Miten maailmansodan päättyminen otettiin vastaan Suomessa?

Ensimmäisen maailmansodan päättänyttä aselepoa tervehdittiin ilolla Suomessakin. Nuoren tasavallan sisä- ja ulkopoliittinen tilanne muuttui jyrkästi. Saksan suunta sulkeutui ja Suomen oli haettava niin hyväksyntää kuin viljaa voittajilta.

Uutiseen rauhasta otettiin vastaan helpottuneena, mutta se toi uutta epävarmuutta Suomen asemaan. Pakinoitsija Olli tiivisti tilanteen Uudessa Päivässä 12.11.1918:

”Kärsivän ihmiskunnain vuosikausia kiihkeästi kaipaama hetki on koittanut. Tykit ovat vaienneet Ihmiskunta tuntee uuden työpäivän aamun sarastavan.

Me olemme vain pieni, heikko, köyhä kansa. Itsenäisyytemme nimessä meidän tietysti on riennettävä voimakkaimman käsiä nuolemaan, voittajaa liehittelemään. Suurilla voittajilla on meille kaikille pienille poikkeuksetta kauniita ihanteita ja uneksimattomia vapauden ja onnen aarteita luvassa, mutta suurilla voittajilla on niin paljon ajattelemista, että he voivat pienen kansan helposti unohtaa, ellei pieni kansa erikoisella tavalla muistuta olemassaolostaan.”

Suomessakin pantiin heti merkille Saksan ehdottoman antautumisen aiheuttamat jännitteet. Santeri Alkion päätoimittama Ilkka olisi nähnyt sanelurauhan sijaan Yhdysvaltain presidentin Woodrow Wilsonin esittämän suunnitelman toteutuvan:

”Ilo ihmiskunnassa olisi varmaankin paljon jakamattomampi, jos rauhanaurinko olisi saanut nousta sellaisena kuin sen syrjä sarasti Wilsonin suunnitelmien valossa. Niin ei käynyt. Kansojen tasa-arvoon perustuvan rauhan sijaan tuli voittajan rauha armottomine, yksipuolisille ehtoinensa. Näyttää siltä kuin kenraali Foch ei huomaisi, etteivät ne olleet hänen legionansa, jotka musersivat Saksan uljaan armeijan, vaan toiset voimat, jotka heikensivät Saksan vastustuskykyä. Saksassakin äkkiä riehahtanutta bolshevismia saa entente kiittää tästä tuloksesta enemmän kuin omia voimiansa.”

Syyskuussa ilmestymisensä aloittanut Suomen Sosialidemokraatti pystynyt ottamaan kantaa maailmansodan loppumiseen, sillä Uudenmaan läänin maaherra Bruno Jalander lakkautti lehden 12.11.1918. Toimenpiteen perusteena oli lehden linja, joka oli muuttunut parlamentaarisesta kiihottavaksi. Päätöksen voi nähdä olleen yhteydessä maailmansodan päättymiseen. Lakkauttamisen tarkoituksena oli myös osaltaan estää levottomuuksien synty. Suomen Sosialidemokraatti oli tervehtinyt ilolla keisarin eroa ja Saksan sosialistien nousua maan johtoon, mutta suhtautunut toisaalta pidättyvästi työväen ja sotilaiden neuvostovaikutteiseen liikehdintään.

Monarkiasuunnitelmille Saksan tappio merkitsi loppua. Kansanedustaja Lauri Ingman esitteli 11. marraskuuta eduskunnalle kuninkaaksi valitun Fredrik Kaarlen vastauksen, jossa tämä ilmoitti antavansa lopullisen vastauksensa myöhemmin. (Ingman oli väliaikaisesti menettänyt puhemiehen paikkansa, koska oli valtiopäivien kokoontuessa vielä Saksassa.) Hessenin prinssi perusteli vastaustaan sillä, ettei hän halunnut asettua ympärysvalloilta saatavan tunnustuksen esteeksi. Hän ilmoitti 14. joulukuuta olevansa ottamatta vastaan Suomen valtaistuinta. Tämä oli enää muodollisuus. Monarkistit joutuivat käytännössä luopumaan toiveistaan Saksan tappion vuoksi.

Tasavaltalaiset pitivät Helsingissä 10. marraskuuta suurkokouksen, jossa he vaativat hallituksen eroa, uusia vaaleja ja ulkopoliittisen linjan muutosta. Hallitus vaihtui 27. marraskuuta. Lauri Ingmanin hallituksessa olivat edustettuna suomalaiset puolueet, jotka ryhmittyivät pian uudelleen kokoomus- ja edistyspuolueiksi sekä RKP. Hallituksella oli tynkäeduskunnan enemmistön kannatus. Käytännössä siitä tuli eräänlainen toimitusministeristö, joka hoiti tärkeimpiä juoksevia asioita. Vaikein kysymys oli viljansaanti, jota suomalaiset pyrkivät jouduttamaan marraskuulta lähtien. Ensimmäinen viljalasti tuli Suomeen vuoden 1918 lopulla. Yhdysvallat perusteli vilja-apua humanitaaristen syiden ohella bolševismin torjumisella. Täyteen vauhtiin viljatoimitukset pääsivät helmikuun puolivälissä.

Myös uusien vaalien järjestäminen kävi välttämättömäksi. Vaalit pidettiin maaliskuun alussa 1919, ja niihin osallistuivat sosiaalidemokraatit. Kunnallisvaalien valmistelu oli jo käynnissä ja sosialistit osallistuivat myös niihin.

Valtiohoitajan vaihdoksesta oli huhuttu jonkin aikaa. Saksalaissuuntaukseen sitoutuneen P. E. Svinhufvudin oli väistyttävä. Senaatti pyysi kenraali C. G. Mannerheimia tehtävään virallisesti 17. marraskuuta. Mannerheim oli tuolloin matkalla Englannissa ja Ranskassa tunnustelemassa voittajavaltojen näkemyksiä Suomesta. Hän suostui tehtävään ja otti sen vastaan 12. joulukuuta.

Saksan Suomessa olevien joukkojen komentaja, kenraali Rüdiger von der Goltz ilmoitti 14. marraskuuta, että saksalaiset vedetään Suomesta heti. Käytännössä saksalaisten lähtö vei noin kuukauden. Saksalaismieliset piirit järjestivät lukuisia jäähyväisjuhlia maasta poistuville sotilaille.

Ympärysvaltojen keskusvaltoihin kohdistama kauppasaarto jatkui Saksan antauduttua marraskuussa 1918. Ranskan vaatimuksesta maaliskuun alkuun 1919 kestänyt saarto kohdistui aluksi täydellä voimallaan myös Suomeen, jossa Saksan vaikutusvalta oli maailmansodan loppuvaiheissa ollut vahva. Suomi vapautui saarrosta asteittain ja katsottiin 24. helmikuuta 1919 puolueettomaksi maaksi, jonka ulkomaankauppa vapautui. Elintärkeitä viljatoimituksia saarto ei koskenut.

Suomen ulkomaankauppa pääsi vauhtiin saarron loputtua. Vienti alkoi vetää, sillä Suomi kykeni toimittamaan jälleenrakennuksessa tarvittavaa sahatavaraa ja myös sanomalehtipaperia.

Miten arki on muuttunut sadassa vuodessa?

Suomi on muuttunut sadassa vuodessa maatalousmaasta jälkiteolliseksi tietoyhteiskunnaksi. Kansallisen audiovisuaalisen instituutin kokoamat elokuvat havainnollistavat muutosta.

Suomalainen arki on muuttunut paljon vuosisadassa. Ihmisten perustarpeet ovat samat, mutta ne tyydytetään eri tavalla. Suomalaiset juovat, syövät ja pukeutuvat toisin kuin vuosisata sitten. Asumisolot ovat kohentuneet oleellisesti ja liikkuminen paikasta toiseen on nopeutunut.

Yhteydet ulkomaille ovat lisääntyneet ja arkipäiväistyneet. Suurin osa suomalaisista osaa englantia ja on tottunut matkustelemaan maailmalla. Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (KAVI) Elävä muisti -palvelussa julkaistut elokuvat kertovat arjen muutoksesta.

1920-luku

Pahin elintarvikepula jää taakse vuosikymmenen vaihduttua. Leipä on monille edelleen kapea, mutta varsinaista nälkää ei nähty. Torpparivapautuksen ja asutustoiminnan seurauksena maahan syntyy suuri määrä itsenäisiä pienviljelijätalouksia. Suomalaisista 80 prosenttia asuu maalla, mutta kaupunkien kasvu vauhdittuu.

Koulunkäynnistä tulee osa jokaisen suomalaislapsen elämää, kun oppivelvollisuus tule voimaan 1921. Nuorten miesten elämänkulkuun alkaa sisältyä vuosi armeijassa asevelvollisuuden myötä.

Gramofonit yleistyvät ja vuosikymmenen lopussa levymyynti nousee yli miljoonaan savikiekkoon. Yleisradion toiminta alkaa 1926. Polkupyörästä tulee liki joka kodin kulkuneuvo, kun pyörien hinnat laskevat. Myös henkilöautojen määrä lisääntyy.

Alkoholin myynti ja valmistus ovat kiellettyjä vuosina 1919–1932 voimassa olleen kieltolain aikana. Lain valvonta ei ole kovin tehokasta. Salakuljetus ja laiton myynti ovat laajamittainen ilmiö. Vuoden 1931 lopussa pidetyn neuvoa-antavan kansanäänestyksen jälkeen eduskunta kumoaa kieltolain ja ottaa alkoholin valmistuksen, myynnin ja anniskelun valtion valvontaan.

Linkkejä:

Finlandia -elokuvasarjan Metsän satu -jakso kuvaa metsätaloutta ja teollisuutta.

Finlandia -elokuvasarjan neljäs osa ”Laulu viheriäisistä niityistä ja keltaisesta voista” kertoo maataloudesta.

Autokilpailut Taivallahden jäällä 1922. Kuvia myös moottoriveneistä sekä moottoripyörien ja autojen kulkueesta Kaivopuistossa. Kenraali Mannerheim seuraa kilpailuja.

Miten lehteä tehtiin 1922? Vuosina 1919–1991 ilmestynyt Uusi Suomi oli fennomaanisen Uuden Suomettaren suora jatkaja ja kokoomuksen pää-äänenkannattaja vuoteen 1976 saakka.

Imatran vesivoimalaitos avattiin 25.5.1929. Frans Ekebomin taltioimissa avajaisseremonioissa presidentti Relander vihkii voimalan käyttöön, ja patoluukut suljetaan ensimmäistä kertaa.

Katkelma mykkäelokuvasta Meidän poikamme, joka aloitti Erkki Karun puolustusvoimia esittelevän kolmen näytelmäelokuvan sarjan (myöhemmät osat: Meidän poikamme merellä, 1933 ja Meidän poikamme ilmassa – me maassa, 1934). Asepalvelukseen astunut torpan poika Matti Korpi (38-vuotias Axel Slangus) antaa opetuksen komppanian kiusanhengelle (32-vuotias Uuno Laakso).

1930-luku

Pula-aika vaikuttaa kaikkien suomalaisten elämään 1930-luvun alussa. Erityisen voimakkaasti talouslama tuntuu teollisuus- ja metsätyöväen arjessa ja velkaantuneiden viljelijöiden elämässä. Teollisuudessa työtä ei ollut tarjolla entiseen tapaan ja ansiotaso laski.

Velkaantuneet maanviljelijäperheet menettävät pahimmassa tapauksessa tilansa, kun tulot eivät riittäneet luottojen maksuun. Virkamiesten ja opettajien elintaso sen sijaan jopa paranee, kun palkat pysyvät ennallaan ja hinnat laskevat.

Linja-autot ohittivat 1930-luvulla nopeasti sisävesilaivat maaseudun matkustajamäärissä. Myös henkilö- ja kuorma-autojen merkitys kuljetuksissa kasvoi. Rautatiet olivat kuitenkin edelleen tärkein kuljetusmuoto niin henkilö- kuin tavaraliikenteessä.

Radionkuuntelu yleistyy ja vuonna 1936 Suomessa oli jo 250 000 radiolupaa. Radion suosiota kasvattivat muun muassa Berliinin olympiakisat, joista Yleisradio lähetti runsaasti ohjelmaa. Elokuvat säilyttivät asemansa suosittuna ajanvietemuotona. Uusia katsojia tuovat kotimaiset äänielokuvat.

Sosiaaliturvan kehitys saa vauhtia 1930-luvun lopulla. Kansaneläkelaki tulee voimaan vuoden 1939 alussa. Äitiyspakkausten jakaminen alkaa vuonna 1938 vähävaraisille äideille. Kaikki äidit saivat pakkauksen vuoden 1949 alkaen.

Tupakointi on erittäin yleistä ja yli puolet miehistä polttaa. Myös naisten tupakointi lisääntyy. Savukkeiden polttaminen liitetään nykyaikaiseen elämäntapaan muun muassa elokuvissa. Tupakanpoltto lisääntyy entisestään sotavuosina.

Linkkejä:

Tukinuittoa Sukevalla Ylä-Savossa.

Dramatisoitu dokumenttielokuva yksinhuoltajaäidistä, joka perheenisän kuoltua joutuu elättämään yksin lapsensa. Dokumentin mukaan perheen vaikeudet johtuvat siitä, että isällä ei ollut henkivakuutusta.

Tupakoiva Miss Eurooppa Ester Toivonen mainostaa tulitikkuaskin tuulensuojusta Miss Suomi -kisojen uutisfilmissä.

Kunto Karapää ja tanssiorkesteri esittävät slowfoxin elokuvassa Kaikki rakastavat.

1940-luku

Elämää leimaavat koko vuosikymmenen sota ja sen seuraamukset. Elintaso laskee sodan vuoksi huomattavasti. Kaikki elintarvikkeet ja kulutustavarat kuuluvat säännöstelyn piiriin. Kansanhuoltoministeriön johtama säännöstely kykenee tasaamaan niukkaa tarjontaa paljon paremmin kuin vuosina 1917–1920. Avainsana on selviytyminen, jonka varmistamiseksi yhteiskunta ja eri järjestöt keksivät monenlaisia keinoja.

Kaikille oppilaille tarkoitettu kouluruokailu alkaa asteittain vuodesta 1943 lähtien. Tätä ennen kouluruokaa on tarjottu varattomille oppilaille jo 1900-luvun alusta alkaen. Valtio alkaa maksaa lapsilisiä 1948 kaikille perheille. Uudistus tuo lisätuloja erityisesti maaseudun naisille, sillä lapsilisät aletaan maksaa äidin tilille. Palkkatyössä käyvillä tämä kaventaa naisten ja miesten välisiä tuloeroja, ja lisää ennen kaikkea naisten päätäntävaltaa perheen käytettävissä olevista tuloista.

Yli 400 000 suomalaista joutuu jatkosodan jälkeen asettumaan alueluovutusten vuoksi uusille asuinseuduille. Maaseutuväestön määrä pysyy suurena sotien jälkeen toteutetun asutustoiminnan seurauksena.  Eri puolille Suomea syntyy suuria asutusalueita, joille asettuu maansaantiin oikeutettuja, tilansa alueluovutusten vuoksi menettäneitä viljelijäperheitä ja perheellisiä rintamamiehiä.

Yhteiskuntaan syntyy miesvaje, kun yli 90 000 miestä menettää henkensä sodassa. Kaikki naiset eivät löydä kaipaamaansa elämänkumppania. Suomeen syntyvät silti maan historian suurimmat ikäluokat. Nopeasti parantuneen terveydenhoidon ansiosta yhä suurempi osa lapsista varttui aikuisiksi.

Suomen sotavuosina keskeytynyt nykyaikaistuiminen jatkuu. Sähköistys alkaa edetä myös Itä- ja Pohjois-Suomessa.

Linkkejä:

Pyykinpesua sota-ajan oloissa. Pesuaineista oli pulaa, mutta muutoin peseminen tapahtui samaan tapaan ennen pesukoneiden aikaa.

Bensiinipulan vuoksi sotavuosina ja niiden jälkeen suuri osa autoista liikkui häkäpöntön voimalla. Polttoaineena toimii kaasunkehitinlaitteistolla (”häkäpöntöllä”) valmistettava puukaasu.

Puolustusvoimien katsaus Karjalan evakoista kesällä 1944.

Suomen eduskuntavaalit maaliskuussa 1945. Suomi oli ensimmäinen sotaa käyneistä maista, jossa pidettiin parlamenttivaalit.

Kaivattu kahvilasti saapuu Suomeen.

Runollinen elokuva saunasta.

Tapio Bergholm, Palkkapolitiikka ja lapsilisät 1947–1956.

1950-luku

Elintaso alkaa kohentua ja säännöstely loppuu vuonna 1954, kun kahvinmyynti vapautuu kokonaan. Toimeentuloerot olivat silti edelleen hyvin suuria Suomen eri osien välillä ja myös paikkakuntien sisällä. Missään ei kuitenkaan enää kärsitä aliravitsemuksesta.

Viimeinen sodanjälkeisistä suurista syntyy vuonna 1954. Yhä useammat lapset varttuvat aikuisiksi neuvolatoiminnan ja parantuneen sairaanhoidon ansiosta.

Asuntopula jatkuu kaupungeissa, joihin muuttaa lisää väkeä. Sodan jälkeen perustetut asutusalueet alkavat menettää väestöä. Myös muuttoliike Ruotsiin kiihtyy 1950-luvun lopulla. Muuttamista helpottaa Pohjoismaiden välillä 1952 voimaantullut passivapaus.

Populaarikulttuuri kasvu vauhdittuu ja nuorisokulttuuri alkaa eriytyä omaksi osa-alueekseen. Mopoilun kulta-aika alkoi 1956, kun kuljettajalta ei vaadittu enää ajokorttia. Pidemmät matkat taittuvat linja-autolla tai junalla.

Television aikakausi alkaa Suomessa, kun Yleisradio aloittaa tv-lähetyksensä 1957. Radion asema nopeimpana tiedonvälittäjänä ei kuitenkaan vielä horju.

Linkkejä:

Suomen ensimmäinen televisioesittely Stockmannilla 1950.

Lahjakengissä koulutielle.

”Friendly Finland”. Erik Blombergin tuottama ja ulkoasiainministeriön tilaama matkailuelokuva.

Muovin läpimurto.

Miksi me emme saa asuntoa? Helsingin sotienjälkeinen asuntopula. 

Oulun 350-vuotiselokuva.

Lahden kaupungin esittelyelokuva 1957.

Tampereen Pyynikin uusi uimahalli 1957.

1960-luku

Suomen autoistuminen alkaa toden teolla, kun valuuttasääntely hellittää. Maassa on 1960-luvun alussa 250 000 autoa. Miljoonan auton raja ylittyy jo vuonna 1973.

Maahanmuutto Ruotsiin koskettaa erityisesti Pohjanmaan, Keski-Pohjanmaan, Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin kuntia. Maassamuutto maalta kaupunkeihin kiihtyy entisestä. 1950-luvulla alkanut lähiörakentaminen nopeutui. Talojen tekoa vauhdittaa elementtitekniikka. Suurin osa muuttaneista pääsi asumaan nykyaikaisiin ja aikaisempaa väljempiin asuntoihin.

Kodinkoneet alkavat yleistyä. Jääkaapit ja pesukoneet helpottavat perheenäitien työtä. Televisiosta tulee joka kodin katseenvangitsija.

Keskioluen myynnin aloittaminen vuoden 1969 alussa elintarvikemyymälöissä päättää tosiasiallisen kieltolain lukuisissa maalaiskunnissa. Maaseudulle ja lähiöihin aletaan perustaa Alkon myymälöitä sekä ravintoloita.

Vapaa-aika lisääntyy, kun Suomessa siirrytään 1965–1969 viisipäiväiseen työviikkoon. Yli 65-vuotiaiden määrä alkaa lisääntyä. Heidän toimeentulonsa perustui joka kansaneläkkeeseen tai vähitellen kasvavassa määrin työeläkkeeseen. Kansaneläke oli muuttunut kaikkia koskevaksi, kaikille yhtä suureksi etuudeksi 1957 alussa. Virkamiehillä oli ollut oma, 1800-luvulta lähtien rakentunut eläkejärjestelmänsä.

Linkkejä

Televisio – uusi perheenjäsen.

Varkaus – uusin kaupunkimme 1962.

Mitä mieltä liikenteestä? Nelostien liikennettä Keski-Suomessa 1965.

Mäntsälän linja-autoasema.

Linja-automatkustajia Lapissa.

Suomalainen matkustaa. Uutiskatsauksessa esitellään suomalaisten matkustustapoja. Uutta oli mahdollisuus varata paikka linja-autoon kätevästi puhelimitse. Etelänmatkailukin tuli 1960-luvulla jo monelle tutuksi.

Laivalla Tallinnaan. Helsingin ja Tallinnan välinen laivayhteys palautui vuonna 1965.

Neste Oy:n öljynjalostamo Porvoon Sköldvikissä 1967. 

Pakastaminen säilöntämenetelmänä.

Eläköön nuoruus! 1960-luvun nuoriso kertoo tunnoistaan Postisäästöpankin tilauselokuvassa.

Työeläke- ja kansaneläkelainsäädännön keskeisimmät muutokset 1956–2004.

Eläketurvan historiaa.

1970-luku

Suomessa tapahtuu 1970-luvulla lukuisia naisten yhteiskunnalliseen asemaan vaikeuttaneita muutoksia. Raskauden keskeytyksistä muuttuvat 1971 naisten omasta tahdosta tehtäviksi. Edellisellä vuosikymmenellä käyttöön tulleiden ehkäisypillerien käyttö yleistyy, mikä vähentää ei-toivottujen raskauksien määrää. Vuonna 1973 voimaan tullut päivähoitolaki helpottaa naisten työssäkäyntiä.

Suomi siirtyy vuosikymmenen aikana peruskoulujärjestelmään. Uudistuksen tavoitteena on taata samantasoinen perusopetus kaikille lapsille 16 ikävuoteen saakka kaikkialla maassa. Samalla alkaa kieltenopetus koko ikäluokalle kolmannelta luokalta lähtien. Opetettavana kielenä on yleisimmin englanti.

Kansanterveyslaki tuo maahan terveyskeskukset ja ilmaisen terveydenhoidon kaikille kansalaisille. Kansantaudiksi muodostuneiden sydän- ja verisuonitautien ennaltaehkäisyyn ja hoitoon aletaan kiinnittää yhä enemmän huomiota.

Ulkomaanmatkailu yleistyy 1970-luvulla nopeasti. Suomesta matkustetaan etenkin Kanarian saarille. Kotimaanmatkailu on vilkasta ja kesämökkien määrä kasvaa vuosi vuodelta. Tavallisilla työntekijöilläkin on varaa matkustaa ja mökkeillä.

Kuntoliikunnasta tulee osa monien suomalaisten elämää. Hölkkä- ja hiihtotapahtumien suosio nousee nopeasti.

Linkkejä:

Muuttuva maaseutu.

Vantaa rakkaani.

Saab-henkilöautojen ja Scania-kuorma-autojen valmistusta Uudessakaupungissa.

Idänkauppaa. Suomi-Neuvostoliitto-Seuran tilauselokuva.

Loviisan ydinvoimala.

1980-luku

Suomalaisten elintaso kohoaa nopeasti. Kaupungistuminen jatkuu, mutta aluepolitiikka jarruttaa sen etenemistä. Suomen muuttuminen palveluyhteiskunnaksi kiihtyy.

Pankkien luotonannon vapautumien johtaa vuosikymmenen lopulla kasinotaloudeksi kutsuttavaan talouskuplaan, jonka puhkeamisesta varoittavat äänet jäävät kuulematta. Suomessa vietetään kulutusjuhlia – näkyvimmin rahaa polttavat jupit, joille kuluttaminen ja nautintohakuisuus ovat oikeaa elämänsisältöä.

Mediatarjonta monipuolistuu, kun MTV saa vuonna 1981 oikeuden lähettää uutisia ja ensimmäiset paikallisradiot aloittavat lähetyksensä 1985. Sanoma- ja aikakauslehtien levikit saavuttivat huipputasonsa.

Hedelmien ja vihannesten osuus suomalaisten ruokavaliosta kasvaa. Toisaalta pikaruuan tarjonta lisääntyy. Pitserioita ja kiinalaisia ravintoloita perustetaan eri puolille Suomea.

Linkkejä:

Tehtaan tekijät -dokumentti kertoo Metsä-Botnian Äänekoskelle suunnitteleman uuden sukupolven paperi- ja sellutehtaan rakentamisesta ja käyttöönotosta. Myös ympäristökysymykset ja vesistöjen pilaantuminen nousevat dokumentissa esiin.

Kymmenen uutiset alkavat.

Pohjoismaiden ensimmäinen päivittäinen aamutelevisio-ohjelma Huomenta Suomi aloitti lähetyksensä Kolmoskanavalla 1.12.1989. Ensimmäisen lähetyksen juontajina toimivat Arto Tuominen ja Leena Pakkanen.

Koti ja sisustus 1980- ja 1990-luvulla. Nousukausi ja ulkomailta omaksutut tyylit vaikuttivat koteihin 80-luvulla ja koteihin ilmestyi paljon uusia uusia esineitä vohveliraudoista vhs-nauhureihin. Tietokoneet ja elektroniikka valloittivat kotien arjen lopullisesti 90-luvulla.

1990-luku

Syvä talouslama leimaa 1990-luvun alkupuolta. Talouskriisiä syventää Neuvostoliiton romahtaminen, joka päättää tavaranvaihtoon perustuneen idänkaupan aikakauden. Leipäjonoista tulee osa suomalaista todellisuutta. Maassa on enimmillään liki puoli miljoonaa työtöntä.

Nousu alkaa 1990-luvun puolivälissä ja jatkuu vuoteen 2007. Uuden uljaan teknologia-Suomen veturina on matkapuhelinten valmistajana maailmanvalloituksen tehnyt Nokia. Yritys ei kuitenkaan kykene uudistamaan puhelintuotantoaan ja menettää täysin asemansa 2010-luvulla.

Matkapuhelimet yleistyivät 1990-luvun lopun ”Nokialandiassa” nopeasti. Samaan aikaan internetistä tulee uusi viihde- ja viestintäkanava. Viihdejulkisuuden osuus kasvaa median tarjonnasta. Kirjeposti alkaa vähitellen menettää asemiaan sähköpostille.

Suomesta tulee 1995 Euroopan Unionin jäsen. Samalla maa kiinnittyy yhä enemmän Länsi-Eurooppaan. Matkailusta Viroon tulee maan uudelleenitsenäistyttyä arkipäiväistä

Suomi vastaanottaa pakolaisia erityisesti Somaliasta ja entisen Jugoslavian alueelta. Maahan tulee runsaasti paluumuuttajina inkerinsuomalaisia.

Linkkejä:

Minkälainen työ kelpaa? Hannu Karpo jututti lama-Suomen kansalaisia työttömyydestä ja työn saannin vaikeudesta.

Kohukaunottaret Timo T.A. Mikkosen tentissä.  Illan päätteeksi Timo T.A. Mikkonen -ohjelman joulupäivän lähetyksen vieraina ovat Miss Suomi 1996 Lola Odusoga sekä viulisti Linda Lampenius. He kertovat mm. kansainvälisistä työkuvioistaan sekä suhteestaan julkisuuteen. 

 Illan päätteeksi Timo T.A. Mikkonen -ohjelman vieraina ovat päätoimittajat Vesa-Pekka Koljonen (Ilta-Sanomat) ja Pekka Karhuvaara (Iltalehti). He kertovat hektisen lehtityön haasteista ja paljastavat iltapäivälehtien tekemisen saloja.

2000-luku

Työn luonteen muuttuminen jatkuu, kun teollisuustuotantoa automatisoidaan ja uudet työpaikat syntyvät ennen kaikkea palvelualoille. Maatalouden osuus kansantaloudesta ja työpaikoista on kutistunut muutamaan prosenttiin.

Suomen markan aika päättyy vuoden 2002 alussa, kun euro tulee käyttöön EU-maiden pääosan yhteisvaluuttana.

Suomalaiseen elämäntapaan otetaan yhä enemmän vaikutteita eri puolilta maailmaa. Mielipideilmasto muuttuu sallivammaksi seksuaalivähemmistöjä kohtaan.

Linkkejä:

Hannu Karpo kyseli tavallisilta suomalaisilta vuoden 2000 presidentinvaalien aattona, miksi nämä jättivät ensimmäisellä kierroksella äänestämättä ja millainen tasavallan presidentin tulisi olla.

Helsingin keskustassa Mannerheimintiellä järjestettiin kesällä 2003 Reclaim the Streets -kadunvaltaustapahtuma. Lohjan Aluekanava tutustui tilaisuuteen toimittaja Antti Hietasolan johdolla.

Etätyöstä tuli arkea. Ylen Elävän arkiston reportaaseissa 1990- ja 2000-luvuilta seurataan etätyöpisteen perustamista ja e-työläisten elämää sekä pohditaan pelastaako etätyö autioituvan maaseudun.

Mitä Suomesta on taltioitu? Millaisena suomalaisuus on näyttäytynyt eri vuosikymmenten ohjelmissa. Ylen Elävän arkiston kooste.

2010-luku

Sata vuotta täyttänyt itsenäinen Suomi on yksi maailman vauraista valtioista, jonka väestö on hyvin koulutettu ja kielitaitoinen. Ikääntyneiden osuus väestöstä kasvaa ja syntyvyys laskee ennätyksellisen alas. Nämä kehityssuunnat asettavat tulevina vuosikymmeninä kansantalouden kantokyvyn koetukselle. Suomen tulevaisuuteen vaikuttavat myös ilmastonmuutoksen suorat ja välilliset vaikutukset.

Linkki:

Ilkka Lehtinen, Voittajia ja häviäjiä EU-Suomen lautasella. Elintarvikkeiden reaalihinnat ja kulutus­määrät ovat muuttuneet paljon Suomen EU-jäsenyyden aikana.

Urheiluelämä jakautui kahtia

Sisällissota johti urheiluliikkeen kahtiajakoon, joka oli ollut oraallaan jo ennen Suomen itsenäistymistä. Itse sodassa urheilijoilla merkittävä osa.

Valkoisessa Suomessa järjestettiin jonkin verran pieniä hiihtokilpailuja helmikuun alkupuolella. Turussa pelattiin punaisen vallan aikana joitakin jääpallo-otteluita. Sodankäynnin kiihdyttyä urheiluharrastukset keskeytyivät kokonaan.

Urheilijat olivat sisällissodan osapuolten pikavauhtia koottujen armeijoiden parhaimmistoa. Helsingin Jyryn A-komppania oli punaisten eliittiyksikkö, joka kärsi kovia tappioita muun muassa Antreassa ja pyrkiessään auttamaan Tampereelle saarrettuja punaisia. Kotkan Riennon miehet kunnostautuivat punaisten riveissä Mäntyharjun rintaman taisteluissa.

Punaisten riveihin liittyi jonkin valkoiseen Suomeen jääneitä vasemmistolaisia, jotka usein hiihtivät Venäjän puolelle. Muun muassa Kainuusta siirtyi miehiä Muurmannin radan kautta Pietariin ja edelleen Viipuriin. Sukevalta parikymmentä Voimistelu- ja urheiluseura Työnpoikien jäsentä hiihti Uuden Päivän 23.8.1918 mukaan yli 400 kilometriä radan varteen päästäkseen Viipuriin.

Valkoisellakin puolella monet rintamalle ensimmäiseksi lähteneet olivat innokkaita urheilijanuorukaisia, kuten Kajaanin Kipinän Urho Kekkonen. Ruotsalaisen luutnantti Karl Lillierin johtamaan hiihto-osastoon kuului Iisalmen Visan hiihtäjiä ja myös 1920-luvun tuleva huippuhiihtäjä Tapani Niku. Urheilijat muodostivat valkoisellakin puolella kurinalaisimman ja taistelukuntoisimman osan miehistöstä etenkin sodan alkupuolella.

Punaiseen Suomeen jäi paljon valkoisia kannattaneita urheilijoita, joista osa pyrki siirtymään laillisen hallituksen hallussa olleeseen Suomeen. Osa jäi kiinni kohtalokkain seurauksin. Tampereen Pyrinnön puheenjohtaja Valtteri Muukkonen kuoli Suinulan verilöylyssä pyrkiessään tamperelaisjoukon mukana valkoisten puolelle.

Urheilu viriää uudelleen

Ensimmäisenä urheilua harrastivat Suomessa olleet ulkomaalaiset sotilaat. Saksan Itämeren divisioonan miehistä koottu joukkue kohtasi ruotsalaisista vapaaehtoisten miehistön 27. toukokuuta. Peli päättyi tasan 2–2. Myöhemmin kesällä eri kaupungeissa pelattiin ystävyysotteluita suomalaisten ja saksalaisten välillä.

Uimalaitokset aloittivat toimintansa eri kaupungeissa heinäkuun alussa. Uimaseurat järjestivät suosittuja uimanäytöksiä ja pitivät uimakouluja. Suomen uintimestaruuskilpailut käytiin Lahdessa 10.–11. elokuuta. Ohjelmassa olivat vain naisten ja juniorien sarjat.

Yleisurheilun SM-kilpailut käytiin elo-syyskuun vaihteessa Eläintarhan kentällä Helsingissä. Tulostaso jäi melko heikoksi. Elmer Niklander voitti kuulantyönnön, kiekonheiton, moukarinheiton ja painonheiton. Juoksu-uransa alkumetreillä ollut Paavo Nurmi sijoittui neljänneksi 5000 metrillä. Jonni Myyrä voitti keihään. Albin Stenroos oli 10 000 metrillä toinen. Paavo Johansson voitti 5- ja 10-ottelun sekä keihään yhteistuloksen. Erik Wilén oli paras 400 metrin aitajuoksussa. Katsomossa nähtiin myös arvovieraita:

”Katselijoita saapui verrattain paljon, katsoen tuuliseen ja kylmänkolkkoon säähän, joka vahvasti häiritsi jokaisen lajin tuloksia ja tuntui hyppääjien ja heittäjien jaloissa ehkä vielä enemmän kuin juoksijoiden. Katselijoiden joukossa nähtiin myöskin kenraali Vilkman, ylipäällikkö von der Goltz, Saksan lähettiläs von Brück, majuri Stahel, lehtori Vilskman y. m.”

Painikilpailuita alettiin järjestää jo kesällä 1918. Ammunnan SM-kilpailut Helsingissä 22.–23. syyskuuta. Jalkapallon Suomen mestaruuden voitti Helsingin Jalkapalloklubi. Se kukisti cup-muotoisena pelatun kilpailun loppuottelussa Viipurin Reippaan 3–0.

Kesällä 1918 perustettiin jopa uusia urheiluseuroja. Viipurissa aloitti toimintansa Viipurin Urheilijat, jonka perustajat halusivat saada kaupunkiin voimakkaan yleisurheiluseuran. VU:sta tulikin pian yksi Suomen tunnetuimmista yleisurheiluseuroista. Vuonna 1918 toimintansa aloitti myös mm. Keravan Urheilijat.

SVUL erotti kapinaan osallistuneet

Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitto toimi Suomen itsenäistyessä urheiluseurojen kattojärjestönä. Erillisen työväenseurojen keskusjärjestön perustamista oli suunniteltu 1910-luvulla, mutta ajatus edennyt toteutukseen. Edvard Valppaan ehdotuksesta perustettu Työväen Urheilulehti alkoi ilmestyä vuonna 1917, mikä osaltaan kertoi porvari- ja työväenseurojen välisten erimielisyyksien syvenemisestä.

Sisällissodan jälkeen urheiluelämässä jaosta tuli tosiasia, kun SVUL erotti seurat, jotka olivat joukko-osastona osallistuneet sotaan punaisten puolella tai joiden jäsenistä yli puolet oli kuulunut punakaartiin. Myös yksittäiset punakaarteihin liittyneet ja kansalaisluottamuksensa valtiorikosoikeuden tuomion vuoksi menettäneet jäsenet oli erotettava.

SVUL:n liittokokouksessa marraskuussa 1918 jyrkkää linjaa ajoivat etenkin itsekin sodassa haavoittunut K. E. Levälahti ja Arvo Vartia. Lauri Pihkala arvioi SVUL:n päätöksen oikeaksi, mutta pitivät tarpeellisena antaa ehdonalaiseen vapauteen päässeille mahdollisuus asteittaiseen armahdukseen. Pihkala tiukensi pian kantaansa: ”Marxilaisilta ei tarvita mitään”.

SVUL:n liittokokouksessa oli myös niitä, jotka olisivat olleet valmiit tyytymään huomattavasti lievempiin toimiin. Vartian ja Pihkalan ajama linja takasi sen, että SVUL oli vankasti itsenäisyyden alkuvuosina oikeistoporvarien käsissä.

Työväenseurat järjestäytyvät

SVUL:n päätös oli lopullinen sysäys Työväen Urheiluliiton (TUL) perustamiseen 26. tammikuuta 1919. Peruamiskokoukseen osallistuivat 56 seuran edustajat. Edustettuina oli yli neljäsosa maan työläisurheiluseuroista. TUL pyrki saamaan riveihinsä kaikki työläisseurat ja lisäksi porvariseuroissa urheilevan työväen. Järjestön oman tulkinnan mukaan oman liiton perustaminen oli tarpeen, jotta työläisurheilusta tulisi kiinteämpi osa työväenliikettä.

Liiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Eino Pekkala, joka oli voittanut Suomen urheilukuninkuuden (kymmenottelun) 1907, 1909 ja 1910. Kuninkuuskilpailuun kuului kymmenottelu ja voimisteluliikkeitä. Pekkala toimi TUL:n johdossa vuoteen 1927.

TUL:sta tuli 1920-luvullavasemmiston sisäisen valtakamppailun näyttämö ammattiyhdistysliikkeen osana. Urheilu houkutteli järjestöön runsaasti jäseniä, ja sosiaalidemokraatit ja kommunistit halusivat saada joukkojärjestön haltuunsa. Kamppailu päättyi 1927 sosiaalidemokraattien voittoon. Tämän ansiosta TUL vältti lakkauttamisen kommunistilakien nojalla. Vuodesta 1920 saamansa valtionavun järjestö menetti kahdeksi vuodeksi 1930-luvulla.

TUL sanoutui irti kaikesta kilpailuyhteistyöstä SVUL:n kanssa. Sen urheilijat eivät saaneet osallistua olympiakisoihin, vaan he kilpailivat vuosina 1921–1937 Työväen olympialaisissa. TUL:n tulkinnan mukaan porvariurheilu oli kansalliskiihkoista mitalienmetsästystä.  Työväenlehdet pyrkivätkin vähättelemään suomalaisten olympiamenestyksen merkitystä pitkälle 1930-luvulle.

SVUL:n ja TUL:n yhteistoiminta alkoi vasta 1939, jolloin Suomi valmistautui Helsingin 1940 olympiakisoihin. Tätä ennen järjestöjen alaisten seurojen urheilijat saivat kilpailla keskenään vain urheilukenttien vihkiäiskilpailuissa sekä puulaakikisoissa.

Kirjallisuutta:

Seppo Hentilä. 1984. Suomen Työläisurheilun historia I. Työväen Urheiluliitto 1919–1944. Hämeenlinna: Karisto.

Jouko Kokkonen. 2015. Suomalainen liikuntakulttuuri. Juuret, nykyisyys ja muutossuunnat. Helsinki: Suomen Urheilumuseo.

Puoluekentän muutokset 1918

Kapina ja hallitusmuotokiista muuttivat Suomen puoluekarttaa merkittävästi vuonna 1918. Ajallisesti muutoksista ensimmäinen oli maan suurimman puolueen SDP:n ja koko vanhan työväenliikkeen hajoaminen kahdeksi puolueeksi: kommunisteiksi ja sosialidemokraateiksi.

Joulukuussa suomalaisen puolueen perilliset nuorsuomalaiset ja vanhasuomalaiset muodostivat kaksi uutta puoluetta: Kansallisen Edistyspuolueen ja Kansallisen Kokoomuksen. Jatkuvuus näissä kaikissa ”uusissa” puolueissa oli kuitenkin suurta sekä henkilöiden että pitkälle myös ohjelmien osalta.

Puolueista Maalaisliitto ja pieni Kristillinen Työväenliitto jatkoivat toimintaansa aikaisemmalta pohjalta. Valtiomuototaistelu kosketti jonkin verran myös Ruotsalaista Kansanpuoluetta, mutta kielikysymys piti ryhmän koossa.

Suomen Sosialidemokraattisen puolueen ”uudelleen rakentuminen”

Vuonna 1918 SDP ”rakentui uudelleen”, kuten puolueen virallisen historian kirjoittaja Hannu Soikkanen luonnehtii. ”Sodan kestäessä pääsivät esille vallankumousyritystä arvostelevat mielipiteet; niiden takana olevat henkilöt muodostivat ydinjoukon, jolla oli mahdollisuus nostaa työväenliike jaloilleen.” Ei ole kovin kaukaa haettua mennä askelta pidemmälle ja todeta, että puolue jakautui, tai sanoa jopa, että Sosialidemokraattinen puolue perustettiin uudelleen 1918.

Ensimmäinen uuden suunnan julkinen ilmaus oli 10.4. Työmiehessä julkaistu vetoomus sodan rauhanomaiseksi lopettamiseksi. Sen 21 allekirjoittajan joukossa oli neljä Oskari Tokoin edellisvuoden senaatin jäsentä: Matti Paasivuori, Julius Ailio, Väinö Tanner ja Väinö Wuolijoki.

Saksalaisten vapautettua Helsingin 13.4. ryhtyivät kapinaan osallistumattomat työväenjohtajat järjestämään puolueen toimintaa. Saksalaisten johto esitti Tannerille ja Wuolijoelle mahdollisuuden levittää antautumiskehotusta punaisille, minkä nämä tekivätkin otsikolla ”Julistus Suomen työväelle” kolme päivää saksalaisten saapumisen jälkeen. Saksan parlamentissa sosialidemokraateilla oli huomattava osuus ja vaikutus, minkä vuoksi oli ymmärrettävää, että saksalaisten myötävaikutuksella alkoi ilmestyä 6.5. myös puolueen lehti uudella nimellä Suomen Sosialidemokraatti.

Punaisen hallinnon romahdettua pääsi toukokuussa uudelleen ilmestymään kaksi puolueen sisäisen opposition lehteä, jotka oli perustettu vuodenvaihteen kahta puolta. Helsinkiläinen Työn valta ja viipurilainen Itä-Suomen työmies olivat ankarasti arvostelleet punakaartin menettelyä ja puoluejohdon sallivaa suhtautumista punakaartiin. Lehtien tekijät oli talvella erotettu puolueesta.

Kolmas väylä uuden puoluesuuntauksen esille tuomiseen oli eduskunta, jonka työhön ainoana sosiaalidemokraattina pääsi osallistumaan 15.5. alkaen Matti Paasivuori. Hän sai seurakseen Santeri Louhelaisen 21.6. ja Albin Koposen 21.6. Elannon toimitusjohtaja ja kansainvälisen osuustoimintaliikkeen aktiivi Väinö Tanner, joka ei ollut ehdolla syksyn eduskuntavaaleissa, puolestaan kierteli Pohjoismaissa luomassa uusia yhteyksiä näiden maiden sosialidemokraattisiin puolueisiin.

Koko maan käsittävän puoluetoiminnan alkamiseksi pidettiin Helsingissä 5.11.1918 sosialidemokraattinen työväenkokous, jossa valittiin väliaikainen puoluetoimikunta. Sen puheenjohtajaksi valittiin Väinö Tanner ja sihteeriksi Väinö Hupli. Ylimääräinen puoluekokous pidettiin 27–29.12.1918. Sitä voi pitää Suomen Sosialidemokraattisen puolueen toisena perustamisena.

Avauspuheessaan Väinö Tanner sanoi: ”Ei koskaan ennen ole minkään maan yhteiskunnallista luokkaa niin lyhyessä ajassa syösty vallan ja voiman huipulta mitä syvimpään kurjuuteen ja merkityksettömään asemaan. Ja kaikki tämä oli seurausta väärästä menettelytavasta, onnettomasti suoritetuista laskelmista, joiden tarkoituksena oli jouduttaa työväenluokan valtaan pääsyä, mutta jotka sen sijaan sitä pitemmäksi aikaa hidastuttivat.”

SDP:n pää-äänenkannattajaksi tuli Suomen Sosialidemokraatti. Lehden näytenumero oli julkaistu toukokuussa, mutta senaatti kielsi tuolloin lehden ilmestymisen. Syyskuussa lehti alkoi ilmestyä, mutta Uudenmaan läänin maaherra lakkautti sen pian. Säännöllinen julkaiseminen alkoi joulukuussa 1918.

Suomen Kommunistinen Puolue

Vuonna 1899 perustetun Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen sisällä oli oikeastaan alusta lähtien toiminut kaksi sosialismin saavuttamisen menettelytapoihin eri lailla suhtautuvaa suuntausta. Luokkataisteluun ja kumoukseen uskonut ryhmittymä pääsi puolueessa valtaan kesällä 1917, perusti punakaartit lokakuussa, yritti vallankumousta marraskuussa ja toteutti aseellisen kumouksen tammikuussa 1918. Täydelliseen epäonnistumiseen ja kansalliseen katastrofiin johtaneen kapinan jälkeen työväenliike jakautui kahdeksi eri puolueeksi, jotka taistelivat vallasta ammattiyhdistysliikkeessä ja muissa työväen yhteisöissä.

Venäjälle paenneet suomalaiset kapinajohtajat perustivat Suomalaisen Kommunistisen Puolueen lähellä Moskovaa 25.8.1918. Sen nimen kirjoitusasu muutettiin 1920. Puolueen perustavaan kokoukseen Moskovassa osallistui 23 eli hieman yli puolet sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän vangitsemiselta ja/tai teloituksilta välttyneistä jäsenistä, joiden edustajantoimi oli katsottu lakanneeksi. Mukana oli myös Venäjälle paenneita punaisia ja kansanvaltuuskunnan jäseniä, joista monet olivat toimineet aiemmin SDP:n johtotehtävissä. Joukossa oli myös niitä, jotka halusivat rauhanomaista ja lainmukaista toimintaa, mutta heidät erotettiin puolueesta äänin 74–16. Puolueen ensimmäisenä puheenjohtajana toimi Yrjö Sirola.

SKP hyväksyi luokkataistelun teesit: työväenliikkeen oli yksinomaan valmistauduttava aseelliseen vallankumoukseen, vain vallankumousta edistävä toiminta on hyväksyttävää, vallankumouksen kautta on otettava työväenluokan omiin käsiin kaikki valta, kaikki maa ja kaikki omaisuus on heti pakkoluovutettava ja uusi puolue on oleva kansainvälisen vallankumousrintama osa ja omistautuva bolševikkivallankumouksen puolustamiselle.

SKP oli perustamisestaan lähtien kielletty Suomessa, ja monet sen johtajista oleskelivat suurelta osin Neuvostoliitossa. SKP kuitenkin rakensi 1920-luvun alussa Suomeen maanalaisen verkoston ja puolueella oli vaikutuksensa moniin julkisiin järjestöihin kuten Suomen Sosialistiseen Työväenpuolueeseen.

Kansanpuolue

Loppukesästä 1917 perustettu Kansanpuolue oli saanut viisi kansanedustajaa lokakuun vaaleissa. Heistä kolme tuli Mikkelin vaalipiiristä. Kannatus tuli pääasiassa porvarilliselta maalaisväestöltä, kuten tilanomistajilta, joilla oli yhteys sekä Vanhasuomalaiseen että Nuorsuomalaiseen puolueeseen.

Perustajat pitivät porvarikentän kahtiajakoa turhana ja haitallisena. Kansanpuolueen oli tarkoitus kerätä kahden puolueen kannattajat. Porvarikentän yhdistäjäksi perustettu puolue oli kuitenkin hajalla hallitusmuotokysymyksessä. Sen enemmistö päätti sulauttaa puolueen Kansalliseen Edistyspuolueeseen 8.12.1918. Puolueen kansanedustajista kolme liittyi Edistyspuolueeseen ja kaksi Kokoomukseen.

Kansallinen Edistyspuolue

Nuorsuomalaisten enemmistö ja suomettarelaisten tasavaltalainen vähemmistö sekä kansanpuolueen enemmistö perustivat 8.12.1918 Kansallisen Edistyspuolueen. Sen juuret olivat ennen kaikkea kesän hallitusmuototaistelussa. Tiukka tasavaltalaisuus oli puoluemuodostuksen ytimessä. Sitä ajoi syksyllä varsinkin kansanedustaja ja entinen senaattori, maan johtaviin lakimiehiin kuulunut K. J. Ståhlberg, joka oli toiminut edellisenä vuonna perustuslakikomitean puheenjohtajana. Puolueen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun entinen rehtori, kouluneuvos Oskari Mantere.

Edistyspuolueen valtiollisen ohjelman pääkohdat olivat: ”1) Valtiomuotokysymys on jätettävä uusien vaalien jälkeen kokoutuvan eduskunnan taikka kansanäänestyksen ratkaistavaksi. Puolue kannattaa tasavaltaista hallitusmuotoa, 2) Eduskunnalla on oleva ratkaiseva valta lainsäädäntöasioissa ja hallitus on kokoonpantava eduskunnan luottamusta nauttivista henkilöistä, 3) Ulkopolitiikassaan on Suomen noudatettava jyrkkää puolueettomuutta, 4) Suomen valtiollisen vapauden turvaamiseksi on järjestettävä maamme valtiolliseen asemaan ja taloudellisiin oloihin soveltuva kansallinen puolustuslaitos, 5) Läheinen suhde ja vuorovaikutus on aikaansaatava suomalaisten heimokansojen kanssa, 6) Itä-Karjalan Suomeen yhtymistä on kannatettava.”

Edistyspuoluetta tukivat puolueen toiminnan alkuvaiheessa muun muassa Helsingin Sanomat, Turun Sanomat ja Keskisuomalainen.

Kansallinen Kokoomus

Helsingin Vanhalle ylioppilastalolle kokoontunut 632 hengen joukko päätti 9. joulukuuta 1918 perustaa Kansallisen Kokoomuspuolueen ”yhteiskuntaa säilyttävien voimien vahvistamiseksi”. Uusi puolue oli vanhan Suomalaisen puolueen suora perillinen, sillä lakkauttaessaan toimintansa se luovutti Kokoomukselle omaisuutensa ja kehotti paikallisyhdistyksiä tekemään samoin. Suomalainen puolue oli maamme vanhin puolue siinä mielessä, että se syntyi snellmanilaisen sivistysaatteen pohjalta G. Z. Yrjö-Koskisen (alun perin Forsman) työn tuloksena.

Ulkoinen tekijä puoluemuodostukselle joulukuussa 1918 oli hallitusmuotokysymys. Kokoomuksen perustajat halusivat Suomeen perustuslaillisen monarkian. Vaatimus kumpusi kahdesta lähteestä. Kuluneen traagisen vuoden kokemusten nojalla haluttiin lujaa hallitusvaltaa. Rajoittamattoman eduskuntavallan katsottiin johtavan heikkoon hallitusvaltaan, mikä oli osaltaan johtanut kapinaan. Toisena monarkian perusteluna oli jatkuvuus: Suomi oli ollut monarkin hallitsema koko Ruotsin ja Venäjän vallan ajan, yli 700 vuotta, minkä lisäksi monarkia oli vallitseva hallitusmuoto Euroopassa, mutta etenkin Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa.

Kokoomuksen ja Edistyspuolueen taustalla oli myös pidempiaikainen periaatteellinen ero, jonka Ernst Nevanlinna määritteli: nuorsuomalaiset ”lähinnä haluaa yksilölle täyttä vapautta” ja vanhasuomalaiset ”arvelee, että lähdetään kokonaisuuden edun vaatimuksista eikä vain yksilön mieliteoista ja katsotaan, mitä silloin voidaan yksilölle myöntää, minkä verran tässä tarvitaan vapautta ja minkä verran kahlehtimista”.

Kokoomuspuolueen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Helsingin yliopiston germaanisen filologian professori Hugo Suolahti, joka toimi tehtävässä vuoteen 1920 asti. Hän korosti, että tarvittiin ”voimakas kokoomus kaikki hajoittavia voimia vastaan” sekä ”nuorten ja vanhojen” yhdistäminen.

Uuden puolueen pää-äänenkannattajaksi tuli Uusi Suomi, joka syntyi kun itsenäisyyslehti Uusi Päivä ja fennomaanien äänenkannattaja Uusi Suometar yhdistettiin.

Lähteitä:

Hannu Soikkanen. Kohti kansanvaltaa. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 75 vuotta. 1. 1899–1937. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue – Puoluetoimikunta 1975.

Jaakko Paavolainen. Väinö Tanner. Senaattori ja rauhantekijä. Elämäkerta vuosilta 1912–1923. Tammi 1979.

Pirkko Leino-Kaukiainen ja Ari Uino, Suomalais-kansallinen kokoomus. Suomalaisen Puolueen ja Kansallisen Kokoomuspuolueen historia vuoteen 1929. Suomen Kansalliskirja 1994.

Lehdet julistivat yhtä totuutta rintaman kahden puolen

Sisällissodan uutiset täyttivät lehdet valkoisessa ja punaisessa Suomessa. Näkökulman saneli se, kummalla puolen rintamaa oltiin. Painetussa sanassa oli kosolti huhuja ja vääriä tietoja. Valkoisten lehdet pyrkivät nostattamaan isänmaallista intoa ja punaisten lietsomaan vallankumousmieltä.

Lehtien ilmestymistä haittasi paperipula ja mustevarastojen niukkuus. Ne joutuivatkin supistamaan usein sivumääräänsä. Osan lehtien painojälki oli tavallista heikompi.

Sisällissota oli pitkälti sanallista taistelua. Sotatapahtumiin liittyviä valokuvia julkaistiin sanomalehdissä hyvin harvoin. Ylipäätään kuvien käyttö oli vähäistä ennen huhtikuuta. Tilanne muuttui Punaisen hallinnon kukistuttua Helsingissä, Turussa ja Tampereella. Suuret porvarilehdet julkaisivat tuoreeltaan kuvia muun muassa punaisten jälkeensä jättämästä hävityksestä, Valkoisen armeijan johtajista ja kaupungeissa pidetyistä sotilasparaateista.

Piirroskuviakaan ei ilmestynyt sisällissodan alkuvaiheessa juuri lainkaan, vaikka niitä oli käytetty rauhallisemmissa oloissa runsaasti. Työmies julkaisi viikkokatsauksessaan pilakuvia ja porilaisessa Sosialidemokraatissa ilmestyi joitakin sarjakuvia, joiden päähenkilönä oli ahne kapitalisti ”Iso-Rasitus”.

Sosiaalidemokraattiseen kevätjulkaisuun Punanen Viestiin sisältyi runsaasti rintamakuvia ja myös otoksia punakaartilaisten hautajaisista. Huhtikuun alussa ilmestyneen julkaisun jakelu jäi kuitenkin pääosin kesken punaisten kärsimien tappioiden vuoksi. Valkoisen Suomen sotakuvat tulivat näkyville erityisesti Suomen Kuvalehdessä toukokuusta 1918 alkaen. Kuvalehti kykeni painamaan kuvat paljon laadukkaammin kuin aikakauden sanomalehdet.

Punaisen Suomen julkaisut

Kansanvaltuuskunta lakkautti toistaiseksi kaikki porvarilliset lehdet 2. helmikuuta. Käytännössä porvarilehtien ilmestyminen oli loppunut jo tätä ennen suurimmissa kaupungeissa. Punaisten vallanotto eteni melko hitaasti, minkä vuoksi Porvoon, Rauman ja Uudenkaupungin porvarilehdet ilmestyivät vielä jonkin aikaa helmikuussa.

Punainen hallinto otti lehtien kirjapainot käyttöönsä erityisesti Helsingissä. Helsingin Sanomien painossa valmistui Suomen Kansanvaltuuskunnan Tiedonantoja, jonka nimi muuttui maaliskuussa Suomen Kansanvaltuuskunnan Tiedonantajaksi. Hufvudstadsbladetin tiloissa valmistui Finlands Folkkomissariats Notisblad. Kansanvaltuuskunnan virallisiin julkaisuihin painettiin kaikki punaisten laatimat lait ja Suomen Punaisen Kaartin antamat päiväkäskyt sekä määräykset. Ne sisälsivät myös uutisia ja punakaartilaisten innostamiseksi tarkoitettuja tekstejä.

Tiedonantajasta tuli painosmäärältään maan suurin lehti, joka ilmoitti maaliskuussa painoksekseen 110 000. Työmiehen painos oli noin 80 000. Muita vallankumouksen äänitorvia olivat hämeenlinnalainen Hämeen Voima, lappeenrantalainen Kansan Ääni, kotkalainen Eteenpäin, porilainen Sosialidemokraatti, tamperelainen Kansan Lehti, turkulaiset Arbetet ja Sosialisti sekä viipurilainen Työ. Myös pilalehti Kurikka julkaisi joitakin numeroita.

Punainen hallinto salli Kristillisen Työväenliiton Tampereella ilmestyneen Työkansan julkaisemisen. Lehti pyrki pysyttelemään puolueettomana, mutta näki kapinan taustasyynä porvarien haluttomuuden nopeisiin yhteiskunnallisiin uudistuksiin. Sen ilmestyminen katkesi 20. maaliskuuta ja jatkui 17. huhtikuuta.

Kahden viikon välein julkaistu Paimion Kunnallislehti ilmestyi koko punaisten valtakauden ajan. Lehti ei ottanut kantaa sisällissodan tapahtumiin. Se julkaisi kunnan ja yhdistysten ilmoituksia sekä lyhyitä uutisia. Punaisessa Suomessa ilmestyi lisäksi joitakin uskonnollisia lehtiä ja ammattijulkaisuja, kuten mehiläishoitajien lehti.

Helsingissä ilmestyivät venäläisen aluekomitean julkaisema Isvestija ja Suomessa asuneille venäläisille suunnattu Golos Russkoi Kolonii (Venäläisen Siirtokunnan Ääni).  Maltillinen Golos sai ilmestyä ongelmitta punaisessa Helsingissä. Aluksi Helsingissä julkaistiin myös sosialistivallankumouksellisten lehteä, jonka ilmestyminen kuitenkin loppui helmikuussa.

Valkoisen Suomen lehdet

Valkoisten hallitsemalla alueelle työväenlehdet saivat aluksi ilmestyä. Ylipäällikkö C. G Mannerheim kielsi niiden julkaisemisen 6.2.1918. Vaasalaisen Vapaan Sanan viimeiseksi numeroksi jäi 4. helmikuuta ilmestynyt lehti. Jo tätä ennen valkoisten puolelta oli ihmetelty, miten laillista hallitusta rajusti arvosteleva lehti sai jatkaa toimintaansa.

Kuopiossa Savon Työmiehen ilmestyminen loppui helmikuun alkupäivien jännittyneen tilanteen aikana, eikä voinut alkaa uudelleen valkoisten saatua kaupungin hallintaansa. Kansan Tahdon julkaiseminen keskeytyi Oulun valtaukseen 3. helmikuuta. Mikkeliläisen Vapauden, jyväskyläläisen Sorretun Voiman ja sortavalalaisen Kansan ilmestyminen loppui heti sisällissodan alussa.

Porvarilehdistä tärkeimpiä olivat Vaasassa ilmestynyt Vaasa ja seinäjokelainen Ilkka, jotka saivat helpoimmin uutisia senaatin toiminnasta ja päämajasta. Lehdet sopivat ilmestymisestä vuoropäivinä, jotta tiedonkulku säilyisi katkeamattomana. Jyväskyläläinen Keskisuomalainen oli aluksi valkoisen Suomen ainoa kuusipäivänen lehti. Vaasa muuttui kuusipäiväiseksi huhtikuun alussa.

Lehtien levikit kasvoivat nopeasti sisällissodan aikana. Vaasan painos nousi yli 20 000 lehden ja Ilkasta tuli yli 15 000 kappaleen lehti.  Jyväskyläläisten porvarilehtien yhdistyessä joulukuussa 1917 syntynyt Keskisuomalainen sai vauhtia sotauutisoinnista. Sen levikki oli maaliskuussa 1918 jo yli 13 000.

Ylipäällikön neuvottelukunta alkoi senaatin myötävaikutuksella julkaista Vaasassa 6.3.1918 Valkoinen Suomi -lehteä. Sen ruotsinkielinen rinnakkaislehti oli Det Vita Finland. Nämä lehdet edustivat Valkoisen Suomen virallista kantaa, ja julkaisivat ensisijassa virallisia tiedonantoja ja paatoksellisia isänmaallisia tekstejä. Lehtien ilmestyminen päättyi huhtikuun lopussa 1918. Päämajan tiedonannot saivat runsaasti palstatilaa kaikissa valkoisen Suomen alueella ilmestyneissä lehdissä. Närää herätti se, että sodanjohto pyrki rajoittamaan Vaasan senaatin myötävaikutuksella tiedonantojen ja sotatapahtumien kommentointia.

Lakkautetut porvarilehdet alkoivat ilmestyä välittömästi valkoisten tai saksalaisten vallattua niiden ilmestymiskaupungin. Lehtien jyrkkäsanaiset tekstit ja usein liioitellut kertomukset punaisten julmuudesta vahvistivat osaltaan kostomielialaa.

Propaganda oli pääosin kömpelöä

Sisällissodan lehdistöpropaganda oli pääpiitteissään yksinkertaista. Lehdet liioittelivat vastapuolen kaatuneiden määriä ja vähättelivät omien uhrien määrää sekä korostivat sotilaallisia menestyksiä. Punaisten propaganda muuttui erityisen liioittelevaksi tappion edellä.

Punaiset pyrkivät leimaamaan Vaasan senaatin marraskuussa vallankumousyritykseen ryhtyneiden tulkinnan mukaan laittomasti valitun hallituksen työnjatkajaksi. Lisäksi vallasta syösty senaatti oli pyrkinyt murskaamaan työväenliikkeen aloittamalla kansalaissodan. Kansanvaltuuskunnan perustaminen ja asettuminen maan johtoon oli välttämätöntä työväestön etujen turvaamiseksi. Kyse oli köyhälistön itsepuolustuksesta ja vapaustaistelusta. Hallituksen joukot olivat vastavallankumouksellisia, joiden toiminta uhkasi jo saavutettuja yhteiskunnallisen uudistustyön tuloksia.

Työväenlehdet tuomitsivat senaatin Saksalle esittämän avunpyynnön epäisänmaalliseksi. Lisätodisteena niillä oli esittää Saksan sanelema kauppasopimus. Valkoisella puolella ilmestyneet lehdet esittivät puolestaan kansanvaltuuskunnan Venäjän kanssa solmiman sopimuksen osoituksena punaisten toiminnasta bolsevikkien juoksupoikina. Ilmaisu ”punaryssät” viittasi laajemminkin kansanvaltuuskunnan yhteistyöhön venäläisten kanssa. Punainen hallitus oli valkoisessa kielenkäytössä usein komissariaatti.

Varkauden valloitus sai runsaasti palstatilaa valkoisen Suomen lehdissä helmikuun lopussa. Ensimmäisissä uutisissa kerrottiin jopa viitteellisesti pikateloituksista, joista ei sen jälkeen kirjoitettu. Kovat rangaistukset olivat valkoisten lehtien mukaan paikallaan Varkautta ja Leppävirtaa mielivaltaisesti hallinneille punaisille.

Molemmin puolin rintamaa käsiteltiin paljon vihollisen harjoittamaa terroria. Lehtien palstoilla ilmestyi yksityiskohtaisia siitä miten punaryssät tai lahtarit olivat rääkänneet vankejaan.

Valkoiset toivat esille muun muassa punaisten tekemiä kirkkojen häväistyksiä. Lehdissä kiersi mm. huhu Leppävirran kirkon alttarilla vietetystä siveettömästä elämästä. Kansanvaltuuskunnan päätös erottaa kirkko valtiosta oli myös todiste punaisen hallinnon jumalattomuudesta.

Punaisten lehdissä sai säännöllisesti tilaa Tokoin viljajunan vaiheiden seuraaminen. Omskista Helsinkiin viljaa tuoneen junan vaiheista kasvoi sankaritarina, joka huipentui junan saapumiseen Helsinkiin. Valkoisten puolella suureksi tarinaksi kohosi pääministeri P. E. Svinhufvudin pako punaisesta Helsingistä Tallinnan, Berliinin, Tukholman ja Haaparannan kautta Vaasaan.

Valkoiset lehdet julkaisivat etenkin sodan alkuvaiheessa runsaasti eritasoisia isänmaallisuutta tihkuvia runoja. Niiden punainen vastine olivat vallankumousrunot. Molemmin puolin rintamaa järjestetyt sankarihautajaiset ja pidetyt uhrin kallisarvoisuutta korostaneet puheet saivat myös paljon palstatilaa.

Sotaa lentolehtisin ja lehtikirjoituksin

Punaiset kykenivät levittämään lentolehtisiä valkoisten puolelle rintamaa lentokoneista sodan alkupuolelta lähtien. Lehtiset oli suunnattu erityisesti valkoisen armeijan riveissä taistelleille työläisille, joiden määrä lisääntyi asevelvollisuuskutsuntojen alettua.

Punaiset pyrkivät heikentämään valkoisteen armeijaan kuuluneiden työläisten taistelutahtoa ja kehottivat heitä tilaisuuden tullen karkaamaan. Propagandalle tarjosi aineksia v. t. pääministeri Heikki Renvallin ja ylipäällikkö C. G. Mannerheimin haastattelu, jossa he kertoivat punaisia odottavasta kostosta.

Punaisen hallituksen äänenkannattajan numeroita yritettiin saada rintaman pohjoispuolelle. Kovin merkittävissä määrin tämä ei onnistunut. Lehtiä kulkeutui kuitenkin rintaman poikki molempiin suuntiin. Sekä punaiset että valkoiset julkaisivat vastapuolen lehtien uutisia ja kirjoituksia omia tarkoitusperiään palvelevien tulkintojen saattamana.

Valkoiset tuomitsivat propagandassaan punaisten veljeilyn venäläisten kanssa, joka oli monille punakaartilaiselle vähemmän mieleen. Laillinen hallitus korosti myös kumouksen levinneen Venäjältä Suomeen. Tämä oli yksi ”punaisen Suomen” alueelle maaliskuun loppupuolella levitetyn lentolehtisen teemoista.

”Venäjältä kävi kiihoitus Suomeenkin. Molempien maitten anarkistit ryhtyivät yhteistyöhön. Venäjältä oli tuleva avustus suomalaisen yhteiskuntajärjestyksen kukistamiseksi. Tätä toimittamaan perustettiin ’punakaartit’.

Mutta Suomen lainkuuliainen kansa ei sallinut kapinan vapaasti jatkua. Se nousi aseilla hillitsemään epäjärjestyksiä. Kapinan kukistaminen ei olisi ollut monen päivän asia, elleivät maassamme oleskelevat venäläiset sotajoukot olisi asettuneet kapinallisten puolelle. Mutta kun niin kävi, silloin alkoi täysi sota. Suomi nousi suureen vapaustaisteluunsa. Maa oli vapautettava venäläis-punakaartilaisten hirmuvallasta.”

Valkoiset painottivat vallankumousjohtajien pettäneen tavalliset työläiset. Tappion häämöttäessä punaisia rivimiehiä kehotettiin huolehtimaan siitä, että Kansanvaltuuskunta joutuu vastaamaan kapinayrityksestään.

Sensuuri oli melko lievää

Punainen hallinto lähetti kiertokirjeen, jossa se ilmoitti ennakkosensuurin käyttöönotosta. Käytännössä sensuuria ei voitu toteuttaa punaisessa Suomessa hallinnon vähäisten voimavarojen vuoksi kovin jyrkkänä.

Valkoisella puolella lehtien ohjeena oli välttää julkaisemasta tietoja, jotka voivat aiheuttaa erimielisyyksiä kansan ja erityisesti armeijan keskuudessa. Ilkka protestoi sensuurin kiristämistä. Sen mukaan kyseessä oli paluu tsaarinajan käytäntöihin. Päämaja julkaisi virallisia tiedotteita, minkä lisäksi lehdissä ilmestyi omaan aineistohankintaan perustuneita uutisia ja rintamamiesten kuvauksia taisteluista. Suojeluskuntapiirien tehtävänä oli seurata lehtien kirjoittelua.

Ulkomaanuutisissaan punaisten lehdet nojautuivat venäläisiin lehtiin ja saksalaisiin sosialistijulkaisuihin. Valkoiset käyttivät ruotsalaisia ja saksalaisia lähteitä. Molemmin puolin rintaman lainattiin usein ruotsalaislehtiä, joissa ilmestyi muun muassa laillisen hallituksen ja kansanvaltuuskunnan jäsenten haastatteluja.

Sensuuri oli sisällissodan aikana varsin lievää. Toimitukset molemmin puolin rintamaa kirjoittivat omiensa puolesta niin kiihkeästi, että sisällön uskottavuus heikkeni. Suurimpana ongelmana oli se, että innokkaat toimittajat paljastivat joskus viholliselle hyödyllisiä tietoja.

Molemmin puolin rintaman lehdet joutuivat kertomaan yhä pahenevasta elintarvikepulasta. Säännöstelymääräyksistä ja leintarvikejakelusta kertovat ilmoitukset olivat niiden vakiosisältöä.

Rintamalehdet ja maanalaiset julkaisut

Sisällissodan ainoa varsinainen rintamalehti oli Karjalan Armeijakunnan Pääesikunnan Tiedonantoja. Sen nimi lyheni muotoon Karjalan Armeijan Tiedonantoja. Lehti sisälsi rintamaosan ja päämajan virallisten tiedonantojen lisäksi isänmaallisia, vapaustaistelun oikeutusta korostavia kirjoituksia. Se julkaisi myös huhuja Viipurista, josta tihkui tietoa kaupungista tulleiden pakolaisten mukana. Mikkelissä ilmestyi lyhyen aikaa suojeluskunnan julkaisema Tiedonantoja, joka korjasi lakon vuoksi julkaisematta jääneet porvarilehdet.

Punaisten lehdistä lähimpänä rintamalehteä oli Lahdessa ilmestynyt Punaisen Kaartin Lahden Rykmentin julkaisema Toveri, joka oli varsin hyvätasoinen lehti. Paikallisia punaisten julkaisuja olivat Porvoon Tiedottaja/Borgå Meddelare, Lovisa Notisblad/Loviisan Tiedonantoja ja Hangon Työväen Neuvoston Tiedonantoja/Hangö Arbetarråds Meddelanden.

Helsingissä julkaistu Vapaa Sana – Fria Ord oli merkittävin valkoisten maanalainen lehti. Monistettu lehti julkaisi ajoittain lähtökohtiin nähden hyvin tarkkoja uutisia. Osa aineistosta oli tarkoitettu Helsingin valkoisten mielialan nostattamiseen. Myös Viipurissa ilmestyi monistettu porvarilehti. Punaisilla ei tiettävästi ollut maanalaisia julkaisuja.

Työväenlehtien kohtalona lakkauttaminen

Valkoiset lakkauttivat työväenlehdet sitä mukaa kuin saivat maan hallintaansa. Perusteena oli niiden toimiminen kapinan äänitorvina. Viipurilaisen Työn viimeinen numero ilmestyi 24. huhtikuuta. Kotkalainen Eteenpäin painettiin vielä 4. toukokuuta. Lehti arvioi numeron olevan viimeinen, jonka se kykenee julkaisemaan, ja kiitti lukijoitaan.

Viipurissa alkoi ilmestyä 5. toukokuuta Itä-Suomen Työmies, joka ilmoitti olevansa ”oikeistososialistinen työväenlehti”. Seuraavana päivänä tuli julki saksalaisten luvalla julkaistu Suomen Sosialidemokraatin näytenumero. Senaatti kielsi lehden ilmestymisen. Sosialidemokraatti alkoi ilmestyä säännöllisesti 12. syyskuuta 1918.

Pääministeri Svinhufvudin pako punaisesta Helsingistä 1918

Senaatin puheenjohtaja eli pääministeri Svinhufvud piileskeli hengenvaarassa punaisen vallan aikana Helsingissä 26.1.–3.3.1918. Hän yritti pakoon lentokoneella 5.2., mutta kone teki pakkolaskun. Svinhufvud ja senaattori Jalmar Castrén pääsivät pakoon jäänmurtaja Tarmolla 3.3.1918, kun laivaan piiloutuneet suojeluskuntalaiset valtasivat laivan merellä.

Järjestysvalta romahti Suomessa maaliskuussa 1917. Suomen hallituksella ei ollut armeijaa, ei poliisia eikä rajavartiolaitosta. Siperiasta tuolloin palannut entinen puhemies P. E. Svinhufvud oli kirjaimellisesti hengenvaarassa ensi kerran marraskuun puolivälissä 1917. Kun hän prokuraattorina eli oikeuskanslerina yritti mennä virastoonsa senaatinlinnassa, olivat talon vallanneet punakaartilaiset aseineen vastassa. Svinhufvud pääsi poistumaan. Marraskuussa oli murhattu useita kymmeniä porvareita, tunnetuimpana maanviljelysneuvos Alfred Kordelin.

Eduskunta valitsi Svinhufvudin senaatin puheenjohtajaksi 27.11.1917. Kielenkäyttö eduskunnassa ja työväenlehdistössä yltyi vihapuheen luonteiseksi ja huhuja hallituksen vangitsemisesta liikkui. Luokkataistelun sanastossa porvarit ja omistava luokka nähtiin luokkavihollisena, jonka tuhoaminen oli oikeutettua.

Vaarallinen yö venäläisten matruusien laivassa

Svinhufvud koetti vielä tammikuun lopulla 1918 estää tai ainakin lykätä aseellisen konfliktin syntyä maan sisällä sekä suomalaisten ja venäläisten välillä. Hän suostui vallankumouksellisten venäläisten matruusien kutsuun neuvotella Kretšet-laivalla (ent. Polaris) Helsingin Eteläsatamassa 24.1.1918.

”Minut kutsuttiin venäläiseen sotalaivaan vastaamaan tapahtumista, ja lupasinkin puhelimessa niin pian kuin kerkiän. Siihen aikaan meidän tarkoituksemme oli ylipäänsä saada asiat venymään niin pitkälle kuin mahdollista, jotta pohjoisessa olisi sillä välin ehditty varustautua,” Svinhufvud on kertonut. Svinhufvud tunsi, että tämä retki saattaisi olla hänen viimeisensä: ”Enhän minä voinut mitenkään osoittaa pelkoa, kun sain kutsun laivaan, mutta varmuuden vuoksi pyysin kuitenkin senaattoritovereitani ilmoittamaan Ruotsin konsulille, jos en sattuisi pääsemään pois laivasta.”

Hän meni kello 20 laivaan. Salongissa hän tapasi joukon matruuseja, joiden kanssa hän ryhtyi neuvottelemaan. Matruusit olivat kuohuksissaan ja sanoivat, että suomalaiset suojeluskuntalaiset olivat hyökänneet venäläisten sotilaiden kimppuun. ”Pitäkää joukkonne kurissa”, Svinhufvud sanoi heille, ”sillä syy ei ole meidän, jos tappeluita syntyy”.

Puoli yhdeltä yöllä laivaan saapuivat punaisten johtomiehet Kullervo Manner ja Eero Haapalainen matruusien kutsumina. He kiihottivat venäläisiä senaattia ja suojeluskuntia vastaan. Svinhufvud koetti vakuutella, että senaatti pyrki pitämään yllä järjestystä eivätkä venäläiset sotilaat olleet vaarassa, elleivät he itse ryhtyneet ilkivaltaisuuksiin. Kullervo Mannerin myöhemmän käsityksen mukaan venäläisten tarkoitus oli ampua Svinhufvud. Aikomus ampua Svinhufvud estyi sen johdosta, että syrjäytetty amiraali Ružek saapui aamupuolella mukaan neuvotteluihin. Manner ja Haapalainen lähtivät laivasta kahden maissa yöllä, kun he eivät saaneet tahtoaan läpi. Venäläisten vaativat Svinhufvudia käskemään suojeluskuntalaisia luovuttamaan aseensa, mihin hän ei suostunut.

Svinhufvud kutsui sisäministeri Arthur Castrénin laivaan. Castrén on kertonut: ”Kajuutassa istui Svinhufvud suuren matruusijoukon keskellä puhuen venäjää innokkaasti käsillään viittoillen. Hänen voimakas, rauhallinen äänensä kuului yli juopuneen, puolipukeisen miesjoukon puheen ja melun.”

Lopuksi sovittiin aamulla noin kello viideltä siitä, että venäläisten ja suojeluskuntalaisten vihamielisyydet oli lopetettava, vangit päästettävä vapaiksi sekä venäläiseltä sotaväeltä otetut aseet luovutettava takaisin. Aamulla sopimuksen allekirjoittivat suomalaisten puolelta Svinhufvud, hänen tuekseen tullut K. G. Idman ja A. Castrén. Castrén kertoo heidän poistumisestaan laivasta: ”Järjestimme niin, että Svinhufvudin sivuilla ja takana kulkivat venäläiset saattajamme.” Tämä siksi, että joku humalainen matruusi olisi saattanut ampua hänet laivasta.

Kyösti Kallio ja muut senaattorit odottivat senaatinlinnassa. Jälkeenpäin Kallio sanoi Idmanille, että tuo yö oli ”kamalin”, mitä hänellä koskaan oli ollut.

”Insinööri Petterssonin” pakoyritys lentokoneella 5.2.1918

Vallankumouksen alettua Svinhufvud vietti ensimmäisen yön 26–27.1. vakuutusyhtiö Salaman toimistossa Uudenmaankatu 3-5:ssä, toisen samassa talossa olevassa vaivaishoidon tarkastajan toimistossa ja sen jälkeen edelleen samassa talossa kansallisrunoilija Runebergin miniän Edith Runebergin kotona.

Runebergin päivänä 5. helmikuuta kello 14 tuli Venäjän lipulla varustettu avoauto noutamaan Svinhufvudia. Venäjän laivaston entinen upseeri, meriväen luutnantti Yrjö Roos halusi päästä Helsingistä valkoisten puolelle. Hän oli tavannut Venäjän Itämerenlaivaston Hermannin lento-osaston päällikkönä olevan ilmavoimien luutnantti Väinö Mikkolan, ja he päättivät lähteä lentäen Vaasaan. Koneessa oli tilaa vielä yhdelle, ja he ottivat yhteyttä aktivisteihin.

Eino Suolahti keksi, että Svinhufvud oli saatava koneeseen. Pakoyritykseen keksittiin peitetarina: ”insinööri Pettersson”, joka oli toiminut Nobelin polttoöljylaitoksessa Bakussa, halusi päästä pienelle lentomatkalle ja oli tästä ilosta luvannut antaa uuden kumirenkaan lentoaseman autoon. Pyyntöön suostuttiin, ja niin Mikkola sai käskyn ”insinöörin” lennättämiseen.

Svinhufvud naamioitiin, kuuluisat viikset lyhennettiin ja värjättiin mustaksi ja hän sai Louhivuoren suuren karvahatun ja lisää vaatteita. Villapaidan alle hän laittoi sanomalehtiä lämmikkeeksi. Hänelle pantiin vielä silmälasit ja hän sai mukaansa pakkasrasvaa ja konjakkipullon.

Suurikokoinen, lihavaksi topattu matkustaja asteli portaita alas. Autoon noustessaan hän sytytti rauhallisesti savukkeensa. Mikkolan, Roosin ja Svinhufvudin lisäksi autossa oli kaksi bolševikkimatruusia. Auto ajoi Erottajalta Etelä-Esplanadia Smolnan ohi. Unioninkatua pitkin se jatkoi matkaansa Senaatintorille ja sieltä Pitkällesillalle ja Viertotielle (Hämeentie). Kukaan ei pysäyttänyt autoa, koska siinä oli venäläinen sotilaslippu.

Lentoasema sijaitsi Hermannin edustalla Vanhankaupunginlahdella, nykyään mantereeseen täytetyn Kyläsaaren pohjoispuolella. Mutta kun saavuttiin lentoasemalle, Mikkola vietiin kuulusteltavaksi. Häntä epäiltiin lentoasemalla olleiden aseiden toimittamisesta valkoisille. Autonkuljettajana toiminut lentoaseman asentaja laittoi lentokonetta lähtökuntoon. Voimatta todistaa epäilyksiään matruusit vapauttivat Mikkolan. Kesti vielä puolisen tuntia ennen kuin Mikkola sai koneen lentokuntoon. Svinhufvud ja Roos puhelivat odotellessaan venäjää keskenään.

Lento loppui lyhyeen

Lopulta Mikkola kiipesi ohjaajan paikalle ja Svinhufvud ja Roos ”matkustamoon”, joka oli avonainen ampujan tila koneen keulassa. Se oli niin ahdas, että Svinhufvud riisui turkin päältään ja kääri sen heidän ympärilleen. Istuin murtui heidän altaan. Se on nykyisin Keski-Suomen ilmavoimamuseossa.

Kone pääsi ilmaan. Tarkoitus oli lentää Lahden ja Päijänteen yli Jyväskylään. Kone kaarsi ensin Sörnäisiin ja Kulosaareen, kuten oli ilmoitettu. Noin puolessa kilometrissä Mikkola käänsi kohti pohjoista. Svinhufvud otti taskumatista ryypyn ja huusi Roosin korvaan: ”Eläköön Suomi!” Yhtäkkiä moottorin ääni muuttui ja sen käynti kävi epätasaisemmaksi. Moottori sammui.

Konetta kuntoon laittaessaan matruusit eivät olleet panneet riittävästi spriitä jäähdyttimeen, minkä vuoksi vesi jäätyi. Ehkä sprii oli mennyt muuhun käyttöön. Koneen oli pakko kääntyä takaisin, liitää alemmas ja tehdä pakkolasku jäälle lähes kilometrin päähän lentoasemasta. Jäällä tuli vastaan punakaartilaiskomppania. Vähitellen saatiin kone takaisin rantaan. Svinhufvud kertoo:

”Roos ja minä minä kiipesimme heti alas jäälle niin hilpeän näköisinä kuin saatoimme ja läksimme väkijoukon läpi hangaariin pysyäksemme vähän syrjässä. Taas Mikkola vietiin kuulusteluun. Me pölläyttelimme ahkerasti savukkeita ja minä vedin imukkeesta pienen sifferipaperin, joka oli aiottu Mannerheimille, sekä söin sen varmuuden vuoksi suuhuni, jos onni kotimatkalla pettäisi.” Silkkipaperissa oli Suolahden kokoamia tietoja punaisten toiminnasta.

Puolen tunnin kuluttua Mikkola päästettiin vapaaksi. Juuri heidän lähtiessään autoon hyppäsi mukaan neljä venäläistä merisotilasta ja yksi punaisella liinalla varustettu työmies. He istuivat auton etupenkillä ja Svinhufvud, Roos ja Mikkola takapenkillä. Kun auto tuli Rautatientorin poikki Hakasalmen- ja Aleksanterinkatujen kulmaan, poistuivat kuokkavieraat ja kiittivät ilmaisesta kyydistä. Kävi ilmi, että he olivat tulleet Mikkolan pyynnöstä.

”Koko kaunis suunnitelma meni myttyyn ja taas oli turvauduttava piilopaikkaan, mutta muu ei auttanut.” Svinhufvud palasi vanhaan asuntoonsa, jota ei enää pidetty turvallisena. Hänen olisi siirryttävä uuteen piilopaikkaansa silmälääkäri Albert Nordmanin luo Bulevardi 14:ään, jonne Jalmar Castrén oli jo aiemmin siirtynyt.

Nordmanien palvelija tuli sanomaan: ”Siellä on herra Carlsson erään naisen kanssa ja he kysyvät insinööri Collinia.” Tulijat olivat Svinhufvud ja häntä saattamaan tullut Runebergien tytär Hjördis. Samalla tuli Eino Suolahti tapaamaan Svinhufvudia, joka sanoi: ”Muista nyt, etten minä enää ikinä nouse noihin ryssien koneisiin.” 

Pakosuunnitelma jäänmurtaja Tarmolla

Vastuu Svinhufvudin ja Jalmar Castrénin huoltamisesta siirtyi nyt gynekologi Carl Hahlille, joka asui vastakkaisella puolella kerrosta alempana kuin Nordman. Hän tarkkaili tilannetta ja toi Svinhufvudille valkoisten julkaisemia salaisia lentolehtisiä ja punaiset sanomalehdet. ”Niitä luettiin ja rivien välistä, kun asiat käännettiin päinvastoin kuin mitä lehdessä puhuttiin, saatiin aina totuuskin osapuilleen selville”, muisteli Svinhufvud. Ikkunoista he näkivät punakaartilaisia Vanhassa kirkkopuistossa eivätkä voineet liikkua ulkona.

Luutnantti Yrjö Roos apunaan arkkitehti Haakon Lindén, kapteeni Ilmari Jokinen ja taustalla tohtori Eino Suolahti olivat jo pidempään suunnitelleet jäänmurtaja Tarmon kaappausta ja viemistä laillisen hallituksen avuksi. Laiva oli avustanut vallankumouksellisten laivoja Pietarissa, Tallinnassa ja Suomessa. Laivan komendantti vänrikki Nikolai Telegin ja kapteeni Hj. W. Kauppi oli saatu mukaan valtaussuunnitelmaan. Laiva piti kaapata jo helmikuun lopussa, mutta hanke lykkäytyi eri syistä.

Roos sai 18.2. Svinhufvudin allekirjoittaman ja sinetillään vahvistaman valtakirjan Tarmon valtaamiseksi. Jäänmurtaja Tarmossa oli kapteeni, 41 miestä, venäläinen vartiostoupseeri ja 8 matruusia.

Suunnitelman mukaan Svinhufvud olisi ”liikemies Carlsson”, joka tulisi merelle ostamaan erästä jäihin jäänyttä laivaa. Jalmar Castrén olisi asiantuntija ”insinööri Collin”.

Perjantaina iltapäivällä 1. maaliskuuta Telegin sai määräyksen, että Tarmo lähtisi seuraavana aamuna kello 8 avustamaan laivoja Kokskärin edustalla. Telegin kertoi tiedon Jokiselle. Svinhufvud ja Castrén siirtyivät Hahlin asuntoon Bulevardi 14:ssä odottamaan Roosia. Ainoan kerran Hahl havaitsi pientä hermostuneisuutta Svinhufvudissa. Hjördis Runeberg toi edellisen piilopaikan vara-avaimet Svinhufvudille.

Seurue nousi Roosin autoon Annankadun puolella ja ajoi Bulevardia ja Etelä-Esplanadia Smolnan ohi Kauppatorille ja Katajanokalle. Tarmo oli Upseerikasinon vieressä Pohjoissatamassa. Kasinon katolla liehui anarkistien pääkallolippu. Punakaartilaiset vartioivat laivoja. Roosilla oli yllään venäläisen upseerin univormu, mikä esti lähemmät tarkastukset. Pilkkopimeässä he siirtyivät lankkuja pitkin laivasta toiseen ja Tarmoon.

Laivalle tuli tieto, että Tarmon onkin lähdettävä heti hinaamaan hiiliproomua toiselle laivalle, jonka oli määrä lähteä pommittamaan saksalaisten valtaamaa Tallinnaa. Kun miehistö oli vapaalla, lähtö siirrettiin seuraavaan aamuun, ja koko valtaussuunnitelma täytyi peruuttaa. Laivaan piiloutuneet suojeluskuntalaiset lähtivät pois.

Svinhufvud, Castrén ja Roos päättivät oikaista suoraan jään yli Katajanokan rantaan. Kun oli kuljettu jonkin matkaa, Svinhufvud astui avantoon toisella jalallaan. Monet avannot oli tehty sitä varten, että matruusit voisivat pistää niihin ampumiaan upseereja. Heillä oli kiire, sillä ulkonaliikkumiskielto alkoi kello 21. Kauppatorin, Etelärannan ja Pohjois-Makasiininkadun kautta he tulivat Kasarmitorille, jossa he olivat vähän yli yhdeksän, ja totesivat, että Bulevardi 14:n portti olisi jo suljettu.

Svinhufvudilla oli taskussaan Runebergin asunnon avaimet, ja he pääsivät sinne turvallisesti, vaikka vastapäisessä kulmassa oli punakaartilainen vartiossa.

Toinen yritys Tarmolla onnistuu 3.3.

Seuraavana iltana 2.3. suojeluskuntalaiset piiloutuivat jälleen Katajanokalle palanneeseen Tarmoon. Svinhufvud ja Castrén vietiin illalla pankinjohtaja Anders Wiksténin kotiin osoitteessa Kruunuvuorenkatu 7. Pankinjohjaja Wikstén itse ei ollut kotona, sillä hän oli paennut punaisia, mutta vieraille tarjottiin illalliset ja heille tehtiin vuoteet isännän työhuoneeseen. Svinhufvud ja Castrén nukkuivat hyvin, joivat aamukahvin, lähtivät Roosin kanssa rantaan ja nousivat Tarmon kannelle aamulla 3. maaliskuuta.

Juonessa mukana ollut komendantti Telegin esitteli senaattorit insinööreiksi, jotka oli määrätty tarkastamaan jäihin juuttuneita laivoja. Vartiossa olleet suomalaiset punakaartilaiset yrittivät kieltää Tarmon lähdön, mutta Telegin lähetti venäläiset matruusinsa haukkumaan suomalaiset toverit, ja kello 8.10 Tarmo irtautui laiturista.

Puolenpäivän aikaan alkoivat näkyä Kokskär, Wulf (nykyään Aegna) ja Naissaari. Svinhufvud, Castrén ja Telegin istuivat salongissa syömässä lounasta. Vartiomiehet pyydettiin myös lounaalle. Roos tuli ilmoittamaan, että minuutin kuluttua alkaisi tapahtua. Svinhufvud ja Castrén pyysivät itselleen aseita, mutta niitä ei ollut. Telegin pyysi, että hänet lukittaisiin omaan hyttiinsä siltä varalta, että kaappaus epäonnistuisi ja hän voisi näyttää ulkopuoliselta. Castrén pisti hänen hyttinsä avaimen taskuunsa ja jäi kahden Svinhufvudin kanssa salonkiin.

Roos antoi ohjeet piilossa olleille suomalaisille vapaaehtoisille ja antoi merkin perämies Sjömanille leikata lennätinjohdot poikki. Vapaaehtoisia johtanut ja heille aseita hankkinut arkkitehti Haakon Lindén kertoo:

”Me syöksyimme hyteistämme suoraan ryssien kanssiin, jossa me browningit vireessä komensimme kädet ylös” Yksi matruusi yritti puolustautua, mutta ase temmattiin hänen kädestään, ja kaikki antautuivat taistelutta. Heidät suljettiin laivan työpajaan, jonne tuotiin myös laivan sähköttäjä.”

Kun valtaus oli onnistunut, pysäytettiin koneet ja koottiin vangit ja kaappausjuonessa mukana ollut laivaväki kannelle. Roos luki Svinhufvudilta saamansa määräyksen palauttaa Tarmo laillisen hallituksen käytettäväksi. Kohotettiin eläköön-huuto ja vedettiin Venäjän lippu alas ja nostettiin punakeltainen leijonalippu tilalle.

Koneet pantiin käyntiin ja lähdettiin kohti Tallinnaa. Yht’äkkiä saksalainen lentokone alkoi lähestyä Wulfin saaren kohdalla, ja sen pelättiin alkavan pommittaa Tarmoa. Punainen leijonalippu laskettiin ja tilalle nostettiin Tarmon suurin valkoinen pöytäliina. Tallinnaa lähestyttäessä jää paksuni, eikä Tarmo uskaltanut ajaa laivaväylää peläten, että venäläiset olivat miinoittaneet sen vetäytyessään.

Vähän ennen saapumista Tallinnan satamaan pöytäliina laskettiin ja tankoon nostettiin jälleen leijonalippu. Perillä oltiin kello 15.45. Suomen pääministeri Svinhufvud ja senaattori Jalmar Castrén olivat päässeet pakoon punaisesta Helsingistä.

Berliinin ja Tukholman kautta Vaasaan

Saksan valtaamasta Tallinnasta Svinhufvud ja Castrén matkustivat junalla läpi Baltian Berliiniin. Siellä Svinhufvud tapasi Saksan sotavoimien ylipäällikön sotamarsalkka Paul von Hindenburgin ja Suomeen tehtävän intervention johtajaksi määrätyn kenraalimajuri Rüdiger von der Goltzin. Hän kävi 16.3. myös Saksan valtiopäivien valiokunnassa kuultavana Suomeen tehtävästä sotilasoperaatiosta, minkä valiokunta suomalaisia kuultuaan hyväksyi. Svinhufvud tapasi myös Saksan ulkoministeriön johtoa.

Berliinistä senaattorit matkustivat Tukholmaan, jossa Svinhufvud tapasi 20.3. pääministeri Nils Edénin ja meriministeri Erik Palmstiernan, joka oli helmikuussa yrittänyt käyttää hyväksi Suomen ja Venäjän tilannetta ja kaapata Ahvenanmaan Ruotsille. Saksa oli estänyt Ruotsin sotilasoperaation. Svinhufvud tapasi myös kuningas Kustaa V:n, joka koetti selittää parhain päin Ruotsin epäonnistunutta valtausta, mitä Svinhufvud muisteli:

”Ahvenanmaasta oli puhe ja hän sanoi: ’Vain humanitäärisistä syistä on Ruotsin retkikuntaan ryhdytty’. Tuumittiin kuitenkin molemmin puolin, että kyllä se siitä voidaan sopia. Kun hän oli kovin huolissaan asiasta, niin minä sanoin: ’Det är en sak, som vi kan göra upp vid ett glas punsch!’ (Asia voidaan sopia punssilasin äärellä).”

Tukholmasta senaattorit matkustivat Haaparantaan ja sieltä 23.3. Tornioon ja seuraavana päivänä Vaasaan, jossa he liittyivät siellä helmikuun alusta lähtien toimineeseen Vaasan senaattiin.

 

Kun vallankumouksen merkkilyhty syttyi

SDP yritti ottaa vallan Suomessa tammikuun lopussa 1918.  Vallankumouksen alkamisen merkiksi syttyi punainen lyhty Helsingin työväentalon tornissa 26. tammikuuta klo 23.00. Varsinainen kapina alkoi vasta myöhään seuraavana iltana.

SDP oli siirtynyt lopullisesti vallankumouslinjalle puolueneuvoston kokouksessa 19.–22. tammikuuta. Neuvosto valitsi lisätyn puoluetoimikunnan, jonka kaikki viisi lisäjäsentä olivat kumouksen kannattajia. Toimikunnan 12 jäsenestä 10 oli vallanottoyrityksen kannalla.

Puoluetoimikunta jakautui 23. tammikuuta poliittiseksi ja toimeenpanevaksi toimikunnaksi, jonka jäseniksi tulivat vallanottoa kannattaneet Eero Haapalainen, Adolf Taimi, Antti Kiviranta, Lauri Letonmäki, Emil Elo ja Evert Eloranta. Haapalaisesta tuli seuraavana päivänä toimeenpanevan toimikunnan puheenjohtaja.

Tiedossa oli, että Pietarista oli tulossa asejuna lastinaan Leninin lupaamat 15 000 kivääriä ja muut aseet. Työväen järjestyskaartien yleisesikunta oli määrännyt 23.1.1918 Etelä-Suomen punakaartit liikekannalle kolmeksi päiväksi suojaamaan asejunan kulkua. Viipurissa tilanne oli kärjistynyt Karjalan suojeluskuntalaisten yritettyä kaupungin haltuunottoa. Suojeluskuntalaiset vetäytyivät, mutta tilanne Viipurissa muistutti sotatilaa.

Puoluetoimikunta pohti tilannetta 24. tammikuuta. Sen jäsenet epäröivät vielä vallanoton aloittamista. Seuraavana päivänä toimikunta ryhtyi vallanoton valmisteluihin. Eero Haapalainen esitteli laatimansa toimintasuunnitelman ja sosiaalidemokraattisen ministerilistan.

Aloite otettava omiin käsiin

Ratkaisevan päätöksen tekoa jarrutti se, etteivät Pietarista luvatut aseet olleet saapuneet. Puoluetoimikunta kallistui silti vallanoton kannalle, kun tilanne kiristyi. Sen jäsenistä näytti, että aloite oli otettava omiin käsiin ennen kuin porvarit ehtisivät toimia.

Senaatti julisti 25. tammikuuta suojeluskunnat omiksi joukoikseen. Vastatoimena toimeenpaneva komitea ja järjestyskaartien esikunta julkaisivat Työmiehessä 26.1.1918 julistuksen, jossa kehotettiin työväestöä olemaan valmiita toimintaan. Saman päivän iltana toimeenpaneva komitea määräsi työväenkaartit liikekannalle seuraavana yönä klo 24.00. Senaattorit ja kaikki johtavat porvarilliset poliitikot oli vangittava, yliopisto, lääninhallitukset, virastot ja pankit oli vallattava. Vallanottosuunnitelmiin kuului myös kaikkien sotilaallisesti tärkeiden kohteiden miehittäminen. Toiminnan aloittamista oli kuitenkin siirrettävä seuraavaan päivään klo 22:een, sillä mitään varsinaisia suunnitelmia ei ollut.

Vallanottoon ryhtyviä työväenjohtajia kiinnosti erityisen paljon venäläisen aluekomitean suhtautuminen yritykseen. Periaatteellinen kannatus oli tiedossa. Aluekomitean puheenjohtaja Ivars Smilga sanoi Eero Haapalaiselle venäläissotilaiden pysyvän aloillaan punakaartien lähtiessä liikkeelle, mutta olevan valmiita toimimaan tarvittaessa. Punakaartilaiset saivat kuitenkin kapinan alkaessa aseita ainakin Helsingissä, Tampereella, Turussa ja Viipurissa.

Elämä jatkui melko normaalisti Helsingissä hermostuneissa merkeissä 26.–27. tammikuuta. Clas Thunberg voitti 500 ja 5000 metriä Kalevan-Veikkojen kilpailuissa 26. tammikuuta. Suomen Palloliitto piti vuosikokouksensa vielä 27. päivänä ja valitsi uudeksi puheenjohtajakseen Erik von Frenckellin. Porvarilliset lehdet ilmestyivät. Ennenaikainen tieto senaatin jäsenten pidättämisestä levisi pylväsjulisteissa.

Vallanoton näennäinen helppous

Helsinki heräsi vallankumouksen keskelle. Porvarilliset lehdet eivät enää ilmestyneet, kadut olivat täynnä aseistettuja punakaartilaisia ja Työmies julisti vallankumouksen alkaneen.

Vallankumouksellisten tavoitteena ollut vallanotto oli toteutunut. Sen suunnitteluun osallistuivat ainakin punakaartien ylipäällikkönä joulukuusta 1917 toiminut Ali Aaltonen ja Adolf Taimi. Toimeenpaneva komitea syrjäytti Aaltosen jo 27. tammikuuta ja valitsi tilalle toimittaja Eero Haapalaisen. Syynä olivat Aaltosen alkoholinkäyttö ja tyytymättömyys hänen toimintaansa vallanoton valmistelussa. Haapalaisesta tuli siten vallankumouksen sotilasjohtaja. Siviilijohtajaksi nousi Kullervo Manner. Punaisena hallituksena toiminut kansanvaltuuskunta otti käyttöönsä senaatin talon, mikä vertauskuvallisesti kertoi vallan vaihtumisesta.

Vallankumouksellisilla oli itse asiassa jo kokemusta vallanotosta marraskuulta 1917 ja käytettävissään tuoretta tietoa bolševikkien toiminnasta Venäjällä. Vallanotto oli onnistunut marraskuun yleislakon aikana helposti. Periaatteessa sama toistui tammikuun lopussa 1918. Keski- ja Pohjois-Suomessa punakaartit eivät kuitenkaan kyenneet toimintaan samassa määrin kuin yleislakon aikana. Suojeluskunnat olivat valmiimpia vastamaan punakaartien liikehdintään.

Senaatti jäi vangitsematta

Punakaartilaiset ottivat pääkaupungissa hallintaansa valtion virastot, Helsingin kaupungin hallinnon, postit, lennättimen ja rautatieasemat. Vallanotto takelteli silti myös Helsingissä. Suurin takaisku oli senaatin puheenjohtajan P. E. Svinhufvudin ja sen muiden jäsenten pääseminen karkuun. Lisäksi neljä senaattoria oli lähtenyt Vaasaan. Otto Ville Kuusinen totesi tapahtuneen puolueneuvoston kokouksessa 4. helmikuuta 1918:

”Ei ole asiat tosin mennyt kaikki kuten olimme toivoneet. Senaatin vangitseminen olisi ollut tarpeen, mutta koneisto ei toiminut kuten oli aijottu. Oli uutta koko tapahtuma, siksi ymmärrettävä asiata.”

Vallanottoa ja etenkin aseellisen toiminnan aloittamista haittasi asejunan matkan viivästyminen suojeluskuntalaisten hyökkäyksen vuoksi. Junan kimppuun Kämärän aseman luona hyökännyt noin 90 miehen joukko sai aikaan sekasorron. Taistelussa kuoli 17 ja haavoittui yhteensä 53 miestä. Yksi haavoittuneista oli saattuetta johtanut Jukka Rahja. Sisällissota alkoi viimeistään tästä taistelusta.

Asejuna ehti Helsinkiin vasta tammikuun lopussa ja Tampereelle se pääsi vasta 2. helmikuuta. Siihen saakka punakaartit olivat aiemmin hankittujen ja venäläisiltä kapinan alussa saatujen aseiden varassa. Helsingin punakaarti kävi hakemassa kiväärit jäätä pitkin Viaporista. Taivalta valaisivat venäläisen panssarilaivan valonheittimet.

Vallankumoukseen lähteneillä johtavilla sosiaalidemokraateilla oli sinänsä varsin realistinen kuva tilanteesta. Marraskuun puoluekokouksessa ja tammikuun puolueneuvoston kokouksessa oli todettu, että vallanotto onnistuu Etelä-Suomessa, mutta muu osa maasta jäisi suojeluskuntien hallintaan.

Realismin vastakohtana oli luja usko vallankumouksen voittoon kaikesta huolimatta. Kullervo Manner toivoi asioiden lähtemään kehittymään suotuisasti, kunhan valta oli otettu. Sama toiveajattelu leimasi koko nopeasti suunniteltua kumousyritystä. Kapinajohto toivoi suojeluskuntien alueelle jäävien kaartien ryhtyvän senaatin joukkoja merkittävästi haittaavaan toimintaan.

Kirjallisuutta:

Lappalainen Jussi T. 1981. Punakaartin sota I. Helsinki: Valtion painatuskeskus.

Manninen Ohto. 1993. Taistelevat osapuolet. Teoksessa Manninen Ohto (toim.) Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. 2. taistelu vallasta. Helsinki: Valtion painatuskeskus.

Volanen Risto & Lehtinen Lasse. 2018. Miten vallankumous levisi Suomeen. Helsinki: Otava.

Topeliuksen 100-vuotismuistoa juhlittiin laajasti

Zachris Topeliuksen syntymän 100-vuotispäivää vietettiin levottomista oloista huolimatta näyttävästi. Porvarilehdet tulkitsivat Topeliuksen elämäntyötä myönteisesti, työväenlehtien suhtautuminen oli kielteisempi.

Juhlan alla ilmestyi runsaasti Topelius-kirjallisuutta. Lehtori U. J. Sarlin kirjoitti juhlakirjan Sakari Topelius – elämä ja toiminta. Teoksen kustantanut Kansanvalistusseura määritteli kirjan olevan erinomainen lähde juhlaesitelmiä varten.

Lapsille oli tarjolla oma satavuotismuisto, joka sisälsi muun muassa H. Gadolinin kirjoittaman elämäkerran, sadut ”Koivu ja tähti” ja ”Mirza ja Mirjam”, lastennäytelmiksi sommiteltuja Topeliuksen runoja sekä runoja ja lauluja. Saatava oli myös valikoima satuja ja uusi painokuva Topeliuksesta.

Oskar Merikanto sävelsi Topeliuksen runon ”Lintusen laulu” (Fågelens visa). Nuotit ja sanat julkaisi Kustannus Oy Tieto. Kuvanveistäjäliitto julisti syksyllä 1917 Topeliuksen muistorahan suunnittelukilpailun. Sen voitti kuvanveistäjä Emil Filén.

”Mitali on kipsiin muovailtu luonnollista kokoa (6 cm. läpimitaltaan). Sen etusivulla on Z. Topeliuksen muotokuva ja kirjoitus ’Framför allt var en man ut af ditt land’. Toisella puolella on seppeleellä istuva pieni poika.”

Lang & Leppäahon paperikauppa somisti näyteikkunansa Aleksanterinkadun varrella Topelius-aiheisesti. Uuden Päivän mukaan se herätti yleisössä ansaittua huomiota. Lehti lausui toivomuksen: ”Enemmän samanlaatuista valppautta kansallisina juhlapäivinä vastaisuudessa, Suomen valtakunnan pääkaupungin kauppahuoneet.”

Aikakauslehtien Topelius-numerot

Helsingin Kuvalehti, Lördagen, Suomen Kuvalehti ja Veckans Krönika omistivat 12.1.1918 ilmestyneet numeronsa Topeliukselle. Suomen Kuvalehdessä ilmestyi 11 sivun runsaasti kuvitettu kokonaisuus Topeliuksen elämästä. Helsingin Kuvalehti julkaisi hänen elämänvaiheidensa pääpiirteet esittelevän artikkelin, joka korosti runoilijan kiinteää suhdetta isänmaahansa.

”Topeliuksen runouden ytimenä on rakkaus isänmaahan. Lukuisissa eri tapauksissa hän painostaa sitä, että kaikkien on toimittava yhteisen isänmaan hyväksi. ’Kaikki tämän maanpojat ja tyttäret ovat samaa kansaa, puhukoot mitä kieltä hyvänsä. —— He ovat maanmiehiä, veljiä ja sisaria kaikiksi ajoiksi. Heillä ei ole kahta, vaan yksi isänmaa. He eivät myöskään ole kahta kansaa, vaan yksi kansa.’

Kun korkein toiveemme, itsenäinen Suomi, nyt on toteutunut, voimme lopettaa seuraavilla säkeillä, jotka osoittavat Topeliuksen lujaa luottamusta kansamme kestävyyteen ja elinvoimaisuuteen:

Se hukkuu vain, jok’ itse hukkaan heittyy.

Kansa, mi kesti, mitä kansa tää,

häviämättä haudoillemme jää.”

Porvarilliset sanomalehdet kunnioittivat suurmiestä

Porvarilliset sanomalehdet julkaisivat Topeliuksen syntymäpäivän kunniaksi laajoja artikkeleita runoilijasta. V. A. Koskenniemi arvioi Uudessa Päivässä 14.1.1918 Topeliuksen vaikuttaneen enemmän mielikuviin kuin älyllisyyteen ja ajatuksiin. Koskenniemi ei pitänyt Topeliusta omintakeisena ajattelijana sanan vaativimmassa merkityksessä. Taiteellinen luomiskykykään ei riittänyt ”suurempiin, vaativampiin tehtäviin”, vaan ihmiskuvaus jäi yksinkertaiseksi ja naiviksi.

Koskenniemi korosti kuitenkin Topeliuksen tiedostaneen rajoituksensa ja sovittaneen tehtävänsä kykyjensä mukaan. Hän omistautui isänmaalleen tavalla, johon harva yltää. Topeliuksen perintö olikin puutteistaan huolimatta arvokas Suomen kansalle.

”Nyt jos koskaan tarvitsemme kaiken perintöosamme hengen töihin vapaana kansana kilpailussa toisten vapaiden kansojen kanssa. Ja mitä vaiheita kohti kuljemmekin, emme voi ajatella sitä aikaa että Topeliuksen perintö jäisi hedelmättömäksi suomalaisessa kulttuurissa. Jos myöhemmät polvet, miehet ja vanhukset, siitä joskus vierautuisivatkin, he varmaan kuulevat nuorimpien, kahdeksan- ja kymmenvuotiasten suusta arvostelun, joka vielä yksimielisenä laulaa Topeliuksen kunniaa ja jonka ääntä ja sisäistä totuutta ei mikään maailman viisaus voi vaientaa.”

Hufvudstadsbladet korosti 13.1.1918 Topeliuksen valaneen tulevaisuudenuskoa suomalaisiin. Hänen optimisminsa ei taipunut edes ulkoisten pimeyden voimien vahvistuessa tai sisäisten ristiriitojen kärjistyessä. Topeliuksen luomistyössä näkyi hänen kehotus rakastaa isänmaataan. Lehti korotti hänet runoilijan Runebergin rinnalle: ”Runeberg ja Topelius ovat ne kaksi, jonka etumaisena opettivat Suomen kansalle, mitä isänmaa ja isänmaanrakkaus ovat.”

Professori Werner Söderhjelm arvioi Helsingin Sanomissa 13.1.1918 Topeliuksen ”isänmaallisuuden olevan, niin kuin koko hänen luonteensa, lyyrillisempi ja välittömämpi kuin Runebergin”. Topeliuksen luomistyön läpi vuosikymmenien kulkevia juonteita olivat isänmaa, uskonto ja luonto. Pakinoitsija ”Tiitus” (Ilmari Kivinen) pohti puolestaan, saako Suomi enää uusia suurmiehiä.

”Viime vuosisadan suurmiesten sarjan viimeisen satavuotissarja vilahtaa ohitsemme huomenna. Pysähdymme yhdeksi lyhyeksi hetkeksi, mutta aika ei pysähdy. Kahdeskymmenes vuosisata jyrisee eteenpäin raskaalla voimalla ja huumaavalla pauhulla, emme tiedä, saako Suomen kansa tämänkin sataluvun osalle erikoisen suurmiesten sarjan. Mutta sen ainakin tiedämme, ettei tule toista parempaa, lempeämpää ja lapsirakkaampaa setää luin oli setä Topelius.”

Työmieheltä kirpeitä sanoja satusedästä

Nimimerkki ”Neekeri” arvioi Työmiehessä 14.1.1918 Topeliuksen muistopäivän sattuneen levottomuutensa vuoksi vähän sopimattomaan aikaan hempeäsieluisen runoilijan ja lastenystävän juhlaksi. Ajat olivat muuttuneet Topeliuksen ajoista.

”Isänmaa oli silloin ihanteena, sen onnea ja yhteisyyttä toivoi Sakari ja uskoi varmaan että kun hänen kasvattamansa polvi saapuu aikamiesikään, niin silloin alkaa tässä maassa ruotsikkojen ja suomalaispatrioottien välisen kiivaan taistelun sijasta yleinen veljeily.”

Toisin kuitenkin kävi. Tulisimmatkaan kielitaistelut eivät vetäneet vertoja Topeliuksen satavuotismuistopäivän aikana ajankohtaiselle yhteiskunnalle taistelulle. Sotaveikkoina olivat toisella puolella suomalaiset ja ruotsalaiset porvarit ja toisella puolella suomalaiset ja ruotsalaiset työläiset.

”Niin muuttuu maailma. Ja jos setä Sakari eläisi ja olisi voimissaan tänä 100:tena syntymäpäivänään niin, sen uskon, hänen kynänsä olisi jo aikoja sitten lakannut kirjoittamasta ’Roineen armaista aalloista’ ja ’Harjulan seljänteistä’ ja piirrellyt pahasisuisia sanoja lähimmäisistään…”

Turkulainen Sosialisti-lehti määritteli Topeliuksen merkityksen lyhyesti: ”Tänään viettävät porvarit kautta maan Z. Topeliuksen 100-vuotismuistoa. Topelius on kirjoittanut historiallisia romaaneja ja satukirjoja etuoikeutetuille luokille.”

Uusi Päivä kommentoi Sosialistin ”juhla-artikkelin” edustavan ”sosialistista estetiikkaa”. Maltillinen sosiaalidemokraattinen Itä-Suomen Työmies luonnehti 14.1.1918 sen sijaan Topeliusta yhdeksi Suomen kansan jaloimmaksi pojaksi.

”Tänä aikana, jota elämme, on Sakari Topeliuksen muiston meitä innostutettava työhön ja toimintaan kaiken sen pahan, ruman, rikkinäisen ja maamme kunniaa tahraavan poistamiseksi, joka Suomen ennen niin puhdasta kilpeä on alkanut himmentää heti siinä aamunkoitossa, missä Suomi vuosisataisten kärsimystenjälkeen nyt kylpee. Muistakaamme, että jalot aatteet ja pyrkimykset, ne ne ihmiskuntaa eteenpäin viemät, ei väkivalta ja anarkia.

Jaloja aatteita palvelkaamme, niitten eteen uhrautukaamme voimiemme mukaan ja muistakaamme Topeliuksen sanoja, että ’ihmisellä on arvoa ja merkitystä vain siinä määrin kuin hän työllään pystyy palvelemaan jaloja aatteita’.”

Topelius-juhla yliopistolla

Svenska Litteratursällskapet järjesti Topeliuksen 100-vuotismuistopäivän pääjuhlan Helsingin yliopiston juhlasalissa. Hufvudstadsbladet kertoi 15.1.1918, että salin päätyseinä oli koristeltu punaisella kankaalla, jolla oli Suomen vaakuna. Sen yläpuolella olivat esillä Ruotsin värit ja korokkeen molemmin puolin sijaitseviin pylväisiin oli kiedottu Norjan ja Tanskan värit kunnianosoituksena kolmelle Pohjoismaalle.

Tilaisuus alkoi Helsingin kaupunginorkesterin soittamalla ”Finlandialla”. Juhlapuheen piti dosentti Gunnar Castrén, joka arvioi Topeliuksen olleen Hans Christian Andersenin ohella Pohjolan suurin lastenkirjailija. Castrén muistutti Topeliuksen olleen myös muuta kuin lasten runoilija. Hän oli niitä, jotka loivat historiaa.

Topeliusta seurasi Castrénin mukaan koko hänen elämänsä ajan ajatus kansasta, joka rakentaa ja asuu tässä maassa. Hänen käsityksensä suomalaisesta kansanluonteesta välittyy parhaiten Maamme-kirjasta. Topelius kuvasi suomalaiset jumalaapelkääviksi ja lainkuuliaisiksi. Hän välttyi näkemästä, miten suuri osa Suomen kansasta hylkäsi Jumalan ja otti sosialismin jumalakseen.

”Kuten Runeberg, on hän siten luonut kuvan Suomen kansasta ikäänkuin järkkymättömän lainkuuliaisina, mihin uskottiin vielä 20 vuotta sitten tässä maassa. Sittemmin on todellisuus lyönyt armottomalla kritiikillään rikki tämän kuvan. Silti ei ole annettua, että hetken todellisuus olisi pysyvä. Topeliuksen Suomen kansa voi ehkä syntyä uudelleen. Mutta jos epäilijät ovat oikeassa, on silti muistettava, että Topeliuksen kuva kansastamme rohkaisi sen kehitystä ja Topeliuksen runoudella on joka tapauksessa itsenäinen elämänsä.

Välskärin tarinat, Sylvian laulu, Jäidenlähtö elävät ja pysyvät, kasvaneina siitä kulttuurista, jota Topelius oli luomassa. Me ruotsinkieliset kansalaiset Suomessa kunnioitamme Topeliusta ruotsinkielisenä runoilijana, joka lahjoitti meille kulttuurimme nyt ja tulevaisuudessa erottamattomasti kuuluvaa runoutta.”

Juhlanäytäntöjä aikuisille ja lapsille

Osana juhlintaa nähtiin Topeliuksen näytelmiä erikoisesityksinä. Kansallisteatteri esitti juhlanäytäntönä Topeliuksen näytelmän Regina von Emmeritzin. Ennen näytännön alkua Urho Somersalmi lausui Topeliuksen runon ”Jään lähtö Oulunjoessa”. Soittokunta soitti 30-vuotisen sodan marssin. Sali oli täynnä juhlapukuista yleisöä. Uuden Päivän (15.1.1918) mukaan kirjailijan tuotanto oli herättänyt vielä suurempia tunteita 8. tammikuuta:

”Mutta aalto juhlaa korkeampi. Sunnuntaina päivänäytännössä, jossa esitettiin Prinsessa Ruusunen, oli oikea Topelius-tunnelma. Yleisöä niin paljon kuin ainoastaan näissä näytännöissä on mahdollista, melkein jokaisella tuolilla kahdessa kerroksessa, eikä suinkaan voi moittia, että se yleisö olisi ollut kylmää.

Tosin muutamat 2–3-vuotiaat eivät oikein hyväksyneet paremmin mestarikokkia kuin ylimmäisiä juomanlaskijaakaan, mutta se ei ilmennyt ylimielisessä nenännyrpistyksessä, vaan äänekkäässä itkussa. Mutta kun he huomasivat, ettei Samkaan niitä hovinvirkailijoita pelkää, niin sopeutuivat nämäkin pienet soraäänet yleiseen riemuun. Yleisön joukosta kuului vuorosanoin: Tuolla on Leppäsen setä prinssinä! Äiti! Kosusen täti! Katso, tuolla on tynnyri päässä! J. n.e. loppumattomiin. Koko yleisön posket hohtivat punaisempina kuin ylhäisen Kunigundan vielä ylhäisempi nappisuu.”

Yhtä riemukas tunnelma vallitsi Kansan Näyttämöllä, joka esitti 14. tammikuuta kolmeen kertaan Tuhkimon. Ensimmäisessä näytöksessä kello yhdeltä teatterin täyttivät kansakoululaiset. Neljältä ja seitsemältä olivat näytännöt maksavalle yleisölle. Sali oli kaikissa esityksissä täynnä innostunutta yleisöä.

Ruotsalainen teatteri esitti juhlanäytäntönä Topeliuksen tekstiin perustuvan oopperan ”Kaarle kuninkaan metsästys”, jonka on säveltänyt Fredrik Pacius. Teatterisali oli koristeltu punakeltaisin värein. Kaarle XI:n roolin esitti John Precht. Kapellimestarina toimi A. Apostol. Hiukan lyhennetty esitys sai innostuneen vastaanoton.

Koulujen juhlia

Helsingin kaikki koulut viettivät Topelius-juhlia.  Normaalilyseossa juhla alkoi Topeliuksen lauluilla. Maisteri Erkki Kivijärvi piti esitelmän runoilijasta, koulun oppilas Asko Ivalo kertoi sadun ja maisteri N. Lehmuskoski lausui runon ”Jäänlähtö Oulujoesta”. Lopuksi puhui rehtori, tri Paavo Virkkunen päivän johdosta.

Helsingin Vanhan Suomalaisen Tyttökoulun juhlassa puhui koulun johtajatar, neiti O. Stenbäck Sakari Topeliuksen merkityksestä Suomen lapsille. Hän toi esille erikoisesti Topeliuksen suhteen Suomalaiseen Tyttökouluun. Tohtorinna Hilja Krohn lausui merkkipäivän johdosta sepittämänsä runon. Lehtori Arthur Siegberg kertoi esitelmässään runoilijan elämästä ja tuotannosta. Kuvausta havainnollisti hauska kuvaelmasarja, joka esitteli useita runoilijan teosten päähenkilöitä. Oppilaat esittivät useita Topeliuksen runoja sekä lausuen että laulaen torvisoittokunnan säestyksellä. Juhla päättyi torvisoittokunnan esittämään 30-vuotisen sodan marssiin.

”Juhlaa kunnioittivat läsnäolollaan useat Topeiiuksen läheiset omaiset sekä kouluylihallituksen ja kouluneuvoston jäsenet. Merkkipäivän johdosta kartuttivat koulun oppilaat Topeliusrahastoa, joka on aikaisemmin perustettu koulun kesäsiirtolan ylläpitämiseksi.”

Kansakoulujen juhlissa oppilaille jaettiin Valistuksen toimittama Topelius-muistojulkaisu. Juhlapäivänä vihittiin käyttöön Topeliuksenkadulla uusi ruotsinkielinen kansakoulu. Tohtori A. Lilius piti juhlaesitelmän, jossa hän käsitteli Topeliusta kasvattajana. Tilava ja valoisa koulutalo teki hieman keskeneräisenäkin viihtyisän ja kodikkaan vaikutuksen.

Topeliuksen nuorisokirjasto järjesti jo sunnuntaina juhlan käyttäjilleen. Lapsille tehtiin selkoa hänen elämästään erikoisesti lasten ystävänä. Ohjelmassa oli soittoa, Topelius-lauluja ja satuja. Tilaisuus oli suomen- ja ruotsinkielinen.

Topelius oli ollut myös eläinsuojelun uranuurtajia Suomessa. Helsingin Eläinsuojeluyhdistyksen edustajina laskivat seppeleen hänen haudalleen rouvat Constance Ullner ja Berta Lindman. Juhlapäivänä perustettiin myös Suomen Eläinsuojelusyhdistysten liitto.

Linkkejä:

Zacharias Topeliuksen tuotanto tekstikriittisenä, kommentoituna editiona. Svenska litteratursällskapet i Finland aloitti Zacharias Topelius Skrifter -julkaisutyön vuonna 2005. 

Kenellä oli valta Suomessa 1917?

Keisarivallan kaatuminen mursi vanhat valtarakenteet ja johti kamppailuun vallasta Suomessa. Valtasuhteet vaihtelivat sekä valtakunnallisesti että paikallisesti maaliskuun vallankumouksen jälkeen.

Ennen maaliskuun vallankumousta perusasetelma oli selkeä. Maata hallitsi keisari-suuriruhtinas Nikolai II. Suomea koskevia päätöksiä valmisteli paikallisesti senaatti, joka koostui venäläisistä tai keisarivallalle täysin lojaaleista suomalaisista. Esitykset suuriruhtinaalle teki Venäjän ministerineuvosto. Suomen kenraalikuvernöörillä oli lisäksi laajat valtuudet sotatilan nojalla.

Venäläistä sotaväkeä oli sijoitettuna erityisesti rannikkokaupunkeihin ja rautateiden risteyspaikkoihin. Santarmit ja poliittinen poliisi ohrana pitivät silmällä väestön poliittisia mielialoja, ja ryhtyivät toimiin kaikkia venäläisvastaisuuden ilmentymiä vastaan. Erityisen tarkkailun kohteena oli jääkäriliike. Suomen oma poliisikunta oli alistettu palvelemaan venäläisten päämääriä.

Paikallisesti valtaa käyttivät kaupungin- ja kunnanvaltuustot sekä kuntakokoukset. Valta oli tietyn veroäyrimäärään yltäneillä kuntalaisilla. Käytännössä päätöksiä tekivät suurituloisimmat miehet. Varakkaat naiset saivat osallistua päätöksentekoon, jos he olivat naimattomia.

Maaliskuun vallankumous keikautti vallan

Keisarivallan loppuminen johti vanhojen valtarakenteiden luhistumiseen sekä Venäjällä että Suomessa. Venäjää alkoi johtaa väliaikainen hallitus. Sen rinnalla toimi heti vallankumouksesta lähtien vasemmistolaisten muodostama Pietarin työ- ja sotamiesneuvosto, jonka rinnalle syntyi muita alueellisia neuvostoja. Neuvostot järjestivät myös yleisvenäläisiä kokouksia. Venäjälle kehittyi kaksoisvalta, jossa neuvostojen merkitys korostui sitä mukaa kuin väliaikaisen hallituksen asema heikkeni.

Menševikit ja sosialistivallankumoukselliset olivat aluksi neuvostojen vahvimmat poliittiset voimat. Bolševikkien asema alkoi vähitellen vahvistua V. I. Leninin päästyä palaamaan maapaosta Pietariin huhtikuussa 1917. Bolševikkien yksinkertainen ohjelma – maata maattomille, leipää nälkäisille ja rauha – puhutteli etenkin Venäjän väestön köyhintä osaa. Muut vasemmistopuolueet uppoutuivat erilaisiin teoreettisiin väittelyihin ja sitoutuivat ennen kaikkea jatkamaan yhä epäsuotuisammaksi käynyttä sotaa. Bolševikit saivat vallan muun muassa Pietarin neuvostossa syys-lokakuussa 1917.

Suomi sai maaliskuun lopussa 1917 uuden kaikkien puolueiden jäsenistä muodostetun senaatin, jota johti sosiaalidemokraatti Oskari Tokoi. Sosiaalidemokraateilla ei kuitenkaan ollut oman puolueensa varauksetonta tukea. Vuoden 1916 vaaleissa valittu sosialistienemmistöinen eduskunta pääsi kokoontumaan huhtikuussa. Sosiaalidemokraateilla oli 103 kansanedustajaa. Sen puhemiehenä toimi Kullervo Manner.

Senaatti ja eduskunta aloittivat toiveikkaasti lainsäädäntötyön. Eduskunta sai hyväksyttyä keväällä 1917 elintarve- ja kieltolait, jotka Venäjän väliaikainen hallitus vahvisti. Myös laki 8-tunnin työajasta ja uudet kunnallislait läpäisivät eduskunnan heinäkuussa 1917. Ne jäivät kuitenkin vahvistamatta väliaikaisen hallituksen suorittaman eduskunnan hajottamisen vuoksi. Syynä oli valtalaki, jolla eduskunta siirsi korkeimman päätösvallan Suomen sisäisissä asioissa itselleen.

Demokratiaa kuntiin ja järjestyksenpitoon

Maaliskuun vallankumous nosti pintaan vaatimuksen kansanvallan toteuttamisesta myös kunnissa. Sosiaalidemokraatit perustivat kaupunkeihin, osaan maalaiskunnista ja myös joillekin tehdaspaikkakunnille työväen eduskunta -nimellä toimineita valtuustojen rinnakkaiselimiä. ”Eduskunnat” käsittelivät erityisesti elintarviketilanteeseen ja järjestyksenpitoon liittyneitä kysymyksiä.

Työväenliike vaati myös muutoksia valtuustojen kokoonpanoon ja järjesti joukkokokouksia, jotka painostivat valtuustoja. Turun kaupunginvaltuusto joutui piiritetyksi toukokuun lopussa 1917, kun palomiesten lakkoon ei löytynyt työväestöä tyydyttävää sopua. Tilannetta sovittelivat muun muassa pääministeri Oskari Tokoi ja prokuraattori P. E. Svinhufvud. Piiritys ja sitä tukenut kunnallinen yleislakko loppuivat, mutta kysymys vallasta jäi kytemään.

Venäläisten kanssa yhteistyötä tehneet poliisit joutuivat väistymään maaliskuun vallankumouksen jälkeen. Järjestysvalta siirtyi lähes kaikissa kaupungeissa työväestöstä koostuneelle miliisille. Työväenliikkeen tulkinnan mukaan järjestyksenpito oli saatu näin kansanvaltalaiselle kannalle. Samalla oli päästy eroon porvarien luokkaeroja ajavasta poliisista.

Senaatin sisäasiaintoimituskunnan nuorsuomalaisiin kuulunut päällikkö Allan Serlachius pyrki luomaan uuden koko maata kattavan poliisin, mutta hänen pyrkimyksensä raukesivat sosiaalidemokraattien vastustukseen. Järjestysvaltaa on käsitelty erikseen artikkelissa Järjestysvallan romahdus 1917. 

Uusi kunnallislaki

Eduskunta hyväksyi uudet kunnallislait 14. heinäkuuta 1917. Sosiaalidemokraatit vauhdittivat lain säätämistä järjestämällä suurmielenosoituksen Helsingissä. Laki olisi merkinnyt kunnallishallinnossa samanlaista muutosta kuin vuoden 1906 eduskuntauudistus koko maan politiikassa. Se perustui yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen. Laki kuitenkaan tullut vielä voimaan eduskunnan hajottamisen vuoksi.

Paine porvarillisia valtuustoja kohtaan lisääntyi elokuusta alkaen vastakkainasettelun kärjistyessä. Helsingin maalaiskunnan valtuuston piirityksen huomiota elokuun puolivälissä lisäsi se, että siihen osallistui venäläistä sotaväkeä. Ilmeisen spontaanisti alkaneen Helsingin kaupunginvaltuuston piirityksen lopettivat miliisit ja venäläinen sotaväki yhteistoimin. Joulukuussa piiritetyksi joutuivat muun muassa Tampereen ja Viipurin valtuustot. Turussa punakaartilaiset vangitsivat valtuuston painostamiseksi kuvernööri Collanin ja poliisimestari Nikanderin.

Kunnallislait tulivat eduskunnan käsittelyyn uudelleen marraskuun suurlakon aikana. Eduskunta hyväksyi lait, jotka senaatti vahvisti 27. marraskuuta 1917. Uudistus antoi äänioikeuden kaikille edellisvuoden loppuun mennessä 20 vuotta täyttäneille.  Ensimmäiset kunnallisvaalit oli tarkoitus järjestää alkuvuonna 1918, mutta sisällissota esti niiden pitämisen.

Uusien kunnallislakien mukaiset vaalit käytiin pääsääntöisesti joulukuussa 1918. Tynkäeduskunta nosti äänioikeusikärajaa 24 vuoteen.

Neuvostot ja sotaväki

Venäläinen sotaväki ja Suomessa ollut venäläinen työväestö perustivat keväällä 1917 neuvostoja. Tärkeimmät niistä toimivat Helsingissä, Turussa ja Viipurissa. Erityisen läheistä yhteistyötä neuvosto teki turkulaisten radikaalien sosiaalidemokraattien kanssa.

Bolševikit saivat syyskuussa 1917 ehdottoman enemmistön Suomen alueen venäläisten sotilaiden ja työläisten neuvostojen edustajakokouksessa.  Suomen aluekomitean puheenjohtajaksi valittiin Ivar Smilga, josta oli heinäkuussa tullut bolševikkien keskuskomitean jäsen. Helsingissä vaikutti lisäksi Itämeren laivaston keskuskomitea Tsentrobalt, jonka vahva mies oli Pavlo Dybenko.

Lenin arvioi lokakuun alussa, että bolsevikit saattoivat luottaa Itämeren laivastoon ja Suomeen sijoitettuihin joukkoihin. Hän saattoi olla varma, ettei Suomesta ollut luvassa apua Kerenskin hallitukselle.

Järjestysvallan pitäjät tiedustelivat usein neuvostojen mielipidettä. Miliisit pyysivät apua neuvostoilta myös apua. Neuvostojen olemassaolo ja usein läheiset suhteet työväenjärjestöihin vaikuttivat ilmapiiriin Suomessa.

Venäjän armeija vaikutti Suomen tilanteeseen pelkällä läsnäolollaan. Suomalaispoliitikoiden oli otettava huomioon lukumäärältään vahva sotaväki. Väliaikainen hallitus siirsi lisäksi Suomeen heinä- ja elokuussa luotettavia joukkoja. Syyskuun loppupuolella hallituksella ei kuitenkaan enää ollut käytettävissään Suomessa käskyjään toteuttavaa sotaväkeä. Suomessa oli loppukesästä noin 120 000 venäläissotilasta.

Venäjän armeija kuri heikkeni maaliskuun vallankumouksen jälkeen. Tottelemattomuus lisääntyi kesän 1917 aikana. Kurittomat sotilaat ryöstelivät elintarvikkeita ja myivät armeijan omaisuutta. Sotilaat solmivat suhteita nuorten suomalaisnaisten kanssa, mikä herätti moraalista paheksuntaa.

”Kadun parlamentti”

Sosiaalidemokraatit käyttivät työväestön joukkovoimaa vaatimustensa tueksi ensimmäisen kerran huhtikuussa 1917 kahdeksan tunnin työajan vauhdittamiseen metalliteollisuudesta. Helsingissä järjestettyyn mielenosoitukseen osallistui myös venäläissotilaita. Voimannäyte sai metallityönantajat taipumaan vaatimukseen.

Elokuussa Turussa ja Helsingissä tapahtuneet voimellakat eivät olleet sosiaalidemokraattien johdon hallinnassa. Helsingissä työväenjärjestöt tuomitsivat aluksi toiminnan, mutta ottivat liikehdinnän osaksi alkamassa ollutta eduskuntavaalikampanjaa. ”Kadun parlamentin” kantojen myötäily ja niihin tukeutuminen radikalisoi osaltaan puolueen kantoja.

Marraskuussa sosiaalidemokraatit ajoivat suurlakolla Me vaadimme-julistukseen sisällytettyjä yhteiskunnallisia vaatimuksia. Osa työväenjohtajista olisi ollut valmis aloittamaan lakon aikana vallankumouksen. Liikehdintä ryöstäytyi monin paikoin käsistä, ja johti ryöstöihin ja murhiin. Sosiaalidemokraattien johto ei saanut lakon päätyttyäkään kaikkia radikaaleja kannattajiaan kuriin, mikä osaltaan kärjisti yhteiskunnallista tilannetta.

Maaseudulla spontaani mielipiteenmuodostus purkautui lakkoiluna, jota työväenjohtajien oli vaikea hallita. Maatalouslakoissa järjestäytyneeseen toimintaan tottumaton työväki ajautui usein jyrkkään vastakkainasetteluun tiukasti omia kantojaan puolustaneiden isäntien kanssa. Asetelma johti usein käsirysyyn ja vakavampiin väkivallantekoihin.

Sanan valta

Yleiseen mielipiteeseen vaikutti merkittävästi lehdistöstä. Lehdistö eli 1917 nousevien levikkien aikaa, vaikka paperipula rajoitti sivumäärää. Työväenlehdet syyttivät lisäksi paperitehtailijoiden toimittavan niille liian vähän paperia.

Suurimmat valtakunnalliset ja alueelliset lehdet olivat poliittisesti sitoutuneita, mikä näkyi niiden kannanotoista. Lehtien kannanotot muuttuivat kevätkesästä alkaen yhä kärkevimmiksi maatalouslakkojen vuoksi.

Kiivas vaalitaistelu lisäsi osaltaan sanavalintojen jyrkkyyttä. Sosiaalidemokraattiset lehdet alkoivat kirjoittaa jatkuvasti ”lahtareista”. Porvarilehdet kertoivat sosialistihuligaanien edesottamuksista, joihin olivat usein sekaantuneet myös heidän venäläistoverinsa. Sosialistit syyttivät porvareita elintarvikepulasta, jonka avulla oli tarkoituksena sekä nujertaa työväestö että kääriä voittoja. Porvarit näkivät sosialistien toimien johtavan anarkiaan.

Saman tapahtuman tulkinnat olivat 1917 usein täysin päinvastaisia. Yhteistä niille oli vastapuolen kierouden, moraalittomuuden ja väkivaltaisuuden todistelu ja liioittelu.

Eduskuntavaalit 1917 ja Svinhufvudin senaatti

Lokakuun 1917 eduskuntavaalit käytiin jännittyneessä ilmapiirissä, johon vaikutti Venäjän väliaikaisen hallituksen aseman heikkeneminen. Sosiaalidemokraatit toivoivat joukkovoiman tuovan puolueelle enemmistön. Puolue kävi kaksijakoisen kampanjan. Se korosti ensinnäkin eduskunnan olleen laiton ja Suomen itsenäistymispyrkimyksiä vahingoittava toimi. Toisaalta puolue pyrki leimaamaan porvarit kansan hädästä hyötymään pyrkiviksi keinottelijoiksi.

SDP kävi kampanjaansa oppositiosta, kun siihen kuuluneet senaattorit olivat eronneet elo-syyskuussa 1917. Suomea johti tämän jälkeen E. N. Setälän tynkäsenaatti, jonka SDP leimasi porvarien luokkaetuja yhdessä Venäjän porvarien kanssa ajaneeksi hallitukseksi.

Suomalainen puolue ja nuorsuomalainen puolue korostivat kampanjassaan yhteiskunnallisen vakauden ja lujan järjestysvallan tarvetta. Tasaisen kehityksen esteenä olivat sosialistit, jotka olivat tehneet rakentavasta eduskuntatyöstä mahdotonta. Vaaliliitto syytti myös sosialisteja kovin sanoin veljeilystä venäläissotilaiden ja Pietarin neuvoston kanssa. Maalaisliitolle jäi tilaa esiintyä itsenäisyyden kannattajana ja maaseudun etujen ajajana.

Eduskunta muuttui porvarienemmistöiseksi paikkaluvuin 108–92 suomalaisten puolueiden vaaliliiton ja ennen kaikkea maalaisliiton vaalivoiton ansiosta. Lokakuun 1917 eduskuntavaaleja on käsitelty artikkelissa ”Eduskunnasta tuli jälleen porvarienemmistöinen vaaleissa 1917”. 

SDP syytti vaalien jälkeen porvareita väärinkäytöksistä. Puolue leimasi Kullervo Mannerin johdolla vaalit laittomiksi, vaikka oli osallistunut täydellä painolla niihin. Vaalitappio antoi lisäsysäyksen punakaartien järjestelmälliseen perustamiseen kautta maan. SDP ja Suomen Ammattijärjestö antoivat kehotuksen kaartien perustamiseen 20. lokakuuta 1917.

Enemmistöhallitus oli vaalien jälkeen mahdollista muodostaa ainoastaan porvaripuolueiden pohjalle. Pääministeriksi ryhtyi P. E. Svinhufvud. Hallituksella oli vastassaan vahva oppositio eduskunnassa. Radikaalien osuus oli vahvistunut sosiaalidemokraattien 92-jäseninen ryhmässä. Itsenäisyysjulistuksen antamishetkellä Suomi oli jakautunut poliittisesti kahtia.

Kirjallisuutta:

Itsenäistymisen vuodet. 1992. Osa 1: Irti Venäjästä. Päätoimittaja Ohto Manninen. Kirjoittajat Pertti Luntinen ja Turo Manninen. Helsinki: VAPK-Kustannus & Valtionarkisto.

Eino Ketola. 1987. Kansalliseen kansanvaltaan. Suomen itsenäisyys, sosialidemokraatit ja Venäjän vallankumous 1917. Helsinki: Tammi.

Tuomo Polvinen. 1967. Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920: I helmikuu 1917–toukokuu 1918. WSOY: Porvoo–Helsinki.

Hannu Soikkanen. 1975. Kohti kansanvaltaa 1. 1899–1937. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 75 vuotta. Helsinki: SDP

Vastakkainasettelu syveni loppukesällä 1917

Yhteiskunnallinen kahtiajako jyrkkeni Suomessa loppukesällä 1917. Äänenpainot ja otteet kovenivat.

Ilmapiirin kärjistyminen näkyi lehtikirjoittelussa. Suurimmat porvarilehdet alkoivat ilmestyä kirjapainolakosta johtuneen yli kuukauden tauon jälkeen 9. elokuuta. Ne ottivat pisteliäästi kantaa vasemmiston toimintaan. Työmies ja muut työväenlehdet nostivat entistä kärkkäämmin esille porvarien toiminnassa havaitsemiaan epäkohtia.

Väliaikaisen hallituksen antama eduskunnan hajotusmanifesti ja senaatin sosiaalidemokraattisten jäsenten ero vaikuttivat osaltaan lehdistön kirjoitteluun. Puoluelehdillä ei ollut enää mitään tarvetta etsiä yhteisymmärrystä. Kirjoittelua alkoi ohjata yhä enemmän kamppailu vallasta.

Työväenliikkeen toimintaan vaikutti lisääntyneen työttömyyden ja elintarvikepulan kasvattama tyytymättömyys. Työmies tuomitsi aluksi Turun ja Helsingin elokuussa puhjenneiden voimellakoiden järjestäjien toiminnan. Lehden mukaan harkitsematon mellakointi haittasi työväenliikkeen tavoitteiden saavuttamista.

Sosiaalidemokraattinen puolue ja ammattiyhdistysliike yritti myös ottaa liikehdinnän haltuunsa.  Eduskunnan puhemies Kullervo Manner johti puhetta eri tilaisuuksissa. Porvarilehdet tuomitsivat Mannerin toiminnan. Uusi Suometar näki hra Mannerin esiintymisen puheenjohtajana tällaisissa tilaisuudessa” olleen ainutlaatuista maailmassa – esiintymistä vallattomuuksiin pohjautuvassa lakkokokouksessa ei olisi saattaanut odottaa edes AIbanian parlamentin puhemieheltä.

Käytännössä kokoukset vauhdittivat sosiaalidemokraattisen puolueen radikalisoitumista. SDP ja Suomen Ammattijärjestö sekä muut työväenliikkeen järjestöt hyväksyivät julkilausuman, jossa ne vaativat Venäjän väliaikaista hallitusta perumaan eduskunnan hajottamisen ja hyväksymään valtalain. Kenraalikuvernööri Mihail Stahovitš välitti lausuman väliaikaiselle hallitukselle. Aleksander Kerenskin ministeristö ilmoitta, ettei se anna aihetta toimenpiteisiin.

Vaalivalmistelut ja vanha eduskunta

Puolueet aloittivat eduskunnan hajotusmanifestin julkaisemisen jälkeen vaalivalmistelut. Vanhasuomalaiset ja nuorsuomalaiset päättivät yhdistää voimansa, ja solmivat vaaliliiton suurimmassa osassa vaalipiirejä. Puolueet antoivat myös yhteisen vaalijulistuksen. Myös SDP aloitti vaalivalmistelut käynnistämällä jäsenäänestyksen ehdokkaista.

Samaan aikaan sosiaalidemokraatit kampanjoivat hajotusmanifestia vastaan. Työmies julkaisi lukuisia eri puolilla maata pidettyjen työväenjärjestöjen kokousten eduskunnan puhemiehelle osoittamia julkilausumia, joissa hajotusmanifesti tuomittiin laittomaksi.

Puhemies Kullervo Manner kutsui lisäksi koolle eduskunnan täysi-istunnon, joka oli määrä pitää 29. elokuuta. Kenraalikuvernööri Stahovitšilla oli kuitenkin käytössään luotettavia joukkoja, jotka estivät täysistunnon pitämisen Heimolassa. Sosiaalidemokraattinen eduskuntaryhmä ja valtalakia kannattaneet porvariedustajat kokoontuivat tämän jälkeen epäviralliseen istuntoon Säätytalolle.

Kiista järjestysvallasta syvenee

Kysymys järjestysvallasta oli yksi kesän 1917 suurista kiistakysymyksistä. Senaatin jäseniksi jääneiden porvaripuolueiden edustajat yrittivät muuttaa miliisin poliisiksi elokuussa 1917. Pyrkimys ei kuitenkaan ei onnistunut. Kenraalikuvernööri Stahavitš ei hyväksynyt ehdotusta, vaan arvioi, että venäläinen sotaväki estäisi paluun perinteisiin poliisilaitoksiin.

Päätökseen pettynyt Uusi Suometar tulkitsi 25. elokuuta Venäjän valtiomahdin kyvyttömyyden ehkäistä sotaväen aiheuttamaa uhkaa herättävän huolestumista ”Suomen kansan maltillisesti ajattelevansa, lainkuuliaisessa osassa”. Samalla kenraalikuvernööri toiminta kertoi Venäjän hallitusvallan heikkoudesta.

”Viimeiseen saakka täytyy kuitenkin täkäläisille venäläisen valtiovallan edustajille asettaa se vaatimus, että heidän on vaikutettava maassa olevaan sotaväkeen niin. että se lakkaa sekaantumasta asioihin, jotka eivät sille kuuli sillä muussa tapauksessa käy kotimaisen hallituksen ja niiden asema, joiden täällä on huolta pideltävä yhteiskuntaelämän säännöllisestä kulusta, liian vaikeaksi. Yksi esimerkki on jo nähty tämän viimeisen sotilaspainostuksen seurauksista, kun pääkaupungin pormestari on katsonut olevansa pakotettu pyytämään vapautusta viran hoidosta, jonka hän oli ottanut vastaan m. m. sillä edellytyksellä, että normaalit olot palautuisivat Helsingin järjestyksenvalvontaan.”

”Miliisi on kansanvaltainen”

Työmies (25.8.) piti kenraalikuvernöörin päätöstä hyvänä, koska miliisi säilyi kansanvaltaisena. Lehti arvosteli porvarien yritystä kääntää kehitystä taaksepäin.

On muuten omituista, joskin porvarien kannan huomioon ottaen ymmärrettävää, että senaatti ei pyri poliisilaitosta järjestämään uusille kansanvaltaisille perusteille, jolloin sen uudesti muodostaminen ei kohtaisi esteitä, vaan pyrkii palautumaan mahdollisimman lähelle vanhaa järjestelmää, joka on ehtinyt tehdä itsensä riittävän vastenmieliseksi. Kansanvaltaisella kannalla kokoonpantu ja hallittava järjestyslaitos saisi osakseen myöskin suurempaa luottamusta ja voisi se toimia ilman niitä vaikeuksia, joita ehdottomasti kohtaa kokoonpanoltaan byrokraattinen ja porvarillisessa luokkahengessä johdettava poliisilaitos. Mutta porvaristo senaatteineen ei näy asiassa ymmärtävän oloissamme tapahtuneita muutoksia, vaan katselee asioita edelleenkin omasta ahtaasta näkövinkkelistään ja Pyrkii taaksepäin silloin kuin pitäisi mennä ripeästi eteenpäin.”

Eri puolilta maata kantautui tietoja yhteenotoista. Helsingin pitäjän Malmilla työväki piiritti elokuun puolivälissä kunnanvaltuustoa. Helsingissä väkijoukko piiritti 17. elokuuta Pörssitalon, jossa kaupunginvaltuusto piti kokoustaan. Miliisi hajotti lopulta kokoontumisen.

Porissa suojeluskunta ja miliisi ottivat yhdessä yhteen venäläisen sotaväen tukeman järjestäytymättömän kansanjoukon kanssa. Työväen- ja porvarilehtien tulkinnat tapahtumista erosivat suuresti. Kehitys oli alkanut jo kevään maatalouslakkojen aikana, mutta se sai entistä jyrkempiä sävyjä.

Aseistautuminen alkaa

Myös kansalaisten ja erilaisten ryhmittymien aseistautuminen eteni vaivihkaa kesän 1917 aikana. Työmiehessä ilmestyi tuon tuosta käsiaseiden myynti-ilmoituksia. Novoje Vremjan tietoihin nojautuen Uusi Suometar kertoi 25.8.1917 suomalaisten ostelleen ahkerasti aseita Pietarista työläisiltä ja sotamiehiltä. Aseet olivat päätyneet heille rintamalta tai vallankumouksen aikana.

”Elleivät aseet ole kunnossa, korjaavat suomalaiset niitä niissä tehtaissa, joissa he työskentelevät ja lähettävät sitten pienissä erissä Suomeen. Olisi mieltäkiinnittävää saada tietää, niihin suomalaiset näitä aseita tarvitsevat? Kuten olemme kuulleet, käytetään aseita Suomen lähetettäessä seuraavaa tapaa: valitaan vaunu, jossa on halkolaatikko ja tämän pohjalle muran alle kätketään aseet. Aseiden omistaja itse istun toiseen vaunuun, Kun juna on päässyt kaikkien vaarallisten paikkojen ohi, otetaan aseet laatikosta ulos ja lähetetään edelleen.”