Puoluekentän muutokset 1918

Kapina ja hallitusmuotokiista muuttivat Suomen puoluekarttaa merkittävästi vuonna 1918. Ajallisesti muutoksista ensimmäinen oli maan suurimman puolueen SDP:n ja koko vanhan työväenliikkeen hajoaminen kahdeksi puolueeksi: kommunisteiksi ja sosialidemokraateiksi.

Joulukuussa suomalaisen puolueen perilliset nuorsuomalaiset ja vanhasuomalaiset muodostivat kaksi uutta puoluetta: Kansallisen Edistyspuolueen ja Kansallisen Kokoomuksen. Jatkuvuus näissä kaikissa ”uusissa” puolueissa oli kuitenkin suurta sekä henkilöiden että pitkälle myös ohjelmien osalta.

Puolueista Maalaisliitto ja pieni Kristillinen Työväenliitto jatkoivat toimintaansa aikaisemmalta pohjalta. Valtiomuototaistelu kosketti jonkin verran myös Ruotsalaista Kansanpuoluetta, mutta kielikysymys piti ryhmän koossa.

Suomen Sosialidemokraattisen puolueen ”uudelleen rakentuminen”

Vuonna 1918 SDP ”rakentui uudelleen”, kuten puolueen virallisen historian kirjoittaja Hannu Soikkanen luonnehtii. ”Sodan kestäessä pääsivät esille vallankumousyritystä arvostelevat mielipiteet; niiden takana olevat henkilöt muodostivat ydinjoukon, jolla oli mahdollisuus nostaa työväenliike jaloilleen.” Ei ole kovin kaukaa haettua mennä askelta pidemmälle ja todeta, että puolue jakautui, tai sanoa jopa, että Sosialidemokraattinen puolue perustettiin uudelleen 1918.

Ensimmäinen uuden suunnan julkinen ilmaus oli 10.4. Työmiehessä julkaistu vetoomus sodan rauhanomaiseksi lopettamiseksi. Sen 21 allekirjoittajan joukossa oli neljä Oskari Tokoin edellisvuoden senaatin jäsentä: Matti Paasivuori, Julius Ailio, Väinö Tanner ja Väinö Wuolijoki.

Saksalaisten vapautettua Helsingin 13.4. ryhtyivät kapinaan osallistumattomat työväenjohtajat järjestämään puolueen toimintaa. Saksalaisten johto esitti Tannerille ja Wuolijoelle mahdollisuuden levittää antautumiskehotusta punaisille, minkä nämä tekivätkin otsikolla ”Julistus Suomen työväelle” kolme päivää saksalaisten saapumisen jälkeen. Saksan parlamentissa sosialidemokraateilla oli huomattava osuus ja vaikutus, minkä vuoksi oli ymmärrettävää, että saksalaisten myötävaikutuksella alkoi ilmestyä 6.5. myös puolueen lehti uudella nimellä Suomen Sosialidemokraatti.

Punaisen hallinnon romahdettua pääsi toukokuussa uudelleen ilmestymään kaksi puolueen sisäisen opposition lehteä, jotka oli perustettu vuodenvaihteen kahta puolta. Helsinkiläinen Työn valta ja viipurilainen Itä-Suomen työmies olivat ankarasti arvostelleet punakaartin menettelyä ja puoluejohdon sallivaa suhtautumista punakaartiin. Lehtien tekijät oli talvella erotettu puolueesta.

Kolmas väylä uuden puoluesuuntauksen esille tuomiseen oli eduskunta, jonka työhön ainoana sosiaalidemokraattina pääsi osallistumaan 15.5. alkaen Matti Paasivuori. Hän sai seurakseen Santeri Louhelaisen 21.6. ja Albin Koposen 21.6. Elannon toimitusjohtaja ja kansainvälisen osuustoimintaliikkeen aktiivi Väinö Tanner, joka ei ollut ehdolla syksyn eduskuntavaaleissa, puolestaan kierteli Pohjoismaissa luomassa uusia yhteyksiä näiden maiden sosialidemokraattisiin puolueisiin.

Koko maan käsittävän puoluetoiminnan alkamiseksi pidettiin Helsingissä 5.11.1918 sosialidemokraattinen työväenkokous, jossa valittiin väliaikainen puoluetoimikunta. Sen puheenjohtajaksi valittiin Väinö Tanner ja sihteeriksi Väinö Hupli. Ylimääräinen puoluekokous pidettiin 27–29.12.1918. Sitä voi pitää Suomen Sosialidemokraattisen puolueen toisena perustamisena.

Avauspuheessaan Väinö Tanner sanoi: ”Ei koskaan ennen ole minkään maan yhteiskunnallista luokkaa niin lyhyessä ajassa syösty vallan ja voiman huipulta mitä syvimpään kurjuuteen ja merkityksettömään asemaan. Ja kaikki tämä oli seurausta väärästä menettelytavasta, onnettomasti suoritetuista laskelmista, joiden tarkoituksena oli jouduttaa työväenluokan valtaan pääsyä, mutta jotka sen sijaan sitä pitemmäksi aikaa hidastuttivat.”

SDP:n pää-äänenkannattajaksi tuli Suomen Sosialidemokraatti. Lehden näytenumero oli julkaistu toukokuussa, mutta senaatti kielsi tuolloin lehden ilmestymisen. Syyskuussa lehti alkoi ilmestyä, mutta Uudenmaan läänin maaherra lakkautti sen pian. Säännöllinen julkaiseminen alkoi joulukuussa 1918.

Suomen Kommunistinen Puolue

Vuonna 1899 perustetun Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen sisällä oli oikeastaan alusta lähtien toiminut kaksi sosialismin saavuttamisen menettelytapoihin eri lailla suhtautuvaa suuntausta. Luokkataisteluun ja kumoukseen uskonut ryhmittymä pääsi puolueessa valtaan kesällä 1917, perusti punakaartit lokakuussa, yritti vallankumousta marraskuussa ja toteutti aseellisen kumouksen tammikuussa 1918. Täydelliseen epäonnistumiseen ja kansalliseen katastrofiin johtaneen kapinan jälkeen työväenliike jakautui kahdeksi eri puolueeksi, jotka taistelivat vallasta ammattiyhdistysliikkeessä ja muissa työväen yhteisöissä.

Venäjälle paenneet suomalaiset kapinajohtajat perustivat Suomalaisen Kommunistisen Puolueen lähellä Moskovaa 25.8.1918. Sen nimen kirjoitusasu muutettiin 1920. Puolueen perustavaan kokoukseen Moskovassa osallistui 23 eli hieman yli puolet sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän vangitsemiselta ja/tai teloituksilta välttyneistä jäsenistä, joiden edustajantoimi oli katsottu lakanneeksi. Mukana oli myös Venäjälle paenneita punaisia ja kansanvaltuuskunnan jäseniä, joista monet olivat toimineet aiemmin SDP:n johtotehtävissä. Joukossa oli myös niitä, jotka halusivat rauhanomaista ja lainmukaista toimintaa, mutta heidät erotettiin puolueesta äänin 74–16. Puolueen ensimmäisenä puheenjohtajana toimi Yrjö Sirola.

SKP hyväksyi luokkataistelun teesit: työväenliikkeen oli yksinomaan valmistauduttava aseelliseen vallankumoukseen, vain vallankumousta edistävä toiminta on hyväksyttävää, vallankumouksen kautta on otettava työväenluokan omiin käsiin kaikki valta, kaikki maa ja kaikki omaisuus on heti pakkoluovutettava ja uusi puolue on oleva kansainvälisen vallankumousrintama osa ja omistautuva bolševikkivallankumouksen puolustamiselle.

SKP oli perustamisestaan lähtien kielletty Suomessa, ja monet sen johtajista oleskelivat suurelta osin Neuvostoliitossa. SKP kuitenkin rakensi 1920-luvun alussa Suomeen maanalaisen verkoston ja puolueella oli vaikutuksensa moniin julkisiin järjestöihin kuten Suomen Sosialistiseen Työväenpuolueeseen.

Kansanpuolue

Loppukesästä 1917 perustettu Kansanpuolue oli saanut viisi kansanedustajaa lokakuun vaaleissa. Heistä kolme tuli Mikkelin vaalipiiristä. Kannatus tuli pääasiassa porvarilliselta maalaisväestöltä, kuten tilanomistajilta, joilla oli yhteys sekä Vanhasuomalaiseen että Nuorsuomalaiseen puolueeseen.

Perustajat pitivät porvarikentän kahtiajakoa turhana ja haitallisena. Kansanpuolueen oli tarkoitus kerätä kahden puolueen kannattajat. Porvarikentän yhdistäjäksi perustettu puolue oli kuitenkin hajalla hallitusmuotokysymyksessä. Sen enemmistö päätti sulauttaa puolueen Kansalliseen Edistyspuolueeseen 8.12.1918. Puolueen kansanedustajista kolme liittyi Edistyspuolueeseen ja kaksi Kokoomukseen.

Kansallinen Edistyspuolue

Nuorsuomalaisten enemmistö ja suomettarelaisten tasavaltalainen vähemmistö sekä kansanpuolueen enemmistö perustivat 8.12.1918 Kansallisen Edistyspuolueen. Sen juuret olivat ennen kaikkea kesän hallitusmuototaistelussa. Tiukka tasavaltalaisuus oli puoluemuodostuksen ytimessä. Sitä ajoi syksyllä varsinkin kansanedustaja ja entinen senaattori, maan johtaviin lakimiehiin kuulunut K. J. Ståhlberg, joka oli toiminut edellisenä vuonna perustuslakikomitean puheenjohtajana. Puolueen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun entinen rehtori, kouluneuvos Oskari Mantere.

Edistyspuolueen valtiollisen ohjelman pääkohdat olivat: ”1) Valtiomuotokysymys on jätettävä uusien vaalien jälkeen kokoutuvan eduskunnan taikka kansanäänestyksen ratkaistavaksi. Puolue kannattaa tasavaltaista hallitusmuotoa, 2) Eduskunnalla on oleva ratkaiseva valta lainsäädäntöasioissa ja hallitus on kokoonpantava eduskunnan luottamusta nauttivista henkilöistä, 3) Ulkopolitiikassaan on Suomen noudatettava jyrkkää puolueettomuutta, 4) Suomen valtiollisen vapauden turvaamiseksi on järjestettävä maamme valtiolliseen asemaan ja taloudellisiin oloihin soveltuva kansallinen puolustuslaitos, 5) Läheinen suhde ja vuorovaikutus on aikaansaatava suomalaisten heimokansojen kanssa, 6) Itä-Karjalan Suomeen yhtymistä on kannatettava.”

Edistyspuoluetta tukivat puolueen toiminnan alkuvaiheessa muun muassa Helsingin Sanomat, Turun Sanomat ja Keskisuomalainen.

Kansallinen Kokoomus

Helsingin Vanhalle ylioppilastalolle kokoontunut 632 hengen joukko päätti 9. joulukuuta 1918 perustaa Kansallisen Kokoomuspuolueen ”yhteiskuntaa säilyttävien voimien vahvistamiseksi”. Uusi puolue oli vanhan Suomalaisen puolueen suora perillinen, sillä lakkauttaessaan toimintansa se luovutti Kokoomukselle omaisuutensa ja kehotti paikallisyhdistyksiä tekemään samoin. Suomalainen puolue oli maamme vanhin puolue siinä mielessä, että se syntyi snellmanilaisen sivistysaatteen pohjalta G. Z. Yrjö-Koskisen (alun perin Forsman) työn tuloksena.

Ulkoinen tekijä puoluemuodostukselle joulukuussa 1918 oli hallitusmuotokysymys. Kokoomuksen perustajat halusivat Suomeen perustuslaillisen monarkian. Vaatimus kumpusi kahdesta lähteestä. Kuluneen traagisen vuoden kokemusten nojalla haluttiin lujaa hallitusvaltaa. Rajoittamattoman eduskuntavallan katsottiin johtavan heikkoon hallitusvaltaan, mikä oli osaltaan johtanut kapinaan. Toisena monarkian perusteluna oli jatkuvuus: Suomi oli ollut monarkin hallitsema koko Ruotsin ja Venäjän vallan ajan, yli 700 vuotta, minkä lisäksi monarkia oli vallitseva hallitusmuoto Euroopassa, mutta etenkin Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa.

Kokoomuksen ja Edistyspuolueen taustalla oli myös pidempiaikainen periaatteellinen ero, jonka Ernst Nevanlinna määritteli: nuorsuomalaiset ”lähinnä haluaa yksilölle täyttä vapautta” ja vanhasuomalaiset ”arvelee, että lähdetään kokonaisuuden edun vaatimuksista eikä vain yksilön mieliteoista ja katsotaan, mitä silloin voidaan yksilölle myöntää, minkä verran tässä tarvitaan vapautta ja minkä verran kahlehtimista”.

Kokoomuspuolueen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Helsingin yliopiston germaanisen filologian professori Hugo Suolahti, joka toimi tehtävässä vuoteen 1920 asti. Hän korosti, että tarvittiin ”voimakas kokoomus kaikki hajoittavia voimia vastaan” sekä ”nuorten ja vanhojen” yhdistäminen.

Uuden puolueen pää-äänenkannattajaksi tuli Uusi Suomi, joka syntyi kun itsenäisyyslehti Uusi Päivä ja fennomaanien äänenkannattaja Uusi Suometar yhdistettiin.

Lähteitä:

Hannu Soikkanen. Kohti kansanvaltaa. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 75 vuotta. 1. 1899–1937. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue – Puoluetoimikunta 1975.

Jaakko Paavolainen. Väinö Tanner. Senaattori ja rauhantekijä. Elämäkerta vuosilta 1912–1923. Tammi 1979.

Pirkko Leino-Kaukiainen ja Ari Uino, Suomalais-kansallinen kokoomus. Suomalaisen Puolueen ja Kansallisen Kokoomuspuolueen historia vuoteen 1929. Suomen Kansalliskirja 1994.