Miten maailmansodan päättyminen otettiin vastaan Suomessa?

Ensimmäisen maailmansodan päättänyttä aselepoa tervehdittiin ilolla Suomessakin. Nuoren tasavallan sisä- ja ulkopoliittinen tilanne muuttui jyrkästi. Saksan suunta sulkeutui ja Suomen oli haettava niin hyväksyntää kuin viljaa voittajilta.

Uutiseen rauhasta otettiin vastaan helpottuneena, mutta se toi uutta epävarmuutta Suomen asemaan. Pakinoitsija Olli tiivisti tilanteen Uudessa Päivässä 12.11.1918:

”Kärsivän ihmiskunnain vuosikausia kiihkeästi kaipaama hetki on koittanut. Tykit ovat vaienneet Ihmiskunta tuntee uuden työpäivän aamun sarastavan.

Me olemme vain pieni, heikko, köyhä kansa. Itsenäisyytemme nimessä meidän tietysti on riennettävä voimakkaimman käsiä nuolemaan, voittajaa liehittelemään. Suurilla voittajilla on meille kaikille pienille poikkeuksetta kauniita ihanteita ja uneksimattomia vapauden ja onnen aarteita luvassa, mutta suurilla voittajilla on niin paljon ajattelemista, että he voivat pienen kansan helposti unohtaa, ellei pieni kansa erikoisella tavalla muistuta olemassaolostaan.”

Suomessakin pantiin heti merkille Saksan ehdottoman antautumisen aiheuttamat jännitteet. Santeri Alkion päätoimittama Ilkka olisi nähnyt sanelurauhan sijaan Yhdysvaltain presidentin Woodrow Wilsonin esittämän suunnitelman toteutuvan:

”Ilo ihmiskunnassa olisi varmaankin paljon jakamattomampi, jos rauhanaurinko olisi saanut nousta sellaisena kuin sen syrjä sarasti Wilsonin suunnitelmien valossa. Niin ei käynyt. Kansojen tasa-arvoon perustuvan rauhan sijaan tuli voittajan rauha armottomine, yksipuolisille ehtoinensa. Näyttää siltä kuin kenraali Foch ei huomaisi, etteivät ne olleet hänen legionansa, jotka musersivat Saksan uljaan armeijan, vaan toiset voimat, jotka heikensivät Saksan vastustuskykyä. Saksassakin äkkiä riehahtanutta bolshevismia saa entente kiittää tästä tuloksesta enemmän kuin omia voimiansa.”

Syyskuussa ilmestymisensä aloittanut Suomen Sosialidemokraatti pystynyt ottamaan kantaa maailmansodan loppumiseen, sillä Uudenmaan läänin maaherra Bruno Jalander lakkautti lehden 12.11.1918. Toimenpiteen perusteena oli lehden linja, joka oli muuttunut parlamentaarisesta kiihottavaksi. Päätöksen voi nähdä olleen yhteydessä maailmansodan päättymiseen. Lakkauttamisen tarkoituksena oli myös osaltaan estää levottomuuksien synty. Suomen Sosialidemokraatti oli tervehtinyt ilolla keisarin eroa ja Saksan sosialistien nousua maan johtoon, mutta suhtautunut toisaalta pidättyvästi työväen ja sotilaiden neuvostovaikutteiseen liikehdintään.

Monarkiasuunnitelmille Saksan tappio merkitsi loppua. Kansanedustaja Lauri Ingman esitteli 11. marraskuuta eduskunnalle kuninkaaksi valitun Fredrik Kaarlen vastauksen, jossa tämä ilmoitti antavansa lopullisen vastauksensa myöhemmin. (Ingman oli väliaikaisesti menettänyt puhemiehen paikkansa, koska oli valtiopäivien kokoontuessa vielä Saksassa.) Hessenin prinssi perusteli vastaustaan sillä, ettei hän halunnut asettua ympärysvalloilta saatavan tunnustuksen esteeksi. Hän ilmoitti 14. joulukuuta olevansa ottamatta vastaan Suomen valtaistuinta. Tämä oli enää muodollisuus. Monarkistit joutuivat käytännössä luopumaan toiveistaan Saksan tappion vuoksi.

Tasavaltalaiset pitivät Helsingissä 10. marraskuuta suurkokouksen, jossa he vaativat hallituksen eroa, uusia vaaleja ja ulkopoliittisen linjan muutosta. Hallitus vaihtui 27. marraskuuta. Lauri Ingmanin hallituksessa olivat edustettuna suomalaiset puolueet, jotka ryhmittyivät pian uudelleen kokoomus- ja edistyspuolueiksi sekä RKP. Hallituksella oli tynkäeduskunnan enemmistön kannatus. Käytännössä siitä tuli eräänlainen toimitusministeristö, joka hoiti tärkeimpiä juoksevia asioita. Vaikein kysymys oli viljansaanti, jota suomalaiset pyrkivät jouduttamaan marraskuulta lähtien. Ensimmäinen viljalasti tuli Suomeen vuoden 1918 lopulla. Yhdysvallat perusteli vilja-apua humanitaaristen syiden ohella bolševismin torjumisella. Täyteen vauhtiin viljatoimitukset pääsivät helmikuun puolivälissä.

Myös uusien vaalien järjestäminen kävi välttämättömäksi. Vaalit pidettiin maaliskuun alussa 1919, ja niihin osallistuivat sosiaalidemokraatit. Kunnallisvaalien valmistelu oli jo käynnissä ja sosialistit osallistuivat myös niihin.

Valtiohoitajan vaihdoksesta oli huhuttu jonkin aikaa. Saksalaissuuntaukseen sitoutuneen P. E. Svinhufvudin oli väistyttävä. Senaatti pyysi kenraali C. G. Mannerheimia tehtävään virallisesti 17. marraskuuta. Mannerheim oli tuolloin matkalla Englannissa ja Ranskassa tunnustelemassa voittajavaltojen näkemyksiä Suomesta. Hän suostui tehtävään ja otti sen vastaan 12. joulukuuta.

Saksan Suomessa olevien joukkojen komentaja, kenraali Rüdiger von der Goltz ilmoitti 14. marraskuuta, että saksalaiset vedetään Suomesta heti. Käytännössä saksalaisten lähtö vei noin kuukauden. Saksalaismieliset piirit järjestivät lukuisia jäähyväisjuhlia maasta poistuville sotilaille.

Ympärysvaltojen keskusvaltoihin kohdistama kauppasaarto jatkui Saksan antauduttua marraskuussa 1918. Ranskan vaatimuksesta maaliskuun alkuun 1919 kestänyt saarto kohdistui aluksi täydellä voimallaan myös Suomeen, jossa Saksan vaikutusvalta oli maailmansodan loppuvaiheissa ollut vahva. Suomi vapautui saarrosta asteittain ja katsottiin 24. helmikuuta 1919 puolueettomaksi maaksi, jonka ulkomaankauppa vapautui. Elintärkeitä viljatoimituksia saarto ei koskenut.

Suomen ulkomaankauppa pääsi vauhtiin saarron loputtua. Vienti alkoi vetää, sillä Suomi kykeni toimittamaan jälleenrakennuksessa tarvittavaa sahatavaraa ja myös sanomalehtipaperia.

Kirkko asettui 1918 laillisen hallituksen puolelle

Kirkko asettui sisällissodassa laillisen hallituksen puolelle. Sodan jälkeen kirkon asema yhteiskunnassa vahvistui. Itsenäistymistä edeltänyt keskustelu kirkon ja valtion erosta vaimeni kokonaan. Kirkosta tuli yksi nuoren tasavallan tukipylväistä.

Noin 50 pappia osallistui sisällissodan aikana suojeluskuntien toimintaan ja samansuuruinen joukko toimi valkoisen armeijan sotilaspappeina. Pappeja oli vuonna 1918 yhteensä noin tuhat. Suurin osa papeista jatkoikin tehtäviensä hoitamista seurakunnissa niin valkoisten kuin punaisten puolella. Suomessa oli 500 seurakuntaa, jotka sijaitsivat lukumääräisesti puoliksi valkoisten ja punaisten alueilla.

Lähes kaikki papit tukivat laillista hallitusta enemmän tai vähemmän näkyvästi. Myös punaisten hallitsemalla alueella papiston sympatiat olivat valkoisten puolella. Kansanvaltuuskunta ei kieltänyt kirkon toimintaa, mutta käynnisti toimet kirkon erottamiseksi valtiosta ja antoi kirkon verotusoikeuden lakkauttaneen lain.

Papit pitivät jumalanpalveluksia punaisessa Suomessa. He toimittivat myös punaisten hautaan siunaamisia, jos omaiset niin toivoivat. Jumalanpalveluksista ja kirkoissa pidetyistä hartaustilaisuuksista tuli erittäin suosittuja punaisten hallitsemalla alueella. Kirkoista haettiin lohtua ja turvaa, mutta niiden seinien sisällä saattoi vaihtaa myös tietoja.

Pappien asettuminen laillisen hallituksen puolelle perustui luterilaiseen esivaltaoppiin. Sen mukaan esivalta on lähtöisin Jumalalta, ja vallankumous merkitsi nousemista esivaltaa vastaan.

Punakaartiin liittyi vain yksi pappi, Ruotsinpyhtään punakaartin johtajana toiminut Einar Rauhamäki. Hän pakeni vaimoineen Neuvosto-Venäjälle. Molemmat kuolivat Stalinin vainoissa 1930-luvun lopussa. Punaisille ja sosialismille ymmärtämystä osoittaneita pappeja oli yhteensä noin kymmenen.

Valkoisessa Suomessa papit pitivät rintamalle lähteville sotilaille hartaushetkiä ja vihkivät suojeluskuntien lippuja. Sankarihautajaisissa papit siunasivat haudanlepoon kotipitäjäänsä tuodut kaatuneet. Väestökirjanpidosta huolehtiminen oli pappien vastuulla, joten he kirjasivat kirkonkirjoihin sekä valkoiset että punaiset sodan uhrit. Papeille muodostui paikallisesti tarkin yleiskuva sodassa menehtyneistä.

Herätysliikkeiden jäsenistä etenkin heti alkuvaiheessa taisteluihin lähteneillä Pohjanmaan heränneillä oli näkyvä rooli sodassa. Rohkeat körttiläiset olivat punaisten pelkäämiä vastustajia, joista kerrottiin kauhujuttuja.

Punaiset surmasivat sisällissodan aikana kymmenen pappia. Silti papit eivät olleet pahimman vainon kohteena. Suhteellisesti paljon useammin surmatyön uhriksi joutui kansakoulunopettajia. Pappia kärsimistä julmuuksista kirjoitettiin kuitenkin paljon valkoisessa Suomessa ilmestyneissä lehdissä. Liioittelevat kertomukset lietsoivat osaltaan kostotoimia.

Tunteita kuohuttivat myös punaisten tekevät kirkkojen häpäisyt ja polttamiset. Leppävirran kirkkoa punakaarti käytti ruokavarastonaan. Erityistä pahennusta herätti se, että kirkon eteisessä oli teurastettu eläimiä. Valkoisissa lehdissä kiertäneen tarinan mukaan Leppävirralla oli lisäksi harjoitettu haureutta alttarilla urkujen soidessa. Punaisten kerrottiin myös valmistelleen kirkon polttamista ennen valkoisten tuloa.

Sisällissodan jälkeen kirkko toimi esivallan lujittamiseksi. Kirkon ja valtion eroa koskevat pohdinnat raukesivat. Jumalanpalvelukset säilyttivät asemansa osana valtiollisten ja paikallisten juhlatilaisuuksien ohjelmaa. Liberaalien porvarien kirkkoa kohtaan esittämä arvostelu vaimeni. Kirkon toiminnan arvostus yhteiskuntaa vakauttavana voimana kasvoi niidenkin parissa, joiden oma suhde uskontoon oli etäinen ja välinpitämätön.

Kirkon päälinja oli konservatiivinen. Sen ideologia pelkistyi sanoihin koti. uskonto ja isänmaa. Koululaitoksen opettajista suurin osa tuki tätä ajattelutapaa. Pienetkin yritykset arvostella kirkkoa aiheuttivat vahvan torjuntareaktion. Vapaa-ajattelijoiden järjestäytyminen herätti ankaraa vastustusta 1930-luvun lopulla.

Kirkon sosiaalinen työ laajeni sisällissodan jälkeen. Sitä kehittivät papit, jotka pyrkivät solmimaan yhteyksiä maltillisen työväenliikkeen kanssa. Tämän toiminnan näkyvin hahmo oli Isosta-Britanniassa kirkon yhteiskunnalliseen työhön perehtynyt Sigfrid Sirenius. Hän johti sisällissodan jälkeen perustettua Teollisuusseutujen Evankelioimisseuraa, joka avasi 1919 Helsinkiin Suomen ensimmäisen kristillis-yhteiskunnallinen työkeskuksen, Kalliolan setlementin Sörnäisten työläiskaupunginosaan.

Myös Varkauteen tehtaansaarnaajaksi valittu Kustaa Sarsa toimi kristillis-sosiaalisessa hengessä ja onnistui saavuttamaan työväestön luottamuksen. Hänet valittiin ylivoimaisella ääntenenemmistöllä Varkauden seurakunnan ensimmäiseksi kirkkoherraksi.

Uskonnonvapaus toteutui Suomessa 1923. Tämä mahdollisti kirkosta eroamisen ja siirtymisen siviilirekisteriin. Vasemmistolaisistakin vain harvat erosivat kirkosta, mikä kertoi luterilaisen perinteen vahvuudesta. Rippikoulun käyminen säilytti asemansa aikuistumisriittinä. Suomalaiset halusivat myös edelleen solmia kirkollisen avioliiton ja saada kristillisen hautauksen.

Ortodoksinen kirkko sai aseman toisena valtionkirkkona, vaikka idän kristillisyyttä kohtaan esiintyi myös ennakkoluuloja. Joissakin kannanotoissa vaadittiin jopa ortodoksiluostarien ottamista valtion haltuun ja muuttamista parantoloiksi. Poliittisesti oli viisasta tehdä kädenojennus itärajalla asuvalle väestölle, jolle suunnatut venäläistämistoimet olivat olleet melko tehokkaita 1900-luvun alussa. Leninin hallinto suhtautui tosin kielteisesti kirkkoon, mutta sen pysyminen vallassa ei ollut vielä varmaa ennen vuotta 1920. Suomen ortodoksinen kirkko irtautui Moskovan patriarkaatista alaisuudesta ja siirtyi Konstantinopolin patriarkaatin alaisuuteen 1923.

Linkkejä:

Ilkka Huhta (toim.). 2009. Sisällissota ja kirkko. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 212. Vuonna 2008 pidetystä Sisällissota ja kirkko -seminaarista alkunsa saanut teos esittelee kattavasti kirkon roolia vuoden 1918 sisällissodassa ja sen jälkimainingeissa. Käytettävyyden lisäämiseksi artikkelit ovat saatavilla myös erillisinä tiedostoina.

Ilkka Huhta, Kirkko sisällissodassa.

Seppo Simola, Ortodoksit sisällissodassa 1918, Ortodoksiviesti 3/2018, s. 10–13.

 

Miten arki on muuttunut sadassa vuodessa?

Suomi on muuttunut sadassa vuodessa maatalousmaasta jälkiteolliseksi tietoyhteiskunnaksi. Kansallisen audiovisuaalisen instituutin kokoamat elokuvat havainnollistavat muutosta.

Suomalainen arki on muuttunut paljon vuosisadassa. Ihmisten perustarpeet ovat samat, mutta ne tyydytetään eri tavalla. Suomalaiset juovat, syövät ja pukeutuvat toisin kuin vuosisata sitten. Asumisolot ovat kohentuneet oleellisesti ja liikkuminen paikasta toiseen on nopeutunut.

Yhteydet ulkomaille ovat lisääntyneet ja arkipäiväistyneet. Suurin osa suomalaisista osaa englantia ja on tottunut matkustelemaan maailmalla. Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (KAVI) Elävä muisti -palvelussa julkaistut elokuvat kertovat arjen muutoksesta.

1920-luku

Pahin elintarvikepula jää taakse vuosikymmenen vaihduttua. Leipä on monille edelleen kapea, mutta varsinaista nälkää ei nähty. Torpparivapautuksen ja asutustoiminnan seurauksena maahan syntyy suuri määrä itsenäisiä pienviljelijätalouksia. Suomalaisista 80 prosenttia asuu maalla, mutta kaupunkien kasvu vauhdittuu.

Koulunkäynnistä tulee osa jokaisen suomalaislapsen elämää, kun oppivelvollisuus tule voimaan 1921. Nuorten miesten elämänkulkuun alkaa sisältyä vuosi armeijassa asevelvollisuuden myötä.

Gramofonit yleistyvät ja vuosikymmenen lopussa levymyynti nousee yli miljoonaan savikiekkoon. Yleisradion toiminta alkaa 1926. Polkupyörästä tulee liki joka kodin kulkuneuvo, kun pyörien hinnat laskevat. Myös henkilöautojen määrä lisääntyy.

Alkoholin myynti ja valmistus ovat kiellettyjä vuosina 1919–1932 voimassa olleen kieltolain aikana. Lain valvonta ei ole kovin tehokasta. Salakuljetus ja laiton myynti ovat laajamittainen ilmiö. Vuoden 1931 lopussa pidetyn neuvoa-antavan kansanäänestyksen jälkeen eduskunta kumoaa kieltolain ja ottaa alkoholin valmistuksen, myynnin ja anniskelun valtion valvontaan.

Linkkejä:

Finlandia -elokuvasarjan Metsän satu -jakso kuvaa metsätaloutta ja teollisuutta.

Finlandia -elokuvasarjan neljäs osa ”Laulu viheriäisistä niityistä ja keltaisesta voista” kertoo maataloudesta.

Autokilpailut Taivallahden jäällä 1922. Kuvia myös moottoriveneistä sekä moottoripyörien ja autojen kulkueesta Kaivopuistossa. Kenraali Mannerheim seuraa kilpailuja.

Miten lehteä tehtiin 1922? Vuosina 1919–1991 ilmestynyt Uusi Suomi oli fennomaanisen Uuden Suomettaren suora jatkaja ja kokoomuksen pää-äänenkannattaja vuoteen 1976 saakka.

Imatran vesivoimalaitos avattiin 25.5.1929. Frans Ekebomin taltioimissa avajaisseremonioissa presidentti Relander vihkii voimalan käyttöön, ja patoluukut suljetaan ensimmäistä kertaa.

Katkelma mykkäelokuvasta Meidän poikamme, joka aloitti Erkki Karun puolustusvoimia esittelevän kolmen näytelmäelokuvan sarjan (myöhemmät osat: Meidän poikamme merellä, 1933 ja Meidän poikamme ilmassa – me maassa, 1934). Asepalvelukseen astunut torpan poika Matti Korpi (38-vuotias Axel Slangus) antaa opetuksen komppanian kiusanhengelle (32-vuotias Uuno Laakso).

1930-luku

Pula-aika vaikuttaa kaikkien suomalaisten elämään 1930-luvun alussa. Erityisen voimakkaasti talouslama tuntuu teollisuus- ja metsätyöväen arjessa ja velkaantuneiden viljelijöiden elämässä. Teollisuudessa työtä ei ollut tarjolla entiseen tapaan ja ansiotaso laski.

Velkaantuneet maanviljelijäperheet menettävät pahimmassa tapauksessa tilansa, kun tulot eivät riittäneet luottojen maksuun. Virkamiesten ja opettajien elintaso sen sijaan jopa paranee, kun palkat pysyvät ennallaan ja hinnat laskevat.

Linja-autot ohittivat 1930-luvulla nopeasti sisävesilaivat maaseudun matkustajamäärissä. Myös henkilö- ja kuorma-autojen merkitys kuljetuksissa kasvoi. Rautatiet olivat kuitenkin edelleen tärkein kuljetusmuoto niin henkilö- kuin tavaraliikenteessä.

Radionkuuntelu yleistyy ja vuonna 1936 Suomessa oli jo 250 000 radiolupaa. Radion suosiota kasvattivat muun muassa Berliinin olympiakisat, joista Yleisradio lähetti runsaasti ohjelmaa. Elokuvat säilyttivät asemansa suosittuna ajanvietemuotona. Uusia katsojia tuovat kotimaiset äänielokuvat.

Sosiaaliturvan kehitys saa vauhtia 1930-luvun lopulla. Kansaneläkelaki tulee voimaan vuoden 1939 alussa. Äitiyspakkausten jakaminen alkaa vuonna 1938 vähävaraisille äideille. Kaikki äidit saivat pakkauksen vuoden 1949 alkaen.

Tupakointi on erittäin yleistä ja yli puolet miehistä polttaa. Myös naisten tupakointi lisääntyy. Savukkeiden polttaminen liitetään nykyaikaiseen elämäntapaan muun muassa elokuvissa. Tupakanpoltto lisääntyy entisestään sotavuosina.

Linkkejä:

Tukinuittoa Sukevalla Ylä-Savossa.

Dramatisoitu dokumenttielokuva yksinhuoltajaäidistä, joka perheenisän kuoltua joutuu elättämään yksin lapsensa. Dokumentin mukaan perheen vaikeudet johtuvat siitä, että isällä ei ollut henkivakuutusta.

Tupakoiva Miss Eurooppa Ester Toivonen mainostaa tulitikkuaskin tuulensuojusta Miss Suomi -kisojen uutisfilmissä.

Kunto Karapää ja tanssiorkesteri esittävät slowfoxin elokuvassa Kaikki rakastavat.

1940-luku

Elämää leimaavat koko vuosikymmenen sota ja sen seuraamukset. Elintaso laskee sodan vuoksi huomattavasti. Kaikki elintarvikkeet ja kulutustavarat kuuluvat säännöstelyn piiriin. Kansanhuoltoministeriön johtama säännöstely kykenee tasaamaan niukkaa tarjontaa paljon paremmin kuin vuosina 1917–1920. Avainsana on selviytyminen, jonka varmistamiseksi yhteiskunta ja eri järjestöt keksivät monenlaisia keinoja.

Kaikille oppilaille tarkoitettu kouluruokailu alkaa asteittain vuodesta 1943 lähtien. Tätä ennen kouluruokaa on tarjottu varattomille oppilaille jo 1900-luvun alusta alkaen. Valtio alkaa maksaa lapsilisiä 1948 kaikille perheille. Uudistus tuo lisätuloja erityisesti maaseudun naisille, sillä lapsilisät aletaan maksaa äidin tilille. Palkkatyössä käyvillä tämä kaventaa naisten ja miesten välisiä tuloeroja, ja lisää ennen kaikkea naisten päätäntävaltaa perheen käytettävissä olevista tuloista.

Yli 400 000 suomalaista joutuu jatkosodan jälkeen asettumaan alueluovutusten vuoksi uusille asuinseuduille. Maaseutuväestön määrä pysyy suurena sotien jälkeen toteutetun asutustoiminnan seurauksena.  Eri puolille Suomea syntyy suuria asutusalueita, joille asettuu maansaantiin oikeutettuja, tilansa alueluovutusten vuoksi menettäneitä viljelijäperheitä ja perheellisiä rintamamiehiä.

Yhteiskuntaan syntyy miesvaje, kun yli 90 000 miestä menettää henkensä sodassa. Kaikki naiset eivät löydä kaipaamaansa elämänkumppania. Suomeen syntyvät silti maan historian suurimmat ikäluokat. Nopeasti parantuneen terveydenhoidon ansiosta yhä suurempi osa lapsista varttui aikuisiksi.

Suomen sotavuosina keskeytynyt nykyaikaistuiminen jatkuu. Sähköistys alkaa edetä myös Itä- ja Pohjois-Suomessa.

Linkkejä:

Pyykinpesua sota-ajan oloissa. Pesuaineista oli pulaa, mutta muutoin peseminen tapahtui samaan tapaan ennen pesukoneiden aikaa.

Bensiinipulan vuoksi sotavuosina ja niiden jälkeen suuri osa autoista liikkui häkäpöntön voimalla. Polttoaineena toimii kaasunkehitinlaitteistolla (”häkäpöntöllä”) valmistettava puukaasu.

Puolustusvoimien katsaus Karjalan evakoista kesällä 1944.

Suomen eduskuntavaalit maaliskuussa 1945. Suomi oli ensimmäinen sotaa käyneistä maista, jossa pidettiin parlamenttivaalit.

Kaivattu kahvilasti saapuu Suomeen.

Runollinen elokuva saunasta.

Tapio Bergholm, Palkkapolitiikka ja lapsilisät 1947–1956.

1950-luku

Elintaso alkaa kohentua ja säännöstely loppuu vuonna 1954, kun kahvinmyynti vapautuu kokonaan. Toimeentuloerot olivat silti edelleen hyvin suuria Suomen eri osien välillä ja myös paikkakuntien sisällä. Missään ei kuitenkaan enää kärsitä aliravitsemuksesta.

Viimeinen sodanjälkeisistä suurista syntyy vuonna 1954. Yhä useammat lapset varttuvat aikuisiksi neuvolatoiminnan ja parantuneen sairaanhoidon ansiosta.

Asuntopula jatkuu kaupungeissa, joihin muuttaa lisää väkeä. Sodan jälkeen perustetut asutusalueet alkavat menettää väestöä. Myös muuttoliike Ruotsiin kiihtyy 1950-luvun lopulla. Muuttamista helpottaa Pohjoismaiden välillä 1952 voimaantullut passivapaus.

Populaarikulttuuri kasvu vauhdittuu ja nuorisokulttuuri alkaa eriytyä omaksi osa-alueekseen. Mopoilun kulta-aika alkoi 1956, kun kuljettajalta ei vaadittu enää ajokorttia. Pidemmät matkat taittuvat linja-autolla tai junalla.

Television aikakausi alkaa Suomessa, kun Yleisradio aloittaa tv-lähetyksensä 1957. Radion asema nopeimpana tiedonvälittäjänä ei kuitenkaan vielä horju.

Linkkejä:

Suomen ensimmäinen televisioesittely Stockmannilla 1950.

Lahjakengissä koulutielle.

”Friendly Finland”. Erik Blombergin tuottama ja ulkoasiainministeriön tilaama matkailuelokuva.

Muovin läpimurto.

Miksi me emme saa asuntoa? Helsingin sotienjälkeinen asuntopula. 

Oulun 350-vuotiselokuva.

Lahden kaupungin esittelyelokuva 1957.

Tampereen Pyynikin uusi uimahalli 1957.

1960-luku

Suomen autoistuminen alkaa toden teolla, kun valuuttasääntely hellittää. Maassa on 1960-luvun alussa 250 000 autoa. Miljoonan auton raja ylittyy jo vuonna 1973.

Maahanmuutto Ruotsiin koskettaa erityisesti Pohjanmaan, Keski-Pohjanmaan, Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin kuntia. Maassamuutto maalta kaupunkeihin kiihtyy entisestä. 1950-luvulla alkanut lähiörakentaminen nopeutui. Talojen tekoa vauhdittaa elementtitekniikka. Suurin osa muuttaneista pääsi asumaan nykyaikaisiin ja aikaisempaa väljempiin asuntoihin.

Kodinkoneet alkavat yleistyä. Jääkaapit ja pesukoneet helpottavat perheenäitien työtä. Televisiosta tulee joka kodin katseenvangitsija.

Keskioluen myynnin aloittaminen vuoden 1969 alussa elintarvikemyymälöissä päättää tosiasiallisen kieltolain lukuisissa maalaiskunnissa. Maaseudulle ja lähiöihin aletaan perustaa Alkon myymälöitä sekä ravintoloita.

Vapaa-aika lisääntyy, kun Suomessa siirrytään 1965–1969 viisipäiväiseen työviikkoon. Yli 65-vuotiaiden määrä alkaa lisääntyä. Heidän toimeentulonsa perustui joka kansaneläkkeeseen tai vähitellen kasvavassa määrin työeläkkeeseen. Kansaneläke oli muuttunut kaikkia koskevaksi, kaikille yhtä suureksi etuudeksi 1957 alussa. Virkamiehillä oli ollut oma, 1800-luvulta lähtien rakentunut eläkejärjestelmänsä.

Linkkejä

Televisio – uusi perheenjäsen.

Varkaus – uusin kaupunkimme 1962.

Mitä mieltä liikenteestä? Nelostien liikennettä Keski-Suomessa 1965.

Mäntsälän linja-autoasema.

Linja-automatkustajia Lapissa.

Suomalainen matkustaa. Uutiskatsauksessa esitellään suomalaisten matkustustapoja. Uutta oli mahdollisuus varata paikka linja-autoon kätevästi puhelimitse. Etelänmatkailukin tuli 1960-luvulla jo monelle tutuksi.

Laivalla Tallinnaan. Helsingin ja Tallinnan välinen laivayhteys palautui vuonna 1965.

Neste Oy:n öljynjalostamo Porvoon Sköldvikissä 1967. 

Pakastaminen säilöntämenetelmänä.

Eläköön nuoruus! 1960-luvun nuoriso kertoo tunnoistaan Postisäästöpankin tilauselokuvassa.

Työeläke- ja kansaneläkelainsäädännön keskeisimmät muutokset 1956–2004.

Eläketurvan historiaa.

1970-luku

Suomessa tapahtuu 1970-luvulla lukuisia naisten yhteiskunnalliseen asemaan vaikeuttaneita muutoksia. Raskauden keskeytyksistä muuttuvat 1971 naisten omasta tahdosta tehtäviksi. Edellisellä vuosikymmenellä käyttöön tulleiden ehkäisypillerien käyttö yleistyy, mikä vähentää ei-toivottujen raskauksien määrää. Vuonna 1973 voimaan tullut päivähoitolaki helpottaa naisten työssäkäyntiä.

Suomi siirtyy vuosikymmenen aikana peruskoulujärjestelmään. Uudistuksen tavoitteena on taata samantasoinen perusopetus kaikille lapsille 16 ikävuoteen saakka kaikkialla maassa. Samalla alkaa kieltenopetus koko ikäluokalle kolmannelta luokalta lähtien. Opetettavana kielenä on yleisimmin englanti.

Kansanterveyslaki tuo maahan terveyskeskukset ja ilmaisen terveydenhoidon kaikille kansalaisille. Kansantaudiksi muodostuneiden sydän- ja verisuonitautien ennaltaehkäisyyn ja hoitoon aletaan kiinnittää yhä enemmän huomiota.

Ulkomaanmatkailu yleistyy 1970-luvulla nopeasti. Suomesta matkustetaan etenkin Kanarian saarille. Kotimaanmatkailu on vilkasta ja kesämökkien määrä kasvaa vuosi vuodelta. Tavallisilla työntekijöilläkin on varaa matkustaa ja mökkeillä.

Kuntoliikunnasta tulee osa monien suomalaisten elämää. Hölkkä- ja hiihtotapahtumien suosio nousee nopeasti.

Linkkejä:

Muuttuva maaseutu.

Vantaa rakkaani.

Saab-henkilöautojen ja Scania-kuorma-autojen valmistusta Uudessakaupungissa.

Idänkauppaa. Suomi-Neuvostoliitto-Seuran tilauselokuva.

Loviisan ydinvoimala.

1980-luku

Suomalaisten elintaso kohoaa nopeasti. Kaupungistuminen jatkuu, mutta aluepolitiikka jarruttaa sen etenemistä. Suomen muuttuminen palveluyhteiskunnaksi kiihtyy.

Pankkien luotonannon vapautumien johtaa vuosikymmenen lopulla kasinotaloudeksi kutsuttavaan talouskuplaan, jonka puhkeamisesta varoittavat äänet jäävät kuulematta. Suomessa vietetään kulutusjuhlia – näkyvimmin rahaa polttavat jupit, joille kuluttaminen ja nautintohakuisuus ovat oikeaa elämänsisältöä.

Mediatarjonta monipuolistuu, kun MTV saa vuonna 1981 oikeuden lähettää uutisia ja ensimmäiset paikallisradiot aloittavat lähetyksensä 1985. Sanoma- ja aikakauslehtien levikit saavuttivat huipputasonsa.

Hedelmien ja vihannesten osuus suomalaisten ruokavaliosta kasvaa. Toisaalta pikaruuan tarjonta lisääntyy. Pitserioita ja kiinalaisia ravintoloita perustetaan eri puolille Suomea.

Linkkejä:

Tehtaan tekijät -dokumentti kertoo Metsä-Botnian Äänekoskelle suunnitteleman uuden sukupolven paperi- ja sellutehtaan rakentamisesta ja käyttöönotosta. Myös ympäristökysymykset ja vesistöjen pilaantuminen nousevat dokumentissa esiin.

Kymmenen uutiset alkavat.

Pohjoismaiden ensimmäinen päivittäinen aamutelevisio-ohjelma Huomenta Suomi aloitti lähetyksensä Kolmoskanavalla 1.12.1989. Ensimmäisen lähetyksen juontajina toimivat Arto Tuominen ja Leena Pakkanen.

Koti ja sisustus 1980- ja 1990-luvulla. Nousukausi ja ulkomailta omaksutut tyylit vaikuttivat koteihin 80-luvulla ja koteihin ilmestyi paljon uusia uusia esineitä vohveliraudoista vhs-nauhureihin. Tietokoneet ja elektroniikka valloittivat kotien arjen lopullisesti 90-luvulla.

1990-luku

Syvä talouslama leimaa 1990-luvun alkupuolta. Talouskriisiä syventää Neuvostoliiton romahtaminen, joka päättää tavaranvaihtoon perustuneen idänkaupan aikakauden. Leipäjonoista tulee osa suomalaista todellisuutta. Maassa on enimmillään liki puoli miljoonaa työtöntä.

Nousu alkaa 1990-luvun puolivälissä ja jatkuu vuoteen 2007. Uuden uljaan teknologia-Suomen veturina on matkapuhelinten valmistajana maailmanvalloituksen tehnyt Nokia. Yritys ei kuitenkaan kykene uudistamaan puhelintuotantoaan ja menettää täysin asemansa 2010-luvulla.

Matkapuhelimet yleistyivät 1990-luvun lopun ”Nokialandiassa” nopeasti. Samaan aikaan internetistä tulee uusi viihde- ja viestintäkanava. Viihdejulkisuuden osuus kasvaa median tarjonnasta. Kirjeposti alkaa vähitellen menettää asemiaan sähköpostille.

Suomesta tulee 1995 Euroopan Unionin jäsen. Samalla maa kiinnittyy yhä enemmän Länsi-Eurooppaan. Matkailusta Viroon tulee maan uudelleenitsenäistyttyä arkipäiväistä

Suomi vastaanottaa pakolaisia erityisesti Somaliasta ja entisen Jugoslavian alueelta. Maahan tulee runsaasti paluumuuttajina inkerinsuomalaisia.

Linkkejä:

Minkälainen työ kelpaa? Hannu Karpo jututti lama-Suomen kansalaisia työttömyydestä ja työn saannin vaikeudesta.

Kohukaunottaret Timo T.A. Mikkosen tentissä.  Illan päätteeksi Timo T.A. Mikkonen -ohjelman joulupäivän lähetyksen vieraina ovat Miss Suomi 1996 Lola Odusoga sekä viulisti Linda Lampenius. He kertovat mm. kansainvälisistä työkuvioistaan sekä suhteestaan julkisuuteen. 

 Illan päätteeksi Timo T.A. Mikkonen -ohjelman vieraina ovat päätoimittajat Vesa-Pekka Koljonen (Ilta-Sanomat) ja Pekka Karhuvaara (Iltalehti). He kertovat hektisen lehtityön haasteista ja paljastavat iltapäivälehtien tekemisen saloja.

2000-luku

Työn luonteen muuttuminen jatkuu, kun teollisuustuotantoa automatisoidaan ja uudet työpaikat syntyvät ennen kaikkea palvelualoille. Maatalouden osuus kansantaloudesta ja työpaikoista on kutistunut muutamaan prosenttiin.

Suomen markan aika päättyy vuoden 2002 alussa, kun euro tulee käyttöön EU-maiden pääosan yhteisvaluuttana.

Suomalaiseen elämäntapaan otetaan yhä enemmän vaikutteita eri puolilta maailmaa. Mielipideilmasto muuttuu sallivammaksi seksuaalivähemmistöjä kohtaan.

Linkkejä:

Hannu Karpo kyseli tavallisilta suomalaisilta vuoden 2000 presidentinvaalien aattona, miksi nämä jättivät ensimmäisellä kierroksella äänestämättä ja millainen tasavallan presidentin tulisi olla.

Helsingin keskustassa Mannerheimintiellä järjestettiin kesällä 2003 Reclaim the Streets -kadunvaltaustapahtuma. Lohjan Aluekanava tutustui tilaisuuteen toimittaja Antti Hietasolan johdolla.

Etätyöstä tuli arkea. Ylen Elävän arkiston reportaaseissa 1990- ja 2000-luvuilta seurataan etätyöpisteen perustamista ja e-työläisten elämää sekä pohditaan pelastaako etätyö autioituvan maaseudun.

Mitä Suomesta on taltioitu? Millaisena suomalaisuus on näyttäytynyt eri vuosikymmenten ohjelmissa. Ylen Elävän arkiston kooste.

2010-luku

Sata vuotta täyttänyt itsenäinen Suomi on yksi maailman vauraista valtioista, jonka väestö on hyvin koulutettu ja kielitaitoinen. Ikääntyneiden osuus väestöstä kasvaa ja syntyvyys laskee ennätyksellisen alas. Nämä kehityssuunnat asettavat tulevina vuosikymmeninä kansantalouden kantokyvyn koetukselle. Suomen tulevaisuuteen vaikuttavat myös ilmastonmuutoksen suorat ja välilliset vaikutukset.

Linkki:

Ilkka Lehtinen, Voittajia ja häviäjiä EU-Suomen lautasella. Elintarvikkeiden reaalihinnat ja kulutus­määrät ovat muuttuneet paljon Suomen EU-jäsenyyden aikana.

Urheiluelämä jakautui kahtia

Sisällissota johti urheiluliikkeen kahtiajakoon, joka oli ollut oraallaan jo ennen Suomen itsenäistymistä. Itse sodassa urheilijoilla merkittävä osa.

Valkoisessa Suomessa järjestettiin jonkin verran pieniä hiihtokilpailuja helmikuun alkupuolella. Turussa pelattiin punaisen vallan aikana joitakin jääpallo-otteluita. Sodankäynnin kiihdyttyä urheiluharrastukset keskeytyivät kokonaan.

Urheilijat olivat sisällissodan osapuolten pikavauhtia koottujen armeijoiden parhaimmistoa. Helsingin Jyryn A-komppania oli punaisten eliittiyksikkö, joka kärsi kovia tappioita muun muassa Antreassa ja pyrkiessään auttamaan Tampereelle saarrettuja punaisia. Kotkan Riennon miehet kunnostautuivat punaisten riveissä Mäntyharjun rintaman taisteluissa.

Punaisten riveihin liittyi jonkin valkoiseen Suomeen jääneitä vasemmistolaisia, jotka usein hiihtivät Venäjän puolelle. Muun muassa Kainuusta siirtyi miehiä Muurmannin radan kautta Pietariin ja edelleen Viipuriin. Sukevalta parikymmentä Voimistelu- ja urheiluseura Työnpoikien jäsentä hiihti Uuden Päivän 23.8.1918 mukaan yli 400 kilometriä radan varteen päästäkseen Viipuriin.

Valkoisellakin puolella monet rintamalle ensimmäiseksi lähteneet olivat innokkaita urheilijanuorukaisia, kuten Kajaanin Kipinän Urho Kekkonen. Ruotsalaisen luutnantti Karl Lillierin johtamaan hiihto-osastoon kuului Iisalmen Visan hiihtäjiä ja myös 1920-luvun tuleva huippuhiihtäjä Tapani Niku. Urheilijat muodostivat valkoisellakin puolella kurinalaisimman ja taistelukuntoisimman osan miehistöstä etenkin sodan alkupuolella.

Punaiseen Suomeen jäi paljon valkoisia kannattaneita urheilijoita, joista osa pyrki siirtymään laillisen hallituksen hallussa olleeseen Suomeen. Osa jäi kiinni kohtalokkain seurauksin. Tampereen Pyrinnön puheenjohtaja Valtteri Muukkonen kuoli Suinulan verilöylyssä pyrkiessään tamperelaisjoukon mukana valkoisten puolelle.

Urheilu viriää uudelleen

Ensimmäisenä urheilua harrastivat Suomessa olleet ulkomaalaiset sotilaat. Saksan Itämeren divisioonan miehistä koottu joukkue kohtasi ruotsalaisista vapaaehtoisten miehistön 27. toukokuuta. Peli päättyi tasan 2–2. Myöhemmin kesällä eri kaupungeissa pelattiin ystävyysotteluita suomalaisten ja saksalaisten välillä.

Uimalaitokset aloittivat toimintansa eri kaupungeissa heinäkuun alussa. Uimaseurat järjestivät suosittuja uimanäytöksiä ja pitivät uimakouluja. Suomen uintimestaruuskilpailut käytiin Lahdessa 10.–11. elokuuta. Ohjelmassa olivat vain naisten ja juniorien sarjat.

Yleisurheilun SM-kilpailut käytiin elo-syyskuun vaihteessa Eläintarhan kentällä Helsingissä. Tulostaso jäi melko heikoksi. Elmer Niklander voitti kuulantyönnön, kiekonheiton, moukarinheiton ja painonheiton. Juoksu-uransa alkumetreillä ollut Paavo Nurmi sijoittui neljänneksi 5000 metrillä. Jonni Myyrä voitti keihään. Albin Stenroos oli 10 000 metrillä toinen. Paavo Johansson voitti 5- ja 10-ottelun sekä keihään yhteistuloksen. Erik Wilén oli paras 400 metrin aitajuoksussa. Katsomossa nähtiin myös arvovieraita:

”Katselijoita saapui verrattain paljon, katsoen tuuliseen ja kylmänkolkkoon säähän, joka vahvasti häiritsi jokaisen lajin tuloksia ja tuntui hyppääjien ja heittäjien jaloissa ehkä vielä enemmän kuin juoksijoiden. Katselijoiden joukossa nähtiin myöskin kenraali Vilkman, ylipäällikkö von der Goltz, Saksan lähettiläs von Brück, majuri Stahel, lehtori Vilskman y. m.”

Painikilpailuita alettiin järjestää jo kesällä 1918. Ammunnan SM-kilpailut Helsingissä 22.–23. syyskuuta. Jalkapallon Suomen mestaruuden voitti Helsingin Jalkapalloklubi. Se kukisti cup-muotoisena pelatun kilpailun loppuottelussa Viipurin Reippaan 3–0.

Kesällä 1918 perustettiin jopa uusia urheiluseuroja. Viipurissa aloitti toimintansa Viipurin Urheilijat, jonka perustajat halusivat saada kaupunkiin voimakkaan yleisurheiluseuran. VU:sta tulikin pian yksi Suomen tunnetuimmista yleisurheiluseuroista. Vuonna 1918 toimintansa aloitti myös mm. Keravan Urheilijat.

SVUL erotti kapinaan osallistuneet

Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitto toimi Suomen itsenäistyessä urheiluseurojen kattojärjestönä. Erillisen työväenseurojen keskusjärjestön perustamista oli suunniteltu 1910-luvulla, mutta ajatus edennyt toteutukseen. Edvard Valppaan ehdotuksesta perustettu Työväen Urheilulehti alkoi ilmestyä vuonna 1917, mikä osaltaan kertoi porvari- ja työväenseurojen välisten erimielisyyksien syvenemisestä.

Sisällissodan jälkeen urheiluelämässä jaosta tuli tosiasia, kun SVUL erotti seurat, jotka olivat joukko-osastona osallistuneet sotaan punaisten puolella tai joiden jäsenistä yli puolet oli kuulunut punakaartiin. Myös yksittäiset punakaarteihin liittyneet ja kansalaisluottamuksensa valtiorikosoikeuden tuomion vuoksi menettäneet jäsenet oli erotettava.

SVUL:n liittokokouksessa marraskuussa 1918 jyrkkää linjaa ajoivat etenkin itsekin sodassa haavoittunut K. E. Levälahti ja Arvo Vartia. Lauri Pihkala arvioi SVUL:n päätöksen oikeaksi, mutta pitivät tarpeellisena antaa ehdonalaiseen vapauteen päässeille mahdollisuus asteittaiseen armahdukseen. Pihkala tiukensi pian kantaansa: ”Marxilaisilta ei tarvita mitään”.

SVUL:n liittokokouksessa oli myös niitä, jotka olisivat olleet valmiit tyytymään huomattavasti lievempiin toimiin. Vartian ja Pihkalan ajama linja takasi sen, että SVUL oli vankasti itsenäisyyden alkuvuosina oikeistoporvarien käsissä.

Työväenseurat järjestäytyvät

SVUL:n päätös oli lopullinen sysäys Työväen Urheiluliiton (TUL) perustamiseen 26. tammikuuta 1919. Peruamiskokoukseen osallistuivat 56 seuran edustajat. Edustettuina oli yli neljäsosa maan työläisurheiluseuroista. TUL pyrki saamaan riveihinsä kaikki työläisseurat ja lisäksi porvariseuroissa urheilevan työväen. Järjestön oman tulkinnan mukaan oman liiton perustaminen oli tarpeen, jotta työläisurheilusta tulisi kiinteämpi osa työväenliikettä.

Liiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Eino Pekkala, joka oli voittanut Suomen urheilukuninkuuden (kymmenottelun) 1907, 1909 ja 1910. Kuninkuuskilpailuun kuului kymmenottelu ja voimisteluliikkeitä. Pekkala toimi TUL:n johdossa vuoteen 1927.

TUL:sta tuli 1920-luvullavasemmiston sisäisen valtakamppailun näyttämö ammattiyhdistysliikkeen osana. Urheilu houkutteli järjestöön runsaasti jäseniä, ja sosiaalidemokraatit ja kommunistit halusivat saada joukkojärjestön haltuunsa. Kamppailu päättyi 1927 sosiaalidemokraattien voittoon. Tämän ansiosta TUL vältti lakkauttamisen kommunistilakien nojalla. Vuodesta 1920 saamansa valtionavun järjestö menetti kahdeksi vuodeksi 1930-luvulla.

TUL sanoutui irti kaikesta kilpailuyhteistyöstä SVUL:n kanssa. Sen urheilijat eivät saaneet osallistua olympiakisoihin, vaan he kilpailivat vuosina 1921–1937 Työväen olympialaisissa. TUL:n tulkinnan mukaan porvariurheilu oli kansalliskiihkoista mitalienmetsästystä.  Työväenlehdet pyrkivätkin vähättelemään suomalaisten olympiamenestyksen merkitystä pitkälle 1930-luvulle.

SVUL:n ja TUL:n yhteistoiminta alkoi vasta 1939, jolloin Suomi valmistautui Helsingin 1940 olympiakisoihin. Tätä ennen järjestöjen alaisten seurojen urheilijat saivat kilpailla keskenään vain urheilukenttien vihkiäiskilpailuissa sekä puulaakikisoissa.

Kirjallisuutta:

Seppo Hentilä. 1984. Suomen Työläisurheilun historia I. Työväen Urheiluliitto 1919–1944. Hämeenlinna: Karisto.

Jouko Kokkonen. 2015. Suomalainen liikuntakulttuuri. Juuret, nykyisyys ja muutossuunnat. Helsinki: Suomen Urheilumuseo.

Talous elpyi nopeasti 1919

Ensimmäinen maailmansota muutti tulonjakoa Suomessa. Inflaatio laukkasi, mutta ei kiihtynyt hypervauhtiin. Vuonna 1919

Suomi muodosti Venäjän imperiumissa käytännössä oman kansantaloutensa. Suomella ja Venäjällä oli tulliraja, ja Venäjän hallitus rajoitti suomalaistuotteiden pääsyä Venäjän markkinoille määräämällä niille tulleja. Suomen hallituksena toiminut senaatti oli 1880-luvulta lähtien suosinut kauppayhteyksien solmimista Länsi-Eurooppaan. Yli kaksi kolmannesta Suomen tuonnista ja viennistä suuntautui muualle kuin Venäjälle ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Maailmansodan sytyttyä Länsi-Euroopan vienti käytännössä loppui Ruotsia lukuun ottamatta. Venäjästä tuli Suomen suurin kauppakumppani. Vuosina 1914–1916 Venäjän sotatarviketilaukset toivat runsaasti tilauksia ja töitä suomalaisyrityksille.

Suomen markan arvo laski maailmansodan aiheuttaman inflaation seurauksena yhdeksään prosenttiin vuoden 1914 verrattuna. Arvonlasku oli kolminkertainen Ruotsiin ja Englantiin verrattuna. Markan arvo kuitenkin vakautui itsenäisyyden alkuvuosina, eikä Suomessa koettu Saksan tapaan hyperinflaatiota 1920-luvun alussa.

Vuosien 1917–1918 inflaatio johti kuitenkin tulonjaon muutoksiin Suomessa. Vuonna 1918 inflaatio oli 234 prosenttia, Suomen historian korkein. Käytännössä kaikkien palkansaajien ostovoima laski, vaikka nimellispalkat nousivat. Menettäjiin kuuluivat myös virkamiehet ja opettajat, joiden palkat olivat olleet varsin korkeita ennen maailmansodan syttymistä.

Inflaatiosta hyötyivät kiinteistöjä lainarahalla hankkineet. Myös oikea-aikaisia pörssikauppoja tehneet vaurastuivat. Säännöstelyillä elintarvikkeilla ja muilla tuotteilla keinottelijat rikastuivat, vaikka heidän toimintaansa paheksuttiin. Edullisin ehdoin toteutettu torpparivapautus merkitsi puolestaan tulonsiirtoa vuokraviljelijöille. Maaseudun suuremmat tilat hyötyivät kuitenkin maataloustuotteiden hinnannoususta.

Suomen bruttokansantuote oli 1914 noin 70 prosenttia Ruotsin tasosta. Maailmansodan aikana Suomen BKT laski puoleen verrattuna Ruotsiin. Molemmat kansantaloudet kasvoivat ennen toista maailmansotaa nopeasti. Suomi otti kuitenkin ripeämmän kasvunsa ansiosta Ruotsia kiinni elintasossa. 1930-luvun lopussa Suomen BKT oli noin 80 prosenttia Ruotsin tasosta.

Vienti alkoi vetää 1919

Suomen talous pääsi nopeasti jaloilleen 1919, kun vienti Länsi-Eurooppaan mahdollistui. Elpymistä auttoi oleellisesti teollisuuden rakenne. Puunjalostusteollisuuden tuotteille oli kysyntää ensimmäisen maailmansodasta kärsineessä Euroopassa.

Suomen tärkein vientituotteet olivat paperi ja sahatavara. Suomen paperiteollisuus oli tehnyt ennen ensimmäistä maailmansotaa ja vielä sen aikana suuria investointeja. Paperinvienti oli suuntautunut Venäjälle, jonka omat tehtaat eivät kyenneet tuottamaan yhtä korkealaatuista sanomalehtipaperia.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen paperilla kysyntää riitti myös Euroopassa. Sanomalehtien painosmäärät olivat kasvaneet sotavuosina, ja uutisnälkä oli suuri myös rauhan tultua. Lehtien levikkien nousua tuki myös parantunut lukutaito.

Sahateollisuudella oli vanhastaan vientiyhteydet Länsi-Eurooppaan. Sahatavaraa oli varastoissa jonkin verran vientimahdollisuuksien avauduttua. Myös sahateollisuuden tuotantokapasiteetti oli korkealla tasolla. Jälleenrakennustyöhön ja sotavuosina lykkääntyneisiin rakennushankkeisiin tarvittiin kaikki Suomesta liikenevä sahatavara.

Puunjalostustuotteiden arvo muodosti 1920-luvun puolivälissä 85 prosenttia Suomen viennistä. Tärkein vientimaa oli Britannia. Myös Saksan merkitys kasvoi sen jälkeen, kun maa toipui 1920-luvun alun talouskatastrofista.

Työtä ja tuloja myös maaseudulle

Metsäteollisuuden laajentuminen toi tuloja ja työtä maaseudulle. Metsänomistajat saivat puunmyynnistä kasvavia tuloja. Hakkuut ja kuljetukset työllistivät talvella runsaasti miehiä. Kaatoa, karsintaa ja katkomista ei ollut vielä koneistettu. Hevoset vetivät puut uittoväylien varteen. Puut oli usein uitettava keväällä puroja ja jokia pitkin suurempien vesistöjen ääreen. Kesällä hinaajat vetivät suuriksi tukkilautoiksi kootut tukit ja kuitupuut tehtaille.

Maailmanlaajuisen talouslaman vaikutukset tuntuivat Suomessa 1920–1930-lukujen vaihteessa. Metsäteollisuuden tilausten vähentyminen heijastui maaseudulle, jossa raakapuun myyntitulojen merkitys oli suuri tilanomistajille. Hakkuut olivat puolestaan merkittävä tulonlähde maaseudun työväestölle. Laman jälkeen metsäteollisuustuotteiden kasvanut kysyntä auttoi puolestaan Suomea nousua talousahdingosta nopeammin kuin suurimmassa osassa Eurooppaa.

Suomeen kehittyi itsenäisyyden alkuvuosina lisää kotimarkkinoita palvelevaa teollisuutta. Elintarviketeollisuus laajentui ja kulutustavaroiden kysyntä lisääntyi ostovoiman vähitellen noustessa. Vaatteiden, kenkien, kodintekstiilien, aterimien ja astioiden menekki kasvoi. Suurin osa niistä valmistettiin Suomessa.

Linkkejä:

Kahden leirin Varkaus – kauppalahanke yhdisti. Artikkeli kertoo myös A. Ahlström Oy:n asemasta kauppalan suurimpana työnantajana.

 

Valtiorikosoikeudet ja vankileirit 1918

Kevään 1918 sodan jo ratkettua, mutta taistelujen vielä jatkuessa, oli hallituksen joukoilla ja saksalaisilla Suomessa huhtikuun lopussa noin 80 000 vankia. Armeijan piirissä annettiin sotatilavaltuuksien nojalla pikatuomioita. Voittaneen puolen siviilit eli valkoiset panivat toimeen koston, jota on kutsuttu valkoiseksi terroriksi.

Toukokuun lopussa eduskunta sääti lain valtiorikosoikeuksista, jotka antoivat liki 68 000 tuomiota. Syksyllä valtionhoitaja P. E. Svinhufvud alensi tuomioita niin, että teloitusten, kulkutautien ja armahdusten jälkeen vuoden lopussa vankileireillä oli 6 000 vankia.

Sodan ajan pikatuomiot

Marko Tikan väitöskirjan Kenttäoikeudet. Välittömät rankaisutoimet Suomen sisällissodassa 1918 (SKS 2004) ajallinen tarkastelu ulottuu tammikuun lopulta toukokuun lopulle 1918. Laajan teoksen käyttö kannattaa aloittaa lopusta, jossa on henkilö-, paikkakunta- ja asiahakemisto sekä 32 liitetaulukkoa, joihin sisältyy kiinnostavia tilastoja sekä arvokkaita nimiluetteloita tuomareista ja tuomituista.

Tikka tutkii ”niitä ohjeita, toimintamalleja ja toimia, joita taistelevat punaiset ja valkoiset sovelsivat taistelujen ulkopuolella vastustajaan tämän rankaisemiseksi”. Tikan perustulos on, että rankaisutoimet olivat kummallakin puolella enemmän osa sotilaallista alueen hallussapitoa kuin subjektiivisia ja irrallisia kostotoimia.

Punakaartin väkivalta ”perustui sotilaallisten tavoitteiden saavuttamisen lisäksi ideologiseen ajatteluun, jossa vastustaja oli avoimesti vallankumouksen vastustaja, vastavallankumouksellinen, tai sosiaaliselta statukseltaan vallankumouksen vastustaja, ns. luokkavihollinen”.

Tikka kuvaa yksityiskohtaisesti punaisten vallankumouksellisten tuomioita antaneet ja niiden täytäntöönpanoa toteuttaneet elimet: toveri- ja sotaoikeudet, kansanvaltuuskunnan ”erityisten asiain jaoston”, kenttäoikeutta jakaneet tiedusteluosastot. Järjestelmällistä terroria harjoitettiin kahdessa rintamakeskuksessa: Akaan Toijalassa ja Valkealan Kouvolassa. Toijalassa annettujen määräysten perusteella surmattiin maalis-huhtikuussa sata laillisen hallituksen puolustajaa. Kouvolassa ja Korialla kapinalliset surmasivat yli 130 henkilöä.

Sotamenestyksestä ja lähdesyistä johtuen suojeluskuntien ja hallituksen joukkojen rankaisutoimet on käsitelty huomattavasti perusteellisemmin. Ylipäällikkö Mannerheimin antoi 25.2.1918 käskyn, jonka mukaan ”henkilöt, jotka armeijan selän takana tavataan hävittämästä teitä, siltoja, kulkuneuvoja, sähkölennätin- ja puhelinjohtoja ammutaan paikalla. Samoin myös henkilöt, jotka tekevät aseellista vastarintaa maan laillista sotavoimaa vastaan, niin myös sala-ampujat ja murhapolttajat.”

Suojeluskuntien tutkintatyön tarkoituksena oli paikallisen epäluotettavan aineksen seulominen, kuulustelu, eristäminen ja ääritapauksissa surmaaminen tilanteessa, jossa paikallinen suojeluskunta otti alueen hallintaan punaisen miehityksen jälkeen.

Taustalla vaikutti pääministeri Svinhufvudin ja ylipäällikkö Mannerheimin periaateriita siitä, voitiinko Suomessa keväällä 1918 soveltaa vuodelta 1909 peräisin olleita sotatilasäädöksiä. Niiden mukaan ylin tutkinto- ja rankaisuvalta myös alueen siviiliväestön osalta siirtyi sotatilassa siviileiltä armeijalle. Armeijan kanta tuli vallitsevaksi sen jälkeen, kun oli nopeasti ratkaistava, mitä tehdä Tampereen valtauksessa hallituksen joukkojen haltuun joutuneelle yli 11 000 vangille.

Tikka kuvaa valtaa käyttäneiden komendanttien toimintaa. Tampereella ja Viipurissa toimineen G. A. Finnen johdolla kuulusteltiin 25 000 punakaartilaista. Tampereella teloitettiin kenttäoikeuden perustella 290 ja Viipurissa 247 henkeä lähes 12 000 kuulustelun perusteella.

Valkoinen terrori

Valkoiset teloittivat noin 8 300 henkeä ja punaiset noin 1 400. Valtaosa punaisten murhista kohdistui siviilihenkilöihin. Valkoisten murhaamista suurin osa kohdistui henkilöihin, jotka olivat kuuluneet punakaarteihin.

Porvarillinen väestö alkoi tuntea merkittävää epävarmuutta kesästä 1917 lähtien. Maatalouslakkoja voi pitää yhtenä taustekijänä. Seuraava vaihe oli marraskuun 1917 suurlakon ja vallankumousyrityksen aikainen väkivalta. Väkivalta sai kuitenkin uuden luonteen vallankumouksen ja sen kukistamiseksi käydyn sisällissodan puhjettua tammikuun lopussa 1918.

Ajallisesti eniten teloituksia tapahtui sodan jälkeen toukokuussa (4 700 murhaa, 57 % kaikista) ja toiseksi eniten huhtikuussa (1 400, 17 %). Valtiorikosoikeuksien käynnistyttyä kesäkuussa murhia oli 200 (2,4 %) ja sen jälkeen kuukausittain alle 1 % kaikista.

Ajallinen kohdentuminen sodan loppuvaiheisiin ja sen jälkeiseen aikaan selittyy yhtäältä valloitetun alueen puhdistuksella ja toisaalta kostolla. Huhtikuussa oli esillä myös ajatus, että tiettyyn päivämäärään mennessä antautuneet ja uskollisuudenvalan hallitukselle vannoneet vapautettaisiin. Voitolle pääsi kuitenkin ajatus kaikkien vankien rankaisemisesta.

Lähinnä armeijan organisaatioiden toteuttamien järjestelmällisten teloitusten lisäksi tapahtui paljon paikallista oman käden oikeutta. Tuomioita langetettiin pelkän vihan tai todistamattomien epäluulojen ja ilmiantojen perusteella. Tapahtui laajassa mitassa massateloituksia, joissa rangaistiin itse asiassa vain osanotosta kapinaliikkeeseen. Monin paikoin monenlaiset yksilölliset ja paikkakunnalliset aggressiot puettiin ”maanpetoksellisuuden” ja ”rikollisuuden” asuun.

Valtiorikosoikeudet, tuomiot, armahdukset

Valtiorikosoikeuksia ja valtiorikosylioikeutta käsittelevä laki hyväksyttiin eduskunnassa 29.5.1918. Ensimmäiset valtiorikosoikeudet aloittivat toimintansa jo 31.5.1918. Perustettiin 140 oikeusistuinta ja valtiorikosylioikes. Valtiorikosoikeuksissa oli viisi jäsentä: lainoppinut puheenjohtaja, yksi lainoppinut jäsen, yksi upseerijäsen ja kaksi maallikkojäsentä, jotka määrättiin tehtävään.

Valtiorikosoikeudet käsittelivät 75 575 tapausta. Tuomioita annettiin 67 788 ja loput vapautettiin.  Avunannosta valtiopetokseen tuomittiin 55 663 henkilöä, valtiopetoksesta tuomittiin 6 441 henkilöä.

Rikoksesta eli ryöstöstä tuomion sai 1 961 henkilöä. Ryöstöiksi katsottiin punakaartilaisten suorittamat takavarikoinnit. Kuolemanrangaistuksia annettiin 555 eli 0,8 prosenttia tuomioista. Niistä pantiin täytäntöön noin 113.

Yleisin tuomio oli 2–3 vuotta kuritushuonetta, jonka sai 46,5 prosenttia tuomituista. Ehdollisena tuomion sai 88 prosenttia tuomituista.

Linkki ja ohjeistus valtiorikosoikeuksien lähteistöön Kansallisarkistossa

Vapautukset ja armahdukset

Vankileirejä oli 1918 yhteensä 64, ja vielä kesällä 13. Niiden sijainti ja vankimäärä: Hämeenlinna 11 482, Hennala 10 900, Viipuri 10 350, Tampere 10 000, Suomenlinna 10 000, Tammisaari 8 689, Riihimäki 8 495.

Senaatti päätti 26.6.1918, että vähintään 25 % vangeista oli vapautettava. Päätös koski niitä vankeja, joiden syyllisyys oli kuulustelujen ja selvitysten mukaan vähäinen. Toimenpide johti 15 600 vangin vapauttamiseen 3.8. mennessä. Kun valtiorikosoikeudet antoivat samaan aikaan vankileireiltä vapauttavia tuomioita, väheni vankimäärä kaikkiaan yli 26 000:lla.

Vangit siirrettiin 15.9. lähtien vankeinhoitohallituksen vastuulle. Vankeja oli jäljellä tuossa vaiheessa noin 23 000.

Korkeimman vallan haltijana Svinhufvud armahti 30.10. enintään neljän vuoden tuomion saanutta vankia ehdonalaiseen vapauteen. Päätöksellä lievennettiin niiden tuomiota, joiden rikosten katsottiin aiheutuneen ”johtajien yllytyksestä”. Armahduspäätös koski 10 200 vankia.

Svinhufvud teki uuden armahduspäätöksen 7.12.1918. Enintään kuuden vuoden tuomion saaneet 6 500 vankia laskettiin ehdonalaiseen vapauteen ja muihin tuomioihin määrättiin lievennyksiä. Kuolemanrangaistus muutettiin elinkautiseksi kuritushuonerangaistukseksi, elinkautinen kuritushuonerangaistus kuritushuoneeksi kahdeksitoista vuodeksi ja määräajaksi, yli kuudeksi vuodeksi, määrättyä vapausrangaistusta alennettiin kolmanneksella.

Svinhufvudin armahdusten kautta oli päästetty vapauteen enemmän kuin puolet punavangeista. Jäljellä jäivät ne, jotka olivat saaneet yli kuuden vuoden tuomion. He olivat joko olleet johtajia tai syyllistyneet raskaisiin siviilirikoksiin.

Samalla päätöksellä Svinhufvud päätti laillisen hallituksen puolesta toimineiden syytesuojasta: ”Henkilöt, jotka maan laillista järjestystä vastaan nostetun kapinan kukistamisen tarkoituksessa tahi estääkseen kapinan levenemistä taikka palauttaakseen järjestystä ovat teoissaan menneet yli sen, mitä mainittujen tarkoitusten saavuttamiseksi olisi ollut tarpeen, jätättäkööt niistä syytteeseen panematta ja rankaisematta.”

Svinhufvud armahti myös aiemmat valtiolliset rikokset: ”Jos joku ennen maaliskuuta 1917 on tehnyt joko valtiorikoksen tahi muun rikoksen yksinomaan valtiollisista syistä, olkoon syyte sellaisesta rikoksesta sekä siitä tuomittu rangaistus rauennut.”

Seuraavan armahduspäätöksen teki valtionhoitajaksi joulukuussa 1918 valittu G. E. Mannerheim 19.6.1919. Ehdonalaiseen vapauteen laskettiin 12 nimeltä mainittua kansanedustajaa sekä 2 100 muuta vankia.

Lähteitä:

Jaakko Paavolainen, Vankileirit Suomessa 1918. Tammi 1971.

Linkkejä:

Sisällissodan jälkinäytös – vankileirit. Työväenliikkeen 100 itsenäisyyden vuotta -sivusto. Sisältää linkkejä punavankien kertomaan muistitietoon.

Taudit ja vuoden 1918 vankileirikuolemat

Vuonna 1918 kuoli ei-väkivaltaisesti 11 700 miespuolista punavankia, joista 9 940 vankileireillä. Kaikkiaan punavankileireillä kuoli yli 12 000 vankia. Tässä oleva esitys tautiperäisistä kuolinsyistä perustuu filosofian maisteri Pentti Mäkelän tutkimukseen Vuosien 1917–1919 kulkutaudit, espanjantauti ja vankileirikatastrofi (462 sivua, Sotasurmaprojekti 2007, ikkuna ohessa). Se tarjoaa historiallis-epidemiologisen näkökulman Suomen väestön korkeaan tautikuolleisuuteen.

Kesän 1918 vankileirikatastrofin pääsyynä on yleisesti pidetty punavankien nälkiintymistä hengiltä. Kuolemia ei voida kuitenkaan selittää vain yhdellä tekijällä. Kuolema johtui lähes aina uhrin nopeasta nääntymisestä johonkin sota-ajan kulkutaudeista, joiden leviämistä vankien siirrot, väestön poikkeusoloissa lisääntynyt liikkuvuus ja hygieniaoloiltaan huonot leirit lisäsivät. Kuolemansyiden epidemiologinen tarkastelu ei poista sitä, että olosuhteet leireillä olivat heikot. Vangit olivat kiistatta aliravittuja, kuten suuri osa myös muista suomalaisista.

Koko väestössä esiintyneet normaalit ja poikkeavat kulkutaudit ja espanjantautiepidemia on otettava huomioon, kun tarkastellaan vankileirikuolemia. Keuhkokuume tappoi enemmän ihmisiä kuin mikään muu tauti tai varsinaiset sotatoimet. Vuosina 1916–1917 kuoli noin 5 000 suomalaista 1–60-vuotiasta akuuttiin keuhkokuumeeseen ja vuosina 1918–1919 noin 15 000.

Vankien näkökulmasta jokaista kuolemantapausta pidettiin vankeusolojen välittömänä seurauksena. Esimerkiksi Luokkasodan uhrien muistoalbumi perustui ajatukseen voittajan kostosta tai tuottamuksellisista kuolemista. Infektiosairaudet rinnastettiin teloitustavaksi. Sisällissodan jälkeisissä olosuhteissa oli mahdotonta ymmärtää, että tuhansia vankeja voisi kuolla pandemiseen influenssaan (espanjantautiin) ja muihin tauteihin. Vankien näkökulma sisältää todenmukaisen kuvauksen leirien kulkutautiepidemioista ja heikoista terveydellisistä olosuhteista, vaikka päätelmät syistä ja seurauksista eivät ottaneet huomioon tartuntatauteja. Lääkäriseurat saivat selville 1919 jälkipuolella yleiskuvan tautien kulusta, mutta sillä ei ollut merkitystä yleiseen mielipiteeseen nälkäkuolemista.

Ajanjakson poikkeustekijöitä olivat erittäin vaikea angiina-, tulirokko- ja reumakuume-epidemia, historian pahin lintuinfluenssapandemia, isorokon ja sitäkin pahemman toisintokuumeen leviäminen hajoavan Venäjän imperiumin länsipuoliskolla, seerumilääkepula, rokotussuojan puutteet ja lääkärien vähyys.

Vankisairaaloissa määriteltiin kuolinsyy, kun taas vankileirioloissa kuolinsyy jäi yleisesti puuttumaan. Lääketuonti Saksasta loppui 1914 maailmansodan sytyttyä, ja tuonti Venäjältä väheni kunnes katkesi vallankumoukseen. Tuhansien haavoittuneiden hoito aiheutti suuren pulan muistakin lääkintälaitoksen tarvikkeista – jopa sidetarpeista. Hallituksen joukkojen lääkintähuolto perusti kenttäsairaaloita, joissa oli käytössä morfiinia ja seerumihoitoja. Punakaartit turvautuivat Punaisen ristin organisaatioon.

Oloja kuvaa lääkintöhallituksen 14.5.1918 varoitus kulkutaudeista. Se kehotti piirilääkäreitä estämään tautien leviäminen. ”Kapinallisten joukoissa oli levinnyt kulkutauteja, varsinkin isorokkoa. Olosuhteet suosivat kulkutautien leviämistä, kun riskitekijöinä olivat järjestykseen saattamattomat olot maassamme, piileskelevät punakaartilaiset, sotavankien kuljetukset, leireistä vapautuneiden matkustaminen koteihinsa, armeijamme siirrot ja maatamme monin paikoin uhkaava nälänhätä.”

Tilastointiongelmia: mikä on kuolinsyy?

Vuoden 1918 siviiliväestöä koskevien kulkutautitilastojen ulkopuolelle jäi kaksi miesväestön riskiryhmää: punavangit ja asevelvolliset. Suurin osa isorokkoepidemian aiheuttamasta kuolleisuudesta ja pahimmat espanjantaudin joukkosairastumiset jäivät tilastoimatta. Punaisten lääkintähuolto tuotti vähän kirjallisia lähteitä. Valkoisten sotalääkärien kirjeenvaihto ja vankileirilääkärien raportit sekä vankisairaaloiden potilaskirjat sisältävät paljon tietoa maailmansodan oloissa levinneiden kulkutautien esiintymisestä vankileirioloissa. Tietoa on myös tuhansien haavoittuneina vangittujen hoidosta.

Koko väestössä esiintyneet normaalit ja poikkeavat kulkutaudit ja espanjantautiepidemia on otettava huomioon, kun tarkastellaan vankileirikuolemia. Esimerkiksi pohjoismaiden historian suurin isorokkosairaala perustettiin Hämeenlinnan vankileirin alaisuuteen, kun tautiin sairastui yli tuhat asepalveluikäistä miesvankia parin viikon aikana, koska huolimatta 30 vuotta aikaisemmin säädetystä lasten rokotuspakosta väestö oli laajasti vältellyt rokottamista.

Kroonisesti sairaat, akuutteihin tartuntatauteihin sairastuneet ja haavoittuneet sijoitettiin sotavankilaitoksen tilapäissairaaloissa erikseen aivan kuten siviilisairaaloissa. Eri potilasryhmistä laadittiin potilaskirjat. Vankien espanjantaudista ei pystytty tekemään tilastoja, kun jokseenkin kaikki pääleirien vangit infektoituivat kesällä 1918 parin viikon epidemiajaksona.

Vankisairaaloissa määriteltiin kuolinsyy, kun taas leirioloissa kuolinsyy jäi yleisesti puuttumaan. Hallituksen joukkojen sotilaat olivat terveydellisillä perusteilla valittu 20–21-vuotiaiden miesten ryhmä, jossa ei perussairauksista johtuvaa välillistä kuolevuutta voinut esiintyä kuin väestössä yleensä. Asevelvolliset kuitenkin tahattomasti levittivät sotainfluenssan ja myöhemmin espanjantaudin kotipaikkakuntiensa väestöön.

Kuolleisuuden kasvu tilastoitiin vuonna 1918 virheellisesti. Vankileirilaitoksen alaisuudessa kuolleet 9 496 henkilöä laskettiin sotakuolemiksi eli esimerkiksi leirien isorokkosairaaloissa kuolleet rinnastettiin väkivaltakuolemiin.

Lukumääräisesti tartuntatautien aiheuttama poikkeava ylikuolleisuus kohdistui lapsiin ja asepalvelusikäisiin. Vuosina 1918–1919 syntyi tilapäisiä kulkutauti-, sota- ja sotavankisairaaloita, joiden potilaspäiväkirjat sisältävät kymmeniätuhansia potilaskertomuksia kulkutauteihin sairastuneista, eristetyistä ja haavoittuneista. Nämä tiedot ovat suurpiirteisyydessäänkin tarkempia kuin muistitieto, joka yleisti tautikuolemat nälkäkuolemiksi.

Sota, joukkojen siirrot ja sotapakolaisuus synnyttivät erityisen otolliset olosuhteet tautien leviämiselle. Kuolinsyyluokitus riippui paljolti siitä, millaisen koulutuksen saanut henkilö ja mikä organisaatio ilmoitti kuolemantapaukset. Lisäksi syntyi huhuihin perustuva luokka ”luullut kuolinsyyt”. Puutteellisin henkilöstöresurssein sota- ja sotavankilaitos tuottivat yksityiskohtaista tietoa kulkutaudeista ja toistaiseksi maailman kautta aikojen pahimmasta/tuhoisimmasta/tappavimmasta influenssapandemiasta.

Vakuutustilastojen perusteella tuberkuloosikeuhkotaudin ja espanjantaudin kuolleisuus painottui 21–30-vuotiaisiin. Ruotsalaisen vakuutusyhtiön tutkimus espanjantaudin aiheuttamasta ylikuolleisuudesta tuberkuloottisten henkilöiden keskuudessa osoitti 1918 heinäkuun ja 1919 kesäkuun välisistä vakuutettujen 15 736 kuolemantapauksesta 8 519 olleen influenssasta ja sen jälkitaudeista johtuvia. Tutkimus kertoo karua faktaa keuhkotautisten ylikuolleisuudesta espanjantautiin.

Sota oli vaikeuttanut siviililääkäreiden toimintaa monin tavoin. Esimerkiksi punaisten suorittamassa Vammalan tuhopoltossa kunnanlääkärin välineet ja lääkevarasto tuhoutuivat. Tiedonkulku oli sotatoimien takia estynyt koko kevään, joten epidemioista ei muodostunut kokonaiskuvaa.

Verenmyrkytykset ja tulirokko

Sairaalakuolio, eli toiselta nimeltä haavaruusu, oli A-streptokokki-infektio, joka oli yleinen ensimmäisen maailmansodan, myös Suomen 1918 sodan, haavoittuneiden keskuudessa. Tauti oli yleinen Tampereen Punaisen Ristin sairaaloissa hoidetuilla punavangeilla ja isorokkoon sairastuneilla. Suomenlinnassa oli noin 1 050 sairaalakuolion saanutta vankia, joista 212 kuoli kesken hoidon.

Tampereella kulkutauteja oli yhtäläisesti siviilien, vankien ja hallituksen joukkojen keskuudessa. Lievästi haavoittuneita ei edes kirjattu, mutta Tampereella punaisia ja siviilejä haavoittui vaikeasti 1 200, ja valkoisia noin tuhat. Tilanahtauden takia haavainfektioita esiintyi runsaasti. Vartioinnin järjestämiseksi vankeja keskitettiin suurempiin leireihin, mutta tämä lisäsi kulkutautilevinneisyyttä. Tampereen kulkutautisairaala täyttyi punavangeista, ja terveysviranomaiset rokottivat vankeja jatkuvasti ja perustivat leiriin kuumesairaalan. Kalevankankaan pääleiri asetettiin 28.4.1918 karanteeniin, jolloin vartijoitakaan ei päästetty kaupungille. Desinfioimattomia vaatteita ei saanut kuljettaa leiristä, eikä ulkopuolisia ruokapaketteja annettu toimittaa leiriin tartunnan pelossa.

Punaisten joukkopako Etelä-Suomen halki levitti kulkutaudit tehokkaasti. Hämeenlinnaan jäi vapautusta seuranneina päivinä noin 20 000 vankia, joista suurin osa oli naisia, lapsia ja vanhuksia. Vankien sijoittaminen oli vaikeaa, ja kokonaisia perheitä sijoitettiin tilapäissairaaloihin. Vaikeimpia kulkutauteja kuten isorokkoa sairastaneet eristettiin kaupungin ulkopuolelle tykistön kasarmeihin. Sairaaloissa puolet vangeista oli haavoittuneita ja puolet kuumetautisia.

Tulirokko ja isorokko aiheuttivat haavoihin levinnyttä streptokokki-infektiota. Hämeenlinnassakin jouduttiin turvautumaan karanteeniin. Punaisten puolella ei jälkikäteen ymmärretty, miksi vangittuina pidettiin 8–15-vuotiaita lapsia. Kotiuttaminen oli vaikeaa senkin takia, että kuntiin perustetut kouluihin ja työväentaloihin sijoitetut siviilien kulkutautisairaalat täyttyivät alkukesällä 1918 isorokkoisista.

Lahden edustalle taistellen saapuneista punaisista antautui vapunpäivänä 28 000, joista tuhannet olivat naisia tai lapsia. Fellmanin pellolta saatiin ensin katon alle 800 haavoittunutta. Kevät oli poikkeuksellisen kylmä, joten tilanne oli todella paha. Punapakolaisissa oli paljon kulkutauteja, ja ne levisivät laajemmalle heti ensi päivistä alkaen. Sairaita eristettiin Lahden ja Hollolan kulkutautisairaaloihin, kunnes ne täyttyivät. Saksalainen komendantti määräsi lähettämään kaikki naiset ja lapset kotiseuduilleen. Päivittäin lähetettiin 2 000 henkilöä sitä mukaa kun junat kulkivat. Tuhansien joukossa hygieniaolot olivat puutteelliset.

Yhteiskunnan infrastruktuuri oli hajotettu, nälänhätä uhkasi siviiliväestöäkin eikä lääkärien määräyksille ollut toimeenpanijoita. Seurauksia oli mahdoton hallita. Lukuisat asunnottomat kiersivät sukulaisten luona. Pakolaisista tarttui paikalliseen väestöön kulkutautien kirjo. Lahden ympäristön kunnat eivät kyenneet toukokuussa 1918 hoitamaan kaikkia kulkutauteihin sairastuneita, koska kunnansairaalat tarvittiin isorokkopotilaiden eristämiseen. Tilapäissairaaloita perustettiin työväen- ja nuorisoseurantaloihin. Epideemisten tautien takia etenkin alaikäisten vankien vapautuspäätösten toimeenpano viivästyi. Esimerkiksi Kouvolan vankisairaala toimi toista kuukautta vankileirin lakkauttamisen jälkeen, koska potilaita ei voitu siirtää aiheuttamatta ulkopuolisille tartuntariskiä.

Länsisuomalaiset punapakolaiset aiheuttivat tulirokkoriskin Kymenlaaksossa, mutta nopeat karanteenitoimet rajoittivat kuolemantapaukset pakolaisten keskuuteen. Palatessaan kotiseuduilleen pakolaiset toivat Satakuntaan toukokuussa 1918 kurkkumätä- ja tulirokkoepidemian, joka oli erityisen tappava.

Toukokuun vaarallinen tulirokkoepidemia levisi myös Kanta-Hämeeseen pakolaisten ja leireiltä vapautettujen mukana. Tulirokko levisi ja tarttui riippumatta ravinnon määrästä. Tauti oli pahana ongelmana Keski-Pohjanmaan vaurailla ydinseuduilla vuonna 1919 ja Lounais-Suomessa 1920, jolloin ruokapula oli näillä alueilla täysin vieras ilmiö.

Tulirokon syyt ymmärrettiin 1940-luvulla, jolloin selvisi, ettei ravitsemustila vaikuttanut sairastuvuuteen.

Kukkumätä, kuristustauti ja poikkeavat haavainfektiot

Haavainfektio voi levitä nopeasti yleismyrkytykseksi aiheuttaen hengitys- ja verenkiertoelimistön pettämisen parissa vuorokaudessa. Tällöin ravitsemustilan arviointi on täysin toissijainen kuolinsyytä määriteltäessä.

Sotaväen epähygieenisissä oloissa kurkkumätäbakteeri levisi vähemmän tunnetusti ihonalaisena nenän tulehduksena ja jopa säärihaavoissa. Haavoittuneiden kuljetusten jälkeen bakteeri levisi sairaalatartuntana. Tartunta oli yleensä oireeton, mutta saattoi aiheuttaa haavakudoksen hajoamista ja läheisten lihasten halvausoireita.

Haavojen käsittely antiseptisillä aineilla ei riittänyt, koska toksiini vaikutti verenkierrossa. Nämä haavainfektiot edistivät tartuntojen leviämistä ja kuluttivat lääkevarastoja.

Lahden vankileirin tulirokkoepidemia laantui ennen juhannusta niin, että tilapäissairaalat voitiin sulkea heinäkuun alussa. Juhannuksena perustettiin leiriin erillinen kurkkumätä-, angiina-, tulirokko- ja ruusu-osasto, johon eristettiin nieluinfektiopotilaat.

Maaseudulla taudit levisivät sisällissodan jälkipuoliskolla, kun joukkojen siirrot, kotiutukset, sotapakolaiset, vankileirit, vankien siirrot ja vapautukset synnyttivät poikkeuksellisia ihmiskontakteja. Pahimmin kurkkumätä iski Etelä-Suomeen, jossa lääkevarastot olivat keväällä 1918 kutakuinkin loppuneet.

Tulirokko, kurkkumätä ja kuristustauti levisivät sisällissodan jälkeen esimerkiksi Uudenkaupungin piirissä, jonka kuntiin sota ei ollut vaikuttanut juuri mitenkään.

Kymenlaakson kurkkumätäpotilaita ei kyetty 1918–1919 lääkitsemään lääkevarastojen tyhjennyttyä. Helsingissä hoidettiin lääkepulan vallitessa 509 kurkkumätäpotilasta 1917. Vuonna 1918 epidemia oli paisunut ja hoidettiin 837 potilasta, joilla myrkytysoireet olivat tavallista pahempia ja komplikaatiot yleisiä (sydänlihaksen tulehdus, korvatulehdus, munuaistulehdus). Potilaskuolleisuus oli 35,5 prosenttia.

Lääkkeiden loppuminen muutti väestön suhtautumista lääkintäpalveluihin. Kulkutautitartuntoja salattiin karanteeniin joutumisen pelossa. Syksystä 1918 kevääseen 1920 kurkkumätäepidemia oli Etelä-Suomessa pahempi kuin vuosikausiin. Runsaslapsisissa perheissä taudin esiintyminen oli erittäin korkea.

Vaasan läänissä kuolleisuutta eniten nostaneet tekijät olivat espanjantauti, tulirokko, sotakuolemat ja kurkkumätä. Valkoisen Suomen ydinseutujen elinolosuhteet olivat 1918–1919 suotuisat, kun taas punaisen Kymenlaakson teollisuustaajamissa kurjuus oli yleistä. Elintarvikeomavaraisuudesta riippumatta lasten kurkkumätäkuolemia oli suhteellisesti enemmän Pohjanmaalla kuin Kymenlaaksossa.

Länsi- ja Etelä-Suomessa koettiin vuosina 1918–1919 ehkä yksi pahimmista kurkkumätäepidemioista osittain samanaikaisesti espanjantaudin toisen aallon kanssa ja melko yleisesti angiinan ja tulirokon seuralaisena. Kurkkumätä- ja kuristustautitapaukset kaksinkertaistuivat edellisvuosiin verrattuna. Lääkärittömissä kunnissa tauti jäi usein tilastoimatta, eikä pikkulasten kuolinsyytä kyetty tunnistamaan tajuttomuutta seuranneissa äkkikuolemissa. Osittain maailmansodan lääkepulan seurauksena kurkkumätään kuoli 1918–1919 koko maassa 5 000–7 000 lasta, joista noin puolet olisi ehkä kuollut normaalitilanteessa.

Punatauti

Punatautia esiintyi rauhan oloissa enemmän Viipurin läänissä kuin muualla Suomessa. Tauti levisi erityisesti oppimattoman väestön piirissä elintapojen ja kulkutautien leviämismekanismin heikon tuntemuksen takia.

Punatauti levisi keväällä 1918 paikkakunnan väestöstä Rautuun sijoitettuihin venäläisiin ja punakaartilaisiin. Kun venäläisten sotalääkärien Raudun asemalle perustama sotasairaala jäi välineineen ja potilaineen 5.4.1918 valkoisten käsiin, oli kaksikerroksinen rakennus lattioita myöten täynnä haavoittuneita ja kuumesairaita venäläisiä sotilaita ja punakaartilaisia sekä kulkutauteihin sairastuneita siviilejä. Taloon oli eristetty isorokkoon ja pilkkukuumeeseen sairastuneita, ja alakerrassa oli sidontapaikka. Valkoiset kenttälääkärit siirrättivät kulkutauteihin sairastuneet eri sairaaloihin kuin haavoittuneet. Isorokko- ja pilkkukuumepotilaat siirrettiin Sortavalan kaupunginsairaalan kulkutautiosastolle.

Hiitolan–Raasulin-ratatöihin lähetetyistä vangeista monet sairastivat vastaanottotarkastuksen mukaan keuhkotautia ja muita tarttuvia tauteja sekä sukupuolitauteja, matotautia, keuhkokuumetta, keuhkojen yleistulehdusta ja toisintokuumetta. Sairaat lähetettiin Käkisalmen kulkutautisairaalaan, Markovillan sotavankisairaalaan tai työleirin sairastupiin. Työleireillä alkoi 16.6.1918 esiintyä punatautitapauksia, ja heinäkuussa 1918 vangit sairastuivat yhtäkkiä espanjantautiin.

Vangit kuolivat yleisimmin keuhkokuumeeseen, punatautiin ja ehkä lavantautiin. Taudit levisivät, vaikka ruoka ja ruoka-annokset olivat samat niin vartijoilla kuin vangeillakin. Tautien tarttuminen ei siis johtunut aliravitsemuksesta.

Espanjantauti levisi samaan aikaan Kannaksen joukko-osastoissa ja vankileireissä. Taudin ilmeneminen ja kulku kesällä 1918 käsitettiin kokonaisuudessaan vasta jälkikäteen. Tunnusomaista oli suuri sairastuvuus, ja lisäksi kulkutautien torjuntaan käytetty karanteeniaika (kaksi viikkoa) lykkäsi vankien kotiuttamista.

Isorokko ja vähärokko sekä rokotusten vastustus

Rokotussuoja väheni 1910-luvulla väestön rokotusvastaisuuden takia. Kun isorokko vuosina 1916–1917 levisi Venäjältä uudelleen Suomeen, oli maan eteläosissa 1910 luvulla syntyneistä noin 50 prosenttia vailla rokotussuojaa. Puutteellisesti immunisoituneita olivat myös 1800-luvun lopussa syntyneet ikäluokat, jotka lapsena eivät sairastaneet vähärokkoa. Näin Suomen viimeinen, vuosina 1918–1919 kulminoitunut isorokkoepidemia pääsi tapahtumaan.

Monet työväenyhdistykset ottivat tavoitteekseen rokotuspakon poistamisen. Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen vastustus oli paikoin hyvin päättäväistä. Laiminlyöntien syy oli ilmiö, jota Käkisalmen piirilääkäri nimitti ”työkansan vapauden liikkeeksi kaikkea porvarillista yhteiskuntaa ja sen laitoksia vastaan”.

Piirilääkäri Toivo Nordling (Nortamo) määräsi toukokuun alussa 1917 pari isorokkotapausta eristettäviksi ja kielsi julkisten kokousten pidon. Uusien tartuntojen takia hän määräsi nuorisoseurantalon ja työväentalon suljettaviksi. Nämä tulkittiin poliittisiksi toimiksi. Suuret työväenlehdet ottivat kantaa rokotuspakkoon kesän ja syksyn 1917 kuluessa. Isorokkorokotukset selitettiin niissä taantumuksellisen lääketieteen opeiksi. Lahden seudun lääkärit joutuivat marraskuun yleislakon aikana kärsimään antamistaan määräyksistä. Hollolan kunnanlääkäriä estettiin hoitamasta virkaansa, ja Lahden punakaarti pidätti hänet marraskuun suurlakon aikaan 15.11.1917 ja tuomitsi ammuttavaksi. Tohtorin hengen pelasti ylempää tullut määräys, ja lakon jälkeen hänet vapautettiin. Lääkäreihin kohdistui väkivaltaa, koska heitä pidettiin lasten myrkyttäjinä.

Isorokkoa ilmeni hajanaisesti vuoden 1918 sotakuukausina Viipurin läänin punaisen puolen siviiliväestössä ja punakaarteissa. Muolaan piirilääkäri tutki isorokkoon sairastuneen Kivennavalla ja määräsi rokotuksen punakaartin miehille, mutta yksikään ei suostunut rokotettavaksi. Viipurin alueen punaiset eivät muutaman venäläisen ja suomalaisen lääkärin voimin kyenneet ylläpitämään punakaartin taistelukykyä. Pahimmin isorokko ryöstäytyi Raudun rintamalla. Rokotusten vastustus oli ollut seudulla voimakasta.

Viipurissa isorokko levisi vasta sotatoimien päättymisen jälkeen. Kaupungin lääkärit kamppailivat taudin nujertamiseksi, mutta uusia tapauksia ilmeni jatkuvasti. Vangituissa punaisissa tauti ei ollut yleisempi kuin muussa väestössä. Rokotussuojaa ei heti saatu vangeissa kattavaksi, koska osa pyyhki aineen pois. Uusintarokotukset tehtiin tarkemmin valvottuna, etteivät vangit päässeet pilaamaan suojausta. Vapautetut vangit levittivät tautia jonkin verran perheisiinsä. Isorokko tappoi ainakin 29 vankia Viipurin leirissä eli alle 20 prosenttia sairastuneista. Viipurin piirin siviiliväestössä isorokon voittaminen kesti kevääseen 1919. Sortavalan vankileirissä 20 isorokkopotilasta oli peräisin Raudusta. Kaikki vangit rokotettiin, ja kuolevuus jäi vähäiseksi.

Tampereen seudun isorokkotartunnat

Isorokkoa esiintyi hajanaisesti Tampereen seudulla koko sodan ajan. Varsinainen tartunta-aalto alkoi punakaarteissa huhtikuussa. Jo maaliskuussa tautia esiintyi Hämeenlinnassa ja Vanajalla. Ruovedellä epidemia alkoi punaisten tuomana maaliskuun taistelujen aikana. Punaisten peräännyttyä siviiliväestössä ilmeni 78 varmaa isorokkotapausta. Ruoveden parantolan ylilääkäri oli vastustanut rokotuksia, joten väestön rokotussuoja oli hyvin puutteellinen. Ilmenneiden tartuntojen vuoksi Ruoveden, Juupajoen ja Oriveden väestöä pakkorokotettiin laajasti punaisten perääntymisen jälkeen. Hallituksen joukot pyrittiin rokottamaan isorokkoa vastaan, koska rokon leviäminen olikin yllättäen suurempi uhka kuin lavantauti, jota oli ennakkoon pelätty.

Toijalassa ja Lempäälässä isorokko levisi punakaartin joukoissa, joten Akaan kunnanlääkäri Kaarlo Pelkonen määräsi eristykseen useita punaisia. Tauti levisi, koska punakaartilla ei ollut organisoitua lääkintähuoltoa. Paikkakuntalaisia rokotettiin punaisten peräännyttyä. Lääkäri Pelkonen kuoli espanjantautiin heinäkuussa 1918. Rokotuksia toimeenpantiin Vesilahdella, Lempäälässä ja Ylöjärvellä.

Tampereen seudulla vangittuja punaisia vietiin Raahen vankileiriin. Isorokon puhjettua vartijat ja 750 vankia sekä kaupunkilaisia rokotettiin. Kuopion vankileiriin tauti iski Lempäälästä ja Vesilahdelta tuotujen vankien mukana, jolloin kymmeniä sairastui. Ruotsalaisella rokotteella rokotettiin 2 600 vankia toukokuun alussa. Tartunta levisi myös sotaväen ja siviilien keskuuteen. Laajojen rokotusten avulla tartunta laantui kesäkuussa, kunnes uusi aalto levisi Venäjältä. Riihimäen taistelujen alla kaksi junallista punaisia kirurgista hoitoa tarvitsevia haavoittuneita lähetettiin Hämeenlinnaan. Haavoittuneet leikattiin lääninsairaalassa, mutta joukossa oli myös isorokkoa ja muita kulkutauteja sairastavia. Punakaartilaisia evakuoitiin Ruovedeltä myös Helsinkiin kulkutautisairaalaan.

Tampereella isorokko oli jo hallinnassa, kun se uusien vankien mukana tuli Forssasta, Jokioisista ja Tammelasta. Rekisteröityjen tapausten määrä nousi 179:ään kuolleisuuden ollessa 20,5 prosenttia. Osa keuhkokuumeeseen kuolleiksi merkityistä on tosin ollut isorokkotapauksia. Vapautetut vangit ja Tampereelta poistuneet siviilit levittivät isorokkoa Poriin ja Huittisiin.

 

Helsingin lääkintöhallitus varoitti kiertokirjeessä 29.4.1918 ja 30.4.1918 kaikkia piirilääkäreitä pilkkukuumeen, toisintokuumeen ja isorokon leviämisestä. Punakaartin joukot olivat levittäneet tauteja. Tilannetta pahensi luotettavan diagnoosin mahdottomuus taudin ensimmäisinä päivinä. Raahen ja Kokkolan leireillä isorokko alkoi levitä Tampereelta siirrettyjen vankien mukana. Vastatoimena siviilit ja vankeja rokotettiin. Rokote loppui, kun 400 vankia 900:sta oli rokottamatta ennen vankien siirtoa Tammisaareen.

Päijät-Hämeen isorokkoepidemia

Päijät-Hämeestä tuli isorokkoepidemian toinen ydinalue. Punakaartin majoitukseen käyttämät Hennalan kasarmit olivat yksi epidemian leviämiskeskus. Lahden seudun viimeisten taistelujen aikana huhtikuussa punaisten joukot levittivät isorokon Hollolan pitäjän länsipuolisiin kyliin niissä majaillessaan. Taudin leviäminen siviiliväestössä katkaistiin eristämisellä ja pakkorokotuksin. Isorokkoa sairastivat ja levittivät pian myös valkoiset asevelvolliset.

Katastrofi paheni kun 28 000 punaista antautui perhekunnittain Lahden länsipuolella. Lääkärit järjestelivät haavoittuneiden ja kulkutauteihin sairastuneiden vankien ja siviilien hoitoa, mutta isorokkoon lievemmin sairastuneita ei havaittu, ja heidät lähetettiin toisille paikkakunnille. Haavoittuneiden hoitopaikkojen järjestämisen jälkeen siviilejä ja vankeja alettiin rokottaa 5.5.1918, kun paikkakunnalle saatiin sairaanhoitajia ja kuusi rokottajaa. Rokotteen puute hidasti toimenpiteitä, ja vangituista sangen moni koetti kaikin mahdollisin keinoin välttyä rokotukselta. Paikkakunnalle saapui päivittäin uusia vankeja, jotka rokottamattomina sijoitettiin muiden joukkoon. Kotkasta saapuneista vangeista eristettiin kolme isorokkoon sairastunutta. Saapuneista suurin osa oli rokottamattomia, joten Hennalan vangit alettiin tarkastaa joka päivä rokottamattomien löytämiseksi.

Huhtikuun lopulla punakaarteihin pakko-otettujen vapauttamisen jälkeiset runsaat sairastumiset ja vankileirien sairastumistapaukset paljastivat epidemiavaaran. Lääkintöhallitus toisti 14.5.1918 varoituksen kulkutaudeista ja kehotti piirilääkäreitä estämään tautien leviäminen. ”Kapinallisten joukoissa oli levinnyt kulkutauteja, varsinkin isorokkoa. Olosuhteet suosivat kulkutautien leviämistä, kun riskitekijöinä olivat järjestykseen saattamattomat olot maassamme, piileskelevät punakaartilaiset, sotavankien kuljetukset, leireistä vapautuneiden matkustaminen koteihinsa, armeijamme siirrot ja maatamme monin paikoin uhkaava nälänhätä”.

Viranomaiset ja terveydenhuoltoviranomaiset olivat jättäneet noudattamatta tärkeimpiä kulkutautien vastustamistoimenpiteitä lähettämällä sairastuneita paikasta toiseen, tosin usein olosuhteiden pakosta, tietämättömyyttään ja tautien havaitsemisvaikeuksien takia.

Hennalan epidemia saatiin vähitellen kuriin pakkorokotuksilla, eristämisellä, kasarmien desinfioinnilla ja tarkastamalla vangit päivittäin. Vankikorttien mukaan suurin osa sairastuneista oli kuljetettu Hennalaan muualta. Kuolemantapausten huippu oli kesäkuun lopulla, mutta viimeiset kuolivat jälkitauteihin vasta heinäkuun puolivälissä. Vankien vapauttaminen oli tartuntavaaran takia mahdotonta, ja käytännössä koko leiri oli useita viikkoja karanteenissa, vaikka vankien huolto osoittautui melkein ylivoimaiseksi.

Lappeenranta, Santahamina, Hämeenlinna

Pääasiassa rokottamattomien länsisuomalaisten vankien siirtäminen Lappeenrantaan oli kohtalokasta. Ensimmäisten kahdentuhannen kuulustelu ja rekisteröinti aloitettiin, mutta kaikkia ei otettu vastaan. Seuraavat kaksituhatta lähetettiin takaisin Lahteen ja Hämeenlinnaan, koska joukossa oli paljon kunnollisia maatyöläisiä, jotka oli pakotettu punakaartiin. Lappeenrannan leiri oli tarkoitus sulkea, mutta leirissä levinnyt isorokko ja verenvuotokuume muuttivat suunnitelmat.

Vankileiri joutui koko kesäkuun ajaksi karanteeniin, ja myös ”syyttömien” vapautuminen lykkääntyi. Lappeenrannassa isorokkoon ja tunnistamattomaan kuumetautiin sairastuivat lähinnä länsisuomalaiset vangit. Vangit rokotettiin 4.6.1918 mennessä ja toisen kerran kymmenen päivää myöhemmin. Isorokko levisi kaikkiin kasarmeihin, kunnes rokotusten teho näkyi heinäkuun alkuun mennessä. Tautiin kuoli 122 vankia viidestäsadasta sairastuneesta. Heinäkuun alkupäivinä isorokon hellittäessä leiriin iski espanjantauti.

Tilaongelmien takia Lahdesta siirrettiin 15.5.1918 alkaen Santahaminaan 2 000 vankia, joista 300 kuljetettiin edelleen Tammisaareen. Helsingin tulotarkastuksessa seitsemällä vangilla havaittiin isorokko. Suomenlinnan noin 8 000 vankia rokotettiin pian tämän jälkeen, ja ylilääkäri Sievers vaati lopettamaan siirrot Helsinkiin.

Santahaminassa eristettiin kolmekymmentä sairastunutta, joista kuusi kuoli alkuvaiheessa. Myöhemmin elossa olleet yhdeksäntoista siirrettiin Suomenlinnan sairaalaan. Seuraavaksi siirretyistä 1 400 vangista osa eristettiin seurattaviksi Helsingin reaalilyseon rakennuksiin. Vastuulliset piirilääkärit asettivat eri puolilla Suomea leirit karanteeniin.

Hämeenlinnassa toteutui katastrofi useiden tekijöiden summana. Kaupungin vapautuksen jälkeen tulirokkoon ja muihin tarttuviin tauteihin sairastuneet vangit oli eristetty sairaaloiksi muutettuihin kasarmeihin kaupungin ulkopuolelle. Haavoittuneita hoidettiin Hämeenlinnan lyseon rakennuksissa. Valtaosa hoitoa tarvitsevia oli aluksi haavoittuneita. Kun vapautetut pakko-otetut osin sairastuivat isorokkoon, loput vangit rokotettiin. Vapautettujen levittämät tartunnat vähenivät, mutta eivät loppuneet.

Hämeenlinnan kasarmeihin siirrettiin toukokuun lopulla ehkä 2 500 vankia, jotka olivat välttäneet rokotukset. Kivikasarmin terveystilanne romahti noin viikossa. Isorokkoisia alettiin eristää kaupungin ulkopuolelle. Poltinahon kasarmille perustettiin isorokkosairaala. Rokkoisten määrä nousi niin nopeasti, että tohtori Anthoni pyysi sotavankilaitoksen ylilääkäriä lähettämään lisää hoitajia.

Rokotukset vähensivät sairastapauksia kymmenen päivän päästä, mutta sitten täysin odotusten vastaisesti sairastui 400 vankia lisää, ja kivikasarmista siirrettiin 350 sairastunutta Poltinahoon. Vastatoimenpiteitä, kuten eristämistä, jatkettiin, ja epidemia laantuikin, mutta potilassiirrot kuumesairaalaan jatkuivat heinäkuun toiselle viikolle asti. Diagnoosi teko oli suuresta ryhmästä niin vaikeaa, että vasta tyypillisten iho-oireiden ilmestyminen kaulaan ja kasvoihin paljastivat taudin.

Eristykseen joutui 868 vankia, joista 293 kuoli kesken hoidon. Hoito kesti pari kuukautta, ja ilman jälkitauteja parantuneet eristettiin kahdeksi viikoksi. Sairastuneista ehti kuolla noin 300 ennen siirtoa sairaalaan. Sairastuneista oli 42 prosenttia alle 30-vuotiaita rokotuspakon aikana syntyneitä, ja lähes kaikki kuolleet olivat Länsi-Suomen kunnista, joissa rokotuksia oli aktiivisesti vältelty.

Leireiltä pyrittiin kotiuttamaan vankeja olojen parantamiseksi, mutta epidemioiden aikana ei ketään voitu vapauttaa, sillä rokotetutkin saattoivat olla taudin kantajia. Parin kuukauden isorokko ja jälkitautina saatu keuhkokuume altistivat potilaat kesäkuun lopulla Hämeenlinnassa levinneelle espanjantaudille. Taudit ketjuuntuivat ja kuolleiden määrä oli sen mukainen, sillä heinäkuussa kuoli 1 254 vankia.

Länsi-Suomen siviiliväestöön isorokko levisi vuoden 1918 aikana punakaartilaisista ennen sodan loppua ja sen jälkeen vapautettujen vankien mukana. Epidemian laajuus selvisi hitaasti, osin sairastuneiden salaamisen takia. Suojarokotusten antaminen oli ongelmallista etenkin Länsi-Suomessa työväestön vastustaessa niitä edelleen. Piirilääkäreiden ohjeista ei piitattu, ja rokotustiedotteet revittiin pois. Erityisesti rokottamattomat lapset kärsivät eniten. Epidemia jatkui pitkälle vuoden 1919 puolelle.

Itä- ja Kaakkois-Suomen kulkutaudit

Itä- ja Kaakkois-Suomessa isorokko levisi Venäjältä tulleiden pakolaisten ja laittoman rajan takaa käydyn elintarvikekaupan seurauksena. Rokottaminen auttoi, mutta välttelijät hidastivat taudin kitkemistä. Itä-Suomen tiedot ovat puutteellisia, mutta tauti riehui vielä 1919 Savossa ja Pohjois-Karjalassa.

Pilkkukuumetta ja espanjantautia esiintyi samanaikaisesti. Lisäksi tilastoista puuttuvat syrjäkylillä kuolleet ja tuntemattomaan tautiin menehtyneet. Koska siviilit ja vangit peittelivät oireitaan, isorokkoa ilmeni kolmen vuoden aikana moninkertaisesti enemmän kuin viranomaisten tietoon tulleet noin 10 000 tapausta.

Toisintokuume, täit ja vankien siirrot

Soluparasiitteihin kuuluvat spirokeetat jaetaan viiteen sukuun, joista treponema- sukuun kuuluu kupan aiheuttaja ja borrelia-sukuun noin viisitoista toisintokuumetta aiheuttavaa lajia. Punkkien levittämät borrelioosit eivät aiheuta epidemioita, mutta täiden kantamat borrelia-sairaudet, kuten ampumahautakuume ja epideeminen toisintokuume, ovat sotaoloissa erityisen vaarallisia nopeasti leviäviä kuumetauteja. Luonnollisesti etenevän taudin tappavuus oli noin 40 prosenttia, kun nykyhoidolla kuolee noin 5 prosenttia. Infektio aiheuttaa sydäntulehdusta ja vakavia ruoansulatuselinten toimintahäiriöitä (nälkään kuolemisen syy) sekä nestekertymiä.

Saksan sotavoimat torjui borrelia-kuumetta hävittämällä täitä kuumentamalla ja kemikaaleilla. Saksan armeijan pohjoisin täintuhoamislaitos perustettiin huhtikuussa 1918 Suomenlinnaan. Venäjällä täiden levittämät kuumeet riistäytyivät täysin hallinnasta vuoden 1917 vallankumousten hajotettua infrastruktuurin. Spirokeettoja vastaan kehitettiin Saksassa 1909 käyttöön otettu Salvarsan-lääke. Sodan estettyä lääketuonnin levisivät sukupuolitaudit vuodesta 1916 alkaen Suomessa.

Vaikka ruoan alhainen kalorimäärä ja valkuaisaineiden puute saattoivat pitkittää hydropsisia hydropsin (pöhön) oireita, ne eivät olleet kuumetaudin tai sydämen hidaslyöntisyyden syy. Sydänlihastulehdus on yleensä täysin kivuton. Toisintokuumeesta, pilkkukuumeesta ja lavantaudista toipuvien oireita ei pystytty helposti selittämään. Munuaisverenkierto väheni, verenpaine ääreisverenkierrossa laski, neste kertyi alaraajoihin ja perusaineenvaihdunta kiihtyi, jolloin rasva- ja lihaskudos vähenivät. Potilas kuihtui aivan kuin nälkiintyvä.

Venäjän valtion aloittamat linnoitustyöt toivat toisintokuumeen Suomeen. Tautia alkoi esiintyä hajanaisesti keväällä 1917. Syksyllä 1917 epidemia oli Helsingissä jo huolestuttavan laaja. Tautia levittäneet täit esiintyivät sankoin joukoin Venäjän rautatielaitoksen vaunuissa pesiytyen matkatavaroihin ja vaatteisiin. Syksyllä 1917 vallankumousta pakoon lähteneet levittivät taudin tehokkaasti. Vaatteiden saunottaminen ja lysoli olisivat tappaneet täit, mutta molemmista oli pulaa taajamissa 1917–1918.

Täiden levittämiä sairauksia todettiin maaliskuussa punaisten joukoissa Tampereella, Akaassa, Tammelassa ja Toijalassa. Jotkut sairastumiset johtivat kuolemaan muutaman päivän kuluttua kuumeen alkamisesta.

Täit muodostuivat uhkaksi myös hallituksen joukoille. Tampereen ympäristön taistelujen jälkeen Hjalmarssonin esikunta perusti desinfiointiuunin vaatteiden puhdistukseen, ja saunotti miehistön. Seinäjoellakin täisauna oli ahkerassa käytössä. Seinäjoen kuumesairaalaan eristettiin myöhemmin myös sairaita punavankeja. Vangituissa punakaartilaisissa ja venäläisissä todettujen toisintokuume- ja isorokkotapausten takia lääkintöhallitus määräsi desinfioimaan venäläisten ja punaisten käyttämät rakennukset.

Toisintokuumeesta toipuvia vankeja siirrettiin jo sodan aikana Ilmajoelle, jossa kunnanlääkäri Castrén toimi vankisiirtolan lääkärinä. Vankeja vaivasivat: gingivitis (ientulehdus), scorbut (keripukki), oedema sine albuminuria (pöhö), anemia, enteritis (suolistotulehdus) ja ulcus durum (kupan ensihaavauma). Kunnanlääkäri ei ollut nähnyt mitään vastaavaa ja epäili oireiden johtuneen yksipuolisesta ruoasta, liiasta suolasta ja alkoholista. Hän totesi joidenkin parantuneen, vaikka ravinto ei ollutkaan täysipainoista. Castrén ei hyväksynyt lausuntoja vankien tilan romahtamisesta riittämättömän ravinnon takia. Kun Tammisaaresta siirrettiin 1918 lopussa vankeja Ilmajoelle, oli joukossa samanlaisia oireita, mutta lievempinä. Tammisaarelaiset myös paranivat nopeasti.

Vaikka Tampereen vapauttamisen jälkeen terveysvalvontaa tehostettiin, kulkutauti-ilmoituksissa ei mainittu toisintokuumetta. Vankileirikatastrofin yksi aiheuttaja kulki piilossa vankien vaatteissa. Kuumetaudit aiheuttivat kesä-heinäkuussa Tampereella suuren vankien kuolleisuuden. Kesäkuun alussa kovassa kuumetaudissa olevia vankeja alettiin siirtää Tampereen Johanneksen koulun sairaalaan.

Mistä oireet alkoivat? Nälkiintymisestä alkaa yleensä suoliston bakteerikannan tuhoutuminen eikä tauti, johon kuolevilla oli joko korkea kuume, keltataudin oireet sekä näivettyminen. Yleisen käsityksen mukaan vangit kuolivat nälkään, koska laihtuminen ja kuihtuminen olivat kuolevilla hyvin tavallisilla. Moninaisia oireita esiintyi potilailla, jotka kuihtuivat eläviksi luurangoiksi. Yleisimmiksi kuolinsyiksi kirjattiin näivettyminen, suolikatarri ja ödeemat sekä monille myös suolistotulehdus ja muu sisäelintulehdus sekä munuaistulehdus. Kuolinsyynä suolistotulehdus ja marasmus, joka tarkoitti elintoimintojen täydellistä rapautumista, viittasivat lääketieteellisesti paljon vaikeammin ratkaistaviin ongelmiin kuin syömäkelpoisen ruoan puuttumiseen.

Tampereen vankileiri eristettiin ankarasti postia ja ruokapaketteja myöten. Toisintokuume oli levinnyt jostakin Kalevankankaan leirin käyttämästä rakennuksesta. Tampereella ei diagnosoitu toisintokuumetta, mutta tauti olikin pirullinen tunnistettava. Pystyttiin tosin selvittämään, etteivät oireet johtuneet bakteeripunataudista, siksi kuolinsyyksi kirjattiinkin ulkoisia oireita. Tampereen epidemian takia lääkäreitä kehotettiin parantamaan hygieenisiä oloja täisaunoilla ja vaatteita keittämällä.

Tampereen vankisairaalan potilaskirjat nimeävät toisintokuumeen ensi kerran heinäkuun lopussa 1918. Leireistä vapautettuja vankeja näytti kuolevan nälkään, sillä kuihtuneilla ei ollut kuumetta. Toisintokuumeen kudoskadosta, kvasiorokiasta, verenhukasta, anemiasta ja sydäntulehduksesta toipuvien olisi pitänyt saada erikoisruokavalio, jota ei ollut saatavilla. Kuumetaudit tappoivat huhtikuusta elokuun loppuun noin 1 300 Tampereen vankia. Suurin osa kuolemista sattui ennen kuin espanjantauti iski Tampereen seudulle.

Lääkintöhallitus arvosteli armeijaa siitä, että se oli kotiuttanut vankeja liian nopeasti ilman riittävän pitkiä karanteeniaikoja. Kalevankankaan vankileirin poikkeavan eristämisen jatkuminen ankarine määräyksineen alkukesällä 1918 iso- ja tulirokon laantumisen jälkeen johtui siitä, että karanteenille ei ollut vaihtoehtoa, kun kaupunkilaiset piti suojata epidemialta. Leirin kuumetaudit ja niiden tuhovoiman täydentänyt espanjantauti tappoivat kolmessa kuukaudessa noin 30 prosenttia vangeista. Tampereen alueen työsiirtoloiden vangit ja suoraan kuritushuoneisiin lähetetyt eivät kuolleet nälkään, eikä tappavia tauteja esiintynyt kuin yksittäistapauksissa.

Pohjanmaan vankileireillä lääkärit yrittivät noudattaa asetuksia ja terveydenhuollon yleisiä periaatteita. Vankimäärien kasvu romahdutti silti hygieeniset olosuhteet Pohjanmaankin leireissä. Vankikuljetuksia suoritettiin lääkäreiden määräysten vastaisesti, eikä lääkkeitä ollut saatavilla. Huhtikuun lopussa Etelä-Suomessa otettuja vankeja siirrettiin Kokkolaan ja Raaheen, koska pohjanmaalaisia joko vapautettiin tai siirrettiin työpalvelukseen. Uusia vankeja ei eristetty leirien sisällä, ja kaikki pahimmat sotasairaudet olivat jo huhtikuussa pesiytyneet leireihin. Pohjalaiset vangit säästyivät isorokolta, koska piirilääkäri Myrén oli rokotuttanut alkuperäiset vangit. Vapautettujen alueiden turvaamisosaston keskittämissuunnitelmaa alettiin toteuttaa toukokuun lopulla – tällöin Raahen ja Kokkolan leirit olivat jo terveysriski. Oulun aluepäällikkö raportoi sotavankilaitoksen ylilääkärille isorokon, kurkkumädän, toisintokuumeen ja punataudin esiintymisestä Raahen leirissä. Ylilääkäri Björksten teki virallisen tarkastuksen ja kielsi vankien siirrot ilman terveystarkastuksia ja riittäviä karanteeniaikoja.

Kohtalokas vankien siirto Tammisaareen

Toisintokuume-epidemian synty olisi voitu ehkäistä eristämällä sairastuneet ja siirretyt sekä hävittämällä täit formaliinilla, mutta Pohjanmaalla ei ymmärretty tällaisen poikkeavan riskin olemassaoloa. Venäläistä salvarsaaniakaan ei ollut keväällä 1918 tuhansien kuppaa ja toisintokuumetta sairastavien punavankien hoitamiseen. Kun Kokkolan leirin lääkäriksi vastikään nimitetty lääketieteen kandidaatti ilmoitti piirilääkärille 1.6.1918 vankien siirtämisestä samana iltana Tammisaareen, oli katastrofi valmis.

Tammisaaren leirin lääkärit joutuivat mahdottoman tehtävän eteen. Tieto 500 vangin kuljetuksesta saatiin edellisenä päivänä. Aikaa ei jäänyt säännösteltyjen desinfiointiaineiden hankkimiseen eikä rokotusten valmisteluun. Rautatiekalustoa ei saatu desinfioitua ennen poislähettämistä. Vankeja ei pystytty eristämään riittävässä määrin rautatiehenkilöstöstä ja Tammisaaressa jo ennestään olevista vartijoista ja vangeista.

Lääkintöhallituksen johtaja ja vankileirien ylilääkäri valittivat sotavankilaitoksen eversti Wärnhjelmille vankien suuren määrän aiheuttamista huolto-ongelmista ja sopimattomista siirroista. Seurauksena oli, että siirroista vastannut majuri erosi, ja tilalle nimitettiin siviilivirkamies. Kesäkuun alun 70 000 vankia, pula vaihtovaatteista ja vankien vapauttamisen keskeytyminen tautien takia aiheuttivat kaikissa suurissa leireissä hygieniaongelman. Etenkin vaatetäit pesiytyivät leireihin.

Täintorjunta alkoi toden teolla, kun toisintokuumeen leviäminen tuli leirien ylilääkärin tietoon. Esimerkiksi Viipurin leiriin valmistui saksalaisten piirustusten mukainen täintorjuntalaitos heinäkuun alussa 1918. Sairaiden verestä infektoituneet täit levisivät, kun vankeja lähetettiin kuulusteltaviksi leiristä toiseen, sillä pakko-otettujen ja lievempiin rikoksiin syyllistyneiden seulonta onnistui vain kotipaikkakunnilla. Vankeja myös lähetettiin sijoitussuunnitelman mukaisesti pois Vaasan ja Viipurin lääneistä. Leirien vartiointiin sitoutuneet henkilöt tarvittiin maanpuolustukseen ja maanviljelytöihin elintarvikepulan helpottamiseksi.

Isorokon ja toisintokuumeen leviäminen Kokkolan leirillä sekä yleinen rokotus pelästyttivät kaupunkilaiset, ja viranomaisia ilmeisesti painostettiin siirtämään vangit muualle. Junamatkalla syöpäläiset levittivät toisintokuumetta niihinkin, jotka sitä eivät vielä sairastaneet. Poikkeuksellisiin sotasairauksiin kuuluvaa toisintokuumetta ei liene esiintynyt Tammisaaren leirissä ennen Kokkolan vankien siirtämistä. Syöpäläiset ja toisintokuume levisivät kasarmista toiseen, kun tartunnan saaneita ei pystytty eristämään tai diagnosoimaan. Keskikesällä noin 250 vankia kuoli veriripuliksi kutsuttuun tautiin, joka ilmeisimmin oli toisintokuume. Raahesta siirretyistä vangeista kuoli 42 prsenttia ja Kokkolasta siirretyistä 20 prosenttia.

Sotavankilaitoksen ja armeijan intendentuurin varastoissa ei ollut lakanoita, eikä vaihtovaatteita toimitettavaksi Tammisaaren vankisairaalaan. 2 000 tilatusta lakanasta toimitettiin 200. Vankien kovan kohtalon sinetöi se, ettei salvarsaania ollut saatavilla. Tartuntavaara koski valtavaa vankijoukkoa, hoitohenkilöstöä, asevelvollisia vartijoita ja lähiseudun väestöä. Vankeja oli kesäkuun puolessa välissä 7 500. Syyskesällä Tammisaaren siviiliväestössä todettiin ”horkkatautia”.

Kesäkuun puolivälissä Tammisaaren leirissä oli pula juomavedestäkin. Täisauna ja kaivo olivat keskeneräiset, kun ylilääkäri Björksten teki tarkastuksen. Saippuaa ei kauppasaarron takia saanut ollenkaan. Täit ja toisintokuume pysyivät Tammisaaren leirin vitsauksena, vaikka täisauna tuli käyttöön heinäkuun aikana.

Syöpäläisten levittämän taudin havaitsemista vaikeutti espanjantaudin aiheuttama neljän viikon joukkosairastuminen. Vankisairaala hoiti jatkuvasti ylikuormittuneena 500 sairasta. Kun päivittäin kuoli kymmeniä vankeja, ja espanjantaudin saavuttua oli samanaikaisesti 2 000 vankia sairaana, oli harvojen terveinä pysyneiden lääkärien mahdotonta määritellä sairauksia tai kuolinsyitä. Yhtäkkisesti kovalla yskällä, säryillä ja nopealla kuumeen nousulla alkaneet sairaudet määriteltiin usein aivan oikein espanjantaudiksi. Vangit sairastivat kuitenkin ainakin kolmea kuumetautia, joissa alkuoireet olivat samanlaiset. Tautien määrä ja leviämisen syyt alkoivat selvitä, kun heinäkuussa hoitajiin tarttunut kuume todettiin toisintokuumeeksi.

Omituiselle oksennus- ja ripulitaudille, kuumeesta toipuvien anemialle ja ödeemataudille saatiin nyt pätevä selitys. Tammisaaresta muihin vankiloihin siirretyt ja ehdonalaiseen päästetyt levittivät toisintokuumeen Lahteen, Riihimäelle ja Helsinkiin. Riihimäellä espanjantauti lisäsi olennaisesti toisintokuumeen aiheuttamaan näivettymiseen kuolleiden määrää.

Tammisaaresta vapautetut vangit levittivät toisintokuumetta niin laajalti EteläSuomeen, että siviililääkäritkin tiesivät taudin olevan lähtöisin Tammisaaresta. Ongelma uusiutui kun loka- ja marraskuussa vapautettiin armahduslain perusteella uusia vankeja. Tammisaareen nimitettiin ravintoasiantuntija professori Tigerstedt, jotta toisintokuumeesta toipuvien kuolleisuus saataisiin laskemaan. Tammisaaren suurta vankien kuolleisuutta ei voitu selittää vankien ruoka-annosten kalorimäärillä vaan toisintokuumeella. Espanjantauti levisi kaikkiin leireihin, mutta toisintokuume oli vakavana vitsauksena pääasiassa Tammisaaressa. Lääkintöhallitus määräsi elokuussa 1918 vangit siirtokieltoon, kun vapautettujen vankien tauti oli tunnistettu.

Suomenlinnan ylilääkäri Sievers sai Tammisaaresta tuodut vangit hyvin eristettyä. Vangeilla oli toisintokuumeen lisäksi keuhkokuume ja jonkin verran espanjantautia. Potilaita hoidettiin 3 200–3 300 kalorin päiväannoksilla, mutta hoito tehostui vasta, kun sairaalaan saatiin ulkomailta Salvarsaania. Huolimatta karanteenista levisi Tammisaaren vangeista toisintokuumetta muuallekin Suomenlinnaan. Uusi täisukupolvi levisi liikkumiskielloista ja desinfioinnista välittämättä.

Helsingissä sitkeä vaatetäikanta aiheutti marraskuussa 1918 Merikasarmin 230 työvangin joukossa toisen uhkaavan epidemian. Ahtaajina saksalaisten sotasatamassa työskentelevien vankien joukossa ilmeni kaksi toisintokuumeista. Lyhyessä ajassa löytyi neljätoista tapausta, jotka eristettiin. Sairastuneet lääkittiin Salvarsaanilla, ja kasarmi tyhjennettiin ja desinfioitiin. Vangit käytettiin täisaunassa, vaatteet desinfioitiin ja lopuksi vangit asetettiin karanteeniin. Vangeista 32 sairastui joulukuun alkuun mennessä, mutta torjuntatoimien jälkeen ei yksikään, ja sairastuneet paranivat Salvarsaanilla. Epidemia voitettiin joulukuun 1918 aikana.

Suomenlinnan tietojen perusteella Tammisaaren korkea kuolleisuus johtui toisintokuumeesta, jota ei tunnistettu ajoissa ja johon ei ollut lääkettä saatavana kesällä 1918. Venäläisten kasarmialueelta puuttui sauna, joka jouduttiin rakentamaan, joten täikanta lisääntyi hallitsemattomasti. Lisäksi sairastuneiden suuri määrä ylitti hoitohenkilökunnan mahdollisuudet.

Sotaödeematauti

Ödeematauti on pernisiöösi anemia tai valkuaisaineiden ja hivenaineiden puutostila. Jalkojen turvotus ja ihonalaiset vesihellukat (ödeemat, nesterakkulat) ovat ulkoinen oire. Sisäisesti tauti aiheuttaa sydämen hidaslyöntisyyttä, verenkiertohäiriöitä, verisuonien muutoksia ja punasolujen vähentymistä.

Ödeemataudista raportoitiin Suomessa 1918–1919 lähinnä Viipurin läänin ja Oulun läänin itäosissa ja muutamissa vankileireissä. Kuusamon ja Pudasjärven piireissä ja suurissa leireissä pöhöä ilmeni yleisesti. Ravinnon vähyys, runsas nesteen juonti ja suolainen ravinto aiheuttivat kudosnesteen imeytymishäiriöitä. Pahasta alaraajojen ödeemasta kärsineet eivät olleet vain nälän uuvuttamia, vaan yleensä äärimmäisen sairaita.

Ödeemat olivat yleisiä Lappeenrannan seudulla kesällä 1918 johtuen yleisestä aliravitsemuksesta ja ravinnon yksipuolisuudesta. Keripukinkin oireita ilmeni, vaikka oli kesä. Lappeenrannan vankileirissä riehuivat isorokko, toisintokuume, keuhkokuume ja pilkkukuume. Vankien lisäksi palkattukin henkilökunta sairastui. Sairaanhoitaja kuoli, ylilääkäri sai kuumetaudin ja sijaislääkäri espanjantaudin. Vartiopataljoonaankin levisi espanjantauti.

Pitkästä kuumetaudista selvinneet olivat surkea näky näivettymisen sekä kelta- ja munuaistaudin takia. Toipilaat sairastuivat ödeemaan ja muihin komplikaatioihin. Vankileirin johto ei aina noudattanut lääkäreiden neuvoja, ja tilanne paheni oltuaan muutenkin, hoitomahdollisuudet huomioon ottaen, toivoton. Ruokaan kuului norjalaista kalliokalaa, joka suolaisena pahensi ödeemaa. Kalaa alettiin liottaa suolan poistamiseksi, ja tuoretta kalaa yritettiin hankkia. Yleisen elintarvikepulan takia riittävän valkuaisaineen saanti oli vaikeaa. Aiemmin isorokkorokotuksen saaneet selvisivät leirillä paremmin, koska tautien ketjuuntumista ei heillä esiintynyt.

Pöhötautia esiintyi alkukesästä 1918 laajasti Viipurin länsipuolella ja Kannaksella. Väestön ruumiinpainon lasku aiheutti vanhuksille ja sairaille pöhöä tai ödeemaa.

Kaikki Kymijoen itäpuoliset leirit oli tarkoitus lakkauttaa kesäkuun alkuun mennessä. Viipuriin piti jättää vain sairaat ja haavoittuneet vangit, joita ei voitu siirtää. Vankien siirrot kuitenkin keskeytyivät isorokon ja toisintokuumeen takia vastoin suunnitelmaa. Ruokatoimituksia kuitenkin vähennettiin alkuperäisen aikataulun mukaan, ja kesäkuun puolivälissä Viipurin vankisairaaloista loppui ruoka jokseenkin kokonaan. Markovillan vankisairaalan toipilaiden ruokahuolto jäi omaisten toimittamien ruokapakettien varaan, ja nälkäkuolemilta vältyttiin suurelta osin. Kaikkein huonokuntoisimpien kohtalona oli kuitenkin nälkäkuolema, koska tautien takia ruoan tarve oli normaalia suurempi. Viipurin kaupungin komendantti vaati ruokahuollon korjaamista, jolloin sotavankilaitoksen ylilääkäri Björksten ja armeijan ylilääkäri Sivén tarkastivat Viipurin vankien terveysolot, ja ruoka-annokset nousivat heti yleisten korttiannosten mukaisiksi 1 800 kaloriksi ja työssä oleville 2 300 kaloriksi päivässä.

Hennalan leirissä ödeematauti esiintyi epidemian tavoin silloin kun vangit kärsivät espanjantaudista ja sen jälkitaudeista. Myös Helsingissä havaittiin siviiliväestössäkin vuoden 1918 aikana nälkäkuumetta, veriripulia ja ödeematautia.

Krooninen tuberkuloosi ja akuutit keuhkosairaudet

Tuberkuloosibakteeri saadaan hengityselinten kautta. Taudin kulku kattaa kaikki ikäluokat taudin ollessa välillä piilevänä. Vaikea ensitartunta ja muutamat tartuntataudit lisäsivät keuhkotaudin riskiä ennen antibiootteja ja rokotuksia. Parantavat hoitomenetelmät puuttuivat 1900-luvun alussa. Esikaupunkien sosiaalisten ongelmien takia keuhkotauti yhdistettiin köyhyyteen, mutta maantieteellisesti pahiten kärsi vauraan Etelä- ja Keski-Pohjanmaan rannikkoseutujen väestö. Keski-Pohjanmaan suhteellinen keuhkotautikuolleisuus oli noin 100 prosentti korkeampi kuin Keski-Uudenmaan väestössä ja 450 prosenttia suurempi kuin Etelä-Savon väestössä. Tätä kansantautia ei voi selittää sosiaalihistorian käsittein.

Rintamalla saatu keuhkotauti muuttui espanjantaudin myötä kuolettavaksi. Tauti oli yleensä bakteerikeuhkokuume eikä keuhkotuberkuloosi. Moni vapaaehtoinen toi rintamalta pysyvän taudin mukanaan. Esimerkiksi Jaakkimassa ilmeni 1918 lopulla yli 700 sairastapausta, joten 10 prosenttia seudun väestöstä sairastui kovin oirein.

Suurten ikäluokkien kasvu aikuisikään nosti tuberkuloosin 1900-luvun alussa pahemmaksi kansanterveyden ongelmaksi kuin koskaan aikaisemmin. Tuberkuloottisen aivokalvontulehduksen tappavuus oli lähes 100 prosenttia ennen kuin sulfalääkkeet tulivat käyttöön 1930-luvun lopussa. Esimerkiksi Liperin kunnassa tutkittiin 1913–1914 tuberkuloositilanne ja kävi ilmi, että murrosiän loppuun mennessä yli 90 prosenttia oli saanut ensitartunnan. Lääketieteellisen arvion mukaan 70 prosenttia suomalaisista oli tuberkuloosin kantajia sodan alkaessa.

Tuberkuloosin aktivoituminen keuhkotaudiksi ajoittui usein murrosiän loppuun tai aikuisiän alkuun. Sairastuvuuden ja kuolleisuuden huippu oli 20–24-vuotiailla miehillä ja alle 20-vuotiailla naisilla. Vuonna 1918 espanjantautipandemian alkupuolella 21–40-vuotiailla turkulaisilla ilmeni kymmenkertaisesti normaalia enemmän pesäkekeuhkokuumetta, ja siihen kuoli kolme kertaa enemmän kaupunkilaisia kuin normaaleina vuosina. Aktiiviseen toiseen vaiheeseen edenneeseen keuhkotautiin ei tunnettu lääkettä ennen vuotta 1945.

Englannissa todettiin sota-aikana keuhkotautikuolleisuuden nousu, joka johtui hiilihydraattipainotteisesta ja vähäproteiinisesta ravinnosta. Latentti tuberkuloosi eteni aliravituilla helpommin krooniseksi keuhkotaudiksi.

Kaikkiaan 1 087 punavangilla diagnosoitiin tuberkuloosi. Piilevät tautitapaukset tulivat edellisten lisäksi ilmi satunnaisesti lähinnä espanjantaudin yhteydessä. Latentilla tuberkuloosilla oli ilmeisesti melkoinen osuus vankien toissijaisena kuolinsyynä, kun espanjantauti iski väestöön. Vankileirien heikko ravinto vaikutti kroonikoihin, mutta keskikesällä 1918 ilmaantui sitäkin pahempana uhkana espanjantauti.

Vuosien 1918–1920 espanjantautipandemian tuhovoimaa ja siihen liittynyttä vankileirikatastrofia on mahdotonta hahmottaa ilman perussairauksien synnyttämää taustaa. Kohonnut keuhkotautien eri asteiden kuolemanriski erityisesti 20–30-vuotiailla oli rauhanoloissakin niin suuri, että henkilö oli vakuutuskelvoton henkivakuutusyhtiöiden tilastotietojen takia. Toisen ja kolmannen asteen kroonikoilla tilastollinen elinikä oli kahdesta viiteen vuotta. Krooniset keuhkotaudit tai ahtauttavan keuhkoputken tulehduksen aiheuttama kuolemanriski espanjantautipandemian oloissa ei ole kuulunut tutkimuksissa niihin syihin, jotka aiheuttivat Suomen miesväestön ja punavankien suuren kuolleisuuden.

1900-luvun alussa keuhkokuume eteni kunnes immunologinen järjestelmä joko tuhosi taudinaiheuttajan tai potilas kuoli. Espanjantaudissa ilmeni keuhkokuume, joka eteni verenmyrkytykseksi romahduttaen immunologisen järjestelmän. Keuhkokatarri ja keuhkokuume levisivät kylmän kevään aikana sotasairauksina. Valkoisten akuutit kuumesairaudet hoidettiin rintamasairaalassa, ja lievät tapaukset lyhyillä vapautuksilla palveluksesta. Vuoden 1918 lopussa tohtori Hagelstam epäili valkoisten lukuisia sairastumis- ja kuolemantapauksia espanjantaudin aiheuttamiksi.

Kevät 1918 oli normaalia kylmempi. Toukokuussakin satoi monin paikoin lunta ja räntää. Venäläisten lääkärien avustama Lahden punakaartin sanitääriosasto alkoi maaliskuun 1918 puolivälin jälkeen kirjata rintamalla haavoittuneet ja sairastuneet potilaskirjaan. Tyypillisiä sairauksia olivat kurkkukipu, kuume, keuhkokatarri ja keuhkokuume. Keuhkokuume-epidemia jatkui useimmilla leireillä, mutta se jäi touko-kesäkuun isorokkoepidemian ja heinäelokuun espanjantautiepidemian varjoon. Punavangeilla tilastoitiin 2 235 keuhkokuumetapausta, joista 882 päättyi kuolemaan.

Siviilissä 18 000 asukkaan Kuopiossa sairastui 1918–1919 4 000 henkilöä espanjantautiin. Tautiviruksen geneettinen poikkeavuus selitti suuren sairastuvuuden, mutta vain osan taudin tappavuudesta, joka johtui monesti eri tautien yhdistelmästä. Vuosina 1916–1917 kuoli noin 5 000 suomalaista 1–60-vuotiasta akuuttiin keuhkokuumeeseen ja vuosina 1918–1919 noin 15 000. Keuhkokuume tappoi enemmän ihmisiä kuin mikään muu tauti tai varsinaiset sotatoimet.

Suomen väestössä esiintyi pesäkekeuhkokuumetta normaaliin vuoden 1915 tasoon verrattuna 70 prosenttia enemmän vuonna 1917, 130 prosenttia enemmän vuonna 1918 ja 260 prosenttia enemmän vuonna 1919. Runsas espanjantaudin jälkitaudin saaneiden määrä painottui 1919 puolelle, koska suurin sairastuvuus osui marras-joulukuun taitteeseen 1918.

Siviiliväestöä vaivanneet taudit koskivat yleisesti myös punavankeja. Esimerkiksi Suomenlinnan vankisairaalan sisätautiosasto hoiti vuoden aikana 1 944 potilasta, joista neljäsosa sairasti jotain keuhkotautia. Potilaista kuoli 27,4 prosenttia, kun samaan aikaan siviilisairashuoneissa keuhkokuumeeseen kuoli 28,5 prosenttia potilaista. Lääke keuhkokuumeeseen keksittiin USA:ssa vuonna 1944.

Lääkärit eivät nähneet potilaan ravitsemustilalla ja akuuttien keuhkosairauksien tappavuudella keskinäistä vaikutussuhdetta. Ravintopula heikensi tuberkuloottisten tilaa.

Pandeminen A-influenssa eli espanjantauti

A-influenssa on hengitysteiden infektiotauti, joka leviää maailmanlaajuisina pandemioina. Viruksen tartuntaproteiineissa tapahtuu jatkuvaa muuntumista. Kun muutos on tarpeeksi suuri, sairastuvuus voi nousta 30–50 prosenttiin väestöstä. Vuoden 1918 espanjantautivirus todettiin 1950-luvulla sikainfluenssaviruksen muunnokseksi, mutta tarkka poikkeavuus selvitettiin vasta vuonna 2005. Taudin tappavuus selittyy sillä, että virus aiheuttaa terveillä aikuisilla menehtymiseen johtavan puolustusreaktion. Muita seurauksia olivat sydänlihaksen tulehtuminen ja keuhkokuume.

Espanjantauti iski länsimaissa väestöihin, joilla oli nyt jo hävinneitä tauteja. Parantavaa lääkehoitoa ei ollut espanjantautiin, keuhkokatarriin, keuhkotautiin tai reumakuumeeseen. A-ryhmän influenssavirus eristettiin vuonna 1934, joten tilastojen perustietoja on arvioitava kriittisesti. Potilaiden kuolevuus keuhkotulehduksiin aleni antibioottien aikana ratkaisevasti. Sydänlihastulehdusta ei vieläkään kyetä hoitamaan, ja toksisessa shokissa kuolevuus on 50–80 prosenttia huippumodernissa sairaalassakin. Yleistulehduksen puhkeamiseen espanjantaudin seurauksena vaikutti ratkaisevasti potilaan aiempi sairaushistoria.

Saksan länsirintamalla esiintyi toukokuussa 1918 vaikeaa kuumetautia, jota ei vielä osattu määrittää pandemiseksi A-influenssaksi. Espanjassa havaittu tauti ilmeni Saksan keskiosissa kesäkuussa 1918. Espanjantaudin erityispiirre globaalisti oli 20–40-vuotiaiden suuri sairastuvuus ja kuolevuus. Miehillä riski oli suurempi kuin naisilla. Vuonna 1918 ruotsalaisten miesten kuolleisuus nousi normaalista noin kahdeksankertaiseksi. Espanjantauti aiheutti pahimmat keuhkokuumeet nuorille ja vahvoille.

Potilaat kuolivat usein verenmyrkytykseen viittaavaan korkeaan kuumeeseen eivätkä tukehtumalla. ”Nälkäsaartoa” ja väestön aliravitsemusta pidettiin aluksi Saksan siviiliväestön vuoden 1918 korkean kuolleisuuden suurimpina syinä. Espanjantaudin tappavuus selitettiin väestön nälkiintymisellä. Lääketieteellinen aineisto asetti tämän kyseenalaiseksi, ja Leipzigin lääketieteellisessä seurassa nälän ja influenssakuolemien välinen vaikutussuhde kumottiin jo keväällä 1919. Vanhemmat ikäluokat selvisivät paremmin aikaisemmin saadun vastustuskyvyn avulla.

Pandemialla oli Suomessa kaksi aaltoa, joista ensimmäinen heinä-elokuussa 1918 ja toinen loka-marraskuussa 1918. Punakaarteihin liittyi ja liitettiin vallankumouksen aikana 90 000 miestä. Vangittuna oli aluksi yli 80 000 ja kesäkuun alussa noin 70 000. Espanjantautiepidemian aikana heinäkuussa vankeja oli noin 60 000.

Asekelpoisten ja palveluikäisten miesten poissaolo tiettyjen Etelä-Suomen punaisten kuntien väestöstä vinoutti tilastoja espanjantaudin levinneisyydestä. Herkimmin juuri nuoriin miehiin iskenyt tauti esiintyikin vastaavasti vankileireissä. Paikallinen esimerkki Porista kuvaa tätä tautivääristymää. Porin kaupungin sukupuolitautiongelma hävisi kesäksi 1918 kokonaan. Ongelma palasi, kun punavangit myöhemmin vapautuivat. Toisin sanoen leireillä espanjantautiin sairastuneista suuri osa olisi saanut taudin myös siviilissä.

Lääkintähuoltoa heikensi myös punaisten luokkaviha lääkäreitä kohtaan. Esimerkiksi Kymi-yhtiön lääkäri ammuttiin, Haminan kaupunginlääkäri ammuttiin ja haminalainen yksityisvastaanottoa pitänyt lääkäri ammuttiin. Yksi kymenlaaksolainen lääkäri onnistui kuitenkin pakenemaan hallituksen joukkojen kenttälääkäriksi.

Hallituksen joukkojen sairastumiset olivat paikkakunnasta riippuvaisia. Joukot olivat hyvin seulottuja jo kutsuntavaiheessa. Eräissä Viipurin läänin pitäjissä asevelvollisten sairastuvuus oli suurta. Käkisalmella oli poikkeuksellisen suuri epidemia. Muolaassa tauti esiintyi myös poikkeuksellisen laajasti. Vaasan läänin, Jyväskylän seudun ja Kuopion läänin väestön sairastuvuus oli huomattavan korkea molemmissa aalloissa. Myös lomalle päässeet sotilaat levittivät influenssaa. Espanjantaudin keskeisin piirre oli painottuminen riskiryhmiin. Esimerkiksi kuolleisuus kaksinkertaistui keuhkotaudin vaivaamissa ikäluokissa.

Saksalaiset toivat espanjantaudin

Espanjantauti rantautui Suomeen ilmeisesti saksalaisten mukana. Länsi-Suomeen tauti levisi, kun isännät etsivät punaisten varastamia hevosia ja omaisuutta Lahden sotasaalisvarastosta, jota saksalaiset ylläpitivät. Lääkäreitä ihmetytti taudin nopea leviäminen Hämeenlinnaan kesäkuun puolivälissä ja heinäkuussa jo kulkutautina piirin kunnissa. Lahdessa sotaväki sairastui ensin ja sitten siviilit. Hennalan leirilläkin ensin sairastuivat vartijat ja sitten vangit.

Sairastuneiden suuri määrä ei näkynyt potilasrekistereissä, koska sadat vangit eivät mahtuneet sairaalakasarmeihin. Kuolleiden luetteloinnissa espanjantauti näkyi sitäkin selvemmin. Siviilipuolella Lahden kaupungissa tauti sai epidemian luonteen, ja moni potilas menehtyi lääkärien ponnisteluista huolimatta parissa päivässä. Jälkitautina saatu keuhkokuume saattoi tappaa jopa vuorokauden kuluessa.

Asevelvollisten mukana tauti levisi myös Ouluun, Iin kuntaan, Oulunsaloon, Limingalle, Lumijoelle, Tyrnävään, Kempeleelle ja Haukiputaalle. Oulaisiin tauti tuli kesä-heinäkuun vaihteessa. Heinäkuun alkupuolella olivat vuorossa Jyväskylä, Viitasaari, Saarijärvi ja Karstula. Epidemian huippu osui Jyväskylän ympäristössä lokakuuhun, jolloin ainakin 10 000 ihmistä sairastui yhtä aikaa. Kuolleisuus jäi kuitenkin pieneksi, vaikka elintarvikkeista oli pulaa.

Lappeenrannan ja Haminan ympäristöön tauti tuli heinäkuun alussa. Haminassa kuolleisuus oli melkoinen etenkin 20–30-vuotiailla. Lounais-Suomen alueella oli vain yksi aalto heinäkuussa, jolloin hevosiaan Lahden ja Hämeenlinnan seudulta etsineet talolliset toivat taudin tullessaan. Tauti ahdisti ankarasti kaikkia luokkaan katsomatta, mutta erityisesti se iski nuoriin ja keski-ikäisiin miehiin. Vehmaan kunnanlääkärikin kuoli marraskuussa espanjantautiin. Etelä-Suomen taajamiin perustettiin tilapäissairaaloita varastoihin työväentaloihin ja kouluihin. Tauti jatkui epidemia-aaltoina Suomessa vuoden 1919 puolellakin.

Suurin kuolemanriski kohdistui työikäisiin miehiin. Alle 30-vuoden ikä oli riskitekijä tautikuolleisuudessa. Espanjantauti kaksinkertaisti parhaassa työiässä olleiden kuolleisuuden, kun taas alaikäisissä tauti ei aiheuttanut tilastollista kasvua. Siviilien ja vankien kohdalla toteutuivat samat ikäsidonnaiset lainalaisuudet. 40–65-vuotiaat sairastuivat lievemmin kuin 20–35-vuotiaat. Heinäkuun 1918 espanjantautiaallossa sairastuivat valtaosin 17–35-vuotiaat punavangit. Vangittuna oli heinäkuun alussa 60 000 henkilöä ja ehdonalaiseen vapauttamiset ja kuolleisuus laskivat vankimäärän elokuun alkuun mennessä 39 400:aan. Vankileireissä kuoli heinäkuun aikana noin 5 200 vankia. Tammisaaressa kuolleisuus oli suurempi kuin muissa leireissä. Pääosa vangeista kuului pahimpaan iästä johtuvaan riskiryhmään. Monien vankien suunniteltu vapauttaminen viivästyi kohtalokkaasti tartuntavaara-ajan ja karanteenimääräysten takia.

Neljän eri leirin 6 700 kuolleesta vangista oli suurin osa 21–22-vuotiaita. Hämeenlinnan ja Tammisaaren leireillä toisintokuume ja espanjantauti iskivät pahemmin kuin muualla. Riihimäen ja Lahden leireillä espanjantauti oli kesällä ainut yleisesti levinnyt vitsaus. Pienissä leireissä kuolleisuus aleni kesäkuun lopussa, kunnes espanjantauti tappoi 12–15 promillea vangeista noin kuukaudessa. Suurimmissa leireissä nuorten miesten suuri kuolleisuus viittasi espanjantautiin ja toipilaiden sairaustilojen ketjuuntumiseen.

Leirikohtaiset erot syntyivät, kun länsirannikon työvangit eivät saaneet espanjantautia. Helsingin leirien noin 11 000:sta vangista sairastuivat kaikki muut paitsi vankisairaalan joidenkin osastojen potilaat ja ulkosaarten työvangit. Hoito ja kulkutautien rajoittaminen tapahtui saksalaisella täsmällisyydellä, johon kuului tarkastusasema, karanteenileiri, eristyskasarmit sekä alisairaalat ja keskussairaala erillisine osastoineen. Järjestyksen saneli kansanterveydellinen tarkoituksenmukaisuus, jota eivät sisämaan leirien komendantit, Helsinkiin sijoitetut asevelvolliset vartijat eivätkä vangit ymmärtäneet. Saksalaisen moniportaisen järjestelmän ansiosta rintaman kulkutaudit eivät pesiytyneet pääleiriin. Vankisairaaloiden tartuntataudit ja pääleirin sairastuneet saatiin eristettyä tehokkaasti.

Suomenlinnan vangit sairastuivat joukoittain influenssaan, joka johti keuhkojen komplikaatioihin ja kuolemaan. Laajan kesäepidemian jälkeen tauti hävisi leiristä. Loka-marraskuun suuren epidemia-aallon aikana Suomenlinnassa todettiin vain yksittäisiä sairastumisia. Kesällä muodostunut vahva immuniteetti suojasi taudilta, vaikka ravitsemustilanne oli yhtä niukka kuin kesällä. Vankien joukossa oli myös monisairaita ja kroonikkoja, joiden elinaika oli laskettava kuukausissa.

Helsinkiläisten ja tamperelaisten lääkärien organisoima haavoittuneiden huolto toimi organisaationa tarkoituksenmukaisesti, joskin vaikeasti haavoittuneiden hoitomahdollisuudet olivat ajan olosuhteissa rajalliset. Heikon ravinnon merkitys jäi toissijaiseksi tekijäksi, kun vangit sairastuivat influenssaan. Vankien sairastumiset keskittyivät samoihin ikäryhmiin kuin siviiliväestössä, ja fyysisesti heikkojenkin vankien immunisoituminen tuli myöhempien pandemia-aaltojen aikana hyvin esiin. Terveydeltään valikoituneiden Santahaminan, Merikasarmin ja toisaalta Suomenlinnan pääleirin kuolleisuus jäi niihin rajoihin, jotka selittyivät espanjantaudin tappavuudella nuorten miesten ikäryhmässä.

Pohjanmaalta ja Sortavalasta siirrettiin pikkulavantaudin ja isorokon näännyttämiä Venäjän kansalaisia Mjölön linnakesaareen. 1 600 osittain suomalaisen vangin pahin ongelma oli ripulitauti, jota epäiltiin ruokamyrkytykseksi, ja heinäkuussa iski espanjantauti. Vankeja yritettiin pelastaa toimittamalla heille samaa ruokaa kuin kirurgisen sairaalan potilaille. Ruokaan kuului myös maitoa, jota ei elintarvikesäännöstelyn takia ollut Helsingin aikuisväestön annoksissa. Ripulista kärsivät erityisesti eksoottisen näköiset tummat venäläiset, jotka siirrettiin Viipurin läänistä. Isorokko, lavantauti ja pilkkukuume sekä myöhemmin espanjantauti nostivat kuolleisuuden kaksinkertaiseksi Suomenlinnaan nähden. Ripulin takia aliravitsemus nousi Mjölössä merkittäväksi tekijäksi niin, että kuolinsyyksi usein merkittiin nälkä. Tahallisuutta ei tässäkään tapauksessa ollut.

Espanjantauti aiheutti yhtäkkisen joukkosairastumisen, jolloin voitiin hoitaa vain huonovointisimmat. Näin nesteytykset ja punkteeraukset jäivät monilta tekemättä ja keuhkokuumeet pahenivat kohtalokkaasti. Ruuhkaa kuvaa Riihimäen leirin lääkärien kirjaamat 3 900 poliklinikkakäyntiä touko- ja syyskuun välillä.

Ikärakenne selitti sekä punavankien että asevelvollisten poikkeavan runsasta kuolleisuutta espanjantautiin. Puutteellinen ravinto ei edistänyt sairastumista tai pahentanut taudin luonnetta muissa kuin poikkeustapauksissa. Kymenlaakson lääkärit arvelivat ikäihmisten kärsineen pahimmin vuosien 1918–1919 ravintopulasta, mutta se ei näkynyt mitenkään influenssapandemian aikana. Vanhemmat ikäluokat olivat saaneet aiemmin tartunnan ja suojan influenssaa vastaan. Sydäntaudit aiheuttivat kuitenkin riskin kaikissa ikäryhmissä.

Nälkä vai tauti tappoi?

Vankien näkökulmasta jokaista kuolemantapausta pidettiin vankeusolojen välittömänä seurauksena. Esimerkiksi Luokkasodan uhrien muistoalbumi perustui ajatukseen voittajan kostosta tai tuottamuksellisista kuolemista. Infektiosairaudet rinnastettiin teloitustavaksi. Sisällissodan jälkeisissä olosuhteissa oli mahdotonta ymmärtää, että tuhansia vankeja voisi kuolla pandemiseen influenssaan.

Vankien näkökulma sisältää todenmukaisen kuvauksen leirien kulkutautiepidemioista ja heikoista terveydellisistä olosuhteista, vaikka päätelmät syistä ja seurauksista eivät ottaneet huomioon tartuntatauteja. Pysyvästi vangituista kuoli 17 prosenttia eli 12 000, joista 2 000 leirien ulkopuolella eri sairaaloissa lähinnä haavoittuneina. Vaikeasti haavoittuneita ei siirretty sairaaloista leireihin.

Kulkutaudit eivät päässeet leviämään Turun ja Mikkelin leireihin, eikä niissä keskikesällä tarvittu edes omia lääkäreitä. Ongelmaleireillä diagnosoidut verenmyrkytykset, sydämen sisäkalvon tulehdukset, sydänlihastulehdus, munuaistulehdus, näivetystauti, pöhö ja sydämen hidaslyöntisyys viittasivat vaikeaan yleistulehdukseen ja sydämen vajaatoimintaan. Nämä olivat yleisiä tulirokon, isorokon, ruusun ja toisintokuumeen jälkitauteja. Tähän potilasryhmään espanjantauti iski tuhoisasti.

Vuonna 1918 luultiin, että kuolleisuus johtui nälästä. Katsokaamme esimerkkinä nuorten naisten ryhmää. Keski-Euroopassa ensimmäinen maailmansota aiheutti vakavan elintarvikepulan. Laadullisesti heikolla 800–1 000 kalorin päiväannoksilla eläneiden nuorten naisten kuukautiskierto jäi pois. Lääkärien havaintojen mukaan palaaminen normaalitilaan kesti kevääseen 1919 saakka. Etelä-Suomen taajamien elintarvikepula ja laadullinen aliravitsemus aiheuttivat 1917–1919 samanlaisen nuorten naisten hedelmättömyyden kuin Keski-Euroopassa. Suomenlinnan ja Santahaminan 1 200 naisvangilla ei ollut kuukautisia juuri lainkaan. Aliravitsemus oli siviilissä kevääseen 1918 mennessä hidastanut pysyvästi naisvankien elintoimintoja, eikä vankeusajan olosuhteissa tapahtunut normalisoitumista. Jokseenkin kaikki sairastuivat espanjantautiin. Tauti komplisoitui vain harvoilla ja vain kaksi kuoli.

Naisia vangittiin yli 5 000. Lääkärit antoivat erityistä kiitosta naisvankiloiden siisteydestä ja järjestyksestä, eikä niissä levinnyt isorokkoa ja toisintokuumetta kuten miesten leireissä. Santahaminan ja Hämeenlinnan naisvangit sairastivat heinäkuussa espanjantaudin melko yleisesti. Sairastuvuutta Hämeenlinnassa lisäsi naisvankien pääsy vankisairaaloiden apuhoitajiksi. Vankeusaikana kuolleista 114 naisvangista suurin osa menehtyi espanjantautiin. Tilastollinen kuolevuus jäi hyvin alhaiseksi, koska sisäelintaudeista ja kulkutautien komplikaatioista kärsiviä toipilaita ei ollut naisvankiloissa, kuten miesten leireissä. Tartuntataudit ja ödeematauti eivät vaivanneet naisvankeja, vaikka ravinnon saanti oli pitkään jäänyt niukaksi ja ehkä vähäisemmäksi kuin miehillä. Miesten ja naisten kuolleisuuden erossa toteutuivat hygieniasta johtuvien tekijöiden lisäksi eräät lainalaisuudet. Pohjoiseurooppalaiset miehet sairastivat kaksinkertaisesti enemmän keuhkotuberkuloosia ja nelinkertaisesti enemmän keuhkokuumetta kuin naiset. Nälkä ei siis ollut ratkaiseva tekijä.

Espanjantautipandemia vaikutti kansanterveyteen niin rajusti, että se näkyi suurissa väestöryhmissä tilastollisina poikkeamina noin kymmenen vuoden ajan. Tauti tappoi henkilöitä, joilla keuhkotauti olisi puhjennut 5–10 vuoden kuluessa. Vankisairaaloiden kuolemantapauksissa ei ollut mitään normaaliudesta poikkeavaa verrattuna kaupunginsairaaloiden sisätautiosaston kuolemiin. Vankisairaaloiden potilaina oli sitä paitsi yli 5 000 haavoittunutta punaista.

Punavankien terveyteen kohdistuivat samat ikäsidonnaiset ja paikalliset terveydelliset uhkatekijät kuin vangitsemispaikkakunnan väestöön, vaikka tätä eivät sodan hävinneet ymmärtäneet. Terveinä vangittujen ensimmäinen riski oli siirto toiseen ympäristöön tai sairaiden siirto leiristä toiseen. Isorokko, toisintokuume ja espanjantauti aiheuttivat suurissa leireissä tuhansien kuoleman, kun taas pienten leirien vangit sairastuivat kuten paikkakunnan normaaliväestö.

Vankien sairastuvuus leirien välillä vaihteli suuresti. Eroja aiheutti myös pienten leirien ikärakenne. Esimerkiksi Länsi-Suomessa oli vanhempia miehiä, jotka eivät sairastuneet espanjantautiin niin kuin nuoret. Vankien sairastuvuuden suuri vaihtelu eri paikkakunnilla ja yleinen kuolleisuuden nousu koko väestössä eivät selity vankien nälkiintymisellä. Puutteellinen ravinto jäi infektoitumisriskiin ja ikäsidonnaisiin tekijöihin verrattuna hyvin satunnaiseksi tai toissijaiseksi tekijäksi. Esimerkiksi tappavat kulkutaudit eivät levinneet Turun leirissä, eikä espanjantauti aiheuttanut yhtä suurta kuolleisuuden nousua kuin suurissa leireissä. Turun leirissä oli muualta siirrettyjen eristämiskäytäntö, ja vangeista suuri osa oli keski-ikäisiä. Myös yli viidensadan vangin sijoittaminen töihin muualle vaikutti alhaiseen kuolevuuteen.

Sairaalapotilaiden ravinto ei ollut arvioitavissa pelkän kalorimäärän mukaan. Helsingin vankisairaaloiden ravinto määriteltiin samoin periaattein kuin kaupunginsairaaloiden säännöstelyannokset. Santahaminan valtionmaatilan sadan lypsävän maito toimitettiin suurimmalta osin Suomenlinnan vankisairaalaan. Toisaalta Brightin tautia sairastavilta valkuaisaine minimoitiin ravinnosta.

Turun vangeista monet olivat 35–50-vuotiaita punahallinnon virkamiehiä. Erikseen toimitettujen selvitysten mukaan Turun vankien ravinto oli yhtä niukkaa kuin muidenkin vankien. Vangitsemispaikan tartuntariski selitti sairastumiset. Yli puolet Turussa kuolleista vangeista oli Hämeenlinnan vankeja, jotka siirrettiin Turkuun tutkittaviksi. Kymmeniä vankeja siirrettiin taudin itämisaikana ja eristettiin Turussa oireiden ilmaannuttua. Useilla oli alkava iso- tai tulirokko. Vankileirin lääkäri tilasi 300 annosta rokotteita ja pyysi lopettamaan vankien siirrot. Turkuun tuli kuitenkin lisää vankeja, kunnes komendantti pyysi keskeyttämään siirrot, koska kulkutautisairaaloiksi sopivat tilat olivat täynnä. Vankisiirtojen päätyttyä heinäkuun alkupuolella oli parin viikon jakso, jonka aikana yksikään 2 500 Turun vangista ei kuollut. Vankien lääkärintarkastuksia ennen siirtoja vaikeutti espanjantaudin lyhyt itämisaika. Terveenä siirretty sairastui noin kaksi vuorokautta myöhemmin. Vankisairaalan toipilaille ennuste oli huono, kun espanjantauti levisi sairaalassa. Espanjantaudin ensi vaihe jäi Turun seudulla heikoksi, ja eri paikkoihin sijoitetut vangit säästyivät taudilta.

Vasta myöhäissyksyn 1918 espanjantautiaalto oli Turun seudulla epidemian luontoinen niin siviilissä kuin leireilläkin. Sairastuneiden ikäjakaumakin oli tyypillinen 20–25-vuotta. Turun leirin ravinto oli yhtä niukkaa kuin muissakin leireissä. Leirin keittiö leipoi vartiosotilaiden ja vankien leivän, ja sotilaat söivät samaa keittoa kuin vangit. Keiton energia-arvo oli niin alhainen, että vangit ja asevelvolliset valittivat nälkää. Heinäkuun alussa saatiin kalorimäärät säännöstelyn mukaisiksi. Huonosta ravinnosta huolimatta Turun vangeissa ei ilmennyt kroonisia aliravitsemustiloja ja niistä seurannutta ödeematautia. Muualta siirrettyjen vankien kuolleisuus oli korkeampi heidän erilaisen tautihistoriansa takia.

Sotaväen majoitus, vankien vartiointi, vankien siirrot kuulustelujen ja valtiorikosprosessin takia, työsiirtolat, kuritushuonevankien sijoitus ja kroonikkojen siirrot aiheuttivat ongelmia epidemiologisesta näkökulmasta. Tartuntatauteja sairastavien siirrot oli kielletty, mutta näennäisesti terveitä siirrettiin, ja tauti puhkesi vasta perillä. Leikkaushoitoja tarvitsevia vankeja siirrettiin Suomenlinnan vankisairaalaan parempien hoitomahdollisuuksien takia, samoin meneteltiin sisäelinsairaiden kanssa.

Suomen työikäisen väestön kuolleisuuden nousussa yhteinen nimittäjä oli keuhkojen tulehdussairauksien runsas esiintyminen.

Ruotsalaiset säästyivät pahoilta kulkutaudeilta ja sodalta 1914–1920, minkä vuoksi tuberkuloosiriskin ja espanjantaudin kohtalonyhteys käy selvimmin ilmi ruotsalaisista tilastoista. Ruotsalaisia kuoli 1918–1919 espanjantautiin 34 700 henkilöä kuudesta miljoonasta. Ruotsin kutsunnoissa todettiin 90 prosentin palvelukseen astuneista saaneen tuberkuloosin ensitartunnan. Alueittain tuberkuloosin esiintyminen ja espanjantautikuolleisuus olivat samansuuntaisia. Tuberkuloosiin keksittiin lääkkeet vasta 1950- ja 1960-luvuilla.

Pilkkukuume

Vaatetäi levittää pilkkukuumeen bakteereja ulosteillaan. Bakteerit leviävät verenkierrossa ja lisääntyvät hiussuonistossa aiheuttaen verisuonten sisäisiä tulehduksia, aivokuumetta ja keuhkokuumetta. Riketsia-bakteeri saattaa jäädä piileväksi ja aiheuttaa vuosikymmenienkin kuluttua uuden sairastumisen. Kuolevuus on 10–40 prosenttia, ja 20–40-vuotiailla miehillä suurempi kuin naisilla. Rokotteen kehittäminen onnistui 1941 ja lääkkeen 1948. Epidemian syntyminen tarvitsee täitä ja asumisahtautta, kuten sotaoloissa usein on.

Pilkkukuumetta oli esiintynyt Suomessakin, ja esimerkiksi 1915 Suomussalmella oli epidemia. Hirvensalmen kunnanlääkäri totesi 1916: ”torakka, lude ja syöpäläiset ovat hyvin yleisiä”. Kuusamon lääkäriä harmitti väestön tietämättömyys sairauksien leviämistavoista ja elintavat. Vuonna 1916 pilkkukuumetta oli Ikaalisissakin, ja 1918 ainut Länsi-Suomen pilkkukuume-epidemia alkoi Ikaalisten ja Tyrvään syrjäkylistä. Tammikuussa 1918 mitä ilmeisimmin Hiitolan ja Raasulin ratatyömaalla oli pilkkukuumetta. Raudun aseman valtauksen jälkeen venäläisten hyvin varustettu, mutta piirityksen jälkeisessä sekasorrossa ollut sairaala jäi valkoisten haltuun. Venäläisiä ja punakaartilaisia vaivasivat isorokko, pilkkukuume ja punatauti. Raudun sotavangit siirrettiin Sortavalaan ja rokotettiin. Kulkutautien lisäksi haavoittuneilla oli erityisen pahoja kuolemaan johtaneita infektioita. Sortavalassa huhtikuun alussa kuolleet vangit olivat valtaosin Raudusta.

Brill-Zinsserin tauti eli uinuva pilkkukuume puhkesi espanjantautipandemian ensimmäisen ja toisen aallon jälkeen Länsi-Suomessa, koska kuume heikensi immuunipuolustusta. Tammisaaren pakkotyölaitoksessa puhkesi BrillZinsserin tauti espanjantaudin seurauksena vielä keväällä 1919. Laatokan Karjalassa oli tunnistamattomia tauteja eli myös pilkkukuumetta.

Lääkintöhallitus suojautui kesällä 1918 Venäjällä riehuvilta kulkutaudeilta erityisesti pilkku- ja toisintokuumeelta sekä koleralta perustamalla Kuokkalaan 400 paikan tilapäissairaalan ja eristyslaitoksen. Karanteenimääräykset lopettivat laivaliikenteen, ja kaikille rajan ylittäneille määrättiin kahden viikon karanteeni. Luvaton rajakauppa ja rajanylitykset tulivat ilmi, kun väkeä sairastui. Laatokan Karjalan väki söi Aunuksesta ostettua viljaa, kun muutakaan ruokaa ei ollut, samalla tulivat taudit rajan yli. Virallisten raja-asemien kautta tulleet olivat varsin kurjassa tilassa. Palaajien yleinen terveydentila parani vasta 1920-luvulla.

Itärajalla Kuusamossa ja yleensä Oulun pohjoispuolella syötiin pettua 1918, koska sota katkaisi ruoan saannin etelästä ja halla tuhosi suuren osan vuoden 1918 sadosta. Viljaa ja muita elintarvikkeita haettiin rajan takaa ja taudit seurasivat mukana. Espanjantauti iski pohjoiseen vakavasti vuoden 1919 puolella.

Lavantauti ja pikkulavantauti

Salmonella-suvun bakteeri aiheuttaa lavantaudin. Suolistossa bakteerit tunkeutuvat hiussuonistoon, jossa ne lisääntyvät syöjäsolujen sisällä. Suuri määrä bakteereja tunkeutuu verenkiertoon ja kulkeutuu sappeen ja takaisin suolistoon aiheuttaen suolistotulehduksen. Itäminen kestää 12–14 vuorokautta ja kuume 1–2 viikkoa. Lääke kehitettiin vuonna 1948.

Lavantautiepidemioissa 1900-luvun alussa kuoli noin 10 % sairastuneista verenmyrkytykseen ja keuhkokuumeeseen. Ennen ensimmäistä maailmansotaa USA ja Saksa rokottivat miehistöä lavantautia vastaan. Epidemioiden suurin syy oli huono hygienia. Taudin kantajat tartuttivat muita ihmisiä kuukausien ajan ja 2–5 %:ssa tauti pesi vuosia tai koko lopun elämän.

Laajat epidemiat levisivät keittiöistä, ruokaloista ja käymälöistä huonon hygienian takia. Esimerkiksi Tampereella oli vuonna 1916 paha epidemia, jossa yli 3 000 henkilöä sairastui. Tauti talttui rokotuksilla ja desinfioinnilla. Sotatoimet keskeyttivät rokotteen valmistamisen. Turussa oli 1917 lavantautia lievänä epidemiana. Kuopiossa epidemia ei suostunut laantumaan ja 1918 se levisi kaupunkilaisista suojeluskuntalaisiin ja punavankeihin, joista osa sairasti muualta mukanaan tuomaa pilkkukuumetta. Kaikki vangit saivat heinä-elokuussa espanjantaudin.

Kuopioon perustettiin heinäkuussa 1918 toinen sotavankilaitoksen suurista karanteenilaitoksista. Eristämisen epäonnistuminen johtui syistä, joita ei silloin vielä yleisesti tunnettu, ja espanjantauti aiheutti sairauksien ketjuuntumisen, joka johti 490 vangin kuolemaan, johon myös pilkkukuume oli osittain syynä.

Lavantaudin alkuperä ja tartuntatapa jäivät yleensä epäselviksi, eikä niillä yleensä ollut kytköksiä sotaoloihin.

Torniossa oli lievä epidemia, jolloin kaksitoista ihmistä kuoli. Heistä kaksi oli punavankia. Vanhemmat lääkärit eivät vielä osanneet yhdistää huonoa hygieniaa ja lavantautia, vaan epäily kohdistui pääasiassa juomaveteen, joka useimmiten oli puhdasta. Hallituksen joukot aloittivat rokotukset keväällä 1918 sotatoimien aikana.

Tunnistamattomat sairaudet ja Raja-Karjalan nälänhätä

Malliesimerkki elintarvikeomavaraisuuden puuttumisesta, nälänhädän synnystä ja kulkutautien leviämisestä oli Laatokan-Karjala 1917–1919. Huonot sadot, ensimmäinen maailmansota ja elintarviketuotannon laiminlyönti halvan tuontiviljan takia johtivat katastrofiin. Syksyllä 1917 alkanut laiton viljakauppa pelasti seudun nälänhädältä, mutta kulkutaudit tulivat kaupan päälle.

Salmin kihlakunnasta lähteneet viljan ostajat levittivät 1918 keväällä isorokon Venäjältä tullessaan. Armeija lähetti Punaisen Ristin lentävän osaston taistelemaan epidemiaa vastaan. Elintarvikeannoksia ei kyetty jakamaan kesällä 1918, ja rajakauppa sekä kerjuu saivat kansan liikkeelle. Joukkorokotuksia haittasi ”alimpien kansankerrosten villiintyminen”, johon kuului myös rokotusten vastustus. Isorokosta kärsittiin yleisesti ja jäljessä seurasi espanjantauti, joka levitti tuhoa parhaassa aikuisiässä olevien keskuuteen.

Aikaiset hallat aiheuttivat syksyllä 1918 koko Raja-Karjalaan pahan kadon. Tuhansia ihmisiä näki nälkää, koska romahtanut yhteiskunta ei pystynyt auttamaan. Terveydenhuolto ei toiminut kerjäläisjoukkojen vaellusten ja nälän takia. Väestön tavat ja tietämättömyys kulkutaudeista ja tartuntavaarasta kärjistivät onnettomuuden.

Toisintokuumetta ja tappavaa tulirokkoa esiintyi Viipurin seudulla kesään 1919 asti. Piirin suuren kuolleisuuden aiheuttivat suolistosairaudet ja keuhkokuume, jotka yleensä alkoivat espanjantaudista. Sortavalasta pohjoiseen kauhistutti syöpäläisten runsaus, etenkin vaivaistalot olivat täisiittoloita. Syömäviljasta oli syksyn viljakadon jälkeen huutava pula. Joensuun pohjoispuolella katovuotta 1918 seurannut nälänhätä jatkui kesään 1919 asti.

Tautikuolleisuus oli suurta koko Itä-Suomessa, ja lastentaudit olivat erityisen tappavia, koska lääkkeitä ei ollut saatavana. Imeväiskuolleisuus oli paikoitellen 20 %.

Mitä kauempana seutu oli lounaisesta viljelyalueesta, sitä huonommin leipäviljaa ja maitotuotteita oli 1917–1919 saatavana. Jopa Helsingissä kesäkuusta syyskuuhun 1918 leipäannoksen 120 grammasta puolet oli syömäkelvotonta. Punavallan aikana leipäannos oli 40 grammaa. Pahinta väestön ruokapöydässä oli raaka kala. Lapamato oli yleinen vitsaus aiheuttaen anemiaa ja laihtumista.

Lopuksi

Politisoidusta näkökulmasta oli hankala nähdä, että väestön korkea kuolleisuus espanjantautiin ajoittui Suomen historian kulussa sattumanvaraisesti. Haavoittuneiden jälkikuolleisuus ja tautien leviäminen rintama- ja vankileirioloissa ovat arka kansallinen aihepiiri, vaikka sisällissotaan osallistuneiden sairastavuus ja tautikuolleisuus eivät juurikaan poikenneet suurvalta-armeijoiden miesten kohtaloista itä-rintamalla.

Kurkkumätäinfektion riski kasvoi sota-aikana, kun se levisi myös iho- ja haavainfektioina. A-streptokokit aiheuttivat ensimmäisen maailmansodan lopulla suuria epidemioita. Streptokokit iskivät yleisesti ampumahaavoihin ja verenmyrkytys aiheutti kuoleman. Keuhkotuberkuloosia sairasti 1900-luvun alussa 40 000 suomalaista vuodesta toiseen. Vuosittain 8 000–9 000 henkilöä kuoli, ja heistä useimmat olivat miehiä. Piilevä keuhkotauti aiheutti 1918–1919 espanjantaudin jälkitauteja.

Espanjantauti levisi Suomeen heti sisällissodan jälkeen ja kuolemat politisoituivat arkiselityksissä ja muistitiedoissa. Punaiset ja valkoiset muistot väistävät yleisesti tartuntataudit, mutta määrittävät niiden komplikaatiot näläksi. Niukan hiilihydraattiravinnon takia kuolevilla olisi pitänyt ilmetä useita kuukausia paheneva pellagra, eikä yhtäkkinen kuume ja hengitysvaikeudet.

Teksti Martti Häikiö, käyttäen hyväksi Nina Schleiferin ja Jyrki Uutelan tekemää tiivistelmää Pentti Mäkelän tutkimuksesta.

 

Juhannus 1918

Juhannusta varjostivat kesällä 1918 sisällissodan tuoreet muistot, elintarvikepula ja suuret vankileirit. Poikkeusoloissakin vietettiin keskikesän juhlaa.

Helsingistä lähti paljon väkeä maaseudulle juhannuksen viettoon. Ne kaupunkiin jääneet helsinkiläiset, joilla oli varaa, tekivät ostoksia Kauppatorilta. Nimimerkki P. P. kuvasi aatonaaton tunnelmia Helsingin Sanomissa 23.6.1918.

”Juhannusilta on siis tänään! Ei ollut eilinen aatonaatto lupaava niille monille, joita junilla ja laivoilla lähtivät pääkaupungista maalle suven juhlaa viettämään. Satoi pitkin päivää tuon tuostakin ja taivas oli paksussa harmaassa pilvessä. Mutta ilomielin sentään lähdettiin tavallista pidempää Iomaa viettämään.

Myöskin kaupunkiin jäävät valmistautuivat Jussin päivän aaton juhlalliseen viettoon. Torilta koettivat emännät jo anivarhaisesta aamusta alkaen varustaa kotejaan; eihän siellä suurta valitsemisen varaa ollut, mutta aina sentään sattui – joskin kalliilla hinnalla – jotakin irti saamaan. Jos ei muuta saanut, niin saipa ainakin vähän kukkia pöydälleen – syreenejä, valkeita tahi sinipunervia – ja nurkkaansa vastantuoksuisen nuoren koivun, joita kuormittain eilen kaupungilla kaupattiin.”

”Ei ilo ilolle tunnu”

Uuden Suomettaren pääkirjoitus 23.6.1918 maalaili luonnon ja elämän riemuhetken lyöneen jälleen. Lehti kuvaili pohjoisten kansojen juhlineen ikivanhoista ajoista lähtien vuoden valoisinta aikaa. Vuonna 1918 lisänä oli kauan uneksitun vapauden sarastus. Silti juhlatunnelmaa ei ollut.

”Mutta siitä huolimatta ei ilo ilolle tunnu, riemu riemulle remahda.  Kansalaisten mielet ovat painostuksissa ja kesäinen juhlatunnelma käy väkiselläkin surunsekaiseksi. Eivät ole vuodentulon toiveet sellaiset, että se, mikäli kasvullisuuden tähänastisesta edistyksestä voi päättää, olisivat omiansa nälkää kärsivän kansan mieltä keventämään.”

Myös maailmansota jatkui ja sen seuraukset yltäneet syrjäiseen Suomeen. Suomalaiset olivat joutuneet kestämään kansalaissodan kauheat tapaukset ja rikokset.

”Kymmenillä tuhansilla harhaan johdetuilla kansalaisillamme on olopaikkansa kesän riemujuhlana vankileireissä. Nälkä, puute ja kurjuus on vieraana tuhansissa Suomen kodeissa ja synkkä katkeruus asuu epälukuisten kansalaisten sydämissä. Eivätkä ole omiansa huolta poistamaan myöskään maailman yleiset asiat. Suomen kansalla olisi inhimillisesti nähden vapaan tulevaisuuden edellytykset käsissään, mutta niiden toteuttamisen tiellä on keskinäinen erimielisyys.”

”Yhteinen suru”

Alkuvuodesta käydystä sodasta ja vankileireistä kirjoitti myös Wiipuri-lehti 23.6.1918. Lehden mukaan Suomessa ”on surullinen juhannus”.

”Tuhansissa ja taas tuhansissa kodeissa vuodatetaan huolen ja puutteen katkeria kyyneleitä sen tähden, että kymmenet tuhannet omaistensa huoltajat viruvat vankileireissä, kärsien puutetta ja monta muuta surkeutta.

Surun syyt omat erilaiset. Mutta se ei vähimmässäkään määrässä voi muuttaa sitä tosiasiaa, että itse suru on yhteinen kaikilla, niin punaisilla kuin valkoisillakin.”

Lehden mielestä ”puolueettoman historian” on aikanaan myönnettävä, että Suomen kansa oli ajanut huonosti itsenäisyysasiaa. Kehitys johti kevättalven surkeuksiin. Juhannuskokkojen ääressä saattoi silti lohduttautua ”vanhalla totuudella, että kansa kyllä elää, jos se ansaitsee elää”.

Juhannuksenviettoa eri puolilla Suomea

Raitiotieliikenne loppui Helsingissä illansuussa viideltä ja alkoi uudelleen klo 11 aamupäivällä. Höyrylaiva J. L. Runeberg lähti juhannuspäivänä huvimatkalle Helsingistä Porvooseen. Ilmoituksen mukaan laiva poikkesi ”välillä oleviin siltoihin”.

Saksalainen rintamateatteri oli vierailulla Helsingissä. Teatteri esiintyi juhannusviikolla Kansallisteatterissa. Juhannusaattona ohjelmassa oli Sudermannin 4-näytöksinen näytelmä ”Johannisfeuer” (Juhannustulilla).

Iisalmen maalaiskunnassa järjestettiin useita juhannusjuhlia. Salahmilla Sonkajärven raittiusyhdistyksen kesäjuhlassa juhannusaattona oli ohjelmassa muun muassa naisten sadan metrin juoksu ja miesten 2000 metriä. Kahvitarjoilua varten oli varattava omat sokerit mukaan. Salahmilaiset järjestivät ”kenttäkemut”, joilla kerättiin varoja tientekoon. Tarjolla oli mokkakahvia sokerin sekä leivoksien kera.

Kuuma valtiomuotokysymys oli esillä muun muassa Naantalissa, jossa puhui monarkian voimakas kannattaja Ernst Nevanlinna. Kuningas oli Nevanlinnan mielestä vastavoima puoluevallalle, jota tasavalta merkitsisi.

Kuva: Pilalehti Ampiaisen kansikuva avaa yhden näkökulman juhannuksen vietosta 1918. Monet miehet kantoivat edelleen valkoisen armeijan univormuja. Suomessa oli runsaasti myös saksalaista sotaväkeä.

 

Tekniikka ja sisällissota

Modernissa sodankäynnissä tekniikan osaajille on aina ollut käyttöä. Näin oli myös Suomen sisällissodassa. Uudet aseiden panssarijunien, panssariautojen ja lentokoneiden toimintakuntoisena pitäminen vaati paljon ammattitaitoa, mutta kokonaisuuden kannalta vielä tärkeämpää oli pitää toiminnassa lennätinlinjat, puhelimet ja rautatiet. Tässä kirjoituksessa keskitytään kuvaamaan lähinnä näitä kolmea teknistä osa-aluetta.

Ennen sisällissotaa nopein ja samalla ainoa valtakunnallinen viestiverkosto oli lennätin. Sen avulla oli mahdollista olla yhteydessä vaikkapa Kuokkalasta Ivaloon ja Maarianhaminasta Kajaaniin. Ulkomaanyhteyksiä oli lennättimen kautta Uudenkaupungin ja Tornion kautta Ruotsiin sekä Helsingistä ja Virosta kaapelia pitkin Viroon. Viestinvälitys tapahtui etupäässä morse-koneiden välityksellä, mutta tärkeimpiin yhteyksiin voitiin käyttää myös Hughes-koneita. Viimeksi mainittu lennätin painoi kirjaimia nauhalle ja oli kokeneen käyttäjän käsissä merkittävä apu tiedonvälitykselle.

Suomalainen puhelinverkosto koostui sisällissodan aikaa yksityisistä puhelinlaitoksista, joita oli kaikkiaan 200. Puhelinverkosto oli tihein Etelä-Suomessa. Sodan aikana puhelimesta tulikin punaisten tärkein viestiväline. Sen sijaan valkoiset kykenivät hyödyntämään niin lennätintä kuin puhelimiakin.

Sodan aattona

Tekniikan ammattilaisten suhteen sisällissodan molemmat osapuolet olivat pitkälti siviiliosaamisen varassa. Jääkäreille tosin oli järjestetty Saksassa erilaisia kursseja mm. radion, moottoripyörän ja auton käyttöön. Merkittävintä sisällissodan kannalta oli kuitenkin jääkäreille Polangenissa annettu räjäytyskoulutus. Marraskuussa 1917 sukellusvene UC 57 toi Suomeen kahdeksan räjäytyskoulutuksen saaneen jääkärin ryhmän, jossa oli myös radio-osaamista. Näistä jääkäreistä Leo Ekberg perusti suojeluskuntia varten radioaseman Helsingin Kulosaareen.

Marraskuun 1917 yleislakon aikana punakaarti otti haltuunsa Etelä-Suomen puhelinverkoston. Puhelinasemat miehitettiin ja joissain paikoin punaisia kannattaneet puhelinasentajat rakensivat myös uusia yhteyksiä lakkolaisten käyttöön. Kun sanomalehdetkään eivät ilmestyneet, porvarillisen väestönosan oli vaikea saada tietoa maan tilanteesta. Lakon päätyttyä puhelinverkko palautui normaaliin käyttöön. Aktivisteille marraskuun lakko toimi herätyksenä myös viestiyhteyksien osalta. Lakon jälkeen suojeluskuntalaiset ryhtyivät puuhaamaan Etelä-Suomeen salaisia liikenneyhteyksiä.

Sota puhkeaa

Sisällissodan alkaessa valkoiset katkaisivat keskiyöllä tammikuun 28. päivää vasten lennätinyhteydet etelään. Venäläisten aseistariisunta alkoi pian tämän jälkeen, joten tarkoitus oli katkoa venäläisten yhteydet eteläisiin varuskuntiin. Valkoisten ylipäällikkö Mannerheim johti sotatoimia Pohjanmaalla ja jatkossa myös rintamalla ennen kaikkea lennätinverkkoa hyödyntäen.

Punaisten haltuun jääneellä alueella aloitettiin virkamieslakko, mutta Mannerheimin määräyksestä punaisella alueella olevien lennätinvirkailijoiden tuli jäädä toimiinsa. Kaikki lennätinvirkailijat eivät kuitenkaan tulleet tietoisiksi Mannerheimin määräyksestä ja jättivät paikkansa.

Pohjanmaan aseistariisunnan yhteydessä valkoisten käsiin jäi venäläisten radioasema Vaasassa. Sen välityksellä valkoinen Suomi saattoi jatkossa ylläpitää Ruotsin kautta radioyhteyttä Saksaan.

Punakaarti järjesteli myös sodan alettua yhteyksiään turvaten ennen kaikkea puhelimeen. Yhteyksien tärkeys ja samalla puhelinlinjojen epävarmuus käy ilmi jo punakaartin ylipäällikön Eero Haapalaisen kirjeestä tammikuun 30. päivältä:

”Pyydämme, että heti tämän saatuanne lähetätte senaattiin työmiehen, joka voi korjata puhelimessa olevia vikoja. Meillä eivät nimittäin puhelimet oikein säännöllisesti toimi. Ja keskeytyksiä ei missään tapauksessa täällä saisi tapahtua.”

Punaiset rakentavat yhteyksiään

Tekniikan suuri merkitys oli punaisillekin alusta alkaen selvää. Eero Haapalainen antoi helmikuun 5. päivänä päiväkäskyn, jossa hän varoitti valkoisten kuuntelevan punaisten puheluja sekä särkevän puhelin- ja lennätinverkkoja. Yhteyksien ja rautateiden kunnossa pitämiseksi Haapalainen ilmoitti kansanvaltuuskunnan intendenttilaitoksen yhteyteen perustetun erityisen teknillisen jaoston, jota johti Juho Koskelainen.

Helmikuun puolivälissä punakaarti määräsi Turkuun, Tampereelle, Viipuriin ja Lahteen perustettavaksi erityiset teknilliset osastot. Käytännössä näistä muodostettiin punakaartin teknillisiä komppanioita. Ennestään oli jo muodostettu teknillinen komppania Helsinkiin. Myöhemmin se kasvoi pataljoonaksi.

Teknillisten komppanioiden miehistö pyrittiin kokoamaan ”etevistä” sähkö- ja puhelinasentajista, hienomekaanikoista sekä metallialan ammattimiehistä sorvareita, viilareista ym. Punakaartin asiaa koskevassa tiedoksiannossa huomautettiin vielä erikseen, että teknillisten osastojen oli myös pidettävä sotilaallisia harjoituksia ja tarpeen vaatiessa otettava osaa aseelliseen toimintaan.

Käytännössä punakaartin teknilliset komppaniat rakensivat punaisten puhelinyhteyksiä ja tekivät tarvittavia sähkötöitä. Rintamalla esimerkiksi rakenneltiin puhelinyhteyksiä punaisten esikuntiin. Tekniikan alan osaajista oli selvästi pulaa. Vielä huhtikuun alussa Työmies-lehdessä julkaistiin parinakin päivänä ilmoitus, jonka mukaan Helsingissä otettaisiin kaartin palvelukseen ”suurempi määrä” puhelin- ja sähkömiehiä.

Eero Haapalaisen päiväkäskyyn helmikuun 5. päivältä sisältyi myös varoitus siitä, että punaisten viestiyhteyksien väärinkäyttäjät, toisin sanoen sabotoijat, tultaisiin asettamaan kenttäoikeuteen. Haapalaisen varoituksista huolimatta valkoisten onnistui varsin laajassa mitassa salakuunnella punaisten puheluita. Ilmeisesti joitakin salakuuntelijoita tuli punaisten toimesta teloitetuiksi. Näin on esimerkiksi sanottu käyneen lennätinvirkailija Yrjö Koskivaaralle Orivedellä.

Valkoisten yhteydet

Valkoiset hyödynsivät luonnollisesti rintamalla punaisten tapaan paikallisia puhelinverkkoja ja selustassa myös lennätintä. Koko sodan johtamisen kannalta keskeisessä asemassa oli ylipäällikkö Mannerheimin yhteydet eri rintamanosille. Tärkeimmissä yhteyksissä käytettiin Hughes-koneita, joita oli sodan alussa käytössä seitsemän ja sodan lopussa jo 12. Mannerheimin liikkuessa junalla voitiin yhteydet rakentaa nopeasti uudellakin paikalla. Kun Mannerheim helmikuun 26. päivänä matkusti Vaasaan vastaanottamaan kotimaahan palannutta jääkärien pääjoukkoa, päämajajunan yhteyksien on kerrottu olleen jälleen toimintakunnossa vain puoli tuntia perille saapumisen jälkeen.

Sodan alusta lähtien valkoiset olivat hyvin tietoisia omien selustayhteyksiensä haavoittuvuudesta. Puhelin- ja lennätinlinjoja oli varsin helppo katkoa. Sodan ensimmäisen parin viikon aikana tällaista sattuikin. Esimerkiksi Vesannossa ja Karttulassa punaiset katkoivat yhteyksiä. Molemmissa tapauksissa vahingontekijät pidätettiin, mutta valkoiset kovensivat vähitellen otettaan. Jo ennen helmikuun 25. päivänä annettua ”Ammutaan paikalla” julistusta ammuttiin ainakin yksi yhteyksiä sabotoinut henkilö.

Mannerheimin kuuluisa ”Ammutaan paikalla” -käsky liittyi olennaisesti valkoisille tärkeiden yhteyksien suojaamiseen. Käskyn mukaan ”henkilöt, jotka armeijan selän takana tavataan hävittämässä teitä, siltoja, kulkuneuvoja, sähkölennätin- ja puhelinjohtoja, ammutaan paikalla”. Käytännössä käskyn kohtalonomainen vaikutus tuntuu kuitenkin lopulta ulottuneen muihin kuin viestiyhteyksien sabotoijiin. Ilmeisesti käskyn pelotusvaikutus selusta-alueella oli riittävä estämään laajemman sabotaasityön.

Siinä missä punaiset eivät kyenneet ulottamaan yhteyksiään valkoisten selustaan, valkoisen armeijan käytössä oli salaisia lennätinyhteyksiä punaiselle alueelle. Rautateiden salaisia lennätinyhteyksiä myöten oli heti sodan alussa saatu Etelä-Suomeen tieto Mannerheimin Pohjanmaalla aloittamasta aseistariisunnasta. Nämä salaiset lennätinyhteydet katkesivat kuitenkin jo helmikuun 4. päivänä.

Valkoisille rakentui kuitenkin uusia yhteyksiä. Helsingissä venäläisessä sotilasesikunnassa toiminut lennätinvirkailija Ivan Monthen onnistui yöaikaan vuorossa ollessaan saamaan Porin kautta lennätinyhteyden Vaasaan. Tätä kanavaa pitkin välitettiin valkoisten vakoiluverkoston tietoja Etelä-Suomesta Mannerheimin päämajaan. Monthenin yhteys toimi maaliskuun 15. päivään saakka. Sittemmin Helsingin valkoisten onnistui päästä Tallinnaan menevää lennätinkaapelia hyväksikäyttäen yhteyteen Virossa olevien saksalaisten kanssa. Tämä yhteys saatiin kuntoon maaliskuun 7. päivänä.

Teknisten apuvälineiden hankinta

Punakaarti joutui koko sodan ajan turvautumaan teknisten apuvälineiden hankinnassa joko siviileiltä tai liikkeiltä tehtyihin takavarikoihin tai sitten venäläisten varastoihin. Valkoisilla taas hankinnoista vastasi pääintendentuuri, joka hankki puhelimia, puhelinjohtoja, autoja, lentokoneita, moottoripyöriä ym. Erityisen pahasti valkoiset kärsivät bensiinin ja voiteluaineiden puutteesta.

Jonkin verran valkoiset saattoivat turvata myös sotasaaliiseen, siihen mitä sodan alussa saatiin Pohjanmaalla ja Karjalassa venäläisiltä. Sodan myöhemmässä vaiheessa valkoiset saivat käsiinsä mm. venäläisten radioasemat Tampereella ja Viipurissa. Radioita tuli myös aselähetyksissä Saksasta, mutta ne jäivät sisällissodassa sittenkin lennättimen varjoon. Lähinnä radioilla varmistettiin sodan loppuvaiheessa Mannerheimin päämajan yhteyksiä.

Valkoisilla oli koko sodan ajan tekninen ylivoima punaisiin nähden. Tuon ylivoiman varmisti viimekädessä korkeimman teknisen koulutuksen saaneen henkilöstön eli insinöörikunnan asettuminen jokseenkin täydellisesti valkoisten puolelle. Kootakseen insinöörikunnan, teknikot ja myös muun ammattijoukon vielä tarkemmin valkoisen armeijan palvelukseen Mannerheim määräsi helmikuun 25. päivänä antamallaan päiväkäskyllä muodostettavaksi erityisen insinööriesikunnan etappipäällikön alaisuuteen. Se oli tärkeä toimenpide, vaikka se riistikin valkoisten kenttäarmeijalta useita rintamalla joukkojen päällikköinä kunnostautuneita miehiä selustan toimiin.

Rautateillä suuri merkitys

Sisällissotaa on joissain yhteyksissä sanottu rautatiesodaksi, koska sotaa käytiin pitkälti tärkeiden rautatieyhteyksien varsilla. Myös joukot ja sotatarvikkeet kulkivat pitkälti kiskoja pitkin. Sitä paitsi rautateiden lennätinyhteydet olivat nekin tärkeitä. Kun sisällissodan historiassa puhutaan paljon valkoisille tärkeästä Haapamäen–Pieksämäen -poikkiradasta, useinkaan ei muisteta sitä, että tämän radan varrella kulki samalla poikittaissuuntaan harvinainen lennätinyhteys.

Mutta itse kiskotkin olivat elintärkeitä. Aktivistien suunnitelmissa oli jo ennen sotaa varauduttu Venäjän rajan läheisyydessä sijaitsevien rautatiesiltojen räjäyttämiseen, jotta estettäisiin venäläisten apujoukkojen tulo Suomeen. Sodan alussa valkoisilla olikin liikkeellä lukuisia räjäytyskomennuskuntia, jotka toimeenpanivat räjäytyksiä Satakunnassa, Hämeessä, Karjalassa ja Kymenlaaksossa. Niillä häirittiin venäläisten ja punaisten toimia sodan alussa, joskin esimerkiksi Korian sillan räjäytys punaisille elintärkeän asejunan tulon estämiseksi ei täysin onnistunut.

Valkoiset olivat myös rautateiden sabotaasitoiminnassa punaisia aktiivisempia sodan aikana. Erityisesti Vilppulan rintaman selustassa valkoiset häiritsivät tehokkaasti punaisten ratayhteyksiä. Kuitenkin punaisten ammattitaito riitti hyvin oman rautatieliikenteen ylläpitoon. Se varmistettiin erityisillä rautatieläiskomppanioilla, joista Helsingin ja Tampereen komppaniat ovat tunnetuimpia.

Punaisten käsiin jäi sitä paitsi myös tärkeimmät rautateiden konepajat Helsingissä ja Viipurissa. Niissä punaiset rakensivat kaikkiaan kuusi panssarijunaa, jotka olivat merkittävä apu punaisten sodankäynnille. Sen sijaan valkoiset eivät rakentaneet koko sodan aikana ainuttakaan varsinaista panssarijunaa.

Rautateillä valkoiset eivät siis saavuttaneet sisällissodassa samanlaista ylivoimaa kuin yleensä tekniikan alalla. Punaisilla oli konepajojen lisäksi vielä toinenkin etu puolellaan. Suurin osa rautateiden kalustosta oli sodan syttyessä Etelä-Suomessa ja jäi sen vuoksi punaisten käsiin. Valkoisilla oli koko sodan ajan suuri pula sekä vetureista että rautatievaunuista.

Sodan eräänlainen kulminaatio oli punaisten Länsi-Suomen joukkojen pakoyritys itään. Se epäonnistui saksalaisten vallattua Lahden huhtikuun 19. päivänä, mutta punaisten onnistui loppuun saakka ilmeisen hyvin hallinnoida rautateitä. Yksi osoitus tästä oli se, että huhtikuun 10.–11. päivän aikoihin Turusta lähteneet pakolaisjunat saatiin vielä sodan sekasortoisissa oloissakin varsin sujuvasti aina Pietariin saakka. Sodan viimeisinä viikkoina oli punaisten vuoro suorittaa rautatieyhteyksien räjäytyksiä.

Tuomas Hoppu

Linkkejä:

Puhelimen merkitys vuosina 1917–1918. 

Lähteet:

Arkistot

Kansallisarkisto: Vapaussodan arkisto.

Lehdet

Ilkka

Työmies

Kirjallisuus

Lauerma, Matti: Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27. 1966.

Soila, Antero J.: Johtamistoiminnan yleisjärjestelyt ja viestitoiminta Suomen vapaussodassa v. 1918.

Wetterstrand, Tuija: Punaisten panssarijuna 1918. 2017.

Viinikainen, Sakari: Rautatiesota 1918. Taistelut Savon rintamalla. 2017.

Suomen Pankki sisällissodan aikana 1918

Suomen Pankin pääkonttori toimi keväällä 1918 vajaan kolmen kuukauden ajan kansanvaltuuskunnan alaisuudessa. Siksi Vaasaan siirtyneet senaatti ja Suomen Pankki joutuivat kehittämään erilaisia hätäratkaisuja korvatakseen Pankin menetyksen. Samaan aikaan punainen Suomen Pankki painoi seteleitä, jotka julistettiin myöhemmin laittomiksi. Tästä johtunut maksuvälinekaaos kesti vuoteen 1922 asti, jolloin otettiin käyttöön uusi setelisarja.

Suomen Pankin pääkonttorin ja setelipainon miehitys tammikuussa 1918

Eduskunta oli valinnut toukokuussa 1917 Suomen Pankille uuden pankkivaltuuston, johon tuli sosialistinen enemmistö. Pankkivaltuuston puheenjohtajaksi tuli 35-vuotias filosofian tohtori Edvard Gylling.

Vallankumouksen alettua tammikuussa 1918 punaiset miehittivät Suomen Pankin pääkonttorin ja pankki suljettiin. Pankkivaltuuston sosialistinen enemmistö pyrki neuvottelemaan vanhan johtokunnan kanssa, joka ei suostunut yhteistyöhön. Helmikuun 1918 alussa punaiset nimittivät uuden johtokunnan ja pankki avattiin.

Pääkonttorin holvit murrettiin. Punaiset saivat haltuunsa käteistä pääkonttorista noin 160 miljoonaa markkaa ja valtaamistaan seitsemästä haarakonttoreista noin 10 miljoonaa markkaa. Myös setelipaino tuli punaisten haltuun.

Punaiset eivät kuitenkaan päässeet käsiksi pankin ulkomaisiin varoihin eivätkä myöskään kultavarantoon, joka oli siirretty Kuopioon ennen sodan alkua.

Suomen Pankin virkamiehet kieltäytyivät yhteistyöstä uuden johdon kanssa. Sen oli rekrytoitava paljon uusia virkailijoita. Pieni osa pankin ja setelipainon avustavista työntekijöistä kuitenkin jatkoi punaisen johdon alaisuudessa.

Punaisten hallinnon organisaatio

Punaisen Suomen hallituksena toimi kansanvaltuuskunta, jonka puheenjohtaja oli Kullervo Manner. Kansanvaltuuskuntaa valvomaan valittiin 40-jäseninen työväen pääneuvosto, joka toimi punaisten kansanedustuslaitoksena.

Kansanvaltuuskunta jakaantui osastoihin, jotka muistuttivat tehtäviltään nykyisiä ministeriöitä. Raha-asiain osastoa johti raha-asiainvaltuutettu Jalo Kohonen. Häntä avusti Edvard Gylling, joka myös jatkoi pankkivaltuuston puheenjohtajana.

Suomen Pankin punaiseen johtokuntaan kuuluivat puheenjohtajana Anton Huotari ja muina jäseninä Einari Laaksovirta ja Mikko Virkki sekä ylimääräisenä Jukka Ekstedt.

Punaisen Suomen rahahuolto

Suomen Pankin valtauksen myötä pankin käteiskassat ja setelipaino joutuivat kansanvaltuuskunnan haltuun. Seteleitä valmistettiin lisäksi punaisten johdolla 77 miljoonaa markkaa.

Punaisten johtama Suomen Pankki antoi kansanvaltuuskunnalle suuria lainoja mm. punakaartin palkkoja varten. Se luototti myös tärkeitä tehtaita ja kuntia.

Punaisten alueella yksityiset pankit olivat yleensä kiinni. Tästä aiheutuneen käteisrahan puutteen helpottamiseksi kansalaisille annettiin lupa nostaa muissa pankeissa olevia talletuksiaan Suomen Pankista tietyin rajoituksin.

Käteisen tarpeen pienentämiseksi alettiin punakaartilaisten palkkoja maksaa osaksi valtiokonttorin maksukortteina. Tämä ei saavuttanut suosiota – korvaaviin maksuvälineisiin ei siis luotettu. Pian järjestelmää muutettiin siten, että perheellisille maksettiin palkat käteisellä ja perheettömille osin maksukortteina.

Pääkonttorin avaaminen ja valtaajien myöhemmät kohtalot

Saksalaiset joukot valloittivat Helsingin 13.4.1918. Kansanvaltuuskunta ja Suomen Pankin punainen johto pakenivat jo paria päivää ennen Viipuriin, pankin rahat mukanaan. Setelien painolaatat jäivät kiireessä setelipainoon.

Pankkivaltuuston myöhemmin laatiman kertomuksen mukaan valtaajat jättivät pääkonttorin varsin siistiin kuntoon. Holvit oli kuitenkin pääosin tyhjennetty. Helsingin valloituksen jälkeen vanha henkilökunta palasi pian töihin ja pankki avattiin yleisölle 22.4.1918.

Suomen Pankin nettomenetykset sisällissodasta 1918 olivat 116 miljoonaa markkaa. Ruplan pakkokurssin ja arvonalennusten tappiot 1914–1919 olivat paljon isommat eli 507,5 miljoonaa.

Pakkokurssilla tarkoitetaan Venäjän määräämää hallinnollista ruplan ja markan välistä valuuttakurssia. Ruplan arvo romahti 1914 kultakannasta luopumisen jälkeen. Muitten maitten valuuttakursseissa ruplan arvonlasku määräytyi markkinoilla, mutta Suomessa ruplalle määriteltiin hallinnollinen arvo. Se vaihteli ensimmäisen maailmansodan aikana jonkin verran, mutta oli kuitenkin selvästi korkeampi kuin muissa maissa.

Suomen Pankin taseen loppusumma oli 1917 lopussa noin 1,06 miljardia markkaa ja 1918 vuoden 1918 lopussa oli n. 1,77 miljardia markkaa. Sisällissodan aikaisen menetykset olivat siis karkeasti 10 prosenttia pankin taseen loppusummasta.

Hävityn sodan jälkeen monet punaisten johtohenkilöistä, myös Edvard Gylling, siirtyivät Venäjälle. Suuri osa Venäjälle siirtyneistä punaisista menehtyi 1930-luvulla Stalinin puhdistuksissa.

Toimet setelistön normalisoimiseksi sodan jälkeen

Sodan jälkeen setelien tuotanto oli käynnistettävä niin pikaisesti kuin mahdollista. Setelipainon johtaja Ernst Tilgmann ryhtyi jo huhtikuussa 1918 toimiin saadakseen osan punaisten painamista puolivalmiista seteleistä käyttöön. Niihin lisättiin tyyppimerkintä ”Litt. A”.

Punaisen hallinnon liikkeeseen laskemat setelit julistettiin mitättömiksi, mutta ne erosivat pätevistä vain sarjanumeron perusteella. Tilanne johti lukuisiin väärennöksiin, kun arvottomista seteleistä pyrittiin pääsemään eroon.

Väärennösten vuoksi kesäkuussa päätettiin uusia seteleiden värit. Kaikkiin uudenvärisiin seteleihin painettiin merkintä ”Sarja II”. Myös näitä uusia seteleitä väärennettiin. Vuoden 1918 aikana seteleitä muutettiin myös poistamalla Venäjän kaksoiskotka ja venäjänkielinen arvomerkintä setelien takasivulta.

Vuoden 1918 lopussa alkuperäisestä Saarisen 1909 setelisarjasta oli siis liikkeessä viisi eri versiota, joista neljä oli laillista ja yksi – punaisten painamat setelit – oli julistettu väärennökseksi. Väärennöksistä ja epäluottamuksesta rahaa kohtaan päästiin lopullisesti eroon vasta vuoden 1922 seteliuudistuksen myötä.

Vappu Ikonen

Lähteet:

Arkistolähteet ja julkaisemattomat lähteet:

Suomen Pankki 1918. Näyttely rahamuseossa 30.1.-30.9.2018. Käsikirjoitus Vappu Ikonen ja Juha Tarkka.

Kapinan ajan asiakirjoja. Suomen Pankin arkisto.

Antti Kuusterä: Punainen keskuspankki – Suomen Pankki kansanvaltuuskunnan alaisena. Esitelmä rahamuseossa 10.4.2018.

Pankkivaltuusmiesten pöytäkirjat 1917-1918. Suomen Pankin arkisto Suomen Pankin tila 1917-1918. Suomen Pankin arkisto

Julkaisut:

Antti Heinonen (2017) Sodan ja rauhan rahat. Suomen erikoinen setelihistoria 1917-1945.

Kertomus eduskunnan pankkivaliokunnalle Suomen Pankista 1918 vuoden kapinan aikana. Ernst Palmén ja K.J. Ståhlberg. 1918.

Antti Kuusterä – Juha Tarkka (2011) Parlamentin pankki. Suomen Pankki 200 vuotta II.

Suomen Pankin virkailijakunta 1811–1967 (1967) Matrikkeli. Helsinki. Suomen Pankki.

Suomen Pankin vuosikirja 1914–1920 (1921). Helsinki. Suomen Pankki.