Vapaaehtoisten muodostamasta jääkäriliikkeestä kasvoi itsenäisen Suomen armeijan päällystön runko

Jääkäriliikkeeksi kutsutaan suomalaisten vapaaehtoisten Saksassa saamaa sotilaskoulutusta ennen itsenäistymistä vuosina 1915‒1917. Saksa koulutti vajaat 2 000 miestä, jotka saivat myös rintamakokemusta itärintamalla. Suomeen palanneen Kuninkaallisen Preussin Jääkäripataljoona 27:n miehistä muodostui hallituksen joukkojen runko vapaussodassa ja puolustusvoimien runko.

Ensimmäisen maailmansodan syttyminen kesällä 1914 johti Suomen julistamiseen sotatilaan. Koska Suomen oma armeija oli lakkautettu jo 1905 ja korvattu rahallisella suorituksella, eivät suomalaiset joutuneet sotatoimiin. Maailmansodan alkuvaiheessa elo-syyskuussa Venäjän armeijaan liittyi vapaaehtoisena vajaat 700 suomalaista. Heistä noin 570 oli rivimiehiä ja noin 130 tähtäsi upseerin uralle. Noin 100 jättäytyi myöhemmin pois. Köyhimpien rivimiesten motiivina oli yksinkertaisesti työttömyys, osan seikkailunhalu. Sotakouluihin pyrkineillä oli enemmän koulutusta kuin rivimiehillä. On myös muistettava, että Venäjän armeijassa oli palvellut noin 500 suomalaista kenraalia ja amiraalia autonomian aikana.

Venäjän-vastainen mieliala jyrkkeni kuitenkin nopeasti syksyllä 1914, kun venäläistämistoimet kiristyivät. Venäjän kielen ja historian opetusta lisättiin oppikouluissa. Epävarmuutta toi myös venäläisen sotaväen lisääntynyt määrä Suomessa. Sotatilan vuoksi sensuuri kiristyi. Keisarikunnan pyrkimykset lujittaa otettaan rajamaastaan johtivat aktiivisen vastarinnan valmisteluun. Suomalaiset ryhtyivät etsimään syksyn 1914 aikana mahdollisuuksia saada sotilaskoulutusta ulkomailla. Jääkäriliike syntyi, kun Venäjän päävastustaja Saksa ilmoitti olevansa valmis ottamaan suomalaisia sotaoppiin.

Ylioppilaat jääkäriliikkeen aloitteentekijöinä marraskuussa 1914

Keisarillisen Aleksanterin yliopiston, Teknillisen Korkeakoulun ja Kauppakorkeakoulun opiskelijat pohtivat syksyllä 1914 mahdollisuuksia saada aseapua ja sotilaskoulutusta Pohjoismaista tai Saksasta. Mieliala jyrkkeni, kun Venäjä julkaisi kattavan venäläistämisohjelman, joka olisi toteutuessaan romuttanut Suomen erityisaseman Venäjän imperiumissa. Tilanteen vakavuutta lisäsi eduskunnan entisen puhemiehen ja näkyvimmän oikeustaistelijan, tuomari P. E. Svinhufvudin pidätys.

Ylioppilaita yhdisti jäsentymätön toive irrottaa Suomi Venäjästä sopivan tilaisuuden tullen. Eri ylioppilasosakuntia edustaneet ylioppilaat kokoontuivat pohtimaan aktiivisen vastarinnan keinoja Helsingissä pohjalaisten osakuntien talossa Ostrobotnian Kassahuoneessa 17. ja/tai 20. marraskuuta. Jälkimmäistä päivää pidetään jääkäriliikkeen perustamisajankohtana, vaikka täyttä varmuutta päivämäärästä ei ole. Pöytäkirjoja ei pidetty eikä nimilistoja kerätty.

Ostrobotnialla perustettu Ylioppilaskomitea päätti 27. marraskuuta lähettää tekniikan ylioppilas Bertel Pauligin ja lääketieteen ylioppilas Walter Hornin Tukholmaan neuvottelemaan saksalaisten kanssa sotilaskoulutuksen järjestämisestä. Molemmat puhuivat äidinkielenään saksaa. Suomalaiset laativat 5.12.1914 kirjelmän, jossa Saksaa pyydettiin ottamaan sotilaskoulutukseen 150 miestä. Antiikin tutkija, tohtori Herman Gummerus toimitti kirjeen kolme päivää myöhemmin Saksan sotilasasiamiehelle Tukholmassa.

Nuorten itsenäisyysmiesten rohkea henkilökohtainen ratkaisu sata vuotta sitten perustui selkeään tavoitteeseen: vain ero Venäjästä ja valtiollinen itsenäisyys voivat antaa suomalaisten elää omaa elämäänsä omien arvojensa pohjalta. Perusajatus oli valmistautua tukemaan tiedustelun ja sabotaasin keinoin Saksan maihinnousua Suomeen. Nuorten miesten päätös lähteä sotilaskoulutukseen sotatilan aikana vihollismaahan on maanpetos. Sen kynnyksen ylittäminen tiesi kotimaan jättämistä taakse. ”Edessä saattaa olla hirsipuu tai Siperia.” (P. H. Norrmén)

Saksa ilmoitti 15. tammikuuta 1915 kouluttavansa 200 vapaaehtoista Pfadfinder- eli partiojohtajakursseilla Lockstedtissa Holsteinissa, mistä tehtiin sopimus 26. tammikuuta. Koulutusta johtamaan määrättiin Saksan partioliikkeen perustajiin kuuluva majuri Maximilian Bayer. Ensimmäiset suomalaiset koulutettavat saapuivat Lockstedtiin 25. helmikuuta 1915. Alun perin neljän viikon mittaiseksi suunniteltua koulutusta jatkettiin useaan otteeseen.

Suomalaisia ei käsitelty sotilaina, vaan Saksan valtakunnan vieraina olevina siviilihenkilöinä, jotka käyttivät aluksi partiopukua. Vaikka he myöhemmin musketööreiksi nimitettyinä käyttivät sotilaspukua, ei heidän oikeudellinen asemansa muuttunut. Koulutus muistutti lähinnä myöhempää suomalaista reserviupseerikoulutusta.

Koulutukseen lähti aluksi ylioppilaita ja akateemisen loppututkinnon suorittaneita. Kokonaismääräksi muodostui 189 miestä, joista 145 oli suorittanut ylioppilastutkinnon ja näistä 34 akateemisen tutkinnon. 64 prosentin äidinkieli oli ruotsi. Akateemisen taustan omanneista kehittyi jääkärien ydinryhmä, joka Suomen itsenäistyttyä muodosti armeijan päällystön ylimmän kerroksen Venäjän armeijassa palvelleiden upseerien ohella.

Suuri värväys: pataljoonaksi laajentuneeseen joukko-osastoon tarvittiin lisää miehiä

Saksa teki 28. elokuuta 1915 päätöksen laajentaa koulutusjoukko vahvennetuksi jääkäripataljoonaksi, jonka tavoitevahvuus oli 2 000 miestä. Koulutettavat muuttuivat Saksan armeijan sotilaiksi. Koulutuksen laajentuminen edellytti nopeasti lisämiesten saamista pataljoonaan. Syntyi niin sanottu Suuri värväys.

Ensivaiheessa värväys kohdistui sodan alettua Saksaan jääneisiin suomalaisiin, joista riveihin astui toistasataa miestä. Pääosa koulutettavista oli kuitenkin saatava Suomesta, jossa värväystä johti Aktionskommittén eli Toimeenpaneva komitea. Sen toimintaa tuki Centralkommittén eli Keskuskomitea, joka koostui aktivismia kannattaneista vanhemman polven edustajista. Komiteat koostuivat kaikkien porvarillisten puolueiden edustajista. Sosialidemokraatteja ei osallistunut niiden toimintaan, mutta useat puolueen johtajat suhtautuivat myönteisesti jääkäriliikkeeseen ja tukivat sitä.

Koko maan kattavan ja keskitetysti johdetun värväysorganisaation luominen ei onnistunut, joten paikalliset värvääjät joutuivat toimimaan varsin itsenäisesti. Toiminta oli vaarallista sotatilan oloissa. Silti värväreitä kertyi runsaasti. Tehtävään ryhtyi yleensä paikallisesti tunnettuja ja arvostettuja henkilöitä. Värvääjinä toimi myös pääkaupungin ja maakuntien välillä liikkuvia opiskelijoita. Lockstedtista lähetettiin jääkäreitä Suomeen organisoimaan värväystoimintaa, millä oli suuri merkitys. Etappikohteita oli yli 50 ja toimintaan tarvittiin huoltohenkilökuntaa, vapaaehtoisia paikallisoppaita ja pitempiä matkoja liikkuvia palkattuja oppaita.

Värväys oli salaista, mutta vielä syksyllä 1915 pääsy Ruotsin kautta Saksaan sujui varsin helposti. Sitten venäläisviranomaiset pääsivät perillä jääkäriliikkeen toiminnasta ja pyrkivät estämään jääkärien lähdön. Tärkein etappitie johti Kemistä Haaparantaan. Osa vaelsi Tornionjoelle tai meni Tornion etapin kautta Ruotsiin. Tämän etapin paljastuttua tulevat jääkärit hiihtivät Pohjanmaan rannikolta Merenkurkun yli Uumajaan. Avoveden aikana Merenkurkku ylitettiin veneellä. Kevättalvella ja keväällä 1916 venäläiset santarmit vangitsivat viitisenkymmentä aktivistia. Vuoden lopulla viranomaisten ja aktivistien välillä tapahtui myös aseellisia yhteenottoja, joista tunnetuin oli Simon kahakka joulukuussa 1916.

Vaikeutunutta värväystoimintaa elvytettiin lähettämällä Suomeen jääkäreitä ja ottamalla käyttöön syrjäseutujen kautta kulkevat etappitiet, joista yhden keskus oli Hyrynsalmen Halla. Tämän erämaatalon isäntä, maanviljelijä Juho Heikkinen eli ”Hallan Ukko” oli jääkäreiden rohkeimpia auttajia. Hallan talo on sittemmin siirretty Helsingin Seurasaaren ulkomuseoon.

Kaikkiaan 1 890 vapaaehtoista suomalaista sai sotilaskoulutuksen 31.8.1915–11.6.1916.  Koulutettujen keski-ikä oli vuonna 1916 alle 24 vuotta. Vaikeissa ja vaarallisissa olosuhteissa tapahtunut usein hyvin nopeasti tapahtunut värväys ei mahdollistanut tarjokkaiden valintaa. Sadat vapaaehtoiset jouduttiin siirtämään Saksan siviilityöpaikkoihin. Karsinnan jälkeen pataljoonan kirjoihin merkityistä 1 890 miehestä 1 261 jääkäriä osallistui vapaussotaan.

Jääkäriksi lähti muun muassa kolme neljän veljeksen sarjaa – Heinrichsit, Pehkoset ja Sihvot. Heinrichsin veljeksistä Erik yleni kenraaliksi ja kolmesta muusta tuli everstejä. Sihvon veljeksistä Aarnesta ja Jussista tuli kenraaleita ja Ilmarista kapteeni. Muusikko ja säveltäjä Sam Sihvo tuli tunnetuksi laulunäytelmästä Jääkärin morsian ja jääkäriaikanaan säveltämästään marssista Muistoja Pohjolasta. Kalajokelaisten Eemeli, Jalmari, Matti ja Niilo Pehkosten sotilasura jäi vaatimattomammaksi.

Sotakokemusta itärintamalta

Elo-syyskuun vaihteessa 1915 suomalaisten vapaaehtoisten oikeudellinen asema muuttui. Heistä tuli Saksan armeijan sotilaita, joita ei vaadittu sotilasvalaa, mutta sitoumus palvella Saksaa kaikkialla ja kaikin voimin. Lockstedtin koulutusjoukko eli Ausbildungsgruppe Lockstedt muodostui aluksi kahdesta kiväärikomppaniasta, konekiväärikomppaniasta ja pioneerikomppaniasta. Sen yhteyteen perustettiin myöhemmin kaksi kiväärikomppaniaa ja kenttätykkijaos. Koulutus oli kovaa, monipuolista ja tehokasta.

Majuri Bayer sai vuoden 1915 lopulla Saksassa vierailleelta suomalaiselta ulkomaanvaltuuskunnalta sekä Saksan sotaministeriöltä luvan hankkia suomalaiselle joukolleen rintamakokemusta. Liikekannallepanon yhteydessä suomalainen vapaaehtoisjoukko sai nimen Königlich Preussisches Jägerbataillon Nr. 27 eli Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27. Toukokuun lopussa pataljoona siirtyi Lockstedtista itärintamalle. Siinä vaiheessa vahvuus oli 203 saksalaista ja 1 254 suomalaista.

Pataljoona marssi 11.–12. kesäkuuta 1916 etulinjaan Riianlahden rintamalle liittyen Saksan 8. armeijaan. Kesä-elokuussa 1916 suomalaiset olivat asemissa Riian edustalla Misse-joella (nyk. Misa), jossa he saivat vastuulleen noin neljän kilometrin levyisen soisen alueen. Sota oli lähinnä vartiopalvelusta ja asemien linnoittamista.

Heinäkuussa pataljoonan kenttähaupitsijaos osallistui torjuntataisteluun 18. heinäkuuta–4. elokuuta Ekkau-Kekkaun (Jecava-Kekava) kaistalla ja pioneerikomppania 25. heinäkuuta saksalaiselle pataljoonalle alistettuna Schmardenin (Smārde) kaistalla tehtyyn hyökkäykseen. Suomen pioneeriaselaji kunnioittaa tätä päivää ja taistelua perinteidensä lähtökohtana ja pystyttää paikalle 100-vuotismuistokiven 2016.

Elokuun lopulla 1916 pataljoona siirrettiin Riianlahden rantakaistalle Dumben (Klapkalnciems) alueelle. Täällä maasto oli kuivaa, mutta vihollisen toiminta aktiivisempaa, mikä aiheutti tappioita. Dumben lähellä olevaan Klapkalnciemsin saksalaiseen sotilashautaan on haudattu viisi alueen taisteluissa kaatunutta suomalaista jääkäriä. Asemataistelut Riianlahden ranta-asemissa jatkuivat elokuusta joulukuuhun 1916, jolloin pataljoona siirrettiin Libauhun (nyk. Liepāja) rantavartiotehtäviin. Siellä toiminta jatkui 4. tammikuuta 1917 saakka.

Aa-joen talvitaistelut käytiin 5. tammikuuta – 3. helmikuuta välisenä aikana ja niitä seurasi olo reservissä Tukumsissa 24. maaliskuuta saakka. Libaussa pataljoona oli rantavartiossa ja täydennyskoulutuksessa 24. maaliskuuta 1917–13. helmikuuta 1918. Tämän jakson kuluessa ehtivät tapahtua niin Venäjän maaliskuun vallankumous ja Suomen itsenäistyminen kuin vapaus- ja sisällissodan alkaminenkin. Suomeen paluun odottelu oli jääkäreille Saksan ajan turhauttavin vaihe.

Rintamalla jääkäripataljoona koki myös tappioita.  Misassa kaatui 4 jääkäriä ja 13 haavoittunutta. Smārdessa tappiot olivat 2 kaatunutta ja 9 haavoittunutta,  Riianlahdella 6 kaatunutta ja 26 haavoittunutta sekä  Lielupessa 1 kaatunut, 1 teloitettu, 1 haavoittunut.

Jääkärien paluu Suomeen

Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen jääkärit irrotettiin rintamalta 25. maaliskuuta 1917 ja siirrettiin Libaun kaupunkiin odottamaan tilanteen kehittymistä. Jääkärien paluu Suomeen kävi periaatteessa mahdolliseksi Suomen julistauduttua itsenäiseksi 6. joulukuuta 1917. Saksalaiset viivyttivät kuitenkin paluuta, jotta se ei olisi vaarantanut Venäjän ja Saksan Brest-Litovskissa käymiä rauhanneuvotteluja.

Tilanne selkiintyi, kun Venäjän bolshevikkihallitus ja Saksan tunnustivat Suomen itsenäisyyden vuodenvaihteen kahta puolta 1917‒1918. Jääkärien paluu ei enää ollut tulkittavissa Venäjälle vihamieliseksi teoksi. Saksan sotaministeriö määräsi Jääkäripataljoona 27:n hajotettavaksi 13. helmikuuta 1918. Uudeksi komentajakseen jääkärit saivat suomalaisen everstiluutnantti Wilhelm Thesleffin, joka saapui Libauhun Suomen hallituksen valtuuttamana.

Jääkärit allekirjoittivat sitoumuksen palvella Suomen armeijassa vähintään vuoden ajan ja he saivat suomalaiset sotilasarvot. Helmikuun 11. päivänä 1918 ylennettiin 1 130 jääkäriä suomalaisiin sotilasarvoihin – 403 upseeriksi ja 727 aliupseeriksi. Jääkärien pääjoukko 700 miestä saapui Vaasaan 25. helmikuuta 1918. Pienempiä ryhmiä oli tullut Suomeen vuoden 1917 lopulla ja 1918 alussa.

Jääkärit vapaussodassa

Jääkärit vahvistivat merkittävästi Svinhufvudin johtaman hallituksen joukkojen taistelukykyä. Joukkoja johti kenraali C. G. Mannerheim. Sota oli vapaussotaa venäläisen sotaväen karkottamiseksi, mutta myös sisällissotaa kapinan kukistamiseksi.

Pääosa jääkäreistä sijoitettiin hallituksen asevelvollisiin joukkoihin. Niistä muodostettiin kolme kaksirykmenttistä jääkäriprikaatia, joiden komentajina olivat saksalaiset everstit Eduard Ausfeldt ja Ulrich von Coler sekä majuri Rainer Stahel. Kaikki kuusi jääkärirykmentin komentajaa ja yhtä lukuun ottamatta kaikki rykmentteihin kuuluvien 18 jääkäripataljoonan komentajaa olivat jääkäriupseereita. Suurin osa jääkäreistä toimi kouluttajina ja sen jälkeen komppanian päällikköinä, joukkueenjohtajina ja esitaistelijoina.

Ylipäällikkö Mannerheim määräsi päiväkäskyssään 23.3.1918, että Jääkäripataljoona 27:ssä palvelleilla upseereilla ja aliupseereilla oli oikeus liittää sotilasarvonsa eteen sana jääkäri.

Monet jääkärit joutuivat vaativampiin tehtäviin kuin mihin heidät oli koulutettu. Eversti Aarne Sihvo toimi Karjalan rintaman komentajana ja hänen esikuntapäällikkönään oli everstiluutnantti Woldemar Hägglund. Edellinen oli 28- ja jälkimmäinen 24-vuotias.  Jääkäreiden tappiot olivat hyvin raskaat. Sodassa taistelleista 1 261 jääkäristä 127 kaatui ja 238 haavoittui. Yksi heistä oli ensimmäistä avunpyyntöä hakemaan lähtenyt Bertel Paulig, joka kaatui jääkärikapteenina Viipurin taistelussa 26. huhtikuuta 1918.

Vapaussodan jälkeen monet jääkärit erosivat armeijan palveluksesta 11. helmikuuta 1919 heti sen jälkeen, kun Libaussa allekirjoitetun sitoumuksen määräämä palvelusaika oli päättynyt. Vuoden 1921 alussa 666 jääkäriä oli vielä puolustusvoimien tai rajavartiolaitoksen palveluksessa.

Jääkärit nousivat Suomen armeijan johtotehtäviin. Sotaväen päällikkönä tai puolustusvoimien komentajan toimivat seuraavat jääkäriupseerit: Aarne Sihvo

1926–1933 ja 1946–1953, Hugo Österman 1933–1939, Erik Heinrichs 1945, Jarl Lundqvist 1945–1946 ja Kaarlo Heiskanen 1953–1959.

Talvisodan alkaessa 1939 oli elossa 1 282 jääkäriä, joiden keski-ikä oli lähes 50 vuotta. Sotaan heistä osallistui sotilastehtävissä 730, joista 494 rintamalla. Suuri etu jääkäreillä oli heidän sotakokemuksensa. Jatkosodan ja Lapin sodan ansioiden perusteella nimitettiin 20 erityisen ansioitunutta jääkäriä Mannerheim-ristin ritariksi. Ritariksi nimitettiin yhteensä vain 191 sotilasta, kun armeijan eri tehtävissä palveli noin 600 000 miestä. Kolme ensimmäistä ritaria olivat jääkäreitä: eversti Ruben Lagus, kenraalimajuri Paavo Talvela ja eversti Erkki Raappana.

Viimeinen jääkäri, jääkärikenraali Väinö Valve kuoli 99-vuotiaana Helsingissä 11. maaliskuuta 1995. Vuonna 1924 hänet määrättiin rannikkotykistön komentajaksi ja ylennettiin everstiksi.  Kolme vuotta myöhemmin sekä rannikkopuolustus että laivasto määrättiin Valveen johtoon. Merivoimien komentajana hän hoiti tätä tehtävää koko sotien ajan aina eroonsa saakka vuonna 1946. Kenraalimajuriksi hänet ylennettiin 37-vuotiaana vuonna 1933, kenraaliluutnantiksi vuonna 1941 ja jääkärikenraaliksi vuonna 1992. Väinö Valve toimi sodan jälkeen lyhyen ajan puolustusministerinä. Erottuaan puolustusvoimista hän toimi Kansallis-Osake-Pankin palveluksessa Saarijärvellä ja Helsingissä. Valve oli eri kausina Upseeriliiton, Jääkäriliiton ja Sotainvalidien Veljesliiton puheenjohtaja.

Linkkejä:

Jääkäriliikkeen historiaa JP 27:n perinneyhdistyksen sivustolla

Videolinkkejä:

Suomalaisten jääkärien koulutusta Lockstedtin harjoituskentillä lähellä Hampuria vuonna 1916. Jalkaväen aseotteita ja hyökkäystä, tykistön asemaanajoa, ruokailua. Jääkäripataljoona 27:n lähtöparaatin ohimarssi järjestyksessä 1k, 2k, 3k, 4k, pioneerikomppania, konekiväärikomppania, tykistöä, taistelukuormasto ja raskas kuormasto. 

Audiolinkkejä:

Suomalaiset vapaaehtoiset Venäjän armeijassa 1. maailmansodassa

Kirjallisuutta:

Tuomas Hoppu. Historian unohtamat, suomalaiset vapaaehtoiset Venäjän armeijassa 1. maailmansodassa 1914–1918. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005

Matti Lackman: Suomen vai Saksan puolesta? Jääkäreiden tuntematon historia: Jääkäriliikkeen ja jääkäripataljoona 27:n (1915–1918) synty, luonne, mielialojen vaihteluita ja sisäisiä kriisejä sekä niiden heijastuksia itsenäisen Suomen ensi vuosiin saakka. Helsinki: Otava, 2000.

Matti Lauerma, (toim. Markku Onttonen ja Hilkka Vitikka). Jääkärien tie. Helsinki: WSOY, 1984.

Matti Lauerma,  Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27: Vaiheet ja vaikutus. Helsinki: WSOY, 1966.