Jääkärien paluujuhla oli suurtapaus Vaasassa

Vaasaan saapunut jääkärien pääjoukko otettiin 25. helmikuuta vastaan innostuneesti Vaasassa. Seuraavana päivänä oli vuorossa näyttävä paraati.

Jääkäreitä oli tullut Suomeen vuoden 1917 lopulta lähtien. Heitä palveli kouluttajina ja sisällissodan sytyttyä rintamalla. Kapteeni Aarne Sihvo toimi helmikuun puolivälistä alkaen Karjalan rintaman komentajana.

Pääosa jääkäreistä oli sodan alkaessa kuitenkin yhä nykyisen Latvian alueella. Jääkäreiden 85-miehinen etujoukko saapui 18. helmikuuta majuri Harald Öhquistin johdolla olleilla Mira- ja Poseidon-laivoilla Vaasaan. Laivat toivat myös aseita valkoiselle armeijalle. Etujoukko otettiin kunnianosoituksin vastaan 19. helmikuuta.

Jääkäreiden pääjoukon matka Suomeen alkoi Libaun (Liepaja) satamasta 14.2 matkustajalaiva Arcturuksella, joka kuljetti 854 jääkäriä. Lisäksi hiililastissa olleeseen rahtilaiva Castoriin sijoitettiin 96 jääkäriä.

Jääkärien pääjoukko saapui Vaskiluodon satamaan 25. helmikuuta jäämurtaja Sammon avustama. Oli kulunut tasan kolme vuotta siitä, kun ensimmäiset pfadfinderit olivat saapuneet Lockstedtiin.

Vaasassa odotti jääkäreitä kaupunkilaisten lisäksi suuri joukko eri puolilta Valkoista Suomea tulleita vastaanottajia, jotka halusivat kuulla vihreävormuisten jääkärien kuulumisia. Vaasa-lehti toivotti jääkärit tervetulleeksi 26.2.1918:

”Jääkärit! Omistamme teille samat sydämelliset tervetulijais-toivotukset kuin etujoukollenne viikko sitten. Olkaa tervetulleet Suomen pääkaupunkiin ja kotimaahan, tervetulleet siihen taisteluun, jota me nyt täällä kukin tavallamme käymme Suomen maan, vapauden ja kansan kunnian puolesta!

Te olette poikkeuksetta täynnä intoa päästä mukaan taisteluun isänmaanne puolesta, ja ne hetket ovat varmaan aivan lähellä, jolloin tämä hartain halunne täyttyy. Samalla rakkaudella ja innostuksella kuin olemme mielessämme seuranneet teitä vieraalla maalla, tulemme myös seuraamaan teitä, kun riennätte kukistamaan maan ja kansan vihollisia. Me näemme teissä juuri sen nuorison Valiojoukon, joka on uhrautuvaisuudellaan ja tarmollaan alottanut uuden jakson kansamme vaiheissa.”

Jääkäripataljoona esittäytyi helmikuun 26. päivänä uudelle ylipäällikölleen kenraali Carl Gustaf Mannerheimille Vaasan torilla paraatissa, joka jäi pataljoonan viimeiseksi yhteiseksi. Ilkka julkaisi selostuksen jääkärien paluujuhlasta 27.2.1918. Vaasa ja Ilkka olivat sopineet ilmestymisestä vuoropäivinä sodan ajaksi, jotta tiedonvälitys säilyisi mahdollisimman katkeamattomana.

Jääkärit marssivat Vaasan torille juhlapuvuissaan ilman päällystakkeja. Suojeluskuntalaiset olivat tätä ennen asettuneet torin ympärille neliöksi. Kenraali Mannerheim puhui jääkäreille suomeksi:

Minä tervehdin teitä, jääkärit tervetulleiksi isänmaahan. Aikana jolloin Isänmaan kohtalo näytti mitä synkimmältä, uskoitte te, nuoret tulevaisuuteen. Te uhrasitte kotinne onnenne, kaikki voidaksenne rakentaa onnettomalle maallemme onnellisen tulevaisuuden. Teidän johtotähtenne ei ole johtanut teitä harhaan. Isänmaa tervehtii teissä parhaimpia poikiansa; Suomen nuori ja nouseva armeija näkee teissä sen opettajat ja tulevat johtajat. Nyi teitä odottaa suuri, mutta kunniakas työ, yli koko Suomen luoda armeija, joka voi vapauttaa Suomen ja tehdä maastamme suuren, mahtavan kansan. Olkaat tervetulleet joukkoomme. Eläköön jääkärit!”

Seurasi lyhyt kenttärukous, jonka aluksi kaikui ”Jumala ompi linnamme” torvien säestyksellä. Mustasaaren kirkkoherra, rovasti J. A. Björklund lausui suomeksi muun muassa toiveen siitä, että ”myös meille Herra hyvin tekisi ja meidän maamme hedelmänsä antaisi, että vanhurskaus sittenkin Hänen edessänsä pysyisi ja menestyisi”. Valtiovallan puolesta jääkäreitä tervehti Vaasan senaatin puheenjohtaja Heikki Renvall.

”Nyt vaaditaan enemmän ponnistusta, enemmän kylmää harkintaa, enemmän tulista tahtoa. Maan petturien kavallus tuottaa lisää tuskaa ja turmiota, mutta voitto on kuitenkin varma. Kun tämä sota on loppunut, on anarkia, kulttuuria, sivistystä vastustivat voimat myöskin tuhotut ja silloin on Suomen kansa osoittanut suorittaneensa sellaisen tehtävän, että se ansaitsee kaikkien sivistyskansojen kunnioituksen.

Tällä tervehdyksellä, osoittamalla mitä me teiltä odotamme ja mitä me tiedämme teidän tekevän, lausun teidät Suomen kansan valitseman hallituksen nimessä tervetulleiksi.” 

Linkkejä:

Jääkäripataljoona 27:n perinneyhdistys ry. 

Arcturus-laivan matka Libausta Vaasaan aluksen kapteenina toimineen Bertel Förbomin muistelemana. Vapaussodan perintö 2/2016, Merikapteeni Bertel Förbom ja jääkärit. 

Viro, Latvia ja Liettua irtautuivat Venäjästä ensimmäisen maailmansodan seurauksena

Venäjän maaliskuun vallankumouksen seurauksena Virossa, Latviassa ja Liettuassa heräsivät ensiksi toiveet autonomiasta. Imperiumin hajoamisen vauhdittuessa tavoitteeksi tuli täysi itsenäisyys. Baltian maiden itsenäistyminen toteutui vaikeiden vaiheiden jälkeen 1918–1920.

Latvialaiset, liettualaiset ja virolaiset esittävät toiveensa autonomiasta väliaikaiselle hallitukselle maaliskuussa 1917. Ne pohjautuivat kolmen kansallisuuden vuoden 1905 yleislakon aikana ilmaisemiin uudistusvaatimuksiin. Pääosa Liettuasta ja huomattava osa Latviasta olivat Saksan miehittämiä, mutta oletuksena oli, että Venäjän valta palaa vielä näillekin alueille.

Baltian kansojen vaatimusten ytimessä oli niin 1905 ja 1917 kansallisuuksien rajoja vastaava autonomia Tämän lisäksi tavoitteena olivat demokraattiset vaalit, venäläistämisen lopettamien, koulutuksen kehittäminen omalla äidinkielellä, maanjako ja kartanonherrojen ylivallan lopettaminen.

Latviassa ja Virossa oli puhjennut 1905 väkivaltaisuuksia, joiden aikana poltettiin kartanoita ja surmattiin baltiansaksalaiseen yläluokkaan kuuluneita. Venäjän armeija palautti järjestyksen kovin ottein. Baltian kuvernementeissa teloitettiin 1 315 ihmistä. Luku oli suurempi kuin missään muualla Venäjällä. Tuhansia latvialaisia ja virolaisia karkotettiin Siperiaan. Baltiassa oli voimassa sotatila vuoteen 1908 saakka.

Venäjän vuonna 1906 perustetussa valtakunnanduumassa oli edustajia myös Baltiasta. Duumaan kuului muun Jaan Tõnisson.

Ensimmäinen maailmansota ja maaliskuun vallankumous

Saksalaiset miehittivät pääosan Liettuaa ja Latvian eteläosan 1915. Saksaan sotilaskoulutukseen lähteneet suomalaiset, joista oli muodostettu jääkäripataljoona, siirrettiin rintamalle juuri Latvian alueelle. Rintamapalveluksen päätyttyä Venäjän maaliskuun vallankumouksen tapahduttua jääkärit odottivat tapahtumien kehitystä Liepajassa.

Viroon sijoitettiin Latvian eteläosista tulleita pakolaisia. Latvialaisista muodostettiin poikkeuksellisesti kansallisia kiväärirykmenttejä vuodesta 1915 alkaen. Niihin liittyi maailmansodan aikana 42 000 latvialaista.

Virolaisten asuinalueesta muodostettiin huhtikuussa 1917 yhtenäinen Vironmaan kuvernementti ja Latvian pohjoisosasta Liivinmaan kuvernementti. Tämä täytti virolaisten ja latvialaisten odotuksen ensi vaiheessa. Ajatuksena oli, että laajan autonomian saaneet Viro ja Latvia liittyvät osaksi Venäjän liittotasavaltaa.

Virossa vallitsi vuonna 1917 kaksoisvalta. Toisen valtakeskittymän muodostivat porvaripuolueiden ja maltillisten vasemmistolaisten hallitsemat maapäivät sekä paikalliset hallintoneuvostot. Niiden ohella Virossa toimi työläis- ja sotamiesneuvostoja, joiden vaikutusvalta kasvoi Virossa ja myös Latvian venäläisten hallussa olleilla alueilla kesän 1917 aikana. Yksin Virossa oli noin 100 000 venäläissotilasta vuonna 1917.

Saksalaiset miehittivät Riian syyskuun alussa 1917. Lokakuussa valtausvuorossa olivat Saarenmaa, Muhu ja Hiidenmaa. Tämän jälkeen rintamatilanne vakiintui.

Bolševikkivalta Virossa ja Latviassa

Lokakuun vallankumouksen yhteydessä Viro ja Latvian pohjoisosa joutuivat bolševikkien hallintaan. Virolaiset bolševikit estivät venäläisten toveriensa kanssa Kerenskin hallituksen apuvoimien saannin Virosta.

Venäjän perustuslakia säätävän kokouksen vaaleissa marraskuussa 1917 bolševikit saivat Virossa 40 ja Latviassa 72 prosenttia äänistä. Ääniosuus ylitti selvästi bolševikkien koko Venäjällä saaman noin neljänneksen kannatuksen. Latvia oli teollistunut ja siellä eli vahvana vuoden 1905 levottomuuksien kukistamisen muisto. Sadat tuhannet latvialaiset olivat kodittomia. Heihin vetosi bolševikkien yksinkertainen sanoma: ”Rauhaa, maata, leipää”.

Ensimmäisen bolševikkihallinnon aikana tehtiin Virossa merkittävä aluemuutos, kun Narva siirrettiin Pietarin kuvernementista osaksi Viroa.

Liettuan ja Viron itsenäisyysjulistukset

Liettua julistautui itsenäiseksi 16. helmikuuta 1918. Saksalaiset tunnustivat itsenäisyyden periaatteessa maaliskuussa, mutta pitivät maan hallinnassaan. Heidän suunnitelmissaan oli luoda Liettuasta personaaliunionin Saksaan sitoma valtio.

Liettualaiset pyrkivät puolestaan luomaan kuningaskunnan, jonka kuninkaaksi oli määrä tulla Urachin herttua ja Württembergin kreivi Wilhelm. Hän olisi käyttänyt hallitsijanimeä Mindaukas II. Saksa ei hyväksynyt liettualaisten tekemää valintaa, mutta kysymys jäi auki maailmansodan loppuun saakka.

Saksa valtasi Latvian pohjoisosan ja Viron helmikuussa 1918 sen jälkeen, kun Trotski oli ilmoittanut, että Venäjä lopettaa yksipuolisesti sotatoimet. Maapäivien nimeämä Vironmaan pelastuskomitea antoi itsenäisyysjulistuksen 24. helmikuuta 1918 Tallinnassa. Tätä ennen bolševikit olivat paenneet laivoilla Helsinkiin. Pelastuskomiteaan kuuluivat Konstantin Konik, Konstantin Päts ja Jüri Vilms. Itsenäisyysjulistus jäi vertauskuvalliseksi, sillä saksalaiset miehittivät Viron nopeasti

Viro, Latvia ja Liettua jäivät Saksan hallintaan Neuvosto-Venäjän ja Saksan Brest-Litovskissa 3.3.1918 solmiman rauhan jälkeen. Venäjä tunnusti Liettuan, Latvian eteläosan (Kuurinmaan), Riian ja Viron saarten kuuluvan Saksalle. Saksalaiset pitivät miehitysaikanaan Latvian ja Viron tiukassa otteessaan. Alueet oli määrä liittää Saksaan.

Saksan romahdus

Brest-Litovskin rauhan täydennyssopimuksella 27.8. luopui Virosta ja Latviasta. Kyse oli Leninin taktisesta siirrosta. Hän oletti alueiden palautuvan osaksi Neuvosto-Venäjää Saksan jo näköpiirissä olleen tappion jälkeen.

Maailmansodan päätyttyä Saksan tappioon Liettua julistautui tasavallaksi, jota johti aluksi kolmimiehinen puhemiehistö. Virossa aloitti toimintansa väliaikainen hallitus. Latvia julistautui itsenäiseksi 18. marraskuuta 1918.

Kaiken kolmen itsenäisyyttä tavoittelevan uuden valtion oli ryhdyttävä hallintoa ja sotaväkeä. Keväällä 1917 muodostettu Viron kansallinen rykmentti oli uskollinen uudelle hallitukselle. Karlis Ulmaniksen johtama Latvian hallitus joutui turvautumaan saksalaisten tukeen, mikä heikensi sen kannatusta latvialaisten parissa.

Saksalaiset saivat ympärysvalloilta luvan jäädä Baltiaan, jotta bolševikit eivät etenisi alueelle. Lenin julistikin Brest-Litovskin rauhan mitättömäksi ja pyrki palauttamaan bolševikkivallan Baltiassa. Vallankumouksen oli määrä levittäytyä Baltian kautta Saksaan ja muualle Keski-Eurooppaan.

Terrori ja maan kansallistaminen heikensivät kuitenkin bolševikkien saamaa tukea. Virossa bolševikkien hyökkäys uhkasi joulukuussa Tallinnaa. Suomalaisten ja englantilaisten tuella virolaiset torjuivat hyökkäyksen. Virolaiset onnistuivat kevääseen mennessä ottamaan maan komentoonsa.

Latvia pelinappulana

Latviassa bolševikkien pyrkimykset olivat lähellä onnistua, mutta Rüdiger von der Goltzin johtamat vapaehtoisista saksalaisista ja baltiansaksalaisista koostuneet joukot onnistuivat lopulta vuoden 1919 alkupuolella pysäyttämään hyökkäyksen ja aloittamaan vastahyökkäyksen. Latvian pääosa päätyi keväällä 1919 saksalaisten asettaman nukkehallituksen hallintaan. Käytännössä tavoitteena oli palauttaa baltiansaksalaisten valta-asema maassa. Väliaikaisen vallituksen pääministeri Karlis Ulmanis joutui pakenemaan.

Saksalaiset ja virolaiset tekivät yhteistyötä bolševikkien karkottamiseksi. Yhteistyö päättyi erimielisyyksiin sodanpäämääristä. Juhannuksena 1919 Viron armeijan yksiköistä ja latvialaisista vapaaehtoisista koostunut sotajoukko voitti Latvian Cesiksessä von der Goltzin komentamat saksalaiset.

Latvian tilanne ei kuitenkaan vielä rauhoittunut. Britit vaativat von der Goltzia luovuttamaan komentamiensa joukkojen päällikkyyden Venäjän vapaaehtoista länsiarmeijaajohtaneelle eversti Paul Bermondtille. Hänen unelmanaan oli palauttaa tsaarinvalta Venäjälle. Bermondt yritti ottaa vallan Latviassa, mutta maan hallitus onnistui torjumaan kaappauksen brittien tuella. Latviasta Bermondt siirtyi Liettuaan, jonka armeija onnistui tunkemaan saksalaisista koostuneet joukot Itä-Preussiin.

Rauhat Neuvosto-Venäjän kanssa

Kenraali Nikolai Judenitsin johtama Venäjän Luoteisarmeija käytti puolestaan Viroa Pietariin suuntautuneen hyökkäyksensä tukialueena. Britit pakottivat virolaiset yhteistyöhön Judenitsin kanssa. Hyökkäys epäonnistui ja virolaiset joutuivat torjumaan bolševikkien hyökkäyksen verisissä taisteluissa marras-joulukuussa 1919. Viro ja Neuvosto-Venäjä tekivät rauhan Tartossa 2. helmikuuta 1920.

Latvia valloitti tammikuussa 1920 puolalaisten avulla Latgalen alueen osana Puolan ja Neuvosto-Venäjän sotaa. Maa solmi rauhan Neuvosto-Venäjän kanssa 11. elokuuta 1920.

Bolševikit olivat yrittäneet ottaa vallan myös Liettuassa. Osassa maata toimi lyhyen aikaa Vilnassa 1919 muodostettu Liettuan ja Valko-Venäjän neuvostotasavalta. Liettua teki 12.7.1920 rauhan Leninin hallituksen kanssa. Puolalaisten kanssa Liettua joutui aseelliseen yhteenottoon, kun puolalaisaateli yritti hallituksen hiljaisesti hyväksymänä saada pakotettua Liettuan liittosuhteeseen.

Ympärysvallat tunnustivat Viron ja Latvian 26.1.1921. Liettua sai Englannin ja Ranskan tunnustuksen vasta 20.12.1922. Syynä tunnustusten viipymiseen oli usko keisarivallan paluuseen Venäjällä. Liettuan osalta tunnustusta siirsi Puolan kanssa käyty kiista Vilnasta.

Neuvostovallan osoittautuminen pysyväksi oli paradoksaalisesti Baltian maiden itsenäistymisen kannalta välttämätöntä. Venäjän valkoisten ehdottomana lähtökohtana oli ajatus Venäjän jakamattomuudesta. Bolševikkien jääminen valtaan ja Baltian maille antama tunnustus takasi niiden itsenäistymisen. Taka-ajatuksena oli palauttaa maat osaksi Neuvosto-Venäjää maailmanvallankumouksen edetessä.

Lyhyt itsenäisyys, neuvostovalta ja uusi itsenäisyys

Virosta, Latviasta ja Liettuasta tuli epävakaita demokratioita, jotka muuttuivat autoritaarisesti hallituiksi valtioiksi. 1930-luvun lopussa Viroa johti Konstantin Päts, Latviaa Karlis Ulmanis ja Liettuaa Antanas Smetona. Kaikki kolme olivat olleet keskeisiä poliitikkoja jo maiden itsenäistymisvaiheissa.

Vuonna 1939 Neuvostoliitto painosti kaikki kolme maata antamaan tukikohtia puna-armeijalle. Viro, Latvia ja Liettua muuttuivat seuraavana vuonna näennäisvallankumousten ja -kansanäänestysten jälkeen neuvostotasavalloiksi.

Neuvostovalta vaihtui kesällä 1941 saksalaismiehitykseksi, joka kesti Liettuassa ja Virossa syksyyn 1944. Osa Latviasta säilyi saksalaisten hallussa sodan loppuun saakka. Neuvostovalta palasi Baltiaan saksalaisten vetäytymisen tahdissa.

Viro, Latvia ja Liettua itsenäistyivät uudelleen elokuussa 1991 Neuvostoliiton hajoamiseen johtaneen vanhoillisten kommunistien vallankaappausyrityksen seurauksena. Kaikki kolme maata liittyivät 2004 sekä Euroopan Unionin että sotilasliitto NATOn jäseniksi.

Linkkejä:

Klaus Richter, Independence Wars (Lithuania, Latvia and Estonia).

Kirjallisuutta:

Andres Kasekamp. 2011. Balti riikide ajalugu. Tallinn: Varrak. Englanniksi A History of Baltic States, 2010.

Kahden leirin Varkaus – kauppalahanke yhdisti

Sisällissodan kokemukset jakoivat Varkauden ja koko Leppävirran kahteen leiriin: vasemmistoon ja porvareihin. Kunnallispolitiikassa oli kuitenkin haettava yhteisiä ratkaisuja. Varkaudessa yhteistyöhön pakotti kauppalahanke, jonka edistäminen vaati yksituumaisuutta.

Erityisen jyrkkä rajalinja oli teollisuustaajamissa, mutta se halkaisi myös Leppävirran kirkonkylän ja maalaiskylät. Kaikkein syvin kuilu halkesi Varkauteen, jonka asukkaiden historiakäsitystä määritti vuosikymmeniä ”vuosi 1918 kertomuksineen, tarinoineen ja syytöksineen”. Varkautelaiset sitoutuivat valkoiseen tai punaiseen totuuteen.[1]

Työväenliikkeelle toiminnan kapinan kukistuminen lopetti väliaikaisesti kokonaan. Varkauden ja Leppävirran työväentalot otettiin takavarikkoon. Varkaudessa työväenyhdistyksen toiminnan aloittamista alkoivat valmistella tammikuussa 1919 punakaartista ja kapinasta erossa pysytelleet työväenliikkeen jäsenet. Varkauden tehtaiden uusi johtaja Edvard Cedercreutz, joka kuului myös suojeluskunnan esikuntaan, suhtautui asiaan myönteisesti. Hän antoi tehtaan juhlasalin työväenliikkeen maltillisten kannattajien käyttöön. Yhdistystä alkoi johtaa räätälimestari Albin Teräs, joka oli 1917 jättäytynyt sivuun radikalisoituneesta toiminnasta. Työväentalo avautui uudelleen kesäkuussa 1919.[2]

Työväenliike käytti sisällissodan jälkeen usein käsitettä ”punainen Varkaus”. Työväenyhdistys puhui mielellään Varkaudesta Savon punaisimpana paikkakuntana, mikä vaalitulosten perusteella piti paikkansa. Varkaus kuului punaisuudessaan myös maan kärkeen 1920–1930-luvuilla.

Leirijaon seurauksena työnväenliikkeen aktiivit joutuivat ahtaalle Varkaudessa. Ahlström-yhtiö seuloi työntekijöiden joukosta pois poliittisesti epäluotettavina pidetyt. Yhtiö antoi henkilöstöasioista vastanneille palkkausehtoja koskeneet ohjeet ”erittäin luottamuksellisissa” kiertokirjeissä. Mustalla listalla olivat etenkin ammattiyhdistysaktiivit ja kommunistit. [3]

Työväen Urheiluliittoon kuuluneen Varkauden Tarmoon kuuluneiden poikien oli 1930-luvulla vaikea päästä Ahlströmin perustamaan teollisuuskouluun. Urheilullisesti lahjakkaat porvarillisessa seurassa toimineet pojat sen sijaan pääsivät kouluun, vaikka heidän aikaisempi koulumenestyksensä olisi ollut heikko. Työläisurheilupiirit leimasivat nämä urheilijat jääpallo- ja painiteknikoiksi.[4]

Leiriraja määritti myös politiikasta vähän kiinnostuneiden varkautelaisten ja leppävirtalaisten aseman yhteisössä. Työväentaloilla kävi eri väki kuin seurantaloilla. Sama jako koski urheiluseuroja ja osuuskauppoja. Työväen Urheiluliittoon kuuluneiden seurojen urheilijat eivät saaneet osallistua samoihin kisoihin SVUL:n seurojen jäsenten kanssa. Vasemmistolaisten kauppa oli Varkaudessa pääpaikkaansa pitänyt osuusliike Työvoima, johon leppävirtalainen Osuusliike Alku sulautui 1921.  Porvarillisen leirin osuuskauppana palveli Leppävirralla 1917 perustettu Talous-Osuuskauppa, joka liittyi SOK:n jäseneksi.[5]

Valkoisen Suomen leiri oli väljärajaisempi

Valkoisen Suomen leiri oli Varkaudessa ja Leppävirralla lukumääräisesti pienempi kuin vasemmistolaisten muodostama. Sen vaikutusvalta oli kuitenkin suuri. Porvarillisten järjestöjen aktiiveista suuri osa oli johtavassa asemassa liike- ja pankkitoiminnassa sekä teollisuudessa. Pääosa opettajista kannatti porvarillisia puolueita.

Porvarillinen leiri muodostui työväenjärjestöjä löyhemmin toisiinsa sidoksissa olleista yhdistyksistä, joita sitoi yhteen suomalaiskansallinen maailmankatsomus. Tärkeä määrittäjä oli myönteinen suhtautuminen suojeluskunta- ja lottatoimintaan. Sekä Varkaudessa että Leppävirralla toimi suojeluskunta ja Lotta Svärd -järjestön paikallisosasto. Porvarillisten puolueiden kannattajia yhdisti vapaussodan vaaliminen ja itsenäisyyspäivän vietto. Leppävirralla paljastettiin vapaussodan sankaripatsas 10.7.1921. Varkauteen patsasta ei koskaan pystytetty.

Varkaudessa vuonna 1919 tehtaan klubi muodosti Ahlströmin paikallisjohdon ja toimihenkilöiden välisen yhteenliittymän. Leppävirralla puoluepoliittisesti sitoutumattomat nuorisoseurat muodostivat oleellisen osan porvarileirin toiminnasta. Pääosa nuorisoseurojen jäsenistä kannatti Maalaisliittoa. Partiotoiminta, maamiesseurat ja marttayhdistykset lukeutuivat valkoisen Suomen leiriin.

Työväenlehdet koettivat sisällissotaa käsitellessään vähätellä suojeluskuntatyön laajuutta ja merkitystä. Mikkeliläinen Vapaus-lehti väitti, että Varkauden valloituksen 10-vuotisjuhlaan osallistui helmikuussa 1928 vain 15 lottaa ja parikymmentä miestä, joista kaikilla ei ollut edes kivääriä. Lehti kyseli, ”jokohan Varkaudenkin pyssymiehet kyllästyvät turhanaikaiseen vouhasteluun pyssyjen kanssa”.[6] Sosiaalidemokraattien johtama Varkauden kauppala ei myöntänyt vuonna 1938 määrärahaa paikkakunnan valloituksen 20-vuotisjuhliin. Kauppala ei myöskään osallistunut tapahtuman juhlaliputukseen.[7]

Varkaudessa Ahlström Oy tuki merkittävästi porvarillista järjestötoimintaa Varkaudessa. Se ylläpiti tehtaan soittokuntaa. 1930-luvulla tehdas pyrki luomaan kaikki työntekijöitään yhdistävää yhteisöllisyyttä järjestämällä Tehtaan hiihdot, joihin koko henkilöstön oli osallistuttava. Vaikka ladulle lähtö oli pakollista, niin Ahlström saavutti tavoitteensa. Hiihdoista tuli suurtapahtuma, johon valmistauduttiin huolella.  Yhtiö tuki myös Varkauden Urheilijoita ja 1935 perustettua Warkauden Pallo -35 -palloiluseuraa, joka oli aikakaudelleen ominainen yhtiön ylläpitämä tehdasseura. Ahlström järjesti seuran pelaajille joko työ- tai opiskelupaikan. Varkauteen valmistui myös uusi ampumarata Ahlströmin tuella 1937.[8]

Hackman rahoitti Sorsakosken Urheilijoiden toimintaa ja rakennutti urheilukentän, jota vain SVUL:n urheilijat saivat käyttää. Myös Sorsakoskella hiihdettiin vuosittain yhtiön järjestämässä tapahtumassa. Yhtiö tuki lisäksi muun muassa vuonna 1882 perustettua soittokuntaa.[9]

Sosiaalidemokraatit niskan päällä vasemmiston taistossa

Vuoden 1919 eduskuntavaaleissa SDP sai 74,3 prosenttia varkautelaisten äänistä. Vasemmiston ääniosuus laski alle 70 prosentin vuonna 1922, jolloin SDP sai 41,6 ja kommunistit 27,7 prosenttia äänistä. Joroisissa sosiaalidemokraatit keräsivät samoissa vaaleissa neljä kertaa enemmän ääniä kuin kommunistit. 1920-luvulla SDP:n kannatus vahvistui Varkaudessa ja nousi 1927 jo 62,6 prosenttiin. Kommunistien osuus jäi 11,5 prosenttiin.1930-luvulla SDP sai 76–81 prosenttia varkautelaisten äänistä. Pitkälti varkautelaisten tuella pääsi eduskuntaan Onni Hiltunen, josta tuli moninkertainen ministeri ja SDP:n puheenjohtaja.

Kokoomuksen ja edistyksen itsenäisyyden alkuvuosina selvästi yli kymmenen prosentin yltänyt kannatus supistui vähitellen Varkaudessa. Kokoomukselta vei ääniä Isänmaallinen Kansanliike, joka sai nelisen prosenttia varkautelaisten äänistä. Edistyksen kannatuksen yleissuunta oli laskeva, kuten koko maassa. Maalaisliitto oli teollisuuspaikkakunnalla pienpuolue, mutta onnistui saamaan 1939 lähes kuusi prosenttia varkautelaisten äänistä.[10]

Leppävirralla vasemmiston kannatus laski enemmän kuin Varkaudessa ja jäi pysyvästi alemmalle tasolle kuin Venäjän vallan vuosina. Vasemmiston kannatukseen vaikutti torpparivapautus. Vasemmistolaisten määrä pieneni, kun osa pientilallisiksi muuttuneista vuokraviljelijöistä siirtyi maalaisliiton kannattajiksi. Sorsakoski säilyi vahvasti vasemmistolaisena teollisuustaajamana.

Yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden toteutuminen kunnallishallinnossa lisäsi vasemmiston vaikutusvaltaa paikallistasolla. Joroisten valtuustossa puolueella oli selvä enemmistö ja varkautelaisilla sosiaalidemokraateilla oli 1920-luvulla vankka asema. Leppävirran kunnanvaltuustosta tuli vasemmistoenemmistöinen vuonna 1922, jolloin vasemmisto sai 21 paikkaa ja porvarilliset puolueet 15 valtuutettua.  Voimasuhteet kääntyivät porvarien eduksi 1930-luvulla.[11]

Maalaisliitto vahvistui Leppävirralla

SDP sai eduskuntavaaleissa 1919 koko Leppävirralla äänistä 57,4 prosenttia. Maalaisliiton kannatus nousi 27,4 prosenttiin. Kokoomus keräsi 7,9 ja Edistyspuolue 7,4 prosenttia äänistä. Vuonna 1922 SDP:n sai 28,2 prosenttia ja kommunistit 28,6 prosenttia äänistä. Kommunistit menestyivät erityisen hyvin Leppävirran maalaiskylissä. Suurimmaksi puolueeksi ylsi Maalaisliitto 30,8 prosentin kannatuksella. SDP nousi suurimmaksi puolueeksi 1924 ja 1927, kun kommunistien kannatus laski. Vuonna 1930 Maalaisliitto sai 47,2 ja SDP 41,4 prosenttia äänistä. Osaltaan muutokseen vaikutti Varkauden irtautuminen itsenäiseksi kauppalaksi.

Maalaisliiton kannatukseen vaikutti torpparivapautus, jonka jälkeen puolue sai uusia tukijoita aiemmin vasemmistoa äänestäneistä. Leppävirran suurimmista tiloista erotettiin lukuisia tiloja. Yksistään Vokkolan tilasta itsenäistyi 23 torppaa ja 25 mäkitupaa. Hackmanin mailla oli etenkin Sorsakosken ympäristössä runsaasti torppia. Pappilan maista erotettiin itsenäisiksi tiloiksi 47 torppaa ja mäkitupaa. Tilojen määrä kasvoi myös vapaaehtoisten kauppojen, asutustoiminnan ja jakotoimitusten seurauksena. Yli kahden peltohehtaarin tilojen määrä lisääntyi Leppävirralla vuosina 1910–1940 yli viidenneksellä (853à1035).[12]

SDP:n kannatus oli Leppävirralla 1920-luvulla selvästi suurempi kuin Kuopion läänissä keskimäärin. Suuressa osassa Kuopion lääniä pääosan vasemmiston äänistä saivat kommunistit. 1930-luvulla SDP keräsi Leppävirralta edelleen suhteessa enemmän ääniä kuin Kuopion läänistä keskimäärin ja kamppaili kunnassa suurimman puolueen asemasta Maalaisliiton kanssa. Vuonna 1933 SDP ohitti uudelleen Maalaisliiton (45,7 % / 42,6 %). Leppävirta kuului silti 1930-luvulla Maalaisliiton vahvimpiin kannatusalueisiin Savossa. Kokoomuksen ääniosuus laski 1920-luvun 7–10 prosentista alle 5 prosentin 1930-luvulla. Ääniä puolueelta vei etenkin IKL, joka ylsi Leppävirralla 4–5 prosentin kannatukseen. Edistyspuolueen supistui talvisotaan mennessä runsaaseen prosenttiin.[13]

Vuoden 1922 lakko – työntekijöiden ja Ahlströmin kovin yhteenotto

Yhtiö ja työväenliike ajautuivat Varkaudessa kovimpaan yhteenottoon toukokuun alussa 1922, kun valtakunnallinen lakkoliikehdintä ulottui paikkakunnalle. Ahlström Oy:n sahan työväki esitti 25 prosentin palkankorotusvaatimuksen. Lakot levisivät tehtaiden muille osastoille ja lopulta lakossa oli noin tuhat työntekijää. Ammattiyhdistysväki pyrki saamaan aikaan kollektiivisen työehtosopimuksen, jollaista ei ollut solmittu Suomessa. Varkauden lakkolaiset saivat tukea Suomen lisäksi Ruotsista ja Norjasta. Lakkoavustuksia maksettiin lähes 369 000 markkaa. Ilmapiiriä kärjisti ennen lakon alkua huhtikuussa 1922 suoritettu punaisten hautamuistomerkin hävittäminen.

Ahlström ei hyväksynyt työntekijöiden vaatimuksia. Yhtiö palkkasi aluksi noin töihin kolmekymmentä Teknillisen korkeakoulun opiskelijaa murtamaan lakkoa. Myös lakon alkuvaiheessa yhteisymmärryksessä lakkolaisten kanssa huoltotöitä tehneet saksalaiset työntekijät siirtyivät tuotannollisiin tehtäviin. Saksalaiset olivat tulleet Varkauteen asentamaan J. M. Voithin toimittamaa paperikonetta.

Lakon pitkittyessä yhtiö toi Varkauteen lakonmurtajia, joita tuli paikkakunnalle eräiden arvioiden mukaan jopa 800. Osa heistä oli ilmeisesti aseistautuneita. Yhtiö onnistui pitämään tehtaat käynnissä ja myös hajottamaan työväenliikkeen rivejä, sillä osa työntekijöistä suostui rikkureiksi. Ahlström painosti lisäksi lakkoilijoita uhkaamalla häädöillä yhtiön omistamista asunnoista. Suomen Ammattijärjestö vetosi sisäministeri Heimo Helmiseen, jotta aseistettujen ja ”rähinällään kaikenlaista häiriötä aiheuttaneiden” lakonmurtajat saataisiin kuriin.[14]

Työntekijöiden oli annettava heinäkuun alussa periksi ja suostuttava palaamaan töihin entisin ehdoin. Ammattiosasto joutui kirjaamaan pöytäkirjaansa lakon päättyneen täydelliseen työläisten häviöön. Lakon aikana töihin suostuneet työläiset saivat osakseen ankaraa arvostelua. Heidän oli pyydettävä menettelyään julkisesti anteeksi. Petturuutensa tunnustaneiden nimiä julkaisi muuan muassa Paperityöläinen-lehti.[15]

Kauppalahanke yhdisti eri leirejä

Varkauden erottaminen omaksi kunnaksi oli esillä useaan otteeseen 1800-luvulta alkaen. Vuonna 1856 senaatti teki Koskenniemen kaupungin perustamispäätöksen, joka ei kuitenkaan johtanut toimiin. Paul Wahl & Co. anoi senaatilta Varkauden erottamista omaksi kunnakseen Leppävirrasta 1880-luvun alussa. Senaatti hylkäsi kuitenkin anomuksen. Itsenäistymisajatus nousi esiin tämänkin jälkeen, mutta se ei toteutunut ennen 1920-luvun loppua. Kuopion läänin maaherra ehdotti marraskuussa 1918 Varkauden tehdasalueen muodostamista taajaväkiseksi yhdyskunnaksi, mikä ei kuitenkaan toteutunut.[16]

Kauppalan perustamista kiirehti lisääntyvä lainsäädäntö. Vuoden 1923 köyhäinhoitolaki edellytti kunnilta aktiivisia toimia, joihin Leppävirran ja Joroisten kunnat eivät olleet Varkaudessa kiireisiä ryhtymään.[17] Ahlström rahoitti 1920-luvulla edelleen terveydenhuoltoa, vaivaishoitoa, tehdasseurakuntaa, kansakoulua ja poliisitointa.[18] Varkautelaisten suhteet etenkin Leppävirran suuntaan olivat itsenäisyyden alkuvaiheissa kireät. A. Ahlström Oy ja osa varkautelaisista jättivät 1923 kunnallisveronsa maksamatta Leppävirralle, koska kunnanvaltuusto oli päättänyt ottaa Varkauden köyhäinhoidon kunnan hoitoon. Varkautelaiset epäilivät köyhäinhoitonsa tason heikkenevän.[19] Varkauden irtautuminen Leppävirran ja Joroisten kunnista sai vauhtia, kun vuoden 1926 alussa voimaan tullut laki teki mahdolliseksi itsenäisen kunnan perustamisen irrallaan seurakunnallisesta hallinnosta. Tätä ennen kunnan perustaminen vaati itsenäisen seurakunnan olemassaoloa.

Ahlström-yhtiö jätti syyskuussa 1926 valtioneuvostolle anomuksen Varkauden muodostamiseksi itsenäiseksi kunnaksi. Kahden kunnan alueella toimiminen vaikeutti yhtiön liiketoimintaa ja yhdyskunnan kehittämissuunnitelmia. Ahlströmin maksamista kunnallisveroista vain suhteellisen pieni osa palautui tehdaspaikkakunnan kehittämiseen. Hanketta tuki myös työväenyhdistys, joka saattoi perustellusti olettaa vasemmiston saavuttavan uudessa kunnassa valtuustoenemmistön. Kauppalahankkeessa yhdistyivät siten paikkakunnan eri voimatekijöiden tarpeet.[20]

Kunnallisen itsehallinnon tarvetta lisäsi Varkauden väkiluvun nopea kasvu ja suurteollisuuden merkityksen korostuminen. Varkaudessa oli 1910-luvun lopulla 3460 asukasta. Asukasmäärä lisääntyi 1930-luvun puoliväliin mennessä 11 385 ihmiseen. Työikäisestä väestöstä 70 prosenttia sai elantonsa teollisuudesta. Tampereella teollisuus tarjosi työpaikan 56 prosentille ja Kotkassa 55 prosentille työikäisistä.[21]

Tasavallan presidentti Lauri Kristian Relander vahvisti 27.6.1928 päätöksen Varkauden kauppalan perustamisesta vuoden 1929 alussa. Tämän jälkeen nimitetty kauppalan järjestelytoimikunta koostui ensisijaisesti yhtiön ja työväenyhdistyksen edustajista. Perustamisvaihe sujui ilman suuria ristiriitoja, mistä suurin ansio kuului toimikunnan puheenjohtajana toimineelle Varkauden tehtaiden lakimiehelle Kuno Fredrik Nymanille. Leppävirta ja Joroinen hyväksyivät Varkauden irtautumisen, vaikka ne menettivät suhteessa enemmän verotuloja kuin asukkaita.[22]

Kauppalat olivat kaupunkimaisia kuntia, jonka hallinto järjestettiin yksinkertaisemmin kuin kaupungeissa. Kauppalaksi muuttuivat 1920–1930-luvuilla Forssa, Haaga, Hyvinkää, Karjaa, Karkkila, Kauniainen, Koivisto, Kouvola, Lahdenpohja, Lauritsala, Lieksa, Lohja, Loimaa, Nokia, Pieksämäki, Riihimäki, Rovaniemi, Suolahti, Valkeakoski ja Äänekoski. Lähes kaikki maailmansotien välillä syntyneet kauppalat olivat teollisuuspaikkakuntia tai rautateiden risteysasemia.

Sosiaalidemokraateille vahva edustus kauppalanvaltuustoon                                  

Joulukuun alussa 1928 järjestetyissä Varkauden ensimmäisissä kunnallisvaaleissa sosiaalidemokraatit saivat 19 valtuutettua 29-jäseniseen valtuustoon. Porvarillisesta vaaliliitosta meni läpi kuusi ja kommunisteilta neljä ehdokasta. Vasemmisto sai yhteensä 86,4 prosenttia äänistä. Äänestysprosentti oli 62,4, mikä oli 1920-luvun kunnallisvaaleissa melko korkea. Sosiaalidemokraatit säilyttivät asemansa myös vuosien 1930, 1933 ja 1936 vaaleissa. Puolueen äänestäjiksi siirtyivät 1930-luvulla myös kommunistit. Vuonna 1936 valitussa 35-jäsenisessä valtuustossa sosiaalidemokraateilla oli 26 valtuutettua. Tämä valtuusto istui sotavuosien takia vuoteen 1945 saakka. Naisia valtuutetuista oli ensimmäisissä valtuustoissa enimmillään vain kolme.[23]

Varkaus muuttui kauppalan perustamisen jälkeen voimasuhteiltaan kaksinapaiseksi. Ennen kunnallisen itsehallinnon toteutumista Ahlström käytti taajamassa yksinään laajaa valtaa. Yhtiön asemaa korosti Leppävirran ja Joroisten kuntien vähäinen kiinnostus Varkauden asioita kohtaan. Esimerkiksi vuonna 1914 Ahlström joutui ottamaan hoitoonsa siltojen rakentamisen ja kunnossapidon, johon kunnilla ei ollut halua. Yhtiö tarvitsi kantavampia siltoja voidakseen laajentaa toimintaansa. Ahlström käynnisti myös omistamiensa alueiden kaavoituksen jo 1910-luvulla. Kauppalan toiminnan alettua yhtiön ja sosiaalidemokraattien johtaman kunnallishallinnon oli soviteltava näkemyksiään yhteen.[24]

Varkauden kauppalanhallinto koostui aluksi valtuuston ja hallituksen lisäksi yhdeksästä lautakunnasta. Valtuusto valitsi joulukuun lopussa 1928 jäsenet köyhäinhoito-, terveydenhoito-, holhous-, tie-, majoitus-, kunnanmetsä-, raittius- ja urheilulautakuntiin. Pian nimetyllä taksoituslautakunnalla oli suuri merkitys kunnallisverotuksen toimittamisessa. Valtuusto valitsi myös kansakoulujen ja kirjaston johtokuntien jäsenet. Pulavuosina kauppala asetti erillisen toimikunnan hoitamaan työttömyysasioita. Varkauden keskushallinnossa työskenteli aluksi neljä palkattua henkilöä kauppalanjohtajaksi valitun Oskari Ryynäsen johdolla. Kauppala vuokrasi tarvittavat toimistotilat Ahlström-yhtiöltä.[25]

Lapuan liikkeen kannattajat vaativat vuoden 1929 lopulta alkaen kommunistien sulkemista pois kunnallisista luottamustehtävistä. Sosiaalidemokraattienemmistöinen valtuusto ei kuitenkaan suostunut erottamaan kommunistivaltuutettuja, jotka olivat mukana kunnallisessa päätöksenteossa kommunistilakien voimaantuloon saakka. Linjausta tuki myös maalaisliiton ainoa valtuutettu Juho Takala, joka joutui tämän jälkeen lapualaisten uhkailujen kohteeksi.

Leppävirran kautta kulki Pohjanmaalta ja Keski-Suomesta itärajalle Lieksan kautta johtanut kyyditysreitti. Etappipaikan toimintaa johti kunnaneläinlääkäri Aaro Hokkanen, jonka ohella pankinjohtaja Nike Riihikallio osallistui tiiviisti toimintaan. Leppävirran kautta itärajalle kuljetettiin ainakin kolme kommunistia ja yksi sosiaalidemokraatti. Karttulasta tuodut kyyditettävät siirrettiin Leppävirralla toiseen autoon, joka vei heidät seuraavaan etappipaikkaan Heinäveden Karvion kanavalle. Ainakin yksi kyyditys katkesi Leppävirralla, kun autoa ei järjestynytkään muilutuksen jatkamiseksi.[26] Varkauden kautta vietiin kohti itärajaa lapualaisten kuuluisin kyyditettävä presidentti K. J. Ståhlberg puolisoineen. Kyyditys katkesi kuitenkin Joensuuhun.

Oikeistoradikalismin vaalikannatus jäi Varkaudessa pieneksi, mutta tiukan linjan oikeistolaisuus vaikutti paikkakunnan ilmapiiriin. Isänmaallinen Kansanliike sai Varkaudessa eduskuntavaaleissa noin neljä prosenttia äänistä.

Ahlström ja Hackman tuottivat palveluita

Ahlströmin osuus paikallisten palveluiden tuottajana ei päättynyt kauppalan perustamiseen. 1930-luvun alussa puolivälissä Ahlströmin tuella Varkauteen valmistui nykyaikainen sairaala, jonka neljä miljoonaa markan kokonaiskuluista yhtiö maksoi 3,4 miljoonaa markkaa. Kauppala osti sairaalan yhtiöltä 1953.[27]

Ahlström Oy oli rakennuttanut 1924 Varkauteen myös uuden kansakoulun, jota laajennettiin 1930-luvun alussa. Yhtiö perusti 1930-luvun puolivälissä teollisuuskoulun ja ammattikoulun, joille se rakennutti tilat. Kaksivuotisesta teollisuuskoulusta valmistui työnjohtajia teollisuuden palvelukseen. Nelivuotisen ammattikoulun päämääränä oli kouluttaa ammattimiehiä vaativimmiksi muuttuneisiin työtehtäviin. 21-paikkaisen koulun ensimmäiselle vuosikurssille pyrki 185 poikaa.[28] Yhtiö omisti myös huomattavan osan kauppalan asuntokannasta.[29]

Ahlström ylläpiti useita saunoja, joita käyttivät etenkin ahtaissa oloissa asuneet työntekijät. Varkaudessa olivat käytössä muun muassa Viltinniemen, Pirtinvirran ja Lehtoniemen saunat. Pirtinvirran saunassa kävi paljon kylpijöitä 1920-luvulla:[30]

”Aikoinaan oli Pirtinvirran saunassa vuorot järjestetty siten, että naiset kylpivät tiistaisin ja perjantaisin, miehet torstaina ja lauantaina ja yhteissauna miehille ja naisille oli keskiviikkoisin. Nämä sekasaunat oli tarkoitettu lähinnä perhesaunoiksi, mutta tuppautuihan sinne aina nuoria miehiä, kun paikkakunnalla oli paljon komennusmiehiä. Täällä nimittäin rakennettiin paljon. Paperitehdas oli rakenteilla, voima-asema samoin, vaneritehdas, rautatiesillat, veistämö, voimalaitoksen savupiippu, niin että irtomiehiä riitti joka lähtöön. He katsoivat, että keskiviikon yhteissauna oli heille erittäin sopiva kylpemistä varten.”

Hackman vastasi Sorsakoskella palveluiden järjestämisestä samaan tapaan kuin Ahlström Varkaudessa, vaikka mittakaava oli selvästi pienempi. Suuri osa työntekijöistä asui Hackmanin rakennuttamissa taloissa, joista ensimmäiset valmistuivat jo 1880-luvulla. Yhtiön taloissa ei ollut saunoja, joten työväki perheineen kävi kylpemässä yleisessä saunassa, jonka yhtiö rakennutti vuonna 1913. Saunan yhteydessä sijaitsi pyykkitupa, jonne sai varata ajan ja ostaa lippuja saunan­hoitajalta.  Kotona pestiin vain välttämätön ”nyrkkipyykki”.

Yhtiön vuodesta 1902 ylläpitämä lakisääteinen sairaus- ja hautausapukassa toi turvaa työntekijän sairastuessa pitemmäksi tai joutuessa tapaturman uhriksi. Työntekijät maksoivat kassan kuluista kaksi kolmannesta ja yhtiö loppuosan. Ennen kansaneläkelain voimaantulo yhtiö maksoi pientä eläkettä vanhoille työntekijöilleen ja antoi heille polttopuut ilmaiseksi. Hackman perusti 1900-luvun alussa myös sairastuvan Sorsakoskelle ja palkkasi sairaanhoitajan. Pääosa synnytyksistä tapahtui 1920-luvulla sairastuvalla. Varsinaisia vuodepaikkoja tuvalla ei ollut. Vakavasti sairastuneet sairaanhoitaja ohjasi hoitoon kunnansairaalaan kirkonkylälle.[31]

Väkiluvun kasvu oli Suomen kärkitasoa Varkaudessa

Varkauden asuntokannan ja palveluiden kehittämiseen loi paineita väkiluvun nopea nousu. Paikkakunnan asukasluku kasvoi 1921–1939 viidenneksi nopeimmin Suomen maalaiskunnista ja kauppaloista. Vielä enemmän väki lisääntyi Helsingin naapurikunnissa Huopalahdessa, Kulosaaressa ja Oulunkylässä sekä Petsamossa, jonka nikkelikaivos ja Jäämeren satama houkuttelivat asukkaita.

Varkauteen muutettiin 1920-luvun lopulle saakka etenkin Leppävirralta ja Joroisista sekä Kuopion ja Mikkelin lääneistä. Muuttajien lähtöpaikkakuntien kirjo laajentui 1930-luvulla merkittävästi. Tehtaille tuli työntekijöitä eri puolilta maata. Varkaudesta muutettiin muutaman vuoden asumisen jälkeen etenkin Viipuriin tai Helsinkiin sekä toisille puunjalostuksesta eläville paikkakunnille.[32] Syntyvyys oli Varkaudessa 1930-luvulla jonkin verran alhaisempi kuin Kuopion läänissä, mutta korkeampi kuin Suomessa keskimäärin.[33]

Väestönkasvun tuloksena kansakoululaisten määrä kasvoi Varkaudessa vuosina 1930–1940 yli 60 prosentilla (1135 à 1850), minkä seurauksena opettajien määrä lähes kaksinkertaistui (32 à 63). Koulutusmahdollisuudet laajentuivat, kun Varkauden Suomalainen Yhteiskoulu aloitti toimintansa keskikouluna vuonna 1919. Koulu muuttui yliopistoon johtavaksi 1927 ja ensimmäiset ylioppilaat saivat valkolakin keväällä 1930. Oppikoululaisia oli vuonna 1940 jo 285. Määrä oli kaksinkertainen vuoteen 1925 verrattuna.[34]

Pulavuosina työväestön leipä oli tiukassa

Suhdannevaihtelut tuntuivat 1920–1930-luvuilla voimakkaina pääosin yhdestä yhtiöstä riippuvaisessa Varkaudessa, jonka teollisuustuotannosta pääosa meni vientiin. Lisäksi paikkakunnan toiseksi suurin teollinen työnantaja, laivanrakennusta ja konepajatoimintaa harjoittanut Oy Lehtoniemi Ab, meni konkurssiin vuonna 1929. Ahlström osti konkurssipesältä yhtiön koneet, jotka se siirsi konepajalleen. Laivatuotanto loppui Lehtoniemessä kokonaan. Ahlström irtisanoi talouslaman aikana osan työväestöstään ja työpaikkansa säilyttäneet joutuivat tekemään lyhennettyä työpäivää. Yhtiön palveluksessa olleiden määrä laski vuosina 1929–1932 lähes viidenneksen (2 505 à 2 050).

Varkauden kauppala lievitti pula-ajan vaikutuksia rakennustyömaillaan, joilla maksetut palkat riittivät niukkaan toimeentuloon. Valtio järjesti vuosina 1932–1933 varkautelaisille hätäaputöitä oman paikkakunnan ulkopuolelta. Varkaudessa avustettavien määrä kasvoi lähes nelinkertaiseksi (544 à 1977). Enemmän kuin joka viides varkautelainen sai vuosina 1931–1932 apua köyhäinhoitolautakunnalta. Köyhäinhoitomenot muodostivat talouslaman aikana viidenneksen kauppalan menoista.[35]

Leppävirralla oli enimmillään virallisesti työttömänä 849 henkilöä, 10,7 prosenttia työvoimasta. Lisäksi kunta työllisti 60, valtio 186 ja yksityiset 163 henkilöä väliaikaisesti. Hätäaputöinä rakennettiin Varkaus–Viinijärvi rataosuutta vuodesta 1932 alkaen ja Kuopio–Leppävirta -maantietä korjattiin. Leppävirralle valmistui myös urheilukenttä 1931–1932 pääosin hätäaputöinä.[36]

Varkauden tehtaiden työntekijämäärä kääntyi 1933 nousuun ja 1938 Ahlström työllisti jo 3 378 henkilöä. Heistä lukeutui 350 toimihenkilöihin 1930-luvun lopussa. Tehtaan tuotantomäärät kohosivat koko 1930-luvun. Pulavuosinakin tuotanto kasvoi, mutta tuotteista saatu hinta oli alhainen. Paperintuotanto kasvoi 60 prosenttia (43 716 tonnia à 69 800 tonnia) 1930-luvulla. Varkaudessa tuotettiin vuosikymmenen lopussa 17 prosenttia Suomessa valmistetusta sanomalehtipaperista ja liki kymmenesosa vanerista.[37] Yhtiö perusti myös talotehtaan, jossa valmistui 1940 jo 883 taloa.[38]

Maaliikenteen merkityksen kasvu ja sisävesiliikenteen vähentyminen vaikuttivat Varkauden konepajatuotantoon. Matkustajalaivojen ja proomujen valmistus loppui kokonaan. Varkaudessa rakennettiin 1930-luvulla 9 hinaajaa ja 38 lauttaa. Maaliikennettä palvelevien tilausten määrä sen sijaan kasvoi. Rautatiehallitus ja Tie- ja vesirakennushallitus tilasivat rautatie- ja maantiesiltoja sekä siltaelementtejä. Kasvava tavaraliikenne vaati kantavampia siltoja.[39]

Varkaudesta kehittyy talousalueen keskus

Varkaudesta kehittyi 1930-luvulla talousalueen keskus. Leppävirralla toiminut Talous-Osuuskauppa siirsi päätoimipaikkansa 1936 Varkauteen, jonne se rakennutti kauppalan ensimmäisen tavaratalon. Osuuskaupan muuttopäätöstä kiirehti SOK. TOK laajensi nopeasti toimintaansa kauppalassa ja perusti sinne vuoteen 1942 mennessä kuusi sivumyymälää.[40]

Kasvava Varkaus muodosti tärkeän markkina-alueen lähialueilla tuotetulle maidolle ja maitojalosteille. Leppävirran Osuusmeijerin ryhtyi 1930-luvulla valmistelemaan maidonjalostuksen siirtämistä Varkauteen. Uusi meijerirakennus valmistui kauppalaan kesällä 1940. Meijeri muutti nimensä 1944 Varkauden seudun osuusmeijeriksi, johon yhdistyivät1950-luvulla Joroisten ja Jäppilän osuusmeijerit sekä kaksi pientä kylämeijeriä.[41]

Varkauden Osuuskassasta alkoi muodostua alueen merkittävin osuuskassa. Jäsenmäärältään se oli 1933 maan suurin. Kassan kuului 500 jäsentä ja tallettajia oli 900. Jäsenkunnasta suuren osan muodostivat Varkauden ympäristön maanviljelijät.[42]

Varkauden muuttuminen näkyi myös liikennemäärissä. Kauppalassa 27. elokuuta 1937 suoritetussa liikennelaskennassa kaupungin vilkkaimmalla väylällä Ahlströminkadulla liikkui vuorokauden aikana 1 100 ajoneuvoa, 5 387 pyöräilijää ja 3 370 jalankulkijaa. Ajoneuvoista 306 oli hevosvetoisia, 273 henkilö- tai pakettiautoja, 150 kevyitä kuorma-autoja, 248 raskaita kuorma-autoja, 177 linja-autoja ja 33 moottoripyöriä.

Vilkkainta liikenne oli klo 16–17, jolloin laskentapisteen ohi ajoi 626 pyöräilijää ja 77 autoa. Kovin runsasta liikenne ei ollut, sillä pyöriä kulki ruuhkaisimman tunnin aikana keskimäärin kymmenen minuutissa ja autoja oli liikkeellä noin 47 sekunnin välein.[43]

Sotatarviketuotantoa Sorsakoskella ja Varkaudessa

Talvisodan alla ja aikana Sorsakosken ja Varkauden tehtaat muutettiin palvelemaan sotatalouden tarpeita. Sorsakosken tehtaiden hylsyosasto perustettiin syksyllä 1939 pikavauhtia toisen maailmansodan syttymisen jälkeen. Pääesi­kunnan sotatalousosaston määräyksestä Sorsakoskelle siirrettiin Viipurin ammatti­kou­lusta ja useista tehtaista työstökoneita, jotka valtio oli määrännyt vuokrattaviksi. Jopa Fazerin entisiä makaroni­prässejä käytettiin Sorsakoskella hylsyjen valmistuksessa.

Ensimmäiset tykinhylsyt valmistuivat jo talvisodan aikana. Sotavuosina Sorsakosken tehdas tuotti pääasiassa tykin hylsyjä Suomen armeijan tarpeisiin. Sota-aikana valmistui yli miljoona kappaletta 37 ja 105 millimetrin hylsyjä. Tehtaassa valmistettiin jonkin verran myös käsiaseiden hylsyjä. Sorsakoskella tehtiin muun muassa Suomi-konepistoolin patruunoiden hylsyjä. Neuvostoliiton johtama liittoutuneiden valvontakomissio lopetti hylsytuotannon vuonna 1945. Hylsytuotanto alkoi uudelleen 1959.

Talvisodan aikana hylsyjä valmistivat pääosin miehet. Sotatarviketuotannon käynnistämisessä tarvittuja ammattimiehiä ei kutsuttu rintamapalvelukseen. Naisten osuus hylsyosaston työntekijöistä kasvoi jatkosodan aikana. Tärkeimmät ammattimiehet saivat komennuksen jäädä tehtaalle.  Sorsakosken tehdas valmisti hylsyjen lisäksi pioneeritarvikkeita ja puukaasuttimia.

Varkauden konepajateollisuus muutettiin palvelemaan sotatalouden tarpeita. Talotehdas valmisti jatkosodan aikana vanerisia sotilas- ja hevostelttoja Saksan armeijalle. Itärintamalle lähti 5 000–6 000 lämmitettävää telttaa. Erityisen tärkeä Suomen armeijalle oli Varkauteen sijoitettu panssariajoneuvojen korjaamo, joka kunnosti sotasaaliiksi saatua puna-armeijan kalustoa suomalaisten käyttöön. Varkauden tehtailla työskenteli jatkosodan aikana 2 600–3 100 henkeä.[44]

Varkauden merkitystä korosti Joensuuhun vuosien 1939–1940 aikana valmistunut rautatieyhteys. Radan kiskojen asennustöitä kiirehdittiin syksyllä 1939 ja Varkaus–Viinijärvi -osuus saatiin liikennöitävään kuntoon ennen talvisotaa. Sitä voitiin käyttää hiljaisilla nopeuksilla joukkojenkeskityksiin.[45]

Sisällissodan muistot jäivät taka-alalle

Sotavuosina Varkaudessa ja Leppävirralla valitsi sotaan edeltäviin verrattuna vuosiin verrattuna sovinnollinen ilmapiiri. Varkautelaiset ja leppävirtalaiset tekivät suuremmitta nurinoitta osuutensa Suomen puolustamisessa. Vertauskuvallisesti oli tärkeää, että kaatuneiden muistopäivän jumalanpalveluksen jälkeen laskettiin seppeleet sankarihaudoille sekä 1918 ”kummallakin puolella henkensä uhranneiden haudoille”.

Ilmapiirin muuttumisesta kertoi suojeluskuntatoiminnan laajentuminen. Varkaudessa suojeluskuntaan liittyi syksyn 1939 ja talvisodan aikana noin 150 miestä. Leppävirrallakin järjestö sai paljon uusia jäseniä. Mukaan lähti myös vasemmistolaisia etenkin sen jälkeen kun sosiaalidemokraattinen puolue oli antanut siihen luvan.[46]

Varkauden seudun Aseveljet ry perustettiin 24. elokuuta 1940. Sen puheenjohtajana toimi sosiaalidemokraatteihin lukeutunut opettaja Reino Peltonen. Yhdisti huolehti muun muassa asevelitonttien jakamisesta rintamamiehille ja järjesti työväentalolla asemiesiltoja jatkosodan aikana.[47] Ajan henkeä kuvasi se, että Suomen ja Ruotsin toukokuussa 1941 käymään marssimaaotteluun osallistui 7 028 varkautelaista.[48]

Sota näkyi etenkin Varkaudessa jatkuvasti. Panssarikorjaamolla kunnostettuja vaunuja koeajettiin kauppalan kaduilla ja jatkosodan aikana paikkakunnalla koulutettiin panssarimiehiä. Hyvien liikenneyhteyksien ansiosta Varkaus soveltui sotasairaalan sijoituspaikaksi. Kauppalassa toimi talvi- ja jatkosodan aikana sotasairaala. Varkauteen perustettiin 47. sotasairaala 7. joulukuuta 1939. Sen edeltäjä oli Käkisalmessa toiminut 12. sotasairaala, jonka toiminta siirrettiin Varkauteen. Sairaala sai käyttöönsä tilat Tehtaan koululta ja Tehtaan sairaalasta. Toipuvia sotilaita sijoitettiin myös muille kouluille.

Sotasairaalan jälkipolvien parhaiten tuntema hoidettava oli silloinen majuri Adolf Ehrnrooth (1905–2004), joka haavoittui vaikeasti heti jatkosodan alussa 1. heinäkuuta 1941. Hänet tuotiin Punkaharjulla kenttäsairaalassa tehtyjen leikkausten jälkeen hoidettavaksi Tehtaan koululle.

Varkautta ei pommitettu sen sotilaallisesti merkityksestä huolimatta sotavuosina. Kauppalan suojana ei ollut talvisodan aikana ilmatorjunta-aseistusta ennen kuin Ahlström Oy:n ostamat kaksi kevyttä Bofors-tykkiä saatiin käyttöön. Jatkosodan aikana kalustoa oli käytössä enemmän. Myös Sorsakoski välttyi pommituksilta. 

Linkkejä:

Sata kuvaa Varkaudesta 1917–2017. 

Varkauden, Valkeakosken ja Forssan museoiden tietokanta kertoo erityisesti Suomen teollistumisen historiasta.

Lii-Filmin vuonna 1946 valmistunut lyhytelokuva kuvaa Varkauden tehtaiden työntekijöiden kalastusretkeä, jolle kalamiehet pääsivät hinaaja Kalakukon avustamana. Aluksen perässä kulki kymmeniä soutuveneitä, joilla saattoi perillä soutaa hyville kalapaikoille. Kalakukko oli kalastuksen harrastajien käytössä vuodesta 1941. Saaliit toivat toivottua säännöstelyajan niukkaan ruokapöytään. Hinaajan kyydissä varkautelaiset pääsivät myös hyville marjapaikoille. 

Kansallisbiografian artikkeli Onni Hiltusesta.

Kirjallisuutta:

Itkonen, Hannu (toim): Varkaus, Suomi ja vuosi 1918. Kansallinen ja paikallinen vallankumous. Varkauden museon julkaisuja 7, 2000.

Hannu Itkonen Hannu. Varkautelaisten vuosisata. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004

Myllylä Martti. Albert Krank – varkautelainen laivanrakentaja. Suomen Höyrypursiseura r.y. 1990.

Soikkanen Hannu. Varkauden historia, 1963.

Valta Reijo. Laudamiehestä Hietaseen. Paul Wahl & Co:n laivasto ja sen toiminta 1830-luvulta vuoteen 1909. Osuuskunta Jyväs-Ainola, 2000. (1. painos 1997.)

Lähteitä:

[1] Itkonen 2004, s. 162.

[2] Soikkanen 1963, s. 647.

[3] Kokkonen Jouko. 1991. Varkauden kauppalan poliittinen ilmapiiri 1928–1940. Poliittisen historia pro gradu. Helsingin yliopisto, s. 30.

[4] Itkonen 2004, s. 190.

[5] Hovi 1995, s. 391–394.

[6] Itkonen 2004, s. 181.

[7] Itkonen 2004, s. 217.

[8] Itkonen 2004, s. 183.

[9] Kokkonen 2005.

[10] Soikkanen 1963, s. 649, 662 ja 678–679.

[11] Hovi 1995, s. 385–386 ja 441.

[12] Hovi 1995, s. 363–364.

[13] Hovi 1995, s. 440–441, 777.

[14] Itkonen 2004, s. 137.

[15] Itkonen 2004, s. 136 139.

[16] Soikkanen 1963, s. 379–384 ja 389–394.

[17] Itkonen 2004, s. 147– 148.

[18] Itkonen 2004, s. 146–147. Soikkanen 1963, s. 162.

[19] Hovi 1995, s. 360.

[20] Itkonen 2004, s. 132.

[21] Itkonen 2004, s. 195.

[22] Soikkanen 1963, s. 392.

[23] Soikkainen 1963, s. 396. Itkonen 2004, s. 166 –

[24] Itkonen 2004, s. 83–84.

[25] Itkonen 2004, s. 191–195.

[26] Siltala 1985, s. 303.

[27]Itkonen 2004, s. 201.  Soikkanen 1963,375 ja 447.

[28] Itkonen 2004, s. 219.

[29] Itkonen 2004, s. 146–147. Soikkanen 1963, s. 162.

[30] Itkonen 2004, s. 155.

[31] Kokkonen 2005, s. xxx.

[32] Soikkanen 1963, s. 292–293.

[33] Soikkanen 1963, s. 288.

[34] Soikkanen 1963, s. 578–585.

[35] Soikkanen 1963, s. 433.

[36] Hovi 1995, s. 430–431.

[37] Soikkanen 1963, s. 170 ja 178.

[38] Itkonen2004, s. 196.

[39] Itkonen 2004, s. 196.

[40] Hovi 1995, s. 391–394.

[41] Hovi 1995, s. 367–368.

[42] Itkonen 2004, s. 203. Soikkanen 1963, s. 275.

[43] Itkonen 2004, s. 220.

[44] Itkonen 2004, s. 240–241.

[45] Kai Sarmanne, Strategiset (keskityskuljetuksiin ja suuriin ryhmitysmuutoksiin liittyvät) joukkojen siirrot viime sodissamme, Tiede ja Ase 1962,  ojs.tsv.fi/index.php/ta/article/download/47426/13301

[46] Soikkanen 1963, s. 682. Hovi 1995, s. 455.

[47] Soikkanen 1963, s. 682. Itkonen 2004, s. 246– 247.

[48] Soikkanen 1963, s. 684.

Kiuruvedellä päästiin vähällä sisällissodasta

Vuosi 1918 oli kurja myös Kiuruvedellä. Sisällissodan pahimmat kauhut jäivät kuitenkin kauas Pohjois-Savon perukoista.

Suomessa ja koko Venäjän imperiumissa koitti vapauden ja toivon aika, kun Nikolai II joutui luopumaan vallasta maaliskuussa 1917. Kiuruvedellä järjestetty kansalaiskokous, johon osallistuivat kaikki kansalaispiirit, lähetti onnittelusähkeen Venäjän valtakunnanduumalle.

Riemu haihtui pian ja vaihtui kamppailuksi vallasta porvarien ja sosialistien välillä. Sosiaalidemokraateilla oli eduskunnassa vuoden 1916 vaaleissa saatu yksinkertainen enemmistö. Vaa’ankielenä oli maalaisliitto. Tilannetta pahensi elintarvikepula, joka syveni viljantuonnin Venäjältä tyrehdyttyä. Suomi sai vuoden 1917 alussa yli kaksikolmasosaa syömäviljastaan Venäjältä. Kiuruvedelläkin tunnettiin ukrainalainen ruis ja vehnäänkin oli jo totuttu.

Levottomuutta lisäsi maassa ollut venäläinen sotaväki, jonka kuri heikkeni nopeasti vuoden 1917 aikana. Sotilaita oli myös sisämaassa muun muassa tekemässä linnoitustöitä. Kiuruvedellä ei rakennettu linnoitteita, joten paikkakunnilla näkyi vähän venäläistä sotaväkeä, mikä rauhoitti oloja. Järjestys säilyi kunnassa muutenkin hyvin. Etelä- ja Länsi-Suomen maatalouslakot eivät ulottuneet. Myöskään uittotyömailla ei keväällä 1917 ollut isoja lakkoja. Viinankeittäjiä sen sijaan paljastui tuon tuosta.

Eduskunta hyväksyi sosiaalidemokraattien, maalaisliiton ja itsenäisyysmielisten porvarien äänin 18. heinäkuuta valtalain, joka olisi tehnyt eduskunnasta päättäjän Suomen sisäisissä asioissa. Venäjän väliaikainen hallitus ei tapahtunutta hyväksynyt, vaan hajotti eduskunnan. Päätös oli katkera sosiaalidemokraateille. Lokakuun alun vaaleissa eduskunnasta tuli jälleen porvarienemmistöinen.

Punainen paikkakunta

Kiuruvedellä SDP:n kannatus oli vahva. Puolue sai lokakuun eduskuntavaaleissa yli 57 prosenttia äänistä. Vaalituloksen voi arvioida kuvanneen hyvin poliittisia mielialoja, sillä äänestysprosentti (76 %) oli selvästi korkeampi kuin Suomessa keskimäärin.

Valtakunnallisen vaalitappion kärsineen SDP:n johto radikalisoitui ja jyrkät mielipiteet saivat yhä enemmän tilaa työväenliikkeessä. Suomen Ammattijärjestö kehotti 20. lokakuuta perustamaan työväen järjestyskaarteja. SDP hyväksyi päätöksen ja kaartien perustaminen sai vauhtia.

Järjestyskaartit ottivat suurimman osan Suomesta valvontaansa marraskuun yleislakon aikana. Kiuruveden vastaperustettu kaarti varmisti osaltaan, että lakko pitää. Kiuruvedellä ei kuitenkaan tehty elintarvikkeiden tai aseiden etsintöjä, joiden yhteydessä tapahtui väkivallantekoja eri puolilla Suomea.

Vilho Saastamoisen johtama järjestyskaarti keskittyi nimensä mukaisesti järjestyksenpitoon toisin kuin osa kaarteista, jotka syyllistyivät erilaisiin laittomuuksiin. Saastamoisesta tuli päällikkö, koska hän oli käynyt sotaväen. Hän oli myös ollut Amerikassa ja tutustunut siellä sosialismiin. Kaartin toimintaan osallistuivat poliisit Robert Drufva ja Juho Ruotsalainen.

Suojeluskunta aloitti toimintansa yleislakon loppuvaiheissa 18. marraskuuta 1917. Sen päälliköksi valittiin Antti Tikkanen. Kyläosastot aloittivat toimintansa kirkonkylässä, Luupuvedellä, Lapinsalossa, Kalliokylässä, Niemiskylässä, Aittojärvellä, Rytkyllä, Toiviaiskylässä ja Honkarannalla. Aseistuksena suojeluskuntalaisilla oli puolenkymmentä kivääriä, muutama pistooli ja kolme Viipurista saatua käsipommia. Toiminta alkoi tehostua, kun kuusi miestä lähti suojeluskuntakursseille Kuopioon vuoden 1918 alussa.

Yhteinen itsenäisyysjuhla

P. E. Svinhufvudin johtama senaatti antoi 4. joulukuuta itsenäisyysjulistuksen, jonka toteuttamiseen tähtäävät toimet eduskunta hyväksyi kaksi päivää myöhemmin. Suomen itsenäisyys tarvitsisi ensin Venäjän tunnustuksen, jota Svinhufvudin hallitus Venäjällä valtaan nousseelta bolsevikkihallitukselta vastentahtoisesti pyysi. Kansankomissaarit antoivat tunnustuksen 31. joulukuuta. Ranskan, Saksan ja Pohjoismaiden tunnukset tulivat nopeasti.

Tunnustusten tultua oli aihetta juhlaan. Kiuruvedellä sosialistit ja porvarit viettivät yhteistä juhlaa Suomen itsenäisyyden kunniaksi 20. tammikuuta. Juhlakulkue lähti työväentalolta ja päätyi nuorisoseurantalolle. Tilaisuus pidettiin sosiaalidemokraatti Olli Partasen kuntakokouksessa tekemän aloitteen pohjalta. Kokous hyväksyi Partasen ponnen, jonka mukaan sen osallistujat ”tunsivat kiitollisin ja hartain mielin että olemme vapaan ja itsenäisen Suomen tasavallan kansalaisia”.

Yhteinen juhla ei ollut itsestäänselvyys. Porvarit ja sosialistit järjestivät suurelta osin omat juhlansa. Näin tapahtui myös Helsingissä, jossa porvareilla ja sosialisteilla oli omat juhlansa viikon välein.

”Sisäinen sota” alkaa

Ilmapiiri oli Kiuruvedellä tammikuussa 1918 jännittynyt, mutta normaaliin arkeen suuntautunut. Maaliskuuksi suunniteltujen kunnallisvaalien valmistelut olivat meneillään. Rautatien rakentaminen Iisalmen ja Ylivieskan välillä oli alkamassa, kun senaatti sai vahvistettua ratasuunnan Kiuruvedellä. Huhut ratatöistä toivat väkeä Kiuruvedelle.

Kiuruveden näkökulmasta sisällissodan syttyminen oli yllätys. Sodan alkaminen ei juurikaan näkynyt, vaan Savon pohjoiskulmalla vain seurattiin tilanteen kehittymistä. Ainoastaan porvarilehdet ilmestyivät valkoisten hallussa olevassa osassa Suomea. Luetuimpia niistä olivat Kiuruvedeltä Salmetar, Savon Sanomat ja Savo. Lehtien kertomasta välittyy, miten vaikea tilannetta oli aluksi hahmottaa.

Savo julkaisi 29. tammikuuta kenraali Mannerheimin ”sisäisen sodan” johdosta antaman julistuksen: ”Jos eivät punakaartilaiset alistu laillisen hallitun vallan alle tulevat maan harmistuneet talonpoikaisjoukot ase kädessä itse tuomitsemaan maan petturit”. Sota kosketti nopeasti myös Savoa. Jo 2. helmikuuta Savo-lehti kertoi Varkauden punakaartin ja Pieksämäen suojeluskunnan kahakasta: ”Näin on siis Savossakin alkanut sisällissota, josta koko ajan olemme väestöä mitä ankarimmin varottaneet.” Kiuruvetisten lukemat lehdet käyttivät sodasta sen kestäessä eniten nimeä kansalaissota. Toiseksi yleisin oli vapaussota ja myös sisällissota esiintyi lehtien palstoilla.

Aseita suojeluskunnalle

Kiuruvesi jäi kauan rintamalinjan valkoiselle puolelle. Kapinajohtajat olivat tienneet, että vallanotto onnistuu Etelä-Suomessa. Pohjois-Suomen punakaartien he toivoivat pystyvän sitomaan valkoisten voimia ja jopa muodostamaan pitkäaikaisia kapinapesäkkeitä. Tähän ei ollut kuitenkaan vähäisen aseistuksen vuoksi käytännön mahdollisuuksia.

Punaisten hallinnassa olleessa Etelä-Suomessakin maaseudun työväenjärjestöt lähtivät mukaan kapinaan usein enemmän velvollisuudentunnosta kuin vallankumousinnosta. Kapinamieli oli korkeimmillaan suurissa kaupungeissa ja teollisuustaajamissa. Kiuruvedellä työväenyhdistys lähinnä tarkkaili tilanteen kehitystä.

Suojeluskuntalaiset ryhtyivät sen sijaan Kiuruvedellä toimiin osallistuakseen kapinan kukistamiseen. Ensimmäisenä tavoitteena oli saada lisää aseita. Sodan syttyminen ei näkynyt välittömästi Kiuruvedellä. Suojeluskuntalaiset päättivät hankkia aseita Pohjanmaalta, josta niitä oli saatavissa. Venäläiset oli riisuttu maakunnassa aseista hallituksen joukkojen ylipäälliköksi nimitetyn C. G. Mannerheimin johdolla. Matkalle lähti helmikuun alussa Antti Tikkasen johdolla neljä miestä kahdella hevosella.

Tikkanen lähetti pyynnön saada aseita Mannerheimille Vaasaan. Mannerheimin puolesta tuli vastaus, ettei aseita ollut saatavissa. Kiuruvetiset liittyivät tähän jälkeen Ylivieskassa eteläpohjalaisiin, jotka olivat menossa Ouluun osallistuakseen kaupungin punaisten ja venäläisten kukistamiseen. Valkoiset valtasivat Oulun 3. helmikuuta. Varajoukkoon määrätyt Kiuruveden miehet saivat Oulusta mukaansa 63 kivääriä, panoksia ja käsikranaatteja.

Välikohtaus työväentalolla

Kiuruvedellä ei näkynyt helmikuun alussa kapinan merkkejä. Aseiden hakumatka ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta. Joidenkin tietojen mukaan punakaarti asetti saatuaan tiedon retkestä vartiot tienvarsille ottaakseen aseet haltuunsa. Tämän vuoksi aseet vietiin varmuuden vuoksi ensin Niemiskylän Niskalaan ja kuljetettiin sieltä kirkonkylään ja osittain edelleen Iisalmeen.

Pahin välikohtaus sattui illalla 5. helmikuuta, kun Kiuruveden työväentalolle tuli kahdella hevosella aseistautuneita punakaartilaisia Iisalmesta. On mahdotonta täysin luotettavasti selvittää, mitä Kiuruvedellä tapahtui. Välikohtauksesta tuomittujen punakaartilaisten ja suojeluskunnan antamien lausuntojen perusteella voi muodostaa jonkinlaisen kokonaiskuvan.

Iisalmesta tuli kahdella hevosella punakaartilaista ottamaan selvää tilanteesta Kiuruvedellä. Heillä oli mahdollisesti tarkoituksena riisua tilaisuuden tullen suojeluskuntalaisilta aseet. Toista hevosta ajaneen Paavo Rissasen mukaan häntä oli pyydetty Kiuruvedelle ”ottamaan lahtareilta aseita”. Pienen partion mahdollisuudet toteuttaa tämä aie olisivat kuitenkin olleet hyvin rajalliset.

Punakaartilaisten ”lentävää osastoa” johti kuulustelupöytäkirjojen mukaan Pekka Kauppinen. Kiuruvedelle menon tarkoituksena oli Uuno Grönforssin mukaan karkottaa huligaanit Kiuruvedeltä. Retken alkusysäyksenä olisi ollut Kiuruvedeltä tulleen tuntemattoman varkautelaismiehen kertomus paikkakunnalla olleista tuntemattomista miehistä. Aseistuksena miehillä oli kaksi Berdan-kivääriä, kolme muuta kivääriä ja ainakin yksi käsiase.

Työväentalolle kokoontui iisalmelaisten tultua Kiuruveden punakaartin johtohenkilöitä. Kaartin päällikkö Vilho Saastamoinen tapasi matkalla työväentalolle maltillisiin sosiaalidemokraatteihin lukeutuneen V. H. Kämäräisen, joka kertoi Saastamoisen vakuuttaneen hänelle, ettei missään tapauksessa ryhdy aseellisen toimintaan. (Kämäräinen toimi kunnallispolitiikassa Kiuruvedellä ja kuului eduskuntaan 1939–1945 SDP:n ryhmässä. Hänkin oli omaksunut sosialismin Amerikan-vuosinaan.)

Osapuolten muistikuvat tapahtumasta poikkesivat kovasti toisistaan. Suojeluskunnan esikunnan kesäkuussa valtiorikosoikeudelle antaman lausunnon mukaan työväentalolta ammuttiin useita kymmeniä laukauksia suojeluskuntalaisia päin. Punakaartilaiset myönsivät ampuneensa joitakin laukauksia ilmaan.

Kuulusteluissa punakaartilaiset vähättelivät tapahtumaa, jota suojeluskuntalaiset suurentelivat sodan päätyttyä korostaakseen tehneensä osansa vapaussodassa. Joka tapauksessa tilanne laukesi iisalmelaisten lähtöön takaisin Iisalmeen.

Kiuruvesi valkoisten haltuun

Kiuruvedellä valtasuhteet tulivat selväksi, kun 60–70 suojeluskuntalaista otti 7. helmikuuta työväentalon hallintaansa. Iisalmessa punakaartin toiminta päättyi 10. helmikuuta, kun se antautui Kajaanin suojeluskuntalaisten piiritettyä työväentalon.

Nuorisoseurantalosta tuli suojeluskunnan komentopaikka. Sen kautta lähti miehiä rintamalle. Suojeluskunnan tehtävänä oli huolehtia myös huollosta. Armeija tarvitsi vaatteita, elintarvikkeita, hevosia ja hevosille heiniä.

Valkoisen armeijan miehistö koostui aluksi vapaaehtoisista ja värvätyistä. Vapaaehtoisia alkoi lähteä rintamalle senaatin 6. helmikuuta antaman julistuksen pohjalta. Kiuruvedeltä lähti 14. helmikuuta 45 miestä johtajanaan J. Favorin. Kuopiossa he saivat tehtäväkseen siirtää osan Suomen Pankin kultavarannosta Jyväskylään.

Miehet osallistuivat myös Varkauden valtaukseen. Toinen 44 miehen joukko lähti 18.2. Paavo Jauhiaisen johdolla suoraan Varkauteen. Kiuruvetiset osallistuivat punaisten pisimpään valkoisten alueella hallitsevan paikkakunnan valtaukseen. Suojeluskuntalaisista Vilho Knuutinen haavoittui ja kuoli Varkauden sairaalassa vammoihinsa. Tappiot kärsineet punaiset joutuivat ankarien rankaisutoimien kohteeksi. Heti taistelujen päätyttyä ammuttiin 80 miestä. Kiuruveden miesten osallistumisesta teloituksiin ei ole tietoa.

Sotasyynistä riviin

Laillinen hallitus täydensi joukkojaan aloittamalla kutsunnat vuoden 1878 asevelvollisuuslain perusteella. Kiuruvedellä ne toteutettiin 27.2–2.3.1918. Parisataa kutsuntoihin määrättyä jäi syytä ilmoittamatta pois, mutta osa heistä oli muulla paikkakunnalla tai Amerikassa.

Taisteluihin osallistui sisällissodassa valkoisten puolella 390 miestä, joista vapaaehtoisia oli noin 40 prosenttia. Vapaaehtoisista talollisiin lukeutui 42, torppareihin ja vuokraviljelijöihin 71, tilattomiin 31, kauppa-apulaisia oli 5 ja kansakoulunopettajia 2. Torpparien ja tilattomien suuren osuuden selittäjä on ilmeisesti Kiuruvedellä vahvasti vaikuttanut herännäisyys.

Varkauden jälkeen kiuruvetisiä osallistui taisteluihin Mäntyharjulla, Tampereella ja Viipurissa, jonka valtaus huhtikuun lopussa merkitsi viimeisen punaisten alussa olleen suuren kaupungin kukistumista. Viipurin kiivaissa taisteluissa kaatui yhdeksän kiuruvetistä. Suurin osa heistä menetti henkensä Patterinmäellä. Lisäksi ainakin 16 kiuruvetistä haavoittui Viipurissa. Epätoivoisilla punaisilla oli käytössään runsaasti konekiväärejä, jotka niittivät hyökkääjien rivejä.

Viipurin valtauksen jälkeen ammuttiin 200 venäläistä pelkästään heidän kansallisuutensa takia. Kiuruveden miesten osallisuudesta verilöylyyn ei ole tietoa, mutta tietoisia he siitä olivat. Vappuna valkoiset nöyryyttivät punaisia marssittamalla vangit työväen juhlapäivänä läpi kaupungin.

Valkoisten puolella kaatui ainakin 17 miestä. Suurimmat sankarihautajaiset pidettiin helluntaimaanantaina 20. toukokuuta, jolloin tapahtui kahdeksan vainajan siunaus.

Kapinan jälkiselvittelyt

Työväenjärjestöjen toiminta kiellettiin Ylä-Savossa täysin 22. helmikuuta. Työväentalo oli takavarikoituna valtiolle vuoden 1919 alkupuolelle asti. Poliisit Drufva ja Ruotsalainen erosivat maaliskuussa kaartiyhteyksien takia.

Vasemmistolaisia kuoli sisällissodan jälkiselvittelyissä kolme. Hämärissä olosuhteissa joutui Kiuruvedellä ammutuksi kaksi miestä. Heistä toinen oli huhtikuun alussa vankina kirkonkylällä. Toinen ammuttiin toukokuussa heti kiinnioton jälkeen Koivujärvellä. Yksi kiuruvetinen teloitettiin Karjalan kannaksella sodan loppuvaiheissa.

Kesäkuusta 1918 alkaen edesottamuksia alkoivat selvitellä valtiorikosoikeudet. Kiuruveden punakaartin johtohenkilöt Vilho Saastamoinen, Kalle Hägglund, Antti Närhi ja Paavo Hyvönen saivat pitkälti suojeluskunnan esikunnan lausuntojen pohjalta kukin neljän vuoden kuritushuonetuomion ja menettivät kansalaisluottamuksensa kuudeksi vuodeksi. Syynä oli valtiopetokseen osallistuminen, josta vahvinta näyttöä olivat kaartin perustaminen helmikuun 5. päivän tapahtumat.

Suojeluskunnan esikunta näyttää tulleen toisiin ajatuksiin, kun tuomitut valittivat valtiorikosylioikeuteen. Esikunnan jäsenet joko vakuuttivat itse punakaartilaisten pyrkineen hillitsemään iisalmelaisten toimia tai vahvistivat samansisältöisiä lausuntoja antaneiden kansalaisten olevan luotettavia. Tuomiot alenivat kahteen vuoteen. Lyhytkin tuomio oli vaarallinen, sillä Kuopion vankileirin olot olivat huonot. Leirin noin 2 500 vangista kuoli lähes viidesosa. Kaikkien tuomiot olivat sen verran lieviä, että he pääsivät syksyllä 1918 ensimmäisessä punavankien armahduksessa ehdonalaiseen vapauteen.

Myös kiinnijääneet iisalmelaiset saivat Kiuruveden tapahtumien perusteella tuomiot. Niiden lieventämisanomuksia puolsi Iisalmen suojeluskunnan päällikkö Santeri Sahlström. Iisalmelaistenkin tuomiot lyhenivät valituksen jälkeen. 

Punavankeja ratatyössä

Punavankeja oli kesällä 1918 töissä Iisalmi–Ylivieska -ratatyömaalla. Kiuruvedellä oli heitä varten pieniä leirejä Honkarannassa Honkamäen riihessä, Ryönänjoella ja ilmeisesti työväentalolla. Ratatöissä oli Kuopiosta, Varkaudesta ja Tampereelta kotoisin olleita vankeja.

Valtakunnallista julkisuutta Kiuruveden vangit saivat, kun Uudessa Päivässä moitittiin 14. syyskuuta vankien kohtelun olevan liian lievää. Lehti oli saanut tietonsa Kiuruvedeltä Helsinkiin saapuneelta henkilöltä.

”Kertojamme tiedon mukaan vartijat eivät pidä ollenkaan väliä vangeista, vaan saavat nämä vapaasti liikuskella, käydä m. m. työmaalta Kiuruveden kirkonkylässä ilman vahtia, ottaa osaa paikkakunnalla toimeenpantaviin iltamiin ja tansseihin. Vartijoiden kertojamme sanoi kyllä näön vuoksi olevan vartioimispuuhissa, mutta kuuluvat he huvikseen vain paukuttelevan pyssyjään. Mitään todellista ja tarkkaa vartiointia ei ole.”

Uusi Päivä arvioi, että kerrotussa oli perää, mikä todisti vartijoiden leväperäisyydestä. Lehden mielestä asia oli tutkittava, minkä jälkeen oli ryhdyttävä tarvittaessa toimenpiteisiin. Asia todennäköisesti raukesi armahduksiin syksyllä 1918.

Kohti normaalielämää

Sisällissodan aiheuttama kahtiajako näkyi syvänä suomalaisessa yhteiskunnassa vuosikymmeniä. Yksi valtakunnallinen jako syntyi osuustoimintaliikkeeseen jo sisällissodan alla. Kun Kiuruveden Työväen Osuuskauppa päätti syksyllä 1916 liittyä työväenliikkeen kannattajien perustaman Osuustukkukaupan jäseneksi, niin sen porvarijäsenet toteuttivat tuuman omasta osuuskaupasta. Kiuruvedellä Osuusliike Elo perustettiin 1917 ja se aloitti toimintansa marraskuussa.

Kunnallisella tasolla oli kuitenkin etsittävä yhteisymmärrystä, kun paikallisesta demokratiasta tuli todellisuutta heti sodan jälkeen. Sosiaalidemokraatit saivat Kiuruvedellä osallistua jo joulukuussa 1918 toimitettuihin kunnallisvaaleihin. Puolue sai 13 valtuutettua 30-jäseniseen valtuustoon. Olli Partasesta tuli valtuuston varapuheenjohtaja. Valtuustossa oli löydettävä sopu oppivelvollisuuden toimeenpanosta, köyhäin- ja sairaanhoidosta ja vanhustenhoidosta.

Nälkä oli vieraana monessa kodissa Kiuruvedelläkin vuoden 1918 mittaan. Pettua käytettiin yleisesti, vaikka tilanne ei ollut likikään Suomen surkein. Ruuanpuute alkoi helpottaa keväällä 1919, kun Suomeen saatiin elintarvikkeita Amerikasta. Tilanne parani vuoden 1919 hyvän sadon ansiosta. Vienti alkoi vetää, kun suomalaiselle sahatavaralle oli kysyntää jälleenrakennuksen vauhtiin päässeessä Euroopassa. Kauppansa teki myös sanomalehtipaperi, jota oli aiemmin viety Venäjälle. Tämä tiesi töitä hakkuu- ja ajomiehille.

Toukokuusta 1919 alkaen toteutettu torpparivapautus muutti suurimman osan vuokraviljelmistä itsenäisiksi pientiloiksi. Niidenkin tuotteille oli kysyntä, sillä nälkäkriisistä toipuva Suomi halusi kehittää maataloutta omavaraisuuden turvaksi.