Miten arki on muuttunut sadassa vuodessa?

Suomi on muuttunut sadassa vuodessa maatalousmaasta jälkiteolliseksi tietoyhteiskunnaksi. Kansallisen audiovisuaalisen instituutin kokoamat elokuvat havainnollistavat muutosta.

Suomalainen arki on muuttunut paljon vuosisadassa. Ihmisten perustarpeet ovat samat, mutta ne tyydytetään eri tavalla. Suomalaiset juovat, syövät ja pukeutuvat toisin kuin vuosisata sitten. Asumisolot ovat kohentuneet oleellisesti ja liikkuminen paikasta toiseen on nopeutunut.

Yhteydet ulkomaille ovat lisääntyneet ja arkipäiväistyneet. Suurin osa suomalaisista osaa englantia ja on tottunut matkustelemaan maailmalla. Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (KAVI) Elävä muisti -palvelussa julkaistut elokuvat kertovat arjen muutoksesta.

1920-luku

Pahin elintarvikepula jää taakse vuosikymmenen vaihduttua. Leipä on monille edelleen kapea, mutta varsinaista nälkää ei nähty. Torpparivapautuksen ja asutustoiminnan seurauksena maahan syntyy suuri määrä itsenäisiä pienviljelijätalouksia. Suomalaisista 80 prosenttia asuu maalla, mutta kaupunkien kasvu vauhdittuu.

Koulunkäynnistä tulee osa jokaisen suomalaislapsen elämää, kun oppivelvollisuus tule voimaan 1921. Nuorten miesten elämänkulkuun alkaa sisältyä vuosi armeijassa asevelvollisuuden myötä.

Gramofonit yleistyvät ja vuosikymmenen lopussa levymyynti nousee yli miljoonaan savikiekkoon. Yleisradion toiminta alkaa 1926. Polkupyörästä tulee liki joka kodin kulkuneuvo, kun pyörien hinnat laskevat. Myös henkilöautojen määrä lisääntyy.

Alkoholin myynti ja valmistus ovat kiellettyjä vuosina 1919–1932 voimassa olleen kieltolain aikana. Lain valvonta ei ole kovin tehokasta. Salakuljetus ja laiton myynti ovat laajamittainen ilmiö. Vuoden 1931 lopussa pidetyn neuvoa-antavan kansanäänestyksen jälkeen eduskunta kumoaa kieltolain ja ottaa alkoholin valmistuksen, myynnin ja anniskelun valtion valvontaan.

Linkkejä:

Finlandia -elokuvasarjan Metsän satu -jakso kuvaa metsätaloutta ja teollisuutta.

Finlandia -elokuvasarjan neljäs osa ”Laulu viheriäisistä niityistä ja keltaisesta voista” kertoo maataloudesta.

Autokilpailut Taivallahden jäällä 1922. Kuvia myös moottoriveneistä sekä moottoripyörien ja autojen kulkueesta Kaivopuistossa. Kenraali Mannerheim seuraa kilpailuja.

Miten lehteä tehtiin 1922? Vuosina 1919–1991 ilmestynyt Uusi Suomi oli fennomaanisen Uuden Suomettaren suora jatkaja ja kokoomuksen pää-äänenkannattaja vuoteen 1976 saakka.

Imatran vesivoimalaitos avattiin 25.5.1929. Frans Ekebomin taltioimissa avajaisseremonioissa presidentti Relander vihkii voimalan käyttöön, ja patoluukut suljetaan ensimmäistä kertaa.

Katkelma mykkäelokuvasta Meidän poikamme, joka aloitti Erkki Karun puolustusvoimia esittelevän kolmen näytelmäelokuvan sarjan (myöhemmät osat: Meidän poikamme merellä, 1933 ja Meidän poikamme ilmassa – me maassa, 1934). Asepalvelukseen astunut torpan poika Matti Korpi (38-vuotias Axel Slangus) antaa opetuksen komppanian kiusanhengelle (32-vuotias Uuno Laakso).

1930-luku

Pula-aika vaikuttaa kaikkien suomalaisten elämään 1930-luvun alussa. Erityisen voimakkaasti talouslama tuntuu teollisuus- ja metsätyöväen arjessa ja velkaantuneiden viljelijöiden elämässä. Teollisuudessa työtä ei ollut tarjolla entiseen tapaan ja ansiotaso laski.

Velkaantuneet maanviljelijäperheet menettävät pahimmassa tapauksessa tilansa, kun tulot eivät riittäneet luottojen maksuun. Virkamiesten ja opettajien elintaso sen sijaan jopa paranee, kun palkat pysyvät ennallaan ja hinnat laskevat.

Linja-autot ohittivat 1930-luvulla nopeasti sisävesilaivat maaseudun matkustajamäärissä. Myös henkilö- ja kuorma-autojen merkitys kuljetuksissa kasvoi. Rautatiet olivat kuitenkin edelleen tärkein kuljetusmuoto niin henkilö- kuin tavaraliikenteessä.

Radionkuuntelu yleistyy ja vuonna 1936 Suomessa oli jo 250 000 radiolupaa. Radion suosiota kasvattivat muun muassa Berliinin olympiakisat, joista Yleisradio lähetti runsaasti ohjelmaa. Elokuvat säilyttivät asemansa suosittuna ajanvietemuotona. Uusia katsojia tuovat kotimaiset äänielokuvat.

Sosiaaliturvan kehitys saa vauhtia 1930-luvun lopulla. Kansaneläkelaki tulee voimaan vuoden 1939 alussa. Äitiyspakkausten jakaminen alkaa vuonna 1938 vähävaraisille äideille. Kaikki äidit saivat pakkauksen vuoden 1949 alkaen.

Tupakointi on erittäin yleistä ja yli puolet miehistä polttaa. Myös naisten tupakointi lisääntyy. Savukkeiden polttaminen liitetään nykyaikaiseen elämäntapaan muun muassa elokuvissa. Tupakanpoltto lisääntyy entisestään sotavuosina.

Linkkejä:

Tukinuittoa Sukevalla Ylä-Savossa.

Dramatisoitu dokumenttielokuva yksinhuoltajaäidistä, joka perheenisän kuoltua joutuu elättämään yksin lapsensa. Dokumentin mukaan perheen vaikeudet johtuvat siitä, että isällä ei ollut henkivakuutusta.

Tupakoiva Miss Eurooppa Ester Toivonen mainostaa tulitikkuaskin tuulensuojusta Miss Suomi -kisojen uutisfilmissä.

Kunto Karapää ja tanssiorkesteri esittävät slowfoxin elokuvassa Kaikki rakastavat.

1940-luku

Elämää leimaavat koko vuosikymmenen sota ja sen seuraamukset. Elintaso laskee sodan vuoksi huomattavasti. Kaikki elintarvikkeet ja kulutustavarat kuuluvat säännöstelyn piiriin. Kansanhuoltoministeriön johtama säännöstely kykenee tasaamaan niukkaa tarjontaa paljon paremmin kuin vuosina 1917–1920. Avainsana on selviytyminen, jonka varmistamiseksi yhteiskunta ja eri järjestöt keksivät monenlaisia keinoja.

Kaikille oppilaille tarkoitettu kouluruokailu alkaa asteittain vuodesta 1943 lähtien. Tätä ennen kouluruokaa on tarjottu varattomille oppilaille jo 1900-luvun alusta alkaen. Valtio alkaa maksaa lapsilisiä 1948 kaikille perheille. Uudistus tuo lisätuloja erityisesti maaseudun naisille, sillä lapsilisät aletaan maksaa äidin tilille. Palkkatyössä käyvillä tämä kaventaa naisten ja miesten välisiä tuloeroja, ja lisää ennen kaikkea naisten päätäntävaltaa perheen käytettävissä olevista tuloista.

Yli 400 000 suomalaista joutuu jatkosodan jälkeen asettumaan alueluovutusten vuoksi uusille asuinseuduille. Maaseutuväestön määrä pysyy suurena sotien jälkeen toteutetun asutustoiminnan seurauksena.  Eri puolille Suomea syntyy suuria asutusalueita, joille asettuu maansaantiin oikeutettuja, tilansa alueluovutusten vuoksi menettäneitä viljelijäperheitä ja perheellisiä rintamamiehiä.

Yhteiskuntaan syntyy miesvaje, kun yli 90 000 miestä menettää henkensä sodassa. Kaikki naiset eivät löydä kaipaamaansa elämänkumppania. Suomeen syntyvät silti maan historian suurimmat ikäluokat. Nopeasti parantuneen terveydenhoidon ansiosta yhä suurempi osa lapsista varttui aikuisiksi.

Suomen sotavuosina keskeytynyt nykyaikaistuiminen jatkuu. Sähköistys alkaa edetä myös Itä- ja Pohjois-Suomessa.

Linkkejä:

Pyykinpesua sota-ajan oloissa. Pesuaineista oli pulaa, mutta muutoin peseminen tapahtui samaan tapaan ennen pesukoneiden aikaa.

Bensiinipulan vuoksi sotavuosina ja niiden jälkeen suuri osa autoista liikkui häkäpöntön voimalla. Polttoaineena toimii kaasunkehitinlaitteistolla (”häkäpöntöllä”) valmistettava puukaasu.

Puolustusvoimien katsaus Karjalan evakoista kesällä 1944.

Suomen eduskuntavaalit maaliskuussa 1945. Suomi oli ensimmäinen sotaa käyneistä maista, jossa pidettiin parlamenttivaalit.

Kaivattu kahvilasti saapuu Suomeen.

Runollinen elokuva saunasta.

Tapio Bergholm, Palkkapolitiikka ja lapsilisät 1947–1956.

1950-luku

Elintaso alkaa kohentua ja säännöstely loppuu vuonna 1954, kun kahvinmyynti vapautuu kokonaan. Toimeentuloerot olivat silti edelleen hyvin suuria Suomen eri osien välillä ja myös paikkakuntien sisällä. Missään ei kuitenkaan enää kärsitä aliravitsemuksesta.

Viimeinen sodanjälkeisistä suurista syntyy vuonna 1954. Yhä useammat lapset varttuvat aikuisiksi neuvolatoiminnan ja parantuneen sairaanhoidon ansiosta.

Asuntopula jatkuu kaupungeissa, joihin muuttaa lisää väkeä. Sodan jälkeen perustetut asutusalueet alkavat menettää väestöä. Myös muuttoliike Ruotsiin kiihtyy 1950-luvun lopulla. Muuttamista helpottaa Pohjoismaiden välillä 1952 voimaantullut passivapaus.

Populaarikulttuuri kasvu vauhdittuu ja nuorisokulttuuri alkaa eriytyä omaksi osa-alueekseen. Mopoilun kulta-aika alkoi 1956, kun kuljettajalta ei vaadittu enää ajokorttia. Pidemmät matkat taittuvat linja-autolla tai junalla.

Television aikakausi alkaa Suomessa, kun Yleisradio aloittaa tv-lähetyksensä 1957. Radion asema nopeimpana tiedonvälittäjänä ei kuitenkaan vielä horju.

Linkkejä:

Suomen ensimmäinen televisioesittely Stockmannilla 1950.

Lahjakengissä koulutielle.

”Friendly Finland”. Erik Blombergin tuottama ja ulkoasiainministeriön tilaama matkailuelokuva.

Muovin läpimurto.

Miksi me emme saa asuntoa? Helsingin sotienjälkeinen asuntopula. 

Oulun 350-vuotiselokuva.

Lahden kaupungin esittelyelokuva 1957.

Tampereen Pyynikin uusi uimahalli 1957.

1960-luku

Suomen autoistuminen alkaa toden teolla, kun valuuttasääntely hellittää. Maassa on 1960-luvun alussa 250 000 autoa. Miljoonan auton raja ylittyy jo vuonna 1973.

Maahanmuutto Ruotsiin koskettaa erityisesti Pohjanmaan, Keski-Pohjanmaan, Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin kuntia. Maassamuutto maalta kaupunkeihin kiihtyy entisestä. 1950-luvulla alkanut lähiörakentaminen nopeutui. Talojen tekoa vauhdittaa elementtitekniikka. Suurin osa muuttaneista pääsi asumaan nykyaikaisiin ja aikaisempaa väljempiin asuntoihin.

Kodinkoneet alkavat yleistyä. Jääkaapit ja pesukoneet helpottavat perheenäitien työtä. Televisiosta tulee joka kodin katseenvangitsija.

Keskioluen myynnin aloittaminen vuoden 1969 alussa elintarvikemyymälöissä päättää tosiasiallisen kieltolain lukuisissa maalaiskunnissa. Maaseudulle ja lähiöihin aletaan perustaa Alkon myymälöitä sekä ravintoloita.

Vapaa-aika lisääntyy, kun Suomessa siirrytään 1965–1969 viisipäiväiseen työviikkoon. Yli 65-vuotiaiden määrä alkaa lisääntyä. Heidän toimeentulonsa perustui joka kansaneläkkeeseen tai vähitellen kasvavassa määrin työeläkkeeseen. Kansaneläke oli muuttunut kaikkia koskevaksi, kaikille yhtä suureksi etuudeksi 1957 alussa. Virkamiehillä oli ollut oma, 1800-luvulta lähtien rakentunut eläkejärjestelmänsä.

Linkkejä

Televisio – uusi perheenjäsen.

Varkaus – uusin kaupunkimme 1962.

Mitä mieltä liikenteestä? Nelostien liikennettä Keski-Suomessa 1965.

Mäntsälän linja-autoasema.

Linja-automatkustajia Lapissa.

Suomalainen matkustaa. Uutiskatsauksessa esitellään suomalaisten matkustustapoja. Uutta oli mahdollisuus varata paikka linja-autoon kätevästi puhelimitse. Etelänmatkailukin tuli 1960-luvulla jo monelle tutuksi.

Laivalla Tallinnaan. Helsingin ja Tallinnan välinen laivayhteys palautui vuonna 1965.

Neste Oy:n öljynjalostamo Porvoon Sköldvikissä 1967. 

Pakastaminen säilöntämenetelmänä.

Eläköön nuoruus! 1960-luvun nuoriso kertoo tunnoistaan Postisäästöpankin tilauselokuvassa.

Työeläke- ja kansaneläkelainsäädännön keskeisimmät muutokset 1956–2004.

Eläketurvan historiaa.

1970-luku

Suomessa tapahtuu 1970-luvulla lukuisia naisten yhteiskunnalliseen asemaan vaikeuttaneita muutoksia. Raskauden keskeytyksistä muuttuvat 1971 naisten omasta tahdosta tehtäviksi. Edellisellä vuosikymmenellä käyttöön tulleiden ehkäisypillerien käyttö yleistyy, mikä vähentää ei-toivottujen raskauksien määrää. Vuonna 1973 voimaan tullut päivähoitolaki helpottaa naisten työssäkäyntiä.

Suomi siirtyy vuosikymmenen aikana peruskoulujärjestelmään. Uudistuksen tavoitteena on taata samantasoinen perusopetus kaikille lapsille 16 ikävuoteen saakka kaikkialla maassa. Samalla alkaa kieltenopetus koko ikäluokalle kolmannelta luokalta lähtien. Opetettavana kielenä on yleisimmin englanti.

Kansanterveyslaki tuo maahan terveyskeskukset ja ilmaisen terveydenhoidon kaikille kansalaisille. Kansantaudiksi muodostuneiden sydän- ja verisuonitautien ennaltaehkäisyyn ja hoitoon aletaan kiinnittää yhä enemmän huomiota.

Ulkomaanmatkailu yleistyy 1970-luvulla nopeasti. Suomesta matkustetaan etenkin Kanarian saarille. Kotimaanmatkailu on vilkasta ja kesämökkien määrä kasvaa vuosi vuodelta. Tavallisilla työntekijöilläkin on varaa matkustaa ja mökkeillä.

Kuntoliikunnasta tulee osa monien suomalaisten elämää. Hölkkä- ja hiihtotapahtumien suosio nousee nopeasti.

Linkkejä:

Muuttuva maaseutu.

Vantaa rakkaani.

Saab-henkilöautojen ja Scania-kuorma-autojen valmistusta Uudessakaupungissa.

Idänkauppaa. Suomi-Neuvostoliitto-Seuran tilauselokuva.

Loviisan ydinvoimala.

1980-luku

Suomalaisten elintaso kohoaa nopeasti. Kaupungistuminen jatkuu, mutta aluepolitiikka jarruttaa sen etenemistä. Suomen muuttuminen palveluyhteiskunnaksi kiihtyy.

Pankkien luotonannon vapautumien johtaa vuosikymmenen lopulla kasinotaloudeksi kutsuttavaan talouskuplaan, jonka puhkeamisesta varoittavat äänet jäävät kuulematta. Suomessa vietetään kulutusjuhlia – näkyvimmin rahaa polttavat jupit, joille kuluttaminen ja nautintohakuisuus ovat oikeaa elämänsisältöä.

Mediatarjonta monipuolistuu, kun MTV saa vuonna 1981 oikeuden lähettää uutisia ja ensimmäiset paikallisradiot aloittavat lähetyksensä 1985. Sanoma- ja aikakauslehtien levikit saavuttivat huipputasonsa.

Hedelmien ja vihannesten osuus suomalaisten ruokavaliosta kasvaa. Toisaalta pikaruuan tarjonta lisääntyy. Pitserioita ja kiinalaisia ravintoloita perustetaan eri puolille Suomea.

Linkkejä:

Tehtaan tekijät -dokumentti kertoo Metsä-Botnian Äänekoskelle suunnitteleman uuden sukupolven paperi- ja sellutehtaan rakentamisesta ja käyttöönotosta. Myös ympäristökysymykset ja vesistöjen pilaantuminen nousevat dokumentissa esiin.

Kymmenen uutiset alkavat.

Pohjoismaiden ensimmäinen päivittäinen aamutelevisio-ohjelma Huomenta Suomi aloitti lähetyksensä Kolmoskanavalla 1.12.1989. Ensimmäisen lähetyksen juontajina toimivat Arto Tuominen ja Leena Pakkanen.

Koti ja sisustus 1980- ja 1990-luvulla. Nousukausi ja ulkomailta omaksutut tyylit vaikuttivat koteihin 80-luvulla ja koteihin ilmestyi paljon uusia uusia esineitä vohveliraudoista vhs-nauhureihin. Tietokoneet ja elektroniikka valloittivat kotien arjen lopullisesti 90-luvulla.

1990-luku

Syvä talouslama leimaa 1990-luvun alkupuolta. Talouskriisiä syventää Neuvostoliiton romahtaminen, joka päättää tavaranvaihtoon perustuneen idänkaupan aikakauden. Leipäjonoista tulee osa suomalaista todellisuutta. Maassa on enimmillään liki puoli miljoonaa työtöntä.

Nousu alkaa 1990-luvun puolivälissä ja jatkuu vuoteen 2007. Uuden uljaan teknologia-Suomen veturina on matkapuhelinten valmistajana maailmanvalloituksen tehnyt Nokia. Yritys ei kuitenkaan kykene uudistamaan puhelintuotantoaan ja menettää täysin asemansa 2010-luvulla.

Matkapuhelimet yleistyivät 1990-luvun lopun ”Nokialandiassa” nopeasti. Samaan aikaan internetistä tulee uusi viihde- ja viestintäkanava. Viihdejulkisuuden osuus kasvaa median tarjonnasta. Kirjeposti alkaa vähitellen menettää asemiaan sähköpostille.

Suomesta tulee 1995 Euroopan Unionin jäsen. Samalla maa kiinnittyy yhä enemmän Länsi-Eurooppaan. Matkailusta Viroon tulee maan uudelleenitsenäistyttyä arkipäiväistä

Suomi vastaanottaa pakolaisia erityisesti Somaliasta ja entisen Jugoslavian alueelta. Maahan tulee runsaasti paluumuuttajina inkerinsuomalaisia.

Linkkejä:

Minkälainen työ kelpaa? Hannu Karpo jututti lama-Suomen kansalaisia työttömyydestä ja työn saannin vaikeudesta.

Kohukaunottaret Timo T.A. Mikkosen tentissä.  Illan päätteeksi Timo T.A. Mikkonen -ohjelman joulupäivän lähetyksen vieraina ovat Miss Suomi 1996 Lola Odusoga sekä viulisti Linda Lampenius. He kertovat mm. kansainvälisistä työkuvioistaan sekä suhteestaan julkisuuteen. 

 Illan päätteeksi Timo T.A. Mikkonen -ohjelman vieraina ovat päätoimittajat Vesa-Pekka Koljonen (Ilta-Sanomat) ja Pekka Karhuvaara (Iltalehti). He kertovat hektisen lehtityön haasteista ja paljastavat iltapäivälehtien tekemisen saloja.

2000-luku

Työn luonteen muuttuminen jatkuu, kun teollisuustuotantoa automatisoidaan ja uudet työpaikat syntyvät ennen kaikkea palvelualoille. Maatalouden osuus kansantaloudesta ja työpaikoista on kutistunut muutamaan prosenttiin.

Suomen markan aika päättyy vuoden 2002 alussa, kun euro tulee käyttöön EU-maiden pääosan yhteisvaluuttana.

Suomalaiseen elämäntapaan otetaan yhä enemmän vaikutteita eri puolilta maailmaa. Mielipideilmasto muuttuu sallivammaksi seksuaalivähemmistöjä kohtaan.

Linkkejä:

Hannu Karpo kyseli tavallisilta suomalaisilta vuoden 2000 presidentinvaalien aattona, miksi nämä jättivät ensimmäisellä kierroksella äänestämättä ja millainen tasavallan presidentin tulisi olla.

Helsingin keskustassa Mannerheimintiellä järjestettiin kesällä 2003 Reclaim the Streets -kadunvaltaustapahtuma. Lohjan Aluekanava tutustui tilaisuuteen toimittaja Antti Hietasolan johdolla.

Etätyöstä tuli arkea. Ylen Elävän arkiston reportaaseissa 1990- ja 2000-luvuilta seurataan etätyöpisteen perustamista ja e-työläisten elämää sekä pohditaan pelastaako etätyö autioituvan maaseudun.

Mitä Suomesta on taltioitu? Millaisena suomalaisuus on näyttäytynyt eri vuosikymmenten ohjelmissa. Ylen Elävän arkiston kooste.

2010-luku

Sata vuotta täyttänyt itsenäinen Suomi on yksi maailman vauraista valtioista, jonka väestö on hyvin koulutettu ja kielitaitoinen. Ikääntyneiden osuus väestöstä kasvaa ja syntyvyys laskee ennätyksellisen alas. Nämä kehityssuunnat asettavat tulevina vuosikymmeninä kansantalouden kantokyvyn koetukselle. Suomen tulevaisuuteen vaikuttavat myös ilmastonmuutoksen suorat ja välilliset vaikutukset.

Linkki:

Ilkka Lehtinen, Voittajia ja häviäjiä EU-Suomen lautasella. Elintarvikkeiden reaalihinnat ja kulutus­määrät ovat muuttuneet paljon Suomen EU-jäsenyyden aikana.

Kahden leirin Varkaus – kauppalahanke yhdisti

Sisällissodan kokemukset jakoivat Varkauden ja koko Leppävirran kahteen leiriin: vasemmistoon ja porvareihin. Kunnallispolitiikassa oli kuitenkin haettava yhteisiä ratkaisuja. Varkaudessa yhteistyöhön pakotti kauppalahanke, jonka edistäminen vaati yksituumaisuutta.

Erityisen jyrkkä rajalinja oli teollisuustaajamissa, mutta se halkaisi myös Leppävirran kirkonkylän ja maalaiskylät. Kaikkein syvin kuilu halkesi Varkauteen, jonka asukkaiden historiakäsitystä määritti vuosikymmeniä ”vuosi 1918 kertomuksineen, tarinoineen ja syytöksineen”. Varkautelaiset sitoutuivat valkoiseen tai punaiseen totuuteen.[1]

Työväenliikkeelle toiminnan kapinan kukistuminen lopetti väliaikaisesti kokonaan. Varkauden ja Leppävirran työväentalot otettiin takavarikkoon. Varkaudessa työväenyhdistyksen toiminnan aloittamista alkoivat valmistella tammikuussa 1919 punakaartista ja kapinasta erossa pysytelleet työväenliikkeen jäsenet. Varkauden tehtaiden uusi johtaja Edvard Cedercreutz, joka kuului myös suojeluskunnan esikuntaan, suhtautui asiaan myönteisesti. Hän antoi tehtaan juhlasalin työväenliikkeen maltillisten kannattajien käyttöön. Yhdistystä alkoi johtaa räätälimestari Albin Teräs, joka oli 1917 jättäytynyt sivuun radikalisoituneesta toiminnasta. Työväentalo avautui uudelleen kesäkuussa 1919.[2]

Työväenliike käytti sisällissodan jälkeen usein käsitettä ”punainen Varkaus”. Työväenyhdistys puhui mielellään Varkaudesta Savon punaisimpana paikkakuntana, mikä vaalitulosten perusteella piti paikkansa. Varkaus kuului punaisuudessaan myös maan kärkeen 1920–1930-luvuilla.

Leirijaon seurauksena työnväenliikkeen aktiivit joutuivat ahtaalle Varkaudessa. Ahlström-yhtiö seuloi työntekijöiden joukosta pois poliittisesti epäluotettavina pidetyt. Yhtiö antoi henkilöstöasioista vastanneille palkkausehtoja koskeneet ohjeet ”erittäin luottamuksellisissa” kiertokirjeissä. Mustalla listalla olivat etenkin ammattiyhdistysaktiivit ja kommunistit. [3]

Työväen Urheiluliittoon kuuluneen Varkauden Tarmoon kuuluneiden poikien oli 1930-luvulla vaikea päästä Ahlströmin perustamaan teollisuuskouluun. Urheilullisesti lahjakkaat porvarillisessa seurassa toimineet pojat sen sijaan pääsivät kouluun, vaikka heidän aikaisempi koulumenestyksensä olisi ollut heikko. Työläisurheilupiirit leimasivat nämä urheilijat jääpallo- ja painiteknikoiksi.[4]

Leiriraja määritti myös politiikasta vähän kiinnostuneiden varkautelaisten ja leppävirtalaisten aseman yhteisössä. Työväentaloilla kävi eri väki kuin seurantaloilla. Sama jako koski urheiluseuroja ja osuuskauppoja. Työväen Urheiluliittoon kuuluneiden seurojen urheilijat eivät saaneet osallistua samoihin kisoihin SVUL:n seurojen jäsenten kanssa. Vasemmistolaisten kauppa oli Varkaudessa pääpaikkaansa pitänyt osuusliike Työvoima, johon leppävirtalainen Osuusliike Alku sulautui 1921.  Porvarillisen leirin osuuskauppana palveli Leppävirralla 1917 perustettu Talous-Osuuskauppa, joka liittyi SOK:n jäseneksi.[5]

Valkoisen Suomen leiri oli väljärajaisempi

Valkoisen Suomen leiri oli Varkaudessa ja Leppävirralla lukumääräisesti pienempi kuin vasemmistolaisten muodostama. Sen vaikutusvalta oli kuitenkin suuri. Porvarillisten järjestöjen aktiiveista suuri osa oli johtavassa asemassa liike- ja pankkitoiminnassa sekä teollisuudessa. Pääosa opettajista kannatti porvarillisia puolueita.

Porvarillinen leiri muodostui työväenjärjestöjä löyhemmin toisiinsa sidoksissa olleista yhdistyksistä, joita sitoi yhteen suomalaiskansallinen maailmankatsomus. Tärkeä määrittäjä oli myönteinen suhtautuminen suojeluskunta- ja lottatoimintaan. Sekä Varkaudessa että Leppävirralla toimi suojeluskunta ja Lotta Svärd -järjestön paikallisosasto. Porvarillisten puolueiden kannattajia yhdisti vapaussodan vaaliminen ja itsenäisyyspäivän vietto. Leppävirralla paljastettiin vapaussodan sankaripatsas 10.7.1921. Varkauteen patsasta ei koskaan pystytetty.

Varkaudessa vuonna 1919 tehtaan klubi muodosti Ahlströmin paikallisjohdon ja toimihenkilöiden välisen yhteenliittymän. Leppävirralla puoluepoliittisesti sitoutumattomat nuorisoseurat muodostivat oleellisen osan porvarileirin toiminnasta. Pääosa nuorisoseurojen jäsenistä kannatti Maalaisliittoa. Partiotoiminta, maamiesseurat ja marttayhdistykset lukeutuivat valkoisen Suomen leiriin.

Työväenlehdet koettivat sisällissotaa käsitellessään vähätellä suojeluskuntatyön laajuutta ja merkitystä. Mikkeliläinen Vapaus-lehti väitti, että Varkauden valloituksen 10-vuotisjuhlaan osallistui helmikuussa 1928 vain 15 lottaa ja parikymmentä miestä, joista kaikilla ei ollut edes kivääriä. Lehti kyseli, ”jokohan Varkaudenkin pyssymiehet kyllästyvät turhanaikaiseen vouhasteluun pyssyjen kanssa”.[6] Sosiaalidemokraattien johtama Varkauden kauppala ei myöntänyt vuonna 1938 määrärahaa paikkakunnan valloituksen 20-vuotisjuhliin. Kauppala ei myöskään osallistunut tapahtuman juhlaliputukseen.[7]

Varkaudessa Ahlström Oy tuki merkittävästi porvarillista järjestötoimintaa Varkaudessa. Se ylläpiti tehtaan soittokuntaa. 1930-luvulla tehdas pyrki luomaan kaikki työntekijöitään yhdistävää yhteisöllisyyttä järjestämällä Tehtaan hiihdot, joihin koko henkilöstön oli osallistuttava. Vaikka ladulle lähtö oli pakollista, niin Ahlström saavutti tavoitteensa. Hiihdoista tuli suurtapahtuma, johon valmistauduttiin huolella.  Yhtiö tuki myös Varkauden Urheilijoita ja 1935 perustettua Warkauden Pallo -35 -palloiluseuraa, joka oli aikakaudelleen ominainen yhtiön ylläpitämä tehdasseura. Ahlström järjesti seuran pelaajille joko työ- tai opiskelupaikan. Varkauteen valmistui myös uusi ampumarata Ahlströmin tuella 1937.[8]

Hackman rahoitti Sorsakosken Urheilijoiden toimintaa ja rakennutti urheilukentän, jota vain SVUL:n urheilijat saivat käyttää. Myös Sorsakoskella hiihdettiin vuosittain yhtiön järjestämässä tapahtumassa. Yhtiö tuki lisäksi muun muassa vuonna 1882 perustettua soittokuntaa.[9]

Sosiaalidemokraatit niskan päällä vasemmiston taistossa

Vuoden 1919 eduskuntavaaleissa SDP sai 74,3 prosenttia varkautelaisten äänistä. Vasemmiston ääniosuus laski alle 70 prosentin vuonna 1922, jolloin SDP sai 41,6 ja kommunistit 27,7 prosenttia äänistä. Joroisissa sosiaalidemokraatit keräsivät samoissa vaaleissa neljä kertaa enemmän ääniä kuin kommunistit. 1920-luvulla SDP:n kannatus vahvistui Varkaudessa ja nousi 1927 jo 62,6 prosenttiin. Kommunistien osuus jäi 11,5 prosenttiin.1930-luvulla SDP sai 76–81 prosenttia varkautelaisten äänistä. Pitkälti varkautelaisten tuella pääsi eduskuntaan Onni Hiltunen, josta tuli moninkertainen ministeri ja SDP:n puheenjohtaja.

Kokoomuksen ja edistyksen itsenäisyyden alkuvuosina selvästi yli kymmenen prosentin yltänyt kannatus supistui vähitellen Varkaudessa. Kokoomukselta vei ääniä Isänmaallinen Kansanliike, joka sai nelisen prosenttia varkautelaisten äänistä. Edistyksen kannatuksen yleissuunta oli laskeva, kuten koko maassa. Maalaisliitto oli teollisuuspaikkakunnalla pienpuolue, mutta onnistui saamaan 1939 lähes kuusi prosenttia varkautelaisten äänistä.[10]

Leppävirralla vasemmiston kannatus laski enemmän kuin Varkaudessa ja jäi pysyvästi alemmalle tasolle kuin Venäjän vallan vuosina. Vasemmiston kannatukseen vaikutti torpparivapautus. Vasemmistolaisten määrä pieneni, kun osa pientilallisiksi muuttuneista vuokraviljelijöistä siirtyi maalaisliiton kannattajiksi. Sorsakoski säilyi vahvasti vasemmistolaisena teollisuustaajamana.

Yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden toteutuminen kunnallishallinnossa lisäsi vasemmiston vaikutusvaltaa paikallistasolla. Joroisten valtuustossa puolueella oli selvä enemmistö ja varkautelaisilla sosiaalidemokraateilla oli 1920-luvulla vankka asema. Leppävirran kunnanvaltuustosta tuli vasemmistoenemmistöinen vuonna 1922, jolloin vasemmisto sai 21 paikkaa ja porvarilliset puolueet 15 valtuutettua.  Voimasuhteet kääntyivät porvarien eduksi 1930-luvulla.[11]

Maalaisliitto vahvistui Leppävirralla

SDP sai eduskuntavaaleissa 1919 koko Leppävirralla äänistä 57,4 prosenttia. Maalaisliiton kannatus nousi 27,4 prosenttiin. Kokoomus keräsi 7,9 ja Edistyspuolue 7,4 prosenttia äänistä. Vuonna 1922 SDP:n sai 28,2 prosenttia ja kommunistit 28,6 prosenttia äänistä. Kommunistit menestyivät erityisen hyvin Leppävirran maalaiskylissä. Suurimmaksi puolueeksi ylsi Maalaisliitto 30,8 prosentin kannatuksella. SDP nousi suurimmaksi puolueeksi 1924 ja 1927, kun kommunistien kannatus laski. Vuonna 1930 Maalaisliitto sai 47,2 ja SDP 41,4 prosenttia äänistä. Osaltaan muutokseen vaikutti Varkauden irtautuminen itsenäiseksi kauppalaksi.

Maalaisliiton kannatukseen vaikutti torpparivapautus, jonka jälkeen puolue sai uusia tukijoita aiemmin vasemmistoa äänestäneistä. Leppävirran suurimmista tiloista erotettiin lukuisia tiloja. Yksistään Vokkolan tilasta itsenäistyi 23 torppaa ja 25 mäkitupaa. Hackmanin mailla oli etenkin Sorsakosken ympäristössä runsaasti torppia. Pappilan maista erotettiin itsenäisiksi tiloiksi 47 torppaa ja mäkitupaa. Tilojen määrä kasvoi myös vapaaehtoisten kauppojen, asutustoiminnan ja jakotoimitusten seurauksena. Yli kahden peltohehtaarin tilojen määrä lisääntyi Leppävirralla vuosina 1910–1940 yli viidenneksellä (853à1035).[12]

SDP:n kannatus oli Leppävirralla 1920-luvulla selvästi suurempi kuin Kuopion läänissä keskimäärin. Suuressa osassa Kuopion lääniä pääosan vasemmiston äänistä saivat kommunistit. 1930-luvulla SDP keräsi Leppävirralta edelleen suhteessa enemmän ääniä kuin Kuopion läänistä keskimäärin ja kamppaili kunnassa suurimman puolueen asemasta Maalaisliiton kanssa. Vuonna 1933 SDP ohitti uudelleen Maalaisliiton (45,7 % / 42,6 %). Leppävirta kuului silti 1930-luvulla Maalaisliiton vahvimpiin kannatusalueisiin Savossa. Kokoomuksen ääniosuus laski 1920-luvun 7–10 prosentista alle 5 prosentin 1930-luvulla. Ääniä puolueelta vei etenkin IKL, joka ylsi Leppävirralla 4–5 prosentin kannatukseen. Edistyspuolueen supistui talvisotaan mennessä runsaaseen prosenttiin.[13]

Vuoden 1922 lakko – työntekijöiden ja Ahlströmin kovin yhteenotto

Yhtiö ja työväenliike ajautuivat Varkaudessa kovimpaan yhteenottoon toukokuun alussa 1922, kun valtakunnallinen lakkoliikehdintä ulottui paikkakunnalle. Ahlström Oy:n sahan työväki esitti 25 prosentin palkankorotusvaatimuksen. Lakot levisivät tehtaiden muille osastoille ja lopulta lakossa oli noin tuhat työntekijää. Ammattiyhdistysväki pyrki saamaan aikaan kollektiivisen työehtosopimuksen, jollaista ei ollut solmittu Suomessa. Varkauden lakkolaiset saivat tukea Suomen lisäksi Ruotsista ja Norjasta. Lakkoavustuksia maksettiin lähes 369 000 markkaa. Ilmapiiriä kärjisti ennen lakon alkua huhtikuussa 1922 suoritettu punaisten hautamuistomerkin hävittäminen.

Ahlström ei hyväksynyt työntekijöiden vaatimuksia. Yhtiö palkkasi aluksi noin töihin kolmekymmentä Teknillisen korkeakoulun opiskelijaa murtamaan lakkoa. Myös lakon alkuvaiheessa yhteisymmärryksessä lakkolaisten kanssa huoltotöitä tehneet saksalaiset työntekijät siirtyivät tuotannollisiin tehtäviin. Saksalaiset olivat tulleet Varkauteen asentamaan J. M. Voithin toimittamaa paperikonetta.

Lakon pitkittyessä yhtiö toi Varkauteen lakonmurtajia, joita tuli paikkakunnalle eräiden arvioiden mukaan jopa 800. Osa heistä oli ilmeisesti aseistautuneita. Yhtiö onnistui pitämään tehtaat käynnissä ja myös hajottamaan työväenliikkeen rivejä, sillä osa työntekijöistä suostui rikkureiksi. Ahlström painosti lisäksi lakkoilijoita uhkaamalla häädöillä yhtiön omistamista asunnoista. Suomen Ammattijärjestö vetosi sisäministeri Heimo Helmiseen, jotta aseistettujen ja ”rähinällään kaikenlaista häiriötä aiheuttaneiden” lakonmurtajat saataisiin kuriin.[14]

Työntekijöiden oli annettava heinäkuun alussa periksi ja suostuttava palaamaan töihin entisin ehdoin. Ammattiosasto joutui kirjaamaan pöytäkirjaansa lakon päättyneen täydelliseen työläisten häviöön. Lakon aikana töihin suostuneet työläiset saivat osakseen ankaraa arvostelua. Heidän oli pyydettävä menettelyään julkisesti anteeksi. Petturuutensa tunnustaneiden nimiä julkaisi muuan muassa Paperityöläinen-lehti.[15]

Kauppalahanke yhdisti eri leirejä

Varkauden erottaminen omaksi kunnaksi oli esillä useaan otteeseen 1800-luvulta alkaen. Vuonna 1856 senaatti teki Koskenniemen kaupungin perustamispäätöksen, joka ei kuitenkaan johtanut toimiin. Paul Wahl & Co. anoi senaatilta Varkauden erottamista omaksi kunnakseen Leppävirrasta 1880-luvun alussa. Senaatti hylkäsi kuitenkin anomuksen. Itsenäistymisajatus nousi esiin tämänkin jälkeen, mutta se ei toteutunut ennen 1920-luvun loppua. Kuopion läänin maaherra ehdotti marraskuussa 1918 Varkauden tehdasalueen muodostamista taajaväkiseksi yhdyskunnaksi, mikä ei kuitenkaan toteutunut.[16]

Kauppalan perustamista kiirehti lisääntyvä lainsäädäntö. Vuoden 1923 köyhäinhoitolaki edellytti kunnilta aktiivisia toimia, joihin Leppävirran ja Joroisten kunnat eivät olleet Varkaudessa kiireisiä ryhtymään.[17] Ahlström rahoitti 1920-luvulla edelleen terveydenhuoltoa, vaivaishoitoa, tehdasseurakuntaa, kansakoulua ja poliisitointa.[18] Varkautelaisten suhteet etenkin Leppävirran suuntaan olivat itsenäisyyden alkuvaiheissa kireät. A. Ahlström Oy ja osa varkautelaisista jättivät 1923 kunnallisveronsa maksamatta Leppävirralle, koska kunnanvaltuusto oli päättänyt ottaa Varkauden köyhäinhoidon kunnan hoitoon. Varkautelaiset epäilivät köyhäinhoitonsa tason heikkenevän.[19] Varkauden irtautuminen Leppävirran ja Joroisten kunnista sai vauhtia, kun vuoden 1926 alussa voimaan tullut laki teki mahdolliseksi itsenäisen kunnan perustamisen irrallaan seurakunnallisesta hallinnosta. Tätä ennen kunnan perustaminen vaati itsenäisen seurakunnan olemassaoloa.

Ahlström-yhtiö jätti syyskuussa 1926 valtioneuvostolle anomuksen Varkauden muodostamiseksi itsenäiseksi kunnaksi. Kahden kunnan alueella toimiminen vaikeutti yhtiön liiketoimintaa ja yhdyskunnan kehittämissuunnitelmia. Ahlströmin maksamista kunnallisveroista vain suhteellisen pieni osa palautui tehdaspaikkakunnan kehittämiseen. Hanketta tuki myös työväenyhdistys, joka saattoi perustellusti olettaa vasemmiston saavuttavan uudessa kunnassa valtuustoenemmistön. Kauppalahankkeessa yhdistyivät siten paikkakunnan eri voimatekijöiden tarpeet.[20]

Kunnallisen itsehallinnon tarvetta lisäsi Varkauden väkiluvun nopea kasvu ja suurteollisuuden merkityksen korostuminen. Varkaudessa oli 1910-luvun lopulla 3460 asukasta. Asukasmäärä lisääntyi 1930-luvun puoliväliin mennessä 11 385 ihmiseen. Työikäisestä väestöstä 70 prosenttia sai elantonsa teollisuudesta. Tampereella teollisuus tarjosi työpaikan 56 prosentille ja Kotkassa 55 prosentille työikäisistä.[21]

Tasavallan presidentti Lauri Kristian Relander vahvisti 27.6.1928 päätöksen Varkauden kauppalan perustamisesta vuoden 1929 alussa. Tämän jälkeen nimitetty kauppalan järjestelytoimikunta koostui ensisijaisesti yhtiön ja työväenyhdistyksen edustajista. Perustamisvaihe sujui ilman suuria ristiriitoja, mistä suurin ansio kuului toimikunnan puheenjohtajana toimineelle Varkauden tehtaiden lakimiehelle Kuno Fredrik Nymanille. Leppävirta ja Joroinen hyväksyivät Varkauden irtautumisen, vaikka ne menettivät suhteessa enemmän verotuloja kuin asukkaita.[22]

Kauppalat olivat kaupunkimaisia kuntia, jonka hallinto järjestettiin yksinkertaisemmin kuin kaupungeissa. Kauppalaksi muuttuivat 1920–1930-luvuilla Forssa, Haaga, Hyvinkää, Karjaa, Karkkila, Kauniainen, Koivisto, Kouvola, Lahdenpohja, Lauritsala, Lieksa, Lohja, Loimaa, Nokia, Pieksämäki, Riihimäki, Rovaniemi, Suolahti, Valkeakoski ja Äänekoski. Lähes kaikki maailmansotien välillä syntyneet kauppalat olivat teollisuuspaikkakuntia tai rautateiden risteysasemia.

Sosiaalidemokraateille vahva edustus kauppalanvaltuustoon                                  

Joulukuun alussa 1928 järjestetyissä Varkauden ensimmäisissä kunnallisvaaleissa sosiaalidemokraatit saivat 19 valtuutettua 29-jäseniseen valtuustoon. Porvarillisesta vaaliliitosta meni läpi kuusi ja kommunisteilta neljä ehdokasta. Vasemmisto sai yhteensä 86,4 prosenttia äänistä. Äänestysprosentti oli 62,4, mikä oli 1920-luvun kunnallisvaaleissa melko korkea. Sosiaalidemokraatit säilyttivät asemansa myös vuosien 1930, 1933 ja 1936 vaaleissa. Puolueen äänestäjiksi siirtyivät 1930-luvulla myös kommunistit. Vuonna 1936 valitussa 35-jäsenisessä valtuustossa sosiaalidemokraateilla oli 26 valtuutettua. Tämä valtuusto istui sotavuosien takia vuoteen 1945 saakka. Naisia valtuutetuista oli ensimmäisissä valtuustoissa enimmillään vain kolme.[23]

Varkaus muuttui kauppalan perustamisen jälkeen voimasuhteiltaan kaksinapaiseksi. Ennen kunnallisen itsehallinnon toteutumista Ahlström käytti taajamassa yksinään laajaa valtaa. Yhtiön asemaa korosti Leppävirran ja Joroisten kuntien vähäinen kiinnostus Varkauden asioita kohtaan. Esimerkiksi vuonna 1914 Ahlström joutui ottamaan hoitoonsa siltojen rakentamisen ja kunnossapidon, johon kunnilla ei ollut halua. Yhtiö tarvitsi kantavampia siltoja voidakseen laajentaa toimintaansa. Ahlström käynnisti myös omistamiensa alueiden kaavoituksen jo 1910-luvulla. Kauppalan toiminnan alettua yhtiön ja sosiaalidemokraattien johtaman kunnallishallinnon oli soviteltava näkemyksiään yhteen.[24]

Varkauden kauppalanhallinto koostui aluksi valtuuston ja hallituksen lisäksi yhdeksästä lautakunnasta. Valtuusto valitsi joulukuun lopussa 1928 jäsenet köyhäinhoito-, terveydenhoito-, holhous-, tie-, majoitus-, kunnanmetsä-, raittius- ja urheilulautakuntiin. Pian nimetyllä taksoituslautakunnalla oli suuri merkitys kunnallisverotuksen toimittamisessa. Valtuusto valitsi myös kansakoulujen ja kirjaston johtokuntien jäsenet. Pulavuosina kauppala asetti erillisen toimikunnan hoitamaan työttömyysasioita. Varkauden keskushallinnossa työskenteli aluksi neljä palkattua henkilöä kauppalanjohtajaksi valitun Oskari Ryynäsen johdolla. Kauppala vuokrasi tarvittavat toimistotilat Ahlström-yhtiöltä.[25]

Lapuan liikkeen kannattajat vaativat vuoden 1929 lopulta alkaen kommunistien sulkemista pois kunnallisista luottamustehtävistä. Sosiaalidemokraattienemmistöinen valtuusto ei kuitenkaan suostunut erottamaan kommunistivaltuutettuja, jotka olivat mukana kunnallisessa päätöksenteossa kommunistilakien voimaantuloon saakka. Linjausta tuki myös maalaisliiton ainoa valtuutettu Juho Takala, joka joutui tämän jälkeen lapualaisten uhkailujen kohteeksi.

Leppävirran kautta kulki Pohjanmaalta ja Keski-Suomesta itärajalle Lieksan kautta johtanut kyyditysreitti. Etappipaikan toimintaa johti kunnaneläinlääkäri Aaro Hokkanen, jonka ohella pankinjohtaja Nike Riihikallio osallistui tiiviisti toimintaan. Leppävirran kautta itärajalle kuljetettiin ainakin kolme kommunistia ja yksi sosiaalidemokraatti. Karttulasta tuodut kyyditettävät siirrettiin Leppävirralla toiseen autoon, joka vei heidät seuraavaan etappipaikkaan Heinäveden Karvion kanavalle. Ainakin yksi kyyditys katkesi Leppävirralla, kun autoa ei järjestynytkään muilutuksen jatkamiseksi.[26] Varkauden kautta vietiin kohti itärajaa lapualaisten kuuluisin kyyditettävä presidentti K. J. Ståhlberg puolisoineen. Kyyditys katkesi kuitenkin Joensuuhun.

Oikeistoradikalismin vaalikannatus jäi Varkaudessa pieneksi, mutta tiukan linjan oikeistolaisuus vaikutti paikkakunnan ilmapiiriin. Isänmaallinen Kansanliike sai Varkaudessa eduskuntavaaleissa noin neljä prosenttia äänistä.

Ahlström ja Hackman tuottivat palveluita

Ahlströmin osuus paikallisten palveluiden tuottajana ei päättynyt kauppalan perustamiseen. 1930-luvun alussa puolivälissä Ahlströmin tuella Varkauteen valmistui nykyaikainen sairaala, jonka neljä miljoonaa markan kokonaiskuluista yhtiö maksoi 3,4 miljoonaa markkaa. Kauppala osti sairaalan yhtiöltä 1953.[27]

Ahlström Oy oli rakennuttanut 1924 Varkauteen myös uuden kansakoulun, jota laajennettiin 1930-luvun alussa. Yhtiö perusti 1930-luvun puolivälissä teollisuuskoulun ja ammattikoulun, joille se rakennutti tilat. Kaksivuotisesta teollisuuskoulusta valmistui työnjohtajia teollisuuden palvelukseen. Nelivuotisen ammattikoulun päämääränä oli kouluttaa ammattimiehiä vaativimmiksi muuttuneisiin työtehtäviin. 21-paikkaisen koulun ensimmäiselle vuosikurssille pyrki 185 poikaa.[28] Yhtiö omisti myös huomattavan osan kauppalan asuntokannasta.[29]

Ahlström ylläpiti useita saunoja, joita käyttivät etenkin ahtaissa oloissa asuneet työntekijät. Varkaudessa olivat käytössä muun muassa Viltinniemen, Pirtinvirran ja Lehtoniemen saunat. Pirtinvirran saunassa kävi paljon kylpijöitä 1920-luvulla:[30]

”Aikoinaan oli Pirtinvirran saunassa vuorot järjestetty siten, että naiset kylpivät tiistaisin ja perjantaisin, miehet torstaina ja lauantaina ja yhteissauna miehille ja naisille oli keskiviikkoisin. Nämä sekasaunat oli tarkoitettu lähinnä perhesaunoiksi, mutta tuppautuihan sinne aina nuoria miehiä, kun paikkakunnalla oli paljon komennusmiehiä. Täällä nimittäin rakennettiin paljon. Paperitehdas oli rakenteilla, voima-asema samoin, vaneritehdas, rautatiesillat, veistämö, voimalaitoksen savupiippu, niin että irtomiehiä riitti joka lähtöön. He katsoivat, että keskiviikon yhteissauna oli heille erittäin sopiva kylpemistä varten.”

Hackman vastasi Sorsakoskella palveluiden järjestämisestä samaan tapaan kuin Ahlström Varkaudessa, vaikka mittakaava oli selvästi pienempi. Suuri osa työntekijöistä asui Hackmanin rakennuttamissa taloissa, joista ensimmäiset valmistuivat jo 1880-luvulla. Yhtiön taloissa ei ollut saunoja, joten työväki perheineen kävi kylpemässä yleisessä saunassa, jonka yhtiö rakennutti vuonna 1913. Saunan yhteydessä sijaitsi pyykkitupa, jonne sai varata ajan ja ostaa lippuja saunan­hoitajalta.  Kotona pestiin vain välttämätön ”nyrkkipyykki”.

Yhtiön vuodesta 1902 ylläpitämä lakisääteinen sairaus- ja hautausapukassa toi turvaa työntekijän sairastuessa pitemmäksi tai joutuessa tapaturman uhriksi. Työntekijät maksoivat kassan kuluista kaksi kolmannesta ja yhtiö loppuosan. Ennen kansaneläkelain voimaantulo yhtiö maksoi pientä eläkettä vanhoille työntekijöilleen ja antoi heille polttopuut ilmaiseksi. Hackman perusti 1900-luvun alussa myös sairastuvan Sorsakoskelle ja palkkasi sairaanhoitajan. Pääosa synnytyksistä tapahtui 1920-luvulla sairastuvalla. Varsinaisia vuodepaikkoja tuvalla ei ollut. Vakavasti sairastuneet sairaanhoitaja ohjasi hoitoon kunnansairaalaan kirkonkylälle.[31]

Väkiluvun kasvu oli Suomen kärkitasoa Varkaudessa

Varkauden asuntokannan ja palveluiden kehittämiseen loi paineita väkiluvun nopea nousu. Paikkakunnan asukasluku kasvoi 1921–1939 viidenneksi nopeimmin Suomen maalaiskunnista ja kauppaloista. Vielä enemmän väki lisääntyi Helsingin naapurikunnissa Huopalahdessa, Kulosaaressa ja Oulunkylässä sekä Petsamossa, jonka nikkelikaivos ja Jäämeren satama houkuttelivat asukkaita.

Varkauteen muutettiin 1920-luvun lopulle saakka etenkin Leppävirralta ja Joroisista sekä Kuopion ja Mikkelin lääneistä. Muuttajien lähtöpaikkakuntien kirjo laajentui 1930-luvulla merkittävästi. Tehtaille tuli työntekijöitä eri puolilta maata. Varkaudesta muutettiin muutaman vuoden asumisen jälkeen etenkin Viipuriin tai Helsinkiin sekä toisille puunjalostuksesta eläville paikkakunnille.[32] Syntyvyys oli Varkaudessa 1930-luvulla jonkin verran alhaisempi kuin Kuopion läänissä, mutta korkeampi kuin Suomessa keskimäärin.[33]

Väestönkasvun tuloksena kansakoululaisten määrä kasvoi Varkaudessa vuosina 1930–1940 yli 60 prosentilla (1135 à 1850), minkä seurauksena opettajien määrä lähes kaksinkertaistui (32 à 63). Koulutusmahdollisuudet laajentuivat, kun Varkauden Suomalainen Yhteiskoulu aloitti toimintansa keskikouluna vuonna 1919. Koulu muuttui yliopistoon johtavaksi 1927 ja ensimmäiset ylioppilaat saivat valkolakin keväällä 1930. Oppikoululaisia oli vuonna 1940 jo 285. Määrä oli kaksinkertainen vuoteen 1925 verrattuna.[34]

Pulavuosina työväestön leipä oli tiukassa

Suhdannevaihtelut tuntuivat 1920–1930-luvuilla voimakkaina pääosin yhdestä yhtiöstä riippuvaisessa Varkaudessa, jonka teollisuustuotannosta pääosa meni vientiin. Lisäksi paikkakunnan toiseksi suurin teollinen työnantaja, laivanrakennusta ja konepajatoimintaa harjoittanut Oy Lehtoniemi Ab, meni konkurssiin vuonna 1929. Ahlström osti konkurssipesältä yhtiön koneet, jotka se siirsi konepajalleen. Laivatuotanto loppui Lehtoniemessä kokonaan. Ahlström irtisanoi talouslaman aikana osan työväestöstään ja työpaikkansa säilyttäneet joutuivat tekemään lyhennettyä työpäivää. Yhtiön palveluksessa olleiden määrä laski vuosina 1929–1932 lähes viidenneksen (2 505 à 2 050).

Varkauden kauppala lievitti pula-ajan vaikutuksia rakennustyömaillaan, joilla maksetut palkat riittivät niukkaan toimeentuloon. Valtio järjesti vuosina 1932–1933 varkautelaisille hätäaputöitä oman paikkakunnan ulkopuolelta. Varkaudessa avustettavien määrä kasvoi lähes nelinkertaiseksi (544 à 1977). Enemmän kuin joka viides varkautelainen sai vuosina 1931–1932 apua köyhäinhoitolautakunnalta. Köyhäinhoitomenot muodostivat talouslaman aikana viidenneksen kauppalan menoista.[35]

Leppävirralla oli enimmillään virallisesti työttömänä 849 henkilöä, 10,7 prosenttia työvoimasta. Lisäksi kunta työllisti 60, valtio 186 ja yksityiset 163 henkilöä väliaikaisesti. Hätäaputöinä rakennettiin Varkaus–Viinijärvi rataosuutta vuodesta 1932 alkaen ja Kuopio–Leppävirta -maantietä korjattiin. Leppävirralle valmistui myös urheilukenttä 1931–1932 pääosin hätäaputöinä.[36]

Varkauden tehtaiden työntekijämäärä kääntyi 1933 nousuun ja 1938 Ahlström työllisti jo 3 378 henkilöä. Heistä lukeutui 350 toimihenkilöihin 1930-luvun lopussa. Tehtaan tuotantomäärät kohosivat koko 1930-luvun. Pulavuosinakin tuotanto kasvoi, mutta tuotteista saatu hinta oli alhainen. Paperintuotanto kasvoi 60 prosenttia (43 716 tonnia à 69 800 tonnia) 1930-luvulla. Varkaudessa tuotettiin vuosikymmenen lopussa 17 prosenttia Suomessa valmistetusta sanomalehtipaperista ja liki kymmenesosa vanerista.[37] Yhtiö perusti myös talotehtaan, jossa valmistui 1940 jo 883 taloa.[38]

Maaliikenteen merkityksen kasvu ja sisävesiliikenteen vähentyminen vaikuttivat Varkauden konepajatuotantoon. Matkustajalaivojen ja proomujen valmistus loppui kokonaan. Varkaudessa rakennettiin 1930-luvulla 9 hinaajaa ja 38 lauttaa. Maaliikennettä palvelevien tilausten määrä sen sijaan kasvoi. Rautatiehallitus ja Tie- ja vesirakennushallitus tilasivat rautatie- ja maantiesiltoja sekä siltaelementtejä. Kasvava tavaraliikenne vaati kantavampia siltoja.[39]

Varkaudesta kehittyy talousalueen keskus

Varkaudesta kehittyi 1930-luvulla talousalueen keskus. Leppävirralla toiminut Talous-Osuuskauppa siirsi päätoimipaikkansa 1936 Varkauteen, jonne se rakennutti kauppalan ensimmäisen tavaratalon. Osuuskaupan muuttopäätöstä kiirehti SOK. TOK laajensi nopeasti toimintaansa kauppalassa ja perusti sinne vuoteen 1942 mennessä kuusi sivumyymälää.[40]

Kasvava Varkaus muodosti tärkeän markkina-alueen lähialueilla tuotetulle maidolle ja maitojalosteille. Leppävirran Osuusmeijerin ryhtyi 1930-luvulla valmistelemaan maidonjalostuksen siirtämistä Varkauteen. Uusi meijerirakennus valmistui kauppalaan kesällä 1940. Meijeri muutti nimensä 1944 Varkauden seudun osuusmeijeriksi, johon yhdistyivät1950-luvulla Joroisten ja Jäppilän osuusmeijerit sekä kaksi pientä kylämeijeriä.[41]

Varkauden Osuuskassasta alkoi muodostua alueen merkittävin osuuskassa. Jäsenmäärältään se oli 1933 maan suurin. Kassan kuului 500 jäsentä ja tallettajia oli 900. Jäsenkunnasta suuren osan muodostivat Varkauden ympäristön maanviljelijät.[42]

Varkauden muuttuminen näkyi myös liikennemäärissä. Kauppalassa 27. elokuuta 1937 suoritetussa liikennelaskennassa kaupungin vilkkaimmalla väylällä Ahlströminkadulla liikkui vuorokauden aikana 1 100 ajoneuvoa, 5 387 pyöräilijää ja 3 370 jalankulkijaa. Ajoneuvoista 306 oli hevosvetoisia, 273 henkilö- tai pakettiautoja, 150 kevyitä kuorma-autoja, 248 raskaita kuorma-autoja, 177 linja-autoja ja 33 moottoripyöriä.

Vilkkainta liikenne oli klo 16–17, jolloin laskentapisteen ohi ajoi 626 pyöräilijää ja 77 autoa. Kovin runsasta liikenne ei ollut, sillä pyöriä kulki ruuhkaisimman tunnin aikana keskimäärin kymmenen minuutissa ja autoja oli liikkeellä noin 47 sekunnin välein.[43]

Sotatarviketuotantoa Sorsakoskella ja Varkaudessa

Talvisodan alla ja aikana Sorsakosken ja Varkauden tehtaat muutettiin palvelemaan sotatalouden tarpeita. Sorsakosken tehtaiden hylsyosasto perustettiin syksyllä 1939 pikavauhtia toisen maailmansodan syttymisen jälkeen. Pääesi­kunnan sotatalousosaston määräyksestä Sorsakoskelle siirrettiin Viipurin ammatti­kou­lusta ja useista tehtaista työstökoneita, jotka valtio oli määrännyt vuokrattaviksi. Jopa Fazerin entisiä makaroni­prässejä käytettiin Sorsakoskella hylsyjen valmistuksessa.

Ensimmäiset tykinhylsyt valmistuivat jo talvisodan aikana. Sotavuosina Sorsakosken tehdas tuotti pääasiassa tykin hylsyjä Suomen armeijan tarpeisiin. Sota-aikana valmistui yli miljoona kappaletta 37 ja 105 millimetrin hylsyjä. Tehtaassa valmistettiin jonkin verran myös käsiaseiden hylsyjä. Sorsakoskella tehtiin muun muassa Suomi-konepistoolin patruunoiden hylsyjä. Neuvostoliiton johtama liittoutuneiden valvontakomissio lopetti hylsytuotannon vuonna 1945. Hylsytuotanto alkoi uudelleen 1959.

Talvisodan aikana hylsyjä valmistivat pääosin miehet. Sotatarviketuotannon käynnistämisessä tarvittuja ammattimiehiä ei kutsuttu rintamapalvelukseen. Naisten osuus hylsyosaston työntekijöistä kasvoi jatkosodan aikana. Tärkeimmät ammattimiehet saivat komennuksen jäädä tehtaalle.  Sorsakosken tehdas valmisti hylsyjen lisäksi pioneeritarvikkeita ja puukaasuttimia.

Varkauden konepajateollisuus muutettiin palvelemaan sotatalouden tarpeita. Talotehdas valmisti jatkosodan aikana vanerisia sotilas- ja hevostelttoja Saksan armeijalle. Itärintamalle lähti 5 000–6 000 lämmitettävää telttaa. Erityisen tärkeä Suomen armeijalle oli Varkauteen sijoitettu panssariajoneuvojen korjaamo, joka kunnosti sotasaaliiksi saatua puna-armeijan kalustoa suomalaisten käyttöön. Varkauden tehtailla työskenteli jatkosodan aikana 2 600–3 100 henkeä.[44]

Varkauden merkitystä korosti Joensuuhun vuosien 1939–1940 aikana valmistunut rautatieyhteys. Radan kiskojen asennustöitä kiirehdittiin syksyllä 1939 ja Varkaus–Viinijärvi -osuus saatiin liikennöitävään kuntoon ennen talvisotaa. Sitä voitiin käyttää hiljaisilla nopeuksilla joukkojenkeskityksiin.[45]

Sisällissodan muistot jäivät taka-alalle

Sotavuosina Varkaudessa ja Leppävirralla valitsi sotaan edeltäviin verrattuna vuosiin verrattuna sovinnollinen ilmapiiri. Varkautelaiset ja leppävirtalaiset tekivät suuremmitta nurinoitta osuutensa Suomen puolustamisessa. Vertauskuvallisesti oli tärkeää, että kaatuneiden muistopäivän jumalanpalveluksen jälkeen laskettiin seppeleet sankarihaudoille sekä 1918 ”kummallakin puolella henkensä uhranneiden haudoille”.

Ilmapiirin muuttumisesta kertoi suojeluskuntatoiminnan laajentuminen. Varkaudessa suojeluskuntaan liittyi syksyn 1939 ja talvisodan aikana noin 150 miestä. Leppävirrallakin järjestö sai paljon uusia jäseniä. Mukaan lähti myös vasemmistolaisia etenkin sen jälkeen kun sosiaalidemokraattinen puolue oli antanut siihen luvan.[46]

Varkauden seudun Aseveljet ry perustettiin 24. elokuuta 1940. Sen puheenjohtajana toimi sosiaalidemokraatteihin lukeutunut opettaja Reino Peltonen. Yhdisti huolehti muun muassa asevelitonttien jakamisesta rintamamiehille ja järjesti työväentalolla asemiesiltoja jatkosodan aikana.[47] Ajan henkeä kuvasi se, että Suomen ja Ruotsin toukokuussa 1941 käymään marssimaaotteluun osallistui 7 028 varkautelaista.[48]

Sota näkyi etenkin Varkaudessa jatkuvasti. Panssarikorjaamolla kunnostettuja vaunuja koeajettiin kauppalan kaduilla ja jatkosodan aikana paikkakunnalla koulutettiin panssarimiehiä. Hyvien liikenneyhteyksien ansiosta Varkaus soveltui sotasairaalan sijoituspaikaksi. Kauppalassa toimi talvi- ja jatkosodan aikana sotasairaala. Varkauteen perustettiin 47. sotasairaala 7. joulukuuta 1939. Sen edeltäjä oli Käkisalmessa toiminut 12. sotasairaala, jonka toiminta siirrettiin Varkauteen. Sairaala sai käyttöönsä tilat Tehtaan koululta ja Tehtaan sairaalasta. Toipuvia sotilaita sijoitettiin myös muille kouluille.

Sotasairaalan jälkipolvien parhaiten tuntema hoidettava oli silloinen majuri Adolf Ehrnrooth (1905–2004), joka haavoittui vaikeasti heti jatkosodan alussa 1. heinäkuuta 1941. Hänet tuotiin Punkaharjulla kenttäsairaalassa tehtyjen leikkausten jälkeen hoidettavaksi Tehtaan koululle.

Varkautta ei pommitettu sen sotilaallisesti merkityksestä huolimatta sotavuosina. Kauppalan suojana ei ollut talvisodan aikana ilmatorjunta-aseistusta ennen kuin Ahlström Oy:n ostamat kaksi kevyttä Bofors-tykkiä saatiin käyttöön. Jatkosodan aikana kalustoa oli käytössä enemmän. Myös Sorsakoski välttyi pommituksilta. 

Linkkejä:

Sata kuvaa Varkaudesta 1917–2017. 

Varkauden, Valkeakosken ja Forssan museoiden tietokanta kertoo erityisesti Suomen teollistumisen historiasta.

Lii-Filmin vuonna 1946 valmistunut lyhytelokuva kuvaa Varkauden tehtaiden työntekijöiden kalastusretkeä, jolle kalamiehet pääsivät hinaaja Kalakukon avustamana. Aluksen perässä kulki kymmeniä soutuveneitä, joilla saattoi perillä soutaa hyville kalapaikoille. Kalakukko oli kalastuksen harrastajien käytössä vuodesta 1941. Saaliit toivat toivottua säännöstelyajan niukkaan ruokapöytään. Hinaajan kyydissä varkautelaiset pääsivät myös hyville marjapaikoille. 

Kansallisbiografian artikkeli Onni Hiltusesta.

Kirjallisuutta:

Itkonen, Hannu (toim): Varkaus, Suomi ja vuosi 1918. Kansallinen ja paikallinen vallankumous. Varkauden museon julkaisuja 7, 2000.

Hannu Itkonen Hannu. Varkautelaisten vuosisata. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004

Myllylä Martti. Albert Krank – varkautelainen laivanrakentaja. Suomen Höyrypursiseura r.y. 1990.

Soikkanen Hannu. Varkauden historia, 1963.

Valta Reijo. Laudamiehestä Hietaseen. Paul Wahl & Co:n laivasto ja sen toiminta 1830-luvulta vuoteen 1909. Osuuskunta Jyväs-Ainola, 2000. (1. painos 1997.)

Lähteitä:

[1] Itkonen 2004, s. 162.

[2] Soikkanen 1963, s. 647.

[3] Kokkonen Jouko. 1991. Varkauden kauppalan poliittinen ilmapiiri 1928–1940. Poliittisen historia pro gradu. Helsingin yliopisto, s. 30.

[4] Itkonen 2004, s. 190.

[5] Hovi 1995, s. 391–394.

[6] Itkonen 2004, s. 181.

[7] Itkonen 2004, s. 217.

[8] Itkonen 2004, s. 183.

[9] Kokkonen 2005.

[10] Soikkanen 1963, s. 649, 662 ja 678–679.

[11] Hovi 1995, s. 385–386 ja 441.

[12] Hovi 1995, s. 363–364.

[13] Hovi 1995, s. 440–441, 777.

[14] Itkonen 2004, s. 137.

[15] Itkonen 2004, s. 136 139.

[16] Soikkanen 1963, s. 379–384 ja 389–394.

[17] Itkonen 2004, s. 147– 148.

[18] Itkonen 2004, s. 146–147. Soikkanen 1963, s. 162.

[19] Hovi 1995, s. 360.

[20] Itkonen 2004, s. 132.

[21] Itkonen 2004, s. 195.

[22] Soikkanen 1963, s. 392.

[23] Soikkainen 1963, s. 396. Itkonen 2004, s. 166 –

[24] Itkonen 2004, s. 83–84.

[25] Itkonen 2004, s. 191–195.

[26] Siltala 1985, s. 303.

[27]Itkonen 2004, s. 201.  Soikkanen 1963,375 ja 447.

[28] Itkonen 2004, s. 219.

[29] Itkonen 2004, s. 146–147. Soikkanen 1963, s. 162.

[30] Itkonen 2004, s. 155.

[31] Kokkonen 2005, s. xxx.

[32] Soikkanen 1963, s. 292–293.

[33] Soikkanen 1963, s. 288.

[34] Soikkanen 1963, s. 578–585.

[35] Soikkanen 1963, s. 433.

[36] Hovi 1995, s. 430–431.

[37] Soikkanen 1963, s. 170 ja 178.

[38] Itkonen2004, s. 196.

[39] Itkonen 2004, s. 196.

[40] Hovi 1995, s. 391–394.

[41] Hovi 1995, s. 367–368.

[42] Itkonen 2004, s. 203. Soikkanen 1963, s. 275.

[43] Itkonen 2004, s. 220.

[44] Itkonen 2004, s. 240–241.

[45] Kai Sarmanne, Strategiset (keskityskuljetuksiin ja suuriin ryhmitysmuutoksiin liittyvät) joukkojen siirrot viime sodissamme, Tiede ja Ase 1962,  ojs.tsv.fi/index.php/ta/article/download/47426/13301

[46] Soikkanen 1963, s. 682. Hovi 1995, s. 455.

[47] Soikkanen 1963, s. 682. Itkonen 2004, s. 246– 247.

[48] Soikkanen 1963, s. 684.

Topeliuksen 100-vuotismuistoa juhlittiin laajasti

Zachris Topeliuksen syntymän 100-vuotispäivää vietettiin levottomista oloista huolimatta näyttävästi. Porvarilehdet tulkitsivat Topeliuksen elämäntyötä myönteisesti, työväenlehtien suhtautuminen oli kielteisempi.

Juhlan alla ilmestyi runsaasti Topelius-kirjallisuutta. Lehtori U. J. Sarlin kirjoitti juhlakirjan Sakari Topelius – elämä ja toiminta. Teoksen kustantanut Kansanvalistusseura määritteli kirjan olevan erinomainen lähde juhlaesitelmiä varten.

Lapsille oli tarjolla oma satavuotismuisto, joka sisälsi muun muassa H. Gadolinin kirjoittaman elämäkerran, sadut ”Koivu ja tähti” ja ”Mirza ja Mirjam”, lastennäytelmiksi sommiteltuja Topeliuksen runoja sekä runoja ja lauluja. Saatava oli myös valikoima satuja ja uusi painokuva Topeliuksesta.

Oskar Merikanto sävelsi Topeliuksen runon ”Lintusen laulu” (Fågelens visa). Nuotit ja sanat julkaisi Kustannus Oy Tieto. Kuvanveistäjäliitto julisti syksyllä 1917 Topeliuksen muistorahan suunnittelukilpailun. Sen voitti kuvanveistäjä Emil Filén.

”Mitali on kipsiin muovailtu luonnollista kokoa (6 cm. läpimitaltaan). Sen etusivulla on Z. Topeliuksen muotokuva ja kirjoitus ’Framför allt var en man ut af ditt land’. Toisella puolella on seppeleellä istuva pieni poika.”

Lang & Leppäahon paperikauppa somisti näyteikkunansa Aleksanterinkadun varrella Topelius-aiheisesti. Uuden Päivän mukaan se herätti yleisössä ansaittua huomiota. Lehti lausui toivomuksen: ”Enemmän samanlaatuista valppautta kansallisina juhlapäivinä vastaisuudessa, Suomen valtakunnan pääkaupungin kauppahuoneet.”

Aikakauslehtien Topelius-numerot

Helsingin Kuvalehti, Lördagen, Suomen Kuvalehti ja Veckans Krönika omistivat 12.1.1918 ilmestyneet numeronsa Topeliukselle. Suomen Kuvalehdessä ilmestyi 11 sivun runsaasti kuvitettu kokonaisuus Topeliuksen elämästä. Helsingin Kuvalehti julkaisi hänen elämänvaiheidensa pääpiirteet esittelevän artikkelin, joka korosti runoilijan kiinteää suhdetta isänmaahansa.

”Topeliuksen runouden ytimenä on rakkaus isänmaahan. Lukuisissa eri tapauksissa hän painostaa sitä, että kaikkien on toimittava yhteisen isänmaan hyväksi. ’Kaikki tämän maanpojat ja tyttäret ovat samaa kansaa, puhukoot mitä kieltä hyvänsä. —— He ovat maanmiehiä, veljiä ja sisaria kaikiksi ajoiksi. Heillä ei ole kahta, vaan yksi isänmaa. He eivät myöskään ole kahta kansaa, vaan yksi kansa.’

Kun korkein toiveemme, itsenäinen Suomi, nyt on toteutunut, voimme lopettaa seuraavilla säkeillä, jotka osoittavat Topeliuksen lujaa luottamusta kansamme kestävyyteen ja elinvoimaisuuteen:

Se hukkuu vain, jok’ itse hukkaan heittyy.

Kansa, mi kesti, mitä kansa tää,

häviämättä haudoillemme jää.”

Porvarilliset sanomalehdet kunnioittivat suurmiestä

Porvarilliset sanomalehdet julkaisivat Topeliuksen syntymäpäivän kunniaksi laajoja artikkeleita runoilijasta. V. A. Koskenniemi arvioi Uudessa Päivässä 14.1.1918 Topeliuksen vaikuttaneen enemmän mielikuviin kuin älyllisyyteen ja ajatuksiin. Koskenniemi ei pitänyt Topeliusta omintakeisena ajattelijana sanan vaativimmassa merkityksessä. Taiteellinen luomiskykykään ei riittänyt ”suurempiin, vaativampiin tehtäviin”, vaan ihmiskuvaus jäi yksinkertaiseksi ja naiviksi.

Koskenniemi korosti kuitenkin Topeliuksen tiedostaneen rajoituksensa ja sovittaneen tehtävänsä kykyjensä mukaan. Hän omistautui isänmaalleen tavalla, johon harva yltää. Topeliuksen perintö olikin puutteistaan huolimatta arvokas Suomen kansalle.

”Nyt jos koskaan tarvitsemme kaiken perintöosamme hengen töihin vapaana kansana kilpailussa toisten vapaiden kansojen kanssa. Ja mitä vaiheita kohti kuljemmekin, emme voi ajatella sitä aikaa että Topeliuksen perintö jäisi hedelmättömäksi suomalaisessa kulttuurissa. Jos myöhemmät polvet, miehet ja vanhukset, siitä joskus vierautuisivatkin, he varmaan kuulevat nuorimpien, kahdeksan- ja kymmenvuotiasten suusta arvostelun, joka vielä yksimielisenä laulaa Topeliuksen kunniaa ja jonka ääntä ja sisäistä totuutta ei mikään maailman viisaus voi vaientaa.”

Hufvudstadsbladet korosti 13.1.1918 Topeliuksen valaneen tulevaisuudenuskoa suomalaisiin. Hänen optimisminsa ei taipunut edes ulkoisten pimeyden voimien vahvistuessa tai sisäisten ristiriitojen kärjistyessä. Topeliuksen luomistyössä näkyi hänen kehotus rakastaa isänmaataan. Lehti korotti hänet runoilijan Runebergin rinnalle: ”Runeberg ja Topelius ovat ne kaksi, jonka etumaisena opettivat Suomen kansalle, mitä isänmaa ja isänmaanrakkaus ovat.”

Professori Werner Söderhjelm arvioi Helsingin Sanomissa 13.1.1918 Topeliuksen ”isänmaallisuuden olevan, niin kuin koko hänen luonteensa, lyyrillisempi ja välittömämpi kuin Runebergin”. Topeliuksen luomistyön läpi vuosikymmenien kulkevia juonteita olivat isänmaa, uskonto ja luonto. Pakinoitsija ”Tiitus” (Ilmari Kivinen) pohti puolestaan, saako Suomi enää uusia suurmiehiä.

”Viime vuosisadan suurmiesten sarjan viimeisen satavuotissarja vilahtaa ohitsemme huomenna. Pysähdymme yhdeksi lyhyeksi hetkeksi, mutta aika ei pysähdy. Kahdeskymmenes vuosisata jyrisee eteenpäin raskaalla voimalla ja huumaavalla pauhulla, emme tiedä, saako Suomen kansa tämänkin sataluvun osalle erikoisen suurmiesten sarjan. Mutta sen ainakin tiedämme, ettei tule toista parempaa, lempeämpää ja lapsirakkaampaa setää luin oli setä Topelius.”

Työmieheltä kirpeitä sanoja satusedästä

Nimimerkki ”Neekeri” arvioi Työmiehessä 14.1.1918 Topeliuksen muistopäivän sattuneen levottomuutensa vuoksi vähän sopimattomaan aikaan hempeäsieluisen runoilijan ja lastenystävän juhlaksi. Ajat olivat muuttuneet Topeliuksen ajoista.

”Isänmaa oli silloin ihanteena, sen onnea ja yhteisyyttä toivoi Sakari ja uskoi varmaan että kun hänen kasvattamansa polvi saapuu aikamiesikään, niin silloin alkaa tässä maassa ruotsikkojen ja suomalaispatrioottien välisen kiivaan taistelun sijasta yleinen veljeily.”

Toisin kuitenkin kävi. Tulisimmatkaan kielitaistelut eivät vetäneet vertoja Topeliuksen satavuotismuistopäivän aikana ajankohtaiselle yhteiskunnalle taistelulle. Sotaveikkoina olivat toisella puolella suomalaiset ja ruotsalaiset porvarit ja toisella puolella suomalaiset ja ruotsalaiset työläiset.

”Niin muuttuu maailma. Ja jos setä Sakari eläisi ja olisi voimissaan tänä 100:tena syntymäpäivänään niin, sen uskon, hänen kynänsä olisi jo aikoja sitten lakannut kirjoittamasta ’Roineen armaista aalloista’ ja ’Harjulan seljänteistä’ ja piirrellyt pahasisuisia sanoja lähimmäisistään…”

Turkulainen Sosialisti-lehti määritteli Topeliuksen merkityksen lyhyesti: ”Tänään viettävät porvarit kautta maan Z. Topeliuksen 100-vuotismuistoa. Topelius on kirjoittanut historiallisia romaaneja ja satukirjoja etuoikeutetuille luokille.”

Uusi Päivä kommentoi Sosialistin ”juhla-artikkelin” edustavan ”sosialistista estetiikkaa”. Maltillinen sosiaalidemokraattinen Itä-Suomen Työmies luonnehti 14.1.1918 sen sijaan Topeliusta yhdeksi Suomen kansan jaloimmaksi pojaksi.

”Tänä aikana, jota elämme, on Sakari Topeliuksen muiston meitä innostutettava työhön ja toimintaan kaiken sen pahan, ruman, rikkinäisen ja maamme kunniaa tahraavan poistamiseksi, joka Suomen ennen niin puhdasta kilpeä on alkanut himmentää heti siinä aamunkoitossa, missä Suomi vuosisataisten kärsimystenjälkeen nyt kylpee. Muistakaamme, että jalot aatteet ja pyrkimykset, ne ne ihmiskuntaa eteenpäin viemät, ei väkivalta ja anarkia.

Jaloja aatteita palvelkaamme, niitten eteen uhrautukaamme voimiemme mukaan ja muistakaamme Topeliuksen sanoja, että ’ihmisellä on arvoa ja merkitystä vain siinä määrin kuin hän työllään pystyy palvelemaan jaloja aatteita’.”

Topelius-juhla yliopistolla

Svenska Litteratursällskapet järjesti Topeliuksen 100-vuotismuistopäivän pääjuhlan Helsingin yliopiston juhlasalissa. Hufvudstadsbladet kertoi 15.1.1918, että salin päätyseinä oli koristeltu punaisella kankaalla, jolla oli Suomen vaakuna. Sen yläpuolella olivat esillä Ruotsin värit ja korokkeen molemmin puolin sijaitseviin pylväisiin oli kiedottu Norjan ja Tanskan värit kunnianosoituksena kolmelle Pohjoismaalle.

Tilaisuus alkoi Helsingin kaupunginorkesterin soittamalla ”Finlandialla”. Juhlapuheen piti dosentti Gunnar Castrén, joka arvioi Topeliuksen olleen Hans Christian Andersenin ohella Pohjolan suurin lastenkirjailija. Castrén muistutti Topeliuksen olleen myös muuta kuin lasten runoilija. Hän oli niitä, jotka loivat historiaa.

Topeliusta seurasi Castrénin mukaan koko hänen elämänsä ajan ajatus kansasta, joka rakentaa ja asuu tässä maassa. Hänen käsityksensä suomalaisesta kansanluonteesta välittyy parhaiten Maamme-kirjasta. Topelius kuvasi suomalaiset jumalaapelkääviksi ja lainkuuliaisiksi. Hän välttyi näkemästä, miten suuri osa Suomen kansasta hylkäsi Jumalan ja otti sosialismin jumalakseen.

”Kuten Runeberg, on hän siten luonut kuvan Suomen kansasta ikäänkuin järkkymättömän lainkuuliaisina, mihin uskottiin vielä 20 vuotta sitten tässä maassa. Sittemmin on todellisuus lyönyt armottomalla kritiikillään rikki tämän kuvan. Silti ei ole annettua, että hetken todellisuus olisi pysyvä. Topeliuksen Suomen kansa voi ehkä syntyä uudelleen. Mutta jos epäilijät ovat oikeassa, on silti muistettava, että Topeliuksen kuva kansastamme rohkaisi sen kehitystä ja Topeliuksen runoudella on joka tapauksessa itsenäinen elämänsä.

Välskärin tarinat, Sylvian laulu, Jäidenlähtö elävät ja pysyvät, kasvaneina siitä kulttuurista, jota Topelius oli luomassa. Me ruotsinkieliset kansalaiset Suomessa kunnioitamme Topeliusta ruotsinkielisenä runoilijana, joka lahjoitti meille kulttuurimme nyt ja tulevaisuudessa erottamattomasti kuuluvaa runoutta.”

Juhlanäytäntöjä aikuisille ja lapsille

Osana juhlintaa nähtiin Topeliuksen näytelmiä erikoisesityksinä. Kansallisteatteri esitti juhlanäytäntönä Topeliuksen näytelmän Regina von Emmeritzin. Ennen näytännön alkua Urho Somersalmi lausui Topeliuksen runon ”Jään lähtö Oulunjoessa”. Soittokunta soitti 30-vuotisen sodan marssin. Sali oli täynnä juhlapukuista yleisöä. Uuden Päivän (15.1.1918) mukaan kirjailijan tuotanto oli herättänyt vielä suurempia tunteita 8. tammikuuta:

”Mutta aalto juhlaa korkeampi. Sunnuntaina päivänäytännössä, jossa esitettiin Prinsessa Ruusunen, oli oikea Topelius-tunnelma. Yleisöä niin paljon kuin ainoastaan näissä näytännöissä on mahdollista, melkein jokaisella tuolilla kahdessa kerroksessa, eikä suinkaan voi moittia, että se yleisö olisi ollut kylmää.

Tosin muutamat 2–3-vuotiaat eivät oikein hyväksyneet paremmin mestarikokkia kuin ylimmäisiä juomanlaskijaakaan, mutta se ei ilmennyt ylimielisessä nenännyrpistyksessä, vaan äänekkäässä itkussa. Mutta kun he huomasivat, ettei Samkaan niitä hovinvirkailijoita pelkää, niin sopeutuivat nämäkin pienet soraäänet yleiseen riemuun. Yleisön joukosta kuului vuorosanoin: Tuolla on Leppäsen setä prinssinä! Äiti! Kosusen täti! Katso, tuolla on tynnyri päässä! J. n.e. loppumattomiin. Koko yleisön posket hohtivat punaisempina kuin ylhäisen Kunigundan vielä ylhäisempi nappisuu.”

Yhtä riemukas tunnelma vallitsi Kansan Näyttämöllä, joka esitti 14. tammikuuta kolmeen kertaan Tuhkimon. Ensimmäisessä näytöksessä kello yhdeltä teatterin täyttivät kansakoululaiset. Neljältä ja seitsemältä olivat näytännöt maksavalle yleisölle. Sali oli kaikissa esityksissä täynnä innostunutta yleisöä.

Ruotsalainen teatteri esitti juhlanäytäntönä Topeliuksen tekstiin perustuvan oopperan ”Kaarle kuninkaan metsästys”, jonka on säveltänyt Fredrik Pacius. Teatterisali oli koristeltu punakeltaisin värein. Kaarle XI:n roolin esitti John Precht. Kapellimestarina toimi A. Apostol. Hiukan lyhennetty esitys sai innostuneen vastaanoton.

Koulujen juhlia

Helsingin kaikki koulut viettivät Topelius-juhlia.  Normaalilyseossa juhla alkoi Topeliuksen lauluilla. Maisteri Erkki Kivijärvi piti esitelmän runoilijasta, koulun oppilas Asko Ivalo kertoi sadun ja maisteri N. Lehmuskoski lausui runon ”Jäänlähtö Oulujoesta”. Lopuksi puhui rehtori, tri Paavo Virkkunen päivän johdosta.

Helsingin Vanhan Suomalaisen Tyttökoulun juhlassa puhui koulun johtajatar, neiti O. Stenbäck Sakari Topeliuksen merkityksestä Suomen lapsille. Hän toi esille erikoisesti Topeliuksen suhteen Suomalaiseen Tyttökouluun. Tohtorinna Hilja Krohn lausui merkkipäivän johdosta sepittämänsä runon. Lehtori Arthur Siegberg kertoi esitelmässään runoilijan elämästä ja tuotannosta. Kuvausta havainnollisti hauska kuvaelmasarja, joka esitteli useita runoilijan teosten päähenkilöitä. Oppilaat esittivät useita Topeliuksen runoja sekä lausuen että laulaen torvisoittokunnan säestyksellä. Juhla päättyi torvisoittokunnan esittämään 30-vuotisen sodan marssiin.

”Juhlaa kunnioittivat läsnäolollaan useat Topeiiuksen läheiset omaiset sekä kouluylihallituksen ja kouluneuvoston jäsenet. Merkkipäivän johdosta kartuttivat koulun oppilaat Topeliusrahastoa, joka on aikaisemmin perustettu koulun kesäsiirtolan ylläpitämiseksi.”

Kansakoulujen juhlissa oppilaille jaettiin Valistuksen toimittama Topelius-muistojulkaisu. Juhlapäivänä vihittiin käyttöön Topeliuksenkadulla uusi ruotsinkielinen kansakoulu. Tohtori A. Lilius piti juhlaesitelmän, jossa hän käsitteli Topeliusta kasvattajana. Tilava ja valoisa koulutalo teki hieman keskeneräisenäkin viihtyisän ja kodikkaan vaikutuksen.

Topeliuksen nuorisokirjasto järjesti jo sunnuntaina juhlan käyttäjilleen. Lapsille tehtiin selkoa hänen elämästään erikoisesti lasten ystävänä. Ohjelmassa oli soittoa, Topelius-lauluja ja satuja. Tilaisuus oli suomen- ja ruotsinkielinen.

Topelius oli ollut myös eläinsuojelun uranuurtajia Suomessa. Helsingin Eläinsuojeluyhdistyksen edustajina laskivat seppeleen hänen haudalleen rouvat Constance Ullner ja Berta Lindman. Juhlapäivänä perustettiin myös Suomen Eläinsuojelusyhdistysten liitto.

Linkkejä:

Zacharias Topeliuksen tuotanto tekstikriittisenä, kommentoituna editiona. Svenska litteratursällskapet i Finland aloitti Zacharias Topelius Skrifter -julkaisutyön vuonna 2005. 

Uskonpuhdistuksen riemujuhla jäi poliittisen kuohunnan varjoon

Lokakuun lopussa vietetty uskonpuhdistuksen 400-vuotisjuhla oli kirkollinen suurtapahtuma. Epävakaiden olojen vuoksi juhlatunnelma oli kuitenkin varsin vaisu.

Uskonpuhdistuksen 400-vuotisjuhlien suunnittelu sai vauhtia maaliskuun vallankumouksesta, joka näytti antavan mahdollisuuden viettää juhlaa näyttävämmin kuin keisarivallan aikana. Kesän ja syksyn mittaan tapahtunut ilmapiirin kiristyminen vaikutti kuitenkin juhlailmapiiriin.

Uskonpuhdistuksen kunniaksi järjestettiin kautta maan juhlajumalanpalveluksia 31.10.1917. Juhlapäivä osui keskiviikoksi. Monet kaupat, pankit ja virastot olivat kiinni joko koko päivän tai puoli päivää, jotta niiden työntekijät pääsivät osallistumaan juhliin. Juhlan kunniaksi ilmestyi Suomen Kirkon Sisälähetysseuran kustantamana teos Uskonpuhdistus ja Suomi 1517–1917.

Kirkon asema oli edelleen vahva 1900-luvun alussa. Osa sivistyneistöstä kyseenalaisti kristinuskon ja valtionkirkon 1800-luvun lopulta lähtien. He olivat valmiit erottamaan kirkon valtiosta Ranskan esimerkin mukaisesti. Liberaalien porvarien maailmankuvaan vaikutti luonnontieteen kehitys ja erityisesti Charles Darwinin kehittelemä evoluutioteoria. Työväenliikkeessä kirkon ja valtion ero kuului SDP:n puoluekokouksessaan 1903 hyväksymään ohjelmaan.

Kirkkoon kohdistui 1900-luvun alkuvuosina arvostelua vanhakantaisuudesta. Kritiikistä huolimatta suomalaisista yli 98 prosenttia kuului evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Uskonnonvapauslain valmistelu oli käynnissä 1917, mutta sen vahvistaminen jäi maaliskuun vallankumouksen ja lopulta vuoden 1917 tapahtumavyöryn jalkoihin. Kirkolliskokous oli hyväksynyt uskonnonvapauden periaatteen vuonna 1908. Eduskunta kumosi säädökset jumalanpilkasta toukokuussa 1917, mutta päätös jäi vahvistamatta.

Siteet kirkkoon olivat löystymässä 1900-luvun alussa. Tähän vaikuttivat vilkastunut muuttoliike maalta kaupunkeihin. Kaupunkeihin lähteneet eivät olleet enää samalla tavoin papiston silmäpidon alla kuin maaseutuyhteisön jäsenet. Maaseudulla samaan suuntaan vaikutti nopea väestönkasvu.

Kirkkomellakat Helsingissä

Yksi oire ilmapiirin muutoksesta olivat Helsingissä touko-kesäkuussa koetut kirkkomellakat. Tolstoilaisuuteen perehtynyt kirjailija Arvid Järnefelt puhui 6. toukokuuta Nikolainkirkossa, 13. toukokuuta Johanneksenkirkossa ja 20. toukokuuta Kallion kirkossa.

Tilanne kärjistyi Johanneksenkirkossa, kun Järnefeltin esiintyminen yritettiin estää. Vielä kireämpi ilmapiiri vallitsi Kallion kirkossa, jossa Järnefeltin kannattajat kantoivat kanttori Ilmari Krohnin pois, kun tämä yritti estää Järnefeltin puheen soittamalla virsiä.

Yksi Järnefeltin pääviesteistä oli kirkkojen saaminen laajempaan käyttöön yleisiksi kokoontumispaikoiksi. Hän puhui myös rauhan ja sovun puolesta. Porvarillinen lehdistö nimitti Järnefeltin kannattajia huligaaneiksi, jotka olivat häpäisseet kirkon. Järnefeltin vihjailtiin myös menettäneen henkisen tasapainonsa. Tukea Järnefelt sai Eino Leinolta ja Jean Sibeliukselta. Työväenlehdet suhtautuivat Järnefeltin saarnoihin pääosin myönteisesti. Järnefeltin puheet ilmestyivät kirjoituskokoelmana syksyllä 1917.

Levottomuudet jatkuivat kesäkuussa 1917, kun kristitty anarkisti Jean Boldt alkoi pitää kokouksiaan Senaatintorilla ja Nikolainkirkon portailla. Joukko Boldtin kannattajia jäi 17. kesäkuuta jumalanpalveluksen jälkeen Nikolainkirkkoon. Boldt nousi saarnastuoliin ja alkoi puhua. Kirkko täyttyi illan kuluessa, anarkistit pitivät puheita ja lauloivat työväenlauluja.

Kirkkoon jäi yöksi 200–300 henkeä, joita miliisi yritti poistaa kirkosta, mutta kirkossa olleet sotilaat estivät tämän. Miliisi pidätti aamuyöllä Boldtin sekä tyhjensi Nikolainkirkon 18 tuntia kestäneen valtauksen jälkeen.

Järnefelt sai toiminnastaan vankeusrangaistuksen ja vapautui 1919 valtionhoitaja C. G. Mannerheimin armahduksella. Boldt joutui mielisairaalaan, josta hän pääsi pois hiukan ennen kuolemaansa 1920.

Kirkko ja esivalta

Kirkko joutui tasapainoilemaan suhteessa Venäjään, jonka hallitsija oli myös kirkon ylin vallankäyttäjä. Senaatin kirkollisasiain esittelijä Yrjö Loimaranta ylisti senaatin satavuotisjuhlajumalanpalveluksessa 1916 pitämässään saarnassa Aleksanteri I:stä. Loimaranta otti esille hallitsijan keskeisen aseman senaatin perustajana.

”Meillä on Suomenkin kansan aikakirjoissa monia todistuksia siitä, että Aleksanteri I vakaasti käänsi katseensa ja pyysi kääntää kansamme katseen Kaikkivaltiaan Jumalan puoleen. Selvimmin tämä hänen uskonnollinen pyrkimyksensä käy ilmi niistä rukouspäiväjulistuksista, joita hän kansallamme antoi ja usein yksin omalla nimellään vahvisti. Sellaisen julistuksen hän antoi myöskin 31. p:nä joulukuuta 1816. Tässä julistuksessaan hän viittaa m. m. siihen, että Suomen kansa tämän vuoden kuluessa on, Jumalan sallimasta saanut, kuten hän itse lausuu, ’hyödyllisiä laitoksia omaksi ja lastensa hyväksi’.”

Kirkko otti varovasti kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Sen piirissä oli 1917 kehittymässä nuorkirkollista toimintaa, jonka merkitys oli vielä pieni. Merkittävin oli Sigfrid Sireniuksen kristillis-sosiaalisen setlementtitoiminnan aloittamista pohjustanut työ.

Papit ja eduskuntavaalit 1917

Vuoden 1917 eduskuntavaalien alla papit kampanjoivat aiempia vaaleja huomattavasti näkyvämmin porvaripuolueiden voiton varmistamiseksi, vaikka arkkipiispa Gustaf Johansson kehotti heitä pidättymään politikoinnista. Johanssonin mielestä kirkon oli pysyttäydyttävä vain hengellisen toiminnan parissa. Eduskuntaan valittiin lokakuussa 1917 yhteensä yhdeksän pappia. Määrä oli suunnilleen sama kuin aikaisemmissakin vaaleissa.

Valituista kolme kuului Suomalaisen puolueen, kolme RKP:n, kaksi maalaisliiton ja yksi nuorsuomalaisten ryhmään. SDP:llä ei ollut yhtään pappisedustajaa. Tilanne oli ollut sama vuodesta 1907 lähtien: vasemmistolaisia pappeja oli erittäin vähän. Myös ei-sosialistisen Kristillisen Työväenliiton merkitys jäi vähäiseksi.

Kirkon aktiivijäsenistä osa vastusti näkyvästi venäläistämispyrkimyksiä. Herännäisyyden johtomiehiin lukeutunut rehtori Mauno Rosendahl kuului aktivisteihin 1900-luvun alussa. Oululainen Rosendahl joutui karkotetuksi Ruotsiin.

Riemujuhlan vietto

Riemujuhlan alla professori ja kansanedustaja Lauri Ingman toivoi juhlan tarjoavan vastapainon ajan hengelle, jossa oli korostunut kaikkien vanhojen arvojen polkeminen. Ingman esitti, että osa ainakin osa päivästä oli vapaata, jotta työntekijät voisivat osallistua jumalanpalveluksiin ja juhlatilaisuuksiin. Tämä toteutui laajasti kaupassa ja palvelualoilla.

Juhlaa vietettiin eri puolilla Suomea. Porvarilliset sanomalehdet julkaisivat uskonpuhdistuksesta ja Martti Lutherista artikkeleita, jotka olivat usein kuvitettuja.

Riemujuhlien järjestäjät joutuivat ottamaan huomioon uskonpuhdistukseen ja Martti Lutheriin liittyvän Saksa-yhteyden, jota ei voinut painottaa liikaa. Suomi oli edelleen osaa Venäjää ja väliaikainen hallitus jatkoi sotaa Saksan kanssa.

Helsingissä sekä suomen- että ruotsinkieliset seurakunnat järjestivät juhlajumalanpalveluksia. Juhlavuoden pääjuhlan järjesti yliopisto. Uusi Suometar kertoi tilaisuudesta 1.11.1917:

”Klo puoli 3:ksi ip., jolloin juhla alkoi, oli yliopiston avara juhlasali kerääntynyt ääriään myöten täyteen. Juhlavieraiden joukossa huomattiin m. m. kaikki senaatin nykyiset jäsenet, yliopiston v. t. kansleri, Kuopion hiippakunnan piispa, useimmat keskusvirastojen päälliköt, kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, seurakuntain kirkkoherrat ja kappalaiset, oppikoulujen johtajia y.m. Sitäpaitsi olivat läsnä yliopiston opettajia, virkamiehiä, joukko eri osakuntain ylioppilaita sekä muita kansalaisia sikäli kuin kukin oli onnistunut saamaan sirosti painetun pääsykortin. Eri osakuntien leveillä nauhoilla merkityt airueet ohjasivat vieraita.

Ohjelman alotti parvekkeelle asettunut Kaupunginorkesteri soittamalla prof. Robert Kajanuksen johdolla Mendelssohn-Bartoldyn Uskonpuhdistus-sinfonian finaalin. Juhlaesitelmän piti prof. Jaakko Gummerus, kosketellen siinä m. m. Martti Lutherin merkitystä uskonpuhdistajana.”

Rehtori Waldemar Ruin puhui ruotsiksi. Hän käsitteli renessanssin ja erityisesti uskonpuhdistuksen merkitystä uudenaikaisen yksilönvapauden kehityksen näkökulmasta. Tilaisuus päättyi Maikki Järnefeltin esittämään lauluun Klocka, ring fred ja kuoron orkesterin säestämänä laulamaan J. S. Bachin ”Reformatsiooni-kantaattiin”

Helsingin oppikoululaiset kokoontuivat yhteiseen juhlaan Johanneksenkirkkoon. Kansakoululaisille oli järjestetty yhteensä kuusi juhlaa Nikolainkirkossa, Johanneksenkirkossa ja Kallion kirkossa.

Vasemmalta kirpeitä kommentteja

Työväenlehdet eivät juuri käsitelleet uskonpuhdistuksen juhlimista. Niissä ilmestyi jonkin verran juhlailmoituksia. Työmies julkaisi 1.11.1917 Julius Ailion uskonpuhdistusta kriittisesti käsitelleen artikkelin. Ailio tulkitsi Lutherin alun perin vallankumouksellisen ohjelman muuttuneen vanhoilliseksi ja varovaiseksi. Hänen mukaansa luterilainen kirkkokin oli kehittynyt yhdeksi luokkavallan välineistä.

”Toivomme kirkolle yhä läheisempää yhteyttä liittolaisensa, nykyisen luokkavaltion kanssa, sillä silloinhan ne kerran sortuvat yhdessä. Me toivomme, että kirkko hellävaroen säilyttää kaikki rakkaat dogminsa ja edelleenkin pakollisesti pidättää seurakuntalaisia kiinnitettyä itseensä, sillä sen lukuisammin joukoin ne erkaantuvat siitä.”

Sosiaalidemokraattinen Nuorisoliitto julkaisi kannanoton, jossa se kehotti järjestämään kirkonvastaisia agitatsionikokouksia meneillään olleella agitaatioviikolla. ”400-vuotishumpuuki” oli liiton mukaan kehotuksena työhön valtionkirkkoa vastaan ja sen kukistamiseksi.

Kirjallisuutta:

Ilkka Huhta (toim.). 2009. Sisällissota ja kirkko. Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura.

Mauno Koivisto (1923–2017)

Isänmaan puolustaja, parlamentarismin vakauttaja, EU-oven avaaja

Filosofian tohtori Mauno Koiviston presidenttikaudella Suomen parlamentarismi vakiintui ja Suomi hakeutui Euroopan unionin jäseneksi. Koivisto toimi Tasavallan Presidenttinä kaksi kautta 1982‒1994, pääministerinä kahteen otteeseen 1968‒1970 ja 1979‒1982. Taustaltaan hän oli työmies, sosiologi ja pankkimies. Hän toimi Helsingin Työväen Säästöpankin toimitusjohtajana 1959‒1967 ja Suomen Pankin johtokunnan puheenjohtajana eli pääjohtajana 1968‒1982.

Sota- ja opintie

Mauno Henrik Koivisto syntyi 25. marraskuuta 1923 Turussa. Hänen isänsä puuseppä Juho Koivisto oli vanhatestamentillisen uskonnollinen ja isänmaallinen. Perheessä oli myös vanhempi veli ja nuorempi sisar. Äiti Hymni Sofia os. Eskola kuoli, kun Mauno oli 10-vuotias. Perhe asui 30 neliömetrin hellahuoneessa Turun keskustassa. Mauno kävi kuusi luokkaa kansakoulua ja seitsemännen luokan täysipäiväisesti ja kahdeksannen iltakouluna. Hän hankki tienestejä puusepän opissa, kirjakaupan lähettinä sekä apupoikana Crichton-Vulkanin telakalla ja Suomen Pultin tehtaassa.

Talvisodan aikana Koivisto kuului palokuntaan, joka sammutti pommitusten jälkiä. Jatkosotaan hän lähti 17-vuotiaana vapaaehtoisena 1941 ensin palokuntaan ja sitten armeijaan. Hän osallistui sotatoimiin Jalkaväkirykmentti 35:n joukoissa Maaselässä ja Lauri Törnin johtamassa jääkärikomppaniassa 1944. Se teki vastaiskuja ja sissiretkiä vihollisen selustaan. Kuusiniemen taistelun jälkeen Koivisto sai aseekseen venäläisen Dektarjevin pikakiväärin eli ”Emman”, joka on sittemmin sijoitettu Sotamuseoon. Sotilasarvoltaan Koivisto oli alikersantti.

Koivisto liittyi SDP:n jäseneksi 1947. Samana vuonna hän alkoi kirjoittaa pakinoita Puumiehen nimimerkillä kansanedustaja Rafael Paasion päätoimittamaan Sosialistiin (myöhempi Turun Päivälehti). Puumies katsoi ”suurimman vaaran vapauttamme ja itsenäisyyttämme vastaan tulevan kommunistien taholta”. Niin sanottujen Leino-lakkojen aikaan Koivisto kirjoitti: ”Kansanvallan ja diktatuurin, rauhan ja terrorin välillä ei voida kompromissia tehdä.” Hän osallistui myös kommunistien poliittisen korpilakon murtamiseen Hangon satamassa 1949.

Lahjakas ja ahkera Koivisto opiskeli satama- ja rakennustöiden ohella iltakoulussa ylioppilaaksi 1949. Kielitaito karttui kesätöissä Ruotsissa ja Englannissa. Hän jatkoi opintojaan Turun yliopistossa sosiologiassa, kansantaloudessa, valtio-opissa ja kasvatusopissa. Hän jätti Turun sataman työt 1951 ja toimi kaksi vuotta kansakoulunopettajana. Se ohessa hän valmistui filosofian kandidaatiksi ja lisensiaatiksi 1953 ja väitteli kolme vuotta myöhemmin tohtoriksi sosiologiasta aiheella Sosiaaliset suhteet Turun satamassa. Työmiehen tie väitöskirjaan teki Koivistosta valtakunnallisesti tunnetun ja Mitä, missä, milloin -teos valitsi hänet ”Vuoden nimeksi”.

Mauno Koivisto meni naimisiin Tellervo Kankaanrannan kanssa 1952. He saivat Assi-tyttären 1957. Ekonomiksi valmistunut Tellervo Koivisto toimi myöhemmin kansanedustajana ja Helsingin kaupunginvaltuutettuna sekä presidentin valitsijamiehenä 1982 saaden 50 643 ääntä, mikä on kaikkien aikojen ennätys. Miehensä noustua tasavallan presidentiksi hän joutui kuitenkin jättämään kaikki poliittiset luottamustehtävänsä.

Pankkimies politiikassa

Kahden opettajavuoden jälkeen Koivisto toimi Turun kaupungin ammatinvalinnanohjaajana kehittäen pistelaskujärjestelmän, jota käyttäen oppilaat valittiin Turun ammattikouluun aina 1970-luvulle saakka. Hän osallistui lehdistössä yhteiskunnalliseen keskusteluun vastustaen ideologista yltiöradikalismia ja korostaen työväenliikkeen tavoitteina suhteellisten parannusten aikaansaamista: ”enemmän, parempaa ja varmempaa”.

Koivisto valittiin 1957 johtajaksi ja kaksi vuotta myöhemmin toimitusjohtajaksi Helsingin Työväen Säästöpankkiin, joka nousi tuolloin Suomen suurimmaksi säästöpankiksi. Hän uudisti pankkia paneutuen mm. asunto- ja osamaksukaupan rahoitukseen. Koiviston kymmenvuotisella kaudella HTS:n markkinaosuus kasvoi ja sen talletukset vuonna 1967 olivat 30 % suuremmat kuin toiseksi suurimman säästöpankin.

Pankkiuran katkaisi Koiviston valinta Rafael Paasion johtaman kansanrintamahallituksen valtiovarainministeriksi 1966. Hallituksessa ja eduskunnassa oli tuore vasemmistoenemmistö. Sisäpolitiikan voimasuhteet olivat heilahtamassa muutenkin SDP:n hyväksi, sillä puolue ja ammattiyhdistysliike olivat vuosien hajaannuksen jälkeen eheytymässä. Tästä lähtien Koivisto oli jatkuvasti kaksoisroolissa: joko politiikassa tai pankissa reservissä. Presidentti Urho Kekkosen mahdollisista seuraajaehdokkaista Koivisto oli mielipidemittausten kestosuosikki.

Koivisto ennätettiin valita Elannon pääjohtajaksi 1967, mutta jo samana vuonna hänet valittiin Klaus Wariksen jälkeen Suomen Pankin pääjohtajaksi. Hän ei voinut ottanut tehtävää vastaan heti, koska hänestä tuli pääministeri Paasion jälkeen 1968. Koivisto vaikutti taustalla, kun solmittiin kaksi erittäin laaja-alaista talous- ja tulopoliittista kokonaisratkaisua, ns. Liinamaa I ja II.

Aatettaan talousmies Koivisto on kuvannut: ”Sosialidemokratian synty ja nousu on tapahtunut kapitalismin sisällä: pitää ensin olla toimiva markkinatalous, pitää olla voimia joita hallita, tuloja joita tasata.”

 Hakauksiin Kekkosen kanssa

Pääministeri Koiviston ja presidentti Kekkosen sukset menivät ensimmäisen kerran ristiin, kun Koiviston hallitus joutui irtautumaan valmiiksi neuvotellusta pohjoismaisesta tulliliitosta NORDEKista. Muodollisesti kiista koski irtautumisen taktiikkaa, mutta pohjalla oli Kekkosen ja Karjalaisen halu taktikoida Suomen ja Neuvostoliiton suhteilla. Koiviston ulkopoliittiset vastustajat käyttivät NORDEKia osoittamaan, ettei Koivisto ”ymmärtänyt idänpolitiikkaa” tai jopa ettei hän ”nauttinut luottamusta” Neuvostoliitossa, mitä pidettiin välttämättömänä edellytyksenä maan johtopaikoille.

Vuoden 1970 vaalien jälkeen Koivisto vetäytyi hoitamaan Suomen Pankin pääjohtajan tehtäviä, mutta kun Rafael Paasio muodosti helmikuussa 1972 SDP:n vähemmistöhallituksen, tuli Koivistosta varapääministeri ja valtiovarainministeri. Koivisto olisi ollut vahva ehdokas puolueensa presidenttiehdokkaaksi samana vuonna, mutta Kekkonen oli päättänyt jatkaa presidenttinä. Jatkonsa keinoksi hän valitsi huhtikuussa 1972 poikkeuslain, jolla valitsijamiesvaalit ‒ ja siten kilpailevien ehdokkaiden asettaminen ‒ kokonaan vältettiin.

Koivisto pyrki Suomen ja EEC:n vapaakauppasopimuksen aikaansaamiseen, mutta havaittuaan, ettei Kekkonen ollut valmis viemään sopimusta eteenpäin, Koivisto johdatti Paasion vähemmistöhallituksen eroamaan heinäkuussa 1972. Taustalla olivat SDP:n hyvin syvällä eläneet pelot joutumisesta jälleen ulkopoliittiseen ”paitsioon”.

Presidentti Kekkonen nosti SDP:n puoluesihteerin Kalevi Sorsan enemmistöhallituksen pääministeriksi syyskuussa 1972 ja Koivisto jäi syrjään hallituspolitiikasta. Hallitusten henkisenä johtohahmona Kekkonen arvosteli usein Koiviston Suomen Pankista johtamaa tiukkaa rahapolitiikkaa. Esimerkiksi pakottaessaan puolueet suorassa televisiolähetyksessä marraskuussa 1975 muodostamaan ns. hätätilahallituksen Kekkonen vieritti syyn maan vaikeuksista pitkälti Koiviston ja Suomen Pankin tiukkuuden niskaan.

Pääministeristä presidentiksi

Vuoden 1979 eduskuntavaalien alla SDP:n puheenjohtaja Kalevi Sorsa tuli siihen tulokseen, ”ettei mikään vastuullinen puoluejohto olisi voinut hukata sellaista arvoa” kuin Mauno Koiviston kansansuosio. Puolue nosti Koiviston pääministeriksi vaalien jälkeen tarkoituksena tehdä tästä presidentti Kekkosen jälkeen.

Hallitusyhteistyö SDP:n ja keskustapuolueen kesken oli jatkuvaa taistelua tulevasta presidentin paikasta. Keskusta pyrki puheenjohtajansa Paavo Väyrysen johdolla kaatamaan Koiviston. Koiviston hengissä säilymisen taktiikkana oli ”matala profiili”, jonka sisältöä hän on kuvaillut teoksessaan Politiikkaa ja politikointia.

Kekkosen ja Koiviston välinen voimainmittelö sai dramaattisen käänteen, kun presidentti Kekkonen vanhaan tapaan yritti kaataa Koiviston hallituksen huhtikuussa 1981. Kekkonen oli tottunut neljännesvuosisadan kestäneen presidenttikautensa aikana vaihtamaan hallituksia ja ministereitä.

Pääministeri Koivisto oli kuitenkin varmistanut hallituksensa enemmistön ja siten myös eduskunnan tuen itselleen ja kieltäytyi eroamasta. Hän vetosi valtiosääntöön, jonka mukaan hallitus voi jatkaa niin kauan kuin se nauttii eduskunnan luottamusta. Kekkosen menestyksellinen uhmaaminen nosti hetkessä Koiviston politiikan polttopisteeseen.

Viisi kuukautta myöhemmin Kekkosen terveys petti ja jäi ensin sairaslomalle ja sitten erosi presidentin tehtävästä. Pääministerinä Koivisto nousi virkaa tekeväksi presidentiksi, mikä vahvisti hänen asemaansa ennenaikaisissa presidentinvaaleissa. Valitsijamiesvaaleissa Koivisto sai 146 valitsijamiestä 300:sta ja hänet valittiin ensimmäisellä kierroksella 167 äänellä SKDL:n Kalevi Kivistön valitsijamiesten enemmistön äänestäessä Koivistoa.

Parlamentaarinen presidentti

Koivisto aloitti virkakautensa vakuuttelemalla koti- ja ulkomaisia epäilijöitään siitä, että hän kykenee jatkamaan Paasikiven-Kekkosen linjaksi kiteytynyttä ulkopolitiikkaa. Siihen kuului idänsuhteiden ensisijaisuuden korostus ja Neuvostoliiton kanssa vuonna 1948 solmitun yya-sopimuksen ritualististen menojen jatkuvuus sekä yhteydenpito Neuvostoliiton tiedustelupalvelun KGB:n edustajiin.

Suuri muutos Suomen poliittisessa järjestelmässä tapahtui kuitenkin vuonna 1983. Valtiosäännön kirjainta muuttamatta Suomi siirtyi kertaharppauksella normaaliparlamentarismiin. Koiviston aikana eduskuntaa ei hajotettu eikä sen jälkeenkään (viimeiset kerrat olivat 1971 ja 1975), hallitukset ovat nauttineet eduskunnan enemmistön luottamusta ja istuneet koko vaalikauden ja kaikki eduskuntapuolueet ovat kelvanneet hallitukseen. Siihen saakka hallitusten keski-ikä oli ollut vain yksi vuosi.

Koivisto sai muutoksen aikaan omaksumalla presidenttinä toisen roolin kuin edeltäjänsä. ”Minusta on turvallisinta, että pyramidi on kannallansa eikä kärjellänsä, on parempi että kovin suurta valtaa ei ole yksissä käsissä”, Koivisto sanoi vuoden 1988 presidentinvaalien alla.

Hänet valittiin toiselle kaudelle ensimmäisessä äänestyksessä 189 äänellä, kun omien 144 valitsijamiehen lisäksi huomattava osa Harri Holkerin valitsijamiehistä äänesti Koivistoa. ”Koivisto-ilmiöstä” kertoi se, että vaaleissa äänesti 86,8 prosenttia maan äänioikeutetuista, mikä on kaikkien aikojen ennätys.

Suomi ehjänä läpi Euroopan murroksen

Ulkopolitiikan johtajana Koiviston ensimmäinen kausi kulki hänen omien sanojensa mukaan ”Urho Kekkosen aikanaan tekemien aloitteiden ylläpidon, hienosäädön ja ajankohtaistamisen merkeissä”. Sen sijaan hän näki tarvetta ”aikaansaada suurempi tasapaino juhlapuheiden ylevyyden ja arkielämän karuuden välille”.

Toisella kaudella Suomi kohtasi yllättävän ja dramaattisen Euroopan murrokseen 1989‒1995. Saksojen yhdistyminen, kommunismin romahdus ja Neuvostoliiton hajoaminen, Varsovan liiton lakkauttaminen ja sen jäsenmaiden uusi itsenäistyminen sekä Euroopan talousyhteisön muuttuminen Euroopan unioniksi ja sen laajeneminen loivat Suomelle kokonaan uuden kansainvälispoliittisen ympäristön.

Koiviston toimintatapaa voi luonnehtia varovaiseksi, mutta määrätietoiseksi uuden kurssin hakemiseksi sen jälkeen, kun olot Euroopassa alkoivat muuttua. Koiviston ja Suomen nauttimasta arvostuksesta kertoi mm. se, että Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton presidentit pitivät Helsingissä huippukokouksen syyskuussa 1990. Neuvostoliiton hajottua vuotta myöhemmin Suomi irtautui sodanjälkeisen ajan ulkopolitiikkaa hallinneesta yya-sopimuksesta.

EEC:n avattua ovensa laajentumiselle Suomi solmi ensin Euroopan talousaluesopimuksen (ETA) ja anoi Euroopan unionin täysjäsenyyttä ja otti myönteisesti vastaan NATO:n tarjouksen rauhankumppanuudesta.

Lentopalloa ja filosofointia

Koiviston karisman ja kansansuosion taustalla vaikuttivat hänen asiantuntemuksensa rinnalla hänen vaatimaton elämäntapansa, lentopalloharrastuksensa ja omanarvontuntoinen korvenraivaajan otteensa, joka näkyi mm. kesäpaikassa Inkoon Tähtelässä.

Koivistolla oli kyky käyttää omaperäistä kieltä ja luoda lentäviä lauseita kuten ”ei pidä provosoitua kun provosoidaan”. Hän kykeni luomaan turvallisuuden tunnetta ja jopa tulevaisuuden uskoa toteamalla ”vaikka nyt meneekin huonosti, tulevaisuudessa menee vielä huonommin”.

Arjen ahtautta ja pieniä iloja

Keväällä 1917 koettiin vapauden huumaa. Arki näyttäytyi kuitenkin yhä ahdistavampana, kun elintarvikepula syveni. Harmauden keskellä ihmiset elivät mahdollisimman tavallista elämää.

Senaattori Väinö Tanner oli ilmoittanut eduskunnassa 20. huhtikuuta, että ”orgariseerattava nälkää”. Nälän järjestely oli jo meneillään. Jonkin aikaa valmisteltu leivän ja viljatuotteiden säännöstely alkoi Helsingissä 23. huhtikuuta 1917. Etenkin ruumiillista työtä tekevät pitivät korttiannoksia liian pieninä.

Aikalaiset kokivat elintarviketilanteen heikkenemisen – ja näkivät, että tulevaisuus voi olla vielä huonompi. Kotimaisen tuotannon lisääminen oli vaikeaa, mutta eri keinoja pohdittiin. Helsingin kaupungin muonitustoimikunta päättää luovuttaa kaupungin maista viljelyspalstoja erityisesti perunan viljelyyn. Jo seuraavana päivänä viljelypalstan ilmoittaa haluavansa tuhat kaupunkilaista. Valtionrautatiet kehotti henkilökuntaansa ottamaan käyttöön asema-alueilla kaikki viljelyskelpoiset alueet.

Lapsille valmisteltiin kesätoimintaa, ja kaupungit hakivat opettajia uimakouluihinsa. Varattomille lapsille kesäsiirtolatoimintaa järjestäneet yhdistykset palkkasivat ohjaajia. Suojelukasvatustarkastaja J. H. Tunkelo haki kahta ”naiskasvitarhuria”, jotka kykenevät neuvontaan työläisnaisten kasvimaapalstoilla ja ohjaamaan alaikäisiä palstoilla.

Työelämässä nähtiin pieniä merkkejä sukupuoliroolien muutoksesta. Helsingin raitiotieyhtiö palkkasi 15 naista raitiovaunujen rahastajiksi. Järjestyksenvalvojiksi otettiin Helsingissä 25 naista, joiden tarkoituksena oli pitää huolta lapsista ja prostituoiduista. ”Naispoliisit” saivat osakseen pilkkaa, mutta he tarttuivat työhönsä siitä huolimatta reippain ottein.

Työttömyys alkoi lisääntyä, mutta työpaikkailmoituksia oli lehdissä vielä paljon. Työvoimaa haettiin edelleen myös Venäjälle muun muassa kaivostyöhön Kaukasiaan. Suomessa tehtyihin linnoitustöihin palkattiin vielä väkeä.

Ihmisen ikävä toisen luo

Puolet suomalaisista oli alle 25-vuotiaita 1917. Kirjeenvaihtoilmoituksia oli Työmiehessä paljon. Nuoret naiset ja miehet hakivat kirjeystävää. Pienessä osassa ilmoituksia ystävää etsi venäläinen sotilas.

Tanssikurssien ilmoituksia ilmestyi säännöllisesti. Huveja oli tarjolla runsaasti. Suuren osan niistä järjestivät eri järjestöt ja ammattiosastot, jotka rahoittivat tuotolla toimintaansa.

Mielitietyn kanssa saattoi käydä elävissä kuvissa. Yksi huhtikuun 1917 suosituimmista elokuva oli Rasputinin elämästä ja Venäjän hovista kertonut filmi. Sen kävivät katsomassa ensimmäisenä esityspäivänä tuhannet helsinkiläiset. Uteliaiden jonot ulottuivat elokuvateatterien edustalla kadulle saakka.

Rasputinista ilmestyi kirjoja ja hänestä tehtiin myös kupletteja. Oman tulkintansa julkaisi lauluvihkossaan muun muassa kuplettimestari J. Alfred Tanner. Maaliskuun vallankumous kasvattikin huomattavasti arkkiveisujen ja kuplettien kysyntää. Markkinoita kasvatti osaltaan se, että äänilevyjen tuotanto oli keskeytynyt maailmansodan vuoksi.

Ekbergin kahvila muutti Helsingissä Aleksanterinkadulta Bulevardille taloon, jossa se toimii edelleen. Elintarvikepulasta kertoi se, että Helsingin parhaat ravintolat ilmoittivat luopuvansa ”määrähintaisen voileipäpöydän, aamiaisen, päivällisen ja illallisen tarjoilusta” ja siirtyvänsä yksinomaan À la carte -annoksiin.

Vilkas kulttuurikevät

Kirjoja ilmestyi kevätpuolella 1917 paljon. F. E. Sillanpään kirjailijaura jatkui novellikokoelmalla Ihmislapsia elämän saatossa, joka ilmestyi keväällä 1917. Volter Kilpi toi aineksia keskusteluun teoksella Kansallista itsetutkistelua – suomalaisia kulttuuri-ääriviivoja.

Suomalainen ooppera esitti huhtikuussa Rigolettoa Kansallisteatterissa. Aiemmin keväällä oli kuultu Heikki Klemetin johtaman Suomen Laulun esittäma Hector Berliozin ”draamallinen legenda” Faust. Teos esitettiin ”alennetuin hinnoin” myös Helsingin Työväentalolla.

Professori V. Safonov johti Pjotr Tšaikovskin ja Ilja Skrjabinin teoksia Helsingissä huhtikuussa. Pitkään odotettu vierailu oli Evert Katilan mukaan menestys.

Strindbergin taidesalongissa oli esillä Venny Soldan-Brofeltdin, Nadine Woitinskajan, I. Baudoin de Courtenayn ja Ohonna Georginzin töitä. Antti Favénilla oli myös näyttely Helsingissä.

Suomen taidetta oli nähtävillä Pietarissa järjestetyssä näyttelyssä, jonka avajaisiin osallistui muun muassa ulkoministeri Pavel Miljukov. Näyttely sai erittäin myönteisen vastaanoton.

Työväenliike juhli näkyvästi kansainvälistä naistenpäivää 4. maaliskuuta 1917

Naistenpäivä sai 1917 työläisnaiset liikkeelle eri puolilla Suomea. Päivän teemoina olivat elinkustannukset, palkat ja lastenkasvatus.

Työväenliikkeeseen kuuluneet naiset kokoontuivat maaliskuun ensimmäisenä sunnuntaina 1917 ainakin 33 paikkakunnalla juhlimaan kansainvälistä naistenpäivää. Sosialidemokraattinen naisliitto julkaisi tilaisuuksia varten 16-sivuisen Työläisnaisen Päivä -lehden, joka esitteli päivän keskusteluteemat: köyhälistölasten kasvatus ja huolenpito, kallis aika ja työläisnaisten palkat ja elintaso. Sensuurin vuoksi liitto joutui luopumaan aikaisemmin valitsemistaan teemoista, kuten eduskunnan laajentamisesta ja militarismista.

Vuoden 1917 naistenpäivän juhlat onnistuivat ”odottamattoman hyvin siihen nähden, että toiminta on ollut kovin kahlehdittuna”. Rajoitukset eivät vähentäneet intoa osallistua ”naisten vapunpäivään”.

Kansainvälinen työväenliike oli viettänyt naistenpäivää ensimmäisen kerran vuonna 1911. Vuonna 1914 sitä juhlittiin 8. maaliskuuta12 maassa. Myös Suomessa kokoonnuttiin tuolloin ensimmäisen kerran kansainvälisen naistenpäivän merkeissä. Kansallisia naistenpäiviä Sosialidemokraattinen naisliitto oli järjestänyt jo aiemmin.[1] Porvarilliset naisjärjestöt eivät osallistuneet naistenpäivän viettoon.

Eduskunta saatava viipymättä koolle

Työväen naisjärjestöt järjestivät Helsingissä naistenpäivänä kokouksia Sörnäisissä Vuorelan talossa ja keskustassa Raittiusyhdistys Koiton tiloissa. Helsingin palvelijatarosasto piti oman naistenpäiväkokouksen, johon osallistui naisia ”huoneen täydeltä”.  Vuorelassa ja Koiton talossa kansanedustaja Ida Aalle-Teljo, joka korosti, että päivän viettoon osallistui naisia ympäri maailman.

Aalle-Teljon mukaan oli väärin ajatella asioiden korjautuvan sodan loputtua: ”Epäkohdat ovat olleet ennen tätä tilannetta, ja tulevat olemaan edelleen, ellemme itse pyri (niitä) muuttamaan.” Naisten oli päästävä irti mitättömyydentunteestaan, mikä osaltaan vahvistaisi työläisten joukkovoimaa.

”Puhuja painosti myöskin eduskuntatyön merkitystä työläisnaisten turvattoman olotilan parantamiseksi, varsinkin meidän maassamme, jossa naisia koskeva lainsäädäntö on vasta alullaan. Siksipä on työläisnaisten edun kannalta tärkeätä, että eduskunta viipymättä saataisiin koolle, jatkamaan ja kehittämään sitä uudistustyötä, mikä työväenedustajien ja niitten

tukena oleman järjestyneen työväen voimalla ja vaatimuksesta on vireille saatu. Ei ainoastaan köyhälistön naisten, vaan koko työväenluokan suojelemiseksi kapitalistisella sorrolta ja riistolta.”

Naiset kantavat kaksinkertaista työkuormaa

Kokouksessa keskusteltiin myös työläisnaisten palkoista ja elintasosta kansanedustaja Aura Kiiskisen Työläisnaisen päivä -julkaisuun laatiman alustuksen pohjalta. Teksti luettiin ääneen tilaisuudessa. Kiiskisen mukaan palkkaan vaikuttivat muun muassa ammatillinen järjestäytyminen ja työllisyystilanne.

”Taloustieteilijät kyllä määrittelevät, että työmiehen palkan täytyy vähintäin olla niin suuren, että hän saa välttämättömät tarpeensa tyydytettyä ja kykenee sukuansa jatkamaan.

Suuri joukko työmiehiä kumminkaan ei voi perustaa perhettä, eikä niin ollen jatkaa, sukuaan, ellei hän saa ’lisätuloja’ vaimonsa ja myöhemmin lastensa ansiosta. Entisajan työmiehen palkkaa vastaavan palkan muodostamat siis nykyaikana mies, vaimo ja lapset yhdessä.”

Naisten oli käytävä töissä, hoidettava kotitaloustyöt, laitettava ruokaa, siivottava, pestävä vaatteet ja huolehdittava lapsista, koska lastenseimiä ei ollut. Nainen oli saanut kaksinkertaisen tehtävän – perheenemännän ja palkkatyöläisen. Hänen saamansa palkka oli kuitenkin huomattavasti alhaisempi kuin miesten. Kiiskisen mukaan kyse oli kapitalistisen riistojärjestelmän keinosta polkea kaikkia palkkoja.

”Siitä on tuhoisia seurauksia koko palkkatyöväen luokalle. Nainen palkkojen polkijana ja pienillä elämän vaatimuksillaan alentaa miestenkin vaatimuksia ja huonontaa siten ennestäänkin huonoa työläisten elintasoa.

Naisten palkat ovat niin alhaiset, että ei ole ihme, jos yhä lisääntyneet naisarmeijat vajoavat prostitutsiooniin ja ennenaikaisen kuoleman uhriksi keuhko- y.m. köyhäin tauteihin. Tai voidaanko edellyttää, että 1:50, 2:- tai edes 3:- päiväpalkalla pystyy tämmöisenä aikana elämään siedettävää elämää.”

Pitkät päivät sivistysharrastusten esteenä

Suurin osa naisista joutui kuitenkin Kiiskisen mukaan tyytymään alle neljän markan päiväpalkkaan. Naiset joutuivatkin etsimään lisäansioita, mikä esti heiltä henkiset harrastukset. Pitkät työpäivät johtivat myös lannistumiseen ja kykenemättömyyteen puolustaa itseään. Tämän vuoksi naisten oli järjestäydyttävä ammatillisesti ja valtiollisesti. Tuekseen järjestäytyminen vaati kuntakohtaista agitaatiota, helppotajuisen kirjallisuuden levittämistä ja ohjelmallisten illanviettojen järjestämistä.

”Puhevuoroissa todettiin kokemusten ja näkemysten perusteella, miten peräti huono työläisnaisten asema on. Katkerana pulpahtelivat esiin vuosien kärsimysten ja raskaan raadannan kiihdyttämät tunteet. Ei ollut ihmeellistä, että sanat suuntautuivat joskus miehiäkin vastaan.

Mutta toisaalta on varmaa. että kun järjestökouluutus ja valistus pääsee tekemään jälkeä, niin avautuvat myös silmät näkemään, että yhtäläinen sorrettu kuin köyhälistönainen on köyhälistömies ja että niitten kummankin pelastus ja vapautu on siinä, että ne molemmat järjestäytyvät ja käsi kädessä ponnistavat yhteistä riistäjäänsä kapitalismia vastaan.”

Agitaatiota lisättävä

Tampereen työväentalolla puhui kansanedustaja Anni Huotari. Rouva Maija Letonmäki luki esitelmän kasvatuksesta ja yhteiskunnallisesta huolenpidosta. Pietari Salmenojan naistenpäivän ohjelmajulkaisuun kirjoittaman runon lausui rouva Sirkka Kanto.[2]

Riihimäellä kokoukseen tuli noin 50 henkeä. Puhujana oli Sandra Lehtinen Helsingistä. Hyvinkäällä pidettiin naistenpäivän kokous työväentalolla. Puheen piti kansanedustaja Aura Kiiskinen.

”Kokous lausui toivomuksen työväenjärjestöjen yhteiselle valistustoimikunnalle, että toimikunta palkkaisi kotiagitaattorin Hyvinkäälle vähintäin yhden kuukauden ajaksi. Samoin lausui kokous toivomuksen osastojen johtokunnille, että johtokunnat julistaisivat kilpailuja uusien jäsenien hankkimisesta ja että osastojen kokoukset koetettaisiin saada monipuolisemmiksi ja kasvattavammiksi kuin tähän asti, koska siten parhaiten voitaisiin kasvattaa uusia jäseniä luokkatietoiseksi.”

Päämääränä parantaa kärsivän ihmiskunnan olotila

Viipurissa naistenpäivää vietettiin Työväen teatterin tiloissa, jonne oli kokoontunut ”huoneentäysi kaupungin esikaupunkien työläisnaisia”. Tervehdyspuheen pitänyt Lyyli Latukka esitteli toimeentulon ja köyhälistölasten kasvatuksen. Hänen

”Työväenluokkaa moititaan aineellisuudesta ja ihanteellisuuden puutteesta. Ja millaista on niiden yläluokkaisten ihanteellisuus, jotka meitä siitä moittivat. Se on nähty näinä vuosina. Ihanteellisuudesta ei ole aikaa edes puhuakaan. Suurien pääomien kokoaminen keinoista välittämättä, kas siinä se kehuttu ihanteellisuus.”

Latukan mielestä työväenluokan pyrkimykset olivat ihanteellisempia, sillä tavoitteena oli ”parantaa koko kärsivän ihmiskunnan olotilaa”. Päämäärä oli saavutettavissa työväen joukkovoimalla.

Kansanedustaja Hilja Pärssinen puhui lasten kasvatuksesta. Hänen mukaansa oli tärkeää saada yhteiskunta huolehtimaan pienokaisista, ”porvarillinen lastenkasvatusohjelma ei kykene ratkaisemaan köyhälistön lasten kasvatusta”. Maahan tarvittiin siksi yhteiskunnan järjestämänä seimiä, lastentarhoja, kesäsiirtoloita ja kuntien maksamia avustuksia koululaisille.

”Erittäin äitien yhä lisääntyvä ansiotyö niitä vaatii jouduttamaan. Puhuja osoitti, miten työ yleisonnen ja jälkeläisten hyväksi on valopilkku aikakaudessa, jolloin häikäilemätön omaedun tavoittelu uhkaa tulla rikasten elinohjeeksi.”[3]

Kapitalismin vaikutukset naisiin

Kansanedustaja Hilja Pärssinen kirjoitti naistenpäivän teemoista Työmiehessä 6.3.1917. Pärssisen mukaan kapitalismin veti yhä useampia naisia mukaan työelämään oloihin, jotka eivät tarjonneet edellytyksiä ihmisarvoiseen elämään.

”Entisestään kiihtymällä vauhdilla tempaa kapitalismi omistamattoman luokan naisia palvelukseensa vetäen heidät työoloihin, jotta usein ovat mitä epäedullisimmat. Työn valinta

ei tule kysymykseen, vaan on mentävä sellaiselle alalle, mitä kulloinkin on saatavissa. Siten tuottaa jo itse toimiala tekijälleen suuria pettymyksiä.

Mutta sen lisäksi ovat työolot ja palkkasuhteet usein aivan epätyydyttämiä. Kun puuttuu kunnollisia suojeluslakeja ja naisten ammatillinenkaan järjestäytyminen ei ole kyllin voimakas, niin eipä ihme, että työnantaja menettelee naistyövoiman käytössä mielensä mukaan.”

Palkkatyön kuormituksesta seurasivat liikarasitus ja sen aiheuttama ”ennenaikainen surkastuminen”. Niukka ravinto ja alhainen elintaso huolineen tekivät arjesta ilotonta. Kasvava naisten kysyntä työmarkkinoilla saattoi yhä useammat huonoon asemaan. Sodan aikana kehitys oli nopeutunut, kun monet miehet olivat lähteneet kaukaisemmille työmaille.

”Mutta miten käykään rauhan tultua! Miestyövoima hakee parempia markkinoita väistyen kotinurkilta. Silloin kutsuu kapitalismi naiset tilalle. ja nousee kysymys, miten nämä omat valveutuneet puolustamaan työn oikeuksia pääomaa vastaan.”

”Tuumasta toimeen!”

Naisten oli tämän vuoksi järjestäydyttävä ammattiosastoihin, ja osallistuttava työväenliikkeen valistusharrastuksiin. Järjestäytymistarvetta kiirehti elintason heikkeneminen elintarvikkeiden kallistumisen vuoksi. Niukka ravinto uhkasi kansanterveyttä, ja etenkin jälkeläisten kasvua. Pahimmillaan lapset joutuivat lähtemään ennenaikaisesti työhön:

”Näitä ajan ilmiöitä vastaan on taisteltava yhteisvoimin. Järjestyneen työväen neuvokkuus on ainoa keino kurjistumista vastaan. Tämä asia on saatava työläisnaisten tietoisuuteen.

Vielä on naisten päivän ohjelmassa ollut kysymys köyhälistön lasten kasvattamisesta ja huolenpidosta. Omistaman luokan vanhemmat voivat antaa lapsilleen aineellisesti ja

opillisesti hyvän kasvatuksen, sensijaan köyhälistön täytyy tässäkin suhteessa tuntea olevansa huonossa asemassa. Lasten kasvatus tuottaa mokien muitten huolten lisäksi raskaan huolen ja aivan ylivoimaisen ponnistuksen työläisvanhemmille. Sentähden on asiassa turvauduttava yhteistoimintaan.”[4]

Linkki:

Marja-Liisa Hentilä–Maria Lähteenmäki. 1990. Kansainvälinen naistenpäivä 1910–1990. Työväen Arkiston julkaisu no. 2. 

Lähteet:

[1] Marja-Liisa Hentilä–Maria Lähteenmäki. 1990. Kansainvälinen naistenpäivä 1910–1990. Työväen Arkiston julkaisu no. 2, s. 39, 44, 51–52 ja 58–59.

[2] Työläisnaisten päivää, Kansan Lehti 5.3.1917.

[3] Työläisnaisten päivä Viipurissa, Työ 5.3.1917.

[4] H. P. Tuumasta – toimeen! Työmies 6.3.1917.

Pakkanen paukkui ja ruokapula paheni talvella 1917

Talvi 1916–1917 oli pitkä ja kylmä. Pakkanen oli kova etenkin tammi-helmikuun vaihteessa. Etelä-Suomessa mitattiin liki 40 asteen pakkaslukemia. Koko maassa oli runsaasti lunta. Turussa voitiin järjestää 11. maaliskuuta vaivattomasti Suomen mestaruushiihdot 60 kilometrin matkalla. Kotkassa hiihdettiin 18. maaliskuuta 50 kilometrin kilpailut.

Tammikuun keskilämpötila oli Helsingissä -8,8 ˚C, -helmikuun -11,0 ˚C ja maaliskuun -9,6 ˚C. Sodankylässä vastaavat lukemat olivat -16,9 ˚C, -19,3 ˚C ja -15,6 ˚C. Talvi oli etenkin Etelä-Suomessa 1910-luvun kylmin. Sen kovuudesta kertoo Tampereen kaupunginpuutarhurin kertomus. Lämpötila pysyi talven tultua täydellä voimallaan kolme kuukautta lähes yhtäjaksoisesti nollana alapuolella. Kesästäkin tuli poikkeuksellinen:[1]

”Mutta jos oli ihmismaailmassa yllätyksiä niin oli sitä myöskin luonnossa, koskien taas kasvien tarpeita. Luonto teki lakon. Sateet jäivät kasvun aikana pois, tullen vasta silloin kuin melkein kaikki oli korjattu. Vuosi alkoi tavattomilla pakkasilla, jotka lukuunottamatta yhtä päivä helmikuun puolivälissä, jolloin oli + 0˚, jatkoi maaliskuun 22 p:ään saakka. Silkoin alkoivat lämpöiset ilmat huhtikuun. ”

Uutiset Euroopasta kertoivat, että Saksassa ja Ranskassa oli mitattu yli kymmenen asteen pakkasia. Seine-joki jäätyi, mikä haittasi kuljetuksia Ranskassa. Venäjällä koviin pakkaslukemiin oli sinänsä totuttu, mutta kylmyys hidasti jo ennestään vaikeuksissa ollutta rautatieliikennettä. Polttoainepula vaikeutti liikennettä ja asuntojen lämmittämistä Venäjällä. Uudelleen rintamalle tammikuun alussa komennetut jääkärit kokivat Latvian alueella yli 30 asteen pakkasia.

Saksasta kantautui Suomeen tietoja elintarvikepulasta. Voimakkaimman keskusvallan talous oli ympärysvaltojen saarron vuoksi kovalla koetuksella. Siviilit kärsivät, kun Saksan johto pyrki ensisijaisesti varmistamaan sotilaiden taistelukunnon. Perunaakaan ei ollut riittävästi saatavilla, vaan saksalaiset muistelivat pitkään talvea 1916–1917 lanttutalvena.[2] Miljoonat saksalaiset joutuivat tulemaan 700–900 kilokaloria sisältäneellä ruokavaliolla. Venäläinen sensuuri hyväksyi mielihyvin Työmiehen 11.2.1917 julkaiseman uutisen, joka ei edes liioitellut tilannetta Saksassa.

”Lihasta ja sianlihasta on suuri puute Saksassa, joten varsinainen väestö saa olla ilman sitä. Liha- ja sianlihakortit ovat siellä käytännössä, vaan lihaa on saatavissa niin vähän, että sitä ei riitä läheskään kaikille. Makkaroita ei liioin ole saatavissa. Munista on myöskin suuri puute. Munakorteilla annetaan 2 munaa henkeä kohden kuukaudessa. Voita ei ole riittävästi, ainoastaan 50 gr henkeä kohti sitä annetaan. Perunoista on myöskin puute.”

Venäjän vaikeudet heijastuivat Suomeen

Venäjän oma tilanne ei ollut Saksaa kovin paljon parempi. Vaikeuksia pahensi rautateiden riittämätön vaunukapasiteetti.    Venäjän sisäiset kuljetusongelmat heijastuivat myös Suomeen sekä hidastuneina toimituksina että kasvaneena suomalaisten tuotteiden kysyntänä. Kuljetukset Suomen ja Pietarin välillä toimivat edelleen hyvin. Suomen kannalta oleellisinta oli leipäviljatoimitusten hidastuminen. Suomessa ihmisravinnoksi käytetystä viljasta yli 60 prosenttia tuotiin maailmansodan aikana keisarikunnasta. Venäjän viljatuonnin näkymät olivat heikot vuoden 1917 alussa.[3]

”Nykyisin näyttää siltä, että viljavaroja olisi maassa vielä ainakin pariksi kuukaudeksi. Enempää ei voine mennä sanomaan. Kun viljain saanti ja kuljetus Venäjältä on tyrehtynyt, käy asema uhkaavaksi, varsinkin kun ei vielä ole mitään varmuutta siitä, paranevatko tuontisuhteet pikaisesti ja tuntuvasti.

Väestöltään lähes Suomen kokoisen Pietarin ruokahuolto oli kovilla, ja Suomesta ostettiin Venäjän pääkaupunkiin mahdollisimman paljon elintarvikkeita. Voin ja maidon vienti 2,5 miljoonan asukkaan Pietariin kasvoi vuoden 1916 aikana niin paljon, että viranomaisten oli ryhdyttävä rajoittamaan sitä. Monet kauempana Pietarista sijainneet suomalaismeijerit lisäsivät vointuotantoa, mikä vähensi maitotoimituksia lähikaupunkeihin. Kurria ei pidetty 1917 ihmisravinnoksi kelpaavana, vaan se juotettiin vasikoille. Yleensäkään vähärasvaisia tuotteita ei pidetty arvossa. Senaatti salli helmikuussa poikkeusolojen vuoksi 15-prosenttisen juuston valmistamisen.

Lihaa riitti tammi-helmikuussa 1917 Helsingissä myyntiin päivittäin noin 7 000 kiloa. Määrä jaettiin jo ennen säännöstelyn aloittamista noin 30 vähittäismyymälään sekä kymmeneen ruokalaan. Liha myytiin luineen. Vähävaraiset ostivat yksinomaan luisinta lihaa tai lihaisia luita, josta sai makua keittoon.

Rajahinnoista säännöstelyyn

Suomen senaatti ja paikalliset viranomaiset pyrkivät vuoden 1916 loppupuolelle asti estämään elinkustannusten kohtuuttoman nousun yksinomaan rajahintojen avulla. Työväenlehdet pitivät toimintaa tehottomana, ja esittivät toistuvasti elintarvikesäännöstelyn aloittamista. Säännöstelyyn siirtymistä hidasti osalta se, että kaupunkien ja kuntien päätöksentekoon saivat osallistua vain suurimmat veronmaksajat.

Kaupungit ja kunnat perustivat elintarvikelautakuntia syksystä 1916 lähtien. Helsingissä ensimmäisenä alkoi sokerin säännöstely joulukuun alussa. Seuraavaksi otettiin käyttöön voi- ja maitokortit säännöstely. Lihan säännöstelyyn siirryttiin Helsingissä 15. helmikuuta.

Niukkuus jakautui epätasaisesti maan eri osien välillä. Suuriin kaupunkeihin oli vaikea saada riittävästi elintarvikkeita. Pula tuntui ankarana myös Kainuussa, Pohjoismaan itäosissa ja Lapissa. Paras tilanne oli Etelä- ja Länsi-Suomen vauraissa maalaispitäjissä.

”Keinottelijat uhmaavat määräyksiä”

Helsingissä kokoontui helmikuun puolivälissä kaupunkikuntain elintarveneuvottelukokous. Siihen osallistuivat myös sosiaalidemokraatit Yrjö Mäkelin, Hjalmar Ahonen, Oskar Leivo, B. Blomqvist, K. J. Mattsson, Väinö Tanner ja Väinö Vuolijoki. Laatimassaan kirjelmässä he arvostelivat valtiovaltaa riittämättömistä toimista.

”Valtiomahdille varsinkin tällaisena erityisen vaikeana aikana välttämätön auktoriteetti on tullut pahoin horjutetuksi, koska melkeinpä mikä keinottelija tahansa on voinut ilman sanottamaa vaaraa asettua uhmaamaan yleisen edun turvaamistarkoituksessa annettuja määräyksiä. Keinottelu onkin huimasti lisääntynyt, hinnat ovat kohonneet, tuotanto ei palvele kansaa järjestelmällisesti ja kuljetusvaikeudet näyttämät hallituksen käytettävissä oleviin keinoihin nähden voittamattomilta.”

Kirjelmän allekirjoittajat kiirehtivät ”kautta maan ulottuvan muonituselimistön luomista”. Jokaiseen kuntaan oli perustettava eri yhteiskuntaluokkien edustajista koostuva elintarvikelautakunta, joiden työtä ohjaamaan tarvittiin ”laajoilla valtuuksilla ja riittävillä rahavaroilla varustettu keskuselin pääkaupunkiin”. Ongelmien ratkaiseminen vaati lisäksi eduskunnan saamista koolle käsittelemään elintarvikekysymystä.

Voiko muonitustoimikuntaan ottaa naisia?

Helsingin kaupungin muonitustoimikunnan täydentäminen oli esillä helmikuun puolivälissä. ”L. I.” piti perusteltuna, että toimikuntaan otetaan vähävaraisten edustajia, jotta heidän edustamansa piirit saisivat tarkkaa tietoa tilanteesta. Lisäksi heidän järjestökokemuksensa saattoi tukea toimikunnan työtä. Naisten valitsemiseen kirjoittaja suhtautui epäilevämmin. Mahdollisten naisjäsenten oli hänen mukaansa kyettävä tarkastelemaan elintarvikekysymystä laajemmasta kuin yksittäisen perheenemännän näkökulmasta.[4]

Elintarvikepulan ohella monien tavaroiden saatavuus heikkeni maailmansodan pitkittyessä, mikä johti hintojen nousuun. Tuontikankaat kallistuivat ja myös Suomessa valmistettujen kankaiden hinnat kohosivat raaka-aineiden tuonnin vaikeuduttua. Jalkinetuotantoa haittasi nahkan hinnannousu ja heikentynyt saatavuus.

Paperipula haittasi lehtiä, joiden tilaajamäärät kohosivat sotavuosina. Pulasta kärsi etenkin Työmies, jonka levikki oli erittäin nopeassa kasvussa. Lehti epäili, etteivät porvarit halunneet myydä työväen pää-äänenkannattajalle paperia. Työmiehelle paperia toimittanut Suomen Paperiyhdistys kielsi väitteet. Monet lehdet joutuivat lyhentämään kirjoituksia paperipulan vuoksi.

Työttömyyden ensimerkit

Työmies kertoi 13.2.1917 Helsingin kaupungin sosiaalilautakunnan hätäapukomitean alkaneen toimia. Työttömiä ei vielä ollut paljon, eikä kunnallisen työnvälitystoimiston mukaan ollut ”suurempaa työn puutetta toistaiseksi havaittu”. Toimisto arvioi 40–60 naisen olevan vailla työtä, minkä lisäksi toistasataa naista oli hakenut ja saanut töitä Kaupunkilähetyksen kautta.

Ansiotaso jäi hätäaputöissä yleensä selvästi alle normaalin päiväpalkan. Lisäksi ”neulomakoneiden puute ja työnhakijain taitamattomuus” haittasivat Uuden Suomettaren mukaan käsitöiden teon tarjoamista. Suurista naisvaltaisista työpaikoista Fazerin karamellitehdas oli joutunut Työmiehen mukaan irtisanomaan neljänneksen 800 työntekijästään.

”Näistä työttömiksi joutuneista lienee osa saanut paikkoja palvelijattarina, osa lienee saanut muita toimia. Työnvälitystoimistossa on näistä verrattain pieni osa ollut työnhaussa. Karamellitehtaalla voivat nykyiselle työvoimalleen antaa työtä edelleen n. kuukauden ajaksi. Sokerin saannista riippuu näiden asema vastaisuudessa.”

Miehiä haittasi vajaatyöllisyys. Vuoden 1917 alussa työttömänä oli noin 200 miestä, mutta luku pieneni tästä. Silti työtä vailla oli jonkin verran suurten perheiden isiä. Miesten keskuudessa on myös ollut osittaista työttömyyttä. Tilapäisiä ansioita tarjosi muun muassa lumenlapiointi kaduilta. Helsingissä oli käytössä kuitenkin myös lumensulatuskone. Lumikuorman sulattaminen maksoi noin 50 penniä, joten sen käyttö tuli halvemmaksi kuin lumen ajaminen pois.[5]

Työttömyyden uhkaa kasvatti se, että Helsinkiin oli muuttanut maailmansodan aikana runsaasti väkeä maalta töihin. He olivat työllistyneet linnoitustyömailla, tehtaisiin ja laivanrakennukseen. Naiset olivat saaneet töitä tehtaista ja palvelualoilta. Venäjän valtion työt ja tilaukset alkoivat vähentyä Helsingissä jo vuoden 1916 lopulla. Työttömyys ei kuitenkaan vielä kasvanut nopeasti.

Työolot olivat monilla työpaikoilla huonot. Sanomalehdissä oli päivittäin uutisia työtapaturmista. Osa niistä johtui koneiden puutteellisista tai olemattomista suojalaitteista. Hyvin yleisiä olivat tapaturmat, joissa työtekijän vaate jäi voimasiirrossa käytetyn hihnan tai ketjun väliin. Räjäytystöissä sattui paljon onnettomuuksia ja vaaratilanteita.

Keskustelu 8-tunnin työpäivästä viriää

Paineet siirtyä kahdeksan tunnin työpäivään lisääntyivät Suomessa jo ennen maaliskuun vallankumousta. Rautatieläisten Juna-lehti julkaisi aiheesta laajahkon kirjoituksen helmikuun alussa. Jo vuoden 1916 puolella työväenlehdet olivat kirjoittaneet kahdeksantuntisen työpäivän yleistymisestä Yhdysvalloissa.

Oulun Sanomat kertoi Hugo & Hjalmar Åström Oy:n kenkätehtaan työntekijöiden käsitelleen kokouksessaan Oulun työväentalolla kahdeksantuntista työpäivää. Kokouksen osanottajat asettuivat yksimielisesti kannattaman työajan lyhentämisvaatimusta. Tehtaan isännistö hylkäsi kuitenkin työntekijöiden vaatimuksen.[6]

Kahdeksan tunnin työpäivä otettiin käyttöön J. Tuupasen kenkätehtaassa Tampereella tammikuussa. Mäntän paperi- ja selluloosatehtaalla siirryttiin 17. helmikuuta kahdeksan tunnin vuoroihin perustuvaan kolmivuorotyöhön.[7] Paperiteollisuudessa aihe oli tämän jälkeen esillä eri puolilla maata.

Laajaa huomiota herätti uutinen Kristianian (Oslo) kunnan päätöksestä ottaa käyttöön kahdeksantuntinen työpäivä. Päätökseen vaikutti ratkaisevasti työväenpuolueen 4. joulukuuta 1916 kunnallisvaaleissa saavuttama vaalivoitto.

Matka joutui parhaiten rautateillä

Juna oli nopein matkustusmuoto. Matkoihin oli varattava kuitenkin runsaasti aikaa. Matka Torniosta Helsinkiin kesti runsaat 27 tuntia. Torniosta klo 7.50 aamulla lähtenyt postijuna oli Helsingissä seuraavana päivänä klo 11.00. Postijunaan liitettiin helmikuun alusta 1917 lähtien jälleen myös yksi kolmannen luokan makuuvaunu, jossa oli 36 vuodepaikkaa. Oululainen Kaiku-lehti kuvaili 1.2.1917 vaunua:

”Uudet, nyt käytäntöön tulevat 3:n luokan makuuvaunut ovat entisiä monessa suhteessa paremmat ja käytännöllisemmät. Erotuksen huomaa heti vaunuun astuessaan. Sen sijaan, että entisissä vaunuissa käytävä sijaitsi vaunun keskellä, jolloin pyrkiessä toisesta päästä vaunua toiseen täytyi kulkea kaikkien osastojen läpi, on uusissa käytävä vaunun sivulla, kuten toisen luokan makuuvaunuissakin.

Makuuosastot ovat siirrettävillä ovilla eroitetut käytävästä, joten kulkijat eivät nukkujia häiritse. Tällaisia osastoja on kussakin vaunussa 12 ja niissä jokaisessa kolme päällekkäin olevaa tilavaa makuusijaa. Kaikki makuulavitsat (päivisin istuinpenkit) (ovat -JK) ’topattuja’ ja päällystetyt tummalla vahakankaan tapaisella vaatteella. Ikkunoissa ja ovissa on verhot. Jokaisessa osastossa on oma pesulaitoksensa, joihin vesi tulee johtoa myöten vaunun suuresta säiliöstä.”

Matka Helsingistä Pietariin vei kymmenen tuntia. Pietarin ja Viipurin välinen liikenne oli erityisen vilkasta, sillä matka kesti nopeimmillaan vain 2,5 tuntia. Helsingistä pääsi Turkuun ja Tampereelle vajaassa 6 tunnissa, Nikolainkaupunkiin (Vaasa) 13 tunnissa ja Kuopioon 16 tunnissa.

Ajanvietteistä suosituin – elävät kuvat

Elävät kuvat olivat erittäin suosittu ajanviete ensimmäisen maailmansodan aikana. Tampereella ostettiin 1917 yhteensä 616 00 elokuvalippua, mikä oli 69 prosenttia huvitilaisuuksiin myytyjen lippujen kokonaismäärästä. Teatteriin myytiin 100 000, iltamiin 77 000 ja urheilukilpailuihin 54 000 lippua. Tampereella oli noin 45 000 asukasta, joista 20 000 oli yli 15-vuotiaita.[8]

Valkokankaan suurin nimi oli Charlie Chaplin, jonka elokuvia oli ohjelmistossa jatkuvasti. Venäläisiä elokuvia esitettiin usein, ja niille riitti katsojia Suomeen komennetuista sotilaista. Sotaelokuvat, kuten tammikuun lopulla 1917 teattereihin tullut Sommen taistelu toivat väläyksiä maailmansodan rintamilta.

Vakavamieliset kansalaiset paheksuivat eläviä kuvia, jotka heidän mielestään olivat ajanhukkaa ja sisällöltään arveluttavia. Uusi Suometar 5.2.1917 tervehti ilolla helmikuussa ohjelmistoon otettua Kristitty-elokuvaa:

”Tunnustuksella on sen tähden mainittava tällaisten puhdashenkisten filmien esilleottaminen tänä kaikellaisten kaksimielisten ja alasrepivien murha-, murhe-, rakkaus- ja rikosfilmien riemukulun aikana. esitys on Kristitty-filmissä vauhdikasta ja sopusuhtaista, näyttämölleasetus ja useissa kohdin silmää hurmaavaa.”

Joensuussa poliisilaitos pyysi kuvernöörin kehotuksesta opettajilta apua elävien kuvien tarkastuksessa, ”jotta nuorisoon turmelevasti vaikuttavat kuvasarjat voitaisiin poistaa ohjelmistosta”. Joensuussa esitetty elokuvaohjelmisto oli kuitenkin lähes poikkeuksetta käynyt läpi Helsingin poliisin sensuurin. Vuonna 1916 tarkastuksessa oli ollut 826 elokuvaa. Viipuri-lehden mukaan tarkastetuista filmeistä pääosa oli ”filmidraamoja ja koomillisia filmejä sekä salapoliisinnäytelmiä”, joiden osuus ohjelmistosta oli kasvussa. Sen sijaan luonto- ja sotaelokuvien osuus oli pienentynyt.

Urheilukilpailut ja iltamat kokosivat väkeä

Viikonloppuisin väen saivat liikkeelle myös urheilukilpailut. Hiihto-, mäenlasku- ja pikaluistelukilpailuja, jääpallo-otteluita ja ravikilpailuita oli paljon. Helsingin Kaisaniemenlahdella sattui tammikuun lopussa Spartan järjestämissä pikaluistelukilpailuissa yksi Suomen ensimmäisistä katsomo-onnettomuuksista, kun radan yli rakennettu kävelysilta petti.  Kuolonuhreilta vältyttiin, mutta huomattava määrä katsojia sai ruhjevammoja ja seitsemänvuotiaalta pojalta murtui jalka.

Sisäurheilumuodoista ylivoimaisesti tärkein oli paini. Maan nykyaikaisin paini- ja voimailusali sijaitsi Helsingin työväentalolla. Palloilulajeja ei vielä harrastettu Suomessa sisätiloissa lukuun ottamatta, jota voitiin pelata Viipurin tennishallissa. Koulun voimistelusaleja pääsivät käyttämään etupäässä nais- ja miesvoimistelijoiden ryhmät.

Urheilijavaihto Venäjään suuntaan jatkui vilkkaana talvella 1917. Venäjältä tulleita urheilijoita osallistui säännöllisesti paini- ja pikaluistelukilpailuihin. Pietarilaisjoukkueet pelasivat jääpalloa etenkin viipurilaisseurojen kanssa.

Tanssi-iltamia järjestettiin runsaasti muun muassa Heimolan voimistelusalissa, Uudella ylioppilastalolla, Ostrobotnialla, Työväentalolla ja Uusmaalaisten talolla (Nylands Nation). Uraansa jatkoi menestyksellä kuplettilaulaja J. Alfred Tanner. Rudolf Väinölä ja Kalle Meriö järjestivät laskiaissunnuntaina ”Humoristilaulajaiset” Helsingin työväentalon juhlasalissa.

Kansallisteatterissa kuohui

Helsingissä Kansallisteatteri esitti muun muassa Peer Gynthiä täysille katsomoille. Ohjelmistossa oli myös muun muassa Aleksander Fredron ”Naiset ja husaarit”, vuonna kirjoitettu 1826 kepeä komedia.

Kansallisteatterissa kuohui talvella 1917. Teatterinjohtajana vuodesta 1914 toimineen Jalmari Lahdensuon kausi päättyi. Hän joutui kovan arvostelun kohteeksi, ja katsoi parhaaksi erota. Lahdensuon moitittiin erityisesti luovuuden puutteesta, johtajana hän suoriutunut varsin hyvin. Maria Jotunin mukaan Lahdensuolta puuttui ”sisäistä näkemystä, laajaa lukeneisuutta, taiteilijoita sytyttävää lämpöä ja ymmärrystä”.[9] Lahdensuota seurasi johtajana Eino Kalima, jonka kausi päättyi vasta 1950.

Helsingissä vieraili usein myös pietarilaisia taiteilijoita. Venäläissotilaiden hyväksi järjestetyissä iltamissa esiintyi Marinski-teatterin soittajia ja tanssijoita. Hyväntekeväisyyden kohteena olivat erityisesti haavoittuneet.

Kalevalanpäivää vietettiin aikaisempaa komeammin 1917. Suomen Kuvalehti omisti 24.2.1917 ilmestyneen numeronsa Kalevalalle, samoin Uusi Suometar 28. helmikuuta. Eri puolilla maata järjestettiin Kalevala-juhlia. Kansallisteatterissa oli ohjelmassa säveltäjä Armas Launiksen Kullervo-oopperan ensi-ilta. Oopperan tanssikohtaukset sommitteli Maggie Gripenberg ja sen ohjasi Jalmari Lahdensuo.

Linkkejä:

Kari Koskela, Nuorisohuliganismi ja väkivalta Helsingissä 1900-luvun alussa.

Remembering WW1: weather in the trenches.

Der ”Kohlrübenwinter” 1916/17. (Saksan lanttutalvi)

Lähteitä:

[1] Tiina Sianoja, Kaupunginpuutarhurin kuvaus vuodesta, http://www15.uta.fi/koskivoimaa/vuodet/1917/1917c.htm

[2] Kaija Rautavirta. 2010. Petusta pitsaan. Ruokahuollon järjestelyt kriisiaikojen Suomessa. Helsinki: Yliopistopaino, s. 83. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/20862/ruokahuo.pdf?sequence=1

[3] Työmies 15.2.1917.

[4] Uusi Suometar 15.2.1917.

[5] Työmies 13.2.1917, Uusi Suometar 15.2.1917, Suomen Kuvalehti 10.2.1917.

[6] Oulun Sanomat 13.2. ja 3.3.1917.

[7] Kansan lehti 31.1.1917 ja 19.2.1917.

[8] Anne Seppänen. 2010. populaarikulttuuri sosiaalistumisväylänä. Tampereen työväestön julkiset huvit 1860-luvulta vuoteen 1917. Acta Electronica Universitatis Tamperensis 77, s. 137 ja 195. http://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/67060/951-44-4979-7.pdf

[9] Uusi Suometar 11.2.1917 ja 15.2.1917.

Itsenäisyyslehti Uusi Päivä

Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen aukesivat Suomessa valtioelämän padot. Sanomalehti Uusi Päivä eli lyhyen, mutta sitä intensiivisemmän elämän 1917–1918.

Uuden Päivän perustamisidea syntyi Helsingissä 1.4. Lakitieteen kandidaatti ja asianajaja S. J. Pentti kirjoitti keskustelun pohjalta lehden ohjelman: ”Suomen on saatava vapaa, itsenäinen asema maailman kansojen joukossa.” Lehti korosti kansallista ja sivistyksellistä yhteenkuuluvuutta tukea ”rajojemme ulkopuolella asuvien heimolaistemme” elinkysymyksiin.

Yhteiskunnallisella ja taloudellisella alalla haluttiin perinpohjaista uudistustyötä, kansan kokonaisuuden eduksi. Oli ”pyrittävä turvaamaan vähäväkisten ja rasitettujen kansanluokkien oikeuksia ja asemaa”. Ohjelmaa tuli toteuttaa ”asiallisella pohjalla”. Toimitusperiaatteeksi hyväksyttiin ”persoonallinen nimimerkillä vastaaminen kirjoitusten sisällöstä sekä vapaamielinen suhtautuminen eri käsityskantoihin ja niiden ilmi pääsemiseen”.

Lehti perustettiin ”innostuneen isänmaallisen hengen ja yksimielisyyden” merkeissä 21.4. ja kustantajaksi luotiin Osakeyhtiö Iltalehti. Perustajat kuuluivat sivistyneistöön ja talouspiireihin, joilta se sai tukensa. Mukana oli yhtä paljon nuorsuomalaisia ja vanhasuomalaisia, joita oli aiemmin erottanut syvä juopa.

Iltapäivällä ilmestyvän lehden näytenumero ilmestyi 10.5. Päätoimittaja Kaarlo Koskimies veti linjaa otsikolla ”Valtiollisen asemamme järjestäminen”, Heikki Ritavuori kirjoitti Suomen valtio-oikeudellisesta asemasta. Lehdessä oli useita kirjoituksia yhteiskuntaelämän eri aloilta. Nimimerkki ”Olli” (Väinö Nuorteva) aloitti pakinoitsijan uransa tästä lehdestä.

Toinen näytenumero ilmestyi 15.5. ja lehti ilmestyi kuusi kertaa viikossa 21.5.–29.6., jolloin ilmestymisen esti kirjaltajien lakko. Lehti ilmestyi jälleen 9–13.8., minkä jälkeen sosialistit estivät porvarilehtien julkaisemisen kolmen päivän ajan. Suurlakko esti lehden julkaisemisen 14–19.11.1917. Lehden 4–10-sivuinen painos oli aluksi 2 000 ja oli vuoden lopussa 9 000.

Punakapina lakkautti lehden ilmestymisen. Viimeisessä numerossa kapinan syttymispäivänä 26.1.1918 lehti julisti, että ”vapaustaisteluun oli nyt ryhdyttävä kaikilla voimillamme, jos mieli pelastua perikadosta”.

Kesän 1918 hallitusmuototaistelussa lehti oli yksi kiivaimmista monarkismin kannattajista, ja lehden loppuvaiheet liittyvät joulukuussa 1918 syntyneen Kansallisen Kokoomuksen lehtijärjestelyihin.  Uuden Suomettaren piiri, Uuden Päivän väki ja monarkistiset nuorsuomalaiset yhdistivät voimansa ja perustivat Uuden Suomen.

Pääosa Uutta Päivää kustantaneen Iltalehti Oy:n osakkeista muutettiin Uuden Suomen yhtiön osakkeiksi, ja vastineeksi sovittiin, että Uusi Suomi julkaisee erillistä iltalehteä, jonka nimi oli aluksi Uuden Suomen Iltalehti, joka lyheni Iltalehdeksi ja ilmestyi vuoteen 1930 saakka. Uuden Päivän varat siirrettiin Uuden Päivän rahasto -säätiöön

Koskimiehen lisäksi päätoimittajina toimivat vt:nä S. J. Pentti 1917 ja seuraavana vuonna Yrjö Koskelainen ja Yrjö Ruuth (myöhemmin Ruutu).

Kirjallisuutta:

Eino Railo, Itsenäisyyslehti Uusi Päivä 1917–1918. Vaiheet, sisällys, merkitys. Uuden Päivän rahasto 1944.

Uusi Päivä. Kirj. RS. Suomen lehdistön historia 7. Kustannuskiila Oy 1988.

Linkki:

Uusi Päivä, koko lehti 10.5.1917

Kotimaisia ja kansainvälisiä vaikutteita yhdistelevä populaarikulttuuri on muokannut käsityksiä suomalaisuudesta

Suomalainen populaarikulttuuri on suunnilleen yhtä vanha kuin Suomi itsenäisenä valtiona. Laajoille kansanryhmille yhteisen populaarikulttuurin muotoutuminen alkoi Venäjän vallan loppupuolella rinnan ihmisten liikkuvuuden lisääntymisen ja yhteiskunnallisen muutoksen kanssa.

Ajanvietekirjallisuudelle kehittyi kysyntää 1800-luvun lopulta alkaen, kun lukutaito yleistyi. Kioskikirjallisuudeksi sittemmin nimitetyistä viihdelukemistoista kehittyi laajalevikkinen painotuotteiden osa-alue.

Pilalehdet elivät ennen Suomen itsenäistymistä kukoistuskauttaan. Ne julkaisivat sekä harmitonta huumoria että ajankohtaisiin kysymyksiin kantaa ottaneita poliittisia piloja. Pilalehtiä ilmestyi sekä ruotsiksi että suomeksi. Ne tarjosivat sivutuloja nimekkäille kuvittajille. Piirustuksenopettajana toiminut Alex Federley piirsi muiden töidensä ohessa sekä suomen- että ruotsinkielisiin pilalehtiin. Pekka Puupää -sarjakuvan luonut Ola Fogelberg piirsi uransa alkuvaiheessa runsaasti työväen pilalehti Kurikkaan.

Suomalaisuuden populaareja tulkintoja ovat muokanneet erityisesti elokuvat ja iskelmät. Tekninen kehitys mahdollisti elävien kuvien ja musiikin laajamittaisen levittämisen 189o-luvulta alkaen. Suomessa elettiin molempien uutuuksien osalta ajan hermolla.

Elävistä kuvista kansanhuvia

Suomen ensimmäinen elokuvaesitys järjestettiin kesäkuussa 1896 alle puoli vuotta sen jälkeen, kun Lumiéren veljekset olivat esitelleet keksintönsä Pariisissa. Elokuvista tuli yleinen kansanhuvi Venäjän vallan viimeisen vuosikymmenen aikana. Kaupungeissa toimi lukuisia elokuvateattereita ja maaseudulla järjestettiin elokuvanäytäntöjä.

Elokuvissa ei ollut ääntä, joten näytäntöjä säestivät teattereissa pianistit, erilaiset yhtyeet tai jopa orkesterit. Pääosa elokuvista tuotiin Britanniasta, Yhdysvalloista sekä Pohjoismaista. Maailmansodan aikana myös venäläisten elokuvien osuus ohjelmistosta kasvoi.

Kotimainen näytelmäelokuvatuotannon aloitti vuonna 1907 komedia Salaviinanpolttajat. Ensimmäinen täyspitkä elokuva, Sylvi, sai ensi-iltansa 1913. Vuosina 1907–1916 valmistui 25 näytelmäelokuvaa, jotka ovat lähes kaikki tuhoutuneet. Säännöllisen uutisfilmien tuotannon aloitti helsinkiläisen K.E. Ståhlbergin perustama Atelier Apollo 1907.

Elokuvatuotannon keskeytti 1916 Venäjän viranomaisten määräämä kuvauskielto. Kiristyneen poliittisen tilanteen vuoksi viranomaiset kielsivät Konrad Tallrothin ohjaavan elokuva Eräs elämän murhenäytelmä esittämisen ensi-illan alla elokuussa 1916.

Kotimaisten näytelmäelokuvien käynnistyi uudelleen vuonna 1919. Suomessa valmistui 1920-luvulla yhteensä 43 fiktioelokuvaa. Elokuva-alan näkyvin hahmo oli Suomi-Filmin toimitusjohtaja Erkki Karu, joka oli myös mykkäelokuvakauden tuotteliain ja menestyksekkäin ohjaaja. Hänen ohjasi muun muassa elokuvat Laveaan Koskenlaskijan morsian ja Nummisuutarit (kumpikin 1923), isänmaallisen Meidän poikamme -sarjan (1929–33) ja komedian Kun isällä on hammassärky (1923).

Kansallinen elokuvateollisuus laajentuu

Suomalaisen elokuvan kasvuvuodet alkoivat 1930-luvulla. Samaan aikaan mykkäfilmien aikakausi vaihtui äänielokuviin. Elokuva-ala joutui 1930-luvun alussa vaikeuksiin pulavuosien puristuksessa, mutta lähti nopeaan kasvuun talousnäkymien parannuttua. Suomi-Filmi Oy sai kilpailijan Oy Suomen Filmiteollisuudesta (SF). Suomalaisen elokuvan kasvun vuodet alkoivat ja 1930-luvulla valmistui jo 98 pitkää elokuvaa.

Molempien suurten suomalaisyhtiöiden tuotantoon kuului muun muassa isänmaallisia elokuvia, jotka heijastelivat 1930-luvun yhteiskunnallista tilannetta sekä suhdetta Venäjään ja Neuvostoliittoon. Risto Orko ohjasi Suomi-Filmin tuottamat elokuvat Jääkärin morsian (1938) ja Aktivistit (1939). SF toteutti elokuvan Helmikuun manifesti (1939), jonka ohjasivat T. J. Särkkä ja Yrjö Norta. Vuonna 1939 yhtiöt tuottivat Helsingin 1940 olympiaisännyyden tiimoilta elokuvat Avoveteen (Suomi-Filmi) ja Lapatossu ja Vinski olympiakuumeessa (SF).

Katsotuimpia elokuvia olivat 1930-luvulla Risto Orkon Siltalan pehtoori ja Valentin Vaalan Juurakon Hulda, jotka molemmat saivat arviolta miljoona katsojaa. Yleisömenestyksiä olivat myös Orkon Jääkärin morsian sekä Vaalan Vaimoke ja Niskavuoren naiset, Särkän ja Nortan Rykmentin murheenkryyni, Helmikuun manifesti, Jumalan tuomio  ja Kuin uni ja varjo sekä Wilho Ilmarin Seitsemän veljestä. Paljon katsojia sai myös Teuvo Tulion Laulu tulipunaisesta kukasta.

Elokuvien suosion kasvaessa tunnetuimmista näyttelijöistä tuli tähtiä. Suuri osa suomalaisista tunsi Ansa Ikosen, Regina Linnanheimon ja Tauno Palon. Kotimaisten tähtien syttymistä vauhditti siirtyminen äänielokuvaan. Suomeksi tehtyjen elokuvien ansiosta suomalainen elokuva onnistui kasvattamaan katsojakuntaansa.

Savikiekkojen läpimurto 1920-luvulla

Gramofoneja tuotiin Suomeen 1890-luvulta alkaen. Niitä kulkeutui Suomeen myös Pohjois-Amerikasta Suomeen palanneiden suomalaisten mukana.  Ensimmäisten suomalaiset levytykset valmistuivat 1900-luvun alussa. Oopperalaulaja Aino Ackté lauloi kaksi kappaletta levylle Pariisissa vuonna 1902. Varhaisilla suomalaisilla äänilevyillä esiintyi myös humoristisilla kansanlaulutulkinnoilla suosiota saavuttanut Pasi Jääskeläinen. Suomessa tehtiin levytyksiä vuodesta 1904 alkaen. Niitä säesti usein säveltäjä Oskar Merikanto. Levyjä valmistettiin muun muassa Riiassa.

Suomen ensimmäisenä laajasti tunnettuna populaarimusiikin esittäjänä voi pitää J. Alfred Tanneria, joka levytti huomattavan osan lauluistaan. Tanner esitti kuplettejaan aluksi Helsingissä elokuvanäytösten yhteydessä.

Vuosina 1915–1925 ei tuotettu yhtään kotimaista äänitettä. Suomeksi levyjä tehtiin kuitenkin Yhdysvalloissa. Jälkipolville tunnetuin amerikansuomalainen muusikko on runsaasti kupletteja levyttänyt Hiski Salomaa. Kuplettien suosio säilyi myös Suomessa 1920-luvulla. Niitä levyttivät Tannerin lisäksi muun muassa Matti Jurva, Rafu Ramstedt ja Theo Weissman. Ramstedt ja Weissman esittivät laulujaan sekä suomeksi että ruotsiksi.

Kaikki levyt valmistettiin ulkomailla. Levymyynnin kasvua rajoittikin vuoteen 1928 saakka levyjen korkea tuontitulli. Vuonna 1928 tulli laski 50 prosenttilla ja levyjen menekki kasvoi nopeasti. Suomessa myytiinkin 1929 yli miljoona levyä. Tämä ennätys ylittyi vasta 1970-luvulla. Samalla Ture Arasta ja Georg Malmsténista tuli ensimmäisiä kaikkialla Suomessa tunnettuja iskelmätähtiä. Aran levyttämää Emma-valssia myytiin yli 30 000 kappaletta. Malmstenin läpimurtolevytys oli Särkynyt onni, jota ostettiin yli 17 000 levyä.

Suomea kiersi 1930-luvulla neljänä kesänä edellisellä vuosikymmenellä perustettu Dallapé-orkesteri, jonka laulusolistiksi ja kapellimestariksi oli kiinnitetty Georg Malmstén. Iskelmämusiikki sai päävaikutteensa Saksasta ja Yhdysvalloista. Suomenkieliset sanoitukset

Myös Suomen Yleisradion perustaminen 1926 tuki jonkin verran populaarikulttuurin kasvua, vaikka radion ohjelmistossa painottuikin korkeakulttuuri. Kotkalaisista Valtosen sisaruksista koostuneen Harmony Sisters -lauluyhtyeen ura alkoi esiintymisestä Yleisradiossa 1935.

Siirtyminen äänielokuviin teki osaltaan iskelmiä tunnetuksi. Useista elokuvista esitetyistä iskelmistä tuli suosikkisävelmiä.

Sotavuosina korostui viihde

Sotavuosina 1939–45 elokuvien ja levyjen tuotanto vaikeutui. Poikkeusaikana viihteellä oli kysyntää ja kaikki valmistuneet elokuvat saivat suuren yleisön. Sotavuosina tehtiinkin erityisesti viihde-elokuvia. Suuria yleisömenestyksiä olivat historialliset romanssit, kuten T. J. Särkän ohjaamat Kulkurin valssi (1941) ja Kaivopuiston kaunis Regina (1941) sekä Ossi Elstelän Katariina ja Munkkiniemen kreivi (1943). Kulkurin valssin näki vuoteen 1945 mennessä 1,2 miljoonaa katsojaa.

Suosittuja olivat myös Risto Orkon ohjaamat sotilasfarssit Ryhmy ja Romppainen (1941) ja Jees ja just (1943). Valentin Vaala toteutti yhdessä käsikirjoittaja Kersti Bergrothin ja näyttelijä Lea Joutsenon kanssa rakkauskomedioiden sarja Morsian yllättää (1941), Tositarkoituksella (1943), Dynamiittityttö (1944), Vuokrasulhanen (1945) ja Viikon tyttö (1946). T. J. Särkän Suomisen perhe (1941) aloitti 1940-luvun suositun perhesarjan.

Populaarikulttuurin hyväksyttävyys kasvoi sotavuosina, jolloin sillä oli merkittävä osuus rintaman tuntumassa ja sotasairaaloissa toteutetuilla viihdytyskiertueilla. Sota-ajan rintamaradiot lähettivät kevyempiä ohjelmaa ja iskelmämusiikkia. Rintamaääninä tulivat tunnetuiksi muun muassa Olavi Virta ja Tapio Rautavaara.

Yleisradio lähetti myös 166 pääosin Helsingin Messuhallissa järjestettyä Asemies-iltaa, joissa viihteellinen ohjelma oli pääroolissa. Raja korkeakulttuurin suuntaan säilyi, mutta rauhan tultua populaarikulttuurin tarjonta laajeni ja monipuolistui.

Jälleenrakennusaikana tanssittiin rillumarein hengessä

Maailmansodan päätyttyä huveilla ja viihteellä riitti kysyntää. Tanssilavojen määrä lisääntyi huomattavasti sotien jälkeen. Niiden rakentaminen vauhdittui etenkin sotavuosina voimaantulleen tanssikiellon päätyttyä kokonaan 1948. Monet järjestöt rahoittivat toimintaansa järjestämällä tansseja. Tanssipaikkoja kiersivät maan tunnetuimmat artistit ja orkesterit 200–250 esiintymisen vuositahdilla.

Elokuvateatterien ja -käyntien määrä kasvoivat. Myös maaseudulle perustettiin teattereita ja maalaiskyliin ulottuneet kiertueet täydensivät tarjontaa. Kotimaisten elokuvien asema ohjelmistossa oli vahva. Elokuvia valmistui vuosittain keskimäärin runsaat 20. Vuonna 1952 ensi-iltansa sai 29 suomalaista elokuvaa. Elokuvahistorioitsija Kari Uusitalon mukaan Suomessa tuotettiin 1950-luvun huippuvuosina väkilukuun suhteutettuna enemmän elokuvia koko maailmassa.

Suuri osa 1950-luvulla valmistuneista oli nopeasti tuotettuja viihde-elokuvia. Musiikkielokuvissa esiintyivät jälleenrakennusvuosina tunnetuksi tulleet iltama- ja iskelmäviihteen tekijät, kuten Reino Helismaa, Toivo Kärki, Masa Niemi, Esa Pakarinen, Tapio Rautavaara ja Olavi Virta. 1950-luvun alussa valmistui muun muassa Ville Salmisen ohjaama Kaunis Veera eli Ballaadi Saimaalta (1950). iltamarallien pohjalta tehtiin rillumarei-elokuvat Rovaniemen markkinoilla (1951) ja Lentävä kalakukko (1953). Tukkilaisromantiikkaan perustuivat elokuvat Me tulemme taas (1953) ja On lautalla pienoinen kahvila (1952).

Rillumarein hengessä valmistui 13-osainen Pekka ja Pätkä -elokuvien sarja. Joka vuosi teattereihin tuli myös sotilasfarsseja. Viihde-elokuvat saivat paljon katsojia. 2010-luvun näkökulmasta monet niistä ovat ajankuvana kiinnostavia. Ne eivät kuitenkaan saaneet ymmärtämystä 1950-luvun kriitikoilta. Suomen Sosialidemokraatin kriitikko Eugen Terttula tyrmäsi Rovaniemen markkinoilla -elokuvan otsikolla ”Törky on törkyä”. T. J. Särkkä tulkitsi otsikon tunnustukseksi ja ripusti sen tyytyväisenä työhuoneensa seinälle.

Paremman vastaanoton saivat Edvin Laineen, Roland af Hällströmin ja Matti Kassilan elokuvat. Laineen maine kasvoi Hella Wuolijoen Niskavuori-sarjan ansiosta (Niskavuoren Heta, 1952; Niskavuoren Aarne, 1954; Niskavuori taistelee, 1957). Vielä enemmän hänelle toi kunniaa Väinö Linnan romaanin Tuntematon sotilas (1955) filmatisointi. Se oli kaikkien aikojen katsotuin suomalainen elokuva, joka sai jo ensimmäisen esitysvuotensa aikana yli kaksi miljoonaa katsojaa. Laineen tulkinta jatkosodasta on vaikuttanut vahvasti suomalaisten tulkintoihin toisesta maailmansodasta.

Iskelmät kaikuivat elokuvissa – ja vähitellen radiossakin

Iskelmillä oli keskeinen asema monissa 1940–1950-lukujen elokuvissa. Populaarimusiikin tarjonta oli radiossa vielä suppeaa, mikä korosti elokuvien merkitystä iskelmien tunnetuksi tekijänä.

Kansainvälisten musiikkivirtausten vaikutus vahvistui 1950-luvulla. Samalla nuorisokulttuuri alkoi irrottautua populaarimusiikin valtavirrasta. Suomessa saavutti aluksi suosiota amerikkalainen teinipop, jota esittivät muun muassa Cliff Richards ja 1959 Suomessa vieraillut Paul Anka.  Myös twist ja rautalankamusiikki kiinnostivat. Sen sijaan rajumpi rock and roll ei löytänyt Suomessa suurta yleisöä.

Beatlesin vuonna 1963 tapahtuneen läpimurron myötä tilanne alkoi muuttua. Toisaalta Suomessa elettiin samaan aikaan tangon ensimmäistä nousukautta.

Kevyemmän ohjelmatarjonnan osuus kasvoi radiossa, kun Yleisradio perusti sävelradion 1963. Uudenlainen ohjelma koostui kevyestä musiikista, juonnoista ja lyhyistä uutisista.  Sävelradion perustamiseen vaikutti Radio Nord, joka lähetti kansainvälisiltä vesiltä pääasiassa tauottomia iskelmäkonsertteja ja mainoksia. Radio Nordin lähetykset olivat kuunneltavissa Länsi- ja Etelä-Suomessa. Nord joutui lopettamaan toimintansa yhteispohjoismaisten vastatoimien seurauksena, mutta sen toiminta pohjusti osaltaan sävelradion perustamista.

Toukokuun alussa 1963 alkaneet sävelradiolähetykset lisäsivät populaarimusiikin tarjontaa huomattavasti. Radiosta tuli television ohella keskeinen iskelmien ja popmusiikin tunnetuksi tekijä. Populaarimusiikin eri tyylilajien välillä ei tehty aluksi ero sävelradiossa. Nuorisomusiikki sai ensimmäiset omat ohjelmansa 1960-luvun lopussa.

Elokuva kitui 1960–1970-luvuilla

Suomalainen elokuva eli vaikeita aikoja 1960-luvulla. Vuosikymmen vaihteessa apua etsittiin muun muassa iskelmäkavalkadeista, kuten Suuri sävelparaati (Veikko Itkonen, 1959), ja Toivelauluja (1961). Yleisöä vetivät paremmin Matti Kassilan Komisario Palmu -elokuvat Kaasua, komisario Palmu (1961) ja Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962).

Yhteiskunnallinen murros vaikutti elokuvien aiheisiin. Sotavuosien lapset ja suuret ikäluokat alkoivat aikuistua. Osa heistä kyseenalaisti vanhempiensa maailmankuvan. Mikko Niskasen ohjaamasta nuoren nelikon telttaretkeä kuvaavasta Käpy selän alla -elokuvasta (1966) tuli suurmenestys, joka koettiin sukupolvikuvaukseksi.

Myös  Pertti ”Spede” Pasasen elokuvaura alkoi 1960-luvulla. Pasanen oli jo radiosta ja tv:stä tuttu koomikko. Hänen ensimmäinen itsenäinen tuotantonsa oli Jukka Virtasen ohjaama Pähkähullu Suomi (1967). Pasasen 1970-luvulta lähtien tuottamien Uuno Turhapuro -elokuvien nimihahmo on antanut elitismiä vieroksuville suomalaisuuden tulkinnoille.

Taloudellisesti 1960-luku oli suomalaiselle elokuvalle ja elokuvateattereille huono. Television näkyvyys laajeni kattamaan lähes koko Suomen vuosikymmenen puolivälissä, mikä vaikutti elokuvakäyntien määrään. Lähiörakentamisen seurauksena kaupunkien keskustat tyhjenivät, eikä lähiöihin rakennettujuurikaan elokuvateattereita. Suomalainen elokuvatuotanto muuttui liiketoimintana pääosin kannattamattomaksi.  Julkisesta tuesta tuli osa kotimaista elokuvatuotantoa, kun Suomen elokuvasäätiö perustettiin vuonna 1969.

Suomessa valmistui 1960-luvulla 114 pitkää elokuvaa. Niistä katsotuin oli Edvin Laineen Täällä Pohjantähden alla (1968), joka sai ensi-iltakierroksellaan yli miljoona. Mikko Niskasen Käpy selän alla keräsi noin 700 000 katsojaa. Suosittuja olivat myös Spede-elokuvat Noin 7 veljestä (1968), Pähkähullu Suomi (1967), Millipilleri (1966) ja Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut (1969).

Kotimaisten elokuvien määrä väheni edelleen 1970-luvulla, jolloin tehtiin 80 pitkää kotimaista elokuvaa. Vuonna 1974 ensi-iltansa sai vain kaksi elokuvaa. Katsotuimpia elokuvia olivat Rauni Mollbergin ohjaama Maa on syntinen laulu (1973) 709 000 ja Ere Kokkosen Uuno Turhapuro (1973) 613 000. Vuonna 1970 valmistui Mikko Niskasen televisiosarja Kahdeksan surmanluotia. Tositapahtumiin perustuva elokuva esitettiin lyhennettynä myös teattereissa. Niskasen väkevä kuvaus liittyi kiinteästi maaseudun pientilavaltaisen elämänmuodon katoamiseen.

Television ja nuorisokulttuurin nousun vuodet

Television näkyvyysalue ja katsojamäärä kasvoivat 1960-luvulla nopeasti, mikä tarjosi musiikintekijöille uuden näkyvän foorumin.  Televisioesiintymiset toivat julkisuutta, joka sai yleisön lähtemään tanssipaikoille katsomaan TV-artistia. Myös televisio-ohjelmista tuli nopeasti osa populaarikulttuuria. Etenkin yhdysvaltalainen tv-viihde antoi vaikutteita suomalaiseen tv-ohjelmistoon.

Nuorisokulttuurin nousu näkyi nuorille suunnattujen lehtien sisällössä. Vuonna 1961 perustettu Suosikki muuttui Isto Lysmän 1963 alkaneella päätoimittajakaudella nuoria kosiskelevaksi julkaisuksi.  Musiikkijuttujen osuus väheni ja päälinjan muodostivat popmaailman ilmiöistä, ihmisistä, vaatteista ja tapahtumista kertovat jutut.

Ilmapiirin muutoksesta protestihenkiseksi ja vallitsevat arvot kyseenalaistavaksi kertoivat myös äänilevyjen myyntitilastot. Viinanjuontia ja seksiä käsitelleet iskelmät saavuttivat suuren suosion 1966 – ja herättivät suurta paheksuntaa vanhempien ja vakavamielisempien kansalaisten parissa. Listoille nousi muun muassa Irwin Goodman kappaleellaan Ei tippa tapa.

Käännösiskelmän kultakausi

Suosittuja olivat myös kansainvälisistä menestyskappaleista tehdyt suomenkieliset versiot. Etenkin Beatlesin tuotannosta valmistui 1960-luvulla lukuisia suomalaisia tulkintoja. Kömpelötkin suomalaisversiot löysivät kuulijakuntansa, sillä suurimman osan suomalaisten englannintaito oli vielä 1960-luvulla olematon. Lisäksi musiikkia kuunneltiin teknisesti vaatimattomilla laitteilla, joilla heikohko suomalaisversio kuulosti liki samalta kuin Beatlesin alkuperäisesitys.

Populaarimusiikin suosio kasvoi 1970-luvulla. Äänitteiden myyntimäärät nousivat 1970-luvun kuluessa liki kuusinkertaisiksi (1,4 miljoonaa à 8,0 miljoonaa). Yhtenä syynä oli Philips-konsernin kehittelemä C-kasetti. Suomessa kasettien osuus äänitemarkkinoista lähenteli 1970-luvun puolivälissä kuuttakymmentä prosenttia. C-kasetit mahdollistivat myös helpot kotiäänitykset. Vuonna 1979 tyhjiä kasetteja myytiin seitsemän miljoonaa kappaletta. Joka toisesta taloudessa oli kasettinauhuri, levysoitin löytyi joka kolmannesta kodista.

Suosittuja 1970-luvun äänitteitä olivat esimerkiksi Finnhits-kokoelmalevyt, joita ilmestyi vuosina 1975–1979 kymmenen. Kokoelmat koostuivat aikansa suurimmista hiteistä.

Suomenkielinen rock sai vahvan jalansijan 1970-luvulla. Suomi-rockin tekijät ja yleisö kuuluivat suuriin ikäluokkiin, joita perinteinen iskelmä- ja pop-tarjonta ei tyydyttänyt. Nuorisokulttuurin muutoksesta kertoi punkin tulo Suomeen 1970-luvun lopulla. Samaan aikaan myös rockabilly löysi laajan nuorisoyleisön.

Elokuvien määrä kasvoi 1980–1990-luvulla – yleisö pitkään haussa

Suomalaisten elokuvatuotantojen määrä kääntyi kasvuun 1980-luvulla, jonka aikana ensi-iltansa sai 158 elokuvaa. Katsojaluvut kuitenkin pienentyivät.

Uransa aloittivat 1980-luvulla muuan muassa veljekset Aki ja Mika Kaurismäki. He löysivät kulttiyleisön Suomessa ja saivat myös kansainvälistä huomiota. Etenkin Aki Kaurismäki saavutti mainetta elokuvillaan Varjoja paratiisissa (1986), Ariel (1988) ja Tulitikkutehtaan tyttö (1990).

Katsotuimpia elokuvia olivat 1980-luvulla Ere Kokkosen Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984) 753 000 ja Pekka Parikan Talvisota (1989) 629 000.

1990-luvulla suomalaisen elokuvien osuus yleisömäärästä laski toistaiseksi alhaisimmalle tasolleen. Vuonna 1994 kotimaisten elokuvan katsojaosuus oli vain neljä prosenttia elokuvakäynneistä. Elokuvia valmistui 1990-luvulla kuitenkin paljon – 178.

Aki Kaurismäen asema kansainvälisesti tunnustettuna ohjaajana vahvistui. Työttömyyteen ja 1990-luvun lamaan kiinnittyvä Kauas pilvet karkaavat (1996) toi menestystä sekä kotimaassa että kansainvälisesti. Elokuva myytiin yli 20 maahan, ja se keräsi yli puoli miljoonaa katsojaa kansainvälisesti.

Suomalainen elokuva etsi 1990-luvun lopulla aiheita kansallisesta perinteestä ja historiasta. Toiseen maailmansotaan palautuivat muun muassa Taru Mäkelän Lotat (1995) ja Pikkusisar (Bueno Pictures Oy, 1999) sekä Olli Saarelan Lunastus (1997) ja Rukajärven tie (1999). Markku Pölönen kuvasi nostalgisesti ja humoristisesti maaseutua elokuvissaan Onnen maa (1993) ja Kivenpyörittäjän kylä, joka perustuu Heikki Turusen romaaniin. Tamperelaisen Kummeli-ryhmän televisiosarjassa tunnetuksi tekemä sketsiviihde löysi laajan yleisön myös elokuvissa Kummeli Stories (1995) ja Kummeli Kultakuume (1997).

Vuosikymmenen lopulla alkoi suomalaisen elokuvan uusi nousu. Silti 1990-luvun tuotannoista vain 15 elokuvaa sai yli 100 000 katsojaa. Vuonna 1999 elokuvakäyntien määrä nousi yli seitsemään miljoonaan rajan ensi kertaa kymmeneen vuoteen. Lisäksi kotimaisten elokuvien katsojaosuus nousi peräti 25 prosenttiin. Rukajärven tie sai katsomoihin koko vuosikymmenen suurimman yleisön, 430 000 katsojaa.

Paikallisradiot muuttivat musiikkitarjontaa

Suomalainen radio- ja televisiotoiminnan monopoliaikakausi päättyi 1980-luvun puolivälissä. Ensimmäiset paikallisradiot aloittivat toimintansa 1985 ja Kolmoskanavan televisiolähetykset alkoivat seuraavana vuonna. Populaarikulttuurin aseman vahvistumisesta kertoi osaltaan se, että porilaisen suosikkiyhtyeen Dingon hajoaminen uutisoitiin YLE:n pääuutislähetyksessä. YLE lisäsi vastavetona paikallisradioille populaarimusiikin tarjontaa etenkin vuodesta 1990 lähtien, jolloin se perusti kanavauudistuksessaan Radio Suomen ja nuorille suunnatun Radio Mafian.

Paikallisradioiden toiminnassa korostui 1990-luvulla kilpailu ostovoimaisesta nuorisosta ja aikuisyleisöstä. Tämä johti musiikkitarjonnan yhdenmukaistumiseen. Valtakunnallinen mainosradio Nova aloitti toimintansa 1997. Levy-yhtiöt tarvitsivat muuttuneessa tilanteessa artisteja, jotka sopivat mahdollisimman monille kanaville.

Samaan aikaan nuoriso kehitti erilaisia rockin ja popin alakulttuureja. Etenkin raskaan rokin ja englanninkielisen musiikin nousu vauhdittui. Kansainväliseen menestykseen ovat yltäneet muun muassa Kiteeltä lähtöisin oleva, melodista heavy metal -musiikkia esittävä Nightwish-yhtye ja Ville Valon H. I. M. -yhtye. Suomen ensimmäisen ja ainoan Eurovision laulukilpailun on saavuttanut 2006 Lordi (Tomi Putaansuu) kappaleellaan Hard rock Hallelujah! Kansainvälistymisestä huolimatta suomalainen populaarimusiikki on kuitenkin edelleen leimallisesti kansallista, mistä yhtenä uusimpana ilmiönä on suomenkielisen rap-musiikin laaja tarjonta.

Äänitystekniikan halventuminen on mahdollistanut 1990-luvulta lähtien entistä useammille muusikoille hyvätasoisten äänitteiden tuottamisen. CD-levyjen myynti ohitti 1992 LP-myynnin. Kokonaisuudessaan äänitteiden myynti romahti 1990-luvulla. Luvattomasta kopioinnista Suomessa vakava ongelma, kun CD-levyjä kopioivat laitteet yleistyivät. Piraattiäänitteitä ostettiin paljon myös Viipurista ja Tallinnasta.

Suomalaisella elokuvalla vankka yleisöpohja

Suomalaisen elokuvan asema on vahvistunut 2000- ja 2010-luvuilla. Ensi-illan sai 2000-luvulla 169 pitkää kotimaista elokuvaa. Aleksi Mäkelän Pahat pojat (2003) keräsi 615 000 katsojaa. Kansainvälisesti tunnetuimman suomalaisohjaajan Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä (Sputnik Oy, 2002) palkittiin Cannesin elokuvafestivaaleilla. Se oli ehdolla myös parhaan ei-englanninkielisen elokuvan Oscar-palkinnon saajaksi. Elokuva näki maailmalla yli kaksi miljoonaa katsojaa.

Kotimaisen elokuvan katsojaosuus nousi 2000-luvulla keskimäärin 18 prosenttiin vuodessa. Luku on kansainvälisesti korkea. Nousun yhtenä syynä oli ohjaajien ja tuottajien muuttunut suhtautuminen. He eivät enää vieroksuneet markkinointia, tuotteistamista, sponsorointia ja tuotesijoittelua. Kotimaisen elokuvan asema on säilynyt vahvana myös 2010-luvulla.

Aku Louhimiehen uusi filmatisointi Väinö Linnan romaanin Tuntematon sotilas pohjalta on kerännyt joulukuun alkuun 2017 mennessä 714 664 katsojaa. Määrä on noin kolmannes Edvin Laineen 1955 valmistuneen elokuvan ensimmäisen vuoden aikana keräämästä yleisöstä. Louhimiehen tulkinta on katsotuin suomalaiselokuva yli 30 vuoteen. Uuno Turhapuro armeijan leivissä saavutti 750 000 katsojaa 1984.

Lähteet:

Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet. 

Populaarimusiikin museo. Vuosikymmenet. 

Linkit:

Henry Bacon, Miksi pienikin maa tarvitsee elokuvakulttuurin? 

Stiipeli staapeli stom pom pom. Pasi Jääskeläinen laulaa säestäjänään Oskar Merikanto. Levytysvuosi on 1906. 

Tiina Männistö-Funk. Itse tehty moderni. Gramofoni, polkupyörä ja valokuvaus suomalaisten elämässä 1880-luvulta 1940-luvulle. Turun yliopiston julkaisuja. Annales Universitatis Turkuensis. Sarja – ser. c osa – tom. 380 Scripta Lingua Fennica Edita.

Kirjallisuutta

Pekka Gronow. 2013. 78 kierrosta minuutissa: Äänilevyn historia 1887–1960. Helsinki: Suomen Jazz & Pop Arkisto.

Kerkko Hakulinen & Pentti Yli-Jokipii. 2007. Tanssilavakirja: Tanssista, lavoista ja lavojen tansseista. Helsinki: AtlasArt.

Jari Muikku. 2001. Musiikkia kaikkiruokaisille. Suomalaisen populaarimusiikin äänitetuotanto 1945–1990. Helsinki: Gaudeamus.

Marja Ylönen: Pilahistoria: Suomi poliittisissa pilapiirroksissa 1800-luvulta 2000-luvulle. Helsinki: SKS.