he olivat vähän yli yhdeksän, ja totesivat, että Bulevardi 14:n portti olisi jo suljettu.

Svinhufvudilla oli taskussaan Runebergin asunnon avaimet, ja he pääsivät sinne turvallisesti, vaikka vastapäisessä kulmassa oli punakaartilainen vartiossa.

Toinen yritys Tarmolla onnistuu 3.3.

Seuraavana iltana 2.3. suojeluskuntalaiset piiloutuivat jälleen Katajanokalle palanneeseen Tarmoon. Svinhufvud ja Castrén vietiin illalla pankinjohtaja Anders Wiksténin kotiin osoitteessa Kruunuvuorenkatu 7. Pankinjohjaja Wikstén itse ei ollut kotona, sillä hän oli paennut punaisia, mutta vieraille tarjottiin illalliset ja heille tehtiin vuoteet isännän työhuoneeseen. Svinhufvud ja Castrén nukkuivat hyvin, joivat aamukahvin, lähtivät Roosin kanssa rantaan ja nousivat Tarmon kannelle aamulla 3. maaliskuuta.

Juonessa mukana ollut komendantti Telegin esitteli senaattorit insinööreiksi, jotka oli määrätty tarkastamaan jäihin juuttuneita laivoja. Vartiossa olleet suomalaiset punakaartilaiset yrittivät kieltää Tarmon lähdön, mutta Telegin lähetti venäläiset matruusinsa haukkumaan suomalaiset toverit, ja kello 8.10 Tarmo irtautui laiturista.

Puolenpäivän aikaan alkoivat näkyä Kokskär, Wulf (nykyään Aegna) ja Naissaari. Svinhufvud, Castrén ja Telegin istuivat salongissa syömässä lounasta. Vartiomiehet pyydettiin myös lounaalle. Roos tuli ilmoittamaan, että minuutin kuluttua alkaisi tapahtua. Svinhufvud ja Castrén pyysivät itselleen aseita, mutta niitä ei ollut. Telegin pyysi, että hänet lukittaisiin omaan hyttiinsä siltä varalta, että kaappaus epäonnistuisi ja hän voisi näyttää ulkopuoliselta. Castrén pisti hänen hyttinsä avaimen taskuunsa ja jäi kahden Svinhufvudin kanssa salonkiin.

Roos antoi ohjeet piilossa olleille suomalaisille vapaaehtoisille ja antoi merkin perämies Sjömanille leikata lennätinjohdot poikki. Vapaaehtoisia johtanut ja heille aseita hankkinut arkkitehti Haakon Lindén kertoo:

”Me syöksyimme hyteistämme suoraan ryssien kanssiin, jossa me browningit vireessä komensimme kädet ylös” Yksi matruusi yritti puolustautua, mutta ase temmattiin hänen kädestään, ja kaikki antautuivat taistelutta. Heidät suljettiin laivan työpajaan, jonne tuotiin myös laivan sähköttäjä.”

Kun valtaus oli onnistunut, pysäytettiin koneet ja koottiin vangit ja kaappausjuonessa mukana ollut laivaväki kannelle. Roos luki Svinhufvudilta saamansa määräyksen palauttaa Tarmo laillisen hallituksen käytettäväksi. Kohotettiin eläköön-huuto ja vedettiin Venäjän lippu alas ja nostettiin punakeltainen leijonalippu tilalle.

Koneet pantiin käyntiin ja lähdettiin kohti Tallinnaa. Yht’äkkiä saksalainen lentokone alkoi lähestyä Wulfin saaren kohdalla, ja sen pelättiin alkavan pommittaa Tarmoa. Punainen leijonalippu laskettiin ja tilalle nostettiin Tarmon suurin valkoinen pöytäliina. Tallinnaa lähestyttäessä jää paksuni, eikä Tarmo uskaltanut ajaa laivaväylää peläten, että venäläiset olivat miinoittaneet sen vetäytyessään.

Vähän ennen saapumista Tallinnan satamaan pöytäliina laskettiin ja tankoon nostettiin jälleen leijonalippu. Perillä oltiin kello 15.45. Suomen pääministeri Svinhufvud ja senaattori Jalmar Castrén olivat päässeet pakoon punaisesta Helsingistä.

Berliinin ja Tukholman kautta Vaasaan

Saksan valtaamasta Tallinnasta Svinhufvud ja Castrén matkustivat junalla läpi Baltian Berliiniin. Siellä Svinhufvud tapasi Saksan sotavoimien ylipäällikön sotamarsalkka Paul von Hindenburgin ja Suomeen tehtävän intervention johtajaksi määrätyn kenraalimajuri Rüdiger von der Goltzin. Hän kävi 16.3. myös Saksan valtiopäivien valiokunnassa kuultavana Suomeen tehtävästä sotilasoperaatiosta, minkä valiokunta suomalaisia kuultuaan hyväksyi. Svinhufvud tapasi myös Saksan ulkoministeriön johtoa.

Berliinistä senaattorit matkustivat Tukholmaan, jossa Svinhufvud tapasi 20.3. pääministeri Nils Edénin ja meriministeri Erik Palmstiernan, joka oli helmikuussa yrittänyt käyttää hyväksi Suomen ja Venäjän tilannetta ja kaapata Ahvenanmaan Ruotsille. Saksa oli estänyt Ruotsin sotilasoperaation. Svinhufvud tapasi myös kuningas Kustaa V:n, joka koetti selittää parhain päin Ruotsin epäonnistunutta valtausta, mitä Svinhufvud muisteli:

”Ahvenanmaasta oli puhe ja hän sanoi: ’Vain humanitäärisistä syistä on Ruotsin retkikuntaan ryhdytty’. Tuumittiin kuitenkin molemmin puolin, että kyllä se siitä voidaan sopia. Kun hän oli kovin huolissaan asiasta, niin minä sanoin: ’Det är en sak, som vi kan göra upp vid ett glas punsch!’ (Asia voidaan sopia punssilasin äärellä).”

Tukholmasta senaattorit matkustivat Haaparantaan ja sieltä 23.3. Tornioon ja seuraavana päivänä Vaasaan, jossa he liittyivät siellä helmikuun alusta lähtien toimineeseen Vaasan senaattiin.