Kuukausi: syyskuu 2015

Naisten ja miesten äänioikeus toteutui Suomessa täysimittaisesti ensimmäisenä maailmassa

Posted on by jenniheinonen

Suomi oli ensimmäinen yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden kansalaisilleen myöntänyt maa koko maailmassa. Suuriruhtinaskunnan kansanedustuslaitoksena alkoi toimia 1907 eduskunta, joka oli syntyajankohtanaan poikkeuksellisen kansainvaltainen toimielin.

Sekä naiset että miehet saivat eduskuntauudistuksessa täydet poliittiset oikeudet, mikä herätti laajaa kansainvälistä huomiota. Yhteiskunnan sivistys- ja talouseliitistä koostuneet säätyvaltiopäivät korvasi eduskunta, jonka valitsemiseen saivat osallistua 24 vuotta täyttäneet suomalaiset, jotka saivat myös oikeuden asettua ehdokkaaksi.

Yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden sisällytti ensimmäisenä ohjelmaansa perustamisvuotenaan 1899 Suomen Työväenpuolue. Vuonna 1903 Suomen Sosialidemokraattiseksi Puolueeksi muuttunut puolue sisällytti ohjelmaansa myös yksikamarisen eduskunnan perustamisen. Suomalainen puolue asettui 1904 yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden kannalle. Työväenliike järjesti vuoden 1905 aikana laajoja mielenosoituksia äänioikeusuudistuksen vauhdittamiseksi. Myös naisjärjestöt ryhtyivät ajamaan 1900-luvun alussa yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta.

Äänioikeutettujen määrä kymmenkertaistui

Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus toteutui vuoden 1905 suurlakon seurauksena, kun keisari Nikolai II joutui tekemään myönnytyksiä koko imperiumissa. Myös Venäjälle luotiin kaksikamarinen kansanedustuslaitos, duuma. Suomessa säätyvaltiopäivät hyväksyivät 1. kesäkuuta 1906 uuden vaalilain ja valtiopäiväjärjestyksen, jotka Nikolai II vahvisti 20. heinäkuuta.  Uudistuksen päälinjat määritelleen komitean työhön osallistui edustajia kaikista puolueista. Naisten äänioikeutta ei asetettu kyseenalaiseksi. Ruotsalaisen puolueen edustajat vastustivat sen sijaan naisten vaalikelpoisuutta. Komitean enemmistön äänin naiset saivat oikeuden asettua myös ehdokkaaksi.

Äänioikeutettujen määrä kasvoi kymmenkertaiseksi verrattuna säätyvaltiopäivien vaaleihin verrattuna. Jopa 140 000 suomalaista jäi kuitenkin ilman äänioikeutta. Äänestämään eivät päässeet muun muassa vaivaishoidon avustuksilla elävät, veronsa maksamatta jättäneet, tuomion vuoksi kansalaisluottamuksen menettäneet ja irtolaiset. Suurimman äänioikeudettomien ryhmän muodostivat vaivaishoidon varassa olleet.

Maaliskuussa 1907 järjestetyissä ensimmäisissä eduskuntavaaleissa äänioikeuttaan käytti 899 347 äänestäjää, 70,7 prosenttia äänioikeutetuista. SDP sai 80, Suomalainen puolue 59, Nuorsuomalainen puolue 26, Ruotsalainen kansanpuolue 24 ja Maalaisliitto[i]

Maailman ensimmäiset naiskansanedustajat

Ensimmäiseen eduskuntaan pääsi 19 naista, mikä oli naisasialiikkeen aktiiveille pettymys. Osaltaan määrään vaikutti listavaali. Ehdokkaista valtaosa oli miehiä, jotka olivat olleet naisia innokkaampia tarjoutumaan ehdokkaiksi. Naisia oli ehdolla 62 ja miehiä 693. Kampanjoinnissa näkyvässä roolissa olivat puolueiden kiertävät puhujat, joista suurin osa oli miehiä. Lisäksi miesten äänestysaktiivisuus oli korkeampi kuin naisten.

Naisten osuus kansanedustajista säilyi Suomen itsenäistymiseen saakka suunnilleen samana. Naiskansanedustajia oli Venäjän vallan aikana 18–25. Heidän lukumääränsä laski 1920–1930-luvuilla ja oli alimmillaan lapualaisvaaleissa 1930, jolloin eduskuntaan pääsi 11 naista.[ii]

Naiskansanedustajia oli 9,5 prosenttia maaliskuussa 1907 valitun eduskunnan jäsenistä. SDP:n vuonna 1907 eduskuntavaaleissa valittuun ryhmään kuului yhdeksän naista: Iida Aalle-Teljo, Anni Huotari, Mimmi Kanervo, Maria Laine-Paaso, Sandra Lehtinen, Jenny Nuotio, Hilja Pärssinen, Maria Raunio ja Miina Sillapää. Eduskunnan suurimman puolueen edustajista oli naisia 11 prosenttia.

Eduskunnan toiseksi suurimman ryhmän, Suomalaisen puolueen, kansanedustajista oli naisia kuusi (10 % ryhmän jäsenistä). Suomettarelaisten ryhmän kuuluivat Eveliina Ala-Kulju, Hedvig Gebhard, Alexandra Gripenberg, Liisi Kivioja, Hilda Käkikoski ja Iida Vemmelpuu. Nuorsuomalaisen puolueen ryhmään kuuluivat kaksi naista (8 %) – Lucina Hagman ja Aili Nissinen. RKP:n ainoa naiskansanedustaja (4 %) ensimmäisessä eduskunnassa oli Dagmar Neovius ja maalaisliiton Hilma Räsänen (11 %). Kristillisen työväen molemmat edustajat olivat miehiä.

Nimekkäimpiä eduskuntaan valituista naisista olivat naisliikkeessä toimineet vanhasuomalaiset Hedvig Gebhard ja Aleksandra Gripenberg sekä nuorsuomalainen Lucina Hagman. Sen sijaan nuorsuomalainen Tekla Hultin jäi valitsematta. Pitkän linjan poliitikkona ensimmäisen eduskunnan naisista näkyvimmäksi nousi sosiaalidemokraatti Miina Sillanpää, josta tuli myös Suomen ensimmäinen ministerin tehtävää vuosina 1926–1927 hoitanut nainen.

Naisasialiikkeen eri järjestöt olivat kampanjoineet yhdessä naisten äänioikeuden puolesta. Eduskunnassa naiset toimivat ensisijaisesti ryhmiensä jäseninä. Porvaripuolueiden naisedustajat tekivät keskenään yhteistyötä ja sosiaalidemokraatit toimivat omassa ryhmässään.

[i] Eduskuntavaalit 1907, http://tulospalvelu.vaalit.fi/EKV1907/eduskuntavaalit1907/vaalit1907.pdf

[ii] Eduskuntavaaleissa valittujen nais- ja mieskansanedustajien lukumäärä 1907–2003, http://www.helsinki.fi/sukupuolentutkimus/aanioikeus/pdf/kansanedustajien_lukumaara.pdf. Eduskuntavaalit 1907, http://tulospalvelu.vaalit.fi/EKV1907/eduskuntavaalit1907/vaalit1907.pdf

Linkkejä:

Naisjärjestöjen keskusliiton satavuotisnäyttelyyn koottu julkaisu 100 vuotta naisten elämää ja tekoja käsittelee naisten asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa naisvaikuttajien ja tavallisten suomalaisten naisten näkökulmasta

Oikeusministeriön tuottama ”Punaisen wiiwan perässä” -sivusto kertoo vuoden 1907 eduskuntavaalien valmistelusta ja toteuttamisesta

Helsingin Sanomien sivusto ”Taistelevat siskot” ensimmäisistä naiskansanedustajista

Miina Sillanpään ja 19 muun SDP:n kansanedustajan tekemä lakialoite vuoden 1865 palkkaussäännön kumoamiseksi 

Sosiaalidemokraattien anomusehdotus Naisen naima-iän korottamisesta

Naisten täydet poliittiset oikeudet 100 vuotta -sivusto käsittelee laajasti naisten asemaa yhteiskunnassa ja päätöksenteossa

Audiolinkkejä:

Miina Sillanpää muistelee pakinassaan Suomen ensimmäisen eduskunnan naiskansanedustajien ja laajemminkin eduskuntatyötä vuonna 1946

Kirjallisuutta:

Maria Lähteenmäki. Vuosisadan naisliike – naiset ja sosialidemokratia 1900-luvun Suomessa. Helsinki 2000.

Pirjo Markkola & Alexandra Ramsay, Yksi kamari – kaksi sukupuolta. Suomen eduskunnan ensimmäiset naiset. (Toim.). Helsinki: Eduskunnan kirjasto, Helsinki 1997.

1871

Posted on by jenniheinonen

1.1.

Linjaltaan liberaalina tunnettu Helsingfors Dagblad alkaa ilmestyä ensimmäisenä lehtenä Pohjoismaissa seitsemän kertaa viikossa.

18.1.

Preussin kuningaskunta muuttuu Saksan keisarikunnaksi, jota hallitsee keisari Wilhelm I. Ranskan sodassa kukistanut Saksa on uusi mahtitekijä Euroopassa ja maailmassa.

Vapaaehtoisten muodostamasta jääkäriliikkeestä kasvoi itsenäisen Suomen armeijan päällystön runko

Posted on by jenniheinonen

Jääkäriliikkeeksi kutsutaan suomalaisten vapaaehtoisten Saksassa saamaa sotilaskoulutusta ennen itsenäistymistä vuosina 1915‒1917. Saksa koulutti vajaat 2 000 miestä, jotka saivat myös rintamakokemusta itärintamalla. Suomeen palanneen Kuninkaallisen Preussin Jääkäripataljoona 27:n miehistä muodostui hallituksen joukkojen runko vapaussodassa ja puolustusvoimien runko.

Ensimmäisen maailmansodan syttyminen kesällä 1914 johti Suomen julistamiseen sotatilaan. Koska Suomen oma armeija oli lakkautettu jo 1905 ja korvattu rahallisella suorituksella, eivät suomalaiset joutuneet sotatoimiin. Maailmansodan alkuvaiheessa elo-syyskuussa Venäjän armeijaan liittyi vapaaehtoisena vajaat 700 suomalaista. Heistä noin 570 oli rivimiehiä ja noin 130 tähtäsi upseerin uralle. Noin 100 jättäytyi myöhemmin pois. Köyhimpien rivimiesten motiivina oli yksinkertaisesti työttömyys, osan seikkailunhalu. Sotakouluihin pyrkineillä oli enemmän koulutusta kuin rivimiehillä. On myös muistettava, että Venäjän armeijassa oli palvellut noin 500 suomalaista kenraalia ja amiraalia autonomian aikana.

Venäjän-vastainen mieliala jyrkkeni kuitenkin nopeasti syksyllä 1914, kun venäläistämistoimet kiristyivät. Venäjän kielen ja historian opetusta lisättiin oppikouluissa. Epävarmuutta toi myös venäläisen sotaväen lisääntynyt määrä Suomessa. Sotatilan vuoksi sensuuri kiristyi. Keisarikunnan pyrkimykset lujittaa otettaan rajamaastaan johtivat aktiivisen vastarinnan valmisteluun. Suomalaiset ryhtyivät etsimään syksyn 1914 aikana mahdollisuuksia saada sotilaskoulutusta ulkomailla. Jääkäriliike syntyi, kun Venäjän päävastustaja Saksa ilmoitti olevansa valmis ottamaan suomalaisia sotaoppiin.

Ylioppilaat jääkäriliikkeen aloitteentekijöinä marraskuussa 1914

Keisarillisen Aleksanterin yliopiston, Teknillisen Korkeakoulun ja Kauppakorkeakoulun opiskelijat pohtivat syksyllä 1914 mahdollisuuksia saada aseapua ja sotilaskoulutusta Pohjoismaista tai Saksasta. Mieliala jyrkkeni, kun Venäjä julkaisi kattavan venäläistämisohjelman, joka olisi toteutuessaan romuttanut Suomen erityisaseman Venäjän imperiumissa. Tilanteen vakavuutta lisäsi eduskunnan entisen puhemiehen ja näkyvimmän oikeustaistelijan, tuomari P. E. Svinhufvudin pidätys.

Ylioppilaita yhdisti jäsentymätön toive irrottaa Suomi Venäjästä sopivan tilaisuuden tullen. Eri ylioppilasosakuntia edustaneet ylioppilaat kokoontuivat pohtimaan aktiivisen vastarinnan keinoja Helsingissä pohjalaisten osakuntien talossa Ostrobotnian Kassahuoneessa 17. ja/tai 20. marraskuuta. Jälkimmäistä päivää pidetään jääkäriliikkeen perustamisajankohtana, vaikka täyttä varmuutta päivämäärästä ei ole. Pöytäkirjoja ei pidetty eikä nimilistoja kerätty.

Ostrobotnialla perustettu Ylioppilaskomitea päätti 27. marraskuuta lähettää tekniikan ylioppilas Bertel Pauligin ja lääketieteen ylioppilas Walter Hornin Tukholmaan neuvottelemaan saksalaisten kanssa sotilaskoulutuksen järjestämisestä. Molemmat puhuivat äidinkielenään saksaa. Suomalaiset laativat 5.12.1914 kirjelmän, jossa Saksaa pyydettiin ottamaan sotilaskoulutukseen 150 miestä. Antiikin tutkija, tohtori Herman Gummerus toimitti kirjeen kolme päivää myöhemmin Saksan sotilasasiamiehelle Tukholmassa.

Nuorten itsenäisyysmiesten rohkea henkilökohtainen ratkaisu sata vuotta sitten perustui selkeään tavoitteeseen: vain ero Venäjästä ja valtiollinen itsenäisyys voivat antaa suomalaisten elää omaa elämäänsä omien arvojensa pohjalta. Perusajatus oli valmistautua tukemaan tiedustelun ja sabotaasin keinoin Saksan maihinnousua Suomeen. Nuorten miesten päätös lähteä sotilaskoulutukseen sotatilan aikana vihollismaahan on maanpetos. Sen kynnyksen ylittäminen tiesi kotimaan jättämistä taakse. ”Edessä saattaa olla hirsipuu tai Siperia.” (P. H. Norrmén)

Saksa ilmoitti 15. tammikuuta 1915 kouluttavansa 200 vapaaehtoista Pfadfinder- eli partiojohtajakursseilla Lockstedtissa Holsteinissa, mistä tehtiin sopimus 26. tammikuuta. Koulutusta johtamaan määrättiin Saksan partioliikkeen perustajiin kuuluva majuri Maximilian Bayer. Ensimmäiset suomalaiset koulutettavat saapuivat Lockstedtiin 25. helmikuuta 1915. Alun perin neljän viikon mittaiseksi suunniteltua koulutusta jatkettiin useaan otteeseen.

Suomalaisia ei käsitelty sotilaina, vaan Saksan valtakunnan vieraina olevina siviilihenkilöinä, jotka käyttivät aluksi partiopukua. Vaikka he myöhemmin musketööreiksi nimitettyinä käyttivät sotilaspukua, ei heidän oikeudellinen asemansa muuttunut. Koulutus muistutti lähinnä myöhempää suomalaista reserviupseerikoulutusta.

Koulutukseen lähti aluksi ylioppilaita ja akateemisen loppututkinnon suorittaneita. Kokonaismääräksi muodostui 189 miestä, joista 145 oli suorittanut ylioppilastutkinnon ja näistä 34 akateemisen tutkinnon. 64 prosentin äidinkieli oli ruotsi. Akateemisen taustan omanneista kehittyi jääkärien ydinryhmä, joka Suomen itsenäistyttyä muodosti armeijan päällystön ylimmän kerroksen Venäjän armeijassa palvelleiden upseerien ohella.

Suuri värväys: pataljoonaksi laajentuneeseen joukko-osastoon tarvittiin lisää miehiä

Saksa teki 28. elokuuta 1915 päätöksen laajentaa koulutusjoukko vahvennetuksi jääkäripataljoonaksi, jonka tavoitevahvuus oli 2 000 miestä. Koulutettavat muuttuivat Saksan armeijan sotilaiksi. Koulutuksen laajentuminen edellytti nopeasti lisämiesten saamista pataljoonaan. Syntyi niin sanottu Suuri värväys.

Ensivaiheessa värväys kohdistui sodan alettua Saksaan jääneisiin suomalaisiin, joista riveihin astui toistasataa miestä. Pääosa koulutettavista oli kuitenkin saatava Suomesta, jossa värväystä johti Aktionskommittén eli Toimeenpaneva komitea. Sen toimintaa tuki Centralkommittén eli Keskuskomitea, joka koostui aktivismia kannattaneista vanhemman polven edustajista. Komiteat koostuivat kaikkien porvarillisten puolueiden edustajista. Sosialidemokraatteja ei osallistunut niiden toimintaan, mutta useat puolueen johtajat suhtautuivat myönteisesti jääkäriliikkeeseen ja tukivat sitä.

Koko maan kattavan ja keskitetysti johdetun värväysorganisaation luominen ei onnistunut, joten paikalliset värvääjät joutuivat toimimaan varsin itsenäisesti. Toiminta oli vaarallista sotatilan oloissa. Silti värväreitä kertyi runsaasti. Tehtävään ryhtyi yleensä paikallisesti tunnettuja ja arvostettuja henkilöitä. Värvääjinä toimi myös pääkaupungin ja maakuntien välillä liikkuvia opiskelijoita. Lockstedtista lähetettiin jääkäreitä Suomeen organisoimaan värväystoimintaa, millä oli suuri merkitys. Etappikohteita oli yli 50 ja toimintaan tarvittiin huoltohenkilökuntaa, vapaaehtoisia paikallisoppaita ja pitempiä matkoja liikkuvia palkattuja oppaita.

Värväys oli salaista, mutta vielä syksyllä 1915 pääsy Ruotsin kautta Saksaan sujui varsin helposti. Sitten venäläisviranomaiset pääsivät perillä jääkäriliikkeen toiminnasta ja pyrkivät estämään jääkärien lähdön. Tärkein etappitie johti Kemistä Haaparantaan. Osa vaelsi Tornionjoelle tai meni Tornion etapin kautta Ruotsiin. Tämän etapin paljastuttua tulevat jääkärit hiihtivät Pohjanmaan rannikolta Merenkurkun yli Uumajaan. Avoveden aikana Merenkurkku ylitettiin veneellä. Kevättalvella ja keväällä 1916 venäläiset santarmit vangitsivat viitisenkymmentä aktivistia. Vuoden lopulla viranomaisten ja aktivistien välillä tapahtui myös aseellisia yhteenottoja, joista tunnetuin oli Simon kahakka joulukuussa 1916.

Vaikeutunutta värväystoimintaa elvytettiin lähettämällä Suomeen jääkäreitä ja ottamalla käyttöön syrjäseutujen kautta kulkevat etappitiet, joista yhden keskus oli Hyrynsalmen Halla. Tämän erämaatalon isäntä, maanviljelijä Juho Heikkinen eli ”Hallan Ukko” oli jääkäreiden rohkeimpia auttajia. Hallan talo on sittemmin siirretty Helsingin Seurasaaren ulkomuseoon.

Kaikkiaan 1 890 vapaaehtoista suomalaista sai sotilaskoulutuksen 31.8.1915–11.6.1916.  Koulutettujen keski-ikä oli vuonna 1916 alle 24 vuotta. Vaikeissa ja vaarallisissa olosuhteissa tapahtunut usein hyvin nopeasti tapahtunut värväys ei mahdollistanut tarjokkaiden valintaa. Sadat vapaaehtoiset jouduttiin siirtämään Saksan siviilityöpaikkoihin. Karsinnan jälkeen pataljoonan kirjoihin merkityistä 1 890 miehestä 1 261 jääkäriä osallistui vapaussotaan.

Jääkäriksi lähti muun muassa kolme neljän veljeksen sarjaa – Heinrichsit, Pehkoset ja Sihvot. Heinrichsin veljeksistä Erik yleni kenraaliksi ja kolmesta muusta tuli everstejä. Sihvon veljeksistä Aarnesta ja Jussista tuli kenraaleita ja Ilmarista kapteeni. Muusikko ja säveltäjä Sam Sihvo tuli tunnetuksi laulunäytelmästä Jääkärin morsian ja jääkäriaikanaan säveltämästään marssista Muistoja Pohjolasta. Kalajokelaisten Eemeli, Jalmari, Matti ja Niilo Pehkosten sotilasura jäi vaatimattomammaksi.

Sotakokemusta itärintamalta

Elo-syyskuun vaihteessa 1915 suomalaisten vapaaehtoisten oikeudellinen asema muuttui. Heistä tuli Saksan armeijan sotilaita, joita ei vaadittu sotilasvalaa, mutta sitoumus palvella Saksaa kaikkialla ja kaikin voimin. Lockstedtin koulutusjoukko eli Ausbildungsgruppe Lockstedt muodostui aluksi kahdesta kiväärikomppaniasta, konekiväärikomppaniasta ja pioneerikomppaniasta. Sen yhteyteen perustettiin myöhemmin kaksi kiväärikomppaniaa ja kenttätykkijaos. Koulutus oli kovaa, monipuolista ja tehokasta.

Majuri Bayer sai vuoden 1915 lopulla Saksassa vierailleelta suomalaiselta ulkomaanvaltuuskunnalta sekä Saksan sotaministeriöltä luvan hankkia suomalaiselle joukolleen rintamakokemusta. Liikekannallepanon yhteydessä suomalainen vapaaehtoisjoukko sai nimen Königlich Preussisches Jägerbataillon Nr. 27 eli Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27. Toukokuun lopussa pataljoona siirtyi Lockstedtista itärintamalle. Siinä vaiheessa vahvuus oli 203 saksalaista ja 1 254 suomalaista.

Pataljoona marssi 11.–12. kesäkuuta 1916 etulinjaan Riianlahden rintamalle liittyen Saksan 8. armeijaan. Kesä-elokuussa 1916 suomalaiset olivat asemissa Riian edustalla Misse-joella (nyk. Misa), jossa he saivat vastuulleen noin neljän kilometrin levyisen soisen alueen. Sota oli lähinnä vartiopalvelusta ja asemien linnoittamista.

Heinäkuussa pataljoonan kenttähaupitsijaos osallistui torjuntataisteluun 18. heinäkuuta–4. elokuuta Ekkau-Kekkaun (Jecava-Kekava) kaistalla ja pioneerikomppania 25. heinäkuuta saksalaiselle pataljoonalle alistettuna Schmardenin (Smārde) kaistalla tehtyyn hyökkäykseen. Suomen pioneeriaselaji kunnioittaa tätä päivää ja taistelua perinteidensä lähtökohtana ja pystyttää paikalle 100-vuotismuistokiven 2016.

Elokuun lopulla 1916 pataljoona siirrettiin Riianlahden rantakaistalle Dumben (Klapkalnciems) alueelle. Täällä maasto oli kuivaa, mutta vihollisen toiminta aktiivisempaa, mikä aiheutti tappioita. Dumben lähellä olevaan Klapkalnciemsin saksalaiseen sotilashautaan on haudattu viisi alueen taisteluissa kaatunutta suomalaista jääkäriä. Asemataistelut Riianlahden ranta-asemissa jatkuivat elokuusta joulukuuhun 1916, jolloin pataljoona siirrettiin Libauhun (nyk. Liepāja) rantavartiotehtäviin. Siellä toiminta jatkui 4. tammikuuta 1917 saakka.

Aa-joen talvitaistelut käytiin 5. tammikuuta – 3. helmikuuta välisenä aikana ja niitä seurasi olo reservissä Tukumsissa 24. maaliskuuta saakka. Libaussa pataljoona oli rantavartiossa ja täydennyskoulutuksessa 24. maaliskuuta 1917–13. helmikuuta 1918. Tämän jakson kuluessa ehtivät tapahtua niin Venäjän maaliskuun vallankumous ja Suomen itsenäistyminen kuin vapaus- ja sisällissodan alkaminenkin. Suomeen paluun odottelu oli jääkäreille Saksan ajan turhauttavin vaihe.

Rintamalla jääkäripataljoona koki myös tappioita.  Misassa kaatui 4 jääkäriä ja 13 haavoittunutta. Smārdessa tappiot olivat 2 kaatunutta ja 9 haavoittunutta,  Riianlahdella 6 kaatunutta ja 26 haavoittunutta sekä  Lielupessa 1 kaatunut, 1 teloitettu, 1 haavoittunut.

Jääkärien paluu Suomeen

Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen jääkärit irrotettiin rintamalta 25. maaliskuuta 1917 ja siirrettiin Libaun kaupunkiin odottamaan tilanteen kehittymistä. Jääkärien paluu Suomeen kävi periaatteessa mahdolliseksi Suomen julistauduttua itsenäiseksi 6. joulukuuta 1917. Saksalaiset viivyttivät kuitenkin paluuta, jotta se ei olisi vaarantanut Venäjän ja Saksan Brest-Litovskissa käymiä rauhanneuvotteluja.

Tilanne selkiintyi, kun Venäjän bolshevikkihallitus ja Saksan tunnustivat Suomen itsenäisyyden vuodenvaihteen kahta puolta 1917‒1918. Jääkärien paluu ei enää ollut tulkittavissa Venäjälle vihamieliseksi teoksi. Saksan sotaministeriö määräsi Jääkäripataljoona 27:n hajotettavaksi 13. helmikuuta 1918. Uudeksi komentajakseen jääkärit saivat suomalaisen everstiluutnantti Wilhelm Thesleffin, joka saapui Libauhun Suomen hallituksen valtuuttamana.

Jääkärit allekirjoittivat sitoumuksen palvella Suomen armeijassa vähintään vuoden ajan ja he saivat suomalaiset sotilasarvot. Helmikuun 11. päivänä 1918 ylennettiin 1 130 jääkäriä suomalaisiin sotilasarvoihin – 403 upseeriksi ja 727 aliupseeriksi. Jääkärien pääjoukko 700 miestä saapui Vaasaan 25. helmikuuta 1918. Pienempiä ryhmiä oli tullut Suomeen vuoden 1917 lopulla ja 1918 alussa.

Jääkärit vapaussodassa

Jääkärit vahvistivat merkittävästi Svinhufvudin johtaman hallituksen joukkojen taistelukykyä. Joukkoja johti kenraali C. G. Mannerheim. Sota oli vapaussotaa venäläisen sotaväen karkottamiseksi, mutta myös sisällissotaa kapinan kukistamiseksi.

Pääosa jääkäreistä sijoitettiin hallituksen asevelvollisiin joukkoihin. Niistä muodostettiin kolme kaksirykmenttistä jääkäriprikaatia, joiden komentajina olivat saksalaiset everstit Eduard Ausfeldt ja Ulrich von Coler sekä majuri Rainer Stahel. Kaikki kuusi jääkärirykmentin komentajaa ja yhtä lukuun ottamatta kaikki rykmentteihin kuuluvien 18 jääkäripataljoonan komentajaa olivat jääkäriupseereita. Suurin osa jääkäreistä toimi kouluttajina ja sen jälkeen komppanian päällikköinä, joukkueenjohtajina ja esitaistelijoina.

Ylipäällikkö Mannerheim määräsi päiväkäskyssään 23.3.1918, että Jääkäripataljoona 27:ssä palvelleilla upseereilla ja aliupseereilla oli oikeus liittää sotilasarvonsa eteen sana jääkäri.

Monet jääkärit joutuivat vaativampiin tehtäviin kuin mihin heidät oli koulutettu. Eversti Aarne Sihvo toimi Karjalan rintaman komentajana ja hänen esikuntapäällikkönään oli everstiluutnantti Woldemar Hägglund. Edellinen oli 28- ja jälkimmäinen 24-vuotias.  Jääkäreiden tappiot olivat hyvin raskaat. Sodassa taistelleista 1 261 jääkäristä 127 kaatui ja 238 haavoittui. Yksi heistä oli ensimmäistä avunpyyntöä hakemaan lähtenyt Bertel Paulig, joka kaatui jääkärikapteenina Viipurin taistelussa 26. huhtikuuta 1918.

Vapaussodan jälkeen monet jääkärit erosivat armeijan palveluksesta 11. helmikuuta 1919 heti sen jälkeen, kun Libaussa allekirjoitetun sitoumuksen määräämä palvelusaika oli päättynyt. Vuoden 1921 alussa 666 jääkäriä oli vielä puolustusvoimien tai rajavartiolaitoksen palveluksessa.

Jääkärit nousivat Suomen armeijan johtotehtäviin. Sotaväen päällikkönä tai puolustusvoimien komentajan toimivat seuraavat jääkäriupseerit: Aarne Sihvo

1926–1933 ja 1946–1953, Hugo Österman 1933–1939, Erik Heinrichs 1945, Jarl Lundqvist 1945–1946 ja Kaarlo Heiskanen 1953–1959.

Talvisodan alkaessa 1939 oli elossa 1 282 jääkäriä, joiden keski-ikä oli lähes 50 vuotta. Sotaan heistä osallistui sotilastehtävissä 730, joista 494 rintamalla. Suuri etu jääkäreillä oli heidän sotakokemuksensa. Jatkosodan ja Lapin sodan ansioiden perusteella nimitettiin 20 erityisen ansioitunutta jääkäriä Mannerheim-ristin ritariksi. Ritariksi nimitettiin yhteensä vain 191 sotilasta, kun armeijan eri tehtävissä palveli noin 600 000 miestä. Kolme ensimmäistä ritaria olivat jääkäreitä: eversti Ruben Lagus, kenraalimajuri Paavo Talvela ja eversti Erkki Raappana.

Viimeinen jääkäri, jääkärikenraali Väinö Valve kuoli 99-vuotiaana Helsingissä 11. maaliskuuta 1995. Vuonna 1924 hänet määrättiin rannikkotykistön komentajaksi ja ylennettiin everstiksi.  Kolme vuotta myöhemmin sekä rannikkopuolustus että laivasto määrättiin Valveen johtoon. Merivoimien komentajana hän hoiti tätä tehtävää koko sotien ajan aina eroonsa saakka vuonna 1946. Kenraalimajuriksi hänet ylennettiin 37-vuotiaana vuonna 1933, kenraaliluutnantiksi vuonna 1941 ja jääkärikenraaliksi vuonna 1992. Väinö Valve toimi sodan jälkeen lyhyen ajan puolustusministerinä. Erottuaan puolustusvoimista hän toimi Kansallis-Osake-Pankin palveluksessa Saarijärvellä ja Helsingissä. Valve oli eri kausina Upseeriliiton, Jääkäriliiton ja Sotainvalidien Veljesliiton puheenjohtaja.

Linkkejä:

Jääkäriliikkeen historiaa JP 27:n perinneyhdistyksen sivustolla

Videolinkkejä:

Suomalaisten jääkärien koulutusta Lockstedtin harjoituskentillä lähellä Hampuria vuonna 1916. Jalkaväen aseotteita ja hyökkäystä, tykistön asemaanajoa, ruokailua. Jääkäripataljoona 27:n lähtöparaatin ohimarssi järjestyksessä 1k, 2k, 3k, 4k, pioneerikomppania, konekiväärikomppania, tykistöä, taistelukuormasto ja raskas kuormasto. 

Audiolinkkejä:

Suomalaiset vapaaehtoiset Venäjän armeijassa 1. maailmansodassa

Kirjallisuutta:

Tuomas Hoppu. Historian unohtamat, suomalaiset vapaaehtoiset Venäjän armeijassa 1. maailmansodassa 1914–1918. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005

Matti Lackman: Suomen vai Saksan puolesta? Jääkäreiden tuntematon historia: Jääkäriliikkeen ja jääkäripataljoona 27:n (1915–1918) synty, luonne, mielialojen vaihteluita ja sisäisiä kriisejä sekä niiden heijastuksia itsenäisen Suomen ensi vuosiin saakka. Helsinki: Otava, 2000.

Matti Lauerma, (toim. Markku Onttonen ja Hilkka Vitikka). Jääkärien tie. Helsinki: WSOY, 1984.

Matti Lauerma,  Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27: Vaiheet ja vaikutus. Helsinki: WSOY, 1966.

 

Suomi on muuttunut vuosisadassa maatalousmaasta jälkiteolliseksi yhteiskunnaksi

Posted on by jenniheinonen

Suomen satavuotisen itsenäisyyden ajan suurimmat muutokset ovat olleet kaupungistuminen, väestörakenteen muutos, koulutustason nousu, elintason parantuminen ja tuottavuuden huikea kasvu.

Suomen väkiluku oli maan itsenäistyessä ylittänyt kolme miljoonaa. Syntyvyys laski jyrkästi 1920-luvulla ja näytti siltä, ettei maan asukasmäärä ylittäisi neljää miljoonaa. Sotien jälkeen syntyneet 100 000 lapsen ikäluokat nostivat kuitenkin väkiluvun yli neljän miljoonan jo 1950, vaikka sodissa oli kuollut yli 90 000 suomalaista – pääasiassa nuoria miehiä.

Syntyneiden ikäluokat kutistuivat nopeasti erityisesti 1960-luvun puolivälin jälkeen. Vuonna 1973 Suomessa syntyi elävänä alle 57 000 lasta. Tämän jälkeen syntyvyys nousi ja oli yli 60 000 lapsen tasolla vuoteen 1997 saakka. Vuosina 1998–2014 syntyvyys on vaihdellut 55 500 ja 61 000 lapsen välillä. Vähiten vauvoja syntyi vuonna 2002 – luku on toistaiseksi Suomen itsenäisyyden ajan pienin.

Syntyvyys on laskenut 2010-luvulla. Syntyneiden lasten lukumäärä on samalla tasolla kuin 1840-luvulla, jolloin Suomessa oli runsaat kaksi miljoonaa asukasta.[i] Syntyvyys on jäänyt Suomessa vuodesta 1969 lähtien alle väestön luontaisen uusiutumistason, joka on 2,1 lasta naista kohden.[ii]

Väkiluku kasvaa edelleen eliniän pidentymisen ansiosta

Suomen väkiluku on kasvanut eliniän pidentymisen sekä 1990-luvulta lähtien myös maahanmuuton ansiosta huolimatta syntyvyyden pienentymisestä. Suomalaisten määrä ylitti viisi miljoonaa 1990-luvun alussa, vaikka monet suomalaiset olivat muuttaneet 1960–1970-luvuilla pysyvästi Ruotsiin.

Vuonna 2015 suomalaisia on lähes 5,5 miljoonaa. Maan väkiluku 1,7 kertaa suurempi kuin maan itsenäistyessä. Väestöltään samansuuruisia maita ovat Tanska, Norja, Slovakia, Singapore ja Eritrea. Maailman väestöstä on suomalaisia 0,075 prosenttia.

Suomalaisten elinajanodote on noussut itsenäisyyden aikana tasaisesti. 1910-luvun lopulla syntyneellä suomalaisella miehellä oli tilastollista elinaikaa jäljellä 43 vuotta ja naisella 49 vuotta. Elinajanodote on kohonnut miehillä 76 vuoteen ja naisilla 83 vuoteen.  Vuonna 2014 miesten keski-ikä oli 40,7 ja naisten 43,4 vuotta. Satavuotiaita oli 741 – heistä oli 100 miehiä ja 641 naisia.

Erityisen paljon on alentunut alle yksivuotiaiden kuolevuus. Suomen itsenäistyessä joka kymmenes lapsi kuoli ensimmäisen elinvuotensa aikana. 2000- ja 2010-luvuilla imeväisikäisistä kuolee alle puoli prosenttia ennen ensimmäistä syntypäiväänsä..

Yli 65-vuotiaita on viidennes väestöstä. Alle 25-vuotiaita on lukumääräisesti suunnilleen saman verran kuin vuonna 1917, mutta heidän osuutensa väestöstä on laskenut 50 prosentista 28 prosenttiin.

Suomessa puhutaan useampia kieliä ja tunnustetaan lukuisia uskontoja

Suomenkielisten osuus kasvoi itsenäisyyden aikana pitkään suhteessa ruotsinkielisiin. Suomea äidinkielenään puhuvien osuus maan väestöstä lisääntyi 1980-luvulle saakka ja oli enimmillään lähes 94 prosenttia. Ruotsinkielisten lukumäärä säilyi suunnilleen samana.

Suomen 311 kunnasta 32 on kaksikielisiä. Näistä 18 kunnan väestön enemmistö on suomenkielisiä, ja 14 kunnassa asukkaiden enemmistön kieli on ruotsi. Viimeinen manner-Suomen ruotsinkielisistä kunnista, Närpiö, muuttui kaksikieliseksi vuoden 2016 alussa. Ahvenanmaan kaikki 16 kuntaa ovat itsehallintolain nojalla ruotsinkielisiä.

Saamelaisten, romanien ja viittomakielisten kielelliset ja kulttuuriset oikeudet on mainittu perustuslaissa. Saamen kielen käyttöä koskeva kielilaki on pääsääntöisesti voimassa Enontekiön, Inarin, Sodankylän ja Utsjoen kunnissa.[iii]

Sekä suomea että ruotsia puhuvien määrä on laskenut 1990-luvun alusta lähtien. Maahanmuuttajien määrän kasvun myötä muuta kuin suomea tai ruotsia äidinkielenään puhuvien määrä on noussut lähes viiteen prosenttiin 2010-luvulla. Etenkin suomenkielisten osuus on samalla pienentynyt.

Suomalaisista 89,7 prosenttia puhui vuonna 2012 äidinkielenään suomea ja 5,4 prosenttia ruotsia. Varsinkin suurimmissa kaupungeissa asuu runsaasti väestöä, jonka juuret ulottuvat eri puolille maailmaa. Venäjänkielisten osuus väestöstä on 1,2 prosenttia – jonkin verran korkeampi kuin Suomen kuuluessa Venäjän keisarinkuntaan.[iv]

Luterilaiseen kirkkoon kuului vuoden 2014 lopussa 73,8 prosenttia suomalaisista. Ortodoksisen kirkon jäseniä on prosentti väestöstä ja eri uskonnollisiin yhdyskuntiin kuuluu 1,5 prosenttia suomalaisista. Runsas viidennes suomalaisista ei ole minkään uskonnollisen yhdyskunnan jäsen.

Luterilaisuuden asema säilyi järkkymättömänä Suomen itsenäisyyden ensimmäiset 75 vuotta. Kirkosta eroaminen lisääntyi 1990-luvun lamavuosina ja on kasvanut vuodesta 2000 alkaen. Helsingissä on jo alueita, joiden asukkaista alle puolet on kirkon jäseniä.

Maalaisuus on vaihtunut kaupunkilaisuudeksi

Kaupungistuminen on edennyt nopeasti 1950-luvulta lähtien. Suomalaisista yli 80 prosenttia asui maalla maan itsenäistyessä. 2010-luvulla kaupunkimaisessa ympäristössä elää 83 prosenttia suomalaisista. Maalaisten osuus pieneni jo ennen toista maailmansotaa tasaisesti, mutta maaltamuutto kiihtyi 1950-luvulla. Samaan aikaan maaseutukuntien asutus alkoi keskittyä taajamiin.

Helsingissä asuu 2015 enemmän ihmisiä kuin kaikissa Suomen kaupungeissa yhteensä 1917, jolloin kaupungeissa oli 528 000 asukasta.  Pääkaupungin väkiluku on 628 000 henkeä. Helsingin asukasmäärä on kasvanut yli kolminkertaiseksi sadassa vuodessa. Myös Espoossa, Tampereella, Vantaalla ja Oulussa on enemmän asukkaita kuin Helsingissä vuonna 1917. Turku on 185 000 asukkaallaan suunnilleen yhtä iso kuin Helsinki sata vuotta sitten.

Asukaslukuihin ovat kaupungistumisen ohella vaikuttaneet alueliitokset. Helsinki, Tampere, Oulu ja Turku ovat laajentuneet merkittävästi Suomen itsenäisyyden aikana. Helsingin pitkään maaseutumaiset naapurikunnat Espoo ja Vantaa ovat kasvaneet suomalaisiksi suurkaupungeiksi 1960-luvulta lähtien. Suomen suurin maalaiskunta on vuonna 2015 Nurmijärvi, jonka asukasluku on 41 912.

Koulutustaso on noussut nopeasti viime vuosikymmeninä

Suomalaisten koulutustaso alkoi kohota Suomen itsenäistyttyä. Kaikki lapset kävivät vähintään kansakoulun. Oppikoulujen määrä kasvoi samaan aikaan merkittävästi. Sotien jälkeen keski- ja oppikouluja perustettiin runsaasti, mikä kasvatti oppikoululaisten määrän 40 prosenttiin ikäluokasta vuoteen 1960 mennessä. Ammatillisen koulutuksen kehittäminen sai myös vauhtia. Yliopistojen ja korkeakoulujen perustaminen 1950-luvun lopulta lähtien eri puolille maata avasi akateemisen opintien yhä useammille.

Koulutusjärjestelmän jako perusopetukseen keskittyneeseen kansakouluun ja akateemiset jatko-opinnot mahdollistaneeseen oppikouluun katosi 1970-luvulla peruskoulu-uudistuksen myötä. Yhdeksänvuotisen peruskoulun tarkoituksena on ollut tarjota samat lähtökohdat ja oppimäärä koko ikäluokalle. Merkittävä muutos oli kieltenopetuksen laajentuminen koskemaan koko ikäluokkaa. Suurin osa suomalaislapsista on lukenut ensimmäisenä vieraana kielenä englantia. Lisäksi kaikki ovat opiskelleet toisen kotimaisen kielen alkeet.

Suomalaisten koulutustaso on kohonnut erityisesti viimeisimmän 40 vuoden aikana. Vuonna 1970 kolmella neljästä suomalaisesta ei ollut perusasteen jälkeistä tutkintoa. Erityisen vähän opintojaan jatkaneita oli 55–64-vuotiaiden ikäryhmässä – Venäjän vallan loppuvuosina syntyneillä oli harvoin mahdollisuuksia jatko-opintoihin.

Vuonna 1990 peruskoulutuksen jälkeen oli jatkanut opintojaan puolet ja 2010 kaksi kolmannesta suomalaisista. Kaikkein eniten on kasvanut korkean asteen (opistot, ammattikorkeakoulut ja yliopistot) tutkinnon suorittaneiden suomalaisten määrä, joka nousi vuosina 1970–2010 yli nelinkertaiseksi. Yliopistolliset opinnot läpäisseiden määrä on samana aikana seitsenkertaistunut ja tutkijakoulutuksen saaneita on yhdeksän kertaa enemmän.

Kansantuotteen ja tuottavuuden kasvu on tuonut lisää jaettavaa

Suomen tärkeimmistä kauppakumppaneista kaksi on samoja kuin ennen ensimmäistä maailmansotaa – Saksa ja Venäjä. Pitkään merkittävimpiin vienti- ja tuontimaihin kuuluneen Englannin osuus on sen sijaan kutistunut suhteellisen pieneksi. Ruotsi on noussut Saksan ja Venäjän rinnalle kolmen tärkeimmän kauppakumppanin joukkoon. Kiinan osuus ulkomaankaupassa on kasvanut 1990-luvulta lähtien.

Suomen viisi suurinta tuontimaata olivat 2014 Venäjä (15,0 %), Saksa (13,4 %), Ruotsi (11,4 %), Kiina (6,5 %) ja Alankomaat (6,3 %). Viennissä viisi tärkeintä maata olivat Saksa (12,0 %), Ruotsi (11,1 %), Venäjä (8,3 %), Yhdysvallat (6,8 %) ja Alankomaat (6,5 %).[v]

Venäjän kauppa on sekä hyödyttänyt Suomea että aiheuttanut epätasapainoa talouteen 1800-luvun lopulta lähtien. Keisarillinen Venäjä pyrki suojaamaan omaa teollisuustuotantoaan tulleilla, jotka koskivat myös Suomea. Itsenäistymisen alla koettu viennin korkeasuhdanne vaihtui nopeasti Venäjän markkinoiden täydelliseen katoamiseen.

Neuvostoliitosta tuli tärkeä kauppakumppani toisen maailmansodan jälkeen. Kun sosialistinen suurvalta romahti 1990-luvun alussa, niin Suomessa sortuivat monet idänkauppaa käyneet yritykset. Vuodesta 2014 alkaen epävarmuutta on aiheuttanut Venäjän Ukrainan-politiikka.  Venäjän on vastannut Euroopan Unionin asettamiin talouspakotteisiin rajoittamalla tuontia EU-maista, mikä on pienentänyt vientiä Suomesta Venäjälle. Ruplan heikentyminen on vähentänyt myös venäläisten matkailua Suomessa.

Liikenne on siirtynyt maanteille – autojen määrä on kasvanut yli 1500-kertaiseksi

Liikenne on siirtynyt suurelta osin rautateiltä ja sisävesiltä maanteille. Suomessa on vuonna 2015 yli kolme miljoonaa autoa. Vuonna 1920 koko maassa oli 1 800 autoa ja 800 moottoripyörää. Autojen merkitys kasvoi aluksi tavarakuljetuksissa ja joukkoliikenteessä.

Henkilöautojen lukumäärä kääntyi nopeaan kasvuun, kun niiden tuonti vapautui 1960-luvun alussa. Vuonna 1976 Suomessa oli miljoona henkilöautoa. Kahden miljoonan henkilöauton raja ylittyi 1998 ja kolmen miljoonan 2012. Vuonna 2015 Suomessa on 3,2 miljoonaa henkilöautoa.[vi]

Myös joukkoliikenne kulkee pääasiassa kumipyörillä. Vuonna 2014 tehtiin 350 miljoonaa bussimatkaa, 68,8 miljoonaa junamatkaa, 22,3 miljoonaa laivamatkaa ja 19,7 miljoonaa lentomatkaa.[vii] Laivoilla ei ole ollut sisävesillä merkitystä henkilöliikenteessä sotavuosien jälkeen. Meriliikenteessä matkustajamäärät ovat kasvaneet vapaa-ajan matkailun yleistymisen myötä 1960-luvulta lähtien.

Tieliikenneonnettomuudet lisääntyivät sotien jälkeen liikennemäärien kasvun ja heikon turvallisuuskulttuurin takia. Vuosina 1965–1973 onnettomuuksissa kuoli vuosittain yli tuhat suomalaista. Onnettomuudet alkoivat vähentyä turvavyön käyttöpakon, nopeusrajoitusten, teiden kunnon parantumisen ja kevyen liikenteen väylien rakentamisen ansiosta. Vuoden 2002 jälkeen liikenteessä on menehtynyt vuosittain alle 400 suomalaista.

Harvinainen harppaus köyhästä rikkaaksi

Suomi on yksi suhteellisen harvoista köyhistä maista, jotka onnistuivat saavuttamaan johtavien maiden tulotason 1900-luvulla. Sata vuotta sitten Suomi oli melko köyhä maatalousmaa, jonka asukasta kohti laskettu bruttokansantuote oli puolet tuon ajan varakkaimpien maiden, Iso-Britannian ja USA:n tasosta. Suomen kansantuote ylitti niukasti maailman keskitason.

Suomi on muuttunut vuosisadassa ensin teollistuneeksi ja sen jälkeen jälkiteolliseksi informaatioyhteiskunnaksi, jossa palvelut työllistävät suurimman osan ihmisistä. Elintason nousu selittyy tuottavuuden kasvulla. Vuonna 2004 Suomen bruttokansantuote oli henkeä kohti laskettuna 22 kertaa suurempi kuin 1860. Työtuntien määrä asukasta kohden laskettuna on säilynyt kuitenkin lähes samana.[viii]

Yksityinen kulutus kasvoi vuosina 1917–2007 yksitoistakertaiseksi. Suomen itsenäistyessä tavallisen kansalaisen tuloista liki 90 prosenttia kului välttämättömiin hankintoihin. Kulutus kasvoi yhtäjaksoisesti 1950-luvun alusta 1980-luvun loppuun. Lamavuosina 1990-luvun alussa kulutus leikkautui voimakkaasti. Vuosina 1998–2006 kulutus nousi neljänneksellä, minkä jälkeen kasvu on ollut hidasta.[ix]

Suomen bruttokansantuote laski 8,2 prosenttia vuonna 2009. Pudotus oli yhtä suuri kuin nälkävuonna 1867, vaikka vaikutukset eivät olleet yhtä dramaattisia. Suomessa tilannetta vaikeuttivat useiden Euroopan Unionin jäsenmaiden talousvaikeudet, jotka ovat heijastuneet koko yhteisöön. Myös EU:n Venäjälle asettamien talouspakotteiden vaikutus oli merkittävä Suomen kansantaloudelle. Suomen talous on elpynyt vuosien 2016 ja 2017 aikana laman ja pitkän nollakasvun vuosien jälkeen.

[i] Elävänä syntyneet sukupuolen ja äidin avioisuuden mukaan, http://tilastokeskus.fi/til/synt/tau.html. Syntyneiden määrä väheni yhä, http://www.stat.fi/til/synt/2014/synt_2014_2015-04-14_tie_001_fi.html (18.9.2015).

[ii] Hedelmällisyys, www.findikaattori.fi/fi/16

[iii]  Saamen kielilaki 1086 / 2003, www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2003/20031086

[iv] Väestö, http://tilastokeskus.fi/tup/suoluk/suoluk_vaesto.html (20.9.2015)

[v] Suomi lukuina, www.stat.fi/tup/julkaisut/tiedostot/julkaisuluettelo/yyti_sul_201500_2015_13686_net.pdf

[vi] www.stat.fi/tup/suomi90/lokakuu.html (19.9.2015). Automäärän kehitys 1940 – 2014, www.autoalantiedotuskeskus.fi/tilastot/suomen_autokanta/autokannan_kehitys/automaaran_kehitys (19.9.2014)

[vii] Suomi lukuina, www.stat.fi/tup/julkaisut/tiedostot/julkaisuluettelo/yyti_sul_201500_2015_13686_net.pdf

[viii] Jukka Jalava, Elintaso on tullut tuottavuudesta, http://tilastokeskus.fi/tup/tietotrendit/tt_01_05_jalava.html

[ix] Suomalaisten kulutus yksitoistakertaistunut sadassa vuodessa, http://tilastokeskus.fi/tup/suomi90/heinakuu.html

Linkkejä:

Arto Kokkinen, Miten Suomi nousi köyhyydestä?

Suomen väkiluku – Väestörekisterikeskuksen tietokanta väkiluvun kehityksestä

Tilastokeskuksen Suomi 90 -artikkelit kertovat monipuolisesti elinolojen ja talouden muutoksista itsenäisyyden aikana

Tasavallan elämä hakeutuu normaaliuomiin

Posted on by jenniheinonen

Suomi palasi 1919 tasavaltaisen hallitusmuodon kannalle vuoden 1918 kuningaskaavailuista. Punavangit pääsivät asteittain vapauteen syksystä 1918 alkaen ja 1921 heitä oli jäljellä runsaat tuhat.

Suomen muuttaminen kuningaskunnaksi raukesi Saksan kärsittyä tappion ensimmäisessä maailmansodassa. Tasavaltaisen hallitusmuodon kannattajat saivat eduskuntaan selvän enemmistön maaliskuun 1919 vaaleissa.

Eduskuntakäsittelyssä lain ensimmäinen versio ei saanut kuitenkaan taakseen riittävää enemmistöä, jotta se olisi julistettu kiireelliseksi. Heikki Ritavuoren ehdotuksesta hallitusmuodosta poistettiin eduskunnan oikeus erottaa presidentti, minkä jälkeen se sai tarvittavan lisätuen Kokoomuksesta. Eduskunta hyväksyi hallitusmuodon 21. kesäkuuta ja julisti sen kiireelliseksi.

Uusi hallitusmuoto vaati vielä valtionhoitajana toimineen C. G Mannerheimin vahvistuksen. Oikeistoaktivistien joukko yritti neuvotteluteitse saada tämän estettyä, sillä tasavallan presidentin valinnan jälkeen Itä-Karjalan ja Petsamon alueiden valtaushaaveet olisi luovuttava. Mannerheim asetti aktivistien linjalle asettumisen ehdoksi länsivalloilta ja kokoomuspuolueelta saadun tuen, mutta näiden jäädessä puuttumaan, hän vahvisti uuden hallitusmuodon heinäkuussa 1919. Uuden hallitusmuodon tultua voimaan vuoden 1772 hallitusmuoto sekä vuoden 1789 Yhdistys- ja vakuuskirja kumoutuivat Suomessa.

Suomen ensimmäiseksi tasavallan presidentiksi valittiin vuonna 1918 perustetun korkeimman hallinto-oikeuden ensimmäinen presidentti K. J. Ståhlberg. Kansalliseen Edistyspuolueeseen liittynyt Ståhlberg voitti eduskunnan suorittamassa vaalissa valtionhoitaja. Mannerheimin äänin 143–50. Ståhlberg sai vaalissa vasemmiston ja keskustan äänet.

Hallitusmuotoon kirjattiin myös parlamentarismin periaate, jonka mukaan hallituksen on nautittava eduskunnan luottamusta. Sosialidemokraatit eivät olleet valmiita osallistumaan hallitusvastuuseen porvaripuolueiden kanssa, joten hallitukset olivat vuoteen 1937 saakka lähes poikkeuksetta vähemmistöhallituksia. Tämä loi epävakautta maailmansotien väliseen poliittiseen elämään.

Punavankien armahdus jakoi mielipiteitä

Yksi kuumista itsenäisyyden alkuvuosien sisäpoliittisista kysymyksistä oli suhtautuminen valtiorikosoikeuden tuomioistuimissa tuomittuihin punaisiin. Keväällä 1918 vangiksi jäi 80 000 punaista tai heidän kumoushankkeeseen osallistumisesta epäiltyä. Heidät suljettiin sotavankileireihin, joissa kuoli 11 000–12 000 vankia. Vajaat 68 000 vankia sai tuomion, joista suurin osa oli lieviä. Suurin osa punavangeista pääsi syksyllä 1918 ehdonalaiseen vapauteen. Lokakuussa vapautuivat enintään neljän vuoden tuomion saaneet ja joulukuussa enintään kuuden vuoden tuomiota kärsineet.

Jäljelle jääneet 6100 vankia sijoitettiin pakkotyölaitoksiin, joista pääosa armahdettiin vuoteen 1921 mennessä. Valtionhoitaja Mannerheim armahti kesäkuussa 1919 hiukan yli 2 000 vankia. Tammikuussa 1920 vapaaksi pääsi 2 600 vankia ja 40 000 punavankia sai kansalaisluottamuksensa.

Vuonna 1921 armahdettiin noin 1 200 tuomiotaan kärsinyttä punaista, minkä jälkeen vankeja oli jäljellä noin tuhat. Heistä pääosa armahdettiin 1923 ja 1925. Väinö Tannerin sosialidemokraattinen vähemmistöhallitus armahti viimeiset 50 punavankia toukokuussa 1927. Tämä herätti voimakasta arvostelua oikeistossa. Vielä enemmän kritiikkiä sai osakseen presidentti K. J. Ståhlberg, joka oli vahvistanut suurimmat 1920-luvun armahdukset.

Linkkejä:

Suomen vuoden 1919 hallitusmuoto. 

Joni Krekola, Eduskunnan kirjasto: Kamppailu hallitusmuodosta 1918–1919 –tietopaketti

Osa 1: Kun eduskunta valitsi Suomelle kuninkaan 

Osa 2. Tasavallan paluu

Kansakunta itsenäistyy – näkökulmia Suomen valtiollisen itsenäistymisen 100-vuotisjuhlan viettoon

Posted on by jenniheinonen

Suomi erottuu naapurimaista historiansa kautta. Suomella on oma ainutlaatuinen menneisyytensä, joka poikkeaa täysin Ruotsin, Viron, Venäjän ja Norjan vaiheista. Maantiede, ilmasto, tavat ja monet kulttuuritekijät ovat yhteisiä tai samankaltaisia monissa maissa. Kansalla ei ole identiteettiä, jos se ei tunne historiaansa. Suomen valtiollisen itsenäistymisen 100-vuotispäivän lähestyessä on syytä jäsentää monisyisen historiallisen tapahtumasarjan eri puolia ja vaiheita.

Suomen itsenäisyyspäivää vietetään 6. joulukuuta sen johdosta, että itsenäisyysjulistus hyväksyttiin eduskunnassa tuona päivänä vuonna 1917. Tosiasiassa eduskunta julistautui itsenäiseksi jo 15. marraskuuta, mitä edelsi kahdeksan kuukauden kiihkeä ja ristiriitainen valmistautuminen.

Kansakunnan itsenäistymisen tarkastelua ei voida rajoittaa vuoteen 1917. Vapaussota venäläisten karkottamiseksi, sisällissota kapinan kukistamiseksi ja kunnallisvaalit paikallistason demokratiana vasta sinetöivät itsenäisyyden vuonna 1918. Korkeimman vallan käyttö ratkaistiin ensin luomalla valtionhoitajan instituutio vuonna 1918 ja sitten presidentti hallitusmuodossa vuonna 1919. Puolustusvoimat ja ulkoministeriö perustettiin vuonna 1918. Itsenäisen Suomen rajat vahvistettiin rauhansopimuksessa vuonna 1920.

Romahtavat imperiumit ja sosialistikumoukset

Suomen itsenäistyminen on sijoitettava kansainvälisiin yhteyksiin. Vuosien 1917‒1920 tapahtumista näkyvimpiä olivat imperiumien romahtaminen, ensimmäisen maailmansodan päättyminen, sosialistiset vallankumoukset, kapinat ja sisällissodat. Suomen kanssa samoihin aikoihin itsenäistyi monia muita valtioita. Kansainvälinen vertailu on välttämätöntä. Erityistä huomiota tulee kiinnittää entiseen emämaahan Venäjään ja sen viholliseen, Suomen sisällissotaan osallistuneeseen Saksaan.

Mittakaavaltaan jättimäisin tapahtumasarja oli Euroopan vanhojen monikansallisten imperiumien hajoaminen. Se liittyi osin maailmansotaan, jonka syttymisen syyt kesällä 1914 ovat sitä suurempi arvoitus, mitä enemmän niihin perehtyy. Suomen kannalta Venäjän joutuminen sotaan merkitsi aluksi Suomen muuttumista sotaleiriksi. Sotatila, linnoitustyöt ja suora sotilaskomento kavensivat kansallisen itsemääräämisoikeuden rajoja.

Tohtori Mari Vareksen käsikirjoituksessa Suomen itsenäistymisen kansainvälinen vertailu kuvataan eri maiden irtautumista emämaistaan, vapaus- ja sisällissotia, valtiojärjestyksen laatimista ja suurvaltojen osuutta.[i] Ensimmäinen ja usein unohdettu entinen suurvalta, joka hajosi, oli Ruotsi, josta Norja itsenäistyi vuonna 1905. Ruotsi yritti vielä kaapata sisällissodan kaaoksessa olleelta Suomelta Ahvenanmaan keväällä 1918. Kolme suurta imperiumia hajosi maailmansotaan: Venäjä, Itävalta-Unkari ja Ottomaanien valtakunta. Lisäksi sodan hävinneestä Saksasta, mutta myös sen voittaneesta Isosta-Britanniasta irtosi osia. Euroopan kartta mullistui: syntyi pikkuvaltioiden Eurooppa, josta vallankumouksen heikentämä Neuvosto-Venäjä ja rauhanehtojen rampauttama Saksa olivat sivussa.

Suomen kanssa samoihin aikoihin itsenäistyneitä valtioita 1917‒1922

Transkaukasian liittotasavalta (Azerbaidžan, Georgia ja Armenia)               28.2.1917

Puola (Venäjä, Saksa) (perustuslaki hyväksyttiin 1921) 30.3.1917

Kaukasuksen vuoristoalueiden asukkaiden Unioni (Dagestan, Ossetia, Kabardia, Abhasia) (Venäjä)                                             Toukok. 1917

Suomi (Venäjä)                6.12.1917

Ukraina (Venäjä)             22.1.1918

Liettua (Venäjä)               16.2.1918

Viro (Venäjä)                    24.2.1918

Georgia (Venäjä)             toukokuu 1918

Tšekkoslovakia (Itävalta-Unkari) 24.10.1918

Latvia (Venäjä)                 18.11.1918

Jugoslavia (v:een 1929 Serbien, Kroaattien ja Sloveenien kuningaskunta) (Itävalta-Unkari)                                  1.12.1918

Valko-Venäjä (Venäjä)   1919

Unkari (Itävalta-Unkari) 1919

Memel (Saksa)                 1919

Danzig (Saksa)                1919

Tannu-Tuva                     (Venäjä)       1921

Irlanti (Iso-Britannia) (1916) 1921, 1937

Turkki (Ottomaanien valtakunta) 1922

Vuonna 2017 Suomi voisi isännöidä kahta kansainvälistä konferenssia. Ensimmäinen käsittelisi historiallisesti pienten valtioiden syntyä ja pohtisi poliittisesti kansallisvaltioiden roolia tulevaisuuden Euroopassa. Aihe sopisi hyvin ETYK-Suomen isännöitäväksi Helsingissä.

Toinen olisi tieteellisen konferenssi Venäjän vallankumouksesta. Euroopan sosialistiset puolueet ja ennen kaikkea Venäjän sosialistinen vallankumous vuonna 1917 ovat välitön tausta itsenäistymiselle ja Suomen sisällissodalle. Aihe sopisi Tampereelle, Venäjän kumouksellisten Leninin ja Stalinin ensimmäiselle kohtaamispaikalle.

Valtionmuodostus: kansallistunne ja hallinto

Suomen valtiollisen itsenäistymisen satavuotisjuhlien kokoavaksi teemaksi sopii Kansakunta itsenäistyy.  Valtio syntyi omasta tahdosta eikä kansainvälisenä jakojäännöksenä. Suomalaisten tahdonmuodostuksella on pitkä historia. Se ulottuu Ruotsin vallan aikaan, jolloin luterilainen usko ja sen luoma suomen kirjakieli ja kansanopetus sekä valtiolliset järjestelyt kuten suomenkielinen lainkäyttö tukivat itsehallinnon ituja.

Nation Building on tänä päivänä ajankohtainen prosessi eri puolilla maailmaa ja valtioita itsenäistyy edelleen, mihin presidentti Martti Ahtisaari osallistuu välitystyöllään. Valtionmuodostuksen osatekijöitä ovat yhtäältä aineettomat aatteet kuten kansallisen identiteetin muotoutuminen, kansallistunne ja itsenäisyystahto ja toisaalta konkreettiset instituutiot kuten oikeusjärjestys, hallintoelimet ja politiikka.

Muutama vuosi sitten vietetyn 200-vuotisjuhlan eli Merkkivuoden 1809 teemana oli Kansakuntaa rakentamaan. Usean vuoden aikana toteutetuissa tapahtumissa tarkasteltiin tuon ajan suurpolitiikkaa, Suomen sotaa ja Venäjälle siirtyneiden Ruotsin itäisten maakuntien muotoutumista autonomiseksi Suomen suuriruhtinaskunnaksi.

Valtionmuodostuksen kannalta tärkeä oli tuolloin aloittanut hallituskonselji, josta tuli Keisarillisen Suomen senaatti. Jatkuvuus korostui, kun itsenäistymisen jälkeen toiminta jatkui ennallaan ja nimilaput vain vaihdettiin: talousosastosta tuli valtioneuvosto, oikeusosastosta tuli korkein oikeus, senaatin talousosaston varapuheenjohtajasta tuli pääministeri ja senaattoreista ministereitä, prokuraattorista tuli oikeuskansleri ja toimituskunnista tuli ministeriöitä. 200-vuotisjuhliaan viettivät oikeuskansleri, korkein hallinto-oikeus, korkein oikeus sekä valtiovarain-, opetus-, sisäasiain- ja puolustusministeriöt.

Itsenäistymisen edellytyksenä on kansakunnan, kansalaismielen rakentuminen. Sen kuvaaminen ja merkityksen arviointi ei ole yksiselitteistä. Oliko Suomen valtion synty hallinnollisten järjestelyjen vai kansallisuusaatteen tulos? Olisiko Suomi ollenkaan itsenäistynyt, jos se olisi jäänyt Ruotsin yhteyteen? Entä milloin Suomi olisi itsenäistynyt, jos ei vuonna 1917? Ehkä se olisi tapahtunut vasta Neuvostoliiton hajotessa vuonna 1991, jos sittenkään?

Hallinnollisille rakenteille antoi sisällön kasvava kansallistunne: Lönnrotin Kalevala, Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat ja Snellmanin sivistysvaltio-oppi. Yleiseurooppalainen kansallisuusaate sai 1800-luvun Suomessa tuekseen juridisia strategioita. Osmo Jussila on kuvannut niiden taustaa:

”Suomen erikoisasema riippui vain keisarien yksipuolisista vakuutuksista, jotka voitiin milloin tahansa peruuttaa, mutta juuri siksi olikin rakennettava julkisuuteen oppia Suomen valtiollisista oloista ja valtiosta sekä kaikin tavoin lisättävä suomalaisten oikeustietoisuutta, joka suuresti vaikeuttaisi tuota yksipuolista irtisanomista, saattaisipa peräti estää Venäjään sulauttamisen.”[ii]

Vuonna 1863 käynnistynyt säännöllinen valtiopäivätoiminta vahvisti autonomiaa ja loi edellytykset järjestäytyneelle poliittiselle toiminnalle eli puolueille. Kansan yhteiskunnallisessa mobilisoitumisessa tärkeitä olivat suuret kansanliikkeet suomalaisuus, herännäisyys, raittiusliike, kansansivistysaate, osuustoimintaliike ja työväenliike. Juridiset strategiat valtion- ja demokratian rakennuksen välineinä ovat vuoden 1899 Helmikuun manifestista alkaneen oikeustaistelun keskeinen sisältö.[iii] Politiikan ja legalismin strategiat valtion synnyttämisessä ja rakentamisessa ovat itsenäisyyden taustan kiinnostavaa problematiikkaa.[iv]

Itsenäisyystahto: jääkärit ja vapaussota

Venäläistämisen paineessa autonomian palauttaminen oli useimpien suomalaisten päällimmäisin tavoite. Suomen poliittinen kenttä yhdistyi itsehallinnon puolustuksessa ja syntyi yksikamarinen eduskunta 1906. Mutta Venäjän valtakunnan yhtenäistämispaine jatkui pienen hengähdystauon jälkeen ja kavensi jälleen Suomen itsehallintoa. Yhä useamman katseet kääntyivät itsenäistymiseen. Itsenäisyystahdon syntymiselle löytyy monta ajankohtaa ja näkökulmaa.

J. K. Paasikivi kertoo sortovuosien muistelmissaan keskustelusta silloisen eduskuntatalon Heimolan puhemiehen huoneessa talvella 1911. Puhemiehenä oli P. E. Svinhufvud, joka oli hoitanut tehtävää uuden eduskunnan alusta asti:

”Yhtäkkiä Svinhufvud sanoi: ’Tämä elämä ei mene. Me tuhoudumme, ellemme pääse Venäjästä eroon.’

Minä: ’Miten luulet meidän pääsevän Venäjästä eroon?’

Svinhufvud: ’Sitä en tiedä, mutta yhdellä tai toisella tavalla sen täytyy tapahtua.’

Siitä syntyi pitempi keskustelu. [Jonas] Castrén kannatti Svinhufvudia.

Svinhufvud korosti: ’Venäläiset tekevät meistä täydellisen lopun, jos jäämme Venäjän yhteyteen. Ne kuristavat meidät.’

Olimme yhtä mieltä, että jos mahdollisuus itsenäisyyteen ilmaantuisi, sitä oli yritettävä käyttää.”[v]

Maailmansodan syttyminen kesällä 1914 uhkasi lopettaa Suomen autonomian ja tehdä Suomesta Venäjän maakunnan. Avointa vastarintaa osoittanut Lappeen tuomiokunnan tuomari ja kansanedustaja Svinhufvud karkotettiin Siperiaan syksyllä 1914. Samaan aikaan Suomesta luotiin yhteys Venäjän vihollismaahan Saksaan, joka antoi aseellisen koulutuksen lähes 1 900 miehelle. Hanke tuli tunnetuksi jääkäriliikkeenä. Sen enempää Svinhufvudilla kuin valtiopetokseen syyllistyneillä jääkäreilläkään ei olisi ollut tulevaisuutta Suomessa ellei Venäjän keisarikunta olisi romahtanut.

Valtiollisen itsenäistymisen kannalta ratkaiseva kynnys oli maaliskuu 1917, jolloin keisari luopui vallasta ja Suomen autonomian rajoitukset peruutettiin. Heinäkuussa 1917 eduskunta sääti valtalain, joka siirsi eduskunnalle Venäjän keisarille kuuluneen vallan, jota nyt käytti Venäjän väliaikainen hallitus. Se ei kuitenkaan vahvistanut valtalakia, vaan määräsi uudet eduskuntavaalit. Kolmas ja tärkein kynnys oli 15. marraskuuta 1917, jolloin Suomen eduskunta julistautui korkeimman vallan haltijaksi eli sanoi irti kaikki siteet Venäjään. Eduskunta nimitti uuden Svinhufvudin johtaman senaatin, joka ryhtyi johtamaan maata ja hankkimaan itsenäisyydelle ulkovaltojen tunnustusta.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan alku: valtionpäämies, ulkoasiainhoito, puolustusvoimat

Itsenäisen valtion ensimmäinen tehtävä on järjestää ulko- ja puolustuspolitiikkansa hoito. Ulkoministeriö, presidentti-instituutio ja puolustusvoimat tulevat viettämään 100-vuotisjuhliaan vuonna 2018. Ulkopolitiikan johtosuhteet olivat aluksi epäselvät Venäjän keisarin ja Venäjän väliaikaisen hallituksen jäljiltä.

Suomessa ei itsenäiseksi julistautumisen aikaan vuonna 1917 ollut lainkaan omaa sotaväkeä, vaan enimmillään noin 100 000 venäläistä sotilasta. Niiden rooli ja merkitys eri paikkakunnilla ansaitsee lähemmän tarkastelun. Vuoden mittaan sotaväsymys ja vallankumouskiihotus rapauttivat venäläisen sotaväen kurin ja ilmapiiri liukui kohti anarkiaa. Järjestysvallan tyhjiötä pyrkivät täyttämään vapaaehtoiset aseelliset joukot, vasemmistolaiset punakaartit ja porvarilliset suojeluskunnat.

Suomessa oli itsenäistymisen jälkeen vuoden 1918 alussa vielä noin 75 000 venäläistä sotilasta. Maan hallitus valtuutti Suomeen palanneen kenraali Mannerheimin johtamaan suojeluskunnista muodostettuja joukkoja venäläisten karkottamiseksi. Karjalasta ja Pohjanmaalta alkaneeseen vapaussotaan, josta kapinan seurauksena tuli myös sisällissota, osallistui hallituksen puolella myös Saksan Suomeen lähettämä Itämeren divisioona ja ruotsalaisia upseereita ja vapaaehtoisia. Venäläistä sotaväkeä osallistui sotaan kapinallisten puolella.

Suomen puolustusvoimilla on pitkät sotilasperinteet Ruotsin ja Venäjän vallan ajalta. Itsenäisen Suomen puolustusvoimien perustamispäivänä voidaan pitää 25. tammikuuta 1918, jolloin suojeluskunnat julistettiin hallituksen joukoiksi. Helmikuussa Saksasta kotiutuneet jääkärit ja asevelvollisuus vahvistivat joukkoja, jotka koulutettiin samalla, kun ne kävivät vapaus- ja sisällissotaa.

Valtionpäämiehen tehtäviä, joista tärkein oli ulkopolitiikan johtaminen, hoitivat syksyllä 1917 ensin eduskunta ja sitten pääministeri, sitten toukokuusta 1918 lähtien uusi toimija valtionhoitaja ja lopulta kesästä 1919 lähtien presidentti. Ulkoasiainhallintoa hoidettiin ensin ministeriöittäin hajautetusti, kunnes toukokuussa 1918 ensimmäiseksi ulkoministeriksi nimitettiin pankinjohtaja Otto Stenroth, joka organisoi ulkoasiainhallinnon.[vi] Edellisvuonna käyttöön otettu Leijonalippu vaihdettiin Siniristilippuun toukokuussa 1918.

Sosialismi: työväenliikkeen voitto ja katastrofi

Puolet Suomen kansaa kannatti työväenliikettä vuonna 1917. Edellisen vuosisadan lopulla kansainvälisen sosialismin aatteen innoittamana järjestäytynyt työväenliike sai 80 kansanedustajaa ensimmäiseen eduskuntaan vuonna 1907. Parlamentaarinen menestys huipentui vuoden 1916 eduskuntavaaleissa, kun Suomen Sosialidemokraattinen puolue sai yksinkertaisen enemmistön 103 kansanedustajalla ‒ ensimmäisen ja ainoan kerran, kun yksi puolue on tähän yltänyt.

Mutta parlamentaarinen elämä oli halvaantunut. Eduskunta ei kokoontunut ennen kuin keisarin tilalle tullut Venäjän väliaikainen hallitus kumosi Suomen itsehallintoa rajoittaneet lait ja nimitti sosialidemokraatti Oskari Tokoin johtaman monipuoluehallituksen maaliskuussa 1917. Tokoista tuli maailman ensimmäinen sosialistinen pääministeri.

Valtalain kaatumisen jälkeen Tokoin hallitus hajosi ja uusissa vaaleissa lokakuun alussa SDP menetti enemmistönsä. Työväenliikkeen suuri tavoite kahdeksan tunnin työpäivä hyväksyttiin kuitenkin eduskunnassa marraskuussa 1917. Kansanvallan laajentamisen kannalta tärkein tapahtuma oli se, että eduskunta vahvisti samaan aikaan myös uudet kunnallislait. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus kaikille yli 20-vuotiaille tuli kunnallisvaaleihin.

Kunnallisen demokratian perustamisesta tulee kuluneeksi 100 vuotta vuonna 2017, mikä tulee olla juhlavuoden yhtenä painopisteenä. Tarkastelun kohteena voisivat olla esimerkiksi itsenäisyyden aikana perustetut ja lakkautetut kunnat ja niihin liittyvä historia sekä laajemmin kunnallisen itsehallinnon kehitys ja merkitys tänä päivänä.

Työväenliikkeen sisällä radikalisoituminen johti SDP:n tosiasialliseen hajoamiseen ja väkivaltaista kumousta ajaneen siiven vahvistumiseen. Venäjän vallankumousliikkeen innostamana ja tukemana Suomeen muodostetut punakaartit saivat puolueessa vallan ja tekivät aseellinen vallankaappauksen, kapinan, jota voi kutsua myös sosialistiseksi vallankumoukseksi. Punakaartit valtasivat Helsingin ja Etelä-Suomen tammikuussa 1918 ja eduskunnan entiset puhemiehet Kullervo Manner ja Oskari Tokoi ryhtyivät eduskunnan syrjäyttäneen kumouksen johtoon.[vii]

Svinhufvudin johtama hallitus ei kuitenkaan antautunut, vaan kukisti kapinan aseellisesti traagisessa sisällissodassa, johon myös venäläiset osallistuivat punaisten puolella. Sisällissodassa ja sen katastrofaalissa jälkiseurauksissa menehtyi yli 35 000 suomalaista. Vuosina 2017‒2018 on syytä syvällisesti pohtia kansainvälisten ja kotimaisten vallankumousliikkeiden vaiheita ja kapinaan johtanutta kehitystä sekä sitä kansallista murhenäytelmää, jota kapina ja sisällissota merkitsivät.

Itsenäistymisen perustajaisät

Yksilöiden tekemät valinnat ja ratkaisut ohjaavat historian tapahtumia, vaikka taustalla vaikuttavatkin yleisemmät aatteet ja rakenteet. Perustajaisät voi jakaa raskaaseen ja keskiraskaaseen sarjaan. Ensin mainittuun kuuluvat itsenäisyyssenaatin pääministeri ja ensimmäinen oma valtionpäämies P. E. Svinhufvud, vapaussodan ja kapinan kukistaneen sisällissodan ylipäällikkö ja toinen oma valtionpäämies kenraali G. Mannerheim sekä itsenäistymisvaiheen keskeinen vaikuttaja ja ensimmäinen presidentti K. J. Ståhlberg.

Seuraavaan sarjaan kuuluvat nousevan maalaisliiton suurvaikuttaja ja senaattori Santeri Alkio ja hänen puoluetoverinsa, senaattori, myöhempi pääministeri ja presidentti Kyösti Kallio sekä vuoden 1918 pääministeri J. K. Paasikivi. SDP:n vaikuttajista nousevat kansanvallan tiellä pysyneistä merkittävimpinä SDP:n ja osuustoimintaliikkeen vaikuttaja Väinö Tanner, joka käytännössä perusti SDP:n uudelleen kapinan raunioille, ja vuoden 1918 tynkäeduskunnan ainoa SDP:n edustaja Matti Paasivuori. Varsinaisina itsenäisyysmiehinä ei sen sijaan voi pitää aseelliseen kapinaan ryhtyneitä eduskunnan entisiä puhemiehiä Kullervo Manneria ja Oskari Tokoita. Heillä on kuitenkin sijansa itsenäistymisvaiheen kokonaishistoriassa. Itsenäisyysjulistuksen sanamuodon kirjoitti E. N. Setälä, joka oli toiminut hetken aikaa pääministerinä syksyllä 1917.

Arvot, arki ja uhrit

Valtiollisen itsenäistymisen tärkeimmät arvot ovat vapaus, kansanvalta ja oikeusvaltio. Valtion tärkein ominaisuus on suvereenisuus, mikä ilmaistiin itsenäisyysjulistuksessa: ”Suomen kansa tuntee syvästi, ettei se voi täyttää kansallista ja yleisinhimillistä tehtäväänsä muuten kuin täysin vapaana. Vuosisatainen vapaudenkaipuumme on nyt toteutettava; Suomen kansan on astuttava muiden maailman kansojen rinnalle itsenäisenä kansakuntana.”

Kansanvallan toteutuminen ensin eduskunnassa ja jo vuoden 1918 lopulta lähtien kunnanvaltuustoissa oli merkittävin tekijä, joka yhdisti sisällissodan repimän kansakunnan. Sodan eri osapuolet ratkoivat yhdessä kuntien käytännön ongelmia ja kasvoivat kiinni kansanvaltaisiin menettelytapoihin. Riippumattomaan oikeuslaitokseen perustuva oikeusjärjestys oli yksilönvapauden perusta.

Historiaa tutkitaan ja kuvataan suurten valtiollisten ja aatteellisten tapahtumien lisäksi arjen tasolla, talouden ja elinolojen kehityksenä. Suomen taloudessa ja ulkomaankaupassa ei ole toista suurempaa murrosta kuin vuosi 1917, kun Venäjän tilaukset ja markkinat romahtivat. Raaka talouspula tuntui jokaisen suomalaisen elämässä. Arjen historia yksilöiden tasolla on myös tärkeä.

Vuosien 1917‒1918 historiaa on viime vuosina paljon kirjoitettu sisällissodan hävinneen puolen eli uhrien näkökulmasta. Väinö Linna kuvaa kuitenkin romaanissaan Täällä Pohjantähden alla, miten torpparin poika Akseli Koskela tarttui aseeseen ja lähti veljiensä kanssa hyökkäyssotaan. Mutta kapina päättyi hyökkäyksen pysähtymiseen, sitten organisoimattomaan perääntymiseen ja lopulta vankileireille syvään kurjuuteen ja kansalaisluottamuksen menettämiseen. Katkeruuden aiheita riitti. Murhenäytelmän kaikkien uhrien muistoa tulee kunnioittaa, mutta ne eivät ole koko totuus vuoden 1918 tapahtumista.

On tärkeää, että kapinaan johtanut kehitys ja sen seuraukset käsitellään vuonna 2018 monipuolisesti ‒ uhreja unohtamatta, mutta myös syitä analysoiden. Rakenteellinen selitys eli torppari- eli maakysymys ja elintarvikepula ovat yksi lähtökohta ja tausta. Mutta myös poliittinen analyysi eli luokkataistelun oppi proletariaatin diktatuurista ja kiihotus ovat välttämätön kuvauksen juonen perusta.

Päällimmäisenä vuosien 1914‒1920 historiassa on suomalaisen kansakunnan itsenäistyminen suvereeniksi eurooppalaiseksi valtioksi. Suomen itsenäisyys ja kansanvalta sekä valtio- ja oikeusjärjestys ovat säilyneet läpi monissa muissa maissa diktatuureihin johtaneen talouspulan, miehityksiin johtaneen toisen maailmansodan sekä Eurooppaa jakaneen ideologisen kylmän sodan. Suomen historia on suurimpia eurooppalaisia menestystarinoita, joka ansaitsee kaikkien suomalaisten tunteman Suuren Kertomuksen.

Martti Häikiön artikkeli on julkaistu teoksessa Kleion pauloissa. Jussi Nuorteva 60 vuotta 22.7.2014. SKS 2014.

[i] Mari Vares, Suomen itsenäistymisen kansainvälinen vertailu. Käsikirjoitus. Esityön tähän teki Jari Hanski. Vapaussodan Invalidien Muistosäätiö.

[ii] Osmo Jussila, Suomen historian suuret myytit, WSOY, Helsinki 2007, 93.

[iii] Esim. Elisabeth Stubb, Rätt som argument. Leo Mechelin och finska frågan 188–1912. Finska vetenskaps-societeten, Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 186, Helsingfors 2012.

[iv] Outi Korhonen, P. E. Svinhufvud juristina. Tutkimuksen esikartoitus 2007. Käsikirjoitus. P. E. Svinhufvudin Muistosäätiö.

[v] Paasikiven muistelmia sortovuosilta, II, WSOY, Helsinki 1986 (1957), 199–200.

[vi] Martti Häikiö, Suomen ensimmäinen ulkoministeri Otto Stenroth. Teoksessa Suomen liikkumavara. Suurlähettiläs Arto Mansalan ystäväkirja. Toimittaneet Pertti Torstila, Martti Häikiö ja Jussi Pekkarinen. SKS, Helsinki 2011.

[vii] Oskari Tokoin kootut teokset julkaistiin internetissä 2013. Kronologiassa 28.1.1918 kerrotaan: ”Sisällissota alkoi. Valkoiset alkoivat hallussaan olevilla alueilla vangita työväenliikkeen jäseniä ja muita kansalaisia.” Ei mainita, että tuona päivänä kapinalliset valtasivat  Helsingin ja Etelä-Suomen ja panivat viralta eduskunnan ja senaatin.  http://www.kootutteokset.fi/fi/kronologia/sis%C3%A4llissota-%E2%80%93-kansanvaltuuskunnan-%E2%80%9Delintarvikeministeri%E2%80%9D 1.2.2014.

Kuntademokratian alkutaival

Posted on by jenniheinonen

Vuoden 1918 katastrofin jälkeen suomalainen yhteiskunta eheytyi pitkälle kuntademokratian ansiosta. Kuntademokratialla on pitkät historialliset juuret. Ensimmäiset täysin demokraattiset kuntavaalit pidettiin jo joulukuussa 1918. Kunnissa ei ole hallitus-oppostio-asetelmaa, minkä ansiosta myös kapinassa siipeensä saanut vasemmisto pääsi vaikuttamaan merkittävällä tavalla paikallisasioihin.

Kun keisari-suuriruhtinaan valtaoikeuksien kotimaisesta käyttäjästä ei päästy yhteisymmärrykseen, hyväksyi eduskunta hyväksyi 15.11.1917 maalaisliiton johtajan, varapuhemies Santeri Alkion ehdottaman kompromissin: ”Koska sitä valtionhoitajakuntaa, jolle eduskunta on päättänyt antaa Suomen korkeimman hallitusvallan käytön, ei vielä ole voitu valita, päättää eduskunta toistaiseksi itse käyttää sitä valtaa, joka voimassa olleitten säännösten mukaan on kuulunut keisarille ja suuriruhtinaalle.”

Syntyi tilanne, jossa korkein eli valtionpäämiehen valta oli eduskunnalla, 200 kuninkaalla, kuten sanottiin. Uudessa istunnossa, joka alkoi samana yönä, 16.11. klo 01.00, eduskunta vahvisti korkeimman vallan haltijana kunnallislait. Nämä lait olivat maalaiskuntien kunnallislaki, kaupunkien kunnallislaki, kunnallinen vaalilaki ja laki kansanäänestyksestä. Lait vahvistettiin 14.7.1917 hyväksytyssä muodossa, mutta ne eivät olleet tulleet voimaan, koska Venäjän väliaikainen hallitus ei ollut niitä vahvistanut.

Ensimmäiset täysin kansanvaltaiset kunnallisvaalit oli määrä pitää maaliskuussa 1918. Tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista, kun sosialistit tekivät aseellisen vallankumouksen tammikuun lopussa. Eduskunta ja uudet kunnallislait pantiin viralta. Koko Etelä-Suomi joutui työväenjärjestöjen ja punakaartien hallintaan. Paikallistason vallanoton on kuvannut Juhani Piilonen tutkimuksessaan Vallankumous kunnallishallinnossa (1982).

Kunnallisvaalit joulukuussa 1918

Kapinan kukistamisen ja venäläisen sotaväen karkottamisen jälkeen valtiollinen elämä alkoi palautua toukokuussa 1918. Uusien kunnallislakien mukaiset demokraattiset kunnallisvaalit järjestettiin osittain jo joulukuussa 1918 ja lopuissa kunnissa vuonna 1919. Helsingissä vaalit pidettiin 27. ja 28. joulukuuta 1918. Valituista 60 valtuutetusta suurin ryhmä olivat sosialidemokraatit, jotka saivat 26 valtuutettua.

Vielä äsken ase kädessä toisiaan vastassa olleet kunnanvaltuutetut ryhtyivät – yhdessä ja useimmiten yksimielisesti – jatkamaan vaivaistalojen ja koulujen rakentamista. Voi syystä kysyä, miten se oli mahdollista?

Tärkein vastaus on siinä, että kaikki pääsivät päätöksentekoon osallisiksi, koska kunnissa ei ole hallitus-oppositio-asetelmaa. Kunnanhallituksen ja lautakuntien paikat jaetaan puolueille ja ryhmille niiden vaaleissa saamien valtuutettujen suhteessa. Kunnissa tapahtui suuri suomalainen eheytymisen ihme: monet vielä äsken vankileireillä olleet punaiset palasivat ja pääsivät demokraattisen päätöksenteon pariin.

Valtuustoissa kunnallisten päättäjien oli tehtävä yhteistyötä paikallisten ongelmien ratkaisemiseksi, vaikka poliittinen retoriikka oli kovasanaista. Jakautuminen ”valkoisiin” ja ”punaisiin” tuli esille selvimmin suhtautumisessa suojeluskunta- ja lottajärjestöjen paikallisosastojen avustamiseen, jota vasemmisto vastusti talvisotaan saakka. Vasemmistolaiset eivät suhtautuneet suopeasti myöskään vapaussodan merkkipäivien juhlintaan.

Vasemmiston vahva asema

Vuonna 1920 maalaiskuntien ja kauppaloiden valtuustoissa annetut äänet porvarillisten ja sosialististen listojen välillä menivät tasan 50–50 prosenttia. Valtuustopaikat sen sijaan jakautuivat porvareille 58,2 ja sosialisteille 41,8 prosenttia.

Monet kunnat muuttuivat vasemmistoenemmistöisiksi. Vuonna 1922 kolme lääniä oli vasemmistoenemmistöisiä. Hämeen läänin kunnista sosialisteilla oli enemmistö 71 prosentissa, Mikkelin läänissä 63 prosentissa ja Kuopion läänissä 52 prosentissa kuntia. Ellei Ahvenanmaata lasketa, kaikkein porvarillisin oli Oulun lääni, jossa vasemmistoenemmistöisiä kuntia oli 8 prosenttia kaikista läänin kunnista. Koko maassa tilanne oli porvareille 65 prosenttia ja sosialisteille 30 prosenttia, ja tilanne oli tasan 5 prosentissa kuntia.

Tilanne muuttui vuosien mittaan ja 1936 vasemmistoenemmistöisiä kuntia oli 13 prosenttia. Aiheesta lähemmin kiinnostuneille voi suositella Hannu Soikkasen merkittävää perusteosta Kunnallinen itsehallinto kansanvallan perusta. Maalaiskuntien itsehallinnon historia (Maalaiskuntien liitto1966).

Siirtyminen paikallistasolla sosialistivaltaan ei tapahtunut kaikkialla kivuttomasti. Kaarinassa porvarilliset vetäytyivät vuosina 1920–1922 kokonaan pois kunnallisesta toiminnasta. Joroisissa lainanantajat sanoivat lainat irti sosialistien saatua enemmistön ja porvarilliset kieltäytyivät ottamasta vastuunalaisia tehtäviä. Yhteistyö kuitenkin saatiin palautetuksi, kun sosiaalidemokraattien johtama valtuusto antoi lausunnon, jossa se korosti hoitavansa kunnan taloutta ”yhteiseksi parhaaksi” eikä ”puoluehengessä”. Soikkanen kirjoittaa:

”Monessa yhteydessä sosiaalidemokraattien taholta tähdennettiin ’harkittua menettelyä’ ja korostettiin, että kunnallisten asioiden hoito vaati ’asiantuntemusta’ ja ’kokemusta’. Työväestön oli pyrittävä osoittamaan ’kyvykkyytensä’ asioiden hoidossa. Niinpä puolueen taholta annettiin ymmärtää, että kunnallinen elämä oli käytännöllistä toimintaa, jossa ratkaisut eivät määräytyneet teoreettisista perusteista käsin.”

Soikkanen lisää, että vuonna 1926 puoluekokouksessa SDP päätti, että kunnallisessa elämässä ei ”koko ohjelmaa” ollut yritettävä panna toimeen ”nopeasti eikä suoralta kädeltä”, vaan kukin uudistus oli otettava tarkan harkinnan alaiseksi ja uudistuksiin oli ryhdyttävä vasta sitten, kun siihen oli olemassa taloudelliset ja muut edellytykset”.

Kuntademokratian pitkät juuret

Kuntatasolla tapahtuvaan kansalliseen eheytymiseen on kolme laajempaa selitystä. Ensiksikin kunnissa eli paikallistasolla olivat monet merkittävät kansanliikkeet luoneet jo 1800-luvulta lähtien yhdessä tekemisen hengen ja kokemuksen: luterilaisen kirkon kaikkia tasa-arvoisesti kohteleva sivistysasenne, säästöpankkiaate, hengelliset herätysliikkeet, raittiusliike, nuorisoseuraliike, työväenliike ja osuustoimintaliike.

Toiseksi lakeja kunnioittavalla oikeusjärjestyksellä ja kansanvaltaisella päätöksenteolla on Suomessa hyvin pitkät juuret. Muinaisuudessa vapaat miehet kokoontuivat käräjille päättämään asioista. Sittemmin pitäjäkokoukset ryhtyivät hallinnoimaan seurakuntia ja tärkeimpänä ei-kirkollisena toimena köyhäinhoitoa. Seurakunnat ja kunnat erotettiin vuoden 1865 kunnallisasetuksessa, jolla luotiin kunnallislautakunnat ja kuntakokoukset ja nykyaikainen kunnalliselämä alkoi.

Ja kolmanneksi työväenliike oli kasvanut kansanvaltaista uudistuspolitiikkaa ajavaksi sivistysliikkeeksi. Kun aseellista luokkataistelua kannattanut siipi erosi kommunistiseksi puolueeksi 1918, pääsi kansanvaltainen työväenliike jatkamaan siitä, mihin se oli jäänyt ennen epäonnistunutta vallankumousta.

Eheytynyt kansakunta

Kuntatasolla 1920-luvulla kasvanut kansallinen eheytyminen johti sosialidemokraattiseen Väinö Tannerin vähemmistöhallitukseen vuonna 1926. Maailmassa oli ainutlaatuista, että sisällissodan hävinnyt osapuoli muodosti yksin hallituksen vain kahdeksan vuotta kapinan jälkeen.

Valtiollisen tason eheytymistä täydensi vuonna 1937 sosialidemokraattien tulo hallitukseen eli niin sanotun punamultahallituksen perustaminen. Siinä palattiin vuoden 1917 alkupuolen tilanteeseen, jossa eri puolueet kykenivät muodostamaan yhteisen – sosialidemokraatti Oskari Tokoin johtaman – hallituksen, joka nauttii eduskunnan enemmistön luottamusta.

Marraskuun viimeisenä päivänä vuonna 1939 Suomeen hyökännyt ja työväenluokkaa puolelleen houkutellut vihollinen kohtasi yksimielisen kansan. Tästä ”talvisodan ihmeestä” saamme kiittää pitkälti juuri kuntapolitiikkaa, jonka ansiosta sisällissodan haavat olivat kasvaneet umpeen.

Puoluejärjestelmän vakaus

Yksi kuntapoliittinen näkökohta, joka liittyy kansalliseen eheyteen, on Suomen puoluejärjestelmän vakaus. On paljon ihmisiä, jotka kannattavat ilmeisen vilpittömästi kansanvaltaa ja demokratiaa, mutta vieroksuvat poliittisia puolueita. Mutta ei ole demokratiaa ilman puolueita.

Suomalaiselle puoluejärjestelmälle on ominaista vakaus ja jatkuvuus. Oikeastaan vain vihreät ovat aidosti uusi puolue, kaikkien muiden puolueiden juuret ulottuvat hyvin kauas yli sadan vuoden takaiseen menneisyyteen. Selitys puoluejärjestelmämme vakauteen on kuntademokratia.

Puolueiden perusjärjestöt ja tuhansien aktiivien toiminta kunnallisissa luottamuselimissä ovat se liima, joka pitää suomalaista yhteiskuntaa koossa. Kuntien lauta- ja johtokunnissa opitaan kansanvaltaista sopimista, yhteisen edun ajamista. On vaikeaa olla yltiöradikaali, kun aikansa istuu esimerkiksi sosiaalilautakunnassa koettamassa ratkoa alkoholin ja väkivallan repimien perheiden ongelmia.

Siksi on tärkeää, että kunnallisia luottamuspaikkoja ei vähennetä. Esimerkiksi kansakuntamme kenties tärkein instituutio – koulut – tarvitsevat demokratiaa. Koulujen johtokunnat ovat paikkoja, joissa lähidemokratiaa voidaan aidosti toteuttaa: vanhemmat ja huoltajat voivat valita opettajat, koulujen painotukset, tukea rehtoria, opettajia ja koulua merkittävällä tavalla – siihen ei mikään virasto tai konsultti yksin pysty.

Lähteitä:

Juhani Piilonen, Vallankumous kunnallishallinnossa. Valtion painatuskeskus 1982.

Hannu Soikkanen, Kunnallinen itsehallinto kansanvallan perusta. Maalaiskuntien itsehallinnon historia.  Maalaiskuntien liitto1966.

Timo Kietäväinen, Kunnallinen itsehallinto alkoi pogostoista. Kuntalehti 3.5.2018.

Helsinki oli sisällissodassa punaisten pääkaupunki

Posted on by jenniheinonen

Sisällissodassa Helsingistä muodostui punaisten pääkaupunki, jossa valtaa pitivät työläisten muodostamia punakaartit. Punaista Suomen hallintoa johti kansanvaltuuskunta ja sotilaallista toimintaa punakaartin yleisesikunta. Käytännössä siviili- ja sotilashallinnon väliset suhteet olivat epäselvät. Valkoisen Suomen pääkaupunkina oli Vaasa, jonne senaatin jäseniä pakeni.

Helsingissä perustettiin työläisten järjestyskaarteja ja radikaalimpia punakaarteja keväästä 1917 alkaen.[i] Marraskuun 1917 yleislakon aikana työväen järjestyskaartit miehittivät useita keskeisiä hallintorakennuksia, kuten Senaatintalon ja Säätytalon.[ii] Joukko radikaaleja järjestyskaartilaisia valtasi Kaivohuoneen. Heistä muodostui 6. tammikuuta 1918 järjestäytyneen Helsingin punakaartin ydinjoukko.[iii]

Helsingissä punakaartien täysimittainen aseistaminen vallankumousta varten alkoi myöhään illalla 26. tammikuuta.[iv] Porvarilliset poliitikot pitivät vielä sunnuntaina 27.1. kokouksia Säätytalossa. Punakaartien määrättyä senaattorit vangittaviksi ja marssittua aseineen Säätytalolle senaattorit ja muut porvaripoliitikot pakenivat takaovesta. Etsinnöistä huolimatta heitä ei saatu kiinni.[v]

Punakaarti aloitti keskeisten rakennusten miehitykset Helsingin rautatieasemasta ja lennätin- ja puhelinkeskuksesta. Varhain maanantaiaamuna 28. tammikuuta punakaarti miehitti senaatintalon ja joukot marssivat Siltasaaresta kaupungin kaikkiin osiin.[vi] Helsingin suojeluskunta ei tehnyt vastarintaa. Kaupunkilaiset olivat vallankaappauksesta hämmästyneitä mutta ottivat sen vastaan rauhallisesti.[vii] Kaupungille liimatuista pylväsjulisteista kaupunkilaiset saattoivat lukea, että vallankumous oli alkanut.[viii]

Samana päivänä Helsingissä muodostettiin punaisten vallankumoushallitus, kansanvaltuuskunta, jonka puheenjohtajaksi nousi Kullervo Manner. Valtakunnan tasolla punakaartilaiset toivoivat, että vallankumous toteutuisi, kun keskeiset hallintorakennukset olisi otettu Helsingissä haltuun.[ix] Senaatin muodostuminen Vaasaan hautasi nämä haaveet.

Saksalaiset kukistivat punaisen Helsingin huhtikuussa

Sodan päättyminen valkoisten voitoksi oli selvää maaliskuun loppuun mennessä. Valkoisten tueksi pyydetyt saksalaiset sotajoukot nousivat maihin Hangossa 3. huhtikuuta, tarkoituksenaan tukea valkoisten sotatoimia Etelä-Suomessa. Tampereella saavutettu ratkaiseva voitto 6. huhtikuuta vahvisti valkoisten asemia. Kansanvaltuuskunta ja punakaartin yleisesikunta perääntyivät Helsingistä Viipuriin.[x]

Espooseen edenneet saksalaiset esittivät Helsingin punaisille antautumiskehotuksen 10. huhtikuuta. Punaiset pitivät kokouksia seuraavan iltapäivän aikarajaan saakka sekavissa tunnelmissa. Viipurista saapunut kansanvaltuutettu Antti Kiviranta taivutteli epäröivät joukot viime hetkellä taistelukannalle.[xi]

Katukahakoita punaisten ja valkoisten välillä käytiin 11. huhtikuuta alkaen. saksalaiset aloittivat hyökkäyksen kello viideltä seuraavana aamuna. Iltapäivään mennessä pääjoukot olivat edenneet Pasilan kautta Töölöön. Lisää saksalaisia joukkoja laskettiin maihin Katajanokalla. Helsingin kantakaupunki oli suurelta osin saksalaisten ja valkoisten hallinnassa iltaan mennessä.[xii]

Saksalaislaivaston tykkituli sai viimeisetkin punaiset vastarintasaarekkeet taipumaan Senaatintorin ja Kauppatorin alueella sekä Pitkänsillan pohjoispuolella. Lauantai-iltaan 13. huhtikuuta mennessä myös työläiskaupunginosassa liehui valkoisia lippuja merkkinä antautumisesta.[xiii] Viimeiset yksittäiset punakaartilaiset lopettivat sala-ammuntansa, kun saksalaisten voitonparaatin alkoi sunnuntaina 14. huhtikuuta puoliltapäivin.[xiv]

Kenraali C. G. Mannerheimin vastaanottama näyttävä valkoisen Suomen voitonparaati valtasi Helsingin kadut 16. toukokuuta. Samaan aikaan Suomenlinnan vankileiri täyttyi punavangeista, joita oli enimmillään kesäkuun lopussa yli 13 000. Kantakaupungissakin vankeja nähtiin vielä pitkään, sillä osa vangeista tuotiin päivittäin keskustaan erilaisille työkomennuksille.[xv]

Linkkejä:

Järjestyksen palauttaminen Helsingissä. Saksalainen dokumenttielokuva vuodelta 1918. 

Lähteitä:

[i] Kolbe ja Nyström 2008, s. 51–52.

[ii] Kolbe ja Nyström 2008, s. 52.

[iii] Kolbe ja Nyström 2008, s. 54, 56.

[iv] Lappalainen 1981, osa 1, s. 27.

[v] Lappalainen 1981, osa 1, s. 46–47; Kolbe ja Nyström 2008, s. 59–60.

[vi] Lappalainen 1981, osa 1, s. 51.

[vii] Lappalainen 1981, osa 1, s. 51–52.

[viii] Kolbe ja Nyström 2008, s. 59.

[ix] Kolbe ja Nyström 2008, s. 58.

[x] Kolbe ja Nyström 2008, s. 76.

[xi] Kolbe ja Nyström 2008, s. 78–79.

[xii] Kolbe ja Nyström 2008, s. 79–80, 82, 84; Lappalainen 1981, osa 2, s. 178–179, 181.

[xiii] Kolbe ja Nyström 2008, s. 87–88.

[xiv] Lappalainen 1981, osa 2, s. 182.

[xv] Kolbe ja Nyström 2008, s. 90, 92, 98, 100.

Venäjästä irtautunut Suomi halusi eroon venäläisyyden merkeistä

Posted on by jenniheinonen

Venäjään viittaavat tai venäjäksi kirjoitetut katujen ja paikkakuntien nimet poistuivat käytöstä asteittain vuoden 1917 maaliskuun vallankumouksesta alkaen. Kilvet oli helppo poistaa tai vaihtaa, mutta Venäjään viittaavan nimistön muuttamistyötä tehtiin vielä 1930-luvulla.  Käytännössä kaikki Nikolai-alkuiset nimet poistettiin. Aatteellisesti myönteisesti latautunut tai vähän tunteita herättävä osa venäläisperäisestä nimistöstä kuitenkin säilyi.

Rautatieasemilla olivat olleet käytössä 1900-luvun alkuun saakka yksikielisillä paikkakunnilla suomen- tai ruotsinkieliset kilvet. Kaksinkielisillä paikkakunnilla asemalla oli tarvittaessa kaksi kilpeä. Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov antoi 1902 käskyn venäjänkielisten kilpien käyttöönotosta rautatieasemilla. Kaikilla asemilla käskyä ei toteutettu ainakaan heti, mutta suurimmilla paikkakunnilla toimittiin määräyksen mukaisesti.[i]

Helsingissä otettiin käyttöön ruotsinkielisten katukilpien ohella venäjänkieliset nimet 1833. Venäläiset nimet eivät olleet yleensä käännöksiä, vaan ne oli muokattu ruotsinkielisistä. Erottaja oli Silnadskaja ploštšad ja Hakasalmenkatu Hagasundskaja ulitsa.[ii] Suomenkieliset nimet yleistyivät pääkaupungissa 1800-luvun lopulla. Ruotsalainen nimi oli tämän jälkeen ylimpänä, suomalainen keskellä ja venäläinen alimpana.

Keisarillinen asetus määräsi 17.3.1903 katujen ja torien nimikilvet muutettavaksi siten, että kielistä venäjä oli ylimpänä, suomi välissä ja ruotsi alhaalla. Helsingissä käskyä oli pakko noudattaa, mutta muualla maassa määräystä ei kuitenkaan pantu välttämättä täytäntöön. Joensuussa venäläiset kilvet oli hankittava, kun kaupungissa 1910 vieraillut kenraalikuvernööri F. A. Seyn havaitsi, että käytössä olivat vain suomen- ja ruotsinkieliset nimet.[iii]

Viapori muuttui Suomenlinnaksi

Vertauskuvallisesti erittäin tärkeä tapahtuma oli Viaporin uudelleennimeäminen Suomenlinnaksi keväällä 1918. Viapori on muunnos ruotsalaisten 1700-luvulla antamasta Sveaborg-nimestä. Viapori kuului Venäjän vallan aikana keisarikuntaan. Venäläiset käyttivät linnoitussaarten kokonaisuudesta nimeä Krepost Sveaborg. Ensimmäisessä maailmansodan aikana Viapori muodosti osan Pietari Suuren merilinnoitusta, jonka tehtävänä oli suojella keisarikunnan pääkaupunkia Pietaria.

Viapori sai 12. toukokuuta 1918 uuden suomenkielisen nimen Suomenlinna, jolloin Kustaanmiekan lipputankoon nousi valtiollisissa yhteyksissä vielä käytössä ollut leijonalippu. Ruotsinkielinen nimi säilyi ennallaan.  Nimenmuutos tuli yllätyksenä ruotsinkielisille, jotka paheksuivat tapahtumaa. Lipunnoston merkitystä korosti se, että Viapori ei ollut osa Suomea maan itsenäistyessä. Venäläiset luovuttivat saarilinnoituksen Kansanvaltuuskunnalle maaliskuussa 1918. Helsingin valtauksen yhteydessä Viapori siirtyi valkoisten haltuun.

Lipunnosto korosti ruotsalaisten alun perin rakennuttaman ja venäläisten käyttöönsä ottaman linnoituksen tulleen osaksi Suomea. Leijonalippu vedettiin venäläisten käyttämään tankoon, jossa oli liehunut Venäjän laivaston sotalippu muun muassa Viaporin valtauksen satavuotisjuhlissa 1908. Oma vertauskuvallinen merkityksensä, että linnoituksen suomalaistamisseremoniaa seurasi myös hallituksen joukoissa ruotsalaisena vapaaehtoisena taisteluihin osallistunut luutnantti Carl August Ehrensvärd, jonka esi-isä Augustin Ehrensvärd oli johtanut Viaporin rakennustöitä. Tapahtumapäiväksi valittu Snellmanin päivä korosti teon luonnetta suomalaisen valtion halusta määritellä suhdettaan aikaisempiin isäntiinsä.

Vuonna 1854 Viaporiin valmistunut ortodoksinen kirkko muutettiin luterilaiseksi varuskuntakirkoksi. Neljän sivutornin sipulikupolit purettiin, mutta pääkupoli jäi paikalleen. Vuonna 1929 valmistuneissa perusteellisissa korjaustöissä karsittiin rakennuksesta kaikki venäläisyyden merkit.

Nikolai sai kadota nimistöstä

Osa Venäjän sortovaltaan liitetyistä nimistä poistui käytöstä heti maaliskuun vallankumouksen jälkeen. Monet Nikolai-alkuiset nimet muuttuivat suomalaisiksi, sillä sekä Nikolai I että Nikolai II olivat olleet suomalaisten näkökulmasta huonoja hallitsijoita. Nikolainkaupunkina 1855–1917 virallisesti tunnettu Vaasa sai takaisin historiallisen nimensä. Nimi oli otettu käyttöön kaupungin vuonna 1852 tapahtuneen palon jälkeen, jolloin keisari Nikolai I lahjoitti Vaasalle kymmeniä tuhansia kultaruplia. Kuvernööri Carl Alexander von Rechenberg esitti nimen muuttamista Nikolainkaupungiksi, mitä Nikolai itse ei hyväksynyt. Hänen kuoltuaan Aleksanteri II nimesi kaupungin uudelleen. Joensuussa kaupungin perustajan mukaan nimetty Nikolainkatu muuttui Kirkkokaduksi.

Helsingissä vuonna 1852 vihitty Nikolainkirkko muuttui 1917 Suurkirkoksi. Helsinki korvasi osan Venäjän vallan aikaisista kadunnimistä uusilla vuonna 1928. Nikolainkadusta tuli Snellmaninkatu,Vladimirinkadusta Kalevankatu ja Konstantininkadusta Meritullinkatu. Pyhän Andreaksen ja hänen nimeään kantavan venäläisen ritarikunnan mukaan nimetty Antinkatu muuttui Lönnrotinkaduksi. Vuonna 1901 nimetystä Lönnrotinkadusta tuli samalla Suonionkatu – nimi viittaa kirjailijanimeä Suonio käyttäneeseen Julius Krohniin. Runeberg ja Topelius olivat saaneet nimikkokatunsa 1906.

Sotamarsalkka M. M. Galitzinin mukaan nimetystä Galizininkadusta Eirassa tuli Juhani Ahon tie. Suomen sodassa 1808–1809 taistelleesta kenraalimajuri Jakob Petrovitš Kulnevista nimensä saanut Kulnevinkatu muuttui samassa sodassa kunnostautuneen ruotsalaisen everstiluutnantti Joachim Zachris Dunckerin kunniaksi Dunckerinkaduksi.[iv]

Turussa Nikolaintori muuttui Tuomiokirkontoriksi. Aleksanterintoriksi 1890 nimetystä Raatihuoneentorista tuli Suomen itsenäistyttyä Kauppatori. Arseni Zakrevskin mukaan nimetty Arseninkatu tunnetaan Sirkkalankatuna.[v] Porissa oli vuodesta 1918 lähtien pohdittu tarvetta uudistaa katujen ja torien nimiä. Vladimirinkatu muuttui 1928 Porin Aitosuomalaisen kerhon aloitteesta Otavankaduksi, Nikolainkatu Valtakaduksi, Konstantininkatu Torikaduksi ja Alexandrankatu Hallituskaduksi.[vi]

Kotkassa nimettiin vuosina 1937–1938 Aleksanterinkatu Keskuskaduksi, Katariinankatu Kymenlaaksonkaduksi ja Konstantinkatu Koulukaduksi.[vii]  Nikolainkatu löytyi ennen Suomen itsenäistymistä keskeiseltä paikalta monista Suomen kaupungeista ja kauppaloista, joiden kaikki johto halusi löytää kadulle uuden itsenäisen valtion ilmapiiriin sopivan nimen. Haminassa Nikolainkadusta tuli Kadettikoulunkatu, Heinolassa Savontie, Jyväskylässä Vapaudenkatu, Lahdessa Vapaudentie (nykyinen Vapaudenkatu), Mikkelissä Porrassalmenkatu ja Porvoossa Mannerheiminkatu. Nurmeksen kauppalassa keisarin mukaan nimetty katu muuttui arkisesti Harjukaduksi.

Hyvän hallitsijan – Aleksanterin – nimi säilyi usein

Osa Venäjän vallan vuosista käyttöönotetuista kadunnimistä jäi ennalleen. Aleksanteri II:n puolison keisarinna Maria Aleksandrovnan mukaan nimetty Maarianhamina (Mariehamn) säilytti nimensä. Helsingissä Liisankatu (Elisabetsgatan) oli saanut nimensä 1819 Aleksanteri I:n puolison keisarinnan Elisabetin mukaan. Oman nimikkokatunsa nimeämisen Aleksanteri I torjui ja määräsi uuden pohjois-eteläsuuntaisen kadun nimettäväksi Unioninkaduksi Venäjän ja Suomen välisen valtio- ja hallitsijayhteyden kunniaksi. Unioninkadun muuttaminen Yliopistonkaduksi oli esillä 1920-luvulla, mutta ehdotusta ei toteutettu. Aleksanteri I:n kuoltua Helsinki sai Aleksanterinkadun, jonka nimi on säilynyt. Myöskään Suomen Venäjään liittäneeseen 1809 solmittuun Haminan rauhaan 1809 viittaavan Rauhankadun nimeä ei muutettu. Sen sijaan Keisarillinen Aleksanterin yliopiston nimi vaihtui Helsingin yliopistoksi.

Nimistössä säilyvät Helsingissä Pyhän Yrjön mukaan nimetty Yrjönkatu, pyhään Annaan viittaava Annankatu ja Helenankatu, jonka nimi viittaa todennäköisesti pyhään Helenaan. Ennalleen jäi Sofiankatu, jonka nimi pohjautuu joko Aleksanteri I:n äitiin tai arkkitehti C. L Engelin puolisoon Charlotta Sofiaan. Keisarin äiti oli syntyjään Würtenbergin prinsessa Sophia Dorotea Augusta. Kartalla säilyi myös Aleksanteri I:n äidin kunniaksi varmuudella nimetty Mariankatu – keisarinna tunnettiin nimellä Maria Feodorovna. Lisäksi Helsingissä on edelleen Aleksanteri I:n veljen suuriruhtinas Mikaelin nimikkokatu Mikonkatu.

Helsingin kadunnimistössä säilyttivät paikkansa Suomen itsenäistyttyä lukuisat uuden pääkaupungin kehittämiseen osallistuneet virkamiehet ja sotilaat: kenraalikuvernööri Fabian Steinheil (Fabianinkatu), maaherra Fredrik Stjernwall (Fredrikinkatu), kreivi Gustaf Mauritz Armfelt (Maurinkatu), senaatin esittelijäneuvos Albrecht Fredrik Richard De la Chapelle (Rikhardinkatu), arkkitehti Johan Carl Ludwig Engel (Ludviginkatu) ja ministerivaltiosihteeri Robert Rehbinder (Iso ja Pieni Roobertinkatu). Armfeltin mukaan nimettiin 1908 myös Armfeltintie. Suomen suuriruhtinaskunnan ensimmäisenä valtiosihteerinä Pietarissa toimineen Mihail Speranskin kunniaksi nimetty Speranskintie säilyi Helsingin Eirassa.[viii] Helsingissä, Lahdessa, Oulussa ja Tampereella on edelleen Aleksanterinkatu.

Venäjän vallan aikana hovin etunimet olivat kansan parissa tavallisia 1800-luvun loppuun saakka. Monien poikien nimeksi tuli Alexander, Konstantin tai Nikolai.  Keisarisuvun innoittamia tyttöjen nimiä olivat esimerkiksi Alexandra ja Olga. Kansanvalistusseuran kalenterin suosittelemat suomalaisperäisten tai kieliasultaan mukautettujen nimien suosio kasvoi kuitenkin 1880-luvulta alkaen suomenkielisen väestön keskuudessa.[ix] Venäläistämistoimien kiristyttyä hovin nimien suosio laski entisestään.

[i] Polvinen Tuomo. 1984. Valtakunta ja rajamaa. N. I. Bobrikov Suomen kenraalikuvernöörinä 1898–1904. Helsinki: WSOY.

[ii] Pesonen Leo. 1992. Venäläiset kadunnimet. Teoksessa Helsingin kadunnimet. Toinen korjattu painos. Helsinsin kaupungin julkaisuja 24. Helsinki: Helsingin kaupunki, s. 65–68.

[iii] Aminoff Bernd–Pesonen Leo. 1992. Teoksessa Helsingin kadunnimet. Toinen korjattu painos. Helsinsin kaupungin julkaisuja 24. Helsinki: Helsingin kaupunki, s. 49–50. Ahonen Kalevi. 1985. Joensuun kaupungin historia I, Joensuun kaupunki 1848–1920. Joensuu: Joensuun kaupunki, s. 383.

[iv] Kaupunginosien sekä katujen, puistojen, torien ja muiden yleisten paikkojen ja luonnonpaikkojen nimet selityksineen. Teoksessa Helsingin kadunnimet. Toinen korjattu painos. Helsinsin kaupungin julkaisuja 24. Helsinki: Helsingin kaupunki, s. 92, 104, 118 ja 137.

[v] Laaksonen Hannu, Kuningattarenkadusta Linnankaduksi, http://mobile-lehti.fi/juttu/1257.

[vi] Venäläisistä kadunnimistä pyritään eroon, http://www.aikamatkasatakunnassa.fi/kadunnimet/venalais.htm (3.3.2014).

[vii] Kotkan Keskuskadun nimi vaihtumassa, www.kymensanomat.fi/Online/2013/02/27/Kommentoi:+Kotkan+Keskuskadun+nimi+vaihtumassa/2013315267598/4?alku=10

[viii] Kolbe Laura. Kaupungin kadunnimiä ihmetellessä, http://laurakolbe.blogspot.fi/2010/09/kaupungin-kadunnimia-ihmetellessa.html

[ix] Ainiala Terhi–Saarelma Minna–Sjöblom Paula.2008. Nimistöntutkimuksen perusteet. Tietolipas 221. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, s. 214–216.

Suuriruhtinaskunnan pääkaupunki Helsinki nousi itsenäistymisen tärkeimmäksi näyttämöksi

Posted on by jenniheinonen

Suomen valtakunnallinen poliittinen toiminta keskittyi 1900-luvun alussa entistä selvemmin Helsinkiin, mikä teki kaupungista Venäjän vastaisen vastarinnan keskuksen. Säätyvaltiopäivät ja vuodesta 1907 eduskunta kokosivat Helsingissä yhteen poliitikot, jotka joutuivat määrittelemään Suomen linjaa suhteessa Venäjään. Imperiumi heikensi asteittain määräyksin ja lainsäädännöllä Suomen autonomista asemaa. Myös suuriruhtinaanmaan hallituksena toiminut senaatti otti kantaa venäläistämiseen, kunnes se miehitettiin 1910-luvun alussa kokonaan keisarivallan kannattajilla. Vuonna 1917 eduskunta ja senaatti olivat keskeisessä asemassa maan itsenäistymiseen johtaneessa kehityksessä. Helsingissä kokoontunut eduskunta vahvisti 15.11.1917 ehdotuksen keisari-suuriruhtinaalle kuuluneen korkeimman vallan siirtämisestä itselleen. Suomen itsenäisyysjulistuksen eduskunta hyväksyi 6.12.1917.

Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa perusti Helsingin kaupungin 1550 annetun kauppa- ja purjehdussäännön yhteydessä.[i] Kaupungin nimi juontuu ruotsalaisesta helsinkien heimosta, joka 1200-luvulla levittäytyi Suomenlahden pohjoisrannalle ristiretken yhteydessä.[ii] Meni aikaa, ennen kuin Helsinki nousi kauppakaupunkina Turun ja Viipurin veroiseksi.[iii] Helsingistä tuli Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunki vuonna 1812, pian Suomen siirryttyä Venäjän vallan alle. Päätöksellä siirtää pääkaupunki pois länsirannikolta pyrittiin heikentämään Suomen suuriruhtinaskunnan hallintokeskuksen siteitä Ruotsiin.[iv]

Venäjän yhtenäistämispolitiikka johti 1890-luvulta lähtien aikaisemmin Suomelle myönnettyjen vapauksien rajoittamiseen. Tämä vaikutti ilmapiiriin myös Helsingissä. Helmikuun manifestin 1899 aloittaman määrätietoisen venäläistämisohjelman vastustus johti Helsingissä kesäkuussa 1904 tapahtuneeseen poliittiseen murhaan, jossa kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov sai surmansa Eugen Schaumanin luodista Senaatintalon portaikossa.[v]

Ensimmäisen maailmansodan aikana korostui Helsingin merkitys osana Pietarin puolustusta. Venäjän sotilasjohto pelkäsi saksalaisten maihinnousua ja alkoi rakennuttaa kiireesti linnoitusketjua kaupungin ympärille. Helsinkiläiset kokivat myös maihinnousun ja kaupungin pommittamisen suuriksi uhiksi ja pakenivat sodan alkuvaiheessa sankoin joukoin kaupungista. Venäläisten joukkojen määrä Helsingissä kasvoi ja satamiin ankkuroitui venäläisiä sotalaivoja. Kaupunkilaisten elämää vaikeuttivat mm. öinen ulkonaliikkumiskielto ja sotasensuuri.[vi]

Helsinki kasvoi nopeammin kuin Euroopan metropolit

Helsingin väkiluku kasvoi Venäjän vallan loppupuolella nopeasti. Vuonna 1870 asukkaita oli 30 000. Ensimmäisen maailmansodan alla helsinkiläisiä oli jo 140 000 ja kasvu jatkui.[vii] Suomen kaupungistuminen näkyi erityisen hyvin juuri Helsingissä, jossa väestönkasvu oli kaksi kertaa nopeampaa kuin Euroopan suurkaupungeissa Pariisissa, Lontoossa ja Berliinissä.[viii]

Kerrostalojen määrä lisääntyi Helsingissä vasta 1800-luvun lopulta alkaen. Hallinnollinen ja sivistyksellinen empire-keskusta oli saanut muotonsa 1800-luvun alkupuolella suuriruhtinaskunnan pääkaupungin siirryttyä Turusta Helsinkiin. Loistokasta Senaatintorin aluetta ympäröivät kuitenkin pitkään vaatimattomat puutalot ja harvat kivitalot. Kaupunkimaisema muuttui korkeiden kivikerrostalojen lukumäärän lähdettyä nopeaan kasvuun 1800-luvun lopulla. Vuonna 1880 yksityisten omistamia vähintään viisikerroksisia asuintaloja oli kolme, mutta vuoteen 1910 mennessä jo 187.[ix]

Asumisessa korostuivat teollistumisen myötä erilaiset sosiaaliseen ja taloudelliseen asemaan liittyneet todellisuudet. Työläisväestö keskittyi kaupungin reuna-alueille. Asukastiheys, asuntojen koot ja asumismukavuutta parantaneen kunnallistekniikan taso erosivat suuresti kaupungin eri alueilla.[x]

Tampereen ohella Suomen suurin teollisuuskaupunki

Teollisuus oli helsinkiläisten suurin työllistäjä. Vuonna 1914 eniten työpaikkoja tarjosivat vaatetus-, rakennus-, metalli- ja konepaja- ja elintarviketeollisuus. Helsingin tuotantolaitokset työllistivät vuonna 1914 noin 14 000 työntekijää sekä 1 400 toimihenkilöä tai palveluskuntaan kuulunutta.[xi]

Ensimmäisen maailmansodan aikana tehdastyöläisten määrä kasvoi nopeasti Venäjän armeijan sotatarviketilausten ansiosta. Uusia työpaikkoja avautui erityisesti metalli-, vaatetus- ja kenkäteollisuudessa.[xii] Lisäksi Helsinkiin rekrytoitiin tuhansia miehiä linnoitustöihin.[xiii]

Viljatuotteet, maitotuotteet ja peruna olivat tärkeällä sijalla työläisten päivittäisessä ruokavaliossa. Työläisperheissä ruokakustannukset kattoivat keskimäärin puolet kuukauden kokonaisansioista.[xiv] Nopeasti pilaantuvat elintarvikkeet tuotiin Helsinkiin lähialueilta. Monet muut maataloustuotteet kuten peruna, voi ja liha kuljetettiin Helsinkiin rautateitse muualta Etelä-Suomesta.

Viljatuotteiden osalta Helsinki ja Suomi olivat suurelta osin Yhdysvaltain ja Venäjän hallitsemien kansainvälisten markkinoiden varassa. Ennen ensimmäistä maailmansotaa 60 prosenttia suomalaisten kuluttamasta viljasta tuotiin ulkomailta.[xv]

Suursota sai ihmiset nostamaan käteistä ja hamstraamaan ruokaa

Tieto sodan syttymisestä loppukesällä 1914 näkyi pankkien edustoilla jonoina. Tallettajat pelkäsivät pankkien kaatuvan ja rahan arvon romahtavan. Helsingin Työväen Säästöpankista nostettiin elokuun ensimmäisellä viikolla yhtä paljon rahaa kuin tavallisesti kahdessa kuukaudessa. Sanomalehdistö yritti rauhoitella kaupunkilaisia korostamalla pankkien olevan hyvin vakavaraisia. Jo ensimmäisen sotaviikon jälkeen tilanne tasaantui. Helsingissä toimineiden säästöpankkien talletukset kuitenkin jäivät vuonna 1914 normaalia pienemmiksi.[xvi]

Yksi syy intoon nostaa talletuksia oli elintarvikkeiden hamstraus. Elintarvikkeiden hinnat olivat nousseet Helsingissä jo pitkään. Hieman ennen sotaa valmistuneen selvityksen mukaan hinnat olivat kohonneet 30 prosenttia seitsemässä vuodessa.[xvii] Sodan aikana kallistuminen nopeutui kysynnän kasvaessa ja huoltoyhteyksien heikentyessä. Pulaa pelänneet kaupunkilaiset alkoivat koota suuria kotivarastoja. Viranomaisia vaadittiin puuttumaan tilanteeseen. Elintarvikkeille asetettiinkin maksimihintoja Helsingissä pian sodan sytyttyä.[xviii]

Pitkittynyt sotatila vaikeutti elintarvikehuoltoa Helsingissä, jonka väkimäärä kasvoi venäläisten joukko-osastojen ja linnoitustyöläisten myötä. Elintarvikkeiden saanti ylsi harvoin sotaa edeltävälle tasolle. Erityisesti sokeria, silliä, perunaa ja lihaa oli niukalti.  Suurin viljantuontimaa Venäjä alkoi kärsiä vaikeista tuotanto-ongelmista vuonna 1916, eikä viljajunia enää päästetty siirtymään elintarvikepulasta kärsivän Pietarin läpi kohti Helsinkiä.[xix] Loppuvuoteen 1916 mennessä elintarvikkeiden hinnat olivat kohonneet keskimäärin 250 prosenttia sotaa edeltäneestä tasosta.[xx]

Kuten muissakin sotaa käyvissä kaupungeissa, myös Helsingissä sotatila näkyi inflaationa ja elinkustannusten nousuna. Vuonna 1915 keskimääräiset elinkustannukset nousivat Helsingissä noin 53 prosenttia. Vuoden 1916 lopulla pitkittyneen sodan kielteiset talousvaikutukset alkoivat näkyä entistä selvemmin. Vuoteen 1916 mennessä elinkustannukset olivat kohonneet verrattuna sotaa edeltävään aikaan 139 prosenttia.[xxi]

Venäjän armeijan tilaukset ja linnoitustyöt toivat töitä

Sotatilan syttyminen vaikeutti Suomen ulkomaankauppaa. Vienti ja tuonti olivat tapahtuneet suurelta osin läntisten yhteyksien kautta, mutta rintamalinjat katkaisivat osan niistä.[xxii] Tulevaisuus näytti maailmansodan sytyttyä hankalalta. Teollisuuslaitosten ja kauppojen toiminta supistui. Työläisten ansiotaso laski, minkä herättämää närkästystä puitiin erityisesti Työmiehessä.[xxiii] Työttömyyden uhkan takia kaupunki ryhtyi toimiin työtilaisuuksien koordinoimiseksi.[xxiv]

Sodan pitkittyessä sotatalous tuotti kuitenkin runsaasti uusia työmahdollisuuksia. Imperiumin armeija tarvitsi sotaponnisteluihinsa runsaasti erilaisia tarvikkeita, joita myös helsinkiläiset tehtaat pääsivät tuottamaan. Metalliteollisuus hyötyi kasvaneesta kysynnästä erityisen paljon ja sen osuus Helsingin viennistä viisinkertaistui sotavuosina.

Teollisuustyöntekijöiden lukumäärä kasvoi nopeasti. Esimerkiksi Kone- ja siltarakennus Oy:n työntekijämäärä kasvoi vuodesta 11913 vuoteen 1916 yli nelinkertaiseksi (700 à 3 000). Kaikkiaan metalliteollisuuden konepajat työllistivät Helsingissä vuonna 1916 jo 8 200 työläistä, kun vastaava luku vuonna 1913 oli ollut 3 500. Myös vaatetus- ja kenkäteollisuus hyötyi sotatarviketilauksista. Teollisuus kärsi työvoimapulasta ja työvuorot venyivät pitkiksi.[xxv]

Pietaria turvaamaan suunnitellun Pietari Suuren merilinnoituksen rakennustöihin palkattiin miehiä Suomenlahden etelä- ja pohjoispuolelle. Helsingin kaupungin työnvälitystoimiston arvioiden mukaan 1916 kaupungin ympäristön linnoitustyöt työllistivät noin 10 000 miestä, joista reilu viidennes oli kotoisin Kaukoidästä. Venäläisen, eri puolilta imperiumia kotoisin olleen sotaväen määrä lisääntyi kaupungissa, kun kaupunkiin sijoitettiin uusia joukko-osastoja.[xxvi]

Sotatalouden nousukausi taittui vuoden 1916 lopulla. Työttömiksi joutui tuhansia miehiä, kun Venäjän valtion teettämät työt keskeytettiin ja sotatarviketuotanto pieneni.[xxvii] Samaan aikaan elintarviketuonti Suomeen vaikeutui entisestään, mikä johti säännöstelyyn. Ensimmäisenä kortille joutui sokeri, jota saatiin Venäjältä entistä vähemmän. Monet kunnat ottivat vuoden loppuun mennessä käyttöön sokerikortit. Talvella 1916–1917 säännöstely laajeni koskemaan voita, lihaa, maitoa, juustoa, leipää sekä jauhoja.[xxviii]

Helsinki kuohui vallankumousten vuonna 1917

Keisarivallan romahtaminen Venäjällä maaliskuun vallankumouksessa 1917 näkyi myös Helsingin katukuvassa. Kaupunkilaiset riemuitsivat kaduilla uudesta vapaudesta. Kuun lopulla kaupungissa juhlittiin näyttävästi Siperiasta palannutta kansallissankaria P. E. Svinhufvudia sekä kaupungissa vieraillutta maaliskuun vallankumouksen johtohahmoihin kuulunutta Aleksandr Kerenskiä.[xxix]

Venäläistetyn poliisilaitoksen toiminnan loputtua järjestyksenpito siirtyi kaupungin rahoittamalle työläismiliisille.[xxx] Venäjällä vallankumouksen laukaisema sekasorto kärjistivät pian myös Helsingissä työttömyyttä ja elintarvikepulaa.[xxxi] Sotateollisuuden, linnoitustöiden ja sotilaiden Suomeen tuomien ruplien arvo heikkeni nopeasti. Kaupunkilaiset jonottivat päivittäin Suomen Pankin edessä vaihtaakseen ruplat markoiksi. Pankki rajoitti keväällä liikkeiden ja yksityishenkilöiden valuutanvaihdon 10 ruplaan päivässä. Inflaatiota kiihdytti ruplan arvon heikentymisen ohella syvenevä pula-aika.[xxxii]

Venäjän lokakuun vallankumous, joka Suomessa käynnistyi gregoriaanisen kalenterin mukaan 6.–7. marraskuuta, johti keisarin valtaa käyttäneen Venäjän väliaikaisen hallituksen kaatumiseen. Keisari-suuriruhtinaan valta ei kuulunut yhden tulkinnan mukaan Suomessa enää millekään toimijalle.[xxxiii] Helsingissä kokoontunut lokakuussa valittu uusi eduskunta yritti ratkaista kysymyksen korkeimmasta vallasta.

Sosiaalidemokraattien perustaman vallankumouksellisen keskusneuvoston julistama yleislakko seisautti pääkaupungin ja koko Suomen keskiyöstä 13.–14. marraskuuta alkaen viikoksi ja aiheutti väkivaltaisuuksia. Marraskuun suurlakolla sosiaalidemokraatit yrittivät painostaa eduskuntaa hyväksymään edellisen eduskunnan hajotukseen heinäkuussa johtaneen valtalain sekä julkistamaan Kullervo Mannerin (SDP) 28. syyskuuta koolle kutsuman hajotetun eduskunnan vahvistamat kunnallis- ja työaikalait.[xxxiv]

Uusi eduskunta oli vaikeuksia ratkaista kysymys korkeimman vallan haltijasta sekä porvarien että sosiaalidemokraattien hyväksymällä tavalla. Kompromissiehdotuksen tehneen maalaisliiton kansanedustaja Santeri Alkion esityksestä eduskunta päätti 15. marraskuuta siirtää kaiken keisari-suuriruhtinaalle kuuluneen korkeimman vallan Suomen eduskunnalle.[xxxv] Eduskunnan päätös oli käytännössä Suomen itsenäisyysjulistus.

Eduskunta nimitti Suomelle 26. marraskuuta 1917 uuden hallituksen. P. E. Svinhufvudin johtama senaatti antoi eduskunnalle oman itsenäisyysjulistuksen 4. joulukuuta. Itsenäisyysjulistuksessa Svinhufvud esitti ne toimenpiteet, joihin eduskunnan ja hallituksen oli ryhdyttävä eduskunnan korkeimman vallan haltijaksi julistautumisen johdosta. Eduskunta hyväksyi 6.12. pitämässään istunnossa Svinhufvudin johdolla annetun hallituksen esityksen.[xxxvi]

[i] Jorma Keränen, Kustaa Vaasa ja uskonpuhdistuksen aika. Teoksessa Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY 2003. s. 155.

[ii] Ari Siiriäinen, Esihistoria. Teoksessa Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY 2003. s. 77.

[iii] Keränen 2003, s. 155.

[iv] Zetterberg ja Pulma 2003, s. 387–388.

[v] Toivo Nygård ja Veikko Kallio, Rajamaa. Teoksessa Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY 2003. s. 552.

[vi] Laura Kolbe ja Samu Nyström, Helsinki 1918. Pääkaupunki ja sota. Minerva 2008. s. 34–35.

[vii] Samu Nyström. Poikkeusajan elämäkerta. Helsinki ja helsinkiläiset maailmansodassa 1914–1918. Historiallisia tutkimuksia Helsingin yliopistosta XXIX. Helsinki 2013, s. 25–26.

[viii] Nyström 2013, s. 26.

[ix] Nyström 2013, s. 35.

[x] Nyström 2013, s. 36.

[xi] Nyström 2013, s. 27.

[xii] Nyström 2013, s. 70–72.

[xiii] Nyström 2013, s. 69–70.

[xiv] Nyström 2013, s. 31.

[xv] Nyström 2013, s. 31, 100, 111.

[xvi] Samu Nyström. Poikkeusajan elämäkerta. Helsinki ja helsinkiläiset maailmansodassa 1914–1918. Historiallisia tutkimuksia Helsingin yliopistosta XXIX. Helsinki 2013, s. 65.

[xvii] Nyström 2013, s. 100.

[xviii] Nyström 2013, s. 65–66, 103.

[xix] Nyström 2013, s. 105, 111.

[xx] Nyström 2013, s. 105.

[xxi] Nyström 2013, s. 76–77.

[xxii] Nyström 2013, s. 66.

[xxiii] Nyström 2013, s. 66–67.

[xxiv] Nyström 2013, s. 67–68.

[xxv] Nyström 2013, s. 69–72.

[xxvi] Nyström 2013, s. 59–60, 69–71.

[xxvii] Nyström 2013, s. 84, 151.

[xxviii] Nyström 2013, s. 111–112, 115.

[xxix] Kolbe ja Nyström 2008, s. 40, 42.

[xxx] Kolbe ja Nyström 2008, s. 42.

[xxxi] Kolbe ja Nyström 2008, s. 42, 44, 46, 48.

[xxxii] Nyström 2013, s. 151–152.

[xxxiii] Pertti Luntinen, Autonomian vahvistamisyritys. Teoksessa Ohto Manninen (päätoim.), Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. 1. Irti Venäjästä. Valtionarkisto 1992, s. 215.

[xxxiv] Luntinen 1992, s. 194, 212–215.

[xxxv] Luntinen 1992, s. 218.

[xxxvi] Luntinen 1992, s. 224–227.

Linkkejä:

Samu Nyström, Samassa veneessä, vaan ei yhteisin eväin? Helsinkiläiset, silakkamarkkinat ja maailmansodan elintarvikekriisi 1914–1918. Kvartti 17.3.2015.

Krepost Sveaborg. Helsingin maa- ja merilinnoitus ensimmäisen maailmansodan aikana. Helsingissä ensimmäisen maailmansodan aikana rakennettuja linnoituksia esittelevä sivusto. 

YLEn radioon tuottamassa Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa -ohjelmasarjassa liikutaan vuosien 1914–1918 aikaisilla autenttisilla tapahtumapaikoilla Helsingissä ja käydään läpi maailmansodan vaikutusta pääkaupunkilaisten elämään. Toimittaja Seppo Heikkisen oppaana kaupunkikierroksella on historiantutkija filosofian tohtori Samu Nyström. Sivulta löytyy myös muuta ensimmäisestä maailmansodasta kertovaa aineistoa. 

Juuso Lehtisen Helsingin kartoin ja kuvin esittelevä sivusto http://helsinkiennen.fi/ Lehtisen kokoamalla sivustolla Helsinki ennen ja nyt voi verrata Signe Branderin kuvaamia näkymiä 2010-luvun tilanteeseen. http://karttalehtinen.fi/helsinki/

Kirjallisuutta

Laura Kolbe & Samu Nyström, Helsinki 1918. Pääkaupunki ja sota. Minerva 2008.

Jarmo Nieminen, Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa – Sotasurmat 1917–1918, Gummerus 2015

Samu Nyström, Poikkeusajan kaupunkielämäkerta: Helsinki ja helsinkiläiset maailmansodassa 1914–1918, Helsingin yliopisto 2013