Senaatin oikeuksien maltillinen laajentaminen muuttui valtalaissa laajaksi eduskuntavallaksi

Kysymys korkeimman vallan jakamisesta Suomen ja Venäjän valtioelinten kesken tuli ajankohtaiseksi maaliskuun vallankumouksen jälkeen. Asiaa koskeneen lakiesityksen sisältö muuttui täysin eduskuntakäsittelyssä, johon vaikuttivat myös Venäjän sisäiset tapahtumat.

Senaatti valmisteli ”ehdotuksen laiksi erinäisten asiain siirtämisestä Suomen senaatin ja kenraalikuvernöörin ratkaistavaksi”. Eduskunnalle 12.6.1917 annettu ”lex Tulenheimo” olisi siirtänyt senaatin päätettäväksi huomattavan osan Suomen asioista, jotka keisari-suuriruhtinas oli aiemmin ratkaissut.

Senaattori Antti Tulenheimon mukaan nimetty laki olisi säilyttänyt Venäjän hallituksella oikeuden hajottaa valtiopäivät, määrätä uudet vaalit sekä päättää valtiopäivien koollekutsumisesta ja päättämisestä. Venäjän hallituksen päätäntävallassa olisivat säilyneet myös ”Venäjän etua” koskevat kysymykset. Lakiesityksen valmistelussa Suomen senaatti teki yhteistyöstä Venäjän väliaikaisen hallituksen kanssa.

Sosiaalidemokraattien näkyvimpiin itsenäisyysmiehiin kuuluneen Yrjö Mäkelinin johtaman perustuslakivaliokunnan mietinnössä 29. kesäkuuta ehdotus muuttui eduskunnan asemaa korostavaksi. Päätökset eduskunnan kokoontumisesta, hajottamisesta ja uusista vaaleista kuuluivat mietinnön mukaan eduskunnalle itselleen. Senaatin jäsenet olivat olleet eduskunnan tai sen nimeämän erityisvaliokunnan nimeämiä ja heidän oli nautittava eduskunnan sen luottamusta.

Mietintö olisi siirtänyt Suomen sisäiset asiat eduskunnan päätettäviksi. Venäjää koskevissa kysymyksissä senaatin olisi ollut pyydettävä ”kenraalikuvernöörin lausuntoa siitä, katsooko hän senaatin päätöksen loukkaavan Venäjän etuja taikka Venäjän kansalaisten tahi laitosten oikeuksia Suomessa taikka Venäjän ja Suomen välistä oikeussuhdetta”.  Mikäli kenraalikuvernööri arvioi päätöksellä olevan vaikutuksia Venäjään, niin päätös olisi joko rauennut tai senaatin talousosasto olisi voinut saattaa päätöksen Venäjän hallituksen tietoon.

Suomen ja Venäjän suhteiden määrittelyyn vaikuttaneita tekijöitä

Suomen ja Venäjän suhteiden määrittelyyn tarkoitetun lain sisältöön vaikuttivat sekä Suomen sisäpoliittisen tilanteen kehitys että Venäjän olojen muuttuminen. Radikaalin aineksen asema vahvistui sosiaalidemokraattisessa puolueessa kevään ja kesän 1917 aikana. Sosiaalidemokraatit olivat myös hyväksyneet ylimääräisessä puoluekokouksessaan tavoitteekseen Suomen itsenäisyyden.

Sosiaalidemokraatit hakivat näkemykselleen tukea Pietarissa heinäkuun alussa kokoontuneelta Venäjän työläisneuvostojen kongressilta. SDP:n valtuuttaminen kongressiin osallistuivat venäjänkielentaitoiset Evert Huttunen ja Ali Aaltonen. Myönteisimmin suomalaisten pyrkimyksiin suhtautuivat bolševikit, joiden asema oli vahvistumassa Venäjällä. Bolševikeille Suomeen sijoitettujen venäläisjoukkojen ja etenkin laivasto-osastojen tuki olivat tärkeitä, mikä osaltaan lisäsi heidän ja SDP:n välisiä yhteyksiä.

Työläisneuvostojen kongressi antoi suomalaisten sosialistien ehdotuksesta julkilausuman, jossa asetuttiin kannattamaan ”korkeimman vallan” siirtämistä Suomen eduskunnalle. Asian lopullinen ratkaisu kuului kuitenkin lausuman mukaan Venäjän perustuslakia säätävälle kansalliskokoukselle.

Väliaikainen hallitus joutui kevään ja kesän 1917 ottamaan toistuvasti kantaa valtakunnan eri osien autonomiapyrkimyksiin.  Suomen ja Venäjän suhteita käsiteltäessä Venäjän väliaikainen hallitus vetosi siihen, että asiasta päättäminen kuului vaaleilla valittavalle perustavalle kokoukselle osana Venäjän eri alueiden aseman määrittelyä. Työläisneuvostoissa enemmistössä olleet menševikit ja sosialistivallankumoukselliset olivat samalla päälinjalla.

Maaliskuun vallankumouksen jälkeen autonomista asemaa olivat vaatineet Ukraina, Viro, Lätinmaa ja Liettua. Väliaikainen hallitus oli mutkistanut osaltaan tilannetta antamalla Puolalle riippumattoman aseman lupaavan julistuksen maaliskuun lopussa. Venäjän kannalta erityisen huolestuttavia olivat Ukrainan riippumattomuuspyrkimykset, jotka voimistuivat kesäkuun 1917 aikana. 35 miljoonan asukkaan Ukraina oli muun muassa valtakunnan vilja-aitta.

”Valtalaki” hyväksytään eduskunnassa

Eduskunnan suuri valiokunta ei hyväksynyt perustuslakivaliokunnan esitystä, vaan katsoi, että ”lakiehdotus olisi entistä enemmän rakennettava Suomen itsemääräämisoikeutta turvaaville perusteille”. Eduskunta keskusteli laista 17.–18. heinäkuuta.

Valtalain hyväksymiseen vaikutti osaltaan työväenliikkeen vaatimustensa tueksi saama ”kadun parlamentin” luoma paine, josta oli saatu tuore näyte 8 tunnin työaikalain ja kunnallislakien käsittelyn aikana. Lain vastustajatkaan eivät siksi halunneet estää sen julistamista kiireelliseksi, sillä sosiaalidemokraatit olivat uhanneet jyrkillä toimilla.

Jos eduskunta ei olisi hyväksynyt lakia tai lykännyt sen yli vaalien, niin puolueneuvosto oli ilmoittanut olevansa valmis vetoamaan suoraan kansaan. SDP olisi vetänyt päätöksen mukaan vetänyt edustajansa pois eduskunnasta ja vaatinut uusia vaaleja. Radikalismia vahvisti osaltaan väliaikaisen hallituksen joutuminen uhatuksi Pietarissa bolševikkien 16. heinäkuuta alkaneen kaappausyrityksen vuoksi.

Eduskunta hyväksyi valtalain 18. heinäkuuta äänin 136–55, perustuslain säätämisen vaatimalla 2/3 enemmistöllä. Porvariedustajista valtalain kannalla olivat enemmistö maalaisliittolaisista sekä osa nuorsuomalaisista. Äänestystuloksen selvittyä 18. eduskunta yhtyi Lucina Hagmanin ehdotuksesta lehtereitä myöten eläköön-huutoon vapaalle Suomelle.

Väliaikaisen hallituksen antama hajotusjulistus

Valtalailla eduskunta julistautui korkeimman vallan käyttäjäksi Suomessa. Ainoastaan ulkopolitiikka ja sotilasasiat jäivät väliaikaisen hallituksen ratkaistavaksi. Etenkin sosiaalidemokraatit lähtivät siitä, että eduskunnan päätös itsessään riittää saattamaan sen voimaan. Tästä kannasta oli luovuttava, kun väliaikainen hallitus kykeni kukistamaan kapinan. Eduskunta joutui laatimaan toimiaan selittävän adressin, jossa pyydettiin väliaikaista hallitusta vahvistamaan laki.

Väliaikainen hallitus totesi kuitenkin heinäkuun lopussa antamassaan manifestissa käyttävänsä Suomessa keisarilta perittyä valtaa, kunnes Venäjän perustuslakia säätävä kokous toisin päättäisi. Hallitus hajotti eduskunnan ja määräsi uudet vaalit toimitettavaksi lokakuun alussa. Valtalakia vastustaneet porvarit vaikuttivat osaltaan pääministeriksi nousseen Aleksander Kerenskin johtaman hallituksen päätökseen. Kerenskiin vetosi muun muassa ministerivaltiosihteeri Carl Enckell.

Senaatti käsitteli julistuksen julkaisemista Suomessa 2. elokuuta. Kenraalikuvernööri Mihail Stahovitš osallistui ensimmäistä kertaa senaatin talousosaston istuntoon ja ratkaisi äänellään manifestin julkaisun, jota kaikki sosialistisenaattorit vastustivat. SDP:n jäsenet lähtivät yksi kerrallaan hallituksesta, josta jäi jäljelle E. N. Setälän johtama toimitusministeristönä senaatti.

Eduskunnan hajotus kiristi ilmapiiriä

Valtalaista seurannut eduskunnan hajottaminen herätti katkeruutta eduskunnassa enemmistönä olleiden sosiaalidemokraattien piirissä. Hajotetun eduskunnan sosiaalidemokraattinen puhemies Kullervo Manner kieltäytyi tunnustamasta hajotusmanifestia.

Manner kutsui eduskunnan koolle 29. elokuuta. Venäläissotilaat estivät kutsua noudattaneiden valtalakia kannattajien edustajien kokoontumisen Heimolassa kenraalikuvernööri Stahovitšin käskystä. Edustajat pitivät tämän jälkeen kokouksen Säätytalolla.

Toisen kerran Manner kutsui eduskunnan kokoon syyskuun 29. päiväksi. Koolle tuli vain sosiaalidemokraattinen ryhmä, joka sai käyttöönsä eduskunnan istuntosalin Heimolasta. Kokouksella oli vain propagandistista merkitystä lokakuun alun eduskuntavaalien alla.

Neuvottelut jatkuivat

Neuvottelut väliaikaisen hallituksen ja Suomen porvaripuolueiden välillä jatkuivat eduskunnan ollessa hajotettuna. Lex Tulenheimon sisältö toteutui väliaikaisen hallituksen 12. syyskuuta antamassa ”Kornilovin manifestissa”. K. J. Ståhlbergin johtama perustuslakikomitea valmisteli ehdotuksen korkeimman vallan järjestämisestä Suomen ja siihen liittyvästä Venäjä-suhteen järjestelystä.

Suomen korkein valta olisi jaettu eduskunnan ja vaaleilla valitun presidentin kesken. Suomella olisi ollut Venäjän kanssa yhteinen ulkopolitiikka ja sodan sattuessa yhteinen puolustuspolitiikka. Valta ehti kuitenkin vaihtua Pietarissa ennen mietinnön esittelemistä väliaikaiselle hallitukselle.

Valtalaki vaikutti myös lokakuun alussa valitun eduskunnan työhön. Sosiaalidemokraatit olivat edelleen sillä kannalla, että eduskunta oli korkeimman vallan haltija Suomessa. Esillä oli m. m. kolmen valtiohoitajan valitseminen. Santeri Alkion tekemällä kompromissiesityksellä eduskunta siirsi korkeimman valtiovallan itselleen 15. marraskuuta tehdyllä päätöksellä.

Kirjallisuutta:

Itsenäistymisen vuodet. 1992. Osa 1: Irti Venäjästä. Päätoimittaja Ohto Manninen. Kirjoittajat Pertti Luntinen ja Turo Manninen. Helsinki: VAPK-Kustannus & Valtionarkisto.

Eino Ketola. 1987. Kansalliseen kansanvaltaan. Suomen itsenäisyys, sosialidemokraatit ja Venäjän vallankumous 1917. Helsinki: Tammi.

Tuomo Polvinen. 1967. Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920: I helmikuu 1917–toukokuu 1918. WSOY: Porvoo–Helsinki.

Linkkejä:

Valtalaki ja eduskunnan hajotus. Eduskunta ja itsenäistyminen 1917 -tietopaketti. 

Turo Manninen, Vuoden 1917 valtalaki – taustoja ja vaikutuksia. Luento Yrjö Mäkelin -seuran järjestämässä seminaarissa ”Valtalaki 90 vuotta – Yrjö Mäkelin ja Suomen itsenäisyys ” 4.9.2007 Oulussa.