Svinhufvudin senaatti oli antanut Suomen itsenäisyysjulistuksen 4.12.1917 ja eduskunta vahvisti sen kaksi päivää myöhemmin. Seuraavaksi oli hankittava ulkovaltojen tunnustus.

Pääministeri Svinhufvud lähetti entisen senaattorin, Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajan J. K. Paasikiven Ruotsiin jo joulukuun alussa tunnustelemaan itsenäisyyden tunnustusta. Koska Suomessa oli ankara kirje- ja sähkesensuuri, venäläiset santarmit tarkastivat jokaisen maasta lähtijän Torniossa. Sanansaattajaksi valittu Paasikivi opetteli sanamuodon ulkoa ja kirjoitti sen paperille vasta Ruotsin puolella.

Vaivalloisen matkan jälkeen Paasikivi tapasi Tukholmassa Ruotsin liberaalipuolueeseen lukeutuvan pääministeri Nils Edénin. Ruotsi ei Edénin mukaan voinut taata Suomen itsenäisyyttä, ja hän oli muutenkin hyvin epäileväinen Suomen itsenäisyyden mahdollisuuksien suhteen. Edénin arvioi Venäjän edelleen hallitsevan Suomessa, sillä maassa oli venäläistä sotaväkeä. Miten suomalaiset aikoivat saada venäläiset joukot pois maasta? Paasikivelle muistuivat mieleen Svinhufvudin sanat vuodelta 1911, ja hän vastasi Edénille: ”Vi måste få den ryska militären bort på ett eller annat sätt. (Meidän täytyy saada venäläinen sotaväki pois tavalla tai toisella).”

Edén ei luvannut Ruotsin tunnustavan Suomen itsenäisyyttä, vaan halusi Suomen kääntyvän Venäjän hallituksen puoleen. Paasikivi tapasi neljä päivää myöhemmin Kööpenhaminassa Tanskan ulkoministeri Scaveniuksen, joka hänkin kehotti Suomea välittömästi kääntymään suurvaltojen puoleen. Saman vastauksen Paasikivi sai Norjassa.

Ruotsin virallinen vastaus ilmaistiin diplomaattikielellä. Ruotsin hallitus oli ottanut lämpimällä myötätunnolla vastaan tiedon Suomen pyrkimyksestä saavuttaa täydellinen itsenäisyys, ja sen hartaana toivomuksena oli voida tunnustaa Suomi riippumattomaksi valtioksi. Ennen kuin hallitus kuitenkaan ryhtyi tarkemmin tutkimaan sille tehtyä esitystä, sen täytyi odottaa tietoja, joilla oli merkitystä tälle kysymykselle, ”kuten mahdollisuuksista Suomen itsenäisyyttä koskevaan yhteisymmärrykseen Suomen ja Venäjän välillä sekä muiden valtojen kannasta kysymyksen suhteen”.

Senaatti ja oppositio Venäjän

Suomen hallitus hoiti suhteita Venäjään omia teitään ja sosiaalidemokraatit omiaan. SDP:n eduskuntaryhmä lähetti 9. joulukuuta Pietariin Kullervo Mannerin, Evert Huttusen ja Eetu Salinin, jotka tapasivat seuraavana päivänä Leninin ja Stalinin. Lenin oli valmis itsenäisyyden tunnustamiseen kansankomissaarien neuvoston toimesta, eikä hän halunnut pyynnön joutuvan perustuslakia säätävän kansalliskokouksen käsiteltäväksi.

Svinhufvudin hallitus kääntyi ensin Venäjän Suomessa olevien sotajoukkojen puoleen. Svinhufvudin allekirjoittamat kirjelmät Venäjän joukkojen vetämiseksi välittömästi maasta jätettiin 14. joulukuuta Venäjän 42. armeijakunnan komentajalle ja Itämeren-laivaston komentajalle. Perusteluina käytettiin Suomen ehdotonta puolueettomuuspolitiikkaa:

”Suomi haluaa elää ystävällisissä suhteissa kaikkiin valtioihin.” Tämä teki venäläisten joukkojen läsnäolon tarpeettomaksi Suomessa. Lisäperusteluina käytettiin maan elintarvikepulaa ja sekä sitä, että venäläisen sotaväen ”huomattava osa on täysin kuritonta, terrorisoi yhdessä maan oman väestön kelvottomimpien ainesten kanssa maata kuohuttavin murhin, ryöstöin ja muin karkein rikoksin sekä tekee lain ja järjestyksen ylläpitämisen mahdottomaksi”.

Samana päivänä Suomelle perustettiin edustusto Venäjälle. Entinen ministerivaltiosihteeri Carl Enckell määrättiin myötävaikuttamaan Suomen suhteesta ulkomaihin johtuvien asioiden hoitoon ja samalla että valtiosihteerin viraston toistaiseksi on toimittava Suomen edustuslaitoksena Venäjällä.

Toimet Saksassa

Suomi pyrki valvomaan etujaan myös Saksan kautta. Saksa ja Venäjä olivat solmineet 5. joulukuuta alustavan aselevon. Edvard Hjelt jätti Berliinissä 13. joulukuuta Saksan ulkoministeriölle kirjelmän, jossa kerrottiin tulossa olevasta tunnustamispyynnöstä ja pyydettiin, että Saksa aseleponeuvotteluissa käsittelisi Suomea täysin erillisenä valtiona ja vaatisi miehitysjoukkojen mahdollisimman nopeaa poistamista Suomesta.

Svinhufvud antoi 15. joulukuuta valtakirjan Edvard Hjeltille, Rafael Erichille ja Samuli Sariolle ”toiselta puolen Saksan ja sen liittolaisten, toiselta puolen Venäjän välisissä rauhanneuvotteluissa valvomaan etuja ja, mikäli se on yhdistettävissä näitten neuvottelujen luonteeseen, ottamaan Suomea koskevissa kysymyksissä osaa näihin neuvotteluihin ja tekemään Suomen puolesta tarpeellisia sopimuksia keisarillisen Saksan hallituksen ja sen liittolaishallitusten kanssa”.

Saksan ja Venäjän aselepo vahvistettiin 16. joulukuuta saksalaisten itärintaman esikunnassa Brest-Litovskissa. Rauhanneuvottelut alkoivat siellä 22. joulukuuta. Saksalaiset olivat hyvin varovaisia Suomen asian suhteen, eivätkä halunneet vaarantaa rauhanneuvottelujaan tämän takia. Vielä vähemmän Saksa oli asiassa aloitteellinen, miltei päinvastoin. Brest-Litovskissa venäläiset ilmoittivat saksalaisten varovaiseen tiedusteluun, että Venäjä olisi milloin tahansa valmis tunnustamaan Suomen itsenäisyyden Helsingin sitä pyytäessä.

Eduskunnan ja SDP:n tunnustuspyynnöt

Sosialistien kansanedustaja Yrjö Sirola ja eräät muut tekivät 18. joulukuuta eduskunnassa hallitukselle välikysymyksen, jossa tiedusteltiin, mitä hallitus on tehnyt ”saadakseen Venäjän ja muut valtiot tunnustamaan Suomi riippumattomaksi tasavallaksi”. Pääministeri Svinhufvud olisi halunnut vastata tähän jo 22. joulukuuta, mutta ei saanut siihen tilaisuutta ennen istunnon päättymistä, vaan vastaus annettiin 9. tammikuuta.

Eduskunta hyväksyi – yksimielisesti – salaisessa yöistunnossa 22. joulukuuta kirjelmän ”Venäjän Perustavalle Kokoukselle ja vallankumoukselliselle Venäjän kansalle”. Siinä kuvattiin Suomen halua täydelliseen itsenäisyyteen ja pyydettiin, että ”Perustava Kokous Venäjän puolesta tunnustaa Suomen riippumattomuuden”. Astuessaan maailman vapaiden kansakuntien joukkoon Suomi oli tällöin, ”siunaten Venäjän ylevää valtiotekoa, aloittava uuden jakson uuraassa päivätyössään”.

Sosiaalidemokraattinen puoluetoimikunta päätti kuitenkin seuraavana päivänä kääntyä suoraan neuvostohallituksen puoleen. Venäjän veljespuolueen keskuskomitealle osoitetun kirjelmän laati K. H. Wiik. Siinä veljespuolueen keskuskomiteaa pyydettiin osoittamaan Leninin hallitukselle pyyntö Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta. Wiik, Manner ja Gylling luovuttivat SDP:n kirjelmän Leninille Smolnassa 27. joulukuuta. He tapasivat myös Lev Trotskin, joka moitti SDP:tä: ”Vuosisatoihin ei unohdeta, että te ette kaapanneet valtaa haltuunne marraskuussa.” Lenin ei suomalaisia moittinut, vaan kehotti vallankumoukseen.

Kullervo Manner kuvasi myöhemmin tapaamista: ”Kohtaus Leninin kanssa teki minuun niin voimakkaan vaikutuksen, että minussa heräsi rohkeus ja päättäväisyys lähteä vallananastuksen tielle.”

Senaatti kääntyy kansankomissaarien puoleen

Svinhufvud palasi joulunvietosta Kotkanniemestä Helsinkiin aamulla 27. joulukuuta. Hän tapasi Carl Enckellin, joka tarjoutui matkustamaan heti Pietariin tunnustelemaan itsenäisyyden tunnustamisen mahdollisuutta. Senaatti lähettikin Enckellin ja K. G. Idmanin Pietariin. Idman oli jäänyt hoitamaan Suomen edustustoksi muuttunutta entistä valtiosihteerinvirastoa Pietarissa ja hänet oli nyt kutsuttu Helsinkiin.

Enckell ja Idman tapasivat 28. joulukuuta Leninin, joka lupasi kansankomissaarien neuvoston tunnustavan Suomen itsenäisyyden. Neuvosto oli jo edellisenä päivänä päättänyt tunnustaa Suomen sosialistien kirjelmää käsitellessään. Leninin mukaan virallinen menettely oli hyvin yksinkertainen: ”Hallituksenne kirjoittaa kirjeen johon heti vastataan.” Päätös vahvistettaisiin eräänlaisen parlamentin virkaa toimittavassa työläis- ja sotilasneuvostojen toimeenpanevassa keskuskomiteassa, jonka puheenjohtajan Enckell ja Idman myös tapasivat varmistaen asian.

Samana päivänä Tukholmassa suomalaisten virallinen valtuuskunta, J. K. Paasikivi, valtioneuvos Alexis Gripenberg ja maanviljelysneuvos H. G. Paloheimo, kävivät kuningas Kustaan luona. Kuningas pyysi herroja ”saattamaan Suomen hallituksen tietoon lämpimät toivotuksensa maamme tulevaisuudelle”. Hän vakuutti hallituksensa linjan mukaisesti seuraavansa myötätunnolla Suomen ponnistuksia sekä toivovansa hartaasti voivansa tunnustaa Suomen riippumattomuuden: ”Kuitenkin näyttää tarpeelliselta sopimus Suomen ja Venäjän välillä, ja hänellä on syytä toivoa suotuisaa tulosta kääntymisestä Venäjän hallituksen puoleen tässä tarkoituksessa.”

Enckell ja Idman selostivat Pietarin terveiset Svinhufvudin hallitukselle heti Helsinkiin palattuaan aamulla 29. joulukuuta. Virallinen kirjelmä Venäjän hallitukselle laadittiin kahtena kappaleena sekä varustettiin Svinhufvudin allekirjoituksella, senaatin suurella sinetillä ja protokollasihteeri Dittmarin varmennuksella. Senaatti päätti, että kirjelmän jättäisi valtuuskunta, johon kuuluivat Svinhufvud, Enckell ja Idman. Suomi ei ollut aiemmin tunnustanut Leninin hallitusta Venäjän lailliseksi hallitukseksi, vaan oli jäänyt odottamaan perustuslakia säätävää kansalliskokousta. Kansankomissaarien neuvoston oli tunnustanut ainoastaan Saksa, joka kävi sen kanssa rauhanneuvotteluja.

Pääministeri Svinhufvud Pietariin

Seuraavana aamuna 30. joulukuuta Svinhufvud, Enckell ja Idman saapuivat Pietariin. Oli sunnuntai ja kansaa oli kokoontunut sodanvastaisiin mielenosoituksiin. Muuten kadut olivat autioita eikä rautatieasemalla näkynyt ainuttakaan ajuria. Suomen valtuuskunta lähti vaeltamaan matkalaukut käsissään kohti valtiosihteerinvirastoa, mutta sai puolimatkassa ajurin, joka vei heidät Ekaterinovka-prospektilla sijainneeseen virastoon.

Neuvottelijat nauttivat lounaan Enckellin kotona, minkä jälkeen he menivät Smolnaan, entiseen tyttöjen sisäoppilaitokseen, jossa neuvostohallitus eli kansankomissaarien neuvosto kokoontui. Siellä he jättivät kirjelmän yhden kappaleen työläis- ja sotilasneuvostojen keskuskomitean puheenjohtajalle, joka lupasi toimittaa sen kansankomissaarien neuvostolle.

Vielä samana iltana suomalaiset tapasivat kansankomissaarien neuvoston pääsihteerin, jonka mukaan kirjelmää ei voitu käsitellä, koska se oli osoitettu ”Venäjän hallitukselle” eikä ”Kansankomissaarien neuvostolle”. Enckell ehdotti, että otsikko korjattaisiin, mitä pääsihteeri ei hyväksynyt, vaan kehotti laatimaan seuraavaksi päiväksi uuden kirjelmän.

Seuraavana päivänä, maanantaina 31. joulukuuta 1917, Svinhufvud, Enckell ja Idman kävivät Smolnassa kello 15 jättämässä pääsihteerille korjatun kirjelmän. Siinä lausuttiin ensin onnentoivotus Venäjän kansalle: ”Suomen kansa hartaasti toivoo, että Venäjän suuri kansa, voitokkaasti kestettyään nykyisen hetken koettelemukset, on vapauden tietä kulkien löytävä suuren ja onnellisen tulevaisuuden.”

Tämän jälkeen asiakirjassa viitattiin siihen, että Venäjän vallankumous oli monessa yhteydessä tunnustanut kansojen itsemääräämisoikeuden, ja pyydettiin, että Venäjä nyt ”tunnustaisi Suomen valtiollisen itsenäisyyden, jonka julistamisen Suomen eduskunta ja hallitus ovat katsoneet velvollisuudekseen Suomen kansaa ja sen tehtävää kohtaan”. Lopuksi lausuttiin vielä toivomus, että ystävyyden ja keskinäisen kunnioituksen suhde olisi aina säilyvä Suomen ja Venäjän kansojen välillä, jotka luonto oli sijoittanut elämään naapureina.

Pääsihteeri otti kirjelmän vastaan ja kehotti valtuuskuntaa tulemaan illalla Smolnaan odottamaan kansankomissaarien neuvoston päätöstä.

Suomen edustajat Smolnassa

Lähetystö lähti Smolnaan odottamaan tietoa kansankomissaarien neuvoston ratkaisusta. Carl Enckell kertoo vuoden 1917 viimeisestä illasta:

”Illalla kello 9 saavuimme mainittuun etuhuoneeseen, jossa paitsi muutamia työskenteleviä konekirjoittajattaria oleskeli joukko miehiä, naisia ja lapsia. Istumapaikkojen puutteessa sijoittauduimme – turkkeihimme pukeutuneina – eräälle ikkunapenkille ja saimme yli kaksi tuntia seurata vilkasta, edestakaista läpikulkua huoneessa. Ovesta, joka tupakansavun täyttämään kansankomissaarien istuntosaliin useasti avautui, näimme innokkaasti keskustelevia miesryhmiä istumassa wieniläistuoleilla. Moneen kertaan tuli pääsihteeri odotushuoneeseen antamaan ohjeita konekirjoittajattarille, ja koetin silloin häneltä hienotunteisesti kysäistä, otettaisiinko asiamme piakkoin käsittelyn kohteeksi. 

Vihdoin – kello oli jo yli 11 ja Svinhufvud toivoi voivansa keskiyön junassa palata Helsinkiin – Bontsh-Brujevitsh jätti meille ohuelle paperille kirjoitetun kirjelmän n:o 191, joka oli päivätty joulukuun 18. päivälle (v.l. [vanhaa ajanlaskua, 31.12. uutta]) ja jonka seitsemän kansankomissaaria, pääsihteeri Bontsh-Brujevitsh sekä sihteeri Gorbunov olivat allekirjoittaneet.”

Kirjelmässä kansankomissaarien neuvosto, ”täysin yhdenmukaisesti kansain itsemääräämisoikeuden periaatteen kanssa” päätti ehdottaa työläis- ja sotilasneuvostojen toimeenpanevalle keskuskomitealle seuraavaa:

”a) että Suomen tasavallan valtiollinen itsenäisyys tunnustetaan sekä

 b) että erityinen komitea kummankin puolen edustajista yksissä neuvoin Suomen Hallituksen kanssa asetetaan valmistelemaan niitä käytännöllisiä toimenpiteitä, jotka aiheutuvat Suomen eroamisesta Venäjästä.”

Leninin ja Svinhufvudin kohtaaminen

Enckell pyysi pääsihteeriä järjestämään vielä Svinhufvudille tilaisuuden kiittää Leniniä henkilökohtaisesti. Pääsihteeri meni ilmoittamaan, että Svinhufvud oli eteisessä ja tahtoi kiittää Leniniä. Siitä huolimatta, että turkit olivat päällä, tuli eteisessä odoteltaessa kylmä. Suomalaiset seisoivat päällysvaatteet yllään ja kalossit jalassa koleassa, lämmittämättömässä huoneessa.

Kansankomissaarien neuvostossa syntyi hämminki. Lenin kohautti olkapäitään, naurahti vähän nolona ja kieltäytyi: ”Mitä minä voin sanoa niille porvareille!” Nyt ehdotettiin, että Trotski menisi tervehtimään Svinhufvudia, mutta hän kieltäytyi jyrkästi. Vihdoin koetettiin pakottaa oikeuskomissaari Steinbergiä lähtemään. ”Mitä minä voin heille sanoa? Voisin virka-asemassani vain vangita heidät.”

Pääsihteeri sai Leninin viimein lähtemään muiden jatkaessa leikinlaskuaan. Kuluneessa puvussa ja pää painuksissa Lenin tuli odotushuoneeseen, johon hänen luokseen kokoontui huoneessa olevia henkilöitä, sotilaita, matruuseja ja muita, jotka uteliaina seurasivat keskustelua.

Enckell esitteli Svinhufvudin Leninille ja molemmat purisivat toistensa käsiä. ”Oletteko nyt tyytyväisiä?” Lenin kysyi. ”Erittäin tyytyväisiä”, vastasi Svinhufvud, joka muisteli myöhemmin: ”Ryssää siinä puhuttiin ja ryssäksi vastattiin ja sanottiin bolševikeille vain suruttomat kiitokset erokirjeestä.”

Lenin palasi komissaarien huoneeseen. ”Kutsuin heitä tietenkin tovereiksi!”, hän sanoi. ”Ei se tee mitään”, huomautti Trotski, ”jos me joudumme heidän käsiinsä, lukevat he sen Teille ansioksi.” Lenin kuvaili puolitoista vuotta myöhemmin tapahtumaa:

”Muistan sangen hyvin kohtauksen, kun jouduin Smolnassa antamaan dekreetin Svinhufvudille – venäjäksi käännettynä tämä nimi merkitsee ’mies, jolla on sian pää’ –, Suomen porvariston edustajalle, joka on näytellyt pyövelin osaa. Hän puristeli ystävällisesti kättäni, me lausuimme toisillemme kohteliaisuuksia. Miten rumaa tämä olikaan! Mutta näin oli tehtävä, koska tämä porvaristo silloin petti kansaa, petti työtätekeviä joukkoja väittämällä, että ryssät, chauvinistit, isovenäläiset, tahtovat kuristaa suomalaiset. Se oli tehtävä.”

Päätöksen allekirjoittajina olivat puheenjohtaja V. l. Uljanov (Lenin) ja kansankomissaarit L. Trotski, G. Petrovski, J. Stalin, I. Steinberg, V. Karelin ja A. Schlichter. Oikeuskomissaari I. Steinberg on kertonut, että komissaarit allekirjoittivat ”erikoisella tyydytyksellä” Suomen itsenäisyyden tunnustamisen.

 ”Tiesimme tosin, että Suomen nykyinen sankari Svinhufvud, jonka tsaari oli aikoinaan lähettänyt maanpakolaisuuteen, oli meidän julkinen yhteiskunnallinen vihollisemme ja ettei hän säästäisi tulevaisuudessa meistä yhtäkään. Mutta jos me vapautamme Suomen kansan Venäjän sorrosta, on maailmassa yksi historiallinen vääryys vähemmän.”

Kun Lenin ja Svinhufvud olivat vaihtaneet vielä muutamia kohteliaisuuksia, lähti Svinhufvud asemalle, jossa Helsingin yöjuna oli saanut käskyn odottaa. Enckell ja Idman jäivät Pietariin odottamaan ja varmistamaan työläis- ja sotilasneuvostojen toimeenpanevan keskuskomitean päätöksen Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta.

Saksa myöhästyy

Neuvosto-Venäjän työläis- ja sotilasneuvostojen toimeenpaneva komitea vahvisti kansankomissaarien neuvoston tunnustuksen Suomen itsenäisyydelle 4. tammikuuta 1918. Vähemmistökansallisuuksien kansankomissaari Josif Stalin sanoi samana päivänä:

”Kansankomissaarien neuvosto on itse asiassa vastoin tahtoaan antanut vapauden ei kansalle eikä köyhälistön edustajille, vaan Suomen porvaristolle, joka merkillisen sattuman kautta anasti vallan ja sai riippumattomuuden Venäjän sosialistien kädestä. Me emme voi olla huomauttamatta, että vain epävarmuuden takia Suomen sosiaalidemokraatit eivät ryhtyneet ratkaiseviin tekoihin ottaakseen vallan itselleen ja riistääkseen riippumattomuuden Suomen porvariston käsistä.”

Ranska tunnusti Suomen itsenäisyyden 4. tammikuuta. Samana päivänä Ruotsin kuningas päätti pidetyssä valtioneuvoston kokouksessa tunnustaa ”Suomen itsenäiseksi ja riippumattomaksi valtioksi”.

Saksa oli kehottanut Suomea selvittämään välinsä suoraan Venäjän kanssa harjoittaen samalla painostusta Venäjään. Kun Suomi sai kansankomissaarien sekä työläis- ja sotilasedustajain neuvostojen toimeenpanevan keskuskomitean tunnustuksen, Saksan keisari Wilhelm II tunnusti 6. tammikuuta Saksan valtakunnan nimessä ”Suomen tasavallan vapaaksi, itsenäiseksi ja riippumattomaksi valtioksi”, mutta arvovaltasyistä kirjelmä päivättiin kaksi päivää aikaisemmaksi, jotta Saksa olisi samassa rintamassa muiden valtioiden kanssa.

”Raikas eläköön-huuto vapaalle Suomelle!”

Pääministeri Svinhufvud esitteli tunnustukset eduskunnassa 8. tammikuuta 1918. Hän päätti puheensa:

”Venäjän kansa ylevämielisesti on nyt Suomeen nähden täyttänyt lupauksensa pienten kansojen itsemääräämisoikeuden toteuttamisesta, Voimme pitää selvänä, että Suomen itsenäisyys on taattu ulkoapäin siinä merkityksessä, että se lähitulevaisuudessa on saavuttava yleisen kansainvälisen tunnustuksen.

Suomi on nyt riippumaton, ja samalla myös puolueeton valtio, joka pyrkii ylläpitämään ystävällisiä välejä kaikkien muiden valtioiden kanssa.

Arvoisat Edustajat!

Meidän oma asiamme on sisällisesti vahvistaa vapauttamme. Vapautemme lujin perustus on oleva siinä, että uutterasti, hellittämättömästi teemme työtä inhimillisen edistyksen kaikilla aloilla.

Kehoitan teitä yhtymään hartaaseen eläköön-huutoon niiden kansojen puolesta, jotka jalossa vapaudenrakkaudessaan ovat Suomen täyden itsenäisyyden tunnustaneet.

Raikas eläköön-huuto vapaalle Suomelle, Suomen vapauden pysymiselle, lujittumiselle, kehittymiselle, Suomen kansan ikionneksi ja menestykseksi. Vapaa Suomi eläköön!”