Kuukausi: joulukuu 2016

Suursota leimasi joulunviettoa 1916

Posted on by hannaahlavuo

Jouluna 1916 Suomessa oli vielä rauhallista, mutta pula-ajan syventymisen merkit olivat näkyvissä.

Elintarvikkeiden saatavuus oli heikentynyt. Huomattava osa Suomessa tuotetusta voista ja maidosta päätyi Pietariin. Elintarvikesäännöstely oli alkanut marraskuussa 1916 sokerista. Polttopuut olivat kallistuneet ja vuokrat nousseet. Muuttovirta maalta kaupunkeihin jatkui.

Elintarviketilanteen heikentymisestä huolimatta ruokaa riitti kaikille. Keski- ja yläluokka olivat tottuneet käyttämään tuontihedelmiä juhla-aikoina. Niiden saanti oli 1916 vaikeaa. Tarjolla oli kuitenkin muun muassa Krimin omenia, päärynöitä ja rypäleitä. S. Aladinillä oli myynnissä ”hyviä Antonoffin omenia” 8 000 kiloa hintaan 1,40 markkaa kilo (3,25 euroa). Kilo omenia maksoi työmiehen neljän tunnin bruttopalkan verran.

Huhut osa elämää

Aktivististien tunnelmaan vaikutti se, että jääkäreitä ja heidän tukijoitaan oli jäänyt kiinni Jyväskylässä. Heidän joukossaan oli muun muassa Aarne Sihvo. Pietarissa Krestyn ja Špalernajan vankiloissa oli Sihvon lisäksi lukuisia jääkärivärväykseen osallistuneita. Siperiaan oli karkotettu suuri joukko suomalaisia, heidän joukossaan P. E. Svinhufvud.

Suomessa oli joulukuussa 1916 kymmeniä tuhansia venäläissotilaita. Venäläisistä tai jääkäreistä ei lehdissä voitu kuitenkaan kirjoittaa. Asiaan vihkiytyneet tiesivät, että jääkäreiksi värväytyneitä taisteli Saksan keisarillisessa armeijassa itärintamalla venäläisiä vastaan. Venäläissotilaiden suuri määrä Suomessa herätti puolestaan närkästystä. Julkista tietoa oli, että Venäjän armeijassa palveli suomalaisia upseereita ja jonkin verran myös värväytynyttä miehistöä. Lehdissä ilmestyi uutisia suomalaisten saamista venäläisistä kunniamerkeistä.

Monenlaiset huhut olivat osa elämää. Zeppeliinihyökkäyksiä pelättiin yleisesti Helsingissä ja Etelä-Suomen kaupungeissa. Katuvalot oli joko pimennetty tai sammutettu. ja ikkunoiden piti olla peitettynä. Muun muassa Helsingissä sähkönkulutus kasvoi silti, kun tehtaat kävivät täysillä kierroksilla ja asukasluku kasvoi.

Maailmansodan rintamatilanteen yleispiirteet selvisivät lehtiä lukemalla. Länsirintamaa tarkastellut uutisointi oli tarkempaa kuin itärintamaa koskenut. Verdunin ja Sommen taisteluiden perusteella saattoi päätellä, että idässä oli kaatunut ja haavoittunut massoittain miehiä. Sen sijaan Venäjän armeijan taistelukyvystä ei pystynyt päättelemään kovin paljon lehtiuutisten perusteella.

”Pitäisi olla hyvä tahto”

Nimimerkki ”I. I.” pohti sotajoulun olemusta Uuden Suomettaren pääkirjoituksessa. Joulurauha tuntui kaukaiselta sodan keskellä.

”Pitäisi olla kunnia Jumalalle ja rauha maassa. Pitäisi olla hyvä tahto ihmisten kesken, jotta tekevät kukin toiselleen sen, minkä itselleen soisivat tehtävän. Pitäisi olla – ellei toteutettuna niin ainakin häämöttämässä – rauhan valtakunta, jossa kansat takovat miekkansa vanteiksi ja keihäänsä viikatteiksi.

Mutta tosiasiallisesti on sotaa ja melskettä ja verisiä vaatteita. Tosiasiallisesti kansojen parhaimmisto viettää rauhan suurta juhlaa juoksuhaudoissa ja leiritulien ääressä. Rauhanylistyksen sijasta kaikuvat jouluyönä pommien räjähdykset. Ja rintamain takana käy voimakkaana, säälimättömänä taistelu siitä kullasta, minkä sota on pannut virtana vuotamaan. Kultainen vasikka on siellä se jumala, joka käy lukemattomain edessä, ja nyt, niin kuin muinoin Siinain juurella, palvellaan sitä lauluin ja lyyrin keskellä tuhansien kuolemaan sortuvien ja sortuneiden.”

Jouluaatto osui 1916 sunnuntaille. Uusi Suometar sisälsi siksi myös katsauksen sotatapahtumiin. Meneillään oli 125:s sotaviikko. Nimimerkki ”I. I.” palautti mieleen, että presidentti Raymond Poincaré lupasi uutenavuotena 1916, että saksalaiset on vuoden loppuun mennessä karkotettu Ranskasta. Saksalaisten hallussa oli kuitenkin jouluna 1916 suunnilleen sama alue Ranskasta kuin vuoden alussa.

”Niille, jotka ovat täksi jouluksi rauhan tuloa unelmoineet, jää vain todettavaksi, että heidän unelmansa ei toteutunut, vaan että päinvastoin tänä kolmantenakin sotajouluna rauhantaivas on peittynyt läpinäkymättömiin pilviin.”

Tervehdys aatetovereille

Työmiehen etusivun täytti yhteisilmoitus, jossa työväenliikkeen jäsenet toivottivat aatetovereilleen ”Hauskaa joulua ja toivorikasta uutta vuotta 1917”. Mukana oli paljon myös eri puolilta Venäjää lähetettyjä toivotuksia. Toisella sivulla ja kolmannen yläosassa terveisiä lähettivät amerikansuomalaiset eri puolilta Yhdysvaltoja.

Työmies ja Uusi Suometar julkaisivat jouluaattona 1916 ”Yhdistyneitten yhteiskoulujen” miljoona-arpajaisten voittonumerot. Arpajaisilla hankkivat varoja toimintaansa Forssan, Joensuun, Jämsän, Kristiinan, Loimaan, Rovaniemen, Seinäjoen, Toijalan, Tyrvään ja Viitasaaren yhteiskoulut sekä Heinolan keskikoulun jatkoluokat.

Arvonta oli suoritettu Helsingin työväenyhdistyksen talolla. Työmies tiesi kertoa, että työnjohtaja Albert Sohlman Ikaalisista oli voittanut 100 000 markkaa, emäntä Olga Salo Kiuruvedeltä 50 000 markkaa ja maanviljelijä W. Kettula Lahdesta 25 000 markkaa. Sohlmanin voittama summa vastaa 232 000  euroa. Työmiehen tuntipalkka oli 1916 keskimäärin 80 penniä.

 Joulutavoissa yhdistyivät uusi ja vanha

Joulunvietossa yhdistyivät 1900-luvun alussa vanhat perinteet ja uudet vaikutteet. Joulupäivänä käytiin kirkossa ja paluumatkaan sisältyi maaseudulla edelleen uskomuksia. Kirkosta oli lähdettävä nopeasti liikkeelle taatakseen hyvän vuodentulon. Ensimmäisenä tielle ehtineen työt joutuivat.

Joulupäivänä ei etenkään maalla kyläilty 1900-luvun alussa. Jouluaattona oli vauraimmista maalaistaloissa saattanut käydä joulupukki. Pääasiassa pukki vieraili keski- ja yläluokan perheissä. Joulupukki oli kuitenkin jo laajalti tunnettu kansakoulujen ansiosta. Koulut olivat tehneet myös joulukuusen tunnetuksi, vaikka kuusta ei vielä joka kotiin hankittukaan. Satakunta -lehti kertoi Porin kansankoulujen kuusijuhlasta 1877:

”Kansakoulut täällä viettivät viime tiistaina tavallista syys-lukukauden lopettajaiskemua siten, että lapset saivat joulukuusten ympärillä laulella ja leikkiä. Tällaiset hetket ovat epäilemättä lasten elämän herttaisimpia ilohetkiä, raskaan lukutyön perästä.

Hetken riemu ja toivottu joulu, jota muistuttaa kynttilöitty ja koristeltu joulukuusi salin keskellä, saakin lasten silmistä ilon loistamaan, jota vielä enentämät koulutodistus sekä pienet joulupukin tuomat lahjat leikkien loputtua. Tällainen hetki lukukauden lopussa saattaa lapsetkin unohtamaan koulussa mahdollisesti esiintymät, elämän vakavia puolia ilmaisevat hetket ja heittää heille iloisen mielen koulusta, jonka vaikeata työtä ovat halulliset jatkamaan taas uuden työjakson alkaessa.”

Lähteet:

Uusi Suometar 24.12.1916, Työmies 24.12.1916. Satakunta 22.12.1877.

Yle, oppiminen. Aikamatka arkeen: Joulunvietto. 

Linkit:

Keski-Suomen museo, Kuvia Lönnin perheen joulusta vuosilta 1895–1920.

Yle, oppiminen. Aikamatka arkeen: Joulunvietto. 

Kotimaisten kielten keskuksen (Kotus) joulupaketti. 

Sisällissodassa vastakkain kaksi kouluttamatonta armeijaa

Posted on by hannaahlavuo

Sisällissodassa oli vastakkain kaksi nopeasti koottua sotajoukkoa, joiden miehistö koostui lähes kokonaan kouluttamattomista taistelijoista. Kummankin armeijan ytimen muodostivat alkuvaiheessa aatteellisen innostuksen vallassa sotaan lähteneet vapaaehtoiset.[1]

Valkoinen armeija koostui alkuvaiheessa vapaaehtoisista suojeluskuntalaisia. Rintamalle lähteneiden joukossa oli muun muassa oppikoulujen lukioluokkien oppilaita. Kajaanin sisseihin liittyi muun muassa 17-vuotias Urho Kekkonen. Punakaartilaisten ydinjoukkoon kuului radikaaleja työväenliikkeen jäseniä, joista merkittävä osa oli liittynyt työväenjärjestöihin vuosien 1916–1917 aikana.

Valkoiseen armeijaan värvättiin sodan alkuvaiheessa miehiä, mutta arvostelua herättänyt värväystoiminta keskeytettiin helmikuussa. Vaasan senaatti ryhtyi kasvattamaan laillisen hallituksen joukkojen vahvuutta saattamalla voimaan asevelvollisuuden. Senaatti antoi 18. helmikuuta asevelvollisuusjulistuksen, jonka mukaan kaikkien vuoden 1917 loppuun mennessä 21–40 vuotta täyttäneiden miesten oli tultava kutsuntoihin joko koti- tai oleskelupaikkakunnallaan. Julistus perustui vuoden 1878 asevelvollisuuslakiin, jota ei julistuksen mukaan ollut koskaan kumottu. Tätä ennen Pohjamaalla ja Pieksämäen seudulla oli järjestetty kunnallisia kutsuntoja.

Nopeutetussa järjestyksessä toteutetut kutsunnat alkoivat helmikuun lopussa ja jatkuivat maaliskuussa. Kotipaikkansa ulkopuolelle komennetuille asetus määräsi maksettavaksi kaksi markkaa päivässä valtion varoista. Kunnilla oli velvollisuus avustaa vähävaraisten asevelvollisten perheitä.[2] Asevelvollisista muodostettiin kuusi jääkärirykmenttiä. Myös suojeluskuntaosastot muutettiin sodan loppuvaiheissa rykmenteiksi.

Valkoisen Suomen alueella asuneista huomattava osa tiedettiin työväenliikkeen kannattajaksi tunnettuja. Kutsuntalautakunnat joutuivatkin pohtimaan asevelvollisten luotettavuutta. Lautakunnat eivät kuitenkaan halunneet kutsuntojen onnistumisen varmistumiseksi myöntää vapautusta helposti. Kutsunnoista jäi pois vähintään 3 400 miestä, noin yhdeksän prosenttia asevelvollisista. Lisäksi arviolta tuhat miestä jätti astumatta palvelukseen.[3]

Punakaartilaiset saivat kuukausipalkkaa

Punakaartien miehistöoton perustana oli aluksi kaartilaisille maksettu kuukausipalkka. Kaartiin liittyneet saivat kuukaudessa 450 markkaa tai 15 markkaa päivässä. Lisäksi kaartilaiset saivat ilmaisen muonituksen sekä vaatteita ja jalkineita. Naisten ja aseettomina palvelleiden palkkaus oli kuitenkin alhaisempi. Valkoiseen värväytyneet saivat kuukausipalkkana 450 markkaa. Summasta pidätettiin muonituskuluihin 150 markkaa.

Periaatteessa kaikkien kaartilaisten palkan olisi pitänyt olla sama. Punaisten värväämät venäläiset saivat kuitenkin korkeampaa palkkaa. Tykkimiehille maksettiin 30 markkaa ja konekiväärimiehille 22,50 markkaa päivässä. Lääkäreille punakaartien esikunta lupasi 1 200–2 000 markan palkan ja ruuan.

Punakaartilaisten palkka vastasi hyvän ammattimiehen ansiotasoa. Palkanmaksu muodostui kuitenkin ongelmaksi rahanpuutteen vuoksi. Helmikuun palkat kaartilaiset saivat, mutta maaliskuussa kansanvaltuuskunta kykeni maksamaan enää pienen osan palkoista käteisenä. Pääosan palkastaan kaartilaiset saivat shekkeinä. Etenkin myöhemmässä vaiheessa kaartiin liittyneet saattoivat jäädä kokonaan ilman palkkaa.

Heikko työllisyystilanne lisäsi osaltaan kaartiin vetovoimaa. Lisäksi punainen hallinto rajoitti siviilitöitä, mikä osaltaan työnsi miehiä kaartiin. Järjestäytyneeseen työväkeen kohdistui myös paine liittyä punakaartiin. Kansanvaltuuskunta aloitti myös värväystoiminnan ja kelpuutti riveihin työväenjärjestöihin kuulumattomia miehiä. Sodan loppuvaiheessa punakaartiin otettiin miehiä pakolla. Jukka Rahja aloitteesta käynnistyi pietarinsuomalaisten pakottaminen kaartiin, jonka nostattamaa reaktiota Otto Ville Kuusinen joutui sovittelemaan. Kansanvaltuuskunnan hyväksyttyä lain työvelvollisuudesta myös punaisen Suomen vastustajiksi luokiteltuja pakotettiin rakentamaan varustuksia ja jopa rintamalle.

Punakaartilaisia oli helmikuun lopussa noin 40 000, mistä määrä edelleen kasvoi, ja oli korkeimmillaan noin 76 500. Rintamalla punaisia oli maaliskuussa vajaat 34 000. Punaisten riveissä oli palkkalistojen mukaan 1440 naista, mutta luku oli tätä suurempi, sillä loppuvaiheessa punakaartiin liittyneitä naisia ei ehditty kirjata. Valkoisia oli suoranaisesti taisteluissa maaliskuun puolivälissä noin 24 000 miestä ja huhtikuun alussa 30 000. Hallituksen armeijan kokonaismiesmäärä oli maaliskuussa 45 000 ja sodan loppuvaiheessa 70 000.[4]

Valkoisilla ammattitaitoinen johto

Valkoisen armeijan ylimmän johdon muodostivat Venäjällä upseerikoulutuksen saaneet sotilaat sekä muutamat ruotsalaiset upseerit. Ylipäällikkönä toimi Venäjältä Suomeen joulukuussa 1917 palannut kenraaliluutnantti C. G. Mannerheim. Yleisesikunnan päällikkönä toimi helmikuun 5. päivään saakka eversti Martin Wetzer, jota seurasi eversti K. E. Berg. Eversti Gösta Theslöf hoiti tehtävää maaliskuun alusta huhtikuun 24. päivään saakka.

Sotilaskomitean johtajana 1915–1918 toimineesta aliratsumestari Hannes Ignatiuksesta tuli päämajoitusmestari, joka raportoi rintamatilanteesta kahdesti päivässä. Ignatius toimi sodan loppuvaiheessa myös yleisesikunnan vt. päällikkönä. Suomen olot ja aktivistien mielialat hyvin tuntenut Ignatius oli Mannerheimin tärkein luotettu sisällissodan aikana. Hän yleni sodan kuluessa kenraalimajuriksi.

Mannerheimin toinen luottomies oli aliluutnanttina Venäjän armeijasta 1901 eronnut liikemies Rudolf Walden, joka kykeni sekä sovittelemaan ylipäällikön ja jääkärien välisiä ristiriitoja että järjestelemään etappipäällikkönä tehokkaasti huoltoa ja kuljetuksia. Sodan kuluessa Walden kohosi everstiluutnantiksi ja ylennettiin sodan jälkeen everstiksi.

Hallituksen armeijan ylimmässä rintamajohdossa toimivat pääosin Venäjällä palvelleet suomalaissyntyiset upseerit. Sodan alkuvaiheessa valkoisella armeijalla oli käytössään taistelutehtäviin Saksassa koulutettujen jääkärien antaman pikakoulutuksen Vimpelissä ja Vöyrillä saaneita johtajia. Myöhemmin jääkärit muodostivat asevelvollisten joukkojen päällystön ja alipäällystön. Jääkäreistä suurimman vastuun sai Karjalan ryhmän päällikkönä toiminut Aarne Sihvo.

Järjestäytynyt johtaminen ja armeijan koko ajan parantunut taistelukyky erotti senaatin joukot punakaarteista. Ero korostui jääkärien pääjoukon palattua Suomeen 25. helmikuuta 1918.

Punakaartin sodankäyntiä johtivat siviilit

Punaisten sodankäyntiä johtivat siviilit, jotka olivat toimineet työväenjärjestöissä, ammattiyhdistyksissä ja työväenlehdissä. Punakaartin ylipäällikkönä 28.1.–20.3.1918 toiminut Eero Haapalainen oli ansioitunut ammattiyhdistysliikkeessä. Haapalaiselle sai antaa tilaa kapinan valmistelu- ja puhkeamisvaiheessa ylipäällikkönä toiminut Ali Aaltonen, joka oli palvellut Venäjän armeijassa aliluutnanttina. Aaltonen oli ainoa punaisten puolella taistellut suomalainen upseeri. Haapalainen myös kuului kansanvaltuuskuntaan sisäasiainvaltuutettuna. Erillinen sota-asiain osaston kansanvaltuuskunta perusti vasta maaliskuun alkupuolella 1918.

Haapalainen piti suoraan yhteyttä eri rintamaosien kanssa ja ohitti rintamaesikunnat. Johtaminen oli hajanaista, mikä vei runsaan alkoholinkäytön ohella ylipäällikön arvovallan. Esikuntapäällikön tehtäviä hoiti pisimpään (16.2.–6.4) August Wesley, joka oli sisällissodan alla toiminut Joensuussa punakaartin piiripäällikkönä. Amerikassa siirtolaisena ollut Wesley pyrki johtamaan esikuntaa tarmokkaasti, mutta ei saavuttanut alaistensa täyttä luottamusta.

Pietarin suomalaisten ja joidenkin virolaisten bolsevikkien osuus oli merkittävä Suomen punaisen kaartin esikunnassa. Suomalaisbolsevikkien Eino Rahjan, Jukka Rahjan ja Adolf Taimen osuus oli suuri jo kapinan valmistelussa ja yhteydenpitäjinä bolsevikkijohtajiin. Jukka Rahja haavoittui 26. tammikuuta suojeluskuntalaisten hyökättyä Pietarista Helsinkiin matkalla olleen asejunan kimppuun Viipurin itäpuolella, eikä kyennyt osallistumaan sisällissotaan.

Eino Rahjan ja Adolf Taimin vaikutusvalta sen sijaan kasvoi sisällissodan aikana. Sodan loppuvaiheessa Rahja ja Taimi sekä Evert Eloranta hoitivat yhdessä ylipäällikön tehtäviä Haapalaisen erottamisen jälkeen 20.3.–10.4. Tämän jälkeen ylipäällikkönä toimi Viipurissa punaisen hallinnon diktaattoriksi valittu Kullervo Manner. Aivan sodan loppuvaiheessa punaisilla ei ollut nimettyä ylipäällikköä.[5]

Miehistö valitsi punaisten rintamakomentajat

Punaisten rintamapäälliköistä yhden osaryhmän muodostivat Suomen sotaväen käyneet aliupseerit. Heidän aikoinaan saamansa koulutus ei soveltunut suurten joukkojen johtamiseen. Päälliköinä toimi myös Venäjän armeijassa sotakokemusta saaneita venäläisiä ja joitakin suomalaisia. Myös venäjää osaavia suomalaisia valittiin päälliköiksi.

Pääosa päälliköistä oli tavallisia järjestöaktiiveja ja työläisiä. Johtotehtäviin nousi myös vallankumouskuohunnan nostattamia miehiä. Kokonaisuudessaan punakaartien rintamapäälliköiden edellytykset johtaa joukkoja olivat koulutuksen puutteen vuoksi heikot. Majuri Yrjö Sourander arvioi 1933 punaisten suurimmaksi heikkoudeksi sotilaskoulutuksen saaneen päällystön puutteen:[6]

”Mutta ylijohdolta, vaikkapa se olisikin huomannut ne vaatimukset, jotka hyökkäyskykyiselle armeijalle on asetettava, puuttui kuitenkin organisaatiotyön ensimmäinen edellytys, sotilaskoulutuksen omaava päällystö. Tässä suhteessa ei punaisen armeijan ylijohto voinut ryhtyä kilpailemaan valkoisen armeijan kanssa, ja sen olisi pitänyt olla selvillä siitä, että kuta kauemmaksi ratkaiseva ottelu lykättäisiin, sitä paremmin valkoinen armeija otti kiinni punaisten saaman etumatkan miehistön lukumäärän ja aseistuksen voimakkuuden suhteen ja että ajan mukana lisääntyi myös koulutustason vaikutus loppuratkaisuun. Tämä seikka ei kuitenkaan saanut riittävää huomiota osakseen, mikä lopulta ·muodostuikin kohtalokkaaksi punaiselle armeijalle.”

Punaisten päälliköiden auktoriteetti perustui yksinomaan henkilökohtaisiin ominaisuuksiin. Punakaartissa ei ollut käytössä sotilasarvoja, ja rintamakomentajat olivat miehistön valitsemia. Miehistö erotti usein päällikön, johon oltiin tyytymättömiä, ja valitsi uuden.

Vanhan väen käyneitä osallistui myös punakaartilaisten kouluttamiseen. Punaisten sodanjohto järjesti lisäksi sisällissodan aikana päällikkö- ja erikoiskursseja, mutta niiden merkitys jäi pieneksi.[7]

Punaisten venäläistä saama tuki

Suomessa vuonna 1918 olleiden venäläissotilaiden valtaosa ei ollut halukas taistelemaan sisällissodassa. Punaiset saivat kuitenkin merkittävää apua vallankumouksen tukemisesta kiinnostuneilta venäläisiltä etenkin sodan alkuvaiheessa.

Punaisia avustaneista venäläisupseereista ylivoimaisesti merkittävin oli eversti Mihail Svetšnikov, joka johti helmikuussa Tampereella läntisen rintaman sotatoimia ja toimi maaliskuun alusta lähtien ylipäällikön neuvonantajana Helsingissä. Svetšnikov komensi sisällissodan loppuvaiheissa myös Suomessa vielä olleita venäläisjoukkoja.

Tampereella punaisten tukena toimi Svetšnikovin lähdön jälkeen everstiluutnantti Georgi Bulatsel ja ratsumestari V. V. Vinogradov. Bulatsel jäi vangiksi Tampereen valtauksessa ja teloitettiin. Alempiarvoisia upseereita, aliupseereita ja rivimiehiä toimi rintamalla neuvonantajina ja komentajina. Suomalaisten ja venäläisten välillä vallitsi usein epäluottamus. Punaisten sodankäynnille oli eniten hyötyä tykistöupseereista ja muista erityisosaajista.

Helmikuun puolivälistä lähtien punakaartin yleisesikunnan rekryyttiosasto värväsi aktiivisesti venäläisiä, joita liittyi kaartiin palkan takia. Venäläisten kokonaismäärä jäi suhteellisen pieneksi muilla paitsi Raudun rintamalla. Venäläissotilaita osallistui yhtä aikaa taisteluihin muualla kuin Raudussa enimmillään yhteensä tuhat miestä. Raudussa venäläisten määrä oli suurin Pietarin läheisyyden vuoksi. Bolševikkihallinto lähetti Rautuun miehiä neuvostovallan turvaamiseksi.[8]

Pääosin venäläisin asein käyty sota

Molemmat sisällissodan osapuolet käyttivät sodassa pääosin Venäjän keisarilliselle armeijalle kuulunutta aseistusta. Syksystä 1917 alkaen venäläiset myivät aseita sekä punakaartilaisille että suojeluskuntalaisille. Punaiset pyrkivät hankkimaan aseita Pietarista, missä he myös onnistuivat. Punakaartilla oli käytössään jo helmikuun alussa noin 25 000 kivääriä. Kaikki aseet eivät kuitenkaan päätyneet rintamajoukoille, vaan huomattava osa jäi sodankäynnin kannalta toissijaiseen käyttöön selustaan ja vartiopalvelusta suorittaville. Etenkin sisällissodan alussa tämä haittasi punaisten sodankäyntiä.

Punaiset saivat Pietarista suuria aselähetyksiä rautateitse 24.1., 27.1. ja 12.–23.2. Asejunien lastina oli yhteensä 35 000 kivääriä, 80 konekivääriä ja 20 tykkiä sekä runsaasti panoksia ja ammuksia. Lisäksi Tallinnasta laivattiin maaliskuun alkuun mennessä lähes 18 000 kivääriä ja 96 konekivääriä.[9] Punaisilla oli sisällissodan aikana käytössään enimmillään arviolta jopa 100 000 kivääriä, 300 konekivääriä ja 250 tykkiä. Punakaartien miesvahvuuteen verrattuna aseiden ja ampumatarvikkeiden määrä oli maaliskuussa 1918 riittävä.[10]

Valkoiset tukeutuivat asehankinnoissaan Saksaan. Saksalainen Equity-laiva toi syksyllä suojeluskuntalaisille 6 500 venäläistä sotilaskivääriä, 1,85 miljoonaa patruunaa, 30 venäläisvalmisteista Maxim-konekivääriä, 70 000 konekiväärin patruunaa, 200 Mauser -pistoolia ja 30 000 patruunaa. Lastista osa purettiin Vaasan saaristoon, ja loput päätyivät Pietarsaareen.[11]

Sisällissodan alla valkoisilla oli käytössään noin 9 000 kivääriä.  Valkoisen Suomen alueelle sijoitettujen venäläisten joukkojen tammikuun lopussa tapahtuneen aseistariisunnan tuloksena valkoiset saivat käyttöönsä lisää aseita ja ammuksia. Valkoisen armeijan aseistus kasvoi 8 000 kiväärillä, 34 konekiväärillä, 4 miinanheittäjällä ja 37 tykillä.[12]

Valkoisten asepula hellitti, kun Saksasta saapui helmikuussa Suomeen 26 000 kivääriä, 13 miljoonaa kiväärinpanosta, 70 konekivääriä, 4 kenttätykkiä ja 8 haupitsia. Saksalaiset olivat saaneet aseet venäläisiltä sotasaaliina. Asetoimitukset jatkuivat koko sisällissodan ajan. Valkoinen armeija osti Saksasta sodan kuluessa 87 000 kivääriä, 35,5 miljoonaa kiväärinpatruunaa, 343 konekivääriä, 6 miljoonaa konekiväärin patruunaa ja 363 pistoolia.[13]                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                               Taistelua kivääreillä ja kuularuiskuilla

Sisällissota käytiin pääosin käsiasein ja konekiväärein. Molempien osapuolten pääaseistuksena olivat erimalliset Venäjän armeijan käyttämät sotilaskiväärit. Suomessa ei valmistettu sotilaskäyttöön tarkoitettuja aseita ja ammuksia Venäjän vallan aikana. Sen sijaan ensimmäisen maailmansodan aikana tuotettiin Venäjän armeijalle runsaasti varusteita, kuten teräskypäriä. Pieni osa niistä päätyi käyttöön 1918 taisteluissa.

Yleisimmin taisteluissa käytetty ase oli sotilaskivääri venäläinen m/1891 ”Mosin-Nagant”, jonka kaliiberi on 7,62 mm. Ase oli tuttu niille, jotka olivat ehtineet palvella Suomen vanhassa väessä. Pulttilukkoiseen kivääriin pohjautuu myös Suomen armeijan talvisodassa miehistön perusaseena käytetty jalkaväenkivääri m/27 (”pystykorva”), jonka piippu oli kuitenkin lyhempi kuin alkuperäismallissa. Monilla talvisotaan osallistuneilla suojeluskuntalaisilla oli käytössään vanhan ”Mosin-Nagant”-kiväärin paranneltu versio m/28.

Kaikkiaan käytössä oli yli kymmenen erilaista kiväärimallia, mikä aiheutti ongelmia panoshuollossa. Erityisesti punaisilla oli rintamalla monin paikoin pula ammuksista, mihin oli syynä heikosti järjestetty huolto.

Konekiväärit, joita kutsuttiin kuularuiskuiksi, oli sodassa suuri merkitys. Tässä suhteessa Suomessa käydyt taistelut eivät poikenneet ensimmäisestä maailmansodasta. Merkittävä osa sisällissodassa kuolleista kaatui konekivääritulessa, joka lisäksi herätti suurta kauhua sotaan tottumattomissa taistelijoissa. Eniten käytössä oli Maxim-konekiväärin Venäjällä valmistettuja eri versioita. Aseen tulinopeus oli noin 600 laukausta minuutissa. Taisteluissa käytettiin myös Colt-, Lewis- ja Madsen-konekiväärejä.

Lisäksi käytössä oli erilaisia Venäjän armeijalle kuuluneita kenttätykkejä, joilla ammuttiin pääasiassa suorasuuntauksella. Tykkien pelotevaikutus oli huomattava. Kevyitä tykkejä oli konekiväärien ohella myös punaisten käyttämien panssarijunien aseistuksena. Punaiset saivat venäläisiltä kolme tai neljä panssarijunaa, minkä lisäksi punaiset valmistivat Pasilan ja Viipurin konepajoilla ainakin kuusi teräslevyillä suojattua panssarijunaa. Raskaita rannikkotykkejä ei sodassa käytetty.[14]

Rautatiet keskeisin liikenneväylä

Rautatiet olivat tärkein sisällissodassa käytetty kuljetusmuoto. Suomen rautatieverkostoa oli täydennetty 1910-luvulla palvelemaan Venäjän armeijan joukkojensiirtoja. Rautateiden merkitys oli keskeinen sisällissodan suurissa joukkojensiirroissa ja huollossa. Maailmansodan alla valmistunut poikkiratayhteys Vaasasta Seinäjoen, Haapamäen, Pieksämäen ja Joensuun kautta Sortavalaan oli valkoisille tärkeä. Punaiset eivät kyenneet katkaisemaan ratayhteyttä Pohjanmaalta Karjalaan.

Kansanvaltuuskunnalla oli käytössään pääosa Suomen rautatiekalustosta. Punaisen Suomen puolelle jäi yli 80 prosenttia Suomen vetureista (465/560), 96 prosenttia matkustajavaunuista (1203/1253) ja 94 prosenttia tavaravaunuista (15 722/16 722).  Punainen hallinto ei kuitenkaan kyennyt käyttämään rautatiekalustoa tehokkaasti, vaan huomattava osa siitä jäi seisomaan rintaman läheisyyteen tai eri asemille. Junat kuljettivat punakaartilaiset ja myös valkoisen armeijan sotilaat lähellä rintamaa, josta he siirtyivät asemiin jalkaisin tai hevosilla.

Sodankäynti keskittyi teiden ja rautateiden varren, joissa sijainneisiin taloihin sotilaat asettuivat. Päärintamat muodostuivat Pohjanmaan, Savon ja Karjalan ratojen sekä Pietari–Käkisalmi -radan molemmin puolin. Rintaman poikki kulki lisäksi noin 40 maan- ja kylätietä.

Hevoskuljetusten merkitys oli suuri rintamalinjojen lähistöllä ja kauempana rautateistä. Molemmat taistelevat osapuolet ottivat kuljetustensa turvaamiseksi käyttöönsä hevosia. Punakaartilaiset takavarikoivat hevosia ja velvoittivat rintaman läheisyydessä asuneen väestön suorittamaan kyydityksiä. Perääntymisvaiheessa punaisilla oli käytössään tuhansia takavarikoituja hevosia. Hevosmiehinä toimineet tai sellaisiksi tekeytyneet punakaartilaiset selvisivät jälkiselvittelyissä useimmiten lievin tuomioin.

Miehistö liikkui pääosin jalkaisin. Hiihtojoukoilla ei ollut Suomen sisällissodassa juuri merkitystä. Kouluttamattomat joukot eivät kyenneet sissisotaan, johon rintamalinjan katkonaisuus olisi sinänsä tarjonnut hyvät edellytykset.

Moottoriajoneuvoja käytettiin sisällissodassa vähän. Suomessa oli alle tuhat autoa, eikä maanteitä aurattu edes normaalioloissa. Pääosa autoista jäi punaisille. Ne olivat esikuntien käytössä. Lisäksi kaartilaiset ajelivat autoilla huvikseen, mikä kulutti vähäisiä bensiinivarastoja. Hangossa huhtikuun alussa maihin nousseilla saksalaisilla oli käytössään kuorma-autoja. Niiden liikkumista vaikeutti kuitenkin kelirikko.

Laivojen osuus jäi sodassa pieneksi. Venäjän Itämeren laivaston aluksista valtaosa oli ankkuroituneena Helsinkiin, mutta sen alukset eivät osallistuneet taisteluihin. Saksalaisten maihinnousu Hanko ja Loviisaan oli laajamittainen laivasto-operaatio, johon ei kuitenkaan liittynyt taisteluja. Lisäksi Kansanvaltuuskunnan pako Viipurista Pietariin tapahtui kaikilla käytettävissä olleilla aluksilla.[15] Lentokoneiden vaikutus sodankäyntiin jäi pieneksi. Niillä oli paikallista vaikutus omaan ja vastapuolen taistelumoraaliin.[16]

Punaisilla ei ollut mahdollisuuksia voittoon

Punakaartin sotaa perusteellisesti tutkineen Jussi T. Lappalaisen mukaan heikommin johdetuilla ja organisoiduilla punaisilla ei ollut mahdollisuuksia voittaa sisällissotaa. Punainen Suomi ei kyennyt tehokkaaseen tiedustelutoimintaan. Punaiset eivät kyenneet ennakoimaan edes sisällissodan suureksi käännekohdaksi muodostunutta Tampereen valtausta. Sen sijaan Kansanvaltuuskunnan puolelta kulki runsaasti tietoa Valkoiseen Suomeen.

Päälliköiden merkitys korostui sodassa, jossa molempien armeijoiden taistelijoista pääosa oli kouluttamattomia tai korkeintaan lyhyen koulutuksen saaneita. Punaiset kykenivät käymään sotaa käytännössä vain komppaniatasolla. Tämä teki etenkin menestyksellisen hyökkäyssodan mahdottomaksi ja muutti perääntymisestä kaaokseksi.

Asemiaan punaiset puolustivat usein sitkeästi. Hangossa ja Loviisassa maihin nousseet saksalaiset menettivät kaatuneina yli 500 sotilasta sisällissodan loppupuolen taisteluissa. Kuolleiden määrä oli yli viisi prosenttia Itämeren divisioonan taisteluihin osallistuneesta miehistöstä. Kouluttamattomat punaiset oli[17]

”Mitä ruumiilliseen kuntoon ja kestävyyteen tulee, voitaneen se siinä suhteessa suurin piirtein rinnastaa valkoisen armeijan miehistöaineksen kanssa. Rohkeutta ja urhoollisuutta ei punaisilta myöskään puuttunut. Niinpä esim. Tampereen puolustus ansaitsee mitä suurinta tunnustusta. Punaiset taistelivat siinä viimeiseen mahdollisuuteen saakka, vaikka usko valkoisten saarrostusrenkaan puhkaisemisesta oli jo yleensä menetetty.”

Linkkejä:

Majuri Y. W. Sourander. 1933. Vapaussodan punainen armeija sodankäyntivälineenä.

Tommi Kotonen, Vallankumouksen eturintamassa – punaupseeri Vilho Rosendahlin elämäkerta. Ennen ja nyt – historian tietosanomat.

Outi-Maria Kiiskilä. Punainen myrsky. Suomen työväenlehdistön taistelu vallankumousvuosina 1917–1918. Suomen historian pro gradu. Jyväskylän yliopisto 2010. Tutkielma käsittelee työväenlehtien vaikutusta vasemmiston kannattajien mielialoihin sisällissodan alla ja aikana. 

Kirjallisuutta:

Lappalainen Jussi T. 1981. Punakaartin sota 1–2. Helsinki: Valtion painatuskeskus.

Manninen Ohto (toim.). itsenäistymisen vuodet 1–2. Helsinki: Painatuskeskus

Mattila Jukka–Kemppi Jarkko. 2007. Suomen vapaussota 1918. Helsinki: Nimox.

Palokangas Markku. 1991. Sotilaskäsiaseet Suomessa 1918–1988. Suomen maanpuolustuksen ja sotien kevyt kiväärikaliiperinen aseistus itsenäisyyden 70 vuoden aikana, 1. Helsinki: Suomen asehistoriallinen seura.

Rinta-Tassi Osmo. 1986. Kansanvaltuuskunta punaisen Suomen hallituksena. Helsinki: Painatuskeskus

Lähteet:

[1] Lappalainen Jussi T. 1981. Punakaartin sota I. Helsinki: Valtion painatuskeskus, s. 157.

[2] Suomen senaatin julistus Suomen kansalle 18.2.1918.

[3] Manninen Ohto. 1993. Sodanjohto ja strategia. Teoksessa Manninen Ohto (toim.) Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. 2. taistelu vallasta. Helsinki: Painatuskeskus, s. 96–111.

[4] Lappalainen 1982, s. 157–165, 176–177 ja 182–187.

[5] Lappalainen 1982, s. 130–135.

[6] Majuri Y. W. Sourander. 1933. Vapaussodan punainen armeija sodankäyntivälineenä. http://ojs.tsv.fi/index.php/ta/article/view/47250

[7] Lappalainen 1982, s. 127–133, 145, 150–157, 206–207.

[8] Lappalainen 1982, s. 166–168. Manninen 1993, s. 72–73.

[9] Lappalainen 1982a, s. 177.

[10] Lappalainen 1982, s. 177–180. Palokangas 1991, s. 57.

[11] Palokangas 1991, s. 50–51.

[12] Mattila Jukka–Kemppi Jarkko. 2007. Suomen vapaussota 1918. Helsinki: Nimox., s. 72–73.

[13] Palokangas 1991, s. 54–55.

[14] Lappalainen 1981, s. 182.

[15] Lappalainen 1982, s. 119–120 ja 202–205

[16] Manninen 1993, s. 176.

[17] Majuri Y. W. Sourander. 1933. Vapaussodan punainen armeija sodankäyntivälineenä. http://ojs.tsv.fi/index.php/ta/article/view/47250

Itsenäisyyslehti Uusi Päivä

Posted on by hannaahlavuo

Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen aukesivat Suomessa valtioelämän padot. Sanomalehti Uusi Päivä eli lyhyen, mutta sitä intensiivisemmän elämän 1917–1918.

Uuden Päivän perustamisidea syntyi Helsingissä 1.4. Lakitieteen kandidaatti ja asianajaja S. J. Pentti kirjoitti keskustelun pohjalta lehden ohjelman: ”Suomen on saatava vapaa, itsenäinen asema maailman kansojen joukossa.” Lehti korosti kansallista ja sivistyksellistä yhteenkuuluvuutta tukea ”rajojemme ulkopuolella asuvien heimolaistemme” elinkysymyksiin.

Yhteiskunnallisella ja taloudellisella alalla haluttiin perinpohjaista uudistustyötä, kansan kokonaisuuden eduksi. Oli ”pyrittävä turvaamaan vähäväkisten ja rasitettujen kansanluokkien oikeuksia ja asemaa”. Ohjelmaa tuli toteuttaa ”asiallisella pohjalla”. Toimitusperiaatteeksi hyväksyttiin ”persoonallinen nimimerkillä vastaaminen kirjoitusten sisällöstä sekä vapaamielinen suhtautuminen eri käsityskantoihin ja niiden ilmi pääsemiseen”.

Lehti perustettiin ”innostuneen isänmaallisen hengen ja yksimielisyyden” merkeissä 21.4. ja kustantajaksi luotiin Osakeyhtiö Iltalehti. Perustajat kuuluivat sivistyneistöön ja talouspiireihin, joilta se sai tukensa. Mukana oli yhtä paljon nuorsuomalaisia ja vanhasuomalaisia, joita oli aiemmin erottanut syvä juopa.

Iltapäivällä ilmestyvän lehden näytenumero ilmestyi 10.5. Päätoimittaja Kaarlo Koskimies veti linjaa otsikolla ”Valtiollisen asemamme järjestäminen”, Heikki Ritavuori kirjoitti Suomen valtio-oikeudellisesta asemasta. Lehdessä oli useita kirjoituksia yhteiskuntaelämän eri aloilta. Nimimerkki ”Olli” (Väinö Nuorteva) aloitti pakinoitsijan uransa tästä lehdestä.

Toinen näytenumero ilmestyi 15.5. ja lehti ilmestyi kuusi kertaa viikossa 21.5.–29.6., jolloin ilmestymisen esti kirjaltajien lakko. Lehti ilmestyi jälleen 9–13.8., minkä jälkeen sosialistit estivät porvarilehtien julkaisemisen kolmen päivän ajan. Suurlakko esti lehden julkaisemisen 14–19.11.1917. Lehden 4–10-sivuinen painos oli aluksi 2 000 ja oli vuoden lopussa 9 000.

Punakapina lakkautti lehden ilmestymisen. Viimeisessä numerossa kapinan syttymispäivänä 26.1.1918 lehti julisti, että ”vapaustaisteluun oli nyt ryhdyttävä kaikilla voimillamme, jos mieli pelastua perikadosta”.

Kesän 1918 hallitusmuototaistelussa lehti oli yksi kiivaimmista monarkismin kannattajista, ja lehden loppuvaiheet liittyvät joulukuussa 1918 syntyneen Kansallisen Kokoomuksen lehtijärjestelyihin.  Uuden Suomettaren piiri, Uuden Päivän väki ja monarkistiset nuorsuomalaiset yhdistivät voimansa ja perustivat Uuden Suomen.

Pääosa Uutta Päivää kustantaneen Iltalehti Oy:n osakkeista muutettiin Uuden Suomen yhtiön osakkeiksi, ja vastineeksi sovittiin, että Uusi Suomi julkaisee erillistä iltalehteä, jonka nimi oli aluksi Uuden Suomen Iltalehti, joka lyheni Iltalehdeksi ja ilmestyi vuoteen 1930 saakka. Uuden Päivän varat siirrettiin Uuden Päivän rahasto -säätiöön

Koskimiehen lisäksi päätoimittajina toimivat vt:nä S. J. Pentti 1917 ja seuraavana vuonna Yrjö Koskelainen ja Yrjö Ruuth (myöhemmin Ruutu).

Kirjallisuutta:

Eino Railo, Itsenäisyyslehti Uusi Päivä 1917–1918. Vaiheet, sisällys, merkitys. Uuden Päivän rahasto 1944.

Uusi Päivä. Kirj. RS. Suomen lehdistön historia 7. Kustannuskiila Oy 1988.

Linkki:

Uusi Päivä, koko lehti 10.5.1917

Vallankumous, vapaussota, veljessota – vai jokin muu?

Posted on by hannaahlavuo

Suomessa 1918 käydyn sodan nimestä on kiistelty koko itsenäisyyden ajan. 1990-luvulta alkaen sisällissodasta on tullut käytetyin termi, mutta muillakin nimityksillä on perusteensa.

Viralliseksi nimitykseksi vakiintui Suomen itsenäisyyden alkuvuosina sodan voittaneen valkoisen puolen käyttämät vapaussota. Sosiaalidemokraateille luontevimpia nimiä olivat kansalaissota ja veljessota sekä tarvittaessa kapina. Kommunistit puhuivat luokkasodasta ja vallankumouksesta.

Kansalaissota-termi saavutti laajempaa 1960-luvulta lähtien, kun voittaneen valkoisen puolen vapaussota-nimitys joutui haastetuksi tutkimuksen näkökulmasta ja yhteiskunnallisen ilmapiirin muuttumisen vuoksi. Samalla yleistyi yhdysnimi vapaussota–kansalaissota.

Tutkimuksellisesti keskusteluun vaikuttivat laaja punaisen Suomen historiahanke ja sen vastapainoksi perustettu Suomen itsenäistymisvaiheita molemmista näkökulmista, mutta enemmän valkoisen puolen lähtökohdista käsitellyt teossarja Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. Vapaussota-sana palasi keskusteluun 1980-luvun lopulta alkaen osittain osana Neuvostoliiton romahtamiseen liittynyttä uusnationalismia.

Historiallinen aikakauskirja käsitteli vuoden 1918 alkupuolella käydyn sodan nimiä numerossaan 2/1993. Kansalaissota-nimen käyttöä perusteli Seppo Väisänen. Jari Ehrnrooth tarkasteli kapina-sanaa. Pertti Haapala kirjoitti sodasta luokkasotana. Heikki Ylikangas puolusti hiljattain esille tuomaansa nimitystä sisällissota. Risto Alapuro tarkasteli tapahtumasarjaa vallankumouksena. Vapaussota-sanan oikeutusta tarkasteli Ohto Manninen. Pertti Haapala kokosi teemat pääkirjoituksessaan:

”Artikkelit osoittavat, että vuoden 1918 sodasta voidaan perustellusti esittää erilaisia näkökantoja. Ihmisillä on oikeus korostaa omien arvojensa mukaisia tulkintoja, koska historialla on käyttöä vain nykypäivän ja huomisen kannalta. Suomalainen tapa käsittää sota pääsääntöisesti vapaus- tai kansalaissodaksi juontaa tapahtumissa mukana olleiden käsityksistä ja motiiveista. Koska sodassa oli kaksi suomalaista osapuolta, on vain luonnollista, että muisto ja tulkinta jakautuivat kahtia.

Toinen asia on, että vuosien saatossa aikalaiskokemuksia on kääritty yhä hienompaan paperiin. Tarkoituksenmukaisuus – tässä tapauksessa poliittinen tarkoituksenmukaisuus – on alkanut peittää tapahtumien kokonaisuutta ja on lähestytty historianväärennöksen rajaa. Tässä tilanteessa tarvitaan historiantutkijoita, jotka – toivottavasti – ammattitaidollaan kykenevät näkemään ideologisten kerrosten läpi. Heidän tehtävänsä on tehdä kaikki selitykset ymmärrettäviksi, mutta myös arvioida niiden perustelujen kestävyyttä.”

Kaikki Historiallisessa Aikakauskirjassa käsitellyt nimitykset olivat esillä jo 1917–1918. Kansa käytti nimityksiä punakapina ja kapinakevät. Erityisen puolueetonta nimitystä on etsitty käyttämällä nimiä Suomen sota 1918, vuoden 1918 tapahtumat tai kevään 1918 tapahtumat. Myös nimiä itsenäisyyssota ja murrossota on ehdotettu.

Linkki:

Historiallisen Aikakauskirjan julkaisemat tulkinnat vuoden 1918 sodan nimistä Koskesta voimaa -sivustolla.

Punaista Suomea johti kansanvaltuuskunta

Posted on by hannaahlavuo

Suomen vallankumoushallituksena toimi vuonna 1918 Kullervo Mannerin johtama kansanvaltuuskunta.

Punaisen Suomen ylin päättävä elin oli virallisesti työväen pääneuvosto ja sen hallituksena toimi kansanvaltuuskunta. Pääneuvostolla oli nimellisesti oikeus valita ja erottaa kansanvaltuuskunnan jäsenet ja kumota sen päätöksiä. Siihen kuului 15 SDP:n, 10 Suomen Ammattijärjestön, 10 punakaartien ja 5 Helsingin työväenjärjestöjen eduskunnan valitsemaa jäsen. Pääneuvoston puheenjohtajana toimi vuoden 1917 suurlakkokomitean jäsenenä toiminut Suomen kuljetustyöntekijäin liiton sihteeri Valfrid Penttilä.

Käytännössä Punaisessa Suomessa ylintä päätösvaltaa käytti kansanvaltuuskunta, jossa oli aluksi 13 jäsentä sekä prokuraattori. Valtuuskunta asettui kapinan alkuvaiheessa itse punaisen Suomen johtoon. Sen toiminta kohdistui ensi sijassa siviiliasioihin. Sodankäynnistä vastasi Suomen punaisen kaartin esikunta ylipäällikkö Eero Haapalaisen sekä myöhemmin Adolf Taimen, Eino Rahjan ja Evert Elorannan johdolla. Kansanvaltuuskunta oli periaatteessa punakaartien yläpuolella, mutta käytännössä se ei saanut kaartien omavaltaista toimintaa kuriin.

Valtuuskunta täydentyi yhdellä jäsenellä helmikuun alussa, kun kapinayritystä vastustanut Gylling liittyi sen jäseneksi. Maaliskuussa tehdyissä järjestelyissä sota-asiat erotettiin sisäasioista, minkä lisäksi sosiaaliasioista vastaamaan nimettiin kaksi valtuutettua. Tämän jälkeen kansanvaltuuskuntaan kuului yhteensä 18 valtuutettua ja prokuraattori. Maaliskuussa valtuuskunnan jäseneksi tuli myös kaksi naista, joita voi pitää Suomen ensimmäisinä naisministereinä.[1]

Punaisen Suomen hallitukseen kuuluneet henkilöt

Puheenjohtaja: toimittaja Kullervo Manner

Ulkoasiainvaltuutettu: toimittaja Yrjö Sirola

Sisäasiainvaltuutetut (8.3.1918 saakka): Suomen Sahatyöväenliiton asiamies Eero Haapalainen ja viilaaja Adolf Taimi; (8.3.1918 alkaen) toimittaja ja asianajaja Matti Airola ja toimittaja Hanna Karhinen

Oikeusasiainvaltuutetut: toimittaja Lauri Letonmäki (lainvalmistelu ja oikeuslaitos) ja puuseppä Antti Kiviranta (vankeinhoito)

Valitusasiainvaltuutettu: toimittaja Otto Vilhelm Kuusinen

Raha-asiainvaltuutetut: toimittaja Jalo Kohonen ja toimittaja Edvard Gylling (helmikuun alusta)

Työasiainvaltuutettu: Suomen Ammattijärjestön puheenjohtaja Johan Erik Lumivuokko

Maatalousasiainvaltuutettu: toimittaja Evert Eloranta

Elintarvikeasiainvaltuutettu: Suomen Ammattijärjestön puheenjohtaja Oskari Tokoi

Liikenneasiainvaltuutettu (8.3.1918 saakka): veturinkuljettaja ja Suomen Veturimiesten Liiton puheenjohtaja Konstantin Lindqvist

Posti- ja Tiedotusasiain valtuutettu (8.3.1918 saakka): toimittaja Emil Elo

Liikenneasiain valtuutetut (8.3.1918 alkaen): Konstantin Lindqvist ja Emil Elo

Sosiaaliasianvaltuutetut (8.3.1918 alkaen): opettaja Hilja Pärssinen (kouluasiat) ja lainopin kandidaatti J. O. Arjanne

Sota-asiain valtuutetut (8.3.1918 alkaen): Eero Haapalainen ja Adolf Taimi

Prokuraattori: puoluesihteeri Matti Turkia

Kansanvaltuutettujen poliittinen kokemus

Kansanedustajana olivat toimineet kansanvaltuuskunnan jäsenistä muut paitsi Arjanne, Elo, Haapalainen, Kiviranta ja Taimi. Poliittisesti kokeneimpia olivat eduskunnan puhemiehenä 1917 toiminut Manner, johtaviin sosiaalidemokraattisiin teoreetikkoihin kuuluneet Kuusinen ja Sirola, senaattia 1917 johtanut Tokoi sekä torpparikysymyksen asiantuntija Gylling. Pietarissa syntynyt ja kasvanut ammattivallankumouksellinen ja vakaumuksellinen bolševikki Taimi toimi eräänlaisessa kaksoisroolissa, eivätkä edes kaikki kansanvaltuuskunnan jäsenet luottaneet häneen.

Kapinahallitukseen ei kuulunut työväenliikkeen tunnetuimpia veteraaneja. Yrjö Mäkelin ja Edvard Valpas kieltäytyivät kansanvaltuuskunnan jäsenyydestä. Vallankumoussuunnitelmien vastustajaksi tiedettyä Eetu Salinia kapinahankkeen johtomiehet eivät edes yrittäneet saada mukaan.[2]

Kansanvaltuuskunta otti heti kapinan alettua käyttöönsä Senaatintalon Helsingissä. Sitä aletiin nimittää kansanvaltuuskunnan taloksi. Valtuuskunnan sihteereinä toimivat ylioppilaat Tuure Lehén ja Yrjö Laine.

Kansanvaltuuskunta pakeni huhtikuussa Helsingistä ennen saksalaisjoukkojen tuloa. Viipurissa punainen hallitus järjestäytyi uudelleen. O. V. Kuusisesta seurasi valtuuskunnan puheenjohtajana diktaattoriksi valittua Kullervo Manneria. Sisä-, ulko-, oikeus- ja valistusasiain osastot sekä prokuraattorinvirasto yhdistettiin yleisten asiain osastoksi, jota johti J. O. Arjanne. Elintarvikeasioista vastasi Gylling ja työasioista Elo. Letonmäestä tuli uuden huoltojaoston johtomies. Taimi jatkoi sota-asiainvaltuutettuna, Lindqvist hoiti liikenneasioita ja Kohonen raha-asioita.[3]

Kapinahallitus haki toimillaan väestön tukea

Kansanvaltuuskunta hyväksyi heti kapinayrityksen alettua ”lain torpparien, lampuotien ja mäkitupalaisten julistamisesta maanomistajista riippumattomiksi”. Tavoitteena oli saada mahdollisimman laaja maanvuokraajien tuki vallankumoukselle.  Samaa päämäärää tuki vuoden 1865 palkkaussäännön kumoaminen. Kansanvaltuuskunnan päätti, että palkkaussäännön perusteella toisen palvelukseen ”pestautunut (…) on oikeutettu neljäntoista päivän irtisanomisaikaa noudattaen purkamaan palkkausvälipuheensa”.

Punaisen Suomen alueella vallitsi laaja työttömyys, jota kansanvaltuuskunta pyrki lievittämään käynnistämällä teollisuustuotantoa. Helmikuussa valtuuskunta avusti vähintään viikon työttöminä olleille. Korvausten maksaminen loppui Helsingissä punakaartin vaatimuksesta. Punakaarteihin liittyneet saivat palkkaa, mikä helpotti kaartilaisten rekrytointia.

Kansanvaltuuskunta ja muut vallankumouselimet takavarikoivat sisällissodan kuluessa 163 teollisuuslaitosta. Tavoitteena oli varmistaa tuotannon jatkuvuus. Kansallistettujen tehtaiden tuotanto oli vajaat 10 prosenttia punaisen Suomen kaikesta teollisuustuotannosta. Suuri osa tehtaista jatkoi toimintaansa omistajiensa johdolla.

Punainen hallitus kansallisti myös yhtiöiden omistamat maatilat sekä tilat, joiden omistajat olivat paenneet tai muutoin jättäneet ne hoitamatta. Vallankumoushallinto otti omistukseensa pääasiassa suuria kartanoita.[4]

Tokoi etsi viljapulaan ratkaisuja Venäjältä

Myös elintarvikepula vaati välittömiä toimia. Kansanvaltuuskunta päätti 31. tammikuuta, että Hämeen, Turun ja Porin, Uudenmaan ja Viipurin läänien alueella takavarikoidaan puolet seuraavaksi syksyksi varatusta siemenrukiista. Jos jollakin paikkakunnalla oli yli neljän kuukauden tarpeen ylittävä määrä syömäviljaa, se oli takavarikoitava ja ”luovutettava sellaisille seuduille, joista elintarpeet ovat jo loppuneet”.  Kansanvaltuuskunta onnistui myös tuomaan jonkin verran viljaa Venäjältä. Elintarvikepula kuitenkin paheni ja säännöstelyä oli kiristettävä.

Tilannetta vaikeutti se, että Etelä-Suomessa oli enemmän säännöstelystä riippuvaisia kuluttajia kuin Pohjois-Suomessa. Punaisen Suomen oli luotava oma jakeluorganisaationsa. Tehtävää vaikeutti tuottajien vastarinta. Viljaa oli lisäksi yritettävä tuoda Venäjältä, joka kärsi elintarvikepulasta. Oskari Tokoi sai vihjeen, että Siperiassa on viljaa ”mätänemään asti”.  Lisäksi viljaa oli saatavissa Tambovin kuvernementista. Viljaa lähti hakemaan Omskista 23. helmikuuta juna, joka onnistui lopulta palaamaan Helsinkiin 30. maaliskuuta. Juna toi 30 vaunua viljaa, joka riitti punaisen Suomen tarpeisiin korkeintaan kahdeksi viikoksi.

Kaksi muuta myöhemmin Siperiaan lähtenyttä viljajunaa ei onnistunut palaamaan Venäjältä. Ensimmäisen junan viljan kansanvaltuuskunta onnistui ostamaan Kerenskin hallituksen lähes arvottomilla ruplilla. Toisten viljajunien maksuna lähti muun muassa suomalaista paperia ja tulitikkuja.

Viljantuonti ei Tokoin ponnisteluista huolimatta onnistunut kovin hyvin. Kansanvaltuuskunta toi tilastojen mukaan Venäjältä viljaa noin 2 370 tonnia. Määrä oli suurempi, mutta muodosti muutaman prosentin viljatarpeesta. Punainen Suomi joutui siten järjestämään elintarvikehuoltonsa kotimaisten varastojen varassa.[5]

Ääridemokraattinen perustuslakiluonnos

Otto Ville Kuusisen johdolla valmistui perustuslakiesitys, jonka mukaan lainsäädäntövalta olisi kuulunut vaaleilla valitulle kansaneduskunnalle. Kymmenellä tuhannella kansalaisella oli mahdollisuus tehdä ”kansan alote”, joka eduskunnan oli käsiteltävä viipymättä. Hylätystä aloitteesta olisi ollut järjestettävä kansanäänestys, jos kolmannes edustajista sitä vaati.

Kansanäänestystä saattoi vaatia myös kansalaisten joukko, joka oli kooltaan vähintään viisi prosenttia edellisissä eduskuntavaaleissa äänestäneistä. Äänestyspäätös oli valtiosääntöehdotuksessa sitova.

Hallituksena toimi perustuslakiehdotuksen mukaan Kansanvaltuuskunta, jonka puheenjohtajana oli kansaneduskunnan kolmeksi vuodeksi valitsema Suomen Tasavallan Esimies”. Sama henkilö ei olisi voinut olla Tasavallan Esimies kahdesti peräkkäin.

Valtiosopimus Neuvosto-Venäjän kanssa

Kansanvaltuuskunta solmi maaliskuun alussa valtiosopimuksen Neuvosto-Venäjän kanssa. Punainen hallitus tarvitsi aseapua ja elintarvikkeita Venäjältä, mutta yritti pitää etäisyyttä bolševikkihallitukseen. Brest-Litovskin rauhanneuvottelujen eteneminen pakotti kansanvaltuuskunnan kuitenkin ryhtymään neuvotteluihin Leninin johtaman hallituksen kanssa.

Neuvottelijoina toimineet Edvard Gylling ja Oskari Tokoi suostuivat vastentahtoisesti siihen, että sopimus tehtiin Suomen sosialistisen tasavallan ja Venäjän Federatiivisen Neuvostotasavallan välillä. Tämä herätti tyytymättömyyttä kansanvaltuuskunnassa. Sopimuksen lopulliseen venäjänkieliseen version mukaan Suomen asema määriteltiin käyttämällä ilmaisua ”riippumaton Suomen Sosialistinen työväentasavalta”, mikä ei vastannut alkuperäistä muotoilua ”Venäjän Federatiivisen Neuvostotasavallan tunnustama itsenäinen ja riippumaton tasavalta”.

Valtiosopimuksen mukaan Petsamo oli määrä liittää Suomesta Venäjään 1864 siirretyn Siestarjoen alueen vastineena. Lisäksi kansanvaltuuskunta yritti saada myös Aunuksen ja Vienan-Karjalan liitetyksi Suomeen. Sopimuksen mukaan Itä-Karjalan kysymys oli määrä ratkaista tulevaisuudessa.[6]

Neuvostohallitus halusi saada sopimuksen solmituksi ennen Brest-Litovskin rauhan hyväksymistä. Saksan kanssa tehty rauhansopimus merkitsi käytännössä tuen vetämistä kansanvaltuuskunnalta. Punaisen Suomen ja Neuvosto-Venäjän välinen sopimus allekirjoitettiin 2. maaliskuuta ja Brest-Litovskin rauha 3. maaliskuuta 1918. Neuvostohallitus sitoutui vetämään joukkonsa pois Suomesta sekä lopettamaan agitaation ja propagandan Suomen hallitusta vastaan. Kansanvaltuuskunta ei kuitenkaan täysin hahmottanut kansainvälisen asemansa heikkenemistä, vaan koki Neuvosto-Venäjän kanssa tehdyn sopimuksen tuenilmaukseksi.[7]

Sopimus antoi neuvostohallitukselle aikaa evakuoida Suomesta sotilaita ja sotakalustoa. Erityisen tärkeää oli saada siirrettyä Itämeren laivaston Pietariin. Lisäksi Suomessa käydyt taistelut kuluttivat neuvostohallituksen uhkanaan näkemän valkoisen armeijan voimia.

Kansanvaltuuskunnan pako ja jäsenten vaiheet Neuvostoliitossa

Vallankumousyritys ja sisällissodan päättyivät punaisten tappioon. Sisällissodan loppuvaiheissa Kansanvaltuuskunnan jäsenet pakenivat Antti Kivirantaa lukuun ottamatta Neuvosto-Venäjälle. Kiviranta palasi lisäksi ainoana Viipurista valtuuskunnan paon jälkeen Helsinkiin sodan loppuvaiheissa. Hän taivutteli muun muassa Leppävaarassa punakaartilaiset ryhtymään vastarintaan saksalaisia vastaan. Sodan jälkeen Kiviranta piileskeli Suomessa, mutta joutui pidätetyksi vuoden 1920 alussa ja sai vankeustuomion.[8]

Kansanvaltuuskunnan aatteellinen ydinryhmä – Manner, Kuusinen, Sirola ja Gylling – osallistuivat Suomen Kommunistisen Puolueen perustamiseen 1918 ja toimintaan. Pääosa Neuvosto-Venäjälle asettuneista kansanvaltuutetuista liittyi SKP:n jäseniksi. Konsta Lindqvist oli yksi 1920 ”Kuusisen klubin” murhissa saaneesta kahdeksasta SKP:n jäsenestä.

Useat entisistä kansanvaltuutetuista osallistuivat maanalaiseen puoluetyöhön Suomessa. Otto Ville Kuusinen oleskeli Suomessa 1919, mutta pakeni Ruotsin kautta Neuvosto-Venäjälle. Salaisen toiminnan veteraani Adolf Taimi, joka jäi kiinni 1928 ja istui yli vuosikymmenen vankilassa. Hän pääsi palaamaan Neuvostoliittoon talvisodan jälkeen 1940. Taimi kuoli Petroskoissa 1954.

Kansanvaltuuskunnan jäsenistä kahdeksan kuoli Stalinin vainoissa 1930-luvulla: Manner, Airola, Eloranta, Gylling, Haapalainen, Karhinen, Kohonen ja Lumivuokko. Lisäksi epäsuosioon joutunut Letonmäki teki itsemurhan 1935.

O. V. Kuusinen teki merkittävän uran Kominternissa ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen johtotehtävissä. Kansanvaltuuskunnan sihteerinä toiminut Tuure Lehén kuului SKP:n perustajiin. Hän oli myös Neuvostoliiton Kuusisen johtaman Terijoen nukkehallituksen sisäministeri. Lehén palasi 1946 Suomeen ja toimi SKP:n merkittävänä taustavaikuttajana.

Suomeen palasi kolme kansanvaltuutettua

Hilja Pärssinen palasi Suomeen jo 1919 ja joutui yli kolmeksi vuodeksi vankilaan. Hän toimi opettajana Viipurin maalaiskunnan Talikkalan yhteiskoulussa 1925–1935 ja kansanedustajana 1929–1935.

Matti Turkia tuli Suomeen takaisin 1927. Hän sai kahdeksan ja puolen vuoden vankeustuomion. Tasavallan presidentti Lauri Kristian Relander armahti Turkian, joka joutui kärsimään rangaistuksesta puolitoista vuotta. Hän kuului eduskuntaan vuosina 1930–1945.

Oskari Arjanne (vuoteen 1906 Seger) onnistui 1936 pakenemaan Neuvostoliitosta Tukholman kautta Suomeen. Hän sai viiden vuoden ja neljän kuukauden tuomion, josta hän istui vajaan vuoden. Arjanteen armahti tasavallan presidentti Kyösti Kallio. Vuosina 1937–1955 Arjanne työskenteli Kulutusosuuskuntien Keskusliiton palveluksessa. Arjanteen sisar Olga Seger oli Kullervo Mannerin ensimmäinen vaimo.

Britannian muodostaman Muurmannin legioonan johtoon sisällissodan jälkeen kuulunut Oskari Tokoi ei voinut palata Suomeen. Hän siirtyi Britannian kautta Yhdysvaltoihin. Eduskunta hyväksyi helmikuussa 1944 lex Tokoiksi kutsutun lain, jolla kansanvaltuuskunnan jäsenet armahdettiin. Lain tarkoituksena oli mahdollistaa Tokoin paluu. Hän ei muuttanut takaisin Suomeen, mutta vieraili entisessään kotimaassaan useita kertoja.

Emil Elo liittyi myös Muurmannin legioonaan. Hän asettui Britanniaan, jossa hän toimi muun muassa ulkomaankirjeenvaihtajana sekä teki maalarintöitä. Elo kuoli Lontoossa vuonna 1953.[9]

Linkkejä:

Punainen Suomi (Krasnaja Finljandija). KAVIn kokoelmiin sisältyvä, Mihail Koltsovin ohjaama ja Pjotr Novitskin kuvaama lyhytelokuva ”Finljandija v gody revoljutsii” (Suomi vallankumouksen vuonna) Punaisesta Suomesta.

Kirjallisuutta:

Lappalainen, Jussi T. 1981. Punakaartin sota 1–2. Opetusministeriö, Helsinki 1981.

Lehén, Tuure. 1978. Punaisen ja valkoisten sota. Helsinki: Kansankulttuuri.

Rinta-Tassi Osmo. Kansanvaltuuskunta punaisen Suomen hallituksena. Helsinki: Valtion painatuskeskus 1986.

Taimi Adolf. 1954. Sivuja eletystä. Petroskoi.

Lähteitä:

[1] Suomen vallankumoushallitus. Annettu Helsingissä, 28 p:nä tammikuuta 1918. Suomen asetuskokoelma 10 / 1918 (punaisen hallinnon antama numero, julistus oli hallinnon ensimmäinen). Työväen Pääneuvoston päätös Suomen Kansanvaltuuskunnan kokoonpanosta ja toiminnasta. Tehty Helsingissä, 8 päivänä maaliskuuta 1918. Suomen Kansanvaltuuskunnan asetuskokoelma 8.3.1918/32. Rinta-Tassi Osmo. 1986. Kansanvaltuuskunta punaisen Suomen hallituksena. Helsinki: Valtion painatuskeskus, s. 121–122.

[2] Rinta-Tassi 1986, s. 129–132.

[3] Rinta-Tassi 1986, s.158–162.

[4] Rinta-Tassi 1986, s. 310–316.

[5] Rinta-Tassi 1986, s. 379–385.

[6] Rinta-Tassi 1986, s. 419–426.

[7] Rinta-Tassi 1986, s. 430–431.

[8] Rinta-Tassi 1986, s. 492.

[9] Rinta-Tassi 1986, s. 492.

Tampereen valtaus muodosti sisällissodan käännekohdan

Posted on by hannaahlavuo

Sisällissodassa keväällä 1918 teollisuuskaupunki Tampereen menetys oli punaisille vallankumouksellisille ankara tappio. Punaiset menettivät suuren joukon taistelukykyisimpiä joukkojaan. Lisäksi valkoiset saivat käsiinsä runsaasti rautatiekalustoa, josta oli hyötyä siirrettäessä taistelujen painopistettä Karjalaan.[1]

Kustaa III:n vuonna 1779 perustama Tampereen kaupunki oli 1800-luvulla noussut yhdeksi maan johtavista teollisuuskaupungeista. Maan teollisuustyöläisistä yli kolmannes työskenteli 1800-luvun puolivälissä Tampereella.[2]

Vuonna 1905 venäläistämistoimia vastaan protestina syntynyt suurlakko levisi myös Tampereen järjestäytyneen työläisväestön keskuuteen. Tampereen keskustorilla 1.11. annetussa punaisessa julistuksessa vaadittiin pitkälle vietyä valtiollista itsehallintoa sekä lakia kunnioittavan ja kansanluottamusta nauttivan väliaikaisen hallituksen nimittämistä.[3]

Tampereella kevään 1918 vallankumous käynnistyi maan pääkaupunkia myöhemmin. Porvarilliset lehdet ilmestyivät vielä maanantaina 28.1. ja ylipäällikkö Mannerheimin lähettämä sähkekin pääsi leviämään.

Alkuviikon aikana punakaarti miehitti kuitenkin puhelinkeskuksen, porvarillisten lehtien kirjapainot, rautatieaseman sekä suojeluskuntalaisten päämajanaan pitämän Paperikonttorin. Suojeluskunta pakeni kaupungista.[4]

Vertauskuvallisesti tärkeä Tampere

Valkoiset laativat suunnitelmia strategisesti tärkeänä nähdyn Tampereen valtaamiseksi jo helmikuussa. Punaisten arvioitiin keskittäneen parhaat voimansa Hämeen rintamalle. Tärkeänä teollisuuskaupunkina Tampere vahvistaisi myös valkoisten asemia sodan jatkoa ajatellen.[5]

Valkoiset joukot saartoivat Tampereen kaupungin maaliskuun viimeisinä viikkoina. Punakaartilaiset valmistautuivat torjuntataisteluun. Punaiset johtomiehet Yrjö Sirola, Kullervo Manner ja Lauri Letonmäki vierailivat 20.–21.3. Tampereella nostattamassa mielialaa. Kaupunkiin kerääntyi hieman yli 10 000 punakaartilaista ja etelästä odotettiin saapuvaksi lisää joukkoja. Punaisten joukkoja Tampereella johti lautatarhatyömies ja näyttelijä Hugo Salmela.[6]

Mennessä valkoiset olivat 24. maaliskuuta mennessä saartaneet kaupungin pohjoisen lisäksi myös etelästä. Mannerheim ilmoitti käskyssään: ”Aikomukseni on huomenna, maaliskuun 25 p:nä, vallata Tampere.” Mannerheimin toive ei kuitenkaan toteutunut. Valkoisten keskeistä hyökkäysryhmää johtanut eversti Karl Wilkman kuuli Mannerheimin käskystä vasta seuraavana aamuna.[7]

Tampereen punaiset torjuivat valkoisten 26.3. esittämän kehotuksen antautua. Valkoisten eteneminen kaupunkiin oli viivästynyt jo odotettua kauemmin. Tykistön ampumatarvikkeet olivat käymässä vähiin ja taistelun pitkittyessä vaarana oli, että punaiset ehtisivät saada apujoukkoja etelästä.[8]

Taistelu Tampereesta

Kiirastorstaina 28. maaliskuuta valkoiset tekivät ensimmäisen hyökkäysyrityksen kaupunkiin. Useita satoja sotilaita kaatui sisällissodan verisimpiin kuuluneessa Kalevankankaan taistelussa. Valkoiset jäivät taisteluissa vielä puolen kilometrin päähän keskustakortteleista. Keskeisten harjujen haltuunotto kuitenkin vahvisti valkoisten asemia. Lisäksi punaisia joukkoja johtanut Hugo Salmela sai punaisten päämajassa sattuneessa räjähdyksessä surmansa. Uusi johtaja Verner Lehtimäki ei kyennyt hallitsemaan tapahtumia edeltäjänsä tavoin.[9]

Aamuyöllä 3. huhtikuuta kaupunkilaiset heräsivät tykistötuleen valkoisten jatkaessa hyökkäystään. Iltaan mennessä punaiset menettivät Tampereen itäosan. Seuraavana päivänä valkoiset levittäytyivät keskikaupungille. Punaisten horjuva puolustus ei kyennyt estämään valkoisia ylittämästä Tammerkoskea.[10]

Valkoiset aloittivat 5. huhtikuuta keskustassa vielä ilmenneen vastarinnan tukahduttamiseen. Kaupungintalon 400 puolustajaa sinnitteli iltaan asti ennen antautumistaan. Illan pimeinä tunteina punaisten tärkeimmät johtajat onnistuivat pakenemaan kaupungista Näsijärven kautta.

Seuraavana aamuna Pyynikin näkötorniin kohosi valkoinen vaate ja viimeisetkin punaiset antautuivat.[11] Valkoisten vangeiksi päätyi 11 000 punaista. Tampereen valtauksessa 2 menetti henkensä 2 400 ihmistä. Heistä valtaosa taisteli punaisten puolella.[12]

Linkkejä:

Museokeskus Vapriikin valitsemat 107 kuvaa sisällissodasta ja sen jälkiseurauksista Tampereella. 

Museokeskus Vapriikin näyttely Tampere 1918.

Tampereen kaupungin 200-vuotisjuhlan kunniaksi valmistunut Koskesta voimaa -portaali esittelee kaupungin historiaa. 

Sami Suodenjoki, Vuoden 1918 tapahtumat Tampereella.

Tampereen taistelu, Wikipedia. 

Taistelut Epilässä ja Lielahdessa. Punainen Pispala -sivusto.

1918. Sisällissota Tampereella ja sen ympäristössä. Museokeskus Vapriikin toteuttama verkkonäyttely sisältää 107 valokuvaa.

Lähteitä:

[1] Sampo Ahto, Sotaretkillä. Teoksessa Ohto Manninen (päätoim.), Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. 2. Taistelu vallasta. Painatuskeskus 1993, s. 353.

[2] Seppo Zetterberg ja Panu Pulma, Autonominen suuriruhtinaskunta. Teoksessa Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY 2003. s. 428.

[3] Toivo Nygård ja Veikko Kallio, Rajamaa. Teoksessa Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY 2003. s. 553–554; Julistus Suomen kansalle 1.11.1905. Osoitteessa http://www15.uta.fi/koskivoimaa/dokut/pjulistus.htm. Viitattu 18.2.2015.

[4] Lappalainen Jussi T. 1981. Punakaartin sota, osa 1. Helsinki: Valtion painatuskeskus, s. 59.

[5] Sampo Ahto, Sotaretkillä. Teoksessa Ohto Manninen (päätoim.), Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. 2. Taistelu vallasta. Valtionarkisto 1993, s. 304–305.

[6] Ahto 1993, s. 330–331.

[7] Ahto 1993, s. 334–335.

[8] Ahto 1993, s. 339–340.

[9] Ahto 1993, s. 341–346; Lappalainen Jussi T. 1981. Punakaarin sota, osa 2. Helsinki: Valtion painatuskeskus, s. 145–148, 156.

[10] Ahto 1993, s. 349–351.

[11] Ahto 1993, s. 351–353; Lappalainen 1981, osa 2, s. 167–169.

[12] Ahto 1993, s. 353.

Suomella oli oma raha jo ennen itsenäistymistä

Posted on by hannaahlavuo

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen itsenäistyneet kansallisvaltiot ottivat käyttöön oman rahayksikön. Suomella raha oli ollut olemassa vuodesta 1860 lähtien.

Suomessa oli käytetty maksuvälineinä Venäjän ruplia ja Ruotsin riikintaalareita (riksejä) vuoteen 1840. saakka. Tämän jälkeen ruplasta tuli ennen markan käyttöönottoa ainoa maksuväline. Suomi anoi lupaa Aleksanteri II:lta ottaa käyttöön oman rahan ja sai sen 4. huhtikuuta 1860 senaatin anomuksesta. Aloitteen teki senaattori Fabian Langenskiöld. Markan aseman vakiinnuttamisen vei loppuun hänen seuraajansa J. V. Snellman.

Markasta tuli ainoa maksuväline Suomessa vuonna 1865, kun suuriruhtinaskunta siirtyi hopeakantaan. Oman valuutan luomista helpotti oma keskuspankki, joka oli toiminut osana Suomen hallintoa vuodesta 1811. Suomen Pankin setelipaino aloitti toimintansa vuonna 1885.

Kaikkialla muualla Venäjän imperiumissa oli käytössä rupla, mikä korosti Suomen erityisasemaa imperiumissa. Ensimmäisen maailmansodan aikana rupla heikkeni entisestään suhteessaan markkaan, jolloin Venäjä määräsi valuutoille kiinteän vaihtokurssin.

Markka oli Venäjän ruplaan verrattuna vahva valuutta Venäjän vallan loppuvuosina. Markka irtautui ruplasidoksestaan liittymällä hopeakantaan (1865) ja kultakantaan (1878). Tätä ennen kultakantaan olivat siirtyneet Saksa (1871), Tanska ja Ruotsi (1873) ja Norja (1875). Venäjä otti kultakannan käyttöön 1897.

Suomi joutui irtautumaan 1915 kultakannasta, joka otettiin käyttöön uudelleen 1925. Tuolloin markan arvoksi määriteltiin 13 prosenttia ensimmäistä maailmansotaa edeltäneestä. Kytkentä oli purettava uudelleen 1931.

Suomen markan arvo laski rajusti ensimmäisen maailmansodan aikana, mutta vakaantui itsenäisyyden alkuvuosina. Toisen maailmansodan aikana inflaatio nopeutui ja sodan päätyttyä hallitus toteutti setelinleikkauksen, jossa 500, 1 000 ja 5 000 markan setelit leikattiin kahtia. Nimellisarvo puolittui ja toinen puoli muuttui valtiolle annetuksi, vuonna 1949 takaisinmaksetuksi pakkolainaksi.

Inflaation jatkui 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa. Vuoden 1963 alussa toteutetussa rahauudistuksessa sadasta vanhasta uudesta markasta tuli yksi markka. Markka oli Suomen rahayksikkö vuoteen 2002, jolloin otettiin käyttöön Euroopan unionin yhteisvaluutta euro. Vuonna 1999 kiinnitetyllä kurssilla yksi euro vastasi 5,94573 markkaa.

Kirjallisuutta:

Kuusterä Antti, Markan matkassa Suomen rahajärjestelmän historiaa 1840–1997. Kansantaloudellinen aikakauskirja 2/1997

Linkkejä:

Historiallisia suomalaisia seteleitä.

Lyhytfilmi 100-vuotiaasta Suomen markasta (1960).

Autio Jaakko, Valuuttakurssit Suomessa 1864-1991 Katsaus· ja tilastosarjat. Suomen Oankin keskustelutaloiteita 1/1992. 

Autio Jaakko. Lama ja raha Suomen luopuminen kultakannasta vuonna 1931. SUOMEN PANKIN KESKUSTELUALOITTEITA 30/92

Oulun numismaattisen kerhon kokoama yleisesitys Suomen setelijärjestelmän historiasta.

Helena Reponen. Voi tuhannen tuhatta riihikuivaa… Setelinleikkaus Suomessa vuodenvaihteessa 1945–1946. Pro gradu, Jyväskylän yliopisto.