Kuukausi: marraskuu 2017

Sosiaalidemokraatit horjuivat parlamentarismin ja vallankumouksen välillä

Posted on by hannaahlavuo

Sosiaalidemokraatit joutuivat pohtimaan marraskuun lopun puoluekokouksessaan, viekö työväestön asemaa parhaiten eteenpäin eduskuntatyö vai kumouksellinen toiminta. Puolue jätti molemmat toimintalinjat avoimiksi. Neuvosto-Venäjän tervehdyksen kokoukseen toi kansallisuusasiain kansankomissaari Josef Stalin, joka rohkaisi suomalaisia tovereita vallankumoukseen.

SDP kutsui marraskuun lopussa koolle ylimääräisen puoluekokouksen käsittelemään puolueen toimintalinjaa. Kokous käsitteli myös yleislakon seurauksia ja puolueen suhtautumista hallituskysymykseen.

Helsingin työväentalolla 25.–27.11.1917 pidetyn puoluekokouksen tärkein asia oli menettelytapakysymys. Kokous yritti ratkaista, asettuuko puolue vallankumoukselliselle vai parlamentaariselle linjalle. O. V. Kuusinen alusti yleistilanteesta tuoden esille molempien toimintalinjojen eri puolet. Seth Heikkilä esitti 18 puoluekokousedustajan allekirjoittaman kannanoton, joka asettui selväsanaisesti tukemaan parlamentaarista toimintaa. Muun muassa K. H. Wiik tuki Heikkilää laajassa puheenvuorossaan. Yleiskeskustelun jälkeen Eetu Salinin ehdotuksesta suoritetussa äänestyksessä kokousedustajat asettuivat äänin 59–43 kannattamaan parlamentaarista toimintalinjaa.

Äänestystulos oli tappio SDP:n kesäkuussa 1917 valitulle johdolle, joka oli tukenut lähes vallankumoukseen johtanutta yleislakkoa. Asia siirtyi menettelytapavaliokuntaan, jossa muotoiltu päätöslauselma antoi puolueneuvostolle ja eduskuntaryhmälle valtuudet käyttää sekä parlamentaarisia että vallankumouksellisia keinoja.

”Koska näinä vallankumouksellisina aikoina saattaa esiintyä tilanteita, jolloin alussa mainittujen työväenluokan lähimpäin perusvaatimusten läpiajaminen voi vaatia tilapäisesti joko hallitus- ja valtiovallan ottamista kokonaan sosialidemokratian käsiin taikka sosialidemokraattien osanottoa sellaiseen kokoomushallitukseen, jossa porvarilliset jäsenet ovat vähemmistönä, niin harkitkoon kulloinkin sos.-dem. eduskuntaryhmä ja puolueneuvosto, onko jommastakummasta menettelystä odotettavissa sosialidemokraattiselle luokkataistelulle varmasti enemmän hyötyä kuin vahinkoa ja vaaraa ja jos tulevat yhdenmukaiseen päätökseen toisen tai toisen menettelytavan edullisuudesta ja ehdoista, olkoon se toistaiseksi sallittu.”

Puoluekokous hyväksyi päätöslauselman useiden äänestysten jälkeen lopulta äänin 70–43. Erityisesti parlamentaarisin linjan kannattajat, kuten Eetu Salin, Anto Huotari ja Evert Huttunen olivat tyytymättömiä päätökseen. He pitivät päätöstä poikkeamisen työväenpuolueen perinteiseltä ja myös tuloksia tuottaneelta toimintalinjalta. Radikaalimmalle toiminnan kannattajat perustelivat linjaansa sillä, että muutoin tuloksia ei ollut saavutettavissa.

Stalin innosti kumouslinjalle

Neuvosto-Venäjän uuden hallituksen lähettäminä puoluekokoukseen osallistuivat Josef Stalin ja Aleksandra Kollontai. Pietarinsuomalainen bolševikki Jukka Rahja toimi tulkkina. Stalin osallistui muun muassa SDP:n puoluetoimikunnan kokoukseen 25.11. Suomessa useaan otteeseen vieraillut Kollontai liikkui Eino Ketolan mukaan enemmän kulisseissa.

Kansallisuusasiain kansankomissaari Stalin käsitteli puoluekokouksen päätöspäivänä pitämässään puheessa Suomen ja Venäjän suhdetta. Hän lupasi niin Suomen kuin muiden Venäjän kansojen voivan päättää itse omista asioistaan.

”Täysi vapaus elämänsä järjestämiseen Suomen kansalle, samoin kuin kaikille muillekin Venäjän kansoille! Suomen kansan vapaaehtoinen, rehellinen liitto Venäjän kansan kanssa! Ei mitään holhousta, ei mitään valvontaa ylhäältäpäin Suomen kansaan nähden! Tällaiset ovat Kansankomissaarien Neuvoston politiikan periaatteet. Vain tällaisen politiikan avulla voidaan luoda Venäjän kansojen keskinäinen luottamus.”

Stalin korosti toisaalta, että työväenluokan kohtalot ovat kansallisuuksista riippumatta yhteisiä. Hän kehotti suomalaisia sosialisteja tekemään vallankumouksen, jolle hän lupasi kaiken tuen.

”Tällaisessa ilmapiirissä voi kestää ja voittaa vain yksi valta, sosialistinen valta. Tällaisessa ilmapiirissä kelpaa vain yksi taktiikka, Dantonin taktiikka: rohkeutta, rohkeutta ja vielä kerran rohkeutta!

Jos tarvitsette meidän apuamme, me annamme sitä teille, veljellisesti ojentaen teille käden. Tästä voitte olla varmat.”

Stalin tiedusteli ennen paluutaan Pietariin, haluaako SDP kansankomissaarien neuvoston esittävän manifestin Suomen kysymyksestä. Suomalaiset sosiaalidemokraatit jäivät kuitenkin tässä vaiheessa odottavalle kannalle.

 Lähteet:

Eino Ketola. 1987. Kansalliseen kansanvaltaan. Suomen itsenäisyys, sosialidemokraatit ja Venäjän vallankumous 1917. Helsinki, Tammi.

Pöytäkirjaselostus Sosialidemokraattisen Puolueen kymmenennestä (ylimääräisestä) puoluekokouksesta joka pidettiin Helsingissä marraskuun 25–27 p:nä 1917. Laatinut Anton Huotari, kokouksen sihteeri. Sos.-dem. puoluetoimikunta 1925.

Yleislakko ja viittä vaille vallankumous

Posted on by hannaahlavuo

Marraskuun 1917 yleislakko jakoi kansakunnan entistä enemmän kahtia. Valta siirtyi suuressa osassa Suomea muutamaksi päiväksi vasemmistolle. Vaikka lakko loppui, niin sen aikana jyrkentyneet asenteet säilyivät puolin ja toisin.

Poliittinen tilanne oli eduskunnan kokoontuessa marraskuun alussa 1917 erittäin jännittynyt. Sosiaalidemokraatit eivät tunnustaneet eduskuntaa laillisesti valituksi ja jättivät osallistumasta puhemiesten vaaliin. Puolue katsoi edustavansa vaalituloksesta huolimatta kansan syvien rivien tahtoa ja esitti eduskunnassa 1. marraskuuta Me vaadimme -julistuksen, joka julkaistiin työväenlehdissä. Julistuksen mukaan porvarit olivat saavuttaneet vaalivoittonsa rahan ja jopa vilpin voimalla.

Puolue vaati nopeita toimia elintarvikepulan ja työttömyyden lievittämiseksi. Porvarien perustamat lahtarikaartit (suojeluskunnat) oli lakkautettava. Julistuksen kovat sanamuodot oli tarkoitettu omien kannattajien vakuutteluun puolueen kyvystä hoitaa työväestön asioita ja pelottelemaan porvareita. Otto Ville Kuusisen mukaan puolue pyrki näyttämään ulospäin jyrkemmältä kuin se todellisuudessa oli.

Me vaadimme -julistus nostatti porvaripuolueissa kovia vastalauseita. Uusi Suometar arvioi 3.11.1917 julistuksen olevan sekä kielenkäyttönsä että sisältönsä puolesta ennennäkemätön.

”Sosialistien julistuksissa ja heidän sanomalehdissään on totuttu lukemaan melkein mitä väitteitä tahansa, mutta harvoin on sentään virallisen puolueneuvoston ja eduskuntaryhmän lausuntoihin muutamille riveille saatu mahtumaan niin paljon tietoista perättömyyttä, kuin edellä selostamaamme ’vaatimusten’ esipuheeseen.”

Kenellä on valta Suomessa?

SDP osallistui kaikesta huolimatta lokakuun alussa valitun eduskunnan työhön. Puolue kuitenkin arvosteli eduskunnan viivytelleen toimintansa aloittamista. Puolue väitti porvarien valmistelevan väliaikaisen hallituksen kanssa vallankaappausta eduskunnalta kolmimiehiselle valtionhoitajakunnalle.

Porvaripuolueet vastasivat arvosteluun nimeämällä sosialistit syypäiksi sekavaan tilanteeseen, johon oli johtanut valtalain hyväksyminen eduskunnassa 18. heinäkuuta. Ne pyrkivät löytämään ratkaisun Suomen ja Venäjän välisen aseman määrittelyyn yhteistyössä väliaikaisen hallituksen kanssa.

Työväen järjestyskaartien perustaminen oli vauhdittunut lokakuun lopulla Suomen Ammattijärjestön annettua siihen kehottavan julistuksen, johon SDP yhtyi kuun lopussa. Perusteena oli porvarillisten suojeluskuntien toiminta, joille järjestyskaartit muodostivat työväenliikkeen näkökulmasta oikeutetun vastavoiman.

Elintarvikepula paheni ja työttömyys lisääntyi merkittävästi syksyn 1917 aikana. Parannusta ei ollut luvassa. Senaatin viljantuontiyritykset olivat pääosin epäonnistuneet. Vientimahdollisuudet olivat Venäjän-kaupan loputtua heikot. Kotimarkkinoilla kysyntää olisi jonkin verran ollut, mutta raaka-aineiden puute vaikeutti tuotantoa.

Bolsevikkikaappaus muutti asetelman

Ilmapiiriin vaikutti bolševikkien 7. marraskuuta tekemä vallankaappaus, joka tunnetaan lokakuun vallankumouksena. Erityisesti SDP:n vasemmistosiiven näkökulmasta kyseessä oli vallankumouksen saavutusten turvaamiseksi tehty välttämätön toimenpide. Puolue oli tehnyt yhteistyötä bolsevikkien kanssa keväästä 1917 lähtien, sillä Leninin kansallisuuspolitiikka näytti sosiaalidemokraattien näkökulmasta turvaavan parhaiten Suomen riippumattomuuden. Kaappaus ei ollut uutisena täysin yllättävä, sillä huhuja siitä oli liikkunut yhä enemmän lokakuun lopulta lähtien.

Suomessa uuden neuvostohallituksen tärkein vallankäyttäjä Suomessa oli I. T. Smilgan johtama aluekomitea. Tilanne ei itse asiassa muuttunut kovin dramaattisesti, sillä väliaikainen hallitus oli menettänyt otteensa Suomesta jo syys-lokakuun vaihteessa. Bolševikkien vaikutusvalta oli Suomeen sijoitetuissa joukko-osastoissa ja Helsinkiin ankkuroidussa Itämeren laivastossa suuri, mutta likikään kaikki venäläinen sotaväki ei ollut heidänkään komennossaan.

Väliaikaisen hallituksen kanssa käydyt neuvottelut Suomen asemasta menettivät merkityksensä. Aluekomitea yritti ottaa kenraalikuvernöörin tehtävät hoitoonsa. Se nimitti matruusi Pavel Siškon hoitamaan kenraalikuvernöörin tehtäviä ja Jukka Rahjan tämän apulaiseksi. Rahja kävi pääministeri E. N. Setälän puheilla ja yritti saada senaatin julkaisemaan kirjeen virallisissa lehdissä. Setälä ei tähän suostunut. Kansankomissaarien neuvosto myönsi 4.12.1917 aluekomitealle kenraalikuvernöörin jäljellä olleet valtuudet Suomessa.

Helsingin neuvosto, laivaston keskusneuvosto ja Tsentrobalt antoivat 7. marraskuuta julistuksen, jonka mukaan sotatila jatkuu Suomessa. Perusteena olivat Saksan maihinnousu-uhka ja Suomen porvariston aseistautuminen, jonka tavoitteena oli sekä tukea saksalaisia että murskata työväestö.

Bolsevikit kehottivat suomalaisia sosialisteja ottamaan vallan. Heille oli syntynyt yhteistyön perusteella se käsitys, että valtaosa suomalaisista sosiaalidemokraateista oli lähellä bolševikkien linjaa. SDP oli toisaalta säilyttänyt läheisestä yhteistoiminnasta huolimatta itsenäisyytensä suhteessa bolševikkeihin, joiden poliittisen linjan olivat omaksuneet vain harvat suomalaiset sosiaalidemokraatit.

Vaikka vallankaappaus oli onnistunut, niin pääministeri Kerenskin paluu valtaan näytti mahdolliselta bolševikkien valtaannousua seuranneina päivinä. Bolševikit onnistuivat torjumaan Pietariin kohdistuneen välittömän uhan 12. marraskuuta mennessä. Tilanne jatkui kuitenkin epävarmana tämänkin jälkeen.

Leviääkö vallankumous Suomeen?

Puolueen, ammattijärjestön ja punakaartien johtajista venäläisen esikuvan mukaan muodostettu Työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto aloitti toimintansa 9. marraskuuta. Se luonnehti mm. Työmiehen 11.11. julkaisemassa julistuksessa taistelun vallankaappaajia vastaan olevan menossa eduskunnassa. SDP:n edustajat pyrkivät estämään kolmimiehisen valtionhoitajakunnan valitsemisen ja saamaan heinäkuussa hyväksytyn valtalain voimaan.

”Porvarillisille edustajille ja ryhmille selitettiin tilanteen vakavuus, osotettiin, että köyhälistön kärsivällisyys on katkeamassa ja että porvarien päätöksen käytäntöönpano saattaisi johtaa arvaamattomiin seurauksiin ja tuottaa tälle kansalle raskaita uhreja.”

Samaan aikaan Työväen järjestyskaartit tehostivat toimintaansa. Kaartien johtava toimikunta kiirehti Työmiehessä 10.11.1917:

”Työväen järjestyskaartin koko koneisto on saatava nyt nopeasti kuntoon, sillä tapaukset eivät odota. Päällystön ja miehistön on annetut ohjeet pantava nopeasti täytäntöön. Uusia kaartin osastoja on perustettava sinne, missä niitä ei vielä ole.”

Kentän paineet tuntuivat SAJ:n edustajakokouksessa 12. marraskuuta. Työväestön tilanne näytti synkältä, joten vallanotto näytti todelliselta vaihtoehdolta. Vallankumouksellinen keskusneuvosto hylkäsi vallankaappaussuunnitelman 12. marraskuuta äänin 18–8. Tämän jälkeen porvarit oli määrä painostaa yleislakolla hyväksymään ”Me vaadimme” -julistuksen.

Sosiaalidemokraatit esittivät 12. marraskuussa eduskunnassa julistuksen vaatimuskohdista muotoiltuja lakiehdotuksia, joita puhemies Johannes Lundson ei kuitenkaan ottanut käsittelyyn. Porvarilliset puolueet eivät halunneet taipua paineen alla toisin kuin heinäkuussa 1917. Suomen Ammattijärjestö antoi Helsingissä pitämässään kokouksessa julistuksen, jossa se vaati eduskuntaa hyväksymään SDP:n vaatimukset tai muuten edessä oli yleislakko. Työväen vallankumouksellisen keskusneuvosto julisti lakon alkavaksi keskiyöllä 13.–14. marraskuuta.

”Työväen kärsivällisyyden mitta täyttynyt”

Työväen vallankumouksellinen Keskusneuvosto korosti lakon alussa antamassaan julistuksessa porvarien pakottaneen työväen ottamaan kovat keinot käyttöön.

”Nyt on työväen kärsivällisyyden mitta täyttynyt. Kun sen edustajain ja keskusjärjestöjen ponnistukset eivät ole voineet taivuttaa porvaristoa myönnytyksiin, on työläisten itse pakko puhua semmoisella kielellä, jota porvariston on ymmärrettävä.

Porvaristo on tukkinut työväeltä tavalliset taistelutiet. Se on pakottanut työväen joukkotoiminnan tielle. Sillä tiellä eteenpäin leipää ja oikeutta vaatimaan!”

Lakkokomiteat ottivat kaiken vallan käsiinsä etenkin teollisuuspaikkakunnilla. Työt pysähtyivät lakkojohdon suunnitelmien mukaisesti. Valtaosa Suomen lehdistä ei ilmestynyt lakon aikana. Muutamien maaseutukaupunkien lehdet painettiin myös lakon aikana.

Tiedonvälitystä hallitsivat yleislakon aikana perustetut sosiaalidemokraattiset tilapäisjulkaisut. Helsingissä ilmestyi Työväen vallankumouksellinen tiedotuslehti, Kotkassa Kunnallisjärjestön Tiedonantolehti, Kuopiossa Lakkokomitean Tiedonantolehti, Oulussa Kumoustietoja, Tampereella Wallankumouksellisen Keskusneuvoston Tiedonantoja, Turussa Sos. Dem. Kunnallisjärjestön Tiedonantolehti ja Vaasassa Vallankumouksellisen Johtavan Komitean Tiedonantolehti.

Järjestyskaartien päätehtävänä oli pitää järjestystä. Myös miliisi liittyi kaartiin lakon aikana. Tehtäviin kuului myös ”pidättää henkilöt, joiden havaitaan olevan vaarallisissa hankkeissa työväkeä vastaan”. Väljä muotoilu antoi mahdollisuuden tulkita määräystä vapaasti. Vallankumouksellinen keskuskomitea korosti lakon alkuvaiheissa, että järjestyksen on säilyttävä. Komitea ilmoitti, että omavaltaisuuksiin tullaan puuttumaan.

”Suurlakon aikana on järjestys ja kuri säilytettävä moitteettomana. On muistettava, että vallankumous ei ole samaa kuin ilkivalta ja anarkia. Työväen järjestetylle joukkotoiminalle on epäjärjestys vahingoksi. Provokaattorit ja muut pimeät ainekset koettamat varmaan myös käyttää tilaisuutta hyväkseen ja työväen toimintaa vahingoittaakseen.

Kaikki yritykset tuollaisiin tekoihin jos sellaisia havaitaan, viipymättä ilmoitettava työväen järjestyskaartille, että se voisi ryhtyä toimiin niiden estämiseksi. Ryöstöihin ja varkauksiin tai ilkitöihin osallisia tullaan pitämään työväenasian vihollisina ja heitä tullaan kohtelemaan sen mukaan.”

Julistus ei riittänyt estämään väkivallantekoja ja ryöstöjä. Suojeluskuntalaisten ja muita työväenliikkeen vastustajien pidätykset sekä aseiden etsinnät johtivat yhteenottoihin. Lakon aikana menehtyi ainakin 9 suojeluskuntalaista ja 3 työväenkaartilaista keskinäisissä yhteenotoissa. Yhteensä 34 ihmistä kuoli yleislakon aikaisissa levottomuuksissa.

Punakaartilaiset muun muassa hajottivat venäläissotilaiden tukemana 17. marraskuuta Porvoon lähistöllä Saksanniemessä toimineen ratsupoliisikoulun. 350 miehen joukkoa johti pietarinsuomalainen bolsevikki Aleksanteri Wastén, joka oli Adolf Taimin veli. Retkikunta takavarikoi poliisikoulun hevoset ja surmasi kaksi kartanon henkilökuntaan kuulunutta miestä. Porvoossa Wasténin osasto pakotti suojeluskunnan luovuttamaan aseensa työväenyhdistykselle.

Erityisen kovaotteisesti toimi Viipurin kaartin lentävä osasto, jota johti Heikki Kaljunen. Hän kohteli vangiksi joutuneita suojeluskuntalaisia raa’asti.

Eduskunta työskenteli vallanottouhan varjossa

Eduskunta jatkoi toimintaansa yleislakon aikana. Se hyväksyi 15.–16. marraskuuta uudet kunnallislait ja lain 8-tunnin työajasta. Eduskunta totesi myös, ettei korkeinta valtaa voida siirtää valtionhoitajakunnalle, vaan julistautui Santeri Alkion kompromissiehdotuksen pohjalta itse korkeimman vallan käyttäjäksi. Lakon alussa esitetyt immat vaatimukset oli täytetty.

Työväen Vallankumouksellinen Keskusneuvosto pohti lakon aikana ryhtymistä vallanottoyritykseen. Käytännössä vallankumouksen ensimmäinen vaihe oli jo toteutunut paikallisesti merkittävässä osassa Suomea. Rautatieasemat, poliisiasemat, puhelinkeskukset ja lennätintoimistot olivat punakaartilaisten valvonnassa. Mallia oli saatu Pietarista bolševikkien toiminnasta, josta lehdet olivat kertoneet seikkaperäisesti.

Keskusneuvosto päätti 16.11. klo 5 ryhtyä äänin 14–11 ryhtyä toimiin vallanottamiseksi. Neuvosto kumosi kuitenkin päätöksensä jo klo 7 äänin 13–12. Pääsyynä pyörtämiseen oli se, ettei kukaan halunnut ryhtyä johtamaan epävarmalta näyttänyttä hanketta. Tämän jälkeen oli ryhdyttävä lopettamaan lakkoa, mikä oli kiihkeän ilmapiirin vallitessa vaikeaa, vaikka Me vaadimme julistuksessa ja lakon alussa esitetyistä tavoitteista pääosa oli toteutunut. Työväenliikkeen johdon pääosa halusi lopettaa lakon myös laittomuuksien lisääntymisen vuoksi.

SDP:n eduskuntaryhmän enemmistö asettui kannattamaan laillisen ja parlamentaarisen hallituksen muodostamista. Vallankumouksellinen Keskusneuvosto hyväksyi eduskuntaryhmän päätöksen 18.11. Äänet menivät tasan 8–8, jolloin puheenjohtajana toimineen Kullervo Mannerin ääni ratkaisi. Varsinaisen lakon lopettamispäätöksen neuvosto teki äänin 7–5. Se perusteli päätöstä siirtymisestä ”luokkataisteluun ilman suurlakkoa”. Tämä tarkoitti pyrkimystä muodostaa punainen hallitus parlamentaarista tietä. SAJ ja kaartit vastustivat päätöstä. Niiden mielestä punainen hallitus oli saatava aikaan ilman eduskuntaa vallankumouksen kautta.

Lakkoliikkeen johto viivytteli lopettamispäätöksen julkistamista, koska se pelkäsi kaartien reaktioita. Kaartit halusivat jatkaa lakkoa, sillä ne pelkäsivät lakon jälkeisiä oikeudenkäyntejä ja porvareiden kostoa. Lakkoa jatkui Viipurissa, Kotkassa ja Helsingissä muita paikkakuntia pitempään. Se päättyi 19.11. kun työväestölle annettiin lupaus punaisen hallituksen muodostamisesta. SDP:n eduskuntaryhmä jättikin 20. marraskuuta eduskunnan puhemiehelle Johannes Lundsonille punaisen senaattorilistan, jolla pääministerinä oli Oskari Tokoi.

Vaikka lakko loppui, niin kaikilla paikkakunnilla ei palattu likikään lakkoa edeltäneeseen tilanteeseen. Työväenjärjestöt pitivät saamansa vallan itsellään kokonaan tai osittain.

Kahtiajako syveni

Porvarilliset lehdet ilmestyivät jälleen 20. marraskuuta. Ne tuomitsivat erittäin jyrkin sanoin yleislakon aikana eri puolilla maata tapahtuneet murhat ja ryöstöt. Työväenlehdet joutuivat selittelemään kaartilaisten toimintaa, jota ne eivät halunneet avoimesti tuomita. Lakko kuitenkin osoitti, että osa järjestyskaarteista oli muuttunut punakaarteiksi, jotka eivät enää olleet SDP:n tai SAJ:n johdettavissa.

Maltilliset voimat joutuivat yleislakon jälkeen ja osin myös jättäytyivät sivuun sekä porvarillisella puolella että työväenliikkeessä. Maalaisliitto, joka ennen lakkoa oli pyrkinyt sovittelemaan sosiaalidemokraattien ja porvarien näkemyksiä, siirtyi lopullisesti porvarileiriin. Tapahtumien seurauksena suojeluskunnat alkoivat muuttua yhä selvemmin hallituksen joukoiksi.

Venäläisvastainen mieliala voimistui bolševikkien ilmaistua tukensa yleislakolle. Järjestyskaartit saivat myös aseita venäläisiltä. Osaltaan ilmapiiriä kiristi kurittomien venäläissotilaiden tekemät ryöstöt, joihin osallistui myös suomalaisia rikollisia.

Kirjallisuutta:

Itsenäistymisen vuodet. 1992. Osa 1: Irti Venäjästä. Päätoimittaja Ohto Manninen. Kirjoittajat Pertti Luntinen ja Turo Manninen. Helsinki: VAPK-Kustannus & Valtionarkisto.

Eino Ketola. 1987. Kansalliseen kansanvaltaan. Suomen itsenäisyys, sosialidemokraatit ja Venäjän vallankumous 1917. Helsinki: Tammi.

Tuomo Polvinen. 1967. Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920: I helmikuu 1917–toukokuu 1918. WSOY: Porvoo–Helsinki.

Marja-Leena Salkola. 1985, Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi ennen kansalaissotaa 1–2. Opetusministeriö ja Valtion painatuskeskus.

Hannu Soikkanen.1975. Kohti kansanvaltaa 1. 1899–1937. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 75 vuotta. Helsinki: SDP.

Urjalan linnoitustyöt päätyivät Linnan romaaniin

Posted on by hannaahlavuo

Venäläisten Suomessa ensimmäisen maailmansodan aikana teettämät linnoitustyöt koskettivat huomattavaa osaa maasta. Urjalassa tehtiin mittavia rakennustöitä, jotka antoivat aineksia Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanisarjan toiseen osaan.

Ensimmäisen maailmansodan aikaan Venäjän armeija ryhtyi rakentamaan Suomeen linnoitusjärjestelmää Pietarin turvaksi. Uhkakuvana oli vihollisen Saksan maihinnousu Itämeren rannikolle ja eteneminen Suomen läpi keisarikunnan pääkaupunkia kohti. Pietarin haavoittuvuutta lisäsi se, että Venäjän Itämeren laivasto oli tuhoutunut lähes kokonaan Japanin sodassa.

Suomenlahden turvaksi rakennettiin muun muassa vahva rannikkotykistö sekä Suomen että Viron rannikoille. Pohjanlahden suuntaa ryhdyttiin turvaamaan 1915 rakentamalla rannikolta Pietariin suuntautuvien maanteiden ja rautateiden varsille taisteluasemia. Suomeen sijoitettuja venäläisjoukkoja oli määrä käyttää niitä, jos maihinnousu toteutuisi. Tavoitteena oli hidastaa vihollisen etenemistä, kunnes sen kimppuun olisi käyty vahvemmin voimin Kaakkois-Suomessa.

Urjalaan linnoitteita rakennettiin rautatien varteen ja Porista päin tulevia teitä varmistamaan. Venäläisten linnoitteet Suomen sisämaassa muodostavat Pietarista katsottuna kolme laajaa sisäkkäistä kehää. Ensimmäinen linja kulkee Pohjois-Karjalan Valtimolta Kuopion seudulle, Ähtäriin, Virroille, Tampereelle, Vesilahteen ja Urjalaan. Se jatkui edelleen mm. Karkkilaan, Vihtiin ja Lohjalle päätyen lopulta Suomenlahden rannikolle Inkoossa. Toinen linja alkaa myös Pohjois-Karjalasta, Enosta ja kulkee eteläisen Savon kautta kahtena haarana Kymenlaaksoon.  Sisin, paljolti suunnitelman asteelle jäänyt sijoittuu Karjalan kannakselle.

Sapöörit ja siviilit rakentajina

Linnoitustöistä vastasivat Venäjän armeijan pioneerit, joita kutsuttiin sapööreiksi. Laaja hanke vaati kuitenkin myös siviilityövoimaa. Sitä Suomessa oli, koska asevelvollisuus ei koskenut suuriruhtinaskuntaa. Vapaaehtoisesti lekan ja lapion varteen tarttuvia ei silti joka paikassa ollut tarpeeksi, vaan venäläiset joutuivat turvautumaan myös sotatilan sallimiin pakko-ottoihin.

Linnoitustöissä mukana olleiden siviilien määrää ei tiedetä tarkasti, mutta se saattoi nousta jopa sataan tuhanteen, joukossa jonkin verran naisiakin. Myös vankityövoimaa oli käytössä, sitä tuotiin valtakunnan itäisimmistä osista asti Helsingin lähistölle. Urjalassa lettipäisiä ja pelkoakin herättäneitä kiinalaisvankeja ei liene nähty.

Aloitusvuonna 1915 sisämaan vallitöissä tehtiin lähinnä suunnittelua ja valmisteluja. Varsinaiset kaivamis- ja rakennustyöt alkoivat kesällä 1916. Ensimmäinen kesä oli myös tehokkain työjakso, sillä 1917 töitä häiritsivät Venäjän maaliskuun vallankumouksesta alkaneet levottomuudet ja valtion rahapula. Lopullisesti työmaat hiljensi lokakuun vallankumous.

Urjalan linnoituskohteet

Urjalaan sijoittui peräti neljä Pietarin uloimman puolustuslinjan pistettä, jotka myös rakennettiin. Linnoitteet koostuvat mutkittelevista taisteluhaudoista, joiden syvyys vaihtelee noin metristä yli kahteen metriin. Taisteluhautalinjoissa on tuliasemia, joihin raskaat Maxim-kuularuiskut ja ehkä tykkejäkin olisi tosipaikan tullen sijoitettu.

Etupuolella on yleensä jonkinlainen maa- tai kivivalli. Pidemmälle linjojen eteen rakennettiin piikkilankaesteet, mutta niistä ei enää ole jälkiä nähtävissä. Linnoitteiden takana on erilaisia miehistön suojatiloja ja varastoja, joita yhdyshaudat liittävät taisteluhautalinjoihin.

Urjalankylän vahvat linnoitukset sulkivat Porista tulevan tieyhteyden Rutajärven ja Kortejärven välisen kannaksen kohdalla. Linnoitteiden jäänteitä on nähtävissä kymmenessä eri kohdassa. Suurin kohde on Pappilanmäellä Rutajärven rannassa, parhaiten säilynyt sijaitsee Sarvikankaronmäellä Kortejärven puolella. Pieni linnoitekohde löytyy jopa Kotiseutumuseon pihasta.

Urjalankylän linnoitteet ovat sisämaan linnoitteeksi poikkeuksellisen huolella tehdyt, ne on suojattu betonilla, mitä ei eteläisen rannikkoalueen ulkopuolella juuri ole käytetty. Porin rannikko oli ilmeisesti venäläisten uhkakuvissa todennäköinen maihinnousupaikka.

Honkolan linnoitukset Jänismäessä ja Kankaanpäässä sekä Kolkan myllyn linnoitteet estivät Urjalankylän ohittamisen sivuteitä pitkin. Jänismäen kallioon louhitut taisteluhaudat ovat syvyydeltään vaikuttavia. Monin paikoin kaivannot ovat niin syviä, ettei pitkänkään miehen pää ulotu reunan yli. Mahdollisesti pohjalla on ollut jotain korottavia rakennelmia tai sellaisia on ainakin suunniteltu.

Huhdin linnoitteista osa on tehty rautatietä, osa maantietä varmistamaan.

Linnoitteet jäivät unohduksiin

Venäläisten pelko Saksan maihinnoususta Suomen suuriruhtinaskunnan rannikolle ei toteutunut. Varsin pian Suomen itsenäistymisen jälkeen monilla linnoitetuilla seuduilla kuitenkin sodittiin, ja laillisen hallituksen tueksi tulleita saksalaisia maihinnousujoukkojakin nähtiin. Linnoitteiden käyttö Suomen sisällissodassa oli kuitenkin melko vähäistä.

Kesällä 1918 alkoi linnoitustöistä aiheutuneiden vahinkojen järjestelmällinen selvitystyö, jota oli pohjustettu jo edellisvuoden syksyllä. Venäläisten maanomistajille lupaamat korvaukset olivat jääneet maksamatta, ja muiden maksumiesten puuttuessa ne lankesivat itsenäistyneen Suomen valtion kontolle. Vahinkoja arvioimaan ja korvausvaatimuksia käsittelemään perustettiin läänikohtaisia patterivahinkolautakuntia.

Etelärannikon linnoituslaitteita otettiin puolustusvoimien käyttöön, mutta sisämaalinnoitteita ei juuri tarvittu. Niiden rakenteiden puutavara, teräs ja piikkilanka purettiin uusiokäyttöön, jota koordinoi Suomen valtion perustama Sotasaaliskeskusosasto.

Melkoiselle osalle käyttökelpoista tavaraa löysivät käytön yksityiset ihmiset. Pian linnoituslaitteita kohtasi lähes täydellinen unohdus. Pelloille ja pihoihin tehdyt kaivannot täytettiin nopeasti, osa hävisi uudisrakentamisen tieltä, mutta valtaosa sai rapistua rauhassa.

Linnoitteisiin kohdistui jonkin verran sotatieteellistä tutkimusta itsenäisyyden alkukymmenillä, kuten Pauli Öljymäen diplomityö Sotakorkeakouluun vuodelta 1938. Historiantutkijoiden ja perinteenkerääjien kiinnostus linnoitustöihin virisi hiljalleen 1960-luvulta lähtien. Urjalassa vallitöihin liittyvää muistitietoa on kerätty, ja edesmennyt paikallishistorioitsija Valo Saikku on kirjoittanut aiheesta.

Varsinaisista tieteellisistä tutkimuksista ensimmäinen nimenomaan Urjalaan kohdistuva tutkimus on Vadim Adelin vuonna 2003 julkaistu perusteellinen kartoitus Urjalankylän linnoitteista. Myös John Lagerstedtin pro gradu -työ vuodelta 2006 käsittelee monien muiden paikkakuntien ohella myös Urjalan linnoitteita.

Maanomistajat saivat korvauksia

Suomen valtion asettamat patterivahinkolautakunnat maksoivat itsenäisyyden alkuvaiheessa korvauksia linnoitustöiden aiheuttamista taloudellisista vahingoista. Valo Saikku kirjoitti vuoden 2000 Urjalan joulu -lehdessä lautakunnan toiminnasta Urjalassa. Lääniin perustettu kolmihenkinen lautakunta kartoitti urjalalaisten maanomistajien kärsimät vahingot useissa kokouksissa lokakuussa 1918.

Korvauksia haettiin monenlaisista asioista. Esimerkkinä Honkolan kartanon vaatimuksia suoraan kokouspöytäkirjasta: ”Honkolan kartanon puolesta vaaditaan korvausta vahingosta, joka on tapahtunut kartanon pelloilla, niityillä ja metsässä ja luvataan antaa luettelo venäläisten ottamista puista, vaaditaan vallihautain täyttämistä pelloissa ja hakamailla, sekä metsänviljelystä tilalle, samoin laidunvahingoista ja hävitetyistä aidoista ja kivien poistamisesta pelloilta sekä soran otosta Hunningon torpan maalla ja kartanon läheisyydessä.” Lisäksi kartanon edustaja mainitsi alustalaisten kärsimistä vahingoista, joista nämä voisivat itse puolestaan hakea korvausta.

Kartano haki myös kalastusvahinkojen korvausta, mitä ne sitten lienevät olleetkin. ”Kivien poistamisen pellolta” ei luulisi olevan korvauksen haun peruste, mutta ilmeisesti asia on kirjattu väärin ja kyse lienee pellolle tuotujen kivien poisvientikuluista. Korvauksia myös saatiin. Niitä maksettiin Urjalassa yli 200 000 markkaa. Yksityisten maanomistajien lisäksi korvausta haki kunta, joka oli joutunut kustantamaan venäläisten majoituksen. Suurin yksittäinen korvauksen saaja oli Nuutajärven kartano, jonka mailta oli otettu runsaasti puutavaraa.

Mitä linnoitteista on jäljellä?

Linnoitusrakenteet eivät ole Urjalassakaan enää likikään samassa asussa kuin tekijöidensä jäljiltä. Tuliasemien ja suojatilojen hirsikatteet kerättiin nopeasti pois ja betonikatteet räjäytettiin tukiteräksen talteen ottamiseksi. Näin niistä on jäljellä vain kallioon tai maahan kaivetut pohjat ja alaseinät. Purettuja katerakennelmia peittänyt maa-aines on jäänyt ylimääräisiksi kasoiksi kaivantojen viereen.

Maahan tehdyt kaivannot ovat sadan vuoden aikana luonnonvoimien vaikutuksesta madaltuneet. Kallioon louhitut asemat ovat säilyttäneet pääosin muotonsa, vaikka niihinkin on kertynyt kariketta ja kasvillisuutta. Isoja puitakin on ehtinyt sekä kasvaa että kaatua kaivantoihin kaatua.

Kaivantoa on myös täytetty tahallaan, ja pihoille ja pelloille tehdyt kaivannot on hävitetty kokonaan. Linnoitteiden etumaastossa olleet piikkilangat on niin ikään poistettu heti 1910-luvun lopulla. Linnoitusrakenteiden ja niiden kohteen, tien tai rautatien, välissä saattaa olla sankka metsä. Sitä ei tekovaiheessa välttämättä edes kokonaan kaadettu, jollei sitten puutavaran saamiseksi. Kaato olisi tehty vasta siinä vaiheessa, kun linnoitetta todella olisi tarvittu.

Pentinkulman vallityöt

Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogian toisessa osassa Pentinkulmalla tehdään linnoitustöitä. Kesällä 1915 saapuvat sapööriupseerit karttoineen ja alkavat mitttailla Ketunmäkeen linnoitteiden paikkoja. Kyläläisiä kiinnostavat tuossa vaiheessa enemmän venäläisten autot. Mutta pian kuullaan että tulossa on isoja töitä ”kun ryssät rupee teettään tonne mäkiin sotamonttuja”. Sotilaita majoitetaan palokunnantalolle, sen pihalle rakennetusta keittiöstä saavat pikkulapset ruuanloppuja, kun hyvin sattuu. Ja ehtoolla on hametta liikkeellä palokunnantalon vaiheilla.

Linnoitustyöt tuovat kylälle hyväpalkkaista työtä ja muualta tulleen työväen myötä elämä vilkastuu, vanhemman väen mielestä arveluttavallakin tavalla. Vaikka linnoitustöitä kuvaava jakso on lyhyt, ehtivät monet romaanin keskeiset henkilöt vilahtaa siinä, kukin luonteensa mukaisesti toimien. Kivivuoren Otto perustaa ison urakkaporukan, saa sille hyvin töitä ja samalla osakseen epäilyjä epämääräisistä juonista töitä johtavan upseerin kanssa. Laiskansorttinen Kankaanpään Elias laitetaan tahdittamaan juntta- ja poramiesten työtä rivoilla lauluilla, missä hän onkin mies paikallaan. Muuta ei varsinaisesta työnteosta sitten kerrotakaan.

Koskelan Akseli ja räätäli Halme suhtautuvat venäläisiin karsaasti luokkatietoisuuttaan, koska ”Niitten pistimillä meidän herrat hallittee”. Pappilassa suhtautuminen on yhtä karsasta, mutta tietysti eri syistä. Kiviojan Lauri huumaantuu upseerien autoista, Leppäsen Aune saa soltuista uusia sulhasia. Laurilan Uuno joutuu korttiringissä kohtalokkaaseen riitaan, puukottaa toispaikkakuntalaisen vallimiehen hengiltä ja päätyy vankilaan.

Miestappoa lukuunottamatta Linnan kuvaus on hyvin samankaltainen kuin paikallisten muistelijoiden. Tämä on luonnollista, sillä sen tapaisista tarinoistahan hän on virikkeensä ammentanut. Tietolähteekseen Linna nimeää Pentti Virtarannan haastatteluaineistossa ainakin Aada Kallion ja tämän veljen. Mutta ei Linna tässäkään kohtaa Urjalan historiaa kirjoittanut. Virikkeet ovat virikkeitä: ”…asia niinkun hahmona jää mieleen ja minä sitten itse täyrennän sen mukaan kun soveliaaksi katson”, kuten Linna itse luonnehtii prosessia.

Unohduksesta matkailukohteiksi

Linnoituslaitteiden unohdus on ollut pitkä ja syvä. Harvat tuntevat enää niiden alkuperän.  Omalla nykyisellä asuinseudullani Kuopion eteläpuolella on saman linnoitusketjun asemia Vuorelan ja Toivalan kylissä.

Siilinjärvellä on hyvin yleinen väärinkäsitys ajatella linnoitteiden olevan peräisin Suomen sodan ajalta 1800-luvun alusta. Tämä on sangen ymmärrettävää, sillä Toivalassa on tuolloin tosiaan sodittu, ja näiden Sandelsin johtamien sotatoimien muistoa vaalitaan paikkakunnalla muistomerkein ja paikannimin. Urjalassa olen törmännyt mm. käsitykseen, että venäläisvarustukset olisivat viime sodan aikaisilla sotavangeilla teetettyjä.

Venäläisten sotavarustuksia ei varmaankaan koettu järin muistelemisen arvoisiksi vasta itsenäistyneessä Suomessa, eivätkä myöhemmät sodat niiden kiinnostavuutta lisänneet. Sittemmin niihin on virinnyt voimakastakin kiinnostusta, joskin melko suppeissa harrastaja- ja tutkijapiireissä. Nykyään linnoituslaitteiden jäänteet ovat suojelukohteita. Turistinähtävyyksiäkin on niistä joillakin paikkakunnilla koetettu kehittää.

Ilkka Markkula

Eduskunta kokoontui jännittyneessä ilmapiirissä 2. marraskuuta 1917

Posted on by hannaahlavuo

Eduskunta piti ensimmäisen täysistuntonsa 2. marraskuuta jännittyneissä tunnelmissa. Sosiaalidemokraatit olivat julkaisseet edellisenä päivänä ”Me vaadimme” -julistuksen. Puolue ei myöskään osallistunut puhemiesten valintaan.

Sosiaalidemokraattisen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Kullervo Manner esitti täysistunnon aluksi julistuksen, jonka mukaan valtakirjojen tarkastus tapahtui väärin, koska se perustui väliaikaisen hallituksen antamaan määräykseen. Osa porvarillisista edustajista oli ilmoittanut valtakirjansa jättäessään, etteivät he näin toimiessaan tunnustaneet väliaikaisen hallituksen valtaa Suomea koskevissa asioissa.

Sosiaalidemokraatit eivät osallistuneet puhemiehen vaaliin. Puhemieheksi valittiin nuorsuomalaisten Johannes Lundson, joka sai 69 ääntä. Suomalaisen puolueen Juhani Arajärvelle annettiin 29 ja nuorsuomalaisten K. J. Ståhlbergille 6 ääntä Yhden äänen saivat Suomalaisen puolueen Lauri Ingman ja nuorsuomalainen Gustaf Arokallio.

Lundson oli ensimmäisen kauden kansanedustaja Viipurista. Lundsonin suurin ansio hänen itsenäisyysmielisyytensä. Hänellä ei ollut kokemusta valtakunnanpolitiikasta. Lundson kuului nuorsuomalaisten vahvan miehen P. E. Svinhufvudin ystäväpiiriin.

Varapuhemiehiksi tulivat valituksi Lauri Ingman ja Santeri Alkio. Ingman sai äänestettäessä ensimmäisestä varapuhemiehestä 69 ääntä ja Maalaisliiton Santeri Alkio 37 ääntä. Lisäksi Juhani Arajärvelle annettiin yksi ääni. Toisen varapuhemiehen vaalissa Alkio sai 101 ääntä. Hajaääniä saivat maalaisliitolaiset E. Y. Pehkonen (2)ja J. P. Kokko (1) sekä K. J. Ståhlberg (1) ja Lauri Ingman (1).

Ingman herätti huomiota antamallaan varapuhemiehen vakuutuksella, jossa ”hän ilmoitti tahtovansa voimieni mukaan puolustaa sekä laillisen hallitsevan valtiovallan että eduskunnan ja Suomen kansan oikeutta perustuslakien mukaan”. Lundson ja Alkio eivät viitanneet vakuutuksessaan Venäjän väliaikaiseen hallitukseen. Sosiaalidemokraattien Matti Airola vaati Ingmania antamaan uuden vakuutuksen, mutta puhemies Lundson ei katsonut tätä tarpeelliseksi.

Jo keväällä Ingman oli antanut ensimmäisenä varapuhemiehenä samanlaisen vakuutuksen kuin marraskuussa. Tuolloin asia ei herättänyt juurikaan huomiota. Sosiaalidemokraatteja edustaneet puhemies Kullervo Manner ja toinen varapuhemies Väinö Jokinen olivat tuolloin antaneet vakuutuksen, jossa he Lundsonin ja Alkion tapaan ilmoittivat olevansa valmiita puolustamaan ”eduskunnan ja Suomen kansan oikeutta perustuslakien mukaan”.

Me vaadimme -julistus kiristi ilmapiiriä

Valtiopäivien alkutunnelmiin vaikutti voimakkaasti sosiaalidemokraattien antama ”Me vaadimme” -julistus, jossa puolue syytti tilanteesta politiikassa täysin joustamattomia porvaripuolueita. Julistuksen mukaan ne olivat saavuttaneet eduskuntaenemmistön vääryydellä. Lisäksi sosiaalidemokraatit korostivat, että porvaripuolueiden olivat enemmistöasemassaan yksin vastuussa politiikan suunnasta.

Porvaripuolueet tulkitsivat julistuksen hyökkäykseksi. Uusi Suometar arvioi 3.11.1917 tekstiä täysin perusteettomaksi ja sosialistien taktiseksi vedoksi.

”Sosialistien viimeinen julistus on heidän vanhan taktiikkansa verestämistä. Se tarkoittaa yhteiskunnan kuohuttamista, sen eri ainesten nostattamista toisiansa vastaan. Jäihän siinä johtajille sittenkin aina joku temmellystanner. Isänmaan menestymisen nimessä on kuitenkin toivottava, että ne oireet, joita viime aikoina on ollut huomattavissa vakavampien työläisainesten kyllästymisestä alituiseen kiihotustyöhön, tulevat lisääntymään. Sellaiset kuin julistukset sosialistien viimeinen eivät niitä ainakaan pystyne ehkäisemään.”

Ilmapiiriin vaikuttivat tiedot väliaikaisen hallituksen heikentyneestä asemasta. Huhut tulossa olevasta bolševikkien vallankaappausyrityksestä vahvistuivat päivä päivältä. Senaatti jatkoi samaan aikaan neuvotteluja Suomen asemasta suhteessa Venäjään.

Uskonpuhdistuksen riemujuhla jäi poliittisen kuohunnan varjoon

Posted on by hannaahlavuo

Lokakuun lopussa vietetty uskonpuhdistuksen 400-vuotisjuhla oli kirkollinen suurtapahtuma. Epävakaiden olojen vuoksi juhlatunnelma oli kuitenkin varsin vaisu.

Uskonpuhdistuksen 400-vuotisjuhlien suunnittelu sai vauhtia maaliskuun vallankumouksesta, joka näytti antavan mahdollisuuden viettää juhlaa näyttävämmin kuin keisarivallan aikana. Kesän ja syksyn mittaan tapahtunut ilmapiirin kiristyminen vaikutti kuitenkin juhlailmapiiriin.

Uskonpuhdistuksen kunniaksi järjestettiin kautta maan juhlajumalanpalveluksia 31.10.1917. Juhlapäivä osui keskiviikoksi. Monet kaupat, pankit ja virastot olivat kiinni joko koko päivän tai puoli päivää, jotta niiden työntekijät pääsivät osallistumaan juhliin. Juhlan kunniaksi ilmestyi Suomen Kirkon Sisälähetysseuran kustantamana teos Uskonpuhdistus ja Suomi 1517–1917.

Kirkon asema oli edelleen vahva 1900-luvun alussa. Osa sivistyneistöstä kyseenalaisti kristinuskon ja valtionkirkon 1800-luvun lopulta lähtien. He olivat valmiit erottamaan kirkon valtiosta Ranskan esimerkin mukaisesti. Liberaalien porvarien maailmankuvaan vaikutti luonnontieteen kehitys ja erityisesti Charles Darwinin kehittelemä evoluutioteoria. Työväenliikkeessä kirkon ja valtion ero kuului SDP:n puoluekokouksessaan 1903 hyväksymään ohjelmaan.

Kirkkoon kohdistui 1900-luvun alkuvuosina arvostelua vanhakantaisuudesta. Kritiikistä huolimatta suomalaisista yli 98 prosenttia kuului evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Uskonnonvapauslain valmistelu oli käynnissä 1917, mutta sen vahvistaminen jäi maaliskuun vallankumouksen ja lopulta vuoden 1917 tapahtumavyöryn jalkoihin. Kirkolliskokous oli hyväksynyt uskonnonvapauden periaatteen vuonna 1908. Eduskunta kumosi säädökset jumalanpilkasta toukokuussa 1917, mutta päätös jäi vahvistamatta.

Siteet kirkkoon olivat löystymässä 1900-luvun alussa. Tähän vaikuttivat vilkastunut muuttoliike maalta kaupunkeihin. Kaupunkeihin lähteneet eivät olleet enää samalla tavoin papiston silmäpidon alla kuin maaseutuyhteisön jäsenet. Maaseudulla samaan suuntaan vaikutti nopea väestönkasvu.

Kirkkomellakat Helsingissä

Yksi oire ilmapiirin muutoksesta olivat Helsingissä touko-kesäkuussa koetut kirkkomellakat. Tolstoilaisuuteen perehtynyt kirjailija Arvid Järnefelt puhui 6. toukokuuta Nikolainkirkossa, 13. toukokuuta Johanneksenkirkossa ja 20. toukokuuta Kallion kirkossa.

Tilanne kärjistyi Johanneksenkirkossa, kun Järnefeltin esiintyminen yritettiin estää. Vielä kireämpi ilmapiiri vallitsi Kallion kirkossa, jossa Järnefeltin kannattajat kantoivat kanttori Ilmari Krohnin pois, kun tämä yritti estää Järnefeltin puheen soittamalla virsiä.

Yksi Järnefeltin pääviesteistä oli kirkkojen saaminen laajempaan käyttöön yleisiksi kokoontumispaikoiksi. Hän puhui myös rauhan ja sovun puolesta. Porvarillinen lehdistö nimitti Järnefeltin kannattajia huligaaneiksi, jotka olivat häpäisseet kirkon. Järnefeltin vihjailtiin myös menettäneen henkisen tasapainonsa. Tukea Järnefelt sai Eino Leinolta ja Jean Sibeliukselta. Työväenlehdet suhtautuivat Järnefeltin saarnoihin pääosin myönteisesti. Järnefeltin puheet ilmestyivät kirjoituskokoelmana syksyllä 1917.

Levottomuudet jatkuivat kesäkuussa 1917, kun kristitty anarkisti Jean Boldt alkoi pitää kokouksiaan Senaatintorilla ja Nikolainkirkon portailla. Joukko Boldtin kannattajia jäi 17. kesäkuuta jumalanpalveluksen jälkeen Nikolainkirkkoon. Boldt nousi saarnastuoliin ja alkoi puhua. Kirkko täyttyi illan kuluessa, anarkistit pitivät puheita ja lauloivat työväenlauluja.

Kirkkoon jäi yöksi 200–300 henkeä, joita miliisi yritti poistaa kirkosta, mutta kirkossa olleet sotilaat estivät tämän. Miliisi pidätti aamuyöllä Boldtin sekä tyhjensi Nikolainkirkon 18 tuntia kestäneen valtauksen jälkeen.

Järnefelt sai toiminnastaan vankeusrangaistuksen ja vapautui 1919 valtionhoitaja C. G. Mannerheimin armahduksella. Boldt joutui mielisairaalaan, josta hän pääsi pois hiukan ennen kuolemaansa 1920.

Kirkko ja esivalta

Kirkko joutui tasapainoilemaan suhteessa Venäjään, jonka hallitsija oli myös kirkon ylin vallankäyttäjä. Senaatin kirkollisasiain esittelijä Yrjö Loimaranta ylisti senaatin satavuotisjuhlajumalanpalveluksessa 1916 pitämässään saarnassa Aleksanteri I:stä. Loimaranta otti esille hallitsijan keskeisen aseman senaatin perustajana.

”Meillä on Suomenkin kansan aikakirjoissa monia todistuksia siitä, että Aleksanteri I vakaasti käänsi katseensa ja pyysi kääntää kansamme katseen Kaikkivaltiaan Jumalan puoleen. Selvimmin tämä hänen uskonnollinen pyrkimyksensä käy ilmi niistä rukouspäiväjulistuksista, joita hän kansallamme antoi ja usein yksin omalla nimellään vahvisti. Sellaisen julistuksen hän antoi myöskin 31. p:nä joulukuuta 1816. Tässä julistuksessaan hän viittaa m. m. siihen, että Suomen kansa tämän vuoden kuluessa on, Jumalan sallimasta saanut, kuten hän itse lausuu, ’hyödyllisiä laitoksia omaksi ja lastensa hyväksi’.”

Kirkko otti varovasti kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Sen piirissä oli 1917 kehittymässä nuorkirkollista toimintaa, jonka merkitys oli vielä pieni. Merkittävin oli Sigfrid Sireniuksen kristillis-sosiaalisen setlementtitoiminnan aloittamista pohjustanut työ.

Papit ja eduskuntavaalit 1917

Vuoden 1917 eduskuntavaalien alla papit kampanjoivat aiempia vaaleja huomattavasti näkyvämmin porvaripuolueiden voiton varmistamiseksi, vaikka arkkipiispa Gustaf Johansson kehotti heitä pidättymään politikoinnista. Johanssonin mielestä kirkon oli pysyttäydyttävä vain hengellisen toiminnan parissa. Eduskuntaan valittiin lokakuussa 1917 yhteensä yhdeksän pappia. Määrä oli suunnilleen sama kuin aikaisemmissakin vaaleissa.

Valituista kolme kuului Suomalaisen puolueen, kolme RKP:n, kaksi maalaisliiton ja yksi nuorsuomalaisten ryhmään. SDP:llä ei ollut yhtään pappisedustajaa. Tilanne oli ollut sama vuodesta 1907 lähtien: vasemmistolaisia pappeja oli erittäin vähän. Myös ei-sosialistisen Kristillisen Työväenliiton merkitys jäi vähäiseksi.

Kirkon aktiivijäsenistä osa vastusti näkyvästi venäläistämispyrkimyksiä. Herännäisyyden johtomiehiin lukeutunut rehtori Mauno Rosendahl kuului aktivisteihin 1900-luvun alussa. Oululainen Rosendahl joutui karkotetuksi Ruotsiin.

Riemujuhlan vietto

Riemujuhlan alla professori ja kansanedustaja Lauri Ingman toivoi juhlan tarjoavan vastapainon ajan hengelle, jossa oli korostunut kaikkien vanhojen arvojen polkeminen. Ingman esitti, että osa ainakin osa päivästä oli vapaata, jotta työntekijät voisivat osallistua jumalanpalveluksiin ja juhlatilaisuuksiin. Tämä toteutui laajasti kaupassa ja palvelualoilla.

Juhlaa vietettiin eri puolilla Suomea. Porvarilliset sanomalehdet julkaisivat uskonpuhdistuksesta ja Martti Lutherista artikkeleita, jotka olivat usein kuvitettuja.

Riemujuhlien järjestäjät joutuivat ottamaan huomioon uskonpuhdistukseen ja Martti Lutheriin liittyvän Saksa-yhteyden, jota ei voinut painottaa liikaa. Suomi oli edelleen osaa Venäjää ja väliaikainen hallitus jatkoi sotaa Saksan kanssa.

Helsingissä sekä suomen- että ruotsinkieliset seurakunnat järjestivät juhlajumalanpalveluksia. Juhlavuoden pääjuhlan järjesti yliopisto. Uusi Suometar kertoi tilaisuudesta 1.11.1917:

”Klo puoli 3:ksi ip., jolloin juhla alkoi, oli yliopiston avara juhlasali kerääntynyt ääriään myöten täyteen. Juhlavieraiden joukossa huomattiin m. m. kaikki senaatin nykyiset jäsenet, yliopiston v. t. kansleri, Kuopion hiippakunnan piispa, useimmat keskusvirastojen päälliköt, kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, seurakuntain kirkkoherrat ja kappalaiset, oppikoulujen johtajia y.m. Sitäpaitsi olivat läsnä yliopiston opettajia, virkamiehiä, joukko eri osakuntain ylioppilaita sekä muita kansalaisia sikäli kuin kukin oli onnistunut saamaan sirosti painetun pääsykortin. Eri osakuntien leveillä nauhoilla merkityt airueet ohjasivat vieraita.

Ohjelman alotti parvekkeelle asettunut Kaupunginorkesteri soittamalla prof. Robert Kajanuksen johdolla Mendelssohn-Bartoldyn Uskonpuhdistus-sinfonian finaalin. Juhlaesitelmän piti prof. Jaakko Gummerus, kosketellen siinä m. m. Martti Lutherin merkitystä uskonpuhdistajana.”

Rehtori Waldemar Ruin puhui ruotsiksi. Hän käsitteli renessanssin ja erityisesti uskonpuhdistuksen merkitystä uudenaikaisen yksilönvapauden kehityksen näkökulmasta. Tilaisuus päättyi Maikki Järnefeltin esittämään lauluun Klocka, ring fred ja kuoron orkesterin säestämänä laulamaan J. S. Bachin ”Reformatsiooni-kantaattiin”

Helsingin oppikoululaiset kokoontuivat yhteiseen juhlaan Johanneksenkirkkoon. Kansakoululaisille oli järjestetty yhteensä kuusi juhlaa Nikolainkirkossa, Johanneksenkirkossa ja Kallion kirkossa.

Vasemmalta kirpeitä kommentteja

Työväenlehdet eivät juuri käsitelleet uskonpuhdistuksen juhlimista. Niissä ilmestyi jonkin verran juhlailmoituksia. Työmies julkaisi 1.11.1917 Julius Ailion uskonpuhdistusta kriittisesti käsitelleen artikkelin. Ailio tulkitsi Lutherin alun perin vallankumouksellisen ohjelman muuttuneen vanhoilliseksi ja varovaiseksi. Hänen mukaansa luterilainen kirkkokin oli kehittynyt yhdeksi luokkavallan välineistä.

”Toivomme kirkolle yhä läheisempää yhteyttä liittolaisensa, nykyisen luokkavaltion kanssa, sillä silloinhan ne kerran sortuvat yhdessä. Me toivomme, että kirkko hellävaroen säilyttää kaikki rakkaat dogminsa ja edelleenkin pakollisesti pidättää seurakuntalaisia kiinnitettyä itseensä, sillä sen lukuisammin joukoin ne erkaantuvat siitä.”

Sosiaalidemokraattinen Nuorisoliitto julkaisi kannanoton, jossa se kehotti järjestämään kirkonvastaisia agitatsionikokouksia meneillään olleella agitaatioviikolla. ”400-vuotishumpuuki” oli liiton mukaan kehotuksena työhön valtionkirkkoa vastaan ja sen kukistamiseksi.

Kirjallisuutta:

Ilkka Huhta (toim.). 2009. Sisällissota ja kirkko. Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura.