Lokakuussa 1917 valitun eduskunnan sosiaalidemokraatit 1918 ja heidän myöhemmät vaiheensa

Sosiaalidemokraattinen puolue kärsi lokakuun alussa 1917 pidetyissä eduskuntavaaleissa yhdentoista paikan tappion ja sai enää 92 paikkaa. Ehdoton enemmistö oli menetetty, mutta asema suurimpana puolueena säilyi. Valitut eivät tienneet, mikä heitä odotti.

Venäjällä alkanut bolševikkivallankumous ja marraskuun suurlakko osoittivat, että Suomen sosiaalidemokraattinen puolue oli sisäisesti jakautunut. Vasen laita seurasi bolševikkien toimintaa ihaillen ja oli valmis noudattamaan heidän esimerkkiään, kun taas muut suhtautuivat ajatukseen epäillen. Marraskuun lopulla 1917 pidetty puoluekokous linjasi, että vallankumoukseen voitiin ryhtyä vain siinä tapauksessa, että puolueen eduskuntaryhmä ja puolueneuvosto olisivat asiasta yksimielisiä.

Tammikuun lopussa 1918 puolueen ja ammattiyhdistysliikkeen johto sekä punakaarteina paremmin tunnetut työväen järjestyskaartit ohjasivat työväenliikkeen vallankumouksen tielle. Kenttä noudatti näennäisen ehyenä johdon kutsua. Eri kannalla olleet joutuivat Etelä-Suomessa alistumaan tapahtuneiden tosiasioiden edessä.

Työväenliikkeen eliittiä

Kansanedustajat olivat osa työväenliikkeen parhaimmistoa, sen koulutetuinta ja pystyvintä eliittiä. Kun kumousliikkeen johto alkoi rakentaa maalle uutta punaista hallintokoneistoa, tätä joukkoa ei ollut varaa jättää käyttämättä. Eduskunnalla piti olla istunto maanantaina 28.1.1918, joten melkein kaikki kansanedustajat olivat vallankumouksen alkaessa Helsingissä. Vain Antti Mäkelin ja Julius Nurminen olivat ottaneet lomaa ja matkustaneet kotipaikoilleen, Mäkelin Kuopioon ja Nurminen Sortavalaan. Molemmat joutuivat siellä pian valkoisten käsiin ja vangittiin.

Helsingissä ne, jotka eivät itse kuuluneet kumousjohtoon, saivat kohta kutsun Senaatin linnaan, missä uuden hallituksen jäsenet tarjosivat heille virkoja ja toimia kansanvaltuuskunnan osastoissa, keskusvirastoissa tai valtion sotavoimaksi julistetussa punakaartissa. Vastahakoisten vastarinta yritettiin murtaa vetoamalla heidän solidaarisuuteensa työväenliikettä kohtaan ja lopuksi uhkaamalla, että heitä muussa tapauksessa kohdeltaisiin vastavallankumouksellisina. Kun kansanedustaja Yrjö Mäkelin esitti varauksia ja vastaväitteitä, punainen sisäministeri Eero Haapalainen ilmoitti, että ”nyt ei kysytä, nyt käsketään”.

Moni kansanedustaja teki selväksi, ettei kannattanut vallankumouksellista menettelyä, mutta suurin osa suostui silti ottamaan vastaan jonkun tarjotuista tehtävistä. Tohtori Edvard Gylling ja maisteri K.H. Wiik olivat vastustaneet vallankumousta, kun siitä oli sos.dem. puoluetoimikunnassa päätetty, mutta katsoivat silti velvollisuudekseen olla mukana. Gylling liittyi kansanvaltuuskuntaan raha-asiain valtuutettuna, nykytermein valtiovarainministerinä. Kielitaitoinen Wiik puolestaan toimi Yrjö Sirolan oikeana kätenä punaisessa ulkoministeriössä.

Keskushallinto tukeutui kansanedustajiin

Punaisen Suomen keskushallinto rakentui suureksi osaksi sos.dem. kansanedustajien varaan. Kansanvaltuuskuntaan tuli heti alussa seitsemän kansanedustajaa, ja vielä kaksi, kun hallitusta maaliskuun alussa laajennettiin. Lakiasäätäväksi elimeksi eduskunnan tilalle muodostettiin työväen pääneuvosto, jossa oli 40 jäsentä ja 29 varajäsentä. Tässä oli tarjolla tehtävä, joka luontui erityisen hyvin entisille kansanedustajille. Yhteensä 14 edustajaa suostui tai suostuteltiin ryhtymään pääneuvoston jäseneksi ja 16 varajäseneksi.

Monet myös palvelivat kansanvaltuuskunnan osastoissa, siis punaisissa ministeriöissä, taikka keskusvirastojen tilalle perustetuissa neuvostoissa. Muutamat kiinnitettiin punakaartin hallintoon, ja edustaja Juho Lautasalo johti Ikaalisten esikunnasta käsin taistelua. Jotkut sijoittuivat punaiseen paikallishallintoon vaikkapa lääninvaltuuskunnan (lääninhallitus) esimiehenä tai vallankumousoikeuden puheenjohtajana.

Alun toistakymmentä kansanedustajaa vältteli parhaansa mukaan kaikkea osallistumista, ja kaksi onnistui pyrkimyksessään erityisen hyvin. Helsinkiläinen Matti Paasivuori ja viipurilainen Evert Huttunen kieltäytyivät ehdottomasti punaisten heille tarjoamista viroista. Paasivuori, entinen senaattori, ilmoitti, ettei halunnut tulla hirtetyksi. Huttunen koki Viipurissa olevansa mielipiteidensä vuoksi hengenvaarassa ja laittautui Venäjälle, tehtävänään hankkia maahan elintarvikkeita.

”Oikeutta” ja oikeutta

Valkoisten päästyä voitolle seurasi tilinteon hetki. Viisi kansanedustajaa menetti kohta henkensä vankileireissä järjestetyissä teloituksissa. Juho Lehmus jäi valkoisten käsiin Tampereella, Juho Hakkinen, Samuel Häkkinen, Vilho Lehokas ja Juho Rikkonen Viipurissa. Heidät luettiin kansanedustajina kapinaliikkeen johtomiehiin, ja pikainen tuomio oli sen mukainen. Ratkaisevassa asemassa olivat alkuvaiheessa valkoisten päämajan kullekin paikkakunnalle nimeämät komendantit. Työväen pääneuvoston jäsenenä toiminut helsinkiläinen maalari G. V. Johansson päätti epätoivoissaan itse päivänsä.

Kun eduskunta 15.5.1918 kokoontui, laskettiin, että 43 sos.dem. ryhmän jäsentä oli jäänyt valkoisten vangiksi ja 42 oli tietymättömissä. Jäljellä oli tynkäeduskunta, johon kuului aluksi vain 108 porvarillista edustajaa sekä ainoana sosiaalidemokraattina Matti Paasivuori. Palattuaan Venäjältä myös Evert Huttunen otti paikkansa eduskunnassa. Raskaisiin rikoksiin syyllistyneitä punavankeja säilytettiin aluksi Suomenlinnassa ja Isossa Jauhosaaressa, mutta lopuksi kansanedustajat koottiin Sörnäisten kuritushuoneeseen. Heidän juttunsa käsiteltiin valtiorikosoikeudessa, josta eduskunta oli säätänyt toukokuun lopussa lain.

Kun sos.dem. puoluekokous oli marraskuussa 1917 päättänyt, että vallankumoukseen voitiin ryhtyä vain eduskuntaryhmän ja puolueneuvoston yhteisellä päätöksellä, valkoiset viranomaiset lähtivät aluksi siitä, että sos.dem. eduskuntaryhmän oli täytynyt tehdä asiasta päätös. Näin vangittuja edustajia ei haluttu tuomita yksin kappalein ja erikseen, vaan ryhdyttiin valmistelemaan juttua Suomen valtio vastaan sos.dem. eduskuntaryhmä.

Tutkintoasiain päällikkö Gustaf Aminoff määräsi neljä juristia suorittamaan vangittujen edustajien kuulustelut, nimittäin hovioikeudenneuvokset K.A. Brunoun ja T.W. Boismanin sekä varatuomarit Aarne Castrénin ja Alfred Forssin. Päiväkausia kestäneiden perusteellisten kuulustelujen nojalla tutkintotuomarit päätyivät tulokseen, ettei sos.dem. eduskuntaryhmä ollut tehnyt päätöstä vallankumouksesta. Eduskuntaryhmä oli liian maltillisena ohitettu, ja kohtalokkaan ratkaisun olivatkin tehneet puoluetoimikunta ja puolueneuvosto.

Vangituille kansanedustajille luettiin 12.10.1918 tuomiot yhdessä ja samassa valtiorikosoikeuden 28. osastossa, kuitenkin niin, että kukin sai oman yksilöllisen tuomionsa. Keskeisissä tehtävissä toimineiden katsottiin syyllistyneen sekä valtio- että maanpetokseen, ja heille langetettiin kuolemantuomioita, elinkautistuomioita ja pitkiä kuritushuonetuomioita. Vähiten syylliset saivat ehdollisia kahden tai kolmen vuoden vapausrangaistuksia ja laskettiin vapaalle jalalle. Kaikkiin tuomioihin sisältyi kuitenkin kansalaisluottamuksen menetys, mikä tarkoitti, etteivät vapaalle jalalle lasketutkaan voineet heti palata eduskuntatyöhön.

Syytettyjen puolustusta hoitivat yleensä varatuomarit Väinö Hakkila, Eino Pekkala ja Heikki Ritavuori. Kaikki tuomiot päätyivät joko alistus- tai valitusteitse valtiorikosylioikeuden tarkistettaviksi, ja ylioikeus korjaili useimpia niistä. Se hylkäsi järjestään syytteet maanpetoksesta ja katsoi kansanedustajien syyllistyneen lähinnä yllytykseen, valtiopetoksen valmisteluun ja valtiopetokseen. Näin ankarimmat tuomiot lievenivät ja lievimmät rankkenivat. Ylioikeus antoi päätöksensä marraskuun lopulla ja joulukuun alussa 1918.

Paluu politiikkaan

Olot vankileireillä olivat ankeat. Kolme kansanedustajaa menehtyi niissä nälkään ja tauteihin jo ennen kuin ehtivät tulla tuomituiksi ja vielä kuusi tuomion saatuaan. Vankilasta päästyään sos.dem. kansanedustajat palasivat yleensä entisiin ammatteihinsa. Monet olivat ansainneet leipänsä toimittajina, ja työväenlehdistö tarvitsi edelleen tekijänsä. Niille, jotka syystä tai toisesta eivät voineet palata entisiin tehtäviinsä, tarjosi toimeentulon mahdollisuuksia ns. edistyksellinen osuustoimintaliike.

Kun eduskunta sääti yhä uusia armahduslakeja ja tasavallan presidentti käytteli henkilökohtaista armahdusoikeuttaan, entiset kansanedustajat vapautuivat melko pian vankiloista, saivat takaisin kansalaisoikeutensa ja pystyivät palaamaan politiikkaan. Työväenliike oli menettänyt vallankumousyrityksessä suuren osan kaadereistaan ja tarvitsi kipeästi jäljelle jääneitä. Matti Paasivuoren ja Evert Huttusen eduskuntaura jatkui keskeytyksettä maaliskuussa 1919 valitussa uudessa eduskunnassa. Seuranneina vuosina ja vuosikymmeninä heidän lisäkseen vielä seitsemäntoista vuoden 1917 sos.dem. kansanedustajaa asetettiin ehdolle ja äänestettiin takaisin eduskuntaan. Monet toimivat vuosien varrella myös tasavallan presidentin valitsijamiehinä.

Matti Paasivuori oli istunut Oskari Tokoin senaatissa vuonna 1917 ja palveli taas ministerinä Väinö Tannerin hallituksessa vuosina 1926–1927. Työväen pääneuvostoonkin kuulunut muurari Erkki Härmä kohosi 1940-luvun lopulla ensin kansanedustajaksi, sitten ministeriksi ja lopulta Turun ja Porin läänin maaherraksi. Onnekkaisiin kuului myös maisteri K. H. Wiik. Hän oli osallistunut vallankumousyritykseen tuntuvalla panoksella, mutta vältti piileskelemällä kaikki seuraamukset ja palveli sitten pitkään sos.dem. puolueen puoluesihteerinä.

Venäjälle siirtyneiden kohtalot

Nelisenkymmentä kansanedustajaa oli vallankumouksen loppuvaiheessa paennut Neuvosto-Venäjälle, minne useimmat myös jäivät. Ensimmäisiin tehtäviin siellä kuului Suomen Kommunistisen Puolueen perustaminen elo- ja syyskuun vaihteessa 1918. Venäjällä omaksutun yksipuoluejärjestelmän takia puolueeseen liittyminen taikka sen kannattaminen oli ehdoton välttämättömyys kaikille, jotka halusivat jäädä maahan.

Ne, joille leniniläinen kommunismi edusti liian jyrkkää marxismia, joutuivat ennen pitkää poistumaan Venäjältä. Anton Huotari, Ville Kiviniemi, Hilja Pärssinen, Edvard Valpas, Eemeli Paronen, Aatto Sirén, Jussi Tirkkonen, Juho Vuoristo ja Heikki Välisalmi palasivat Suomeen, kun taas Oskari Tokoi päätyi Muurmannin kautta Yhdysvaltoihin. Valtiorikosoikeudet ehtivät ennen lakkauttamistaan 31.5.1920 tuomita neljä ensiksi mainittua. Muiden syyllisyyttä arvioivat sitten taas hovioikeudet, joille valtio- ja maanpetosjuttujen käsittely yleensä kuului.

Monet Venäjälle jääneet hoitelivat 1920- ja 1930-luvulla erilaisia tehtäviä Karjalan autonomisessa sosialistisessa neuvostotasavallassa, jota rakennettiin Suomen itärajan takana Edvard Gyllingin johdolla. Toimittajina suomenkielisissä lehdissä, opettajina suomenkielisissä oppilaitoksissa, kirjastonhoitajina, kirjanpainajina ja vastaavissa toimissa he muodostivat siellä eräänlaisen eliitin, kuten Suomen työväenliikkeessä aiemmin. Ehkä tästäkin syystä J. V. Stalinin aloittamat etniset puhdistukset kohdistuivat täydellä voimallaan heihin.

Ainakin kuusi entistä kansanedustajaa vangittiin vuosina 1937–1938 ja tuomittiin tekaistuin perustein ammuttavaksi. Tohtori Edvard Gyllinginkin elämä päättyi 14.6.1938 niskalaukaukseen Kommunarkan teloituspaikalla Moskovassa. Vähintään kahdeksan entistä kansanedustajaa tuomittiin pakkotyöhön ja katosi vankileirien saaristoon. Jotkut olivat, ehkä onnekseen, ehtineet kuolla jo aiemmin, ja muutamat, kuten Otto Wille Kuusinen, välttivät tavalla tai toisella puhdistukset. Kaikista emigranteista juuri Kuusinen teki näyttävimmän uran ensin kommunistisessa internationaalissa (Komintern) ja sitten Venäjän kommunistisessa puolueessa. Tekaistuin perustein tuomittujen maine palautettiin yleensä Stalinin kuoltua.  Kysymyksessä oli eräänlainen neuvostovaltion anteeksipyyntö, josta vainajille itselleen oli vähän iloa.

Perustiedot kaikista kansanedustajista löytyvät teoksesta Suomen kansanedustajat 1907–2000, osat I–II, Eduskunta 2000. Valtiorikosylioikeudessa (VRYO) tuomittujen edustajien asiakirjavihot ovat luettavissa internetin välityksellä Kansallisarkiston digitaaliarkistossa. Oheisesta ryhmän jäsenten esittelyn lopussa on linkki kunkin edustajan asiakirjoihin. Ylioikeuden päätökset löytyvät nekin digitoituina niteistä Valtiorikosylioikeuden päätöstaltiot Da:25, 26 ja 28. Venäjälle siirtyneistä on tietoja Eila Lahti-Argutinan teoksessa Olimme vieras joukko vaan. Venäjänsuomalaiset vainouhrit Neuvostoliitossa 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun (Vammala 2001).

Juhani Piilonen

Linkkejä:

Lokakuun 1.–2. päivinä 1917 valitun eduskunnan sosiaalidemokraattisen ryhmän jäsenet