Kuukausi: maaliskuu 2017

Helsingin venäläiset varuskuntarakennukset 1917 ja suomalainen varuskunta 1918

Posted on by hannaahlavuo

Venäjän valtio rakennutti Helsinkiin ja hankki kaupungista kymmeniä kohteita varuskunnan tarpeisiin etenkin vuodesta 1819 alkaen. Rakentaminen ja hankinnat jatkuivat käytännössä talveen 1918 asti. Helsingin varuskunnan sotilaskohteista suurin osa siirtyi sellaisenaan venäläisiltä Suomen armeijalle. Jossain tapauksissa siirtoa edelsi lyhyt punakaartilaisjakso tai saksalaiskausi.

Vuosina 1917–1918 Venäjän armeijan käytössä oli kantakaupungin alueella yhteensä noin 30 erilaista sotilaskohdetta – esikuntia, päävartio, kasarmialueita, kasarmeja, sotilassairaaloita, kerhoja, asuintaloja ja tukikohtia. Pelkästään kasarmialueilla saattoi olla kymmeniä erilaisia rakennuksia, joten rakennusten kokonaismäärän voi sanoa olleen yli sata. Sotilaat osallistuivat lisäksi eri tavoin mukana noin kymmen muun lähinnä valtiollisen paikan päivittäistoimintoihin.

Helsinkiin oli sijoitettu 1910-luvun alkupuolelta noin 25 000 sotilasta. Kaupungin kaikki suuret kasarmialueet olivat täynnä. Ensimmäisen maailmansodan alkaessa elokuussa 1914 kaupungissa oli 22. Armeijakunta ja osa siihen kuuluneista joukko-osastoista. Noin kuukautta myöhemmin Venäjällä suoritetun liikekannallepanon jälkeen tämä pitkään Helsingissä ollut armeijakunta korvattiin 42. Armeijakunnalla. Vuoden 1917 alussa varuskunnan pääosan muodosti 128. Jalkaväkidivisioona.

Venäläiset joukot alkoivat poistua Helsingistä ja muualta Suomesta vuoden 1918 alussa. Sotilaita lähti kuukausittain jopa tuhansia, ja käytännössä Helsingin viimeiset venäläiset joukot poistuivat vain päivää ennen Saksan Itämeren divisioonan hyökkäystä 12. huhtikuuta. Punakaartilaiset muuttivat tyhjentyneisiin kasarmeihin huhtikuun alussa.

Päävartio ympäristöineen

Mariankadun alussa sijaitsevat Helsingin päävartio ja Keisarillisen palatsin talousrakennus. Päävartiossa kaupunginvahdissa oli vuorokauden kerrallaan yleensä varuskunnan jalkaväkijoukon asettama vartio-osasto. Venäläisten lähdettyä punakaartilaiset perustivat päävartioon yhden keskeisimmistä tukikohdistaan.

Päävartio siirtyi Saksan Itämeren divisioonan hallintaan 12.4.1918 taisteluiden jälkeen. Myöhemmin samana vuonna se siirtyi suomalaisten komentoon, ja siitä tuli Helsingin garnisoonin keskeisin vartiopaikka. Päävartion kanssa samassa korttelissa olevassa Keisarillisen palatsin talousrakennuksessa oli palatsin tukitoimintoja, kuten talleja, varastoja ja asuntoja. Talousrakennuksen tehtävät säilyivät ennallaan vuonna 1918, kun se siirtyi Suomen valtion hallintaan.

Päävartion naapurissa Mariankadun toisella puolella on Keisarillinen palatsi. Se muutettiin 1. maailmansodan alussa 200-paikkaiseksi tilapäiseksi sotasairaalaksi. Vuonna 1917 rakennuksen otti käyttöönsä Venäjän vallankumouksellisen sotilas- ja työläisneuvoston esikunta. Vapaussodan loppuvaiheissa vuonna 1918 siellä toimi saksalaisten ja suomalaisten joukkojen esikunta.

Uspenskin katedraali oli venäläisperäisten sotilaskirkko ainakin maaliskuun 1917 vallankumoukseen asti, jolloin kirkkoparaatit kulkivat sinne pyhäpäivisin ja keisarillisina juhlapäivinä. Tämän jälkeen sen merkitys varuskunnalle väheni ja loppui.

Merikasarmi

Merikasarmi oli Venäjän meriväen käytössä vuodesta 1832. Sieltä poistuivat käytännössä kaupungin viimeiset venäläiset joukot 11.4.1918, eli vain päivää ennen saksalaisten hyökkäystä Helsinkiin. Merikasarmi oli suunniteltu alun perin noin tuhannelle sotilaalle, mutta ensimmäisen maailmansodan aikana joukkoja oli todennäköisesti huomattavasti enemmän.

Merikasarmin yhteydessä sijaitsi Viaporin sotasatamaan kuuluva Katajanokan sotasatama, jossa sekä läheisellä Kruunuvuorenselällä venäläiset sota-alukset talvehtivat keväällä 1918 ennen lähtöään kaupungista. Helsingin valtauksen aikana 12.–14.4.1918 Saksan Itämeren laivaston alukset kiinnittyivät sotasatamaan. Merikasarmi ja sotasatama siirtyivät Suomen merivoimien käyttöön vuonna 1918.

Merikasarmin naapurissa Linnankadulla sijainneessa Helsingin lääninvankilassa oli oma osasto meriväen sotilaille. Varuskunnan joukot osallistuivat vankilan ulkoalueen vartiointiin sekä vankien kuljettamiseen. Suomen armeijalla ei enää ollut vastaavaa roolia vankien vartioinnissa.

Lääninvankilaa vastapäätä Linnankadulla sijaitsi kaksikerroksinen punatiilinen Venäjän sotaväen virkailijoiden ja työntekijöiden asuintalo. Rakennus jäi vuonna 1918 Suomen armeijan käyttöön palvellen muun muassa merikadettien koulutuspaikka. Tältä ajalta periytyy sen nimi Merikadettikoulu. Samassa pihapiirissä Puolipäivänkadulla oli Lutikkalinnana tunnettu venäläisen sotilaspäällystön asuintalo. Se oli tyhjillään huhtikuussa 1918, kun saksalaiset ja suojeluskuntalaiset saivat Helsingin hallintaansa. Rakennusta käytettiin vuonna 1918 kiinniotettujen punakaartilaisten sijoituspaikkana ja sitten se palasi puolustushallinnon asuinkäyttöön.

Lähellä sotasatamaa Laivastokadulla oli Venäjän meriväen upseerikasino. Vuonna 1917 sen ottivat hallintaansa vallankumoukselliset matruusit ja punakaartilaisille kasino siirtyi 1918. Helsingin valtauksen jälkeen rakennusta käytti Saksan Itämeren divisioona. Kenraali C. G. Mannerheim luovutti kasinon Suomen upseeriston kerhorakennukseksi vuonna 1919.

Uudenmaan kasarmi

Pohjoisrannassa on alun perin suomalaiselle joukko-osastolle rakennettu Uudenmaan kasarmi. Tämä noin 500 sotilaalle tarkoitettu rakennus oli vuosina 1902–1918 venäläisten joukko-osastojen käytössä, vuonna 1917 sinne oli sijoitettuna 1. Suomenmaalainen tarkk’ampujaprikaati. Venäläisten lähdettyä keväällä 1918 ja Helsingin valtauksen jälkeen kasarmi oli hetken tyhjillään, kunnes sinne sijoitettiin Suomen Valkoisen Kaartin Rykmentin osia.

Liisankadun, Mariankadun ja Maneesikadun välisessä korttelissa sijaitsevat upseerikerho, upseerikasarmi, aliupseerikasarmi ja verstas sekä paja. Nämä olivat vuosina 1917–1918 ainakin pääosin alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan todennäköisesti Uudenmaan kasarmilla olleella suomenmaalaisella prikaatilla. Vuoden 1918 kuluessa rakennuksiin muutti Suomen armeijan yliesikunta.

Maneesikadulla aliupseerikasarmia vastapäätä on Santarmimaneesi. Se toimi vuoteen 1918 asti Uudenmaan kasarmilla olleen joukon varastona ja tämän jälkeen Suomen puolustushallinnon varasto- ja toimistorakennuksena.

Uudenmaan kasarmia vastapäätä Liisanpuiston eteläreunalla on kaksi Venäjän armeijan henkilökunnalle valmistunutta asuintaloa. Pohjoisrannan ja Maneesikadun kulmassa on Kenraalitalo, joka oli varattu upseereille. Naapuritalo Maneesikadulla oli sotilaiden asuintalo. Vuonna 1918 molemmat rakennukset pysyivät asuinkäytössä. Näistä ainakin Maneesikadun talossa asui myös saksalaisia sotilaita ennen sen siirtymistä mm. Suojeluskuntien käyttöön.

Siltavuori ja Unioninkatu

Kruununhaassa Siltavuoren rannassa sijaitsi Provianttimakasiini ja sen vieressä pieni punatiilinen upseerien asuintalo. Makasiini toimi Venäjän sotaväen muonavarastona. Samaan tarkoitukseen sitä käytti myös Suomen armeija. Tämän lisäksi sotaväen varastoja oli ainakin Seurasaarentiellä, Munkkiniemessä ja Pasilassa.

Unioninkadulla toimi vuodesta 1832 alkaen korttelin kokoinen venäläinen sotilassairaala. Vuonna 1918 se oli kaupunkilaisille vieras, sillä 1905 tapahtuneen suomalaisen sotaväen lakkauttamisen jälkeen paikka oli suomalaisilta suljettua aluetta. Rakennukset otettiin venäläisten sotilaiden poistuttua kunnallinen sairaalan käyttöön.

Senaatintorilla yliopiston ja Senaatin mahdollisten tulipalojen sammutustehtävät kuuluivat osaltaan sotaväestä muodostetuille tulipalokomennuskunnille. Nikolainkirkko (Tuomiokirkko) ja Senaatintori olivat paraatien, voimannäyttöjen ja 1900-luvun alussa venäläistämistä vastustaneiden mielenosoitusten näyttämöitä.

Smolna ja Kasarmintori

Eteläesplanadin ja Fabianinkadun kulmassa on vuonna 1918 punakaartilailta Smolna-nimen saanut rakennus, joka toimi heidän päämajanaan. Tätä ennen rakennus oli vuodet 1837–1917 kenraalikuvernöörin virka-asunto.

Smolna oli lyhyen aikaa Saksan Itämeren divisioonan esikuntarakennuksena, minkä jälkeen se toimi vuosina 1918–1919 valtionhoitaja, kenraali C. G. Mannerheimin virka-asuntona. Vain yhden rakennuksen päässä Eteläesplanadilla Apollon talossa toimi venäläisten matruusien kerho. Suomen itsenäistyttyä rakennukseen muutti sotaministeriö.

Kasarmintorin laidalla on vuosina 1905–1918 venäläisen jalkaväen käytössä ollut Kaartin kasarmi. Sinne sijoitetusta tai sijoitetuista joukoista tiedetään vähän, mutta ainakin vuonna 1917 siellä oli Jalkaväkirykmenttien 428 ja 509 esikunnat ja yhteensä yhdeksän komppaniaa. Ensimmäisen maailmansodan aikana kasarmialueelle majoittui 1 500–2 000 sotilasta.

Punakaartilaiset majoittuivat kasarmille huhtikuussa 1918. Helsingin valtauksen jälkeen se oli hetken aikaa saksalaisten käytössä ja samanaikaisesti sinne sijoitettiin yhä enemmän suomalaisia joukkoja. Suomen Valkoisen Kaartin Rykmentti perustettiin 16.5.1918 ja se sijoitettiin suurimmalta osin Kaartin kasarmille. Kenraali Mannerheimin perustamasta joukko-osastosta tuli Helsingin keskeisin varuskuntajoukko talvisotaan asti.

Helsingin kaupungin vuoteen 1927 asti omistama Kaartin maneesi on Kaartin kasarmin naapurissa. Se toimi autonomian aikana ratsastushallina ja siellä järjestettiin näyttelyitä, mutta se oli myös sotaväen paraati- ja juhlapaikka. Suomen Valkoisen Kaartin Rykmentti ja Suomen armeija käyttivät maneesia, samoin kuin venäläiset joukot aikanaan.

Kaivopuistossa sijaitseva roomalaiskatolinen Pyhän Henrikin kirkko toimi varuskunnan alaisena. Kirkko palveli erityisesti Venäjän armeijan puolalaisia sotilaita, joita oli enimmillään jopa 2 000 varuskunnan eri joukko-osastoissa.

Ohrana ja santarmit

Korkeavuorenkadun ja Punanotkonkadun kulmassa on Ohranantalo. Siinä sijaitsi vuoteen 1918 Ohranan eli Venäjän salaisen poliisin Suomen päämaja ja Santarmihallinto (turvallisuuspalvelu) sekä upseerien ja santarmien asuntoja. Talossa olleiden ohranalaisten ja santarmien määrää ei tiedetä tarkasti, mutta yli 200 asukkaalle suunnitellussa rakennuksessa heitä on ollut vähintään joitain kymmeniä. Punakaartilaiset käyttivät taloa vuonna 1918, minkä jälkeen se siirtyi Suomen armeijalle.

Autonomian aikana Spalernaja -kutsumanimen saanut rakennus sijaitsee Ratakadun ja Fredrikinkadun kulmassa. Talossa asui santarmeja ja upseereita. Bulevardilla Albertinkadun kulmassa oli ylemmissä kerroksissa asuntoja ja alemmissa kerroksissa toimivat ensimmäisen maailmansodan aikana Venäjän Itämeren laivaston vakoiluosasto, santarmit sekä insinöörikomennuskunta.

Samassa talossa oli vielä ainakin vuonna 1914 sotilaspiirin päällikön virka-asunto. Vuonna 1918 rakennuksessa toimi venäläisestä omaisuudesta Suomessa huolehtinut Likvidointikomissio. Venäläisten poistuttua sinne muuttivat lyhyeksi aikaa Etsivä Keskuspoliisi ja Suojeluskunnat.

Kaartin lasaretti ja muita sotilassairaaloita

Hietalahdentorin tuntumassa Lönnrotinkadulla ja siihen liittyvässä korttelissa on Kaartin lasaretti. Suomen kaartin sairaalaksi valmistunut paikka palveli Helsingin venäläistä varuskuntaa sotilassairaalana vuoteen 1918 asti. Se tunnettiin nimellä Andrein sotilassairaala, jossa oli noin sata potilaspaikkaa. Vapaussodan jälkeen siellä aloitti toimintansa Suomen armeijan Sotilassairaala I eli Tilkka, joka toimi myös lääkintämiesten koulutuspaikkana.

Muutaman korttelin päässä Kaartin lasaretista sijaitsee ensimmäisen maailmansodan aikana tilapäisenä sotasairaalana toiminut Marian sairaala, jossa oli 100 vuodepaikkaa sotilaille. Helsingin vielä keskeneräisen rautatieaseman valmis asemahalli toimi tilapäisenä sotasairaalana sodan aikana ollen suurin sotasairaala 900 potilaspaikallaan.

Venäläisten sotilaiden poistuttua kaupungista Marian sairaala palasi kokonaisuudessaan yleiseksi sairaalaksi ja rautatieaseman rakentaminen jatkui. Helsingissä oli ensimmäisen maailmansodan aikana 17 sotasairaalaa ja lisäksi puolenkymmentä muuta pienempää hoitopaikkaa, joissa oli yhteensä vähintään 3 000 potilaspaikkaa.

Turun kasarmi ympäristöineen

Heikinkadulla, nykyisellä Mannerheimintiellä, sijaitsi Kampin tunnetuin ja suurin sotilaskohde – Turun kasarmi. Se tunnettiin myös nimillä Kampin kasarmi tai Venäläinen kasarmi. Autonomian aikana kasarmille oli sijoitettuna vain venäläisiä joukko-osastoja, viimeisimpänä mm. eri aselajien Suomenmaalaisia joukkoja. Näiden joukkojen tarkka määrä ei ole tiedossa, mutta kaupungin suurin kasarmialue mahdollisti tuhansien sotilaiden majoittamisen.

Turun kasarmilla noin 400 punakaartilaista yritti 12.4.1918 pysäyttää Saksan Itämeren divisioonan hyökkäystä Helsingin keskustaan. Taisteluiden kuluessa saksalaiset sytyttivät Heikinkadun varrella olleen kasarmin päärakennuksen ja Simonkadun puoleisen siipirakennuksen tuleen, mikä vauhditti punakaartilaisten antautumista ja pakenemista lähistön muihin rakennuksiin. Taistelut eivät vaurioittaneet merkittävästi muita rakennuksia ja paikasta tuli vuonna 1918 keskeinen kasarmialue useille Suomen armeijan joukko-osastoille sekä Suojeluskunnille.

Turun kasarmin naapurissa Annankadun ja Kansakoulunkadun kulman koulurakennus palveli vuodet 1917–1918 venäläisen 510. Volhovin jääkärirykmentin neljän komppanian kasarmina. Venäläisten joukkojen lähdettyä rakennus palasi kouluksi. Edellä mainitun ohella useat muutkin koulut toimivat ensimmäisen maailmansodan aikana venäläisten joukkojen kasarmeina. Sotilaita majoitettiin myös vähän kauemmaksi kuten Malmille, Pasilaan, Pitäjänmäelle, Oulunkylään, Tikkurilaan ja Espooseen.

Heikinkadulla entisessä kaasutehtaan konttorissa toimi maaväen esikunta, ja kadun Bulevardin puoleisessa päässä Uuden Suomen talossa oli venäläinen kadettikoulu. Turun kasarmin naapuriin Nikolajeffin autotaloon oli sijoitettu ammustehdas. Autotalon takana Pohjoisen Rautatienkadun varrella oli Aleksanterin gimnaasi, jossa järjestettiin osa matruusien yliopiston luennoista vuonna 1917. Rakennuksessa alkoi toimia 1918 Suomen armeijan Sotalääkintäkoulu ja Kadettikoulu vuotta myöhemmin.

Turun kasarmin edustalta alkaneen Läntisen viertotien (nykyään Mannerheimintie) itäpuolella oli Töölön kasarmi. Siellä toimi Töölön sotilassairaala, ja sinne oli sijoitettu myös Erillisen Orenburgin kasakkaosaston kaksi sotniaa (komppaniaa). Suomen armeija ei tarvinnut kasarmialuetta vapaussodan jälkeen, joten se siirtyi Helsingin kaupungin hallintaan.

Helsingin kantakaupungin ulkopuolella oli Hermannin lentosatama, jota Venäjän armeija käytti lentokoneidensa tukikohtana. Tämän jälkeen siitä tuli lyhyeksi aikaa Suomen Ilmailuvoimien tukikohta.

Samalla suunnalla Sörnäisten rantatien varrella oli myös alun perin tehtaaksi rakennettu, mutta vuosina 1910–1917 Suvilahden kasarmina toiminut talo. Sinne tiedetään sijoitetun ainakin kolme tarkk’ampujakomppaniaa, yhteensä noin 600 sotilasta. Suomen armeijalla ei ollut tälle kasarmille käyttöä.

Majuri Marko Maaluoto

Helsingin varuskunnan komendantti 2008–2013

Artikkelin keskeisimmät lähteet:

Helsingin kaupunginmuseo (kuvat ja kartat); Kansallisarkisto (Helsingin garnisoonin ja varuskunnan päiväkäskyt, Suomen kaartin päiväkäskyt, Venäläisen sotaväen asiakirjaluettelot, asemakaavat sekä Unholan aitta 13, 18, 27 ja 41); Marko Maaluoto (kuvat, rakennushistorialliset selvitykset); Puolustusvoimat (kartat); Sotamuseo (kuvat). Helsingin sota- ja rakennushistoriaa käsittelevä kirjallisuus.

Venäjän väliaikainen hallitus tunnusti Puolan

Posted on by hannaahlavuo

Venäjän väliaikainen hallitus antoi 30. maaliskuuta julistuksen, jossa se tunnusti Puolan riippumattomuuden.

Julistuksella ei ollut välitöntä merkitystä, sillä Puola oli kokonaan keskusvaltojen miehittämä. Sen vertauskuvallinen arvo oli kuitenkin suuri. Väliaikainen hallitus sanoutui julistuksella irti keisarivallan sortopolitiikasta ja korosti omaa demokraattisuuttaan.[i]

”Vanha hallitus on antanut teille petollisia lupauksia, jotka se olisi voinut, mutta ei ole tahtonut täyttää. Keskusvallat ovat käyttäneet hyväkseen sen erehdyksiä vallatakseen ja hävittääkseen teidän maanne. Yksinomaan voidakseen taistella Venäjää ja sen liittolaisia vastaan ovat ne antaneet teille näennäiset valtiolliset oikeudet eikä edes koko Puolan kansalle, vaan ainoastaan vihollisen väliaikaisesti valtaamalle Puolan osalle. Tällä lunnaita he tahtoivat ostaa kansan veren, kansan, joka ei milloinkaan tule taistelemaan despotismin säilyttämisen puolesta.”

Yhtenä syynä julistuksen antamiseen oli puolalaisten sotilaiden suuri määrä. Maaliskuun vallankumouksen aikaan Venäjän armeijan riveissä oli 500 000 puolalaista, joista 20 000 oli upseereita ja 119 kenraaleita. Puolaisista alettiin muodostaa kansallisia yksiköitä kesällä 1917. [ii]

Vastatoimi keskusvaltojen julistukselle

Julistus oli vastatoimi keskusvaltojen toimille. Saksa ja Itävalta olivat marraskuussa 1916 antaneet julistuksen, jonka mukaan niiden valtaamista alueista muodostetaan Puolan kuningaskunta. Valtakunnan rajat oli tarkoitus määritellä julistuksen mukaan tulevaisuudessa. Ympärysvallat kiirehtivät mitätöimään julistuksen sillä perusteella, että se oli annettu ”keskellä sotaa, jonka päättymistä kukaan vielä ei voi tietää”.

Venäjän keisarivalta oli aluksi pitänyt muita vastatoimia tarpeettomana. Se vetosi Venäjän armeijan ylipäällikön, suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin 14.8.1914 allekirjoittamaan julistukseen puolalaisille, jossa ”luvattiin yhdistää Venäjään, Saksaan ja Itävaltaan kuuluvat puolalaiset alueet ja luoda niistä uskonnolta, kieleltä ja itsehallinnolta vapaa Puola, joka kuitenkin tulisi kuulumaan Venäjän tsaarin valtikan alle”.  Vuoden 1917 alussa linja alkoi vähitellen muuttua, mutta keisarikunta ei ehtinyt ryhtyä mihinkään toimiin ennen maaliskuun vallankumousta.

Keskusvaltojen yhtenä tavoitteena oli ollut saada täydennettyä kutistuvaansa miesvoimaa muodostamalla Puolan oma armeija. Nämä pyrkimykset eivät kuitenkaan onnistuneet. Julistus suuntaasi kuitenkin osaltaan maailmansotaa seuranneesta rauhasta käytäviä keskusteluja, ja nosti eri imperiumeihin kuuluvien kansojen itsemääräämisoikeuden esille entistä selvemmin.

Vaikutus Suomessa

Suomessa julistus herätti huomiota, sillä Puolan aseman muuttuminen sai pohtimaan Suomen tilannetta uudesta näkökulmasta. Uusi Suometar oli jo marraskuussa 1916 kytkenyt keskusvaltojen suorittaman Puolan kuningaskunnan ”perustamisen” Suomen historiaan. Suomi oli lehden mukaan julistettu valtioksi ”vielä sodan kestäessä” 1809.[iii]

Väliaikaisen hallituksen antama Puolan itsenäisyyden tunnustus sai autonomian palauttaneen maaliskuun manifestin näyttämään sisällöltään vaatimattomalta. Siten Puolan tilanteen muuttuminen vahvisti osaltaan täyteen valtiolliseen itsenäisyyteen tähtäävää ajattelua Suomessa.

Linkki:

Piotjr Zlanta, Poland. International Encyclopedia of the First World War. 

Lähteitä:

[i] Uusi Suometar 31.3.1917, lisälehti.

[ii] Pavel Brudek, Polish National Units in Russia, http://encyclopedia.1914-1918-online.net/article/polish_national_units_in_russia

[iii] Uusi Suometar 12.11.1916.

Helsinkiin saapui 29. maaliskuuta kaksi vuoden 1917 keskeistä hahmoa: Svinhufvud ja Kerenski

Posted on by hannaahlavuo

Helsingin rautatieasemalla koettiin 29.3.1917 poikkeuksellinen päivä. Juna toi runsaan puolentoista tunnin sisällä Pietarista kaksi vuoden 1917 keskeistä toimijaa. P. E. Svinhufvud palasi Siperian-karkotuksestaan, ja Venäjän väliaikaisen hallituksen oikeusministeri Aleksander Kerenski tuli pikavierailulle Helsinkiin. Molemmat tulijat saivat haltioituneen vastaanoton.

Miehet olivat tavanneet toisensa Pietarissa kaksi päivää aikaisemmin. Kerenski oli ottanut Svinhufvudin sydämellisesti vastaan:

”Pietarissa kävi maanmiehemme m,m. oikeusministeri Kerenskin luona, joka syleillen tervehti häntä, lausuen samapa toivovansa, että niin hyvin asessori Svinhufvudia kuin koko Suomea vanhan hallitusvallan taholla kohdanneet vääryydet tulevat pian korjatuiksi, jääden vain ikäviksi muistoiksi. Tervehdykseen vastasi asessori Svinhufvud.”

 Svinhufvud vaunuilla asemalta Kämpiin

Ensimmäisenä saapui Svinhufvud, noin puolikymmenen aikaan aamupäivällä. Hänessä ruumiillistui venäläistämistä kohtaan tunnettu vastentahtoisuus ja tehty vastarinta. Ylioppilailla – kansakunnan toivoilla – oli näyttävä asema tervetuloseremonioissa.

”Ylioppilaskunta ja Teknillisen Korkeakoulun ylioppilaat olivat miehissä laulukuntineen asemalla vastassa muodostaen kunniakujan viimeisiltä raiteilta torille asti, josta taajojen ihmisjoukkojen ympäröimä kuja jatkui aina Kämpin hotelliin saakka. Ylioppilaiden kujassa hulmusi Ylioppilaskunnan, Y.L:n, Akademiska Sångföreningin, kaikkien osakuntain sekä Teknillisen Korkeakoulun ylioppilasyhdistyksen Teknologföreningin liput.”

Puheiden ja laulutervehdysten jälkeen ylioppilaat vetivät Svinhufvudin hevosvaunuissa hotelli Kämpiin. Hänen luonaan kävi päivän mittaan runsaasti lähetystöjä esittämässä tervetulotoivotuksensa. Svinhufvudin kunniaksi järjestettiin kansalaispäivälliset seuraavana päivänä Pörssiravintolassa.

Porilaisten marssi kaikui Kerenskille kahdesti

Maaliskuun vallankumouksen suurhahmoihin kuulunut Kerenski oli varauksettoman ihailun kohteena myös Suomessa. Hänen tiedettiin arvostelleen duumassa rohkeasti keisarikunnan valtajärjestelmää. Kerenski oli myös käynyt Suomessa hoidattamassa terveyttään Grankullan kylpylässä. Asemalla hän otettiin kunnioittaen vastaan.

”Junan pysähtyessä soitti Helsingin torvisoittokunta kapellimestari L. Näreen johdolla »Porilaisten marssin», jonka sävelten vaiettua oikeusministeri piti innokkaan puheen vapaalle Suomelle. Puheeseen vastasi tuhatlukuinen väkijoukko eläköönhuudoilla. Soittokunnan soittaessa »Suomen laulua» lähti ministeri vaunusta asemasillalle, jonka päässä ylioppilaskunta, laulukunnat ja Teknill. Korkeakoulun ylioppilasyhdistys lippuineen ottivat hänet vastaan Y. L:n laulaessa »Porilaisten marssia». Vastattuaan ylioppilaiden tervehdykseen muutamin sanoin saatettiin ministeri tervehdyshuutojen kaikuessa aseman edustalla odottavaan, autoon, jossa hän kenraalikuvernöörin v. t. apulaisen ja eräiden sotilasedustajain kanssa ajoi kenraalikuvernöörin luo.

Kerenskillä oli Helsingissä tiivis ohjelma. Hän puhui myöhemmin päivällä Runebergin-patsaalla. Taitavana puhujana tunnettu oikeusministeri otti yleisönsä.

”Klo 2:n aikaan oli Runebergin patsaan luo kerääntynyt suuri väenpaljous sen johdosta, että huhu tiesi kertoa oikeusministeri Kerenskin sanottuun aikaan puhuvan patsaalla. Vähän jälkeen klo 2:n saapui hra Kerenski kenraalikuvernööri Stahovitshin ja hänen apulaisensa Korffin ynnä muutamien sotilashenkilöidenseurassa autolla kenraalikuvernöörin talosta patsaalle.

Hän laski punanauhaisen seppeleen lausuen venäjäksi tervehtävänsä Suomen kansallisrunoilijaa, jonka runoilu on takonut yhteen Suomen vapauden, sekä toi tervehdyksen vapaalle Suomelle.”

Työväentalolle tulvi väkeä kuulemaan Kerenskiä

Kerenski tapasi myös uuden senaatin jäseniä sekä sosiaalidemokraattisen puolueen johtoa. IltayhdeksäksiHelsingin työväentalolle järjestettyyn puhetilaisuuteen Kerenskiä kuulemaan pääsivät vain työväenyhdistyksen jäsenet. Kaikki eivät kuitenkaan mahtuneet saliin. Osa väestä joutui jäämään pihalle.

Tilaisuuden aluksi toimittaja Kullervo Manner esitteli vieraat. Manner totesi, että harvinainen tapaaminen oli mahdollinen ainoastaan vallankumouksen ansiosta. Kerenski piti tunteisiin vedonneen puheen, jossa hän korosti Venäjän ja Suomen kansojen kulkevan yhteistä tietä.

Työväentalon parvekkeelta Kerenski puhui myös työväentalon pihalle kokoontuneille. Hän lausui punainen tulppaanikimppu kädessään, ettei ”annettua vapautta kukaan tule riistämään pois”. Soittokunta soitti samaan aikaan Marseljeesia. Tämän jälkeen Kerenski kiirehti iltajunalle. Matka alkoi Työmiehen mukaan riemusaatossa.

”Hätäisesti ehdittiin kiittää häntä käynnistään. Ja sitten kiireen kaupalla portaita alas. Portaissa kohtasi yllätys. Sinne oli kerääntynyt joukko merisotilaita. Kaappasivat Kerenskin vahvoille käsivarsilleen. Ei auttanut,, upseerien varoituspyyntö: ”Antakaa olla, hän on sairas”. Niinkuin höyhenen veivät matruusit Kerenskin odottavaan, automobiliinsa, millä hänet asemalle saattoivat kenraali kuvernööri, O. Tokoi ja Kustaa Rovio.”

Lähteet:

Uusi Suometar 28.3.1917 ja 30.3.1917, Työmies 31.3.1917

Suomeen nimitettiin 26.3.1917 maailman ensimmäinen sosialistijohtoinen hallitus

Posted on by hannaahlavuo

Venäjän väliaikaisen hallituksen 20. maaliskuuta antama manifesti 1917 peruutti useimmat Suomen itsehallinnon eli autonomian rajoitukset. Venäläistetyn senaatin korvasi Oskari Tokoin johtama poliittinen monipuoluehallitus, jonka väliaikainen hallitus nimitti 26. maaliskuuta. Tätä ennen ruhtinas Lvovin johtama hallitus kutsui koolle heinäkuussa 1916 valitun eduskunnan 4. huhtikuuta.

Venäläistetty senaatti toimi virkaatekevänä hallituksena vara-amiraali Anders Wireniuksen johdolla. Se hoiti juoksevia asioita, ja kumosi muun muassa venäläistämiseen tähdänneitä toimia.

Tokoin senaatin muodostamista edelsivät hankalat neuvottelut, ja vilkas pohdinta sen kokoonpanosta. Hufvudstadsbladet julkaisi jo 19. maaliskuuta luettelon porvarillisten puolueiden valtuuskunnassa keskusteluissa esillä olleista senaattoriehdokkaista. Senaatin johtoon olisi tullut nuorsuomalainen K. J. Ståhlberg. Vanhasuomalaisten J. K. Paasikivi olisi saanut hoitoonsa valionvaraintoimituskunnan ja kamaritoimituskunnan johtoon olisi nimitetty sosiaalidemokraatti Edvard Gylling. Lisäksi senaattiin olisi nimitetty kaksi muuta salkutonta sosialistisenaattoria.

Työmies julkaisi 19. maaliskuuta mielipidekirjoituksen, jonka kirjoittaja piti K. J. Ståhlbergiä sopimattomana senaatin johtoon. Ståhlberg kieltäytyi tämän jälkeen kokonaan senaatin jäsenyydestä. Prokuraattorin (oikeuskanslerin) paikka oli varattu ensikaavailuissa lähtien P. E. Svinhufvudille.

Mikä on sosiaalidemokraattien rooli hallituksessa?

Aloite siirtyi sosiaalidemokraateille, joiden oli vaikea suostua hallitusvastuuseen. SDP:n puolueneuvosto alkoi käsitellä hallituskysymystä 19. maaliskuuta. Puolue suhtautui periaatteessa kielteisesti ”ministerisosialismiin”. Erityisesti Työmiehen päätoimittaja Edvard Valpas-Hänninen vastusti SDP:n osallistumista hallitukseen.

Venäjän vallankumous kesän 1916 vaalivoiton tuoma yksinkertainen eduskuntaenemmistö ja muuttunut yhteiskunnallinen tilanne toisaalta velvoittivat osallistumaan. Porvarilliset puolueet eivät myöskään halunneet muodostaa vähemmistöhallitusta, vaikka tästä vaihtoehdosta keskusteltiin. Esillä oli myös ammattiministeristön kokoaminen, mutta neuvottelut johtivat lopulta kaikkien puolueiden kokoomushallituksen muodostamiseen. J. K. Paasikivellä oli neuvottelujen viime vaiheissa merkittävä rooli. Hän kävi muun muassa keskustelemassa hallituskysymyksestä Helsingin Työväentalolla.

SDP:n puoluetoimikunta ja porvarillisten puolueiden valtuuskunta hyväksyivät 24. maaliskuuta suostua Tokoin hallituksen senaattorilistan.[1] Päätöstä vauhditti venäläisten uhkaus jatkaa venäläistetyn senaatin toimikautta, mikäli hallituksen muodostaminen ei onnistuisi suomalaisilta.[2] Työmies määritteli hallitusvastuuseen osallistumisen nykyhetkestä nousseeksi välttämättömyydeksi: [3]

”Onko nyt muodostettu hallitus ajanpitkään elinkykyinen ja kykeneekö se lähimmät tehtävänsä suoritettuaan enään tyydyttämään meidän taholtamme hallitukselle esitettäviä vaatimuksia sekä ajamaan työtätekevän väestön vaatimia uudistuksia, siitä ei ole vielä mahdollista päättää. Nykyhetken oloja silmällä pitäen ja työmäen lähimpäin kiireellisimpäin vaatimusten toteuttamisen turvaamiseksi ovat puolueneuvosto ja puoluetoimikunta tähän toimenpiteeseen ryhtyneet.”

Oskari Tokoista pääministeri

Neuvottelujen tuloksena Suomi sai kuudesta sosialistista ja kuuden porvarillisten puolueiden edustajasta koostuneen senaatin. Sen johtoon eli senaatin talousosaston varapuheenjohtajaksi nousi SDP:n Oskari Tokoi, joka toimi myös Suomen Ammattijärjestön puheenjohtajana. Muut sosialidemokraatit olivat siviilitoimituskunnan apulaispäällikkö Julius Ailio, kauppa- ja teollisuustoimituskunnan apulaispäällikkö Matti Paasivuori, valtiovaraintoimituskunnan päällikkö Väinö Tanner, kamaritoimituskunnan päällikkö Väinö Wuolijoki ja kulkulaitostoimituskunnan päällikkö Väinö Voionmaa.

Porvareista senaattiin tulivat suomalaisesta puolueesta siviilitoimituskunnan päällikkö Allan Serlachius ja oikeustoimituskunnan päällikkö Antti Tulenheimo, nuorsuomalaisista kirkollis- ja opetustoimituskunnan päällikkö E. N. Setälä ja salkuton senaattori Rudolf Holsti, maalaisliitosta maanviljelystoimituskunnan päällikkö Kyösti Kallio ja ruotsalaisista kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päällikkö Leo Ehrnrooth.

Senaatin sosiaalidemokraattiset jäsenet kuuluivat puolueen maltillisiin poliitikoihin. Ulkopuolelle jäivät muun muassa Otto Ville Kuusinen, Kullervo Manner ja Yrjö Sirola. Kärkevimmin hallitukseen suhtautui kuitenkin Edvard Valpas-Hänninen, joka vähätteli senaattoreiksi valittujen sosiaalidemokraattien sosialistisuutta. Tämä heikensi senaatin arvovaltaa työväenliikkeen piirissä.

Kuusinen ja Manner sen sijaan suhtautuivat hallitukseen aluksi suopeammin. Kesäkuun 1917 puoluekokouksessa Kuusinen puolusti senaattiin osallistumista, vaikka siinä oli ”pikkuisen revisionistisia piirteitä. Puoluekokous antoi äänin 70–37 hyväksyntänsä sosiaalidemokraattien osallistumiseen hallitustyöhön. Toisaalta kokous otti etäisyyttä Tokoin hallitukseen hyväksymällä ponnen, jonka mukaan muutaman sosialistin osallistuminen hallitukseen ”ei poistanut kapitalistisen yhteiskunnan epäkohtia”. Hallituksen sosialistijäsenet ja puolue eivät siten olleet vastuussa keväällä ja kesällä puhjenneista levottomuuksista.[4]

Kokoomushallitus – maaliskuulle 1917 ominainen ratkaisu

Tokoin senaatin muodostaminen heijasteli vahvasti maaliskuun vallankumouksen mielialoja. Laaja toiveikkuus olojen kohentumisesta ja yhteistyömahdollisuuksista vallitsi, vaikka ensimmäisen innostuksen jälkeen porvaripuolueiden ja sosiaalidemokraattien väliset ristiriidat olivat jo tulleet näkyviin.

Helsingin Sanomat piti lopputulosta tyydyttävänä. Lehden mielestä oli tärkeää, että hallitusta johtamaan oli saatu Oskari Tokoi, jonka edellytyksiä hoitaa tehtäviä paransivat toimiminen eduskunnan puhemiehenä 1913 ja ”puolueensa moninaisena luottamusmiehenä”. Hufvudstadsbladet arvioi 25.3.1917 hallituksen muodostamisen sinänsä hyväksi toimenpiteeksi, mutta arvioi senaatin olevan kyvykkyydeltään heikon. Lehti piti tärkeänä, että prokuraattoriksi oli tulossa P. E. Svinhufvud.

Porvarilliset puolueet suhtautuivat senaattiin varovaisen toiveikkaasti. Niiden näkökulmasta oli tärkeää, että sosiaalidemokraatit oli saatu mukaan hallitusvastuuseen.  Oskari Tokoista tuli Suomen ensimmäinen parlamentaarisin periaattein toimineen hallituksen pääministeri, ja maailman ensimmäinen sosialistipääministeri.

Senaattoreista tai edes senaattoriehdokkaista yksikään ei ollut yhtään nainen, vaikka kyvykkäitä kansanedustajia olisi ollut käytettävissä. Etenkin nuorsuomalaisten Tekla Hultin ja SDP:n Miina Sillanpää olivat arvostettuja vaikuttajia puolueissaan.

Uudistuspaineet näkyivät ohjelmassa

Tokoin senaatin yhtä aikaa laaja ja yleisluonteinen ohjelma kertoi mittavan yhteiskunnallisen muutostyön tarpeesta, josta vallitsi yksimielisyys. Eri puolueiden näkemykset uudistusten toteuttamisvauhdista ja keinoista kuitenkin vaihtelivat. Etenkin työväenliikkeen kannattajat odottivat nopeita muutoksia.

Hallitusohjelman pääkohtia olivat yhteiskunnalliset ja taloudelliset uudistukset, kuten torpparikysymyksen ratkaiseminen ja kieltolain saattaminen voimaan. Lisäksi senaatti asetti tavoitteekseen työolojen uudistamisen, uuden kunnallislain hyväksymisen, oppivelvollisuus- ja uskonnonvapauslain säätämisen ja sosiaalivakuutuksen luomisen. Kiireellisimpiä toimia vaati koko ajan pahentuva elintarvikepula.

Valtiollinen itsenäisyys ei kuulunut senaatin ohjelmaan. Se pyrki kuitenkin laajentamaan Suomen autonomiaa, ja poistamaan Venäjän hallituksen veto-oikeuden Suomessa tehtyihin päätöksiin. Suomen asemaa ryhtyi selvittämään 31. maaliskuuta 1917 asetettu komitea, jota johti K. J. Ståhlberg.

Venäjän väliaikaisen hallituksen Suomenkenraalikuvernööriksi nimittämä Mihail Stahovitš avasi valtiopäivät 4.4.1917 siinä uskossa, että suomalaiset olivat nyt tyytyväisiä Venäjän taholta tulleisiin myönnytyksiin. Eduskunta aloitti toimintansa valitsemalla puhemieheksi SDP:n Kullervo Mannerin.

Kysymys korkeimman toimivallan jaosta jää avoimeksi

Eduskunnassa senaatissa nousi kuitenkin pian esiin kysymys siitä, oliko Venäjän väliaikainen hallitus perinyt kaiken Venäjän keisarille eli Suomen suuriruhtinaalle kuuluneen vallan. Asiaa selvitti Ståhlbergin johtama perustuslakikomitea, minkä lisäksi suomalaiset tunnustelivat toistuvasti virallisesti ja epävirallisesti väliaikaiselta hallitukselta mahdollisuutta siirtää korkein valta Suomeen.

Tokoin senaatti esitti 7. huhtikuuta suuriruhtinaan toimivallan siirtämistä suurimmaksi osaksi sille. Väliaikainen hallitus katsoi tämän ylittävän Suomelle 20.3. myönnetyt oikeudet, ja siirsi asian lainopillisen neuvottelukuntansa selvitettäväksi yhdessä Suomen senaatin valtuutettujen kanssa. Senaatti joutui laatimaan uuden, lainopillisen neuvottelukunnan näkemyksiä myötäilevän esityksen.

Ståhlbergin johtama perustuslakikomitea päätyi näkemykseen, jonka mukaan suomalaiset olivat tunnustaneet korkeimman vallan siirtymisen Venäjän väliaikaiselle hallitukselle ottamalla siltä julistuksen vastaan. Perustuslakikomitean mukaan Suomen täytyi pyrkiä uudistuksiin neuvotteluteitse. Lisäksi tilanteen muuttamiseen ei ollut edellytyksiä, sillä maassa oli runsaasti venäläistä sotaväkeä.

Suomessa yleistyivät kuitenkin näkemykset, joissa kyseenalaistettiin Venäjän korkeimman vallan tulevaisuus Suomessa. Sosiaalidemokraatit alkoivat suhtautua karsaasti Venäjän väliaikaiseen hallitukseen, jota he pitivät yksiomaan porvarillisena. Puolue toimitti jo 29.3. Venäjän väliaikaisen hallituksen oikeusministerille Aleksandr Kerenskille Edvard Gyllingin, O. V. Kuusisen ja K. H. Wiikin laatiman yksityisen muistion, jossa Suomelle vaadittiin täyttä sisäistä itsenäisyyttä ja omaa korkeimman vallan haltijaa. Vastuu ulkopolitiikasta olisi edelleen jäänyt Venäjälle. Väliaikainen hallitus torjui esityksen.

Senaatin talousosaston varapuheenjohtaja Oskari Tokoi julisti 20.4. eduskunnassa pitämässään puheessa Suomen itsemääräämisoikeuden saavuttaneen jo vankan pohjan. Hän julisti: ”Meidän velvollisuutemme on kehittää sitä järkähtämättä ja johdonmukaisesti ja sillä tavalla, että Suomen kansan itsenäisyys jo läheisessä tulevaisuudessa tulee taatuksi.” [5]

Senaatin toimintaedellytykset heikkenevät

Kärjistyvät yhteiskunnalliset ristiriidat heikensivät huhtikuusta alkaen Tokoin senaatin toimintamahdollisuuksia. Maaliskuun vallankumouksen jälkeen oli jälleen mahdollista järjestää mielenosoituksia ja lakkoja, jotka olivat olleet maailmansodan alusta lähtien kokonaan kiellettyjä.

Ammattiyhdistysliike ajoi 18. huhtikuuta alkaen lakkojen avulla kahdeksan tunnin työpäivään siirtymistä. Tämä toteutui pääosassa teollisuutta, mutta työaikaan liittynyt lakkoliikehdintä laajeni toukokuussa maa- ja metsätöihin. Teollisuudesta lakkoja aiheuttivat palkkakysymykset.

Kasvava työttömyys ja elintarvikepula lisäsivät tyytymättömyyttä etenkin kaupungeissa. Venäjän viljatoimitukset loppuivat keväällä 1917 käytännössä kokonaan. Toukokuussa 1917 säädetty uusi elintarvikelaki jäi tehottomaksi, sillä käytännön päätökset tehtiin kaupungeissa ja kunnissa, joissa valtaa käyttivät varakkaimmat kuntalaiset. Ilmapiiriä kiristi vähitellen lisääntynyt työttömyys, jonka syynä olivat Venäjän sotatarviketilausten ja linnoitustöiden väheneminen.[6]

Kysymys järjestysvallan järjestämisestä jakoi senaatin, jonka siviilitoimituskunnan päällikkö Allan Serlachius pyrki pääsemään eroon työväenjärjestöjen pohjalle rakentuneesta järjestyksenpidosta. Senaatti joutui myös sovittelemaan paikallisia levottomuuksia. Venäläisen sotaväen kurittomuus lisääntyi. Epävakautta tuo osaltaan sekä bolsevikkien että anarkistien vaikutusvallan kasvu Suomeen sijoitetuissa joukko-osastoissa.[7]

Hallitus hajoaa valtalakiin

Kysymys korkeimman vallan jaosta johti Tokoin hallituksen hajoamiseen. Eduskunta hyväksyi valtalain, jolla eduskunta julistautui korkeimman vallan haltijaksi Suomen asioissa ulko- ja sotilasasioita lukuun ottamatta. Väliaikainen hallitus, jonka johtoon oli noussut antoi vastatoimena manifestin eduskunnan hajottamisesta.

Tokoin senaatti hajosi kysymykseen väliaikaisen hallituksen antamasta eduskunnan hajottamisjulistuksesta. Sosialistit katsoivat, ettei väliaikaisella hallituksella ollut oikeutta hajottaa eduskuntaa, ja vastustivat manifestin julkaisemista. Porvarit olivat julkaisemisen kannalla.

Senaatti päätti julkaista manifestin äänin 7–6. Tuloksen ratkaisi istunnon puheenjohtajana toiminut kenraalikuvernööri Mihail Stahovitš. Prokuraattori P. E. Svinhufvud oli laillisuusnäkökulmasta sosialistien kannalla, mutta suostui julkaisemaan sen.

Sosiaalidemokraattisista senaattoreista Vuolijoki sai eron 17. elokuuta. Muut saivat eron 8. syyskuuta. Tämän jälkeen Suomen hallituksena toimi E. N. Setälän johtama ”tynkäsenaatti”.

Linkki:

Oskari Tokoin teosten kriittinen editio -sivusto esittelee hänen laatimiaan kirjallisia dokumentteja ja elämänvaiheitaan. 

[1] Hannu Soikkanen.1975. Kohti kansanvaltaa 1. 1899–1937. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 75 vuotta. Helsinki: SDP, s. 201–207.

[2] Pertti Luntinen. 1992. Vapauden toiveet keväällä 1917. Teoksessa Ohto Manninen (toim.) Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. Helsinki: VAPK-kustannus, s. 152–154.

[3] Nykyinen valtiollinen asema Suomessa. Uuden hallituksen muodostaminen. Työmies 29.3.1917.

[4] Soikkanen 1975, s. 204 ja 207–211.

[5] Soikkanen 1975, s. 212–215. Luntinen 1992, s. 154.

[6] Soikkanen 1975, s. 220–222.

[7] Soikkanen 1975, s. 225–232.

Puhelin oli tärkeä yhteyksien tekijä jo 1917

Posted on by hannaahlavuo

Suomi oli ajan hermolla puhelinliikenteen kehityksessä Venäjän vallan loppuvuosina. Puhelin oli 1910-luvulla monelle suomalaiselle osa arkipäivää.

Suomen ensimmäinen puhelinlinja valmistui tehtailija Nissisen tontille Annankadun ja Eerikinkadun kulmaan joulukuussa 1877. Helsingin Puhelinyhdistyksen (HPY) toiminta käynnistyi Daniel Johannes Wadénin saatua toimiluvan tammikuussa 1882 puhelinyhtiön perustamiseen Helsingissä. Yhtiö toimi aluksi nimellä Helsingfors Telefon-Förening / Helsingin Telefoni-Yhdistys.

Puhelinyhtiöitä perustettiin 1880-luvulla eri puolille Suomea, ja samalla ryhdyttiin rakentamaan eri paikkakuntien välisiä puhelinlinjoja. Suomessa oli maan itsenäistyessä varsin kattava puhelinverkko, vaikka puhelinten määrä oli vielä pieni. Vuonna 1910 Suomessa oli keskimäärin yksi puhelin sataa asukasta kohti. Puhelinta käytettiin silti yleisesti. Puhelinomistajien luona ja keskuksissa kävi ihmisiä toimittamassa asioitaan.

Kaupungeissa puhelimia oli enemmän. Etenkin Helsingin puhelintiheys oli autonomian loppuvuosina jo korkea. Pääkaupungissa oli vuonna 1912 jo lähes 12 000 puhelinta. Puhelimia käytettiin paljon. Helsingin Telefooniyhdistyksen verkossa soitettiin vuonna 1917 yhteensä noin 41 miljoonaa puhelua, keskimäärin 9,6 puhelua tilaajaa kohden päivässä. Helsingissä oli tuolloin liki 190 000 asukasta.

Helsingin kaupungin pinta-ala oli 1917 huomattavasti pienempi kuin sata vuotta myöhemmin. Puhelintoimi oli keskittynyt ydinkeskustaan. Pääpaikkana palveli arkkitehti Lars Sonckin suunnittelema, vuonna 1907 valmistunut Korkeavuorenkatu 35:n graniittilinna. Asutuksen laajentuessa Töölöön ja Pitkänsillan pohjoispuolelle Sörnäisiin puhelinten kysyntä kasvoi. Vuonna 1915 valmistui kaksi uutta Sonckin suunnittelemaa keskusrakennusta Runeberginkatu 43:een ja Kaarlenkatu 11:een. Töölöön rakennetussa talossa on toiminut vuodesta 1986 myös puhelinmuseo.

Puheluja Pietariin ja muualle Suomeen

Suomesta oli myös hyvät puhelinyhteydet keisarikunnan pääkaupunkiin Pietariin. Puhelinyhteyden merkitys oli suuri Venäjälle suuntautuneiden liikeyhteyksien hoidossa. Länsi-Eurooppaan ei ollut puhelinyhteyttä ennen vuotta 1929, jolloin otettiin käyttöön Helsingin ja Tukholman välinen linja.

Puhelinyhteyksiä Helsingistä Pietariin rajoitettiin maaliskuun 1917 vallankumouksen aikana. Puhelimitse saatiin kuitenkin jonkin verran tietoa Pietarin levottomuuksista. Nopein yhteydenpitoväline, radio, oli käytössä vain sotilailla.

Kaupunkien välisten puheluiden eli kaukopuheluiden määrä kasvoi nopeasti ensimmäisen maailmansodan aikana. Teollisuudenharjoittajat ja liikemiehet käyttivät puhelinta entistä enemmän. Suomen elinkeinoelämä kävi kovilla kierroksilla Venäjän sotatarviketilausten vuoksi. Raaka-aineiden hankinta teetti poikkeusoloissa tavallista enemmän työtä.

Liikesuhteissa puhelinkeskusteluissa täsmennettiin kirjallisesti sovittuja asioita ja kiirehdittiin tilauksia. Kauppiaat saattoivat tehdä täydentää myyntivalikoimiaan tilaamalla tuotteita puhelimitse.

Puhelinlinjat ja keskukset kuormittuivat ajoittain pahoin, vaikka kaukopuheluita välittänyt Etelä-Suomen Kaukopuhelinosakeyhtiö lisäksikin kapasiteettiaan vuoden 1917 alussa. Yhtiöstä käytettiin myös nimeä Interurbana. Tilaaminen tapahtui Uudessa Suomettaressa 14. helmikuuta ilmestyneen ilmoituksen mukaan seuraavasti: ”Paikallisesta sentraalista pyydetään ’interurbana’ ja kun vastaus ’interurbana’ on saatu, ilmoitetaan heti 1) numero, josta tilaus tehdään 2) numero ja paikka, jonne puhelua halutaan.” Linjoilla oli silti ruuhkaa. Uudessa Suomettaressa ilmestyi 20. maaliskuuta 1917 pikku-uutinen, jossa vedottiin tilaajiin.

”Kaupunkienvälistä puhelinta ei pidä käyttää muuta kuin välttämättömän tärkeissä asioissa. Liiallinen puhelu pakoitti telefoniyhtiön jo lauantaina sulkemaan (joksikin) ajaksi muutamia linjojaan. Erittäin pyytää yhtiö, ettei keskusasemaa vaivata turhillä kyselyillä sellaisilla kuin: milloin saan tilaamani puhelun? j. n . e”

Maailmansota kasvatti uutisnälkää

Maailmansodan aikana kasvanut tiedonnälkä lisäsi osaltaan puhelimenkäyttöä. Lehdet saivat huomattavan osan uutisistaan kirjeenvaihtajiltaan, jotka soittivat tietonsa toimitukseen. Lehdistä myös tiedusteltiin iltaisin ennen niiden painamista uutisia. Maaliskuun vallankumouksen jälkimainingeissa uutisia janonneet ihmiset soittivat lehtiin niin usein, että toimitusten työ häiriintyi:

”Lehtemme toimitus pyytää kohteliaimmin arv. yleisöä, ettei toimituksen aikaa otettaisi nykyään yksityisillä telefonipuheilulla eikä kyselyillä tapahtumista. Toimitus tekee parhaansa hankkiaksensa julkisuuteen lehdessä ja lisälehdissä laveat ja asialliset tiedot.”

Sähkösanomilla oli tärkeä merkitys viime hetken uutisten saamisessa lehtiin. Niitä käytettiin laajalti myös muun tiedon lähettämiseen. Sanomia välittivät sekä Valtionrautatiet että Lennätinhallitus. Vuonna 1918 rautateillä oli 304 lennätintoimistoa, jotka olivat myös yleisön käytössä. Lennätinhallituksella oli 76 asemaa.

 

 

Työväenliike juhli näkyvästi kansainvälistä naistenpäivää 4. maaliskuuta 1917

Posted on by hannaahlavuo

Naistenpäivä sai 1917 työläisnaiset liikkeelle eri puolilla Suomea. Päivän teemoina olivat elinkustannukset, palkat ja lastenkasvatus.

Työväenliikkeeseen kuuluneet naiset kokoontuivat maaliskuun ensimmäisenä sunnuntaina 1917 ainakin 33 paikkakunnalla juhlimaan kansainvälistä naistenpäivää. Sosialidemokraattinen naisliitto julkaisi tilaisuuksia varten 16-sivuisen Työläisnaisen Päivä -lehden, joka esitteli päivän keskusteluteemat: köyhälistölasten kasvatus ja huolenpito, kallis aika ja työläisnaisten palkat ja elintaso. Sensuurin vuoksi liitto joutui luopumaan aikaisemmin valitsemistaan teemoista, kuten eduskunnan laajentamisesta ja militarismista.

Vuoden 1917 naistenpäivän juhlat onnistuivat ”odottamattoman hyvin siihen nähden, että toiminta on ollut kovin kahlehdittuna”. Rajoitukset eivät vähentäneet intoa osallistua ”naisten vapunpäivään”.

Kansainvälinen työväenliike oli viettänyt naistenpäivää ensimmäisen kerran vuonna 1911. Vuonna 1914 sitä juhlittiin 8. maaliskuuta12 maassa. Myös Suomessa kokoonnuttiin tuolloin ensimmäisen kerran kansainvälisen naistenpäivän merkeissä. Kansallisia naistenpäiviä Sosialidemokraattinen naisliitto oli järjestänyt jo aiemmin.[1] Porvarilliset naisjärjestöt eivät osallistuneet naistenpäivän viettoon.

Eduskunta saatava viipymättä koolle

Työväen naisjärjestöt järjestivät Helsingissä naistenpäivänä kokouksia Sörnäisissä Vuorelan talossa ja keskustassa Raittiusyhdistys Koiton tiloissa. Helsingin palvelijatarosasto piti oman naistenpäiväkokouksen, johon osallistui naisia ”huoneen täydeltä”.  Vuorelassa ja Koiton talossa kansanedustaja Ida Aalle-Teljo, joka korosti, että päivän viettoon osallistui naisia ympäri maailman.

Aalle-Teljon mukaan oli väärin ajatella asioiden korjautuvan sodan loputtua: ”Epäkohdat ovat olleet ennen tätä tilannetta, ja tulevat olemaan edelleen, ellemme itse pyri (niitä) muuttamaan.” Naisten oli päästävä irti mitättömyydentunteestaan, mikä osaltaan vahvistaisi työläisten joukkovoimaa.

”Puhuja painosti myöskin eduskuntatyön merkitystä työläisnaisten turvattoman olotilan parantamiseksi, varsinkin meidän maassamme, jossa naisia koskeva lainsäädäntö on vasta alullaan. Siksipä on työläisnaisten edun kannalta tärkeätä, että eduskunta viipymättä saataisiin koolle, jatkamaan ja kehittämään sitä uudistustyötä, mikä työväenedustajien ja niitten

tukena oleman järjestyneen työväen voimalla ja vaatimuksesta on vireille saatu. Ei ainoastaan köyhälistön naisten, vaan koko työväenluokan suojelemiseksi kapitalistisella sorrolta ja riistolta.”

Naiset kantavat kaksinkertaista työkuormaa

Kokouksessa keskusteltiin myös työläisnaisten palkoista ja elintasosta kansanedustaja Aura Kiiskisen Työläisnaisen päivä -julkaisuun laatiman alustuksen pohjalta. Teksti luettiin ääneen tilaisuudessa. Kiiskisen mukaan palkkaan vaikuttivat muun muassa ammatillinen järjestäytyminen ja työllisyystilanne.

”Taloustieteilijät kyllä määrittelevät, että työmiehen palkan täytyy vähintäin olla niin suuren, että hän saa välttämättömät tarpeensa tyydytettyä ja kykenee sukuansa jatkamaan.

Suuri joukko työmiehiä kumminkaan ei voi perustaa perhettä, eikä niin ollen jatkaa, sukuaan, ellei hän saa ’lisätuloja’ vaimonsa ja myöhemmin lastensa ansiosta. Entisajan työmiehen palkkaa vastaavan palkan muodostamat siis nykyaikana mies, vaimo ja lapset yhdessä.”

Naisten oli käytävä töissä, hoidettava kotitaloustyöt, laitettava ruokaa, siivottava, pestävä vaatteet ja huolehdittava lapsista, koska lastenseimiä ei ollut. Nainen oli saanut kaksinkertaisen tehtävän – perheenemännän ja palkkatyöläisen. Hänen saamansa palkka oli kuitenkin huomattavasti alhaisempi kuin miesten. Kiiskisen mukaan kyse oli kapitalistisen riistojärjestelmän keinosta polkea kaikkia palkkoja.

”Siitä on tuhoisia seurauksia koko palkkatyöväen luokalle. Nainen palkkojen polkijana ja pienillä elämän vaatimuksillaan alentaa miestenkin vaatimuksia ja huonontaa siten ennestäänkin huonoa työläisten elintasoa.

Naisten palkat ovat niin alhaiset, että ei ole ihme, jos yhä lisääntyneet naisarmeijat vajoavat prostitutsiooniin ja ennenaikaisen kuoleman uhriksi keuhko- y.m. köyhäin tauteihin. Tai voidaanko edellyttää, että 1:50, 2:- tai edes 3:- päiväpalkalla pystyy tämmöisenä aikana elämään siedettävää elämää.”

Pitkät päivät sivistysharrastusten esteenä

Suurin osa naisista joutui kuitenkin Kiiskisen mukaan tyytymään alle neljän markan päiväpalkkaan. Naiset joutuivatkin etsimään lisäansioita, mikä esti heiltä henkiset harrastukset. Pitkät työpäivät johtivat myös lannistumiseen ja kykenemättömyyteen puolustaa itseään. Tämän vuoksi naisten oli järjestäydyttävä ammatillisesti ja valtiollisesti. Tuekseen järjestäytyminen vaati kuntakohtaista agitaatiota, helppotajuisen kirjallisuuden levittämistä ja ohjelmallisten illanviettojen järjestämistä.

”Puhevuoroissa todettiin kokemusten ja näkemysten perusteella, miten peräti huono työläisnaisten asema on. Katkerana pulpahtelivat esiin vuosien kärsimysten ja raskaan raadannan kiihdyttämät tunteet. Ei ollut ihmeellistä, että sanat suuntautuivat joskus miehiäkin vastaan.

Mutta toisaalta on varmaa. että kun järjestökouluutus ja valistus pääsee tekemään jälkeä, niin avautuvat myös silmät näkemään, että yhtäläinen sorrettu kuin köyhälistönainen on köyhälistömies ja että niitten kummankin pelastus ja vapautu on siinä, että ne molemmat järjestäytyvät ja käsi kädessä ponnistavat yhteistä riistäjäänsä kapitalismia vastaan.”

Agitaatiota lisättävä

Tampereen työväentalolla puhui kansanedustaja Anni Huotari. Rouva Maija Letonmäki luki esitelmän kasvatuksesta ja yhteiskunnallisesta huolenpidosta. Pietari Salmenojan naistenpäivän ohjelmajulkaisuun kirjoittaman runon lausui rouva Sirkka Kanto.[2]

Riihimäellä kokoukseen tuli noin 50 henkeä. Puhujana oli Sandra Lehtinen Helsingistä. Hyvinkäällä pidettiin naistenpäivän kokous työväentalolla. Puheen piti kansanedustaja Aura Kiiskinen.

”Kokous lausui toivomuksen työväenjärjestöjen yhteiselle valistustoimikunnalle, että toimikunta palkkaisi kotiagitaattorin Hyvinkäälle vähintäin yhden kuukauden ajaksi. Samoin lausui kokous toivomuksen osastojen johtokunnille, että johtokunnat julistaisivat kilpailuja uusien jäsenien hankkimisesta ja että osastojen kokoukset koetettaisiin saada monipuolisemmiksi ja kasvattavammiksi kuin tähän asti, koska siten parhaiten voitaisiin kasvattaa uusia jäseniä luokkatietoiseksi.”

Päämääränä parantaa kärsivän ihmiskunnan olotila

Viipurissa naistenpäivää vietettiin Työväen teatterin tiloissa, jonne oli kokoontunut ”huoneentäysi kaupungin esikaupunkien työläisnaisia”. Tervehdyspuheen pitänyt Lyyli Latukka esitteli toimeentulon ja köyhälistölasten kasvatuksen. Hänen

”Työväenluokkaa moititaan aineellisuudesta ja ihanteellisuuden puutteesta. Ja millaista on niiden yläluokkaisten ihanteellisuus, jotka meitä siitä moittivat. Se on nähty näinä vuosina. Ihanteellisuudesta ei ole aikaa edes puhuakaan. Suurien pääomien kokoaminen keinoista välittämättä, kas siinä se kehuttu ihanteellisuus.”

Latukan mielestä työväenluokan pyrkimykset olivat ihanteellisempia, sillä tavoitteena oli ”parantaa koko kärsivän ihmiskunnan olotilaa”. Päämäärä oli saavutettavissa työväen joukkovoimalla.

Kansanedustaja Hilja Pärssinen puhui lasten kasvatuksesta. Hänen mukaansa oli tärkeää saada yhteiskunta huolehtimaan pienokaisista, ”porvarillinen lastenkasvatusohjelma ei kykene ratkaisemaan köyhälistön lasten kasvatusta”. Maahan tarvittiin siksi yhteiskunnan järjestämänä seimiä, lastentarhoja, kesäsiirtoloita ja kuntien maksamia avustuksia koululaisille.

”Erittäin äitien yhä lisääntyvä ansiotyö niitä vaatii jouduttamaan. Puhuja osoitti, miten työ yleisonnen ja jälkeläisten hyväksi on valopilkku aikakaudessa, jolloin häikäilemätön omaedun tavoittelu uhkaa tulla rikasten elinohjeeksi.”[3]

Kapitalismin vaikutukset naisiin

Kansanedustaja Hilja Pärssinen kirjoitti naistenpäivän teemoista Työmiehessä 6.3.1917. Pärssisen mukaan kapitalismin veti yhä useampia naisia mukaan työelämään oloihin, jotka eivät tarjonneet edellytyksiä ihmisarvoiseen elämään.

”Entisestään kiihtymällä vauhdilla tempaa kapitalismi omistamattoman luokan naisia palvelukseensa vetäen heidät työoloihin, jotta usein ovat mitä epäedullisimmat. Työn valinta

ei tule kysymykseen, vaan on mentävä sellaiselle alalle, mitä kulloinkin on saatavissa. Siten tuottaa jo itse toimiala tekijälleen suuria pettymyksiä.

Mutta sen lisäksi ovat työolot ja palkkasuhteet usein aivan epätyydyttämiä. Kun puuttuu kunnollisia suojeluslakeja ja naisten ammatillinenkaan järjestäytyminen ei ole kyllin voimakas, niin eipä ihme, että työnantaja menettelee naistyövoiman käytössä mielensä mukaan.”

Palkkatyön kuormituksesta seurasivat liikarasitus ja sen aiheuttama ”ennenaikainen surkastuminen”. Niukka ravinto ja alhainen elintaso huolineen tekivät arjesta ilotonta. Kasvava naisten kysyntä työmarkkinoilla saattoi yhä useammat huonoon asemaan. Sodan aikana kehitys oli nopeutunut, kun monet miehet olivat lähteneet kaukaisemmille työmaille.

”Mutta miten käykään rauhan tultua! Miestyövoima hakee parempia markkinoita väistyen kotinurkilta. Silloin kutsuu kapitalismi naiset tilalle. ja nousee kysymys, miten nämä omat valveutuneet puolustamaan työn oikeuksia pääomaa vastaan.”

”Tuumasta toimeen!”

Naisten oli tämän vuoksi järjestäydyttävä ammattiosastoihin, ja osallistuttava työväenliikkeen valistusharrastuksiin. Järjestäytymistarvetta kiirehti elintason heikkeneminen elintarvikkeiden kallistumisen vuoksi. Niukka ravinto uhkasi kansanterveyttä, ja etenkin jälkeläisten kasvua. Pahimmillaan lapset joutuivat lähtemään ennenaikaisesti työhön:

”Näitä ajan ilmiöitä vastaan on taisteltava yhteisvoimin. Järjestyneen työväen neuvokkuus on ainoa keino kurjistumista vastaan. Tämä asia on saatava työläisnaisten tietoisuuteen.

Vielä on naisten päivän ohjelmassa ollut kysymys köyhälistön lasten kasvattamisesta ja huolenpidosta. Omistaman luokan vanhemmat voivat antaa lapsilleen aineellisesti ja

opillisesti hyvän kasvatuksen, sensijaan köyhälistön täytyy tässäkin suhteessa tuntea olevansa huonossa asemassa. Lasten kasvatus tuottaa mokien muitten huolten lisäksi raskaan huolen ja aivan ylivoimaisen ponnistuksen työläisvanhemmille. Sentähden on asiassa turvauduttava yhteistoimintaan.”[4]

Linkki:

Marja-Liisa Hentilä–Maria Lähteenmäki. 1990. Kansainvälinen naistenpäivä 1910–1990. Työväen Arkiston julkaisu no. 2. 

Lähteet:

[1] Marja-Liisa Hentilä–Maria Lähteenmäki. 1990. Kansainvälinen naistenpäivä 1910–1990. Työväen Arkiston julkaisu no. 2, s. 39, 44, 51–52 ja 58–59.

[2] Työläisnaisten päivää, Kansan Lehti 5.3.1917.

[3] Työläisnaisten päivä Viipurissa, Työ 5.3.1917.

[4] H. P. Tuumasta – toimeen! Työmies 6.3.1917.

Levottomuuden merkkejä Pietarissa

Posted on by hannaahlavuo

Venäjän valtakunnanduuma kokoontui uudelleen 27. helmikuuta 1917. Puhemies Mihail Rodzjanko piti isänmaallisen avajaispuheen, jossa hän korosti olevan välttämätöntä jatkaa taistelua lopulliseen voittoon saakka.

Kulissien takana Rodzjanko oli yrittänyt saada keisari Nikolai II:n muuttamaan politiikkaansa. Hän oli 23. helmikuuta sanonut hallitsijalle Venäjän hallituksen olevan väärällä tiellä. Rodzjanko oli arvioinut vallankumouksen olevan ovella kansan tyytymättömyyden vuoksi. Keisari ei halunnut paneutua epämieluisaan asiaan, vaan kiirehti nauttimaan teetä Mihail Aleksandrovitsin kanssa.

Pietarin sotilaspiirin komentaja kenraali Sergei Habalov antoi istuntokauden alla julistuksen, jossa hän varoitti lakkoilemasta tai osoittamasta mieltä. Kenraali rinnasti mielenilmaukset maanpetturuuteen. Istunnon avajaispäivä sujui Pietarissa rauhallisesti. Uusi Suometar välitti 28.2.1917 Suomen Tietotoimiston Retsh-lehden tietoihin perustuvan uutisen mielialoista Pietarissa:

”Retsh kertoo, että viime päivinä liikkuneet levottomuutta herättäneet huhut osottautuivat suuressa määrin liiotelluiksi. Duuman istuntojen avaamispäivä kului ilman minkäänlaisia vakavia tapahtumia, joista oli niin paljon puhuttu ja jotka olivat hermostuttaneet väestöä. Kuvaavaa on, että aina 10–11 asti raitiotievaunut olivat melkein tyhjinä matkustajista, erittäinkin työläisistä.

Pitkin päivää, sen mukaan kuin yleisö tuli vakuutetuksi liikkuneiden luihujen perättömyydestä, vilkastui katuliikenne vähitellen ja raitiotievaunuissa oli huomattavissa tavanmukaista tungostakin. On vielä huomattava, että kaikkien epäjärjestysten estämiseksi oli ryhdytty mitä laajimpiin toimenpiteisiin.”

Miljukov arvosteli hallitusta

Tyytymättömyys hallituksen toimintaan purkautui duumassa toisena istuntopäivänä. Tammikuussa 1917 ministerineuvoston johtoon uudeksi pääministeriksi nimitetty ruhtinas Nikolai Golitsyn ei ollut suostunut antamaan duumalle tiedonantoa hallituksen linjasta. Liberaalien ja maltillisten konservatiivisten puolueiden blokkia duumassa johtanut Pavel Miljukov arvioi Uuden Suomettaren 1.3.1917 julkaiseman puheen mukaan hallituksen olevan kyvytön johtamaan maata. Se ei ollut halukas toimimaan yhteistyössä lainsäädäntöelinten kanssa.

Miljukov oli arvostellut jo 14. marraskuuta 1916 pitämässään puheessa tuolloin Boris Stürmerin johtamaa hallitusta. Hän oli kritisoinut peitellyin sanakääntein myös keisarinna Aleksandraa, jonka hän vihjaili toimivan yhdessä pääministerin kanssa saksalaisten päämäärien hyväksi ja pyrkivän Venäjälle epäedullisen rauhan solmimiseen. Golitsynin johtaman hallituksen Miljukov katsoi, ettei hallitus pysty johtamaan maata sodan aikana saati viemään Venäjää voittoisaan rauhaan.

”Kun te vertaatte mitä voisi antaa kansamme yhteisen voiton saavuttamiseksi siihen, mitä hallituksemme antaa, niin sydän vuotaa verta. Kansan täydellinen voima menetetään turhassa koneistossa. Väärä on mielipide, että tästä koneistosta olisi menneisyytemme, koko meidän historiamme vastuussa. Ei, siitä on vastuussa vain hallitus (Kättentaputuksia). Mitä se vastaa kansan vaatimukseen astua sivulle ja antaa tietä. Kansa menee eteenpäin, mutta hallitus taaksepäin.  Kuka seisoo tämän hallituksen takana? Ei lainsäädäntölaitokset, ei semstvot eikä edes aatelistokaan.”

Muonittaminen ei onnistu ilman kansan tukea

Miljukov totesi kansan muonittamisesta puhuessaan, että sen ratkaiseminen vaati kansalaisten toimia. Hänen mukaansa hallitus toimi kuitenkin sekä kansan että Venäjän etujen vastaisesti. Sotamenoille oli vaikea saada kotimaista rahoitusta, kun aitoa kansallista innostusta ei ollut. Hallituksen toimet olivat vieneet pohjan kansaan turvautumiselta.

”Mutta millainen voi olla kansan apu silloin, kun hallitus käy taistelua tätä kansaa vastaan. Ulkomailla on sosialistien enemmistö isänmaallismielinen ja astunut hallitukseen. Meillä on vangittu sotateollisuuskomiteoissa olevat työväen edustajat, sillä he olivat tahtoneet järjestää työväen ja järjestää sovinto-oikeuksia, jotka olisivat selvittäneet lakkoselkkaukset. Huono on hallituksen asema, jolle hallitukselle jokainen yritys maan järjestämiseksi on todellinen vaara.”

Kerenski: maa on sekasorron vallassa

Elintarviketilanteen vaikeutuminen ei johtunut Miljukovin mielestä viljalle asetetuista rajahinnoista. Maanviljelysministeri Rittich ei hänen mukaansa ollut tehtäviensä tasalla, ja pyrki kaunistelemaan tilanneet. Viljan saatavuus oli vähentynyt alkuvuoden 1917 aikana, vaikka ministeri oli pyrkinyt todistelemaan duumalla päinvastaista. Miljukov arvioi Venäjän vilja- ja polttoainepulan olevan pitkälti itse aiheutettu.

”Vihollisemme on järjestäytymisellään osannut torjua, varastojensa todellisen riittämättömyyden, mutta me olemme osanneet muuttaa varastojemme runsauden puutteeksi järjestäytymisen täydellisen puutteen vallitessa.”

Aleksander Kerenski oli Miljukovin kanssa samaa mieltä siitä, että ”on tultu maailmantaistelun kriitilliseen ratkaisevaan vaiheeseen”. Hän muistutti, että sota kulutti ympärysvaltoja yhtä lailla kuin vihollisenkin voimavaroja. Venäjän tilanne ei ollut hyvä, mutta silti arvostelu kohdistui suurelta osin vääriin asioihin:

”Venäjän mieliala laskee, maa on sekasorron vallassa ja elää sellaista levotonta aikaa, jonka rinnalla vuosi 1613 oli vain lastensatua. Sekasorto on hävittänyt kaikki yhteiskuntaelämän perustat. Te asetatte laajoja aineellisia tunnussanoja, puhutte Konstantinopolista ja Europan kartan muuttamisesta, mutta hallitusvalta on kokonaan voimaton puolustamaan omaa valtakuntaansa.

Onko teillä tietoisuutta välttämättömyydestä alistaa personaliset etunne valtakunnan etujen alaisiksi? Ei, te arvostelette hallitusvaltaa, arvostelette ministeripenkeille saapuvia ja sieltä poistuvia miehiä, mutta unohdatte, että järjestelmä pysyy entisellään. Hallituksemme työ on kokonaan hävittänyt maan taloudellisen elämän.”

Pietarin lakoista ei kerrottu Suomessa

Pietarissa oli laajaa lakkoliikehdintää tammikuussa 1917 vuoden 1905 verisunnuntain vuosipäivänä. Lakkoilu alkoi 7. maaliskuuta Putilovin tehtaalta, laajeni muihin tuotantolaitoksiin ja muuttui yleislakoksi kaksi päivää myöhemmin. [i]Suomen lehdet eivät voineet kirjoittaa levottomuuksista, sillä ne olivat sensuurin tiukassa otteessa. Lakoista ja mielenosoituksista kantautui kuitenkin tietoja Pietarista tulleiden matkustajien mukana.

Sen sijaan Suomessa kerrottiin, että pääministeri Golitsyn pyrki saamaan Aleksander Kerenskin syytteeseen duumassa 28. helmikuuta pidetystä puheesta. Työmies kertoi 7. maaliskuuta, että pääministeri pyysi duuman puhemiestä Rodzjankoa toimittamaan puheesta lyhentämättömän pikakirjoitustallenteen. Duuman puhemiehistö ja Rodzjanko kieltäytyivät:

”Alkuperäinen pikakirjoitusaines, jonka perusteella virallinen pöytäkirja laaditaan, kuuluu duuman sisäisiin asiakirjoihin. Sitä ei voida luovuttaa muille kuin tuomioistuimille, se kun ei ole virallinen asiakirja. Muille virastoille voidaan luovuttaa vain viralliseksi hyväksytty pöytäkirjanote.”

Työmiehen otsikko kysyi vielä 13.3.1917 ”asetetaanko A. F. Kerenski syytteeseen?” Utro Rossij -lehden mukaan oikeusministeriön ensimmäisen osaston päällikkö, Tregubov oli keskustellut asiasta sisäministerin ja pääministerin luona. Pääosa ministereistä oli kuitenkin maanviljelysministeri Rittichin ilmaisemalla kannalla, jonka mukaan duuman ja hallituksen suhteita ei ollut syytä huonontaa. Uusi Suometar julkaisi 13.3.1917 saman uutisen. Lehden mukaan aloite Kerenskin asettamisesta syytteeseen oli tehty ”vaikutusvaltaisten piirien, ei kuitenkaan hallituspiirien taholta, joitten edustajia oli sattumalta saapuvilla duuman istunnossa”.

Esillä oli myös Suomen osallistuminen Venäjän sotamenoihin. Työmies kertoi 13.3., että Venäjän pääministeri Golitsyn oli lausunut avatessaan edellisviikolla Pietarissa Suomen asiain neuvottelukunnan kokouksen, että ”hallituksen mielestä on täysin oikeudenmukaista, että Suomenmaa saatetaan ottamaan osaa sotamenoihin”.  Hänen mukaansa Suomen Suuriruhtinaanmaa oli erottamaton Venäjän keisarikunnan osa. Sodan tulokset vaikuttaisivat hänen mukaan yhtäläisesti maan kaikissa osissa, joten niiden oli osallistuttava varojensa mukaisesti sotamenoihin.

”Kokouksessa päätettiin yksimielisesti, että Suomen osallisuus sotamenoihin määrätään sen asukasluvun perusteella, verrattuna keisarikunnan koko asutukseen. Maksuerä määrätään kullakin kertaa viideksi vuodeksi, samalla kun näitten maksuerien suuruus tulee riippumaan asukasluvun lisääntymisestä ja vähenemisestä.”

Mistä jauhoja Pietariin?

Uusi Suometar kertoi 10.3.1917 ministerineuvoston etsineen ratkaisua Pietarin elintarvikehuollon ongelmiin yhteistyössä kaupungin ja duuman kanssa. Pääministeri Golitsyn vakuutti, ”että hallitus ryhtyy kaikkiin toimenpiteisiin Pietarin turvaamiseksi elintarpeilla ja nyt erityisesti viljalla”. Maanviljelysministeri Rittichin mukaan tilanne oli parantumassa

”Jauhojen tuontia Pietariin ovat viivyttäneet Etelä-Venäjällä sattuneet lumipyryt, joiden takia Pietariin on voinut saapua vähemmin junia, kuin oli odotettu. On kyllin syytä toivoa, että lähitulevaisuudessa Pietari tulee täysin turvatuksi elintarpeilla. Pietarissa olevat ja sinne määrätyt jauhovarastot riittävät pääkaupungin väestölle eikä ole mitään aihetta pelätä, että tämä väestö leivättömäksi jäisi.”

Ministeri Rittich lisäsi vielä m. m., että hänen saamiensa tietojen mukaan maalisk.10 pnä saapuu Pietariin sata vaunukuormaa jauhoja, jotka nyt olivat Nikolainradan Ljubanin asemalla.”

Valtakunnanduuman puhemies Rodzjanko korosti, että oli tarpeen antaa Pietarin elintarvekysymys kaupungin itsehallinnon hoidettavaksi. Pääministeri Golitsyn ilmoitti hallituksen olevan valmis laatimaan tarvittavat lainmuutokset, jotka oli määrä käsitellä duumassa ja valtakunnanneuvostossa kiireellisinä. Laki oli määrä saada voimaan viikossa.

Hevoset syövät suuren osan leivästä

Pääkaupungin elintarvikevaltuutettuna toiminut W. Weiss näki tilanteen toisin. Weiss oli ilmoittanut Retsh-lehdelle, että ilman hänen tietoaan ja suostumustaan Pietarin kaupunginhallinto ei saanut aloittaa elintarvikkeiden säännöstelyä, jonka järjestäminen oli elintarvikevaltuutetun vastuulla:

”Jolleivät hankaukset kaupungin ja virkakuntain välillä ole esteenä, jatkaa ’Retsh’ edelleen, tulee leivän jako korttijärjestelmän mukaan alkamaan maalisk. lopussa (vanh. lukua). Siihen mennessä, toivoo Weiss, saapuu pääkaupunkiin niin paljon viljaa, että riittävä jako voi tapahtua, s.o. vuorokaudessa voidaan jakaa 30 vaunukuormaa jauhoja.”

Viljaa oli Weissin mukaan Pietarissa riittävästi. Päivittäin luovutettiin leivän leivontaan kaupungin elintarvevarastosta 35 000 puutaa (572 000 kg) jauhoja, joista valmistettiin noin 50 000 puutaa (818 000 kg) ruisleipää. (Pietarissa oli noin 2,5 miljoonaa asukasta.) Määrä oli elintarvikevaltuutetun mukaan riittänyt koko pääkaupungin väestölle, ellei suuri osa leivästä olisi päätynyt hevosten ruoaksi.

”Pietarissa on noin 60 tuhatta hevosta. Kun kaurat, ohrat ja heinät ovat kalliita tai niitä kokonaan puuttuu, syöttävät ajurit hevosiaan leivällä. Joka hevonen syö vuorokaudessa noin 20 naulaa leipää.

Kaupungin hallinnossa on jo nostettu kysymys siitä, että kiellettäisiin syöttämästä leivällä hevosia, mutta ajurit julistavat, että silloin he lakkaavat kuljettamasta rautatieasemilta tavaroita kaupungille. Tästä pulasta voidaan päästä ainoastaan siten, että lisätään rehujen kuletusta pääkaupunkiin.”

Keisari yritys hajottaa duuma epäonnistui

Työmies ja Uusi Suometar julkaisivat 13.3.1917 keisarin 10. maaliskuuta Tsarskoje Selossa antaman käskykirjeen, jossa hän määräsi duuman keskeyttämään istuntonsa. Kirjeen mukaan duuman oli määrä kokoontua uudelleen ”viimeistään huhtikuussa 1917 erikoisista olosuhteista riippuen”. Tiedonannon mukaan ”alkuperäiseen on H. M. Keisari korkean omakätisesti suvainnut kirjoittaa Nikolai”.

Keisari oli toistuvasti keskeyttänyt väheksymänsä duuman istuntokauden käskykirjeillään. Tällä kertaa duuma ei kuitenkaan suostunut noudattamaan keisarin käskyä, vaan ryhtyi avoimeen valtataisteluun hallitsijan kanssa. Uusi Suometar julkaisi lisälehdessään 14.3.1917 valtakunnanduuman väliaikaisen komitean tiedonannon, jonka oli 12. maaliskuuta allekirjoittanut duuman puhemies Mihail Rodzjanko:

”Valtakunnanduuman jäsenten väliaikainen komitea on sisäisen rappeutumisen raskaissa olosuhteissa, jotka ovat aiheuttaneet vanhan hallituksen toimenpiteet, katsonut olevansa pakoitettu ottamaan käsiinsä valtakunnallisen ja yhteiskunnallisen järjestyksen palauttamisen.

Tuntien koko edesvastuunalaisuuden tekemästään päätöksestä komitea lausuu julki vakaumuksen, että väestö ja armeija avustavat sitä vaikeassa tehtävässään – uuden hallituksen muodostamisessa, joka, vastaa väestön toiveita ja voi nauttia sen luottamusta.”

Komiteaan kuuluivat lisälehden mukaan Rodsjanko, Kerenski, Tsheidse, Shulgin, Miljukov, Karaulov, Konovalov, Dmitrjukov, Rshevski, Slidlovski, Nekrasov ja Ljvov. Uusi Suometar kertoi lisäksi, että Taurian palatsin ministeripaviljonkiin oli tuotu vangittuna entisen hallituksen ministereitä ja korkeita virkamiehiä. Heidän joukoossa olivat valtakunnanneuvoston puheenjohtaja Shtsheglovitov, entinen pääministeri Stürmer, sisäministeri Protopopov, oikeusministeri Dobrovolski, entinen oikeusministeri ja sisäministeri Makarov ja valtakunnanneuvoston varapuheenjohtaja Deutscher.

Uusi Suometar kertoi 15.3.1917, että Viaporin linnoitus oli julistettu piiritystilaan kolme päivää aikaisemmin. Seuraavana päivänä lehti julkaisi lisälehden, jossa vara-amiraali Nepeninin allekirjoittama virallinen selostus Pietarin tapahtumista ja uudesta ”kansallisesta hallituksesta”. Lehdessä ei vielä kerrottu Nikolai II:n erosta.

Linkit:

Esko Varho, Kun Suomesta tuli Suomi – helmikuu 1917: Keisari kiirehti teelle, eikä nähnyt nälkäisen kansan raivoa.

Gleb J. Albert, Labour Movements, Trade Unions and Strikes (Russian Empire). 

Christopher Read, Revolutions (Russian Empire). 

Lähde:

[i] Seppo Zetterberg, Venäjästä Neuvostoliitoksi. Teoksessa Heikki Kirkinen (toim.) Venäjän ja Neuvostoliiton historia. Helsinki: Otava, s. 319–321.