Nansen-passi selvensi 1922 pakolaisten asemaa myös Suomessa

Kansainliiton pakolaiskomissaari Fridtjof Nansenin johdolla sovittiin vuonna 1922 henkilötodistusten antamisesta noin miljoonalle valtiottomalle Venäjän pakolaiselle, jotka olivat hakeneet turvaa eri puolilta Eurooppaa. Näitä henkilötodistuksia ryhdyttiin kutsumaan Nansen-passeiksi, joita myöhemmin annettiin myös muille pakolaisille.

Miljoona pakolaista

Venäjän vallankumoukset, vastavallankumoukset, sisällissota, länsivaltojen interventiot ja nälänhätä käynnistivät vuosina 1918–1921 suuren pakolaisvirran, joka kohdistui aluksi Neuvosto-Venäjän rajanaapureihin Suomeen, Baltian maihin, Puolaan, Tšekkoslovakiaan, Unkariin, Romaniaan ja Bulgariaan. Myös Turkki vastaanotti suuren määrän Krimiltä paenneita kenraali Anton Denikinin ja kenraali Petr Wrangelin armeijan sotilaita ja siviilejä. Amiraali Aleksandr Koltšakin Siperiassa operoineet itäisen armeijan rippeet pakenivat puolestaan Kiinaan.

Eurooppaan siirtyneet pakolaiset jatkoivat matkaansa vähin erin Saksaan ja Ranskaan, erityisesti Berliiniin ja Pariisiin, jonne muodostui 1920-luvun kuluessa suuria venäläisiä emigranttiyhteisöjä. Nykyarvioiden mukaan Venäjän tapahtumien seurauksena noin miljoona ihmistä joutui maanpakoon.[1]

Enemmistö pakolaisista kuului keski- ja yläluokkaan, ja heitä yhdisti bolševisminvastaisuus. Joukossa oli kauppiaita, teollisuuden harjoittajia, sanomalehtimiehiä, tiedemiehiä, taiteilijoita, aatelisia, upseereita ja virkamiehiä. Eurooppaan emigroituneet olivat paremmin koulutettuja kuin keisarikunnan väestö keskimäärin. Suomeen pakeni näkyvässä asemassa olleita poliitikkoja, aatelisia, sotilaita, virkamiehiä ja kauppiaita, mutta pysyvästi maahan jäi vain vähän älymystöä ja kaikkein jalosukuisinta aatelia.[2]

Pakolaiskomissaari Fridtjof Nansen

Vuonna 1920 perustettu Kansainliitto yritti kontrolloida Venäjältä tulevaa pakolaistulvaa. Humanitäärisen avun johtoon kutsuttiin norjalainen Fridtjof Nansen, joka nimitettiin Kansainliiton pakolaiskomissaariksi vuonna 1921. Hän oli tunnettu naparetkeilijä ja luonnontieteilijä, joka oli työskennellyt Kristianian yliopiston oseanologian professorina vuodesta 1908 lähtien.

Ensimmäinen maailmansota oli ollut Nansenille järkytys, ja hän julistautui heti sodan alussa antimilitaristiksi ja pasifistiksi. Vuosina 1920–1921 Nansen organisoi Kansainliiton pyynnöstä yli puolen miljoonan sotavangin palauttamisen kotimaihinsa. Lisäksi hän käynnisti mittavan kampanjan Venäjän nälänhädän lievittämiseksi, ja vuonna 1922 hän auttoi Turkin ja Kreikan välisen lyhyen sodan aikana syntyneen pakolaiskriisin sekä vuonna 1925 Armenian kriisin ratkaisuissa. Ansioistaan Nansen sai Nobelin-rauhanpalkinnon vuonna 1922.

Pakolaisten passiongelma

Kansainliiton pakolaisasioiden johtajana Nansen järjesti myös näiden valtiollisesti kodittomien passiasioita. Venäjän keisarikuntaa ei enää ollut, eikä Neuvosto-Venäjä halunnut ottaa emigrantteja kansalaisikseen ilman perinpohjaisia tutkimuksia. He olivat väliinputoajia, jotka eivät matkustusasiakirjojen (passien ja viisumien) puuttuessa voineet jatkaa Neuvosto-Venäjän naapurimaista eteenpäin.

Heinäkuun alussa 1922 Kansainliiton pakolaistoimisto kutsui koolle Geneveen jäsenvaltioiden välisen konferenssin, jossa sovittiin Venäjän-pakolaisten väliaikaisista passiasioista ja muista matkustussäännöistä. Sopimus pakolaisten ”identiteettitodistuksista”, niin sanotuista Nansen-passeista, allekirjoitettiin 5. heinäkuuta 1922, ja Suomi liittyi siihen mukaan 1. lokakuuta 1922 alkaen.[3]

Kansainvälinen Nansen-passi selkiytti monin tavoin emigranttien asemaa. Suomen kannalta sopimuksessa oli eräs tärkeä kohta, joka puolsi siihen liittymistä. Sen mukaan maasta poismuuttanut Nansen-passin haltija ei voinut palata takaisin passin myöntäjämaahan. Mikäli Nansen-passinhaltija palasi takaisin Neuvosto-Venäjälle, passi ei olisi enää voimassa, sillä tällöin emigrantti tulkittiin Neuvosto-Venäjän kansalaiseksi. Käytännössä näitä määräyksiä kuitenkin sovellettiin joustavasti, myös Suomessa. Olennaista oli tietenkin se, että Nansen-passikäytännöllä voitiin tehokkaasti valvoa emigranttien liikkumista ja tarvittaessa uhata passin peruuttamisella.[4]

Suomeen tulleet pakolaiset

Vuoteen 1922 mennessä Suomeen oli saapunut yhteensä noin 42 000 pakolaista, joista heimopakolaisia eli inkeriläisiä ja itäkarjalaisia oli noin 25 000, ja loput noin 17 000 oli venäläisiä. Heistä noin puolet, eli hieman yli 8 000, oli niin sanottuja Kronstadtin pakolaisia, jotka olivat tulleet jään ylitse Terijoelle kevättalvella 1921. Vuoteen 1929 mennessä pakolaisista lähes 25 000 oli muuttanut joko takaisin Neuvostoliittoon tai jatkanut matkaa Keski-Eurooppaan. Heimopakolaisista lähes 14 000 palasi vapaaehtoisesti takaisin, ja länteen päin jatkaneita venäläisiä oli hieman yli 11 000. Suomeen jäi noin 5 000–6 000 venäläistä emigranttia ja noin 11 000 heimopakolaista.[5]

Väliaikaiseksi järjestelyksi tarkoitetusta Nansen-passista tuli kuitenkin pysyvä. Neuvosto-Venäjä ei kukistunutkaan vaan onnistui voittamaan sotilaallisten vastustajiensa lisäksi myös nälänhädän ja kehittämään NEP-politiikkansa avulla omaa talouttaan. Emigranttijärjestöt pyrkivät pitkin 1920-lukua vaikuttamaan Kansainliiton Nansen-toimistoon, jotta se kutsuisi koolle kansainvälisiä konferensseja pakolaisten oikeudellisen aseman parantamiseksi. Vuosina 1926, 1928 ja 1933 Genevessä järjestettiin tällaisia kokouksia, joihin Suomi osallistui tarkkailijan roolissa.[6]

Suomen pakolaisongelma ei enää 1920- ja 1930-luvun taitteessa ollut akuutti, mikä heijastui viranomaisten haluttomuuteen parantaa emigranttien oikeudellista asemaa. Lukuun ottamatta vuonna 1930 hyväksyttyä niin sanottua valtamerentakaisiin maihin matkustavien pakolaisten kansainvälistä läpikulkukorttisopimusta (Carte de transit) Suomi ei allekirjoittanut muita pakolaissopimuksia.

Syitä oli useita, joista painavimpana oli Etsivän Keskuspoliisin halu valvoa sekä poliittisesti aktiivisia venäläisiä että heimopakolaisia ja karkottaa heitä tarvittaessa omalla päätöksellä takaisin Neuvostoliittoon. Suomi kuitenkin sovelsi kansainvälisten sopimusten henkeä muun muassa siten, että Nansen-passin haltijoiden ulkomaan matkat sallittiin.[7]

Emigranttien kansalaisuusanomukset

Suomen jääneet emigrantit anoivat kansalaisoikeuksia pitkin 1920- ja 1930-lukua, mutta monissa tapauksissa nämä anomukset hylättiin. Ratkaisevin kielteinen lausunto tuli lähes poikkeuksetta Etsivältä Keskuspoliisilta, joka oli seurannut 1920-luvulta lähtien monia maahan jääneitä emigrantteja. Sen mukaan nämä olivat poliittisesti epäluotettavia, ja heidän oletetut yhteydet Neuvostoliittoon tekivät heistä epäilyksenalaisia.

Venäläisten emigranttien asema ei 1920- ja 1930-luvun Suomessa ollut mitenkään kadehdittava. Monet elivät köyhyydessä ja joutuivat hakemaan apua valtiolta ja kunnallisilta huoltolaitoksilta. Suomalaiset suhtautuivat emigrantteihin usein pidättyvästi. Stereotyppiset tulkinnat venäläisistä vuosisadan vaihteen ”suomisyöjinä”, sisällissodan aikana punaisten puolella taistelleina ja 1920-luvulla maailmanvallankumousta levittäneinä bolševikkeina vaikuttivat voimakkaasti suomalaisten mielikuviin emigranteista. Lisäksi monet olivat juutalaisia, joita Etsivä Keskuspoliisi luonnehti lausunnoissaan ”epämieluisiksi henkilöiksi”. Tilannetta ei myöskään helpottanut Suomen muiden viranomaisten systemaattinen epäluulo emigranttien todellisia tai luuloteltuja aikomuksia kohtaan.

Jyrki Paaskoski

[1] Julitta Suomela, Rajantakainen Venäjä, Venäläisten emigranttien aatteelliset ja poliittiset mielipiteet Euroopan venäläisessä sanomalehdistössä. Bibliotheca Historica 67. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2001, s. 27–33.

[2] Pekka Nevalainen, Viskoi kuin Luoja kerjäläistä, Venäjän pakolaiset Suomessa 1917–1939. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 742, Hämeenlinna 1999, s. 36–39.

[3] UMA, 15 Kansainliitto, osasto VIII, asia 21, venäläisten pakolaisten passiasiat 1922–1923.

[4] UMA, 15 Kansainliitto, osasto XIII, asia 9c ja 9d, venäläiset ja armenialaiset pakolaiset, Etsivän Keskuspoliisin päällikkö Esko Riekki ulkoasiainministeriölle 3.2.1926.

[5] Nevalainen 1999, s. 35, 56.

[6] UMA, 15 Kansainliitto, osasto XIII, asia 3a, Pakolaiskomissariaatti, sopimus pakolaisten kansainvälisestä asemasta sekä asia 3b, Pakolaiskomissariaatti.

[7] UMA, 15 Kansainliitto, osasto VIII, asia 20, Emigranttien kauttakulkukortit.

Linkkejä:

Toivo Nygård, Itä-Karjalasta Suomeen 1917–1922 tulleet pakolaiset, Genos 67 (1996).

Maaottelumarssi sai toukokuussa 1941 puolitoista miljoonaa suomalaista liikkeelle

Maaottelumarssi sai toukokuussa 1941 suomalaiset ja ruotsalaiset liikkeelle Suomen ja Ruotsin toukokuussa 1941 järjestetyn maaottelumarssin tavoitteena oli vahvistaa maanpuolustuhenkeä molemmissa maissa.

Kevään 1941 suomalainen suurtapahtuma oli Ruotsin kanssa 4.–25. toukokuuta käyty maaottelumarssi. Aloitteen sen järjestämisestä tekivät ruotsalaiset, joiden omia päämääriä marssi myös palveli. Ruotsissa oli tarvetta vahvistaa nationalistia tuntemuksia ja maanpuolustushenkeä toisen maailmansodan vuoksi.

Ruotsissa oli jo vuonna 1940 järjestetty valtakunnanmarssi (riksmarchen), joka oli saanut liikkeelle suuren määrän ruotsalaisia. Suomessa oli kävelty asevelihengessä marras–joulukuussa 1940 Lauri Pihkalan ideoimilla jokamiehen marsseilla. Suomen Naisten Liikuntakasvatusliitto organisoi oman jokanaisen marssinsa.

Ruotsissa kevään 1941 maaottelumarssia verrattiin Tukholman 1912 olympiakisoihin. Järjestäjät kuvasivat sen olevan kansallinen liikekannallepano, jonka tarkoituksena oli lujittaa kansallista voimaa ja yhtenäisyyttä sekä kunnioittaa Suomen kansan talvisodassa osoittamaa sitkeyttä. Marssi oli Ruotsissa osa laajempaa kampanjaa, jonka tavoitteena oli saada kansalaiset harrastamaan liikuntaa.[i]

Koko kansan voimannäyte

Suomalaiset ottivat ruotsalaisten haasteen vastaan vakavasti ja voittivat maaottelun ylivoimaisesti. Marssista tuli kansallinen voimannäyte, jonka pääviesti oli, että liikkeellä olivat kaikenikäiset suomalaiset tasavertaisina ”Suomenlahdesta Jäämeren rannoille ja Pohjanlahdesta itärajalle saakka”:[ii]

Nuorten rinnalla nähtiin vanhuksia, terveiden rinnalla invalideja, maaseutuväen rinnalla kaupunkilaisia, työmiesten rinnalla virkamiehiä ja työnantajia, siviilimiesten rinnalla sarkatakkisia puolustusvoimien miehiä. Vastakohdat löivät toisilleen kättä. Naisten osuus muodostui erikoisen kunnioittavaksi.

(…) Suomen komea voitto ilahduttaa jokaista suomalaista. Mutta voitto ei tässä ottelussa ollut pääasia. Tärkeintä oli taas kerran saada kansalaiset yhteistyöhön. Sama päämäärä liitti kansamme jäsenet lujemmin toisiinsa – ja maantiellä rinnakkain marssiessaan jokainen, suuri ja pieni, tunsi olevansa ja oli samanarvoinen.

Suomalaiset – ”suurten, yhtenäisten tekojen kansa”

Marssista muodostui kummassakin maassa konkreettinen kansallista yhteishenkeä luonut tapahtumakokonaisuus. Suomessa oli liikkeellä kymmenvuotiaita tai sitä vanhempia kansalaisia 1,5 miljoonaa ja Ruotsissa osallistujia oli 940 000. Marssi-ikäisistä suomalaisista osuutensa suoritti puolet. Suomalaisista Suomessa kaikkien aktiivisinta osanotto oli Inarissa, jossa yli 65 prosenttia marssi-ikäisistä kuntalaisista osallistui tapahtumaan.

Helsingissä puku päällä reippailleen tasavallan presidentti Risto Rytin mukaan Suomen kansa antoi marssilla ”näytteen yhteishengestään, kunnostaan ja katajaisesta sitkeydestään”. Martti Jukola luonnehti jo marssimaaottelun aikana tapahtuman muodostuneen valtavaksi kansanliikkeeksi, jonka kiihokkeena oli nimenomaan Ruotsin voittaminen. Hän näki marssin todistavan suomalaisten olevan ”suurten, yhtenäisten tekojen kansa”:[iii]

”Tämä marssimaaottelu näyttää tulleen meille erittäin sopivaan aikaan. Se jollakin tavalla vahvistaa ja syventää sen kansallisen voiman tunteen, joka meissä heräsi, kasvoi ja voimistui kamppaillessamme olemassaolomme puolesta. Se näyttää myös ulospäin, ettei meidän yksimielisyytemme sodassa ollut tilapäistä laatua, vaan että me edelleen seisomme kaikki kannallamme. Häämöittävä voitto marssimaaottelussa saattaa saada suuretkin ulkopoliittiset mittasuhteet. Naapurit saavat nähdä täällä asuvan kansan, joka on aina valmis maataan puolustamaan.”

Kuvatkin kertoivat kaikkien olleen liikkeellä

Marssista vuonna 1941 ilmestyneen kuvateoksen alkupuolen otoksissa marssivat presidentin lisäksi hallitus ja eduskunta. Kansanedustajat kävivät osuutensa jälkeen saunassa ja joivat saunakahvit, joka oli ”tietysti korviketta”. Marssikuvista löytyvät mm. Regina Linnanheimo, Tauno Palo ja Dallapé-orkesteri.

Kuvissa esiintyi runsaasti myös tavallista kansaa eri puolilta Suomea. Yksi heistä oli ”maailman vanhin maaottelumies”, 94-vuotias Adolf Vilhelm Vilenius Mäntsälästä, joka saapui lähtöpaikalle kävellen ja palasi kotiinsakin jalkaisin. Ylimääräistä matkaa kertyi 15 kilometriä. Holkkitupakkaa kuvassa kärytellyt Vilenius oli kuvatekstin mukaan ”suomalaisen sisun perikuva”. Eri puolilla maata käytiin kilpailuja mm. kaupunkien, tehtaiden osastojen ja koulujen välillä.[iv]

Marssitappiota ei otettu Ruotsissa erityisen vakavasti. Voittajia olivat ruotsalaisen tulkinnan mukaan molempien maiden urheiluliikkeet ja nationalististen tuntemusten vahvistumista tavoitelleet järjestäjät.[v] Urheilu- ja liikuntatapahtumat alettiin Ruotsissa esittää toisen maailmansodan aikana kansankodin ilmentyminä. Niiden tarkoituksena oli yhdistää ihmisiä yli luokkarajojen ja auttaa ihmisiä kiinnittymään paikallisyhteisöön tai kansakuntaan. Lehdet kertoivat, miten johtavat poliitikot marssivat rinta rinnan tavallisten kansalaisten kanssa. Naisten vilkas osanotto maaottelumarssille yllätti myös Ruotsissa aikalaiset.[vi]

[i] Johnny Wijk 2005. Idrott, krig och nationell gemenskap. Om riksmarscher, fältsport och Gunder Hägg-feber. Brutus Östling. Bokförlag Symposion s. 119–120. Jouko Kokkonen. 2015. Suomalainen liikuntakulttuuri. Juuret, nykyisyys ja muutossuunnat. Helsinki: Suomen Urheilumuseo.

[ii] L. Niku-Paavola–J. Seppänen. 1941 Porvoo: WSOY. Ei sivunumerointia.

[iii] M. J., Pyrähdyksiä, Suomen Urheilulehti 12.5.1941.

[iv] Niku-Paavola–Seppänen 1941. Ei sivunumerointia.

[v] Wijk 2005, s. 127–128.

[vi] Wijk 2005, s. 305–317.

Linkkejä:

”Maaottelumarssilla nähtiin koko Suomen kansa.” 

 

Suomalaisuus hallitsi Snellmanin syntymän satavuotisjuhlia 12.5.1906

J. V. Snellmanin 100-vuotisjuhlinnasta toukokuussa 1906 tuli suomalaisuusliikkeen voimannäyte. Suomenmielisyyden näkyvin ilmaus oli lähes 25 000 henkilön Snellmanin päivänä antama ilmoitus ottaa käyttöön suomalaistettu sukunimi.

Snellman oli vuonna 1906 koko Suomen riidattomin suurmies. Häntä juhlivat sekä vanha- että nuorsuomalaiset, ruotsinkieliset ja työväenliike. Vanhasuomalaisilla oli kuitenkin juhlinnassa näkyvin rooli. Uusi Suometar julkaisi 12.5.1906 juhlanumeron, joka esitteli Snellmanin elämäntyötä ja ajattelua vanhasuomalaisittain tulkittuna. Pääkirjoitus nosti jo ennestään arvostetun Snellmanin entistä korkeammalle jalustalle tekemällä hänestä kansakunnan isän:

Mitä olisi Suomen kansa ilman Juhana Vilhelm Snellmanin elämäntyötä? Jumala taivaassa sen yksin tietää. Mutta niin paljon kuin ihmissilmä voi nähdä, ihmismieli kuvitella, tätä kansaa ei olisi kansakuntana olemassa. Sillä Snellmanin elämäntyötä Suomen kansa kiittää kaikesta, mitä sillä on sitä, joka yksin voi kansan kansakuntana ylläpitää: kansallisesta tajunnastansa ja kansallisesta sivistyksestään.”

Uusi Suometar yhdisti Snellmanin perinnön erityisen voimakkaasti kielikysymykseen. Ernst Nevanlinna todisteli artikkelissaan Kuinka Snellman käsitti maamme kieliasian?”, että Snellmanin päämääränä oli yksikielinen kansakunta ja valtio. Vähemmistön ”kansanheimon” tai ”-heimojen” kohtalona oli vähitellen sulautua osaksi lukumääräisesti suurempaa kansaa. Monikieliset valtiot olivat vain historiallinen välivaihe – tai tuomittuja jäämään heikoiksi.

Nevanlinnan mukaan ”siitä käsityksestä, joka Snellmanilla oli kielestä ja sen merkityksestä, seurasi myöskin, ettei hänelle voinut olla puhettakaan siitä, että samassa kansakunnassa voisi olla olemassa useampia kuin yksi kansalliskieli”. Hän perusteli lukuisin lainauksin Snellmanin päämääränä olleen ”suomalainen Suomi, jonka yliopisto, korkeampi hallinto ja lainkäyttö perustuivat suomen kieleen”. Ruotsia olisi käytetty vain kansanopetuksessa ja paikallishallinnossa ruotsinkielisillä alueilla.[1]

Suomalainen sivistys liittyy länsimaiseen runkoon

Nuorsuomalainen Helsingin Sanomat korosti 12.5.1906 Snellmanin pitäneen tärkeänä maan enemmistön puhuman kielen aseman vahvistamista vapaaehtoisuuden kautta. Snellmanin perinnön tärkeimpänä osana lehti piti hänen toimintaansa suomalaisen sivistyksen lujittamiseksi. Helsingin Sanomat tulkitsi Snellmanin toimineen tässä kaukonäköisesti ja venäläistämispaineen aavistaen. Vaikka hän oli korostanut kansallisen sivistyksen merkitystä, niin se tarvitsi kehittyäkseen yhteyksiä läntisiin sivistysmaihin:

”Tällä ei Snellman sitä tarkoittanut, että kansamme sulkeutuisi jonkun kiinalaisen muurin taa ja torjuisi luotaan ulkoapäin tulevia sivistysvaikutuksia: hänen oma käsityksensä yhteiskunnasta perustui länsimaisiin, germaanisiin aatteisiin: perusajatuksena siinä kun on yksilön vapaus, jota ainoastaan perheen, kansalaiskunnon ja valtio siveellisesti velvoittava valta rajoittaa. Itsenäinen oli tosin suomalainen sivistys oleva, mutta samalla oli se kuitenkin haarana istutettava länsimaisen sivistyksen yhteiseen runkoon.”

Helsingin Sanomien mukaan Snellmanin perintöä oli osattava tarkastella myös kriittisesti. Häntä ei ollut tarvetta julistaa ”katolilaiseen tapaan (…) erehtymättömäksi”. Lehti vihjasi vanhasuomalaisten pyrkivän omimaan Snellmanin poliittisten tavoitteidensa edistäjäksi: ”Älköön hänen nimeänsä käytettäkö eripuraisuuksien ja puoluehengen lietsomiseksi kansalaisten kesken, vaan tulkoon se siksi tunnussanaksi, jonka ympärille yksimielisenä Suomen kansa kokoontuu yhteiseen isänmaalliseen työhön, työhön edistyksen eteen.”[2]

Työväenliike hyväksyi Snellman-juhlinnan

Myös työväenliike suhtautui suopeasti Snellmanin juhlintaan 1906, vaikka hän ei ollutkaan Työmies-lehden ”Mikon” mukaan sen ”oman ajatussuunnan lapsi”. Snellman ”uhrasi kuitenkin voimansa kansallisen herätyksen hyväksi” sekä toivoi ja työskenteli kansansa paremman huomisen puolesta. Hän oli lisäksi muistuttanut, ”että tässä maassa on kansan pohjakerros, joka paljon, paljon kaipaa”. Siten myös työväestö saattoi hyväksyä hänen satavuotismuistonsa juhlinnan:

”Siksipä tämän kansan proletariaatti toivoo, että ne onnellisemmat luokat, jotka täysin siemauksin juhlatunnelmaa nauttivat, juhlisivat itselleen työintoa jokapäiväisessä elämässä toteuttaa kansansa korotusta. Kalpeat ovat ne juhlat, jotta eivät arkielämään voi jälkiä piirtää.

Liehukoon liput. Soikoon sävelet. Mutta soikoot ne siksi, että ne sydämistä lähtevät ja kerran teoiksi muuttuvat.

Työn ritari oli Snellman, työllä hänen muistoansa kunnioitettakoon!”

Todistukseksi Snellmanin ymmärtämyksestä työväenliikettä kohtaan Työmies otti esille hänen kirjoituksensa vuodelta 1846 Englannin silloisesta työväenliikkeestä chartismista. Lehden tulkinnan mukaan Snellman näki jo tuolloin työväenliikkeen olevan laajempi kansainvälinen ilmiö, eikä pelkästään paikallinen englantilainen pikkuilmiö.

Työmies selosti myös Snellmanin juhlapäivän ohjelmaa. Lehti päätti uutisensa ironisesti: ”Illemmalla porvarispuolueet juhlivat eri paikoissa ja alkavat yleiset juomingit.”[3]

Ruotsinkieliset juhlivat myös Snellmania

Snellmania eivät juhlineet yksin suomenkieliset, vaan myös ruotsinkieliset osoittivat kunnioitustaan hänelle.  Hufvudstadsbladet arvioi hänen jättäneen yhteiskuntaan ”monilukuisempia ja syvempiä jälkiä kuin kukaan tämän maan poika”. Snellman oli kaikilla toimialueillaan suunnannut kehitystä ja toteuttanut uudistuksia. Hän uskoi Suomen kansan tulevaisuuteen ja ”valon voittoon” myös synkimpinä aikoina.

Hufvudstadsbladet luonnehti Snellmanin eläneen herättäjän ja uudistajan elämää, jota leimasi jatkuva taistelu pikkusieluisuutta ja ennakkoluuloja vastaan. Lehden mukaan katkeruus, jota osa Snellmanin seuraajista lietsoi ruotsinkielisiä kohtaan, ei estänyt ruotsia puhuvia kansalaisia tunnustamasta hänen suuruuttaan. Siihen eivät pystyneet myöskään suureksi juhlapäiväksi järjestetyt ”nationalistiset orgiat” eivät. Hufvudstadsbladet viittasi selvästi etenkin nimien suomalaistamiseen.[4]

Nimien suomalaistaminen näkyvä osa juhlintaa

Kotikielen seura ryhtyi keväällä 1906 valmistelemaan sukunimien suomalaistamista osana Snellmanin juhlavuotta. Kirjailija Johannes Linnankoski alusti aiheesta yliopiston suuressa juhlasalissa 14. maaliskuuta pidetyssä kokouksessa, jossa nimenmuutto sai laajan tuen. Samalla 800 hengen kokousyleisö hyväksyi periaatteessa Suomalaisuuden Liiton perustamisen.

Nimien suomalaistamisen käytännön työtä ryhtyi johtamaan Kotikielen seuran, Suomalaisen Nuijan ja Ylioppilaiden Keskusteluseuran muodostama Nimien suomalaistuttamiskomitea, jonka toimisto sijaitsi Helsingissä Vanhalla ylioppilastalolla. Nuija koostui vanhasuomalaisista ja Keskusteluseura nuorsuomalaisista ylioppilaista.

Nimenmuuttoa helpottamaan komitea kokosi ohjevihkosen. Tarjolla oli myös uuden nimen etsimistä helpottaneita sukunimiluetteloita, joista löytyi vaihtoehtoisia nimiä vanhojen vierasperäisten tilalle. Opastuksen katsottiin olevan tarpeen myös suomen kielen puhtauden vaalimiseksi.

Snellmanin satavuotispäivänä 12.5.1906 ilmestyivät Virallisessa lehdessä 24 800 kansalaisen suomennetut nimet. Myös maakuntalehtien ilmoitukset kertoivat nimensä suomalaistaneista. Kaikkiaan 32 469 henkeä otti vuoteen 1907 mennessä käyttöön uuden sukunimen. Käytännössä nimensä muuttaneita oli enemmän, sillä osassa tapauksessa muutoksesta ilmoitti vain isä. Uuden sukunimen käyttöönottaneita oli siten jopa 100 000.[5]

Nimenmuutto oli ennen kaikkea sivistyneistön liike, vaikka uuden sukunimen omaksuneista monet olivatkin tavallisia kansanihmisiä. Rahvaan nimien suomalaistuminen oli alkanut 1880-luvulla ja sen seurauksena 100 000 henkeä sai suomalaisen sukunimen. Tuolla aikakaudella sai sukunimensä suuri osa Suomen Virtasista, Niemisistä, Mäkisistä, Lahtisista, Laineista, Virroista, Peltoloista ja Mäkitaloista.[6]

Suomalaisuuden liitto perustetaan

Kirjailija Johannes Linnankoski (Vihtori Peltonen) esitti Valvoja-lehden 25-vuotisjuhlanumerossa vuoden 1905 lopussa, että Suomeen olisi perustettava liitto vaalimaan suomen kieltä ja suomalaista kirjallisuutta sekä herättämään kansallishenkeä. Uuden järjestön oli myös kyettävä ylittämään puoluerajat.

Suomalaisuuden liitto perustettiin Mäntymäellä 12.5.1906 pidetyssä juhlassa. Liiton ensimmäiseen hallitukseen kuului edustajia kaikista silloisesta kolmesta suomenkielisestä puolueesta – Suomalaisesta puolueesta, Nuorsuomalaisesta puolueesta ja Suomen Sosialidemokraattisesta puolueesta. Hallituksen jäseniä olivat muun muassa Juhani Aho, Yrjö Sirola, J.K. Paasikivi, Eero Erkko ja Otto Wille Kuusinen. Liiton toiminta lamaantui kuitenkin jo vuoteen 1908 mennessä ja elpyi vasta 1914 alkaen.[7]

Snellmanin juhlintaan liittyi myös pyrkimys vahvistaa suomen kielen asemaa yhteiskunnassa. Ruotsin kielen asema oli edelleen vahva virkamiehistössä ja liike-elämässä. Muun muassa kirjailija Maila Talvio arvosteli näkyvästi ja kuuluvasti sitä, ettei kaikissa kaupoissa saanut palvelua suomeksi.[8]

Kielipolitiikka vaikutti ensimmäisiin eduskuntavaaleihin

Vanhasuomalaisten edustama myöntyväisyyslinja oli kärsinyt tappion suurlakossa. Puolue jäi lakon jälkeen muodostetun senaatin ulkopuolelle. Jyrkästä suomalaisuuspolitiikasta tuli sen keinoista kohentaa asemiaan politiikassa.

Suomalainen puolue ryhtyi valmistautumaan vuoden 1907 eduskuntavaaleihin radikaaleilla kieli- ja sosiaaliohjelmilla. Ruotsinkielisten kanssa tehnyttä nuorsuomalaiset olivat vanhasuomalaisten mukaan lipeämisestä Snellmanin linjalta, jonka tavoitteena oli sivistyneistön suomalaistaminen. Vanhasuomalaiset hyväksyivät lokakuussa 1906 radikaalin kieliohjelman, jonka tavoitteena oli tehdä suomesta valtion ainoa kansalliskieli. Ruotsinkielisillä olisi kuitenkin ollut oikeus saada toimituskirjat ruotsiksi.

Nuorsuomalaiset olivat valmiit antamaan ruotsille toisen kansalliskielen aseman. Puolue ilmoitti tukevansa suomen kielen kohottamista vallitsevaksi sivistyskieleksi, mikä ei kuitenkaan saanut johtaa ruotsin kielen sortamiseen. Nuorsuomalaisten tavoitteena oli saada suomen kielelle virallinen pääkielen asema. Lisäksi paikallisesti kunnissa oli käytettävä väestön pääosan kieltä, mutta huomattavaa kielivähemmistöä oli kuitenkin palveltava sen omalla kielellä.

Jyrkkä ja selkeä kielipoliittinen ohjelma tuki osaltaan Suomalaisen puolueen vaalimenestystä 1907 ja siitä tuli eduskunnan suurin porvariryhmä 59 edustajallaan. Yksikamariseen eduskuntaan siirtyminen merkitsi kokonaisuudessaan poliittisen elämän muuttumista suomenkieliseksi. Eduskunta sai käsiteltäväkseen vanha- ja nuorsuomalaisten sekä Ruotsalaisen kansanpuolueen kielilakiehdotukset vuonna 1907. Kaikki aloitteet pysähtyivät lakivaliokuntaan ja raukesivat eduskunnan hajottamisen yhteydessä. Vanha- ja nuorsuomalaiset uudistivat aloitteensa 1908, 1909 ja 1910 valtiopäivillä, mutta eduskunnan toistuvat hajottamiset estivät lakialoitteiden etenemisen. Kielikysymyksen jäi ratkaistavaksi itsenäisyyden ajan alkuvaiheissa.[9]

[1] Ernst Nevanlinna, Uusi Suometar 12.5.1906. Raimo Savolainen. 2006. Sivistyksen voimalla. J. V. Snellmanin elämä. Helsinki: Edita,

[2] Helsingin Sanomat 12.5.1906.

[3] Työmies 12.5.1906.

[4] Huvfudstasbladet 12.5.1906.

[5] Raimo Savolainen. 2006. Sivistyksen voimalla. J. V. Snellmanin elämä. Helsinki: Edita, s. 930.

[6] Sirkka Paikkala, Snellmanin 100-vuotispäivä ja sukunimien suomalaistaminen. http://www.kotus.fi/nyt/kolumnit/kielipakina_(2006_2009)/snellmanin_100-vuotispaiva_ja_sukunimien_suomalaistaminen.

[7] Osmo Jussila. 1989. Suomalaisuusliike Venäjän paineessa 1890–1917. Teoksessa Päiviö Tommila (päätoim.), Herää Suomi. Kuopio: Kustannuskiila, s. 156–157.

[8] Savolainen 2006, s. 931.

[9] Jussila 1989, s. 148–155.

Kirjallisuutta:

Raimo Savolainen. 2006. Sivistyksen voimalla. J. V. Snellmanin elämä. Helsinki: Edita.

Linkkejä:

Sirkka Paikkala, Kun isoisän isä sukunimen otti, Hiidenkivi 4 / 2005.

J. V. Snellmanin kootut teokset suomennettuna 1–24 pdf-muodossa. Teossarjan päätoimittajana toimi VTT Raimo Savolainen. Käännöshanke oli osa valmistautumista J. V. Snellmanin 200-vuotisjuhlavuoteen 2006. Snellmanin kootut teokset ilmestyivät ruotsiksi nimellä J. V. Snellman Samlade Arbeten I–XII. 

J. V. Snellmanin 200-vuotisjuhlasivusto.

Laura Kolbe, Eurooppalainen vai suomalainen Snellman? Suurmies ja hänen muistonsa vaalijat. Kolbe Snellmanin 200-vuotisjuhlavuonna 2006 kirjoittama artikkeli käsittelee hänen merkkivuosilleen ja syntymäpäivälleen eri aikoina annettuja tulkintoja.

Tomas Sjöblom, Suurnimenmuutto Snellmanin päivänä 1906.

Pilalehti Tuulispää omisti lähes koko numeronsa 11.5.1906 Snellman satavuotisjuhlille.

Audiolinkkejä:

Luentaotteita J. V. Snellmanin kootuista teoksista Ylen Elävässä arkistossa.