Romanovien hallitsijasuvun 300-vuotinen historia Venäjän valtaistuimella päättyi torstaina 2./15. päivänä maaliskuuta 1917. Viimeiseen saakka keisari teki Suomen arkielämää koskevia päätöksiä. Venäjän maaliskuun vallankumous oli väkivaltainen tapahtuma, jota edelsivät työläisten lakot, sotilaiden kieltäytyminen taistelusta ja valtiopäivälaitos duuman niskurointi.

Venäjän keisarikunta kulki ensimmäisessä maailmansodassa tappiosta toiseen. Sodan alkupäivinä elokuussa 1914 Venäjä oli lähes hurmoksellisessa tilassa ja isänmaallinen sotainto korkealla. Venäläiset hyökkäsivät elokuun lopussa 1914 Itä-Preussiin, mutta Tannenbergin taistelussa saksalaiset murskasivat vanhanaikaisella taktiikalla avorintamassa hyökänneet venäläiset. Etelämpänä Itävalta-Unkarin ja Romanian rintamilla taistelut sujuivat aluksi paremmin, mutta jo keväällä 1915 akselivaltojen yhteishyökkäys pakotti venäläiset vetäytymään. Syksyllä 1915 rintamalinjaksi vakiintui Riianlahti, Väinänlinna ja Romanian raja, joka pääpiirteissään säilyi vuoden 1916 loppuun asti. Vuoden 1917 alussa saksalaiset jatkoivat etenemistään kohti itää, ja Venäjän ahdinko syveni.

Venäjän poliittiset puolueet sosiaalidemokraattien vasenta laitaa lukuun ottamatta kannattivat sotapolitiikkaa. Suuret tappiot, pula polttoaineista ja elintarvikkeista johtivat kuitenkin kansan vähitellen kaduille mielenosoituksiin. Kansan silmissä maan poliittisen johdon asemaa ei parantanut Nikolai II:n puolison Aleksandra Feodorovnan saksalaistausta ja munkki Grigori Rasputinin vaikutusvalta keisarin päätöksiin. Samanaikaisesti duuma vaati poliittisten vapauksien lisäämistä, parlamentarismia ja keisarin luopumista yksinvaltiudesta. Nikolai II ei kuitenkaan perääntynyt vaan hajotti duuman vuoden 1916 lopussa.

Lakkoliike horjuttaa keisaria

Keisarin ja tämän neuvonantajien itsepäinen sotapolitiikka kärjistyi lakkoliikkeeksi tammikuussa 1917, jolloin noin puolet pääkaupunki Petrogradin työläisistä oli lakossa. Helmikuun lopussa kaupungissa julistettiin yleislakko, joka levisi Moskovaan ja muihin kaupunkeihin. Kaduilla marssineiden kansanjoukkojen mielenosoitukset hajotettiin väkivaltaisesti.

Lopulta Petrogradin varuskunnat liittyivät mielenosoittajien puolelle ja surmasivat tilannetta rauhoittelemaan tulleita upseereitaan. Samaan aikaan duuma kieltäytyi hajaantumasta. Saapuessaan 2./15.3.1917 Pihkovaan eteläisen rintaman tarkastusmatkalta Nikolai II sai tiedon Petrogradin uusista levottomuuksista. Ratkaistakseen poliittisen kriisin Nikolai II pyrki takaisin pääkaupunkiin, mutta matka ei edennyt lakkoilevien rautatieläisten ja sotilaiden vuoksi.

Nikolai II:n viimeiset Suomea koskeva ukaasit

Keisari Nikolai II:n kolme viimeistä Suomen suuriruhtinaskuntaa koskevaa asetusta käsittelivät aivan tavallisia arkiasioita. Ne koskivat tuulaakimaksuja (asetus 4/1917), kyytilaitosta (12/1917) ja ylioppilastutkintoa (13/1917). Tuulaakimaksu oli eräänlainen lisävero, jota kannettiin tullimaksujen yhteydessä kaupunkien hyväksi. Vuodesta 1809 lähtien maksun määrääminen oli kuulunut senaatille, mutta asia esiteltiin ministerivaltiosihteerin esittelyssä hallitsijalle, joka vahvisti päätöksen. Maaliskuun vallankumouksen jälkeen maksusta päättäminen siirtyi kokonaan senaatille ja myöhemmin valtioneuvostolle.

Vastaavasti kyytilaitosta koskeva asetus muutti edellistä, joulukuussa 1888 annettua asetusta. Kyytilaitos tarkoitti valtion ylläpitää järjestelmää matkustajien ja postin kuljettamista varten. Viimeinen Nikolai II:n henkilökohtaisesti allekirjoittama asetus oli päivätty Tsarskoje Selossa 10.2./1.3.1917 ja se käsitteli ylioppilastutkintoa ja ylioppilaiden ylioppilaiden sisään kirjoittautumista Keisarilliseen Aleksanterin-Yliopistoon.

Keisari luopui kruunusta 15. maaliskuuta

Nikolai II luopui Venäjän kruunusta 2./15. maaliskuuta 1917 antamallaan manifestilla. Keisari perusteli ratkaisuaan halullaan pelastaa ristiriitojen hajaannuttamaksi joutuneen Venäjän, vahvistaa kansallista yhteenkuuluvuutta ja jännittää sotaponnistukset äärimmilleen. Samalla Nikolai II ilmoitti, että hänen poikansa Aleksei Nikolajevitš luopuisi asemastaan kruununperillisenä. Keisari tarjosi kruunua veljelleen, suuruhtinas Mihail Aleksandrovitšille, jotta tämä yhdessä duuman kanssa pelastaisi Venäjän kuilun partaalta.

Suuriruhtinas Mihail antoi vielä samana päivänä oman julistuksensa, jossa hän kieltäytyi ottamasta kruunua vastaan. Samana päivänä Venäjän duuma ja neuvostojen toimeenpaneva komitea muodostivat Venäjälle niin sanotun väliaikaisen hallituksen, jota johtivat ruhtinas Georgi Lvov, Pavel Miljukov ja Aleksandr Kerenski.

Maaliskuun tapahtumat eivät oikeastaan olleet vallankaappauksella toteutettu aktiivinen vallankumous, vaan keisarikunta yksinkertaisesti luhistui sotavuosien vaikeuksien, reformien puuttumisen ja elintarvikepulan vuoksi. Vallankumouksen tuloksena Venäjästä tuli ”tasavalta”, jossa vallasta kilpailivat duuman tukema väliaikainen hallitus ja eri puolille maata syntyneet neuvostot. Väliaikainen hallitus pyrki lisäämään sotaponnisteluja, mutta tästä huolimatta taistelumoraaliltaan pahasti rapautunut Venäjän armeija vetäytyi kaikilla rintamilla. Lopulta V. I. Leninin johtamat bolševikit tekivät uuden vallankumouksen syrjäyttäen Kerenskin johtaman väliaikaisen hallituksen 25.10./7.11.1917.

Tieto keisarin vallasta luopumisesta saavuttaa Suomen

Tieto Pihkovassa annetusta keisarin manifestista saavutti Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupungin vasta lauantaina 17. maaliskuuta 1917. Kenraalikuvernööri F.A. Seyn ja senaatin talousosaston varapuheenjohtaja M. M. Borovitinov pimittivät tiedon Nikolai II:n vallasta luopumisesta levottomuuksien pelossa. Tieto kuitenkin tuli Petrogradista lomalta palaavien sotilaiden mukana jo edellisenä päivänä.

Aamulla 17. maaliskuuta ilmestyneissä lehdissä kerrottiin Petrogradin vallankumouksesta, jossa duuman toimeenpaneva komitea oli muodostanut väliaikaisen hallituksen mutta keisarin vallasta luopumisesta ei ollut mainintaa. Aamun lehdissä kuitenkin kerrottiin, että kenraalikuvernööri Seyn ja senaatin varapuheenjohtaja Borovitinov oli vangittu ja kuljetettu Petrogradiin edellisenä päivänä. Heidän tehtäviään hoitivat väliaikaisesti kenraalikuvernöörin apulainen, salaneuvos Adam Lipski ja senaatin kirkollisasiain toimituskunnan päällikkö, vara-amiraali Anders Wirenius. Myöhemmin samana päivänä senaatti käsitteli Nikolai II:n vallasta luopumismanifestia ja suuriruhtinas Mihailin kieltäytymistä, minkä jälkeen asia päästettiin julkisuuteen.

Kumous johtaa väkivaltaisuuksiin

Sanomalehdet reagoivat uutiseen välittömästi ja julkaisivat joko ylimääräisiä numeroita tai lisälehtiä. Useimmat lehdet julkaisivat keisarillisen manifestin sanasta sanaan ja kutsuivat seuraavan päivän numeroissaan tapahtumia ”wallankumoukseksi”. Lisäksi lehdet julkaisivat uutisia Petrogradista ja esittelivät uuden väliaikaisen hallituksen ministerit. Kenraalikuvernööri Seynin ja senaatin varapuheenjohtaja Borovitinovin vangitseminen ja kuljettaminen Petrogradiin mainittiin kaikissa lehdissä. Helsingin Sanomat julkaisi siitä pilapiirroksenkin.

Valtiollinen käännekohta näkyi myös Suomessa. Helsingissä radikalisoituneet matruusit ja sotilaat hulinoivat ja hurrasivat ja vetivät suomalaisiakin mukaan juhlimaan keisarin vallasta luopumista ja yksinvaltiuden päättymistä. Hulinointi riistäytyi kuitenkin väkivallanteoiksi, kun matruusit murhasivat upseereitaan. Suomalaisten osalta olot rauhoittuvat, kun väliaikainen hallitus julkaisi 7./20.3.1917 käskyn edellisessä heinäkuussa valitun eduskunnan koolle kutsumisesta ja kaikkien sortoasetusten kumoamisesta helmikuun 1899 manifestista lähtien. Sosiaalidemokraattisen Oskari Tokoin johtama useiden puolueiden muodostama senaatti nimitettiin 26. maaliskuuta 1917.

Jyrki Paaskoski