Vuosi 1918 oli Suomen historian surkein vuosi – vain pörssikurssit nousivat. Ennätyslukemiin päästiin myös kuolleisuuden kasvussa ja kansantulon laskussa. Yhteenvedon tästä surkeudesta voi tiivistää Juhani Ahon toteamukseen: “Tulee olemaan surkeaa, sietämätöntä elää tässä maassa”. Optimistisempi Väinö Voionmaa kirjoitti: “Luja täytyy olla usko niillä, jotka vielä jaksavat uskoa tämän kansan tulevaisuuteen.”
Miten sodasta selvittiin? Noin 100 000 ihmistä ei selvinnyt: he joko kuolivat tai saivat tuomion valtiopetoksesta. He olivat virallisesti syyllisiä sotaan. Koska heilläkin oli perheet, sota kosketti tällä tavalla välittömästi ainakin puolta miljoonaa suomalaista. Kun tähän lisätään muiden sotaan osallistuneiden perheet, saadaan miljoona ihmistä lisää, eli puolet Suomen väestöstä. Kaikkialle sota ei levinnyt, mutta lähes kaikki sen jotenkin kokivat ja muistivat. Ja se muisti on ollut pitkä.
Entä miten yhteiskunta selvisi? Kertaamatta vuosien 1917 ja 1918 valtiohistoriaa, lopputulos oli se, että sodan jälkeen palattiin lähtöruutuun, ajatukseen kansanvallasta. Tuo ajatus oli ollut Suomessa vahva jo pitkään ja sillä oli laaja kannatus ja monta asianajajaa. Suuri herätys oli ollut vuoden 1905 suurlakko, josta Väinö Voionmaa kirjoitti tuoreeltaan runollisesti: ”Nyt oli sortovalta kukistunut niinkuin Jerikon muurit Israelin pasuunain soidessa… Köyhälistön hymnit kaikuivat taivaan lakeen saakka ja runoniekat kilvan lauloivat kansan kaikkivaltiaan ylistystä.”
Lupaus kansanvallasta
Kansanvalta tarkoitti, että ihmiset olivat tasavertaisia ”kansan” jäseniä. Tähän lupaukseen kaikilla niillä, joilla ei ollut kokemusta osallisuudesta, oli syytä tarttua. Lupaus tasa-arvosta ja oikeudenmukaisesta kohtelusta oli se, joka sitoi ihmisiä ajan suuriin aatteisiin eli kristinuskoon, fennomaniaan ja sosialismiin. Suurlakon jälkeisessä eduskuntauudistuksessa ajatus kansan vallasta tuli legitimoiduksi niin vahvasti että sitä ei voinut mikään poliittinen voima enää peruuttaa – ei edes sisällissodan jälkeen.
Tämä oli johdanto ajatukselleni siitä, että sisällissodan osapuolilla oli toiminnalleen ”’rationaalinen motiivi”, kuten Väinö Linna halusi todistaa, siis jokin järkevä syy, joka sai heidät liikkeelle ja suuriin uhrauksiin. Sisällissota oli – mielestäni – poliittisten virheiden summa, mutta osallisilla oli omat syynsä, jotka on hyvä ymmärtää. Ja ne voi tiivistää kansanvallan ideaan – kummallakin puolella. Valkoinen torpparinpoika ei sotinut etelän raharuhtinaiden tai Kruununhaan sivistyneistön puolesta, vaan samanlaisen maatilkun puolesta kuin punainen kartanon torppari. Monelle tehtaalaiselle taas ”sosialismi oli köyhälistön aurinko”.
Miksi kansanvalta ei sitten toteutunut rauhanomaisesti? Yksi syy oli maailmansota, toinen oli Venäjän vallankumous, kolmas oli valtiovallan hajoaminen, neljäs oli poliitikkojen epäonnistuminen ja viides oli kansan valmius ja kyky ottaa asiat omiin käsiin. Ja kaiken yllä oli luottamuksen puute. Kävi kuten Lenin ennusti: Suomen työväestö oli niin valveutunutta ja hyvin järjestäytynyttä, että vallankumous on vain järjestelykysymys. Tutkijan kielellä tämä tarkoittaa, että Suomessa oli ennen sotaa varsin kehittynyt kansalaisyhteiskunta, sellainen, jossa tehokas poliittinen mobilisoituminen oli mahdollista – niin pitkälle että saatiin kokoon kaksi 100 000 miehen armeijaa. Tämä kyvykkyys kääntyi sitten tragediaksi, jota kukaan ei ollut suunnitellut.
Poliitikkojen sota, jolla oli sosiaalinen tausta
Silti: sodat eivät syty itsestään tai vahingossa. Jos lueteltaisiin ne vaihtoehdot, jotka jätettiin käyttämättä sodan estämiseksi, meiltä loppuisivat sankarit. Suomen sisällissota oli poliitikkojen sota, jolla oli ”sosiaalinen tausta”, kuten Viljo Rasila kuvasi jo 50 vuotta sitten. Hän mittasi alueellisia ja yhteiskunnallisia eroja, ja tuloksia voidaan lukea niin, että Suomi oli tuolloin ”luokkayhteiskunta”. Ei niin että olisi ollut köyhä punainen Suomi ja rikas valkoinen Suomi, vaan niin, että oli vauraampi eteläinen Suomi, jossa oli enemmän mahdollisuuksia mutta myös jyrkemmät sosiaaliset erot.
Suomalaisessa yhteiskunnassa oli päällekkäin ”vanhan yhteiskunnan” ongelmia, kuten maanomistusolot, ja ”uuden yhteiskunnan” uusia ristiriitoja, kuten kaupunkityöväestön kokema eriarvoisuus. Kumpikin näistä ”sosiaalinen kysymyksistä” kärjistyi eteläisessä Suomessa, jonka kaupungeista kapina lähti liikkeelle ja levisi maaseudulla lähinnä sinne missä oli isoja kartanoita alustalaisineen – ja työväenyhdistyksineen.
Sodassa mukana olleet suomalaiset jakautuivat punaisiin ja valkoisiin yhtä selkeästi kuin he jakautuivat omistajiin ja omistamattomiin. Tätä tosiasiaa ei kannata väistellä, vaan ottaa siitä opiksi. Sata vuotta sitten maanomistus oli aivan eri tavalla tärkeä asia kuin nyt – ja juuri siksi maakysymys oli aikalaisille niin tärkeä. Väinö Voionmaakin kirjoitti, että kapina oli ”maattomien kansannousu”.
Sodassa kaatuneiden ammattijako on selvä. Valkoisissa olivat yliedustettuna opiskelijat, keskiluokka ja talollisten pojat, punaisissa työväki. Sama jakauma toistuu ammutuissa, joissa ovat mukana ns. terrorikuolemat. Tärkein on tietenkin määrä eli kuinka paljon eri ammattien ihmisiä oli mukana. Punaiset olivat työmiehiä, valkoiset talollisten poikia. Jakauma ei ole silti aivan puhdas luokkajako, torppareita ja maatyöläisiä kaatui kummallakin puolella ja talollisia ammuttiin punaisina ja valkoisina. Päällekkäisyyden selittää se, että valkoisessa armeijassa oli myös asevelvollisia, mutta ennen kaikkea se, että pohjoisen ja etelän maalaisyhteiskunnat olivat erilaisia: Pohjanmaalla ei ollut kartanoiden torppareita vaan sukulaistorppareita. Samaten Viipurin läänissä oli pikkutilallisia, joita oli kummallakin puolella.
Vuonna 1918 Suomessa kokeiltiin useampaakin valtiomuotoa: punaista tasavaltaa, valkoista tasavaltaa, ulkomaista kuningasta ja etsittiin myös kotimaista diktaattoria.
Lopulta Suomesta tuli ”talonpoikien ja työläisten tasavalta”, kuten Heikki Waris sittemmin sanoi. Syy tähän oli paitsi ulkomaiden painostuksessa myös yhteiskunnan rakenteessa. Suomessa oli heikko yläluokka ja pieni keskiluokka, mutta suuri pikkutilallisten luokka ja suuri työväestö niin maalla kuin kaupungeissa. Näissä oloissa ja kun muistetaan mitä kansalle oli luvattu 20 vuotta, ei ollut muita realistisia vaihtoehtoja kuin kansanvalta. Nyt se tarkoitti olosuhteiden pakosta jaettua valtaa, eikä enemmistövaltaa (kuten kansanvaltuuskunta erehtyi ajattelemaan) tai vähemmistön valtaa ”kansan” nimissä, mistä eliitti unelmoi.
Sodan ainutlaatuinen lopputulos
Suomen sisällissodan lopputulos oli olosuhteiden sanelema kompromissi. Se oli lajissaan silti ainutlaatuinen: kapinan hävinneet saivat kansalaisoikeudet, jotka olivat laajemmat kuin ennen sotaa. Jo joulukuussa 1918 pidettiin ensimmäiset demokraattiset kunnallisvaalit. Esimerkiksi Tampereella SDP sai valtuustoon enemmistön ja puheenjohtaja oli sama mies kuin edellisen kevään punaisessa ”valtuustossa”. Nyt oli saavutettu se mistä oli tapeltu vuosikymmeniä anomuksilla, mielenosoituksilla, boikotoimalla ja lopuksi aseilla. Tämä tarina on syytä lyhyesti kerrata, koska se kuvaa paikallisen tason motiiveja ryhtyä kumoukseen.
Jo 40 vuotta aikaisemmin eli 1878 Tampereen tehtaiden työmiehet anoivat itselleen tulojensa mukaista äänioikeutta kunnallisvaaleissa. Senaatti eväsi sen vetoamalla siihen, että he olivat ”toisen isäntävallan alaisia”. 20 vuotta myöhemmin senaatti päätti toisin ja Tampereelle perustettiin 1898 kunnallinen työväenpuolue, joka osallistui kunnallisvaaleihin. Se sai taakseen enemmistön äänestäjistä mutta vain 22 prosenttia äänistä. Työväki kyllästyi pian näihin ”moraalisiin” voittoihin ja alkoi boikotoida valtuustovaaleja. Alkoi pitkä taistelu ”’kansanvallan” puolesta ”kukkarovaltaa” vastaan.
Kun keisari sitten kaatui Pietarissa, Tampereella tehtiin keväällä 1917 ”kunnallinen vallankumous”, jossa työväki sai puolueiden välisellä sopimuksella enemmistön valtuustoon, joka näin edusti nyt ”kansanvaltaisuutta”. Tämä kumous kaatui kuitenkin valituksiin, eikä uusi valtuusto koskaan kokoontunut. Kaupunkiin syntyi kaksoisvalta. Itsenäisyyttä joulukuun 6. päivänä 1917 ei Tampereella juhlittu, kun ei tiedetty, mitä siitä seuraa. Sen sijaan kaupungin ulkotyöläiset vangitsivat porvarillisen kaupunginvaltuuston, mutta työväen järjestyskaarti vapautti heidät, joka puolestaan laskutti valtuustoa järjestyksenpidosta. Vallankumous Tampereella alkoi helmikuun alussa. Se tarkoitti – taas – paikallisen vallan haltuunnottoa.
Sisällissota ei ollut välttämätön. Se oli monien sattumien, ulkoisten tekijöiden ja virheiden summa, mutta sillä oli myös rakenteelliset syynsä, taloudelliset ja poliittiset. Ne määräsivät myös sodan lopputuloksen. Aivan samat rakennetekijät, jotka olivat sodan taustalla, olivat edessä sodan jälkeen. Ne oli nyt tunnustettava, ja ne määräsivät myös sen, mikä oli mahdollista. Ongelmat tiedettiin vanhastaan ja niitä oli yritetty ratkaista mutta jätetty kesken. Sota ei ratkaissut ainuttakaan ongelmaa, mutta se päättyi jonkinlaiseen yhteiskuntarauhaan. Voitiin aloittaa uuden yhteiskunnan rakentaminen, vaikka se ei tuonut mielenrauhaa.
Pertti Haapala
Artikkeli perustuu professori Haapalan Säätytalolla 4.12.2018 Muistovuoden 1918 päätösseminaarissa pitämään esitelmään.