Huttunen, Evert
Evert Huttunen (1884–1924) toimi lehtimiehenä ja kansanedustajana. Oikeistososialisti ja itsenäisyysmies Huttunen on unohdettu nimi Suomen ja jopa Suomen työväenliikkeen historiassa, vaikka hän oli keskeinen vaikuttaja niin Venäjä-suhteiden hoitamisessa kuin kamppailussa sosialidemokraattisen puolueen suunnasta vuonna 1917 tammikuun 1918 vallanottoon saakka.
Huttunen oli syntynyt Inkerinmaalla 1884 ja käynyt vain kyläkoulun. Hänestä tuli viipurilaisen Työ-lehden toimittaja 1907 ja 1911 päätoimittaja. Huttunen valittiin eduskuntaan vuoden 1916 vaaleissa, joissa sosialidemokraatit saivat enemmistön, ensimmäisinä maailmassa.
Huttunen pääsi venäjänkielentaitoisena heti mukaan Suomen ja Venäjän suhteen järjestelyyn. Hän oli huhti-toukokuun vaihteessa puolueen valtuuskunnassa yhdessä puoluesihteeri Matti Turkian ja Edvad Gyllingin kanssa ottamassa selvää venäläisten sosialistiryhmien suhtautumista Suomen itsemääräämissoikeuden laajentamiseen. Sosialistiryhmistä vain bolševikit, jotka olivat silloin vielä vähäinen oppositioryhmä, olivat valmiit tunnustamaan jopa lopullisen eron. Valtuuskunta tapasi vapun jälkeisenä päivänä bolshevikien johtajat V. I. Leninin ja Grigori Zinovjevin, jotka olivat juuri saapunet maanpaosta Venäjälle. Meshevikien ja sosialivallankumouksellisten mielestä lopullinen ratkaisu kuului perustuslakia säätävälle kansalliskokoukselle.
Neitsytpuhe eduskunnassa
Maaliskuun vallankumouksen jälkeen ensimmäinen eduskunnalle annettu lakiesitys koski venäläisten oikeutta harjoittaa elinkeinoja Suomessa. Lain lopullisessa käsittelyssä 24.5. laki hyväksyttiin yksimielisesti Huttusen käyttäessä ainoan puheenvuoron. Se oli samalla hänen neitsytpuheensa. Pitkä puheenvuoro oli kuin luento eikä koskenut lain sisältöä vaan sitä, miten se olisi vahvistettava.
Ajankohta oli tarkoin harkittu, sillä päivälleen 10 vuotta aiemmin oli yksikamarinen eduskunta pitänyt ensimmäisen istuntonsa. Muuten ei merkkipäivää eduskunnassa huomioitukaan. Huttunen saattoi näin arvioida eduskuntatyön vaatimattomia tuloksia, koska viimeinen sana oli aina Pietarissa.
Huttunen käsitteli Suomen ja Venäjän suhteita laajemminkin, ja hän sanoi keskustelleensa useimpien Venäjän hallitusten jäsenten kanssa, joiden mielipide Suomen suhteen jakautui. Ongelmana oli vahva mies Aleksandr Kerenski, joka sotaministeriksi tultuaan oli muuttanut käsityksiään. Uusi kansanedustaja Huttunen saattoi sanoa: keskustelin viimeksi Kerenskin kanssa toissailtana tästä vahvistamiskysymyksestä eli eduskunnan ottamasta uudesta kannasta. (Keskustelu tapahtui sotilaitten tilaisuudessa Helsingissä, jonne Kerenski oli tullut sotaintoa kohottamaan.) Tällöin ”katkaisi sotaministeri äkkiä keskustelun ja ilmoitti lyhyesti, että keskustelu asiasta on hyödytön, koska tämä eduskunnan päätös sisältää vallankumouksen”.
Kiista koski sitä, että eduskunnassa enemmistönä olevat sosialidemokraatit alkoivat ottaa etäisyyttä Venäjän uusiin vallanpitäjiin. Maaliskuussa kaikki olivat hyväksyneet väliaikaisen hallituksen keisari-suuriruhtinaan vallan perijäksi. Nyt sosialidemokraatit alkoivat lähettää lakeja Pietariin vahvistettavaksi sillä lisäyksellä, että niiden ”lopullisesta vahvistamisesta määrätään eduskunnan myötävaikutuksella”
Valtalain arkkitehti
Huttunen joutui kesällä 1917 suorastaan ratkaisevaan asemaan Suomen sisäistä itsenäisyyttä tarkoittaneeseen valtalakiin vievällä tiellä. Huttunen oli yhdessä Ali Aaltosen kanssa Pietarissa pidetyssä työläisten- ja sotilasneuvostojen edustajakokouksessa esittämässä Suomen sosialidemokraattien tavoitteet. Lopullinen tavoite oli puoluekokouksen juuri tekemän kannanoton mukaan täydellinen itsenäisyys. Huttunen esitti omat teesinsä, jotka vaikuttivat asian esittelijän menševikki Raphael Abramovitsin tekemään ehdotukseen.
Siinä kaikki Suomen sisäiset asiat siirrettäisiin välittömästi suomalaisten itsensä ratkaistavaksi. Ulkopolitiikka ja puolustuskysymykset jäisivät vielä Venäjän toimipiiriin, ja ne ratkaistaisiin lopullisesti pian valittavassa perustuslakikokouksessa. Siellä menševikit lupasivat tukea tätä kongressin päätöstä. Perustuslakikokous ei kuitenkaan koskaan pääsyt alkua pidemmälle, kun vaaleissa vähemmistöön jääneet bolševikit hajottivat sen alkuunsa.
Kysymys keisari-suuriruhtinaalle kuuluneiden oikeuksien vähäisestä siirtämisestä senaatille sai eduskunnassa uuden käänteen, kun Helsinkiin levisi heinäkuun puolivälissä vääriä tietoja siitä, että Pietarissa olisi tapahtunut kumous ja väliaikainen hallitus olisi kukistettu. Sosialistienemmistöisen eduskunnan enemmistö rohkaistui säätämään heinäkuun 18. päivänä äänin 136–55 esitystä paljon pidemmälle menevän ns. valtalain. Päätöksen takana olivat sosialidemokraattien lisäksi maalaisliitto ja lähes sama määrä porvarillisia ns. itsenäisyysmiehiä. Sen mukaan kaikki Suomen asiat siirrettäisiin suomalaiselle elimelle, nimittäin eduskunnalle itselleen. Ulko- ja sotilasasiat jäisivät vielä Venäjän hoidettavaksi.
Eduskunnan päätös oli yhdenmukainen neuvostojen kongressin päätöksen kanssa. Olennaiset elementit: Suomen sisäiset asiat heti ja niiden siirto nimenomaan eduskunnalle eikä senaatille ja ulkopolitiikan jääminen pois, olivat samoja. Huttusen-Abramovitsin ”kompromissi” loi siis pohjaa valtalaille. Valiokunnan uuden mietinnön perusteluissa heinäkuun alussa mainittiin muutoksen syyksi muuttuneet olosuhteet, ja nuo ”muuttuneet olosuhteet” olivat juuri sanottu ”kompromissi”.
Vastaus valtalakipäätökseen tuli Pietarista nopeasti; väliaikaisen hallituksen johtoon noussut Kerenski hajotti eduskunnan. Uusissa vaaleissa sosialistit menettivät enemmistön, ja itsenäisyyspolitiikan johto jäi porvareiden tehtäväksi.
Sosialidemokraatit jätettiin syrjään, mutta he pohjustivat omalta osaltaan tunnustuksen saamista Venäjän uusilta vallanpitäjiltä.
Itsenäisyyttä varmistamassa
Huttunen oli joulukuussa 1917 kahdessakin eri lähetystöstä Pietarissa. Joulukuun 9. päivänä puheenjohtaja Kullervo Manner, Huttunen ja Eetu Salin tapasivat Leninin ja kansallisuusasiain komissaari J. V. Stalinin Smolnassa. Huttunen luki heille eduskunnan joulukuun 6. päivänä hyväksymän ponnen ja sosialistien sitä (sen toteuttamistapaa) vastaan esittämän ponnen. Suomalaiset kysyivät, miten bolševikit suhtautuivat eduskunnan julistukseen. Lenin sanoi, että he tunnustavat Suomen oikeuden riippumattomuuteen. Lenin tiedusteli, olivatko suomalaiset ajatelleet, miten kansan tahto itsenäistymisessä mitattaisiin: eduskunnassako vaiko kansanäänestyksessä. Huttunen vastasi kiertäen sanoen kansan joka tapauksessa kannattavan itsenäisyyttä. Lenin kysyi, aikovatko sosialistit ”jatkaa vallankumousta”. Manner vastasi tähän, että ”puolue varustautuu kyllä, mutta mitään päätöstä ei ollut tehty. Hän piti mahdollisena, että olosuhteet ajavat työläiset vallankumoukseen, jolloin sosialidemokraatit tuskin pysyisivät syrjästäkatsojina.” Suomalaisten kysyttyä, miten suhteet pitäisi järjestää, Lenin teki yllättävän esityksen, että suomalaiset laatisivat luonnoksen venäläisen veljespuolueen nimissä ja se voisi olla tarkoitettu joko puolueelle tai hallitukselle.
Luonnoksen valmistelujen jälkeen seuraava lähetystö saattoi lähteä Pietariin vasta 26. päivä joulukuuta. Mukana olivat Kullervo Manner, Edvard Gylling ja Evert Huttunen sekä K. H. Wiik. Valtuuskunta tapasi Leninin 27. 12. iltapäivällä. Lenin ilmoitti jälleen kerran puolueensa muuttumattoman kannan, jonka mukaan se ja neuvostohallitus tunnustivat Suomen kansan täydellisen itsemääräämisoikeuden, jos myös työläiset sitä halusivat.
Lenin ihmetteli jälleen, miksi suomalaiset eivät tee vallankumousta, vaikka heillä on valtit käsissään: luja organisaatio ja venäläisen sotaväen tuki. Tähän kysymykseen suomalaiset eivät nytkään antaneet suoraa vastusta. Lähetystö tapasi seuraavana päivänä puolelta päivin ulkoasiankomissaari Lev Trotskin. Tämä vahvisti sen, että tunnustus tulee heti, kunhan vain senaatti sitä pyytää.
Lenin ilmoitti myöhemmin samana päivänä senaatin valtuuskunnalle, että tunnustus tulee heti kun sitä kysytään. Asia sai sinettinsä, kun senaatin puheenjohtaja P. E. Svinhufvud sai kansankomissaarien neuvoston tunnustuspaperin vuoden 1917 viimeisinä hetkinä.
Huttusella oli muutenkin asema ulkopoliittisissa asioissa. Kun eduskunta valitsi tammikuussa 1918 (sosialidemokraattien joulukuun 6.päivän ponnen mukaisesti) aivan uuden valiokunnan, ulkoasianvaliokunnan, tuli hänestä sen jäsen. Lisäksi eduskunta ehti valita seitsemän suomalaista Suomen eroa käytännössä toteuttavaan sekakomiteaan Huttusen ollessa yksi jäsenistä. Kaikki neljä porvarillista olivat arvovaltaisia, eduskunnan ulkopuolisia mm. J. K. Paasikivi. Sosialistien edustajat olivat taas kaikki kansanedustajia: senaatin talousosaston edellinen puheenjohtaja eli pääministeri Oskari Tokoi, puolueen päälehden Työmiehen päätoimittaja Edvard Valpas ja Evert Huttunen.
Eduskunnan päätös valinnasta oli yksimielinen, ja sellaisena harvinainen ja sai suurta julkisuutta. Mutta se oli vain viime häivähdys. Samaan aikaan eduskunta teki päätöksen lujan järjestysvallan luomisesta ja pian sen viimeinen istunto päättyi Edvard Gyllingin kehotukseen porvareille virittää laulu: Syttynyt on sota julma.
Parlamentarismin puolustaja
Vaikka Huttunen olikin muiden sosialidemokraattien tapaan tyytyväinen bolševikkien suhtautumiseen Suomen eroamiseen, hän ei ollut alkuunkaan ideologisesti bolševikkimielinen. Tätä kuvaa hyvin hänen lausuntonsa valuuttakiistan yhteydessä: Miehet vaihtuvat – sama politiikka jatkuu. Toisaalta bolševikkien kanssa voitiin olla yhteistyössä niin kauan, kun tavoitteet olivat yhdensuuntaiset. Mainittakoon että Huttunen saattoi lokakuun alussa Leninin Helsingistä Viipuriin Pietariin siirtymistä varten. Matkalla Huttuselle selvisi, että Suomen itsenäistyminen oli mahdollista kahdella ehdolla: ensiksikin Leninin piti päästä valtaan Venäjällä ja toiseksi Saksan piti pakottaa Venäjä alueellisiin ja muihin myönnytyksiin (vrt. Brest-Litovsk).
Huttusella oli itsenäisyyspoliittisen roolin lisäksi myös sisäpoliittinen tavoite, sen torjuminen, ettei Suomi lähtisi bolševistisen kumouksen tielle. Heti uuden eduskunnan kokoonnuttua Huttunen alkoi esittää omia kantojaan ryhmän kokouksissa, ja hänet valittiinkin politiikan teon keskiöön, valmistavaan valiokuntaan yhdessä puolueen kärkinimien Kullervo Manner, O.W. Kuusinen, Yrjö Sirola, Edvard Gylling ja K. H. Wiik kanssa.
Pietarissa 7. marraskuuta tapahtunut bolševikkikumous pani porvarilliset pyrkimään eroon Venäjästä ja toi samalla kumouksen nurkan taakse. Eduskunnan puhemiehistö esitti heti 8.11., että keisari-suuriruhtinaalle ennen kuulunut valta siirrettäisiin valtionhoitajakunnalle. Päätös hyväksyttiin oikeiston asetuttua kannattamaan sosialidemokraattien esittämää ns. Me vaadimme -julistusta, joka oli lakiteknisesti mahdoton. Huttusen mielestä olisi pitänyt tyytyä esittämään julistus pienissä paloissa, ensimmäisenä niistä valtalain voimaansaattaminen. Hän esitti eduskunnan äänestyksen jälkeen ryhmän kokouksessa jopa kirjallisesti eriävän mielipiteensä, mikä oli hyvin harvinaista.
Näin maalaisliiton välittävä ehdotus putosi pois ja heidän oli äänestettävä lopullisessa äänestyksessä vallan siirtämistä valtionhoitajakunnalle. Tästä suuttuneena maalaisliittolaiset kieltäytyivät vaalin suorittamisesta. Maalaisliitto pyrki nyt kompromissin rakentamiseen sosialidemokraattien kanssa, ja Huttunen oli ryhmässä kaikkein voimakkaimmin yhteistyön kannalla. Vastaukseksi maalaisliiton kirjeeseen, johon kuului korkeimman vallan haltijan lisäksi myös hallituskysymys, vastattiin Edvard Valpas-Hännisen ehdotuksesta siten, että luvattiin tukea mitä tahansa esitystä, joka siirtää vallan eduskunnalle, mutta hallituskysymyksestä ei vielä voitu sanoa mitään. Vastaus merkitsi irtautumista suurlakon aikaisesta keskusneuvoston määräysvallasta, mutta antoi maalaisliitolle mahdollisuuden kahden kysymyksen haltijana peluuttaa vasemmistoa ja oikeistoa toisiaan vastaan.
Seuraava päivänä 15.11. Santeri Alkio esitti, että valta siirtyisi toistaiseksi eduskunnalle. Huttusen mielestä olisi pitänyt tältä pohjalta vastata niin, että valta olisi eduskunnalla (aina) uuden hallitusmuodon säätämiseen saakka. Mutta ryhmä päätti Valppaan esityksestä esittää oman ehdotuksensa. Kun se lähti valtalain voimassaolemisesta, ei puhemies ottanut sitä äänestykseen.
Sosialidemokraatit olivat päättäneet selvin numeroin kannattaa oman ehdotuksen pudotessa pois maalaisliiton ehdotusta, joka tuli hyväksytyiksi äänin 127–66. Valtalakirintama oli viimeisen kerran koolla. Ulko- ja sotilaspolitiikkaan ei nyt tehty varauksia, kuten vain sisäistä itsenäisyyttä koskevassa valtalaissa heinäkuussa oli tehty, joten Suomi oli asiallisesti ottaen julistautunut itsenäiseksi. Valitettavasti suurlakon aikana lehdet eivät ilmestyneet, joten mitään innostusta tuo päätös ei voinut herättää. Itsenäistyminen oli myös ulkovaltoja ajatellen vajavainen, ja niin se piti ottaa uudelleen joulukuun alussa.
Puolue ennen kaarteja
Suurlakko saatiin loppumaan lupaamalla valheellisesti punaista senaattia. Se oli ollut tavallaan vallanoton esinäytös, ja sen aikana tapahtuneet väkivaltaosuudet ja murhat veivät maalaisliiton valitsemaan porvarillisen leirin. Tie kansalaissotaan oli avoinna ikävänä mahdollisuutena.
Suurlakon aikana oli kypsynyt ajatus siitä, että piti kutsua koolle ylimääräinen puoluekokous ratkaisemaan polttava menettelytapakysymys: pitäytyäkö edelleen parlamentaarisella tiellä vain lähteäkö vallanoton tielle. Kokouksen päätös oli Kuusisen alustuksen pohjalta epäselvä jättäen kysymyksen avoimeksi ja jättäen ratkaisun puolueneuvoston ja eduskuntaryhmän yhteisesti päätettäväksi. On selvää, että Huttunen vastusti vallanottoa ja jätti epäselvään päätökseen oman vastalauseensa. Kumouksen tielle lähtemistä hän kuvaa kansalaissotatiliteossaan. Kun mainitut elimet sivuutettiin vallanotossa, oli kumous Huttusesta ”vähemmistön vallankaappaus puolueessa, rikos puoluekokouksen päätöksiä vastaan”.
Huttunen irtautui politiikan teosta ja hän selvensi näkemyksiään puolueen suunnasta tammikuussa useassa Työ-lehden artikkelissa, jotka uutisoitiin laajasti porvarillisissa lehdissä. Tammikuun 11. päivänä julkaistiin lähtölaukauksena kirjoitus: Punainen kaartiko vai sosialidemokratinen puolue? Kirjoitussarja huipentui 18. ja 19. päivinä tammikuuta 1918 julkaistun laajaan alakertaan: Mietteitä nykyisen tilanteen johdosta. Siinä Huttunen toi kaiken julki kuin varoituksena vastapuolelle.
Huttusen mielestä ei ole lähdettävä Venäjän tielle, eikä maan asioiden hoitoa olisi vallankumouksella otettava työväestön käsiin: ”Tämä ohjelma sellaisessa valtiossa, jossa on yleinen, salainen ja välitön äänioikeus sekä sen lisäksi yksikamarinen eduskuntajärjestelmä, tämä ohjelma tietää täydellistä p a r l a m e n t a r i s m i s t a luopumista ja siirtymistä antiparlamentarismin tielle ja kuten voi ymmärtää, l u o k k a d i k t a t u u r i i n.” (Harvenn. E.H.)
Artikkelin alku oli kuin selkokielistä tekstiä porvareille, ja muu osa oli marxismin käsitteiden avulla tapahtunut teilaaminen vallankumouksen mahdottomuuteen Suomessa edes venäläisten pistimien turvin. ”Porvaristo astuisi sen jälkeen vastavallankumouksen tielle ja ottaisi kenties hyvinkin verisesti takaisin sen, mitä se on menettänyt. Siinä rytäkässä saattaisi joutua vaaraan muutakin työväenluokalle kallista”, varoittelee Huttunen.
Erossa kapinasta
Huttunen ei tietenkään ottanut vastaan kapinan puhjettua hänelle tarjottuja virkoja sen enempää Helsingissä kuin Viipurissakaan vastaan, ja hän erosi myös päätoimittajan tehtävästä. Konfliktista uusien punaisten vallanpitäjien kanssa hän selvisi sattumalta. Venäjälle lähetettiin kaikkiaan kolme junaa hakemaan viljaa. Työ-lehti kertoi 23. helmikuuta vahingoniloisesti, että Huttunen oli lainausmerkeissä ”määrätty” matkalle.
Huttunen jättäytyi viljanhakijoista eroon ja jäi erään suomalaisen liikemiehen palvelukseen Siperiaan. Tämä todisti kirjeessään tutkintaviranomaisille Huttusen sanoneen, että ”hän taistelee mieluummin susia kuin maanmiehiään vastaan”. Huttunen tuli Suomeen vasta kesällä 1918 ja joutui heti kuulusteltavaksi. Mitään syytettä ei nostettu, mutta Huttunen sai poistumiskiellon Viipurin alueelta. Kieltoa kesti niin kauan, että Huttunen ehti vasta seuraavien valtiopäivien alkuun 8. päivä marraskuuta 1918.
Huttunen julkaisi lähes tuoreeltaan 1918 lopussa oman tilityksensä vuoden 1918 tapahtumista nimellä: Sos.-dem. puoluejohto ja kansalaissota. Se on K. H. Wiikin ja Hannes Ryömän tilityskirjojen ohella tärkein aikalaisosallistujan puheenvuoro sosialidemokraattiselta puolelta. Hän esitteli samaa jo kirjoituksessaan Itä-Suomen Työmiehessä 26. kesäkuuta 1918.
Huttunen kuoli 29. päivä maaliskuuta vuoden 1924 vaalien alla puhujamatkalla talvisessa reessä kylmettymisen seurauksena saamaansa kuumeeseen.
Seppo Väisänen
Kirjallisuutta:
Eino Ketola. Kansalliseen kansanvaltaan, 1987.
Matti Lackman. Kullervo Manner, Kumouksellisen muotokuva, 2017.
Tuomo Polvinen. Suomi ja Venäjän vallankumous I, 1967.
Hannu Soikkanen. Kohti kansan valtaa I 1899–1917, SDP 75 vuotta, 1975.
Anthony F. Upton. Vallankumous Suomessa I osa (The Finnish revolution), 1981.
Seppo Väisänen. Evert Huttunen Oikeistososialisti idänsuhteiden hoitajana 1917. Tiennäyttäjät 3. osa, 1969.