Vuoden 1918 tilinpäätös: kansanvallan tragedia

Vuosi 1918 oli Suomen historian surkein vuosi – vain pörssikurssit nousivat. Ennätyslukemiin päästiin myös kuolleisuuden kasvussa ja kansantulon laskussa. Yhteenvedon tästä surkeudesta voi tiivistää Juhani Ahon toteamukseen: “Tulee olemaan surkeaa, sietämätöntä elää tässä maassa”. Optimistisempi Väinö Voionmaa kirjoitti: “Luja täytyy olla usko niillä, jotka vielä jaksavat uskoa tämän kansan tulevaisuuteen.”

Miten sodasta selvittiin? Noin 100 000 ihmistä ei selvinnyt: he joko kuolivat tai saivat tuomion valtiopetoksesta. He olivat virallisesti syyllisiä sotaan. Koska heilläkin oli perheet, sota kosketti tällä tavalla välittömästi ainakin puolta miljoonaa suomalaista. Kun tähän lisätään muiden sotaan osallistuneiden perheet, saadaan miljoona ihmistä lisää, eli puolet Suomen väestöstä. Kaikkialle sota ei levinnyt, mutta lähes kaikki sen jotenkin kokivat ja muistivat. Ja se muisti on ollut pitkä.

Entä miten yhteiskunta selvisi? Kertaamatta vuosien 1917 ja 1918 valtiohistoriaa, lopputulos oli se, että sodan jälkeen palattiin lähtöruutuun, ajatukseen kansanvallasta. Tuo ajatus oli ollut Suomessa vahva jo pitkään ja sillä oli laaja kannatus ja monta asianajajaa. Suuri herätys oli ollut vuoden 1905 suurlakko, josta Väinö Voionmaa kirjoitti tuoreeltaan runollisesti: ”Nyt oli sortovalta kukistunut niinkuin Jerikon muurit Israelin pasuunain soidessa… Köyhälistön hymnit kaikuivat taivaan lakeen saakka ja runoniekat kilvan lauloivat kansan kaikkivaltiaan ylistystä.”

Lupaus kansanvallasta

Kansanvalta tarkoitti, että ihmiset olivat tasavertaisia ”kansan” jäseniä. Tähän lupaukseen kaikilla niillä, joilla ei ollut kokemusta osallisuudesta, oli syytä tarttua. Lupaus tasa-arvosta ja oikeudenmukaisesta kohtelusta oli se, joka sitoi ihmisiä ajan suuriin aatteisiin eli kristinuskoon, fennomaniaan ja sosialismiin. Suurlakon jälkeisessä eduskuntauudistuksessa ajatus kansan vallasta tuli legitimoiduksi niin vahvasti että sitä ei voinut mikään poliittinen voima enää peruuttaa – ei edes sisällissodan jälkeen.

Tämä oli johdanto ajatukselleni siitä, että sisällissodan osapuolilla oli toiminnalleen ”’rationaalinen motiivi”, kuten Väinö Linna halusi todistaa, siis jokin järkevä syy, joka sai heidät liikkeelle ja suuriin uhrauksiin. Sisällissota oli – mielestäni – poliittisten virheiden summa, mutta osallisilla oli omat syynsä, jotka on hyvä ymmärtää. Ja ne voi tiivistää kansanvallan ideaan – kummallakin puolella. Valkoinen torpparinpoika ei sotinut etelän raharuhtinaiden tai Kruununhaan sivistyneistön puolesta, vaan samanlaisen maatilkun puolesta kuin punainen kartanon torppari. Monelle tehtaalaiselle taas ”sosialismi oli köyhälistön aurinko”.

Miksi kansanvalta ei sitten toteutunut rauhanomaisesti? Yksi syy oli maailmansota, toinen oli Venäjän vallankumous, kolmas oli valtiovallan hajoaminen, neljäs oli poliitikkojen epäonnistuminen ja viides oli kansan valmius ja kyky ottaa asiat omiin käsiin. Ja kaiken yllä oli luottamuksen puute. Kävi kuten Lenin ennusti: Suomen työväestö oli niin valveutunutta ja hyvin järjestäytynyttä, että vallankumous on vain järjestelykysymys. Tutkijan kielellä tämä tarkoittaa, että Suomessa oli ennen sotaa varsin kehittynyt kansalaisyhteiskunta, sellainen, jossa tehokas poliittinen mobilisoituminen oli mahdollista – niin pitkälle että saatiin kokoon kaksi 100 000 miehen armeijaa. Tämä kyvykkyys kääntyi sitten tragediaksi, jota kukaan ei ollut suunnitellut.

Poliitikkojen sota, jolla oli sosiaalinen tausta

Silti: sodat eivät syty itsestään tai vahingossa. Jos lueteltaisiin ne vaihtoehdot, jotka jätettiin käyttämättä sodan estämiseksi, meiltä loppuisivat sankarit. Suomen sisällissota oli poliitikkojen sota, jolla oli ”sosiaalinen tausta”, kuten Viljo Rasila kuvasi jo 50 vuotta sitten. Hän mittasi alueellisia ja yhteiskunnallisia eroja, ja tuloksia voidaan lukea niin, että Suomi oli tuolloin ”luokkayhteiskunta”. Ei niin että olisi ollut köyhä punainen Suomi ja rikas valkoinen Suomi, vaan niin, että oli vauraampi eteläinen Suomi, jossa oli enemmän mahdollisuuksia mutta myös jyrkemmät sosiaaliset erot.

Suomalaisessa yhteiskunnassa oli päällekkäin ”vanhan yhteiskunnan” ongelmia, kuten maanomistusolot, ja ”uuden yhteiskunnan” uusia ristiriitoja, kuten kaupunkityöväestön kokema eriarvoisuus. Kumpikin näistä ”sosiaalinen kysymyksistä” kärjistyi eteläisessä Suomessa, jonka kaupungeista kapina lähti liikkeelle ja levisi maaseudulla lähinnä sinne missä oli isoja kartanoita alustalaisineen – ja työväenyhdistyksineen.

Sodassa mukana olleet suomalaiset jakautuivat punaisiin ja valkoisiin yhtä selkeästi kuin he jakautuivat omistajiin ja omistamattomiin. Tätä tosiasiaa ei kannata väistellä, vaan ottaa siitä opiksi. Sata vuotta sitten maanomistus oli aivan eri tavalla tärkeä asia kuin nyt – ja juuri siksi maakysymys oli aikalaisille niin tärkeä. Väinö Voionmaakin kirjoitti, että kapina oli ”maattomien kansannousu”.

Sodassa kaatuneiden ammattijako on selvä. Valkoisissa olivat yliedustettuna opiskelijat, keskiluokka ja talollisten pojat, punaisissa työväki. Sama jakauma toistuu ammutuissa, joissa ovat mukana ns. terrorikuolemat. Tärkein on tietenkin määrä eli kuinka paljon eri ammattien ihmisiä oli mukana. Punaiset olivat työmiehiä, valkoiset talollisten poikia. Jakauma ei ole silti aivan puhdas luokkajako, torppareita ja maatyöläisiä kaatui kummallakin puolella ja talollisia ammuttiin punaisina ja valkoisina. Päällekkäisyyden selittää se, että valkoisessa armeijassa oli myös asevelvollisia, mutta ennen kaikkea se, että pohjoisen ja etelän maalaisyhteiskunnat olivat erilaisia: Pohjanmaalla ei ollut kartanoiden torppareita vaan sukulaistorppareita. Samaten Viipurin läänissä oli pikkutilallisia, joita oli kummallakin puolella.

Vuonna 1918 Suomessa kokeiltiin useampaakin valtiomuotoa: punaista tasavaltaa, valkoista tasavaltaa, ulkomaista kuningasta ja etsittiin myös kotimaista diktaattoria.

Lopulta Suomesta tuli ”talonpoikien ja työläisten tasavalta”, kuten Heikki Waris sittemmin sanoi. Syy tähän oli paitsi ulkomaiden painostuksessa myös yhteiskunnan rakenteessa. Suomessa oli heikko yläluokka ja pieni keskiluokka, mutta suuri pikkutilallisten luokka ja suuri työväestö niin maalla kuin kaupungeissa. Näissä oloissa ja kun muistetaan mitä kansalle oli luvattu 20 vuotta, ei ollut muita realistisia vaihtoehtoja kuin kansanvalta. Nyt se tarkoitti olosuhteiden pakosta jaettua valtaa, eikä enemmistövaltaa (kuten kansanvaltuuskunta erehtyi ajattelemaan) tai vähemmistön valtaa ”kansan” nimissä, mistä eliitti unelmoi.

Sodan ainutlaatuinen lopputulos

Suomen sisällissodan lopputulos oli olosuhteiden sanelema kompromissi. Se oli lajissaan silti ainutlaatuinen: kapinan hävinneet saivat kansalaisoikeudet, jotka olivat laajemmat kuin ennen sotaa. Jo joulukuussa 1918 pidettiin ensimmäiset demokraattiset kunnallisvaalit. Esimerkiksi Tampereella SDP sai valtuustoon enemmistön ja puheenjohtaja oli sama mies kuin edellisen kevään punaisessa ”valtuustossa”. Nyt oli saavutettu se mistä oli tapeltu vuosikymmeniä anomuksilla, mielenosoituksilla, boikotoimalla ja lopuksi aseilla. Tämä tarina on syytä lyhyesti kerrata, koska se kuvaa paikallisen tason motiiveja ryhtyä kumoukseen.

Jo 40 vuotta aikaisemmin eli 1878 Tampereen tehtaiden työmiehet anoivat itselleen tulojensa mukaista äänioikeutta kunnallisvaaleissa. Senaatti eväsi sen vetoamalla siihen, että he olivat ”toisen isäntävallan alaisia”. 20 vuotta myöhemmin senaatti päätti toisin ja Tampereelle perustettiin 1898 kunnallinen työväenpuolue, joka osallistui kunnallisvaaleihin. Se sai taakseen enemmistön äänestäjistä mutta vain 22 prosenttia äänistä. Työväki kyllästyi pian näihin ”moraalisiin” voittoihin ja alkoi boikotoida valtuustovaaleja. Alkoi pitkä taistelu ”’kansanvallan” puolesta ”kukkarovaltaa” vastaan.

Kun keisari sitten kaatui Pietarissa, Tampereella tehtiin keväällä 1917 ”kunnallinen vallankumous”, jossa työväki sai puolueiden välisellä sopimuksella enemmistön valtuustoon, joka näin edusti nyt ”kansanvaltaisuutta”. Tämä kumous kaatui kuitenkin valituksiin, eikä uusi valtuusto koskaan kokoontunut. Kaupunkiin syntyi kaksoisvalta. Itsenäisyyttä joulukuun 6. päivänä 1917 ei Tampereella juhlittu, kun ei tiedetty, mitä siitä seuraa. Sen sijaan kaupungin ulkotyöläiset vangitsivat porvarillisen kaupunginvaltuuston, mutta työväen järjestyskaarti vapautti heidät, joka puolestaan laskutti valtuustoa järjestyksenpidosta. Vallankumous Tampereella alkoi helmikuun alussa. Se tarkoitti – taas – paikallisen vallan haltuunnottoa.

Sisällissota ei ollut välttämätön. Se oli monien sattumien, ulkoisten tekijöiden ja virheiden summa, mutta sillä oli myös rakenteelliset syynsä, taloudelliset ja poliittiset. Ne määräsivät myös sodan lopputuloksen. Aivan samat rakennetekijät, jotka olivat sodan taustalla, olivat edessä sodan jälkeen. Ne oli nyt tunnustettava, ja ne määräsivät myös sen, mikä oli mahdollista. Ongelmat tiedettiin vanhastaan ja niitä oli yritetty ratkaista mutta jätetty kesken. Sota ei ratkaissut ainuttakaan ongelmaa, mutta se päättyi jonkinlaiseen yhteiskuntarauhaan. Voitiin aloittaa uuden yhteiskunnan rakentaminen, vaikka se ei tuonut mielenrauhaa.

Pertti Haapala

Artikkeli perustuu professori Haapalan Säätytalolla 4.12.2018 Muistovuoden 1918 päätösseminaarissa pitämään esitelmään.  

Tarton rauhansopimus 1920

Suomi ja Neuvosto-Venäjä olivat keväästä 1918 lähtien sodassa keskenään, minkä lisäksi käytännön kysymykset valtioiden erosta olivat ratkaisematta. Sotatoimien lopettaminen ja rajojen määrittely olivat niistä tärkeimmät, mutta monet oikeudelliset ja taloudelliset kysymykset vaativat myös ratkaisua. Siksi oli laadittava rauhansopimus, joka solmittiin lokakuussa 1920 ja astui voimaan vuoden viimeisenä päivänä.

Suomen hallitus oli valmistellut itsenäistymisestä johtuvien suhteiden käytännöllistä uudelleenjärjestämistä tammikuusta 1918 lähtien. Venäjä oli antamansa tunnustuksen yhteydessä esittänyt yhteisen sekakomission asettamista. Sen suomalaisen osapuolen puheenjohtajaksi oli jo ehditty valita pankinjohtaja ja entinen senaattori J. K. Paasikivi.

Mutta Suomi ja Neuvosto-Venäjä (viralliselta nimeltään Venäjän Sosialistinen Federatiivinen Neuvostotasavalta) olivat sotatilassa keväästä 1918 lähtien. Venäläiset joukot osallistuivat sotatoimiin punaisen vallankumoushallituksen puolella ja tekivät sopimuksen sen kanssa. ”Suomen Sosialistisen Työväentasavallan” kanssa solmittu rauhansopimus allekirjoitettiin 1. ja 2. maaliskuuta välisenä yönä Pietarissa ja ratifioitiin 9.3.1918.

Sopimus raukesi Suomen vallankumouksen epäonnistumiseen. Suomen ulkopolitiikka oli suuntautunut Saksaan, mutta sen kärsittyä tappion maailmansodassa marraskuussa 1918 kansainvälinen tilanne muuttui. Neuvosto-Venäjä sanoi irti Saksan kanssa 3.3. solmimansa Brest-Litovskin rauhansopimuksen ja aloitti hyökkäyksiä vallatakseen menettämiään alueita takaisin. Suomalaiset puoliviralliset retkikunnat tekivät niin sanottuja heimosotaretkiä rajan yli Itä-Karjalan pyrkien Suur-Suomen luomiseen. Venäjän sisällissota jatkui, kun valkoiset venäläiset joukot pyrkivät kaatamaan Leninin hallinnon.

Rauhanneuvottelut alkavat

Tilanne kypsyi siihen, että Suomi tunnusteli rauhanneuvotteluja helmikuussa 1920 ja teki aloitteen aseleponeuvotteluista huhtikuun alussa, minkä Venäjä hyväksyi 8.4. Kaksi viikkoa käydyt neuvottelut kariutuivat kuitenkin jyrkkiin näkemyseroihin rajoista. Suomi vaati laajoja alueita Karjalasta, kun taas Venäjä piti kiinni vuoden 1914 rajoista vihjaten kuitenkin valmiuteen keskustella Repolan ja Porajärven pitäjistä.

Huhtikuun lopussa alkanut Puolan menestyksekäs vastahyökkäys Venäjälle sai Neuvosto-Venäjän kuitenkin tarjoamaan rauhanneuvotteluja Suomelle 11.5. – kolme päivää sen jälkeen, kun Ukrainan pääkaupunki Kiova oli joutunut puolalaisten haltuun. Suomen ja Neuvosto-Venäjän neuvottelut alkoivat Tartossa virallisesti 12.6.1920.

Suomessa perusteelliset keskustelut käynyt valmistelukomitea nimettiin sellaisenaan neuvotteluvaltuuskunnaksi. Puheenjohtaja Paasikiven (kokoomus) painoarvo oli noussut, kun hän oli toiminut välillä pääministerinä. Muut Suomen valtuuskunnan jäsenet olivat entinen pääministeri, kansanedustaja Juho Vennola (edistyspuolue), SDP:n puheenjohtaja, kansanedustaja Väinö Tanner (SDP), professori Väinö Voionmaa (SDP), joka oli avustanut Kansanvaltuuskuntaa sen neuvotteluissa venäläisten kanssa, itsenäisyyssenaattori ja pankinjohtaja Alexander Frey (ruotsalainen kansanpuolue), Jyväskylän seminaarin lehtori, entinen kansanedustaja Väinö Kivilinna (maalaisliitto) sekä teollisuusmies ja eversti Rudolf Walden (puolueeton).

Neuvottelujen taustalla vaikutti ennen kaikkea Venäjän ja Puolan sekä länsivaltojen välisen sotilaallisen tilanteen kehitys. Kun Venäjän viholliset etenivät, se oli halukkaampi joustavuuteen kuin silloin kun sotaonni oli edullisempi. Venäjän sisällissota jatkui vielä vuoden 1920 aikana, mutta bolševikkien voitto alkoi näyttää jo varmalta, joten Suomi ja Venäjän muut naapurivaltiot halusivat normalisoida suhteensa neuvostohallituksen kanssa. Ennen Suomea Viro oli jo solminut Neuvosto-Venäjän kanssa rauhansopimuksen Tartossa helmikuussa 1920, Latvia oman rauhansopimuksensa Riiassa kesäkuussa 1920 ja Liettua omansa heinäkuussa 1920 Moskovassa.

Vaikeat neuvottelut johtivat välirauhan allekirjoitukseen 13.8. ja rauhansopimus allekirjoitettiin Tartossa 14.10.1920, kaksi päivää Neuvosto-Venäjän ja Puolan välisen aseleposopimuksen jälkeen.

Neuvosto-Venäjän ylin valtioelin Yleisvenäläinen toimeenpaneva keskuskomitea ratifioi rauhansopimuksen 23.10.1920. Sopimus hyväksyttiin Suomen eduskunnassa 1.12. äänin 163–27. Presidentti K. J.  Ståhlberg vahvisti päätöksen ja ratifioi sopimuksen Suomen osalta 11.12. Sen jälkeen kun ratifioimisasiakirjat oli vaihdettu Moskovassa 27.12., astui sopimus voimaan 31.12.1920.

Rauhansopimuksen ehdot

Sopimuksen johdannossa todettiin osapuolten haluavan ”lopettaa molempien valtioiden välillä sittemmin syntyneen sodan, luoda pysyväiset rauhalliset suhteet niiden kesken sekä lopullisesti selvittää Suomen ja Venäjän aikaisemmasta valtioyhteydestä johtuneet suhteet”.

Tärkeimmässä eli rajojen määrittelyssä sovittiin, että Petsamo liitettiin Suomeen. Venäjän keisari oli vuonna 1864 myöntänyt Suomen suuriruhtinaskunnalle senaatin aloitteesta Petsamon alueen korvauksena Pietarin lähellä Siestarjoella sijainneesta teollisuusalueesta, joka oli siirretty Suomesta Venäjälle. Rajansiirtoa ei kuitenkaan ollut toteutettu. Petsamo oli liitetty Suomeen Mannerin johtaman kansanvaltuuskunnan tekemässä sopimuksessa maaliskuussa 1918. Nyt kun alue siirtyi Suomelle, sitoutui Suomi kuitenkin rajoittamaan merivoimiensa kokoa ja määrää Pohjoisella jäämerellä.

Suomeen liittymisestä sopineet Repolan ja Porajärven kunnat jäivät Neuvosto-Venäjälle ja liitettiin Arkangelin ja Aunuksen kuvernementtien karjalaisen väestön muodostamaan ja kansallista itsemääräämisoikeutta nauttivaan Itä-Karjalan autonomiseen alueeseen. Muilta osin maiden välinen raja jäi vastaamaan vanhaa Suomen suuriruhtinaskunnan itärajaa.

Suomen oli myös luovuttava liittoalueestaan Kirjasalon tasavallasta Pohjois-Inkerissä. Suomen tavoittelema Itä-Karjalan alue jäi osaksi Neuvosto-Venäjää ja kysymys sen autonomisesta asemasta jäi hiertämään maiden välejä.

Sopimuksella rajattiin sotilaallista toimintaa rajan tuntumassa ja pyrittiin Suomenlahden sotilaalliseen neutralisoimiseen ja Laatokan sotavarustusten rajoittamiseen.

Taloutta koskevat kohdat

Talouden osalta sopimuksessa oli useita liikenteen ja kaupankäynnin sujuvuutta koskevia kohtia. Taloudellisista ehdoista merkittävä oli se, että molempien valtioiden ja valtiolaitosten toisen sopijapuolen alueelle jäänyt omaisuus korvauksetta sijaintivaltion omaisuudeksi. Laivojen palautuksista sovittiin yksityiskohtaisesti. Sotakustannukset jäivät molempien valtioiden itsensä maksettaviksi:

”Kumpikaan sopimusvaltio ei vaadi toiselta sopimusvaltiolta sotakustannusten korvausta. Suomi ei ota osaa vuosien 1914–18 maailmansodan Venäjälle aiheuttamien kustannusten suorittamiseen. Kumpikaan sopimusvaltio ei ole velvollinen vastaamaan toisen sopimusvaltion valtioveloista eikä muista sitoumuksista.”

Sekä Venäjän valtion ja valtiolaitosten velat ja muut sitoumukset Suomen valtiolle ja Suomen Pankille että Suomen valtion ja valtiolaitosten velat ja muut sitoumukset Venäjän valtiolle ja valtiolaitoksille katsottiin molemmin puolin suoritetuksi. Tämän vuoksi raukesi myös Suomen ja Venäjän hallitusten välillä vuonna 1917 tehty viljanhankintasopimus.  Sama koski Suomen Pankin ja Venäjän Luottokanslian välillä samana vuonna tekemää valuuttasopimusta. Kun valtioiden välillä oli määritelty selvä raja ja niiden yhteiskuntajärjestelmät olivat erilaiset, sovittiin yksityisten Venäjällä omistamasta omaisuudesta:

”Suomen kansalaiset sekä Suomessa kotipaikkaoikeutta nauttivat yhtiöt ja yhdyskunnat saavat Venäjällä olevaan omaisuuteensa kuin myös Venäjän valtiota tai sen valtiolaitoksia vastaan kohdistuviin saamisiinsa ja vahingonkorvaus- ynnä muihin vaatimuksiinsa nähden samat oikeudet ja etuudet, jotka Venäjä on myöntänyt tai tulee myöntämään enimmän suositun maan kansalaisille.”

Rauhansopimuksen voimaanastumisen jälkeen oli tarkoitus solmia uudelleen taloudelliset suhteet sopimusvaltioiden välillä ja asettaa kummankin valtion edustajista muodostettu komitea laatimaan ehdotus maiden välisten kauppasuhteiden järjestämiseksi ja kauppasopimuksen aikaansaamiseksi. Koska kauppasopimusta ei ollut, sopimukseen sisältyi useita kohtia väliaikaisjärjestelyjen hoitamiseksi. Erikoinen oli kohta, jolla ”sopimusvaltiot pidättävät itselleen oikeuden saattaa monopolin alaiseksi eri kauppa- ja teollisuusaloja”.

Sopimuksen erityisehtoja

Rauhansopimuksessa oli historiantutkimuksen kannalta erikoinen kohta, jossa ”sopimusvaltiot sitoutuvat ensi tilassa palauttamaan alueellaan olevat julkisten virastojen ja laitosten arkistot ja asiakirjat, jotka koskevat yksinomaan tai pääasiallisesti toista sopimusvaltiota tai sen historiaa.” Venäjän hallitus lupasi antaa Suomelle myös entisen Suomen Valtiosihteerinviraston arkiston edellä mainituin rajoituksin.

Suomen hallitus suostui varaamaan Uudenkirkon pitäjässä olevassa Halilan sanatoriossa Pietarin kaupungin ja sen ympäristön asukkaita varten kymmenen vuoden aikana puolet sairassijoista samoilla ehdoilla kuin Suomen kansalaisille.

Sotavankien palautuksesta sovittiin samoin kuin siitä, että ”muut toisen valtion kansalaiset, jotka on pidätetty sotatilan johdosta taikka valtiollisista syistä, ovat heti vapautettavat ja ensi tilassa palautettavat kotimaahansa”. Erityisesti suomalaisten Venäjälle siirtyneiden ja sieltä käsin kumouksen jatkamista yrittäneiden kommunistien kannalta merkittävä oli kohta, jossa käsitteli toisen sopimusvaltion hyväksi rikoksia tehneiden ja naapurivaltion alueelle paenneiden oikeutta armahdukseen.

”Suomen tai Venäjän kansalainen, joka on tuomittu rangaistukseen ennen tämän rauhansopimuksen allekirjoittamista toisen sopimusvaltion eduksi tekemästään valtiollisesta rikoksesta tai siitä, että hän on ollut yhteydessä toisen sopimusvaltion sotajoukkojen tai hallituselinten kanssa, tai siitä, että hän on tehnyt rangaistuksenalaisen teon tarkoituksessa toteuttaa kansallisen itsemääräämisoikeuden, vapautetaan enempää rangaistusta kärsimästä ja lasketaan heti vapaaksi. Jos hän on sellaisesta rikoksesta syytteessä tai vangittuna, mutta ei vielä tuomittu, tai jos syytettä häntä vastaan ei vielä ole nostettu, raukeaa syytösoikeus, olkoonpa hän maan rajojen sisä- tai ulkopuolella, eikä vastedes sellaista syytettä enää saa panna vireille.

Jos hän joko samalla tai yksistään on tehnyt itsensä syypääksi muunlaiseen rikokseen maansa voimassaolevaa valtiollista tai yhteiskunnallista järjestystä vastaan ja sen jälkeen paennut toisen sopimusvaltion alueelle, nauttikoon sellaisesta rikoksesta kotimaassaan annettua armahdusta samalla tavalla kuin kotimaahan jääneet syytetyt ja tuomitut sitä nauttivat.”

Itsenäisyysvaiheen päätös

Rauhansopimuksen toimeenpanemista varten samoin kuin sellaisten julkis- ja yksityisoikeudellisten kysymysten ratkaisemista varten, joihin rauhansopimus voi antaa aihetta, päätettiin asettaa heti voimaanastumisen jälkeen suomalais-venäläinen sekakomitea.

Suomalaiseksi varapuheenjohtajaksi nimitettiin Antti Hackzell, joka oli viimeksi toiminut rajamaan Viipurin läänin maaherrana ja ennen vallankumousta Pietarissa liike- ja virkamiehenä. Kun hänestä tuli 1922 Suomen asiainhoitaja ja sitten lähettiläs Moskovassa, hän jatkoi erityisesti Suomen ja Venäjän kauppasuhteiden kehittämistä, mikä ei saanut vastakaikua 1920-luvun hallituksissa.

Suomessa erityisesti heimohenkiset oikeistoradikaalit pitivät Tarton rauhaa tuoreeltaan ”häpeärauhana”, koska Repolan ja Porajärven kunnat luovutettiin Neuvosto-Venäjälle ja luovuttiin Suur-Suomen luomisen tavoitteesta.

Tarton rauhansopimus täytti kansainvälisen oikeuden normit ja sinetöi Suomen ja Venäjän pitkän valtiollisen eroprosessin. Se oli alkanut valtioyhteyden katkeamisella 7.11.1917 ja johtanut Suomen itsenäisyyden tunnustamiseen 4.1.1918. Mutta Suomen vallankumous oli johtanut sotatilaan maiden välillä. Venäläiset yrittivät edistää vallankumousta ja suomalaiset yrittivät vallata asein Itä-Karjalan.

Linkkejä:

Tarton rauhansopimuksen teksti.

Tohtori Jussi Niinistön artikkeli Tarton rauhan 90-vuotismuistovuonna.

Vaalit toivat eduskuntaan tasavaltalaisen enemmistön

Suomessa käytiin 1. ja 3. maaliskuuta 1919 eduskuntavaalit, joissa tasavaltaa kannattaneet SDP, Maalaisliitto ja Edistyspuolue saivat eduskuntaan selvän enemmistön. Vaalikamppailussa kuului sisällissodan kaikuja, mutta vaalit sujuivat kuitenkin laillisesti ja rauhallisesti.

Vuoden 1919 eduskuntavaaleja edelsi puoluekentän uudelleenryhmittyminen. Suomalainen puolue, Nuorsuomalainen puolue ja Kansanpuolue katosivat puoluekartalta joulukuussa 1918. Kansallisen Edistyspuolueen perustivat tasavaltaista valtiomuotoa kannattaneet nuorsuomalaisen puolueen enemmistöön kuuluneet, suomalaisen puolueen vähemmistö lukeutuneet ja pääosa vuonna 1917 perustetun kansanpuolueen jäsenistä.

Kansalliseen Kokoomuspuolueeseen ryhmittyivät monarkistista valtiomuodon ja saksalaissuuntauksen kannattajat. Puolueeseen liittyi enemmistö suomalaisen puolueen kannattajista, vähemmistö nuorsuomalaisista ja jonkin verran kansanpuoluelaisia. Eduskunnassa suomalaisen puolueen ja nuorsuomalaisen puolueen kansanedustajat ryhmittyivät uusiin puolueisiin jo ennen maaliskuun 1919 vaaleja.

Sosialidemokraattinen puolue sanoutui joulukuun lopussa 1918 pitämässään ylimääräisessä puoluekokouksessaan irti kumouslinjasta. Vaalikampanjan aikana puolue käytti kuitenkin kovaa retoriikkaa kapinan kukistajia kohtaan. Painetta tähän lisäsi Moskovassa 1918 perustetun Suomen kommunistisen puolueen maanalainen toiminta. SDP lähti vaaleihin näennäisen yhtenäisenä. Pinnan alla kyti kuitenkin jako puolueen puheenjohtajaksi valitun Väinö Tannerin ympärille ryhmittyneisiin maltillisiin uudistusmielisiin ja radikaalimpaan vasemmistosiipeen.

SDP:n lokakuussa 1917 valitun eduskuntaryhmän jäsenistä noin puolet pakeni Venäjälle sisällissodan loppuvaiheissa. Suomeen jääneistä jäsenistä valtaosa pidätettiin sisällissodan jälkeen. Tynkäeduskunnan työhön osallistui sosialidemokraateista koko ajan vain Matti Paasivuori. Loppuvuonna 1919 hänen rinnalleen liittyivät Evert Huttunen ja varaedustajana eduskuntaan tullut Väinö Vankkoja.

Sodan aikana tai sen aikana ammuttiin viisi ja vankileireillä kuoli neljä SDP:n kansanedustajaa. Punaiset surmasivat kaksi kansanedustajaa.  Valtiorikosoikeudessa tuomion sai 42 SDP:n kansanedustajaa.

Ennakkoasetelmat suosivat maalaisliittoa

Vaaleja leimasivat valtiosääntökysymys, sisällissodan jälkiselvittely ja edelleen vaikea elintarviketilanne. SDP kävi sisällissodan voittajia arvostelleen jyrkkäsanaisen kampanjan, jolla se yritti saada kapinaa kannattaneet vasemmistolaiset liikkeelle. Porvaripuolueet arvostelivat puolestaan sosialidemokraatteja anarkian aiheuttamisesta vuosina 1917–1918.

Kamppailuun äänistä vaikuttivat puoluejärjestelmän muutokset. Asetelma suosi maalaisliittoa, jonka vaalityön tukena oli vahvistunut paikallistoiminta. Edistys ja kokoomus eivät uusina puolueina ehtineet saada puoluetoimintaansa täysin järjestettyä ennen vaalitaistelun alkua.

Sosialidemokraattien asemaa heikensi työväenyhdistysten toimintakielto, joka kumoutui vuoden 1918 lopussa. Puolueen vaalityöhön ja -tulokseen vaikutti se, että valtiorikosoikeudessa tuomion saaneilla ei ollut kansalaisluottamusta, eikä siten myöskään poliittisia oikeuksia ja äänioikeutta. Lisäksi sisällissodan punaisia uhreja oli enemmän kuin valkoisella puolella menehtyneitä. Merkittävä osa puolueen kannattajista oli paennut Venäjälle sisällissodan loppuvaiheissa.

Maalaisliittoa suosi myös se, etteivät valtiomuotokysymyksen pohjalta syntyneet uudet porvarilliset puolueet voineet riitaisina solmia vaaliliittoja. Sosiaalidemokraattien maltillisia kannattajia siirtyi maalaisliiton äänestäjiksi. Maalaisliitto voitti 16 paikkaa ja sen 42 edustajan ryhmästä tuli toiseksi suurin. SDP säilytti 80 edustajalla asemansa suurimpana puolueena, mutta menetti 12 paikkaa. Kokoomus sai 28, edistys 26, RKP 22 (+1) ja Kristillinen työväenliitto 2 (+2) paikkaa.

Maalaisliiton kannatus vahvistui Oulun, Viipurin ja Kuopion läänien maalaiskunnissa sekä Vaasan läänin suomenkielisissä maalaiskunnissa. Se sai näiltä alueilta 40 kansanedustajaa. Puolue keräsi Oulun läänin molemmissa vaalipiireissä ja Viipurin läänin itäisessä vaalipiirissä maaseudulla yli puolet äänistä. Maalaisliiton kannatus jäi alhaiseksi Uudellamaalla, Hämeessä, Satakunnassa ja Varsinais-Suomessa.

Ennätysmäärä uusia edustajia

Ensimmäisissä itsenäisyyden ajan eduskuntavaaleissa 1919 eduskuntaan pyrki 668 ehdokasta. Valituksi tuli siten lähes joka kolmas ehdokas. (Vuoden 2003 eduskuntavaaleissa ehdokkaita oli 2 029.)

Kansanedustajien vaihtuvuus oli ennätyksellisen suuri sisällissodan vuoksi. Kansanedustajista vaihtuvuus oli vuonna 1919 suurempi kuin missään eduskuntavaaleissa. Kansanedustajista 112 oli kokonaan vailla valtiopäiväkokemusta. Edustajista vain 51 oli kuulunut lokakuussa 1917 valittuun eduskuntaan. Vuonna 1945 eduskuntaan tuli 92 uutta kansanedustajaa, ja vuonna 1970 uusia edustajia oli 82.

SDP:n 80 edustajan ryhmästä vain Paasivuori, Huttunen ja Vankkoja olivat kuuluneet vuonna 1917 valittuun eduskuntaan. Muun muassa Väinö Tannerilla, Wäinö Wuolijoella ja Miina Sillanpäällä oli edustajakokemusta. Ensimmäistä kertaa eduskuntaan valittiin Julius Ailio, Väinö Hakkila, Johan Helo, Väinö Hupli, Oskari Reinikainen, Hannes Ryömä ja Väinö Voionmaa. Maalaisliittolaisia ensikertalaisia olivat mm. P. V. Heikkinen, Antti Kukkonen ja Vihtori Vesterinen.

Edistyspuolueesta valituksi tulivat mm. Oskari Mantere, Risto Ryti, Aarne Sihvo ja J. H. Vennola. Kokoomuksen listoilta läpipäässeitä näkyvimpiä uusia edustajia olivat veljekset Mikko Erich ja Rafael Erich. RKP:n ryhmässä aloittivat eduskuntauransa Ernst von Born ja John Österholm. Kokoomukselaisista pääministeri Lauri Ingman putosi eduskunnasta, samoin varapuhemiehenä toiminut Pekka Ahmavaara). Edistyspuolueessa ja kokoomuksessa osa vanhoista politiikoista väistyi vapaaehtoisesti. Muun muassa eduskunnan puhemiehenä itsenäistymisvaiheissa toiminut Johannes Lundson ei asettunut ehdolle.

Kristillinen Työväenliitto sai kaksi edustajaa, Matti Helenius-Seppälä ja Juho Kekkonen. Puolueen voimahahmo Helenius-Seppälä kuoli 1920, minkä jälkeen sen toiminnan luonne muuttui. Kristillinen Työväenliitto ei osallistunut enää vuoden 1922 vaaleihin. Muodollisena syynä oli pieniä puolueita syrjinyt vaalilaki.

Äänestysvilkkaus oli ensimmäisissä itsenäisyyden ajan eduskuntavaaleissa 67,1 prosenttia. Aktiivisuus oli ollut korkeampi vain vuosina 1907 ja 1917. Vuoden 1919 jälkeen kesti 20 vuotta, että äänestysaktiivisuus nousi näin suureksi.

Vaalien jälkeen muodostetun hallituksen pääministerinä toimi Kaarlo Castrén. Valtionhoitaja C. G. Mannerheim vaikutti hallituksen muodostamiseen. Hän halusi ja sai oikeiston edustajia mukaan, vaikka ministeristö olikin Edistyspuolueen, Maalaisliiton ja RKP:n edustajista koostunut vähemmistöhallitus. Puolustusministerinä toimi Mannerheimin luottomies Rudolf Walden. Hallituksen toimikausi kesti vain huhtikuun puolivälistä elokuun puoliväliin.

Linkkejä:

Lokakuussa 1917 valitun eduskunnan sosiaalidemokraatit 1918 ja heidän myöhemmät vaiheensa.

Puoluekentän muutokset 1918.

Eduskunnan lyhyt historia – autonomian ajalta EU-Suomen parlamentiksi.

Itsenäisyys ja demokratia. Parlamentaarikkojen rooli Suomen historiassa 1917–1920.

Joni Krekola, Eduskunnan kirjasto: Kamppailu hallitusmuodosta 1918–1919 –tietopaketti

Osa 1: Kun eduskunta valitsi Suomelle kuninkaan 

Osa 2. Tasavallan paluu

 

Lähteitä:

Heikki Paloheimo. 2005. Eduskuntavaalit 1907–2003. 

Risto Alapuro. 1994. Suomen synty paikallisena ilmiönä 1890–1933.