Kategoria: Talous

Vuoden 1918 tilinpäätös: kansanvallan tragedia

Posted on by jenniheinonen

Vuosi 1918 oli Suomen historian surkein vuosi – vain pörssikurssit nousivat. Ennätyslukemiin päästiin myös kuolleisuuden kasvussa ja kansantulon laskussa. Yhteenvedon tästä surkeudesta voi tiivistää Juhani Ahon toteamukseen: “Tulee olemaan surkeaa, sietämätöntä elää tässä maassa”. Optimistisempi Väinö Voionmaa kirjoitti: “Luja täytyy olla usko niillä, jotka vielä jaksavat uskoa tämän kansan tulevaisuuteen.”

Miten sodasta selvittiin? Noin 100 000 ihmistä ei selvinnyt: he joko kuolivat tai saivat tuomion valtiopetoksesta. He olivat virallisesti syyllisiä sotaan. Koska heilläkin oli perheet, sota kosketti tällä tavalla välittömästi ainakin puolta miljoonaa suomalaista. Kun tähän lisätään muiden sotaan osallistuneiden perheet, saadaan miljoona ihmistä lisää, eli puolet Suomen väestöstä. Kaikkialle sota ei levinnyt, mutta lähes kaikki sen jotenkin kokivat ja muistivat. Ja se muisti on ollut pitkä.

Entä miten yhteiskunta selvisi? Kertaamatta vuosien 1917 ja 1918 valtiohistoriaa, lopputulos oli se, että sodan jälkeen palattiin lähtöruutuun, ajatukseen kansanvallasta. Tuo ajatus oli ollut Suomessa vahva jo pitkään ja sillä oli laaja kannatus ja monta asianajajaa. Suuri herätys oli ollut vuoden 1905 suurlakko, josta Väinö Voionmaa kirjoitti tuoreeltaan runollisesti: ”Nyt oli sortovalta kukistunut niinkuin Jerikon muurit Israelin pasuunain soidessa… Köyhälistön hymnit kaikuivat taivaan lakeen saakka ja runoniekat kilvan lauloivat kansan kaikkivaltiaan ylistystä.”

Lupaus kansanvallasta

Kansanvalta tarkoitti, että ihmiset olivat tasavertaisia ”kansan” jäseniä. Tähän lupaukseen kaikilla niillä, joilla ei ollut kokemusta osallisuudesta, oli syytä tarttua. Lupaus tasa-arvosta ja oikeudenmukaisesta kohtelusta oli se, joka sitoi ihmisiä ajan suuriin aatteisiin eli kristinuskoon, fennomaniaan ja sosialismiin. Suurlakon jälkeisessä eduskuntauudistuksessa ajatus kansan vallasta tuli legitimoiduksi niin vahvasti että sitä ei voinut mikään poliittinen voima enää peruuttaa – ei edes sisällissodan jälkeen.

Tämä oli johdanto ajatukselleni siitä, että sisällissodan osapuolilla oli toiminnalleen ”’rationaalinen motiivi”, kuten Väinö Linna halusi todistaa, siis jokin järkevä syy, joka sai heidät liikkeelle ja suuriin uhrauksiin. Sisällissota oli – mielestäni – poliittisten virheiden summa, mutta osallisilla oli omat syynsä, jotka on hyvä ymmärtää. Ja ne voi tiivistää kansanvallan ideaan – kummallakin puolella. Valkoinen torpparinpoika ei sotinut etelän raharuhtinaiden tai Kruununhaan sivistyneistön puolesta, vaan samanlaisen maatilkun puolesta kuin punainen kartanon torppari. Monelle tehtaalaiselle taas ”sosialismi oli köyhälistön aurinko”.

Miksi kansanvalta ei sitten toteutunut rauhanomaisesti? Yksi syy oli maailmansota, toinen oli Venäjän vallankumous, kolmas oli valtiovallan hajoaminen, neljäs oli poliitikkojen epäonnistuminen ja viides oli kansan valmius ja kyky ottaa asiat omiin käsiin. Ja kaiken yllä oli luottamuksen puute. Kävi kuten Lenin ennusti: Suomen työväestö oli niin valveutunutta ja hyvin järjestäytynyttä, että vallankumous on vain järjestelykysymys. Tutkijan kielellä tämä tarkoittaa, että Suomessa oli ennen sotaa varsin kehittynyt kansalaisyhteiskunta, sellainen, jossa tehokas poliittinen mobilisoituminen oli mahdollista – niin pitkälle että saatiin kokoon kaksi 100 000 miehen armeijaa. Tämä kyvykkyys kääntyi sitten tragediaksi, jota kukaan ei ollut suunnitellut.

Poliitikkojen sota, jolla oli sosiaalinen tausta

Silti: sodat eivät syty itsestään tai vahingossa. Jos lueteltaisiin ne vaihtoehdot, jotka jätettiin käyttämättä sodan estämiseksi, meiltä loppuisivat sankarit. Suomen sisällissota oli poliitikkojen sota, jolla oli ”sosiaalinen tausta”, kuten Viljo Rasila kuvasi jo 50 vuotta sitten. Hän mittasi alueellisia ja yhteiskunnallisia eroja, ja tuloksia voidaan lukea niin, että Suomi oli tuolloin ”luokkayhteiskunta”. Ei niin että olisi ollut köyhä punainen Suomi ja rikas valkoinen Suomi, vaan niin, että oli vauraampi eteläinen Suomi, jossa oli enemmän mahdollisuuksia mutta myös jyrkemmät sosiaaliset erot.

Suomalaisessa yhteiskunnassa oli päällekkäin ”vanhan yhteiskunnan” ongelmia, kuten maanomistusolot, ja ”uuden yhteiskunnan” uusia ristiriitoja, kuten kaupunkityöväestön kokema eriarvoisuus. Kumpikin näistä ”sosiaalinen kysymyksistä” kärjistyi eteläisessä Suomessa, jonka kaupungeista kapina lähti liikkeelle ja levisi maaseudulla lähinnä sinne missä oli isoja kartanoita alustalaisineen – ja työväenyhdistyksineen.

Sodassa mukana olleet suomalaiset jakautuivat punaisiin ja valkoisiin yhtä selkeästi kuin he jakautuivat omistajiin ja omistamattomiin. Tätä tosiasiaa ei kannata väistellä, vaan ottaa siitä opiksi. Sata vuotta sitten maanomistus oli aivan eri tavalla tärkeä asia kuin nyt – ja juuri siksi maakysymys oli aikalaisille niin tärkeä. Väinö Voionmaakin kirjoitti, että kapina oli ”maattomien kansannousu”.

Sodassa kaatuneiden ammattijako on selvä. Valkoisissa olivat yliedustettuna opiskelijat, keskiluokka ja talollisten pojat, punaisissa työväki. Sama jakauma toistuu ammutuissa, joissa ovat mukana ns. terrorikuolemat. Tärkein on tietenkin määrä eli kuinka paljon eri ammattien ihmisiä oli mukana. Punaiset olivat työmiehiä, valkoiset talollisten poikia. Jakauma ei ole silti aivan puhdas luokkajako, torppareita ja maatyöläisiä kaatui kummallakin puolella ja talollisia ammuttiin punaisina ja valkoisina. Päällekkäisyyden selittää se, että valkoisessa armeijassa oli myös asevelvollisia, mutta ennen kaikkea se, että pohjoisen ja etelän maalaisyhteiskunnat olivat erilaisia: Pohjanmaalla ei ollut kartanoiden torppareita vaan sukulaistorppareita. Samaten Viipurin läänissä oli pikkutilallisia, joita oli kummallakin puolella.

Vuonna 1918 Suomessa kokeiltiin useampaakin valtiomuotoa: punaista tasavaltaa, valkoista tasavaltaa, ulkomaista kuningasta ja etsittiin myös kotimaista diktaattoria.

Lopulta Suomesta tuli ”talonpoikien ja työläisten tasavalta”, kuten Heikki Waris sittemmin sanoi. Syy tähän oli paitsi ulkomaiden painostuksessa myös yhteiskunnan rakenteessa. Suomessa oli heikko yläluokka ja pieni keskiluokka, mutta suuri pikkutilallisten luokka ja suuri työväestö niin maalla kuin kaupungeissa. Näissä oloissa ja kun muistetaan mitä kansalle oli luvattu 20 vuotta, ei ollut muita realistisia vaihtoehtoja kuin kansanvalta. Nyt se tarkoitti olosuhteiden pakosta jaettua valtaa, eikä enemmistövaltaa (kuten kansanvaltuuskunta erehtyi ajattelemaan) tai vähemmistön valtaa ”kansan” nimissä, mistä eliitti unelmoi.

Sodan ainutlaatuinen lopputulos

Suomen sisällissodan lopputulos oli olosuhteiden sanelema kompromissi. Se oli lajissaan silti ainutlaatuinen: kapinan hävinneet saivat kansalaisoikeudet, jotka olivat laajemmat kuin ennen sotaa. Jo joulukuussa 1918 pidettiin ensimmäiset demokraattiset kunnallisvaalit. Esimerkiksi Tampereella SDP sai valtuustoon enemmistön ja puheenjohtaja oli sama mies kuin edellisen kevään punaisessa ”valtuustossa”. Nyt oli saavutettu se mistä oli tapeltu vuosikymmeniä anomuksilla, mielenosoituksilla, boikotoimalla ja lopuksi aseilla. Tämä tarina on syytä lyhyesti kerrata, koska se kuvaa paikallisen tason motiiveja ryhtyä kumoukseen.

Jo 40 vuotta aikaisemmin eli 1878 Tampereen tehtaiden työmiehet anoivat itselleen tulojensa mukaista äänioikeutta kunnallisvaaleissa. Senaatti eväsi sen vetoamalla siihen, että he olivat ”toisen isäntävallan alaisia”. 20 vuotta myöhemmin senaatti päätti toisin ja Tampereelle perustettiin 1898 kunnallinen työväenpuolue, joka osallistui kunnallisvaaleihin. Se sai taakseen enemmistön äänestäjistä mutta vain 22 prosenttia äänistä. Työväki kyllästyi pian näihin ”moraalisiin” voittoihin ja alkoi boikotoida valtuustovaaleja. Alkoi pitkä taistelu ”’kansanvallan” puolesta ”kukkarovaltaa” vastaan.

Kun keisari sitten kaatui Pietarissa, Tampereella tehtiin keväällä 1917 ”kunnallinen vallankumous”, jossa työväki sai puolueiden välisellä sopimuksella enemmistön valtuustoon, joka näin edusti nyt ”kansanvaltaisuutta”. Tämä kumous kaatui kuitenkin valituksiin, eikä uusi valtuusto koskaan kokoontunut. Kaupunkiin syntyi kaksoisvalta. Itsenäisyyttä joulukuun 6. päivänä 1917 ei Tampereella juhlittu, kun ei tiedetty, mitä siitä seuraa. Sen sijaan kaupungin ulkotyöläiset vangitsivat porvarillisen kaupunginvaltuuston, mutta työväen järjestyskaarti vapautti heidät, joka puolestaan laskutti valtuustoa järjestyksenpidosta. Vallankumous Tampereella alkoi helmikuun alussa. Se tarkoitti – taas – paikallisen vallan haltuunnottoa.

Sisällissota ei ollut välttämätön. Se oli monien sattumien, ulkoisten tekijöiden ja virheiden summa, mutta sillä oli myös rakenteelliset syynsä, taloudelliset ja poliittiset. Ne määräsivät myös sodan lopputuloksen. Aivan samat rakennetekijät, jotka olivat sodan taustalla, olivat edessä sodan jälkeen. Ne oli nyt tunnustettava, ja ne määräsivät myös sen, mikä oli mahdollista. Ongelmat tiedettiin vanhastaan ja niitä oli yritetty ratkaista mutta jätetty kesken. Sota ei ratkaissut ainuttakaan ongelmaa, mutta se päättyi jonkinlaiseen yhteiskuntarauhaan. Voitiin aloittaa uuden yhteiskunnan rakentaminen, vaikka se ei tuonut mielenrauhaa.

Pertti Haapala

Artikkeli perustuu professori Haapalan Säätytalolla 4.12.2018 Muistovuoden 1918 päätösseminaarissa pitämään esitelmään.  

Tarton rauhansopimus 1920

Posted on by jenniheinonen

Suomi ja Neuvosto-Venäjä olivat keväästä 1918 lähtien sodassa keskenään, minkä lisäksi käytännön kysymykset valtioiden erosta olivat ratkaisematta. Sotatoimien lopettaminen ja rajojen määrittely olivat niistä tärkeimmät, mutta monet oikeudelliset ja taloudelliset kysymykset vaativat myös ratkaisua. Siksi oli laadittava rauhansopimus, joka solmittiin lokakuussa 1920 ja astui voimaan vuoden viimeisenä päivänä.

Suomen hallitus oli valmistellut itsenäistymisestä johtuvien suhteiden käytännöllistä uudelleenjärjestämistä tammikuusta 1918 lähtien. Venäjä oli antamansa tunnustuksen yhteydessä esittänyt yhteisen sekakomission asettamista. Sen suomalaisen osapuolen puheenjohtajaksi oli jo ehditty valita pankinjohtaja ja entinen senaattori J. K. Paasikivi.

Mutta Suomi ja Neuvosto-Venäjä (viralliselta nimeltään Venäjän Sosialistinen Federatiivinen Neuvostotasavalta) olivat sotatilassa keväästä 1918 lähtien. Venäläiset joukot osallistuivat sotatoimiin punaisen vallankumoushallituksen puolella ja tekivät sopimuksen sen kanssa. ”Suomen Sosialistisen Työväentasavallan” kanssa solmittu rauhansopimus allekirjoitettiin 1. ja 2. maaliskuuta välisenä yönä Pietarissa ja ratifioitiin 9.3.1918.

Sopimus raukesi Suomen vallankumouksen epäonnistumiseen. Suomen ulkopolitiikka oli suuntautunut Saksaan, mutta sen kärsittyä tappion maailmansodassa marraskuussa 1918 kansainvälinen tilanne muuttui. Neuvosto-Venäjä sanoi irti Saksan kanssa 3.3. solmimansa Brest-Litovskin rauhansopimuksen ja aloitti hyökkäyksiä vallatakseen menettämiään alueita takaisin. Suomalaiset puoliviralliset retkikunnat tekivät niin sanottuja heimosotaretkiä rajan yli Itä-Karjalan pyrkien Suur-Suomen luomiseen. Venäjän sisällissota jatkui, kun valkoiset venäläiset joukot pyrkivät kaatamaan Leninin hallinnon.

Rauhanneuvottelut alkavat

Tilanne kypsyi siihen, että Suomi tunnusteli rauhanneuvotteluja helmikuussa 1920 ja teki aloitteen aseleponeuvotteluista huhtikuun alussa, minkä Venäjä hyväksyi 8.4. Kaksi viikkoa käydyt neuvottelut kariutuivat kuitenkin jyrkkiin näkemyseroihin rajoista. Suomi vaati laajoja alueita Karjalasta, kun taas Venäjä piti kiinni vuoden 1914 rajoista vihjaten kuitenkin valmiuteen keskustella Repolan ja Porajärven pitäjistä.

Huhtikuun lopussa alkanut Puolan menestyksekäs vastahyökkäys Venäjälle sai Neuvosto-Venäjän kuitenkin tarjoamaan rauhanneuvotteluja Suomelle 11.5. – kolme päivää sen jälkeen, kun Ukrainan pääkaupunki Kiova oli joutunut puolalaisten haltuun. Suomen ja Neuvosto-Venäjän neuvottelut alkoivat Tartossa virallisesti 12.6.1920.

Suomessa perusteelliset keskustelut käynyt valmistelukomitea nimettiin sellaisenaan neuvotteluvaltuuskunnaksi. Puheenjohtaja Paasikiven (kokoomus) painoarvo oli noussut, kun hän oli toiminut välillä pääministerinä. Muut Suomen valtuuskunnan jäsenet olivat entinen pääministeri, kansanedustaja Juho Vennola (edistyspuolue), SDP:n puheenjohtaja, kansanedustaja Väinö Tanner (SDP), professori Väinö Voionmaa (SDP), joka oli avustanut Kansanvaltuuskuntaa sen neuvotteluissa venäläisten kanssa, itsenäisyyssenaattori ja pankinjohtaja Alexander Frey (ruotsalainen kansanpuolue), Jyväskylän seminaarin lehtori, entinen kansanedustaja Väinö Kivilinna (maalaisliitto) sekä teollisuusmies ja eversti Rudolf Walden (puolueeton).

Neuvottelujen taustalla vaikutti ennen kaikkea Venäjän ja Puolan sekä länsivaltojen välisen sotilaallisen tilanteen kehitys. Kun Venäjän viholliset etenivät, se oli halukkaampi joustavuuteen kuin silloin kun sotaonni oli edullisempi. Venäjän sisällissota jatkui vielä vuoden 1920 aikana, mutta bolševikkien voitto alkoi näyttää jo varmalta, joten Suomi ja Venäjän muut naapurivaltiot halusivat normalisoida suhteensa neuvostohallituksen kanssa. Ennen Suomea Viro oli jo solminut Neuvosto-Venäjän kanssa rauhansopimuksen Tartossa helmikuussa 1920, Latvia oman rauhansopimuksensa Riiassa kesäkuussa 1920 ja Liettua omansa heinäkuussa 1920 Moskovassa.

Vaikeat neuvottelut johtivat välirauhan allekirjoitukseen 13.8. ja rauhansopimus allekirjoitettiin Tartossa 14.10.1920, kaksi päivää Neuvosto-Venäjän ja Puolan välisen aseleposopimuksen jälkeen.

Neuvosto-Venäjän ylin valtioelin Yleisvenäläinen toimeenpaneva keskuskomitea ratifioi rauhansopimuksen 23.10.1920. Sopimus hyväksyttiin Suomen eduskunnassa 1.12. äänin 163–27. Presidentti K. J.  Ståhlberg vahvisti päätöksen ja ratifioi sopimuksen Suomen osalta 11.12. Sen jälkeen kun ratifioimisasiakirjat oli vaihdettu Moskovassa 27.12., astui sopimus voimaan 31.12.1920.

Rauhansopimuksen ehdot

Sopimuksen johdannossa todettiin osapuolten haluavan ”lopettaa molempien valtioiden välillä sittemmin syntyneen sodan, luoda pysyväiset rauhalliset suhteet niiden kesken sekä lopullisesti selvittää Suomen ja Venäjän aikaisemmasta valtioyhteydestä johtuneet suhteet”.

Tärkeimmässä eli rajojen määrittelyssä sovittiin, että Petsamo liitettiin Suomeen. Venäjän keisari oli vuonna 1864 myöntänyt Suomen suuriruhtinaskunnalle senaatin aloitteesta Petsamon alueen korvauksena Pietarin lähellä Siestarjoella sijainneesta teollisuusalueesta, joka oli siirretty Suomesta Venäjälle. Rajansiirtoa ei kuitenkaan ollut toteutettu. Petsamo oli liitetty Suomeen Mannerin johtaman kansanvaltuuskunnan tekemässä sopimuksessa maaliskuussa 1918. Nyt kun alue siirtyi Suomelle, sitoutui Suomi kuitenkin rajoittamaan merivoimiensa kokoa ja määrää Pohjoisella jäämerellä.

Suomeen liittymisestä sopineet Repolan ja Porajärven kunnat jäivät Neuvosto-Venäjälle ja liitettiin Arkangelin ja Aunuksen kuvernementtien karjalaisen väestön muodostamaan ja kansallista itsemääräämisoikeutta nauttivaan Itä-Karjalan autonomiseen alueeseen. Muilta osin maiden välinen raja jäi vastaamaan vanhaa Suomen suuriruhtinaskunnan itärajaa.

Suomen oli myös luovuttava liittoalueestaan Kirjasalon tasavallasta Pohjois-Inkerissä. Suomen tavoittelema Itä-Karjalan alue jäi osaksi Neuvosto-Venäjää ja kysymys sen autonomisesta asemasta jäi hiertämään maiden välejä.

Sopimuksella rajattiin sotilaallista toimintaa rajan tuntumassa ja pyrittiin Suomenlahden sotilaalliseen neutralisoimiseen ja Laatokan sotavarustusten rajoittamiseen.

Taloutta koskevat kohdat

Talouden osalta sopimuksessa oli useita liikenteen ja kaupankäynnin sujuvuutta koskevia kohtia. Taloudellisista ehdoista merkittävä oli se, että molempien valtioiden ja valtiolaitosten toisen sopijapuolen alueelle jäänyt omaisuus korvauksetta sijaintivaltion omaisuudeksi. Laivojen palautuksista sovittiin yksityiskohtaisesti. Sotakustannukset jäivät molempien valtioiden itsensä maksettaviksi:

”Kumpikaan sopimusvaltio ei vaadi toiselta sopimusvaltiolta sotakustannusten korvausta. Suomi ei ota osaa vuosien 1914–18 maailmansodan Venäjälle aiheuttamien kustannusten suorittamiseen. Kumpikaan sopimusvaltio ei ole velvollinen vastaamaan toisen sopimusvaltion valtioveloista eikä muista sitoumuksista.”

Sekä Venäjän valtion ja valtiolaitosten velat ja muut sitoumukset Suomen valtiolle ja Suomen Pankille että Suomen valtion ja valtiolaitosten velat ja muut sitoumukset Venäjän valtiolle ja valtiolaitoksille katsottiin molemmin puolin suoritetuksi. Tämän vuoksi raukesi myös Suomen ja Venäjän hallitusten välillä vuonna 1917 tehty viljanhankintasopimus.  Sama koski Suomen Pankin ja Venäjän Luottokanslian välillä samana vuonna tekemää valuuttasopimusta. Kun valtioiden välillä oli määritelty selvä raja ja niiden yhteiskuntajärjestelmät olivat erilaiset, sovittiin yksityisten Venäjällä omistamasta omaisuudesta:

”Suomen kansalaiset sekä Suomessa kotipaikkaoikeutta nauttivat yhtiöt ja yhdyskunnat saavat Venäjällä olevaan omaisuuteensa kuin myös Venäjän valtiota tai sen valtiolaitoksia vastaan kohdistuviin saamisiinsa ja vahingonkorvaus- ynnä muihin vaatimuksiinsa nähden samat oikeudet ja etuudet, jotka Venäjä on myöntänyt tai tulee myöntämään enimmän suositun maan kansalaisille.”

Rauhansopimuksen voimaanastumisen jälkeen oli tarkoitus solmia uudelleen taloudelliset suhteet sopimusvaltioiden välillä ja asettaa kummankin valtion edustajista muodostettu komitea laatimaan ehdotus maiden välisten kauppasuhteiden järjestämiseksi ja kauppasopimuksen aikaansaamiseksi. Koska kauppasopimusta ei ollut, sopimukseen sisältyi useita kohtia väliaikaisjärjestelyjen hoitamiseksi. Erikoinen oli kohta, jolla ”sopimusvaltiot pidättävät itselleen oikeuden saattaa monopolin alaiseksi eri kauppa- ja teollisuusaloja”.

Sopimuksen erityisehtoja

Rauhansopimuksessa oli historiantutkimuksen kannalta erikoinen kohta, jossa ”sopimusvaltiot sitoutuvat ensi tilassa palauttamaan alueellaan olevat julkisten virastojen ja laitosten arkistot ja asiakirjat, jotka koskevat yksinomaan tai pääasiallisesti toista sopimusvaltiota tai sen historiaa.” Venäjän hallitus lupasi antaa Suomelle myös entisen Suomen Valtiosihteerinviraston arkiston edellä mainituin rajoituksin.

Suomen hallitus suostui varaamaan Uudenkirkon pitäjässä olevassa Halilan sanatoriossa Pietarin kaupungin ja sen ympäristön asukkaita varten kymmenen vuoden aikana puolet sairassijoista samoilla ehdoilla kuin Suomen kansalaisille.

Sotavankien palautuksesta sovittiin samoin kuin siitä, että ”muut toisen valtion kansalaiset, jotka on pidätetty sotatilan johdosta taikka valtiollisista syistä, ovat heti vapautettavat ja ensi tilassa palautettavat kotimaahansa”. Erityisesti suomalaisten Venäjälle siirtyneiden ja sieltä käsin kumouksen jatkamista yrittäneiden kommunistien kannalta merkittävä oli kohta, jossa käsitteli toisen sopimusvaltion hyväksi rikoksia tehneiden ja naapurivaltion alueelle paenneiden oikeutta armahdukseen.

”Suomen tai Venäjän kansalainen, joka on tuomittu rangaistukseen ennen tämän rauhansopimuksen allekirjoittamista toisen sopimusvaltion eduksi tekemästään valtiollisesta rikoksesta tai siitä, että hän on ollut yhteydessä toisen sopimusvaltion sotajoukkojen tai hallituselinten kanssa, tai siitä, että hän on tehnyt rangaistuksenalaisen teon tarkoituksessa toteuttaa kansallisen itsemääräämisoikeuden, vapautetaan enempää rangaistusta kärsimästä ja lasketaan heti vapaaksi. Jos hän on sellaisesta rikoksesta syytteessä tai vangittuna, mutta ei vielä tuomittu, tai jos syytettä häntä vastaan ei vielä ole nostettu, raukeaa syytösoikeus, olkoonpa hän maan rajojen sisä- tai ulkopuolella, eikä vastedes sellaista syytettä enää saa panna vireille.

Jos hän joko samalla tai yksistään on tehnyt itsensä syypääksi muunlaiseen rikokseen maansa voimassaolevaa valtiollista tai yhteiskunnallista järjestystä vastaan ja sen jälkeen paennut toisen sopimusvaltion alueelle, nauttikoon sellaisesta rikoksesta kotimaassaan annettua armahdusta samalla tavalla kuin kotimaahan jääneet syytetyt ja tuomitut sitä nauttivat.”

Itsenäisyysvaiheen päätös

Rauhansopimuksen toimeenpanemista varten samoin kuin sellaisten julkis- ja yksityisoikeudellisten kysymysten ratkaisemista varten, joihin rauhansopimus voi antaa aihetta, päätettiin asettaa heti voimaanastumisen jälkeen suomalais-venäläinen sekakomitea.

Suomalaiseksi varapuheenjohtajaksi nimitettiin Antti Hackzell, joka oli viimeksi toiminut rajamaan Viipurin läänin maaherrana ja ennen vallankumousta Pietarissa liike- ja virkamiehenä. Kun hänestä tuli 1922 Suomen asiainhoitaja ja sitten lähettiläs Moskovassa, hän jatkoi erityisesti Suomen ja Venäjän kauppasuhteiden kehittämistä, mikä ei saanut vastakaikua 1920-luvun hallituksissa.

Suomessa erityisesti heimohenkiset oikeistoradikaalit pitivät Tarton rauhaa tuoreeltaan ”häpeärauhana”, koska Repolan ja Porajärven kunnat luovutettiin Neuvosto-Venäjälle ja luovuttiin Suur-Suomen luomisen tavoitteesta.

Tarton rauhansopimus täytti kansainvälisen oikeuden normit ja sinetöi Suomen ja Venäjän pitkän valtiollisen eroprosessin. Se oli alkanut valtioyhteyden katkeamisella 7.11.1917 ja johtanut Suomen itsenäisyyden tunnustamiseen 4.1.1918. Mutta Suomen vallankumous oli johtanut sotatilaan maiden välillä. Venäläiset yrittivät edistää vallankumousta ja suomalaiset yrittivät vallata asein Itä-Karjalan.

Linkkejä:

Tarton rauhansopimuksen teksti.

Tohtori Jussi Niinistön artikkeli Tarton rauhan 90-vuotismuistovuonna.

Miten maailmansodan päättyminen otettiin vastaan Suomessa?

Posted on by jenniheinonen

Ensimmäisen maailmansodan päättänyttä aselepoa tervehdittiin ilolla Suomessakin. Nuoren tasavallan sisä- ja ulkopoliittinen tilanne muuttui jyrkästi. Saksan suunta sulkeutui ja Suomen oli haettava niin hyväksyntää kuin viljaa voittajilta.

Uutiseen rauhasta otettiin vastaan helpottuneena, mutta se toi uutta epävarmuutta Suomen asemaan. Pakinoitsija Olli tiivisti tilanteen Uudessa Päivässä 12.11.1918:

”Kärsivän ihmiskunnain vuosikausia kiihkeästi kaipaama hetki on koittanut. Tykit ovat vaienneet Ihmiskunta tuntee uuden työpäivän aamun sarastavan.

Me olemme vain pieni, heikko, köyhä kansa. Itsenäisyytemme nimessä meidän tietysti on riennettävä voimakkaimman käsiä nuolemaan, voittajaa liehittelemään. Suurilla voittajilla on meille kaikille pienille poikkeuksetta kauniita ihanteita ja uneksimattomia vapauden ja onnen aarteita luvassa, mutta suurilla voittajilla on niin paljon ajattelemista, että he voivat pienen kansan helposti unohtaa, ellei pieni kansa erikoisella tavalla muistuta olemassaolostaan.”

Suomessakin pantiin heti merkille Saksan ehdottoman antautumisen aiheuttamat jännitteet. Santeri Alkion päätoimittama Ilkka olisi nähnyt sanelurauhan sijaan Yhdysvaltain presidentin Woodrow Wilsonin esittämän suunnitelman toteutuvan:

”Ilo ihmiskunnassa olisi varmaankin paljon jakamattomampi, jos rauhanaurinko olisi saanut nousta sellaisena kuin sen syrjä sarasti Wilsonin suunnitelmien valossa. Niin ei käynyt. Kansojen tasa-arvoon perustuvan rauhan sijaan tuli voittajan rauha armottomine, yksipuolisille ehtoinensa. Näyttää siltä kuin kenraali Foch ei huomaisi, etteivät ne olleet hänen legionansa, jotka musersivat Saksan uljaan armeijan, vaan toiset voimat, jotka heikensivät Saksan vastustuskykyä. Saksassakin äkkiä riehahtanutta bolshevismia saa entente kiittää tästä tuloksesta enemmän kuin omia voimiansa.”

Syyskuussa ilmestymisensä aloittanut Suomen Sosialidemokraatti pystynyt ottamaan kantaa maailmansodan loppumiseen, sillä Uudenmaan läänin maaherra Bruno Jalander lakkautti lehden 12.11.1918. Toimenpiteen perusteena oli lehden linja, joka oli muuttunut parlamentaarisesta kiihottavaksi. Päätöksen voi nähdä olleen yhteydessä maailmansodan päättymiseen. Lakkauttamisen tarkoituksena oli myös osaltaan estää levottomuuksien synty. Suomen Sosialidemokraatti oli tervehtinyt ilolla keisarin eroa ja Saksan sosialistien nousua maan johtoon, mutta suhtautunut toisaalta pidättyvästi työväen ja sotilaiden neuvostovaikutteiseen liikehdintään.

Monarkiasuunnitelmille Saksan tappio merkitsi loppua. Kansanedustaja Lauri Ingman esitteli 11. marraskuuta eduskunnalle kuninkaaksi valitun Fredrik Kaarlen vastauksen, jossa tämä ilmoitti antavansa lopullisen vastauksensa myöhemmin. (Ingman oli väliaikaisesti menettänyt puhemiehen paikkansa, koska oli valtiopäivien kokoontuessa vielä Saksassa.) Hessenin prinssi perusteli vastaustaan sillä, ettei hän halunnut asettua ympärysvalloilta saatavan tunnustuksen esteeksi. Hän ilmoitti 14. joulukuuta olevansa ottamatta vastaan Suomen valtaistuinta. Tämä oli enää muodollisuus. Monarkistit joutuivat käytännössä luopumaan toiveistaan Saksan tappion vuoksi.

Tasavaltalaiset pitivät Helsingissä 10. marraskuuta suurkokouksen, jossa he vaativat hallituksen eroa, uusia vaaleja ja ulkopoliittisen linjan muutosta. Hallitus vaihtui 27. marraskuuta. Lauri Ingmanin hallituksessa olivat edustettuna suomalaiset puolueet, jotka ryhmittyivät pian uudelleen kokoomus- ja edistyspuolueiksi sekä RKP. Hallituksella oli tynkäeduskunnan enemmistön kannatus. Käytännössä siitä tuli eräänlainen toimitusministeristö, joka hoiti tärkeimpiä juoksevia asioita. Vaikein kysymys oli viljansaanti, jota suomalaiset pyrkivät jouduttamaan marraskuulta lähtien. Ensimmäinen viljalasti tuli Suomeen vuoden 1918 lopulla. Yhdysvallat perusteli vilja-apua humanitaaristen syiden ohella bolševismin torjumisella. Täyteen vauhtiin viljatoimitukset pääsivät helmikuun puolivälissä.

Myös uusien vaalien järjestäminen kävi välttämättömäksi. Vaalit pidettiin maaliskuun alussa 1919, ja niihin osallistuivat sosiaalidemokraatit. Kunnallisvaalien valmistelu oli jo käynnissä ja sosialistit osallistuivat myös niihin.

Valtiohoitajan vaihdoksesta oli huhuttu jonkin aikaa. Saksalaissuuntaukseen sitoutuneen P. E. Svinhufvudin oli väistyttävä. Senaatti pyysi kenraali C. G. Mannerheimia tehtävään virallisesti 17. marraskuuta. Mannerheim oli tuolloin matkalla Englannissa ja Ranskassa tunnustelemassa voittajavaltojen näkemyksiä Suomesta. Hän suostui tehtävään ja otti sen vastaan 12. joulukuuta.

Saksan Suomessa olevien joukkojen komentaja, kenraali Rüdiger von der Goltz ilmoitti 14. marraskuuta, että saksalaiset vedetään Suomesta heti. Käytännössä saksalaisten lähtö vei noin kuukauden. Saksalaismieliset piirit järjestivät lukuisia jäähyväisjuhlia maasta poistuville sotilaille.

Ympärysvaltojen keskusvaltoihin kohdistama kauppasaarto jatkui Saksan antauduttua marraskuussa 1918. Ranskan vaatimuksesta maaliskuun alkuun 1919 kestänyt saarto kohdistui aluksi täydellä voimallaan myös Suomeen, jossa Saksan vaikutusvalta oli maailmansodan loppuvaiheissa ollut vahva. Suomi vapautui saarrosta asteittain ja katsottiin 24. helmikuuta 1919 puolueettomaksi maaksi, jonka ulkomaankauppa vapautui. Elintärkeitä viljatoimituksia saarto ei koskenut.

Suomen ulkomaankauppa pääsi vauhtiin saarron loputtua. Vienti alkoi vetää, sillä Suomi kykeni toimittamaan jälleenrakennuksessa tarvittavaa sahatavaraa ja myös sanomalehtipaperia.

Miten arki on muuttunut sadassa vuodessa?

Posted on by jenniheinonen

Suomi on muuttunut sadassa vuodessa maatalousmaasta jälkiteolliseksi tietoyhteiskunnaksi. Kansallisen audiovisuaalisen instituutin kokoamat elokuvat havainnollistavat muutosta.

Suomalainen arki on muuttunut paljon vuosisadassa. Ihmisten perustarpeet ovat samat, mutta ne tyydytetään eri tavalla. Suomalaiset juovat, syövät ja pukeutuvat toisin kuin vuosisata sitten. Asumisolot ovat kohentuneet oleellisesti ja liikkuminen paikasta toiseen on nopeutunut.

Yhteydet ulkomaille ovat lisääntyneet ja arkipäiväistyneet. Suurin osa suomalaisista osaa englantia ja on tottunut matkustelemaan maailmalla. Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (KAVI) Elävä muisti -palvelussa julkaistut elokuvat kertovat arjen muutoksesta.

1920-luku

Pahin elintarvikepula jää taakse vuosikymmenen vaihduttua. Leipä on monille edelleen kapea, mutta varsinaista nälkää ei nähty. Torpparivapautuksen ja asutustoiminnan seurauksena maahan syntyy suuri määrä itsenäisiä pienviljelijätalouksia. Suomalaisista 80 prosenttia asuu maalla, mutta kaupunkien kasvu vauhdittuu.

Koulunkäynnistä tulee osa jokaisen suomalaislapsen elämää, kun oppivelvollisuus tule voimaan 1921. Nuorten miesten elämänkulkuun alkaa sisältyä vuosi armeijassa asevelvollisuuden myötä.

Gramofonit yleistyvät ja vuosikymmenen lopussa levymyynti nousee yli miljoonaan savikiekkoon. Yleisradion toiminta alkaa 1926. Polkupyörästä tulee liki joka kodin kulkuneuvo, kun pyörien hinnat laskevat. Myös henkilöautojen määrä lisääntyy.

Alkoholin myynti ja valmistus ovat kiellettyjä vuosina 1919–1932 voimassa olleen kieltolain aikana. Lain valvonta ei ole kovin tehokasta. Salakuljetus ja laiton myynti ovat laajamittainen ilmiö. Vuoden 1931 lopussa pidetyn neuvoa-antavan kansanäänestyksen jälkeen eduskunta kumoaa kieltolain ja ottaa alkoholin valmistuksen, myynnin ja anniskelun valtion valvontaan.

Linkkejä:

Finlandia -elokuvasarjan Metsän satu -jakso kuvaa metsätaloutta ja teollisuutta.

Finlandia -elokuvasarjan neljäs osa ”Laulu viheriäisistä niityistä ja keltaisesta voista” kertoo maataloudesta.

Autokilpailut Taivallahden jäällä 1922. Kuvia myös moottoriveneistä sekä moottoripyörien ja autojen kulkueesta Kaivopuistossa. Kenraali Mannerheim seuraa kilpailuja.

Miten lehteä tehtiin 1922? Vuosina 1919–1991 ilmestynyt Uusi Suomi oli fennomaanisen Uuden Suomettaren suora jatkaja ja kokoomuksen pää-äänenkannattaja vuoteen 1976 saakka.

Imatran vesivoimalaitos avattiin 25.5.1929. Frans Ekebomin taltioimissa avajaisseremonioissa presidentti Relander vihkii voimalan käyttöön, ja patoluukut suljetaan ensimmäistä kertaa.

Katkelma mykkäelokuvasta Meidän poikamme, joka aloitti Erkki Karun puolustusvoimia esittelevän kolmen näytelmäelokuvan sarjan (myöhemmät osat: Meidän poikamme merellä, 1933 ja Meidän poikamme ilmassa – me maassa, 1934). Asepalvelukseen astunut torpan poika Matti Korpi (38-vuotias Axel Slangus) antaa opetuksen komppanian kiusanhengelle (32-vuotias Uuno Laakso).

1930-luku

Pula-aika vaikuttaa kaikkien suomalaisten elämään 1930-luvun alussa. Erityisen voimakkaasti talouslama tuntuu teollisuus- ja metsätyöväen arjessa ja velkaantuneiden viljelijöiden elämässä. Teollisuudessa työtä ei ollut tarjolla entiseen tapaan ja ansiotaso laski.

Velkaantuneet maanviljelijäperheet menettävät pahimmassa tapauksessa tilansa, kun tulot eivät riittäneet luottojen maksuun. Virkamiesten ja opettajien elintaso sen sijaan jopa paranee, kun palkat pysyvät ennallaan ja hinnat laskevat.

Linja-autot ohittivat 1930-luvulla nopeasti sisävesilaivat maaseudun matkustajamäärissä. Myös henkilö- ja kuorma-autojen merkitys kuljetuksissa kasvoi. Rautatiet olivat kuitenkin edelleen tärkein kuljetusmuoto niin henkilö- kuin tavaraliikenteessä.

Radionkuuntelu yleistyy ja vuonna 1936 Suomessa oli jo 250 000 radiolupaa. Radion suosiota kasvattivat muun muassa Berliinin olympiakisat, joista Yleisradio lähetti runsaasti ohjelmaa. Elokuvat säilyttivät asemansa suosittuna ajanvietemuotona. Uusia katsojia tuovat kotimaiset äänielokuvat.

Sosiaaliturvan kehitys saa vauhtia 1930-luvun lopulla. Kansaneläkelaki tulee voimaan vuoden 1939 alussa. Äitiyspakkausten jakaminen alkaa vuonna 1938 vähävaraisille äideille. Kaikki äidit saivat pakkauksen vuoden 1949 alkaen.

Tupakointi on erittäin yleistä ja yli puolet miehistä polttaa. Myös naisten tupakointi lisääntyy. Savukkeiden polttaminen liitetään nykyaikaiseen elämäntapaan muun muassa elokuvissa. Tupakanpoltto lisääntyy entisestään sotavuosina.

Linkkejä:

Tukinuittoa Sukevalla Ylä-Savossa.

Dramatisoitu dokumenttielokuva yksinhuoltajaäidistä, joka perheenisän kuoltua joutuu elättämään yksin lapsensa. Dokumentin mukaan perheen vaikeudet johtuvat siitä, että isällä ei ollut henkivakuutusta.

Tupakoiva Miss Eurooppa Ester Toivonen mainostaa tulitikkuaskin tuulensuojusta Miss Suomi -kisojen uutisfilmissä.

Kunto Karapää ja tanssiorkesteri esittävät slowfoxin elokuvassa Kaikki rakastavat.

1940-luku

Elämää leimaavat koko vuosikymmenen sota ja sen seuraamukset. Elintaso laskee sodan vuoksi huomattavasti. Kaikki elintarvikkeet ja kulutustavarat kuuluvat säännöstelyn piiriin. Kansanhuoltoministeriön johtama säännöstely kykenee tasaamaan niukkaa tarjontaa paljon paremmin kuin vuosina 1917–1920. Avainsana on selviytyminen, jonka varmistamiseksi yhteiskunta ja eri järjestöt keksivät monenlaisia keinoja.

Kaikille oppilaille tarkoitettu kouluruokailu alkaa asteittain vuodesta 1943 lähtien. Tätä ennen kouluruokaa on tarjottu varattomille oppilaille jo 1900-luvun alusta alkaen. Valtio alkaa maksaa lapsilisiä 1948 kaikille perheille. Uudistus tuo lisätuloja erityisesti maaseudun naisille, sillä lapsilisät aletaan maksaa äidin tilille. Palkkatyössä käyvillä tämä kaventaa naisten ja miesten välisiä tuloeroja, ja lisää ennen kaikkea naisten päätäntävaltaa perheen käytettävissä olevista tuloista.

Yli 400 000 suomalaista joutuu jatkosodan jälkeen asettumaan alueluovutusten vuoksi uusille asuinseuduille. Maaseutuväestön määrä pysyy suurena sotien jälkeen toteutetun asutustoiminnan seurauksena.  Eri puolille Suomea syntyy suuria asutusalueita, joille asettuu maansaantiin oikeutettuja, tilansa alueluovutusten vuoksi menettäneitä viljelijäperheitä ja perheellisiä rintamamiehiä.

Yhteiskuntaan syntyy miesvaje, kun yli 90 000 miestä menettää henkensä sodassa. Kaikki naiset eivät löydä kaipaamaansa elämänkumppania. Suomeen syntyvät silti maan historian suurimmat ikäluokat. Nopeasti parantuneen terveydenhoidon ansiosta yhä suurempi osa lapsista varttui aikuisiksi.

Suomen sotavuosina keskeytynyt nykyaikaistuiminen jatkuu. Sähköistys alkaa edetä myös Itä- ja Pohjois-Suomessa.

Linkkejä:

Pyykinpesua sota-ajan oloissa. Pesuaineista oli pulaa, mutta muutoin peseminen tapahtui samaan tapaan ennen pesukoneiden aikaa.

Bensiinipulan vuoksi sotavuosina ja niiden jälkeen suuri osa autoista liikkui häkäpöntön voimalla. Polttoaineena toimii kaasunkehitinlaitteistolla (”häkäpöntöllä”) valmistettava puukaasu.

Puolustusvoimien katsaus Karjalan evakoista kesällä 1944.

Suomen eduskuntavaalit maaliskuussa 1945. Suomi oli ensimmäinen sotaa käyneistä maista, jossa pidettiin parlamenttivaalit.

Kaivattu kahvilasti saapuu Suomeen.

Runollinen elokuva saunasta.

Tapio Bergholm, Palkkapolitiikka ja lapsilisät 1947–1956.

1950-luku

Elintaso alkaa kohentua ja säännöstely loppuu vuonna 1954, kun kahvinmyynti vapautuu kokonaan. Toimeentuloerot olivat silti edelleen hyvin suuria Suomen eri osien välillä ja myös paikkakuntien sisällä. Missään ei kuitenkaan enää kärsitä aliravitsemuksesta.

Viimeinen sodanjälkeisistä suurista syntyy vuonna 1954. Yhä useammat lapset varttuvat aikuisiksi neuvolatoiminnan ja parantuneen sairaanhoidon ansiosta.

Asuntopula jatkuu kaupungeissa, joihin muuttaa lisää väkeä. Sodan jälkeen perustetut asutusalueet alkavat menettää väestöä. Myös muuttoliike Ruotsiin kiihtyy 1950-luvun lopulla. Muuttamista helpottaa Pohjoismaiden välillä 1952 voimaantullut passivapaus.

Populaarikulttuuri kasvu vauhdittuu ja nuorisokulttuuri alkaa eriytyä omaksi osa-alueekseen. Mopoilun kulta-aika alkoi 1956, kun kuljettajalta ei vaadittu enää ajokorttia. Pidemmät matkat taittuvat linja-autolla tai junalla.

Television aikakausi alkaa Suomessa, kun Yleisradio aloittaa tv-lähetyksensä 1957. Radion asema nopeimpana tiedonvälittäjänä ei kuitenkaan vielä horju.

Linkkejä:

Suomen ensimmäinen televisioesittely Stockmannilla 1950.

Lahjakengissä koulutielle.

”Friendly Finland”. Erik Blombergin tuottama ja ulkoasiainministeriön tilaama matkailuelokuva.

Muovin läpimurto.

Miksi me emme saa asuntoa? Helsingin sotienjälkeinen asuntopula. 

Oulun 350-vuotiselokuva.

Lahden kaupungin esittelyelokuva 1957.

Tampereen Pyynikin uusi uimahalli 1957.

1960-luku

Suomen autoistuminen alkaa toden teolla, kun valuuttasääntely hellittää. Maassa on 1960-luvun alussa 250 000 autoa. Miljoonan auton raja ylittyy jo vuonna 1973.

Maahanmuutto Ruotsiin koskettaa erityisesti Pohjanmaan, Keski-Pohjanmaan, Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin kuntia. Maassamuutto maalta kaupunkeihin kiihtyy entisestä. 1950-luvulla alkanut lähiörakentaminen nopeutui. Talojen tekoa vauhdittaa elementtitekniikka. Suurin osa muuttaneista pääsi asumaan nykyaikaisiin ja aikaisempaa väljempiin asuntoihin.

Kodinkoneet alkavat yleistyä. Jääkaapit ja pesukoneet helpottavat perheenäitien työtä. Televisiosta tulee joka kodin katseenvangitsija.

Keskioluen myynnin aloittaminen vuoden 1969 alussa elintarvikemyymälöissä päättää tosiasiallisen kieltolain lukuisissa maalaiskunnissa. Maaseudulle ja lähiöihin aletaan perustaa Alkon myymälöitä sekä ravintoloita.

Vapaa-aika lisääntyy, kun Suomessa siirrytään 1965–1969 viisipäiväiseen työviikkoon. Yli 65-vuotiaiden määrä alkaa lisääntyä. Heidän toimeentulonsa perustui joka kansaneläkkeeseen tai vähitellen kasvavassa määrin työeläkkeeseen. Kansaneläke oli muuttunut kaikkia koskevaksi, kaikille yhtä suureksi etuudeksi 1957 alussa. Virkamiehillä oli ollut oma, 1800-luvulta lähtien rakentunut eläkejärjestelmänsä.

Linkkejä

Televisio – uusi perheenjäsen.

Varkaus – uusin kaupunkimme 1962.

Mitä mieltä liikenteestä? Nelostien liikennettä Keski-Suomessa 1965.

Mäntsälän linja-autoasema.

Linja-automatkustajia Lapissa.

Suomalainen matkustaa. Uutiskatsauksessa esitellään suomalaisten matkustustapoja. Uutta oli mahdollisuus varata paikka linja-autoon kätevästi puhelimitse. Etelänmatkailukin tuli 1960-luvulla jo monelle tutuksi.

Laivalla Tallinnaan. Helsingin ja Tallinnan välinen laivayhteys palautui vuonna 1965.

Neste Oy:n öljynjalostamo Porvoon Sköldvikissä 1967. 

Pakastaminen säilöntämenetelmänä.

Eläköön nuoruus! 1960-luvun nuoriso kertoo tunnoistaan Postisäästöpankin tilauselokuvassa.

Työeläke- ja kansaneläkelainsäädännön keskeisimmät muutokset 1956–2004.

Eläketurvan historiaa.

1970-luku

Suomessa tapahtuu 1970-luvulla lukuisia naisten yhteiskunnalliseen asemaan vaikeuttaneita muutoksia. Raskauden keskeytyksistä muuttuvat 1971 naisten omasta tahdosta tehtäviksi. Edellisellä vuosikymmenellä käyttöön tulleiden ehkäisypillerien käyttö yleistyy, mikä vähentää ei-toivottujen raskauksien määrää. Vuonna 1973 voimaan tullut päivähoitolaki helpottaa naisten työssäkäyntiä.

Suomi siirtyy vuosikymmenen aikana peruskoulujärjestelmään. Uudistuksen tavoitteena on taata samantasoinen perusopetus kaikille lapsille 16 ikävuoteen saakka kaikkialla maassa. Samalla alkaa kieltenopetus koko ikäluokalle kolmannelta luokalta lähtien. Opetettavana kielenä on yleisimmin englanti.

Kansanterveyslaki tuo maahan terveyskeskukset ja ilmaisen terveydenhoidon kaikille kansalaisille. Kansantaudiksi muodostuneiden sydän- ja verisuonitautien ennaltaehkäisyyn ja hoitoon aletaan kiinnittää yhä enemmän huomiota.

Ulkomaanmatkailu yleistyy 1970-luvulla nopeasti. Suomesta matkustetaan etenkin Kanarian saarille. Kotimaanmatkailu on vilkasta ja kesämökkien määrä kasvaa vuosi vuodelta. Tavallisilla työntekijöilläkin on varaa matkustaa ja mökkeillä.

Kuntoliikunnasta tulee osa monien suomalaisten elämää. Hölkkä- ja hiihtotapahtumien suosio nousee nopeasti.

Linkkejä:

Muuttuva maaseutu.

Vantaa rakkaani.

Saab-henkilöautojen ja Scania-kuorma-autojen valmistusta Uudessakaupungissa.

Idänkauppaa. Suomi-Neuvostoliitto-Seuran tilauselokuva.

Loviisan ydinvoimala.

1980-luku

Suomalaisten elintaso kohoaa nopeasti. Kaupungistuminen jatkuu, mutta aluepolitiikka jarruttaa sen etenemistä. Suomen muuttuminen palveluyhteiskunnaksi kiihtyy.

Pankkien luotonannon vapautumien johtaa vuosikymmenen lopulla kasinotaloudeksi kutsuttavaan talouskuplaan, jonka puhkeamisesta varoittavat äänet jäävät kuulematta. Suomessa vietetään kulutusjuhlia – näkyvimmin rahaa polttavat jupit, joille kuluttaminen ja nautintohakuisuus ovat oikeaa elämänsisältöä.

Mediatarjonta monipuolistuu, kun MTV saa vuonna 1981 oikeuden lähettää uutisia ja ensimmäiset paikallisradiot aloittavat lähetyksensä 1985. Sanoma- ja aikakauslehtien levikit saavuttivat huipputasonsa.

Hedelmien ja vihannesten osuus suomalaisten ruokavaliosta kasvaa. Toisaalta pikaruuan tarjonta lisääntyy. Pitserioita ja kiinalaisia ravintoloita perustetaan eri puolille Suomea.

Linkkejä:

Tehtaan tekijät -dokumentti kertoo Metsä-Botnian Äänekoskelle suunnitteleman uuden sukupolven paperi- ja sellutehtaan rakentamisesta ja käyttöönotosta. Myös ympäristökysymykset ja vesistöjen pilaantuminen nousevat dokumentissa esiin.

Kymmenen uutiset alkavat.

Pohjoismaiden ensimmäinen päivittäinen aamutelevisio-ohjelma Huomenta Suomi aloitti lähetyksensä Kolmoskanavalla 1.12.1989. Ensimmäisen lähetyksen juontajina toimivat Arto Tuominen ja Leena Pakkanen.

Koti ja sisustus 1980- ja 1990-luvulla. Nousukausi ja ulkomailta omaksutut tyylit vaikuttivat koteihin 80-luvulla ja koteihin ilmestyi paljon uusia uusia esineitä vohveliraudoista vhs-nauhureihin. Tietokoneet ja elektroniikka valloittivat kotien arjen lopullisesti 90-luvulla.

1990-luku

Syvä talouslama leimaa 1990-luvun alkupuolta. Talouskriisiä syventää Neuvostoliiton romahtaminen, joka päättää tavaranvaihtoon perustuneen idänkaupan aikakauden. Leipäjonoista tulee osa suomalaista todellisuutta. Maassa on enimmillään liki puoli miljoonaa työtöntä.

Nousu alkaa 1990-luvun puolivälissä ja jatkuu vuoteen 2007. Uuden uljaan teknologia-Suomen veturina on matkapuhelinten valmistajana maailmanvalloituksen tehnyt Nokia. Yritys ei kuitenkaan kykene uudistamaan puhelintuotantoaan ja menettää täysin asemansa 2010-luvulla.

Matkapuhelimet yleistyivät 1990-luvun lopun ”Nokialandiassa” nopeasti. Samaan aikaan internetistä tulee uusi viihde- ja viestintäkanava. Viihdejulkisuuden osuus kasvaa median tarjonnasta. Kirjeposti alkaa vähitellen menettää asemiaan sähköpostille.

Suomesta tulee 1995 Euroopan Unionin jäsen. Samalla maa kiinnittyy yhä enemmän Länsi-Eurooppaan. Matkailusta Viroon tulee maan uudelleenitsenäistyttyä arkipäiväistä

Suomi vastaanottaa pakolaisia erityisesti Somaliasta ja entisen Jugoslavian alueelta. Maahan tulee runsaasti paluumuuttajina inkerinsuomalaisia.

Linkkejä:

Minkälainen työ kelpaa? Hannu Karpo jututti lama-Suomen kansalaisia työttömyydestä ja työn saannin vaikeudesta.

Kohukaunottaret Timo T.A. Mikkosen tentissä.  Illan päätteeksi Timo T.A. Mikkonen -ohjelman joulupäivän lähetyksen vieraina ovat Miss Suomi 1996 Lola Odusoga sekä viulisti Linda Lampenius. He kertovat mm. kansainvälisistä työkuvioistaan sekä suhteestaan julkisuuteen. 

 Illan päätteeksi Timo T.A. Mikkonen -ohjelman vieraina ovat päätoimittajat Vesa-Pekka Koljonen (Ilta-Sanomat) ja Pekka Karhuvaara (Iltalehti). He kertovat hektisen lehtityön haasteista ja paljastavat iltapäivälehtien tekemisen saloja.

2000-luku

Työn luonteen muuttuminen jatkuu, kun teollisuustuotantoa automatisoidaan ja uudet työpaikat syntyvät ennen kaikkea palvelualoille. Maatalouden osuus kansantaloudesta ja työpaikoista on kutistunut muutamaan prosenttiin.

Suomen markan aika päättyy vuoden 2002 alussa, kun euro tulee käyttöön EU-maiden pääosan yhteisvaluuttana.

Suomalaiseen elämäntapaan otetaan yhä enemmän vaikutteita eri puolilta maailmaa. Mielipideilmasto muuttuu sallivammaksi seksuaalivähemmistöjä kohtaan.

Linkkejä:

Hannu Karpo kyseli tavallisilta suomalaisilta vuoden 2000 presidentinvaalien aattona, miksi nämä jättivät ensimmäisellä kierroksella äänestämättä ja millainen tasavallan presidentin tulisi olla.

Helsingin keskustassa Mannerheimintiellä järjestettiin kesällä 2003 Reclaim the Streets -kadunvaltaustapahtuma. Lohjan Aluekanava tutustui tilaisuuteen toimittaja Antti Hietasolan johdolla.

Etätyöstä tuli arkea. Ylen Elävän arkiston reportaaseissa 1990- ja 2000-luvuilta seurataan etätyöpisteen perustamista ja e-työläisten elämää sekä pohditaan pelastaako etätyö autioituvan maaseudun.

Mitä Suomesta on taltioitu? Millaisena suomalaisuus on näyttäytynyt eri vuosikymmenten ohjelmissa. Ylen Elävän arkiston kooste.

2010-luku

Sata vuotta täyttänyt itsenäinen Suomi on yksi maailman vauraista valtioista, jonka väestö on hyvin koulutettu ja kielitaitoinen. Ikääntyneiden osuus väestöstä kasvaa ja syntyvyys laskee ennätyksellisen alas. Nämä kehityssuunnat asettavat tulevina vuosikymmeninä kansantalouden kantokyvyn koetukselle. Suomen tulevaisuuteen vaikuttavat myös ilmastonmuutoksen suorat ja välilliset vaikutukset.

Linkki:

Ilkka Lehtinen, Voittajia ja häviäjiä EU-Suomen lautasella. Elintarvikkeiden reaalihinnat ja kulutus­määrät ovat muuttuneet paljon Suomen EU-jäsenyyden aikana.

Talous elpyi nopeasti 1919

Posted on by jenniheinonen

Ensimmäinen maailmansota muutti tulonjakoa Suomessa. Inflaatio laukkasi, mutta ei kiihtynyt hypervauhtiin. Vuonna 1919

Suomi muodosti Venäjän imperiumissa käytännössä oman kansantaloutensa. Suomella ja Venäjällä oli tulliraja, ja Venäjän hallitus rajoitti suomalaistuotteiden pääsyä Venäjän markkinoille määräämällä niille tulleja. Suomen hallituksena toiminut senaatti oli 1880-luvulta lähtien suosinut kauppayhteyksien solmimista Länsi-Eurooppaan. Yli kaksi kolmannesta Suomen tuonnista ja viennistä suuntautui muualle kuin Venäjälle ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Maailmansodan sytyttyä Länsi-Euroopan vienti käytännössä loppui Ruotsia lukuun ottamatta. Venäjästä tuli Suomen suurin kauppakumppani. Vuosina 1914–1916 Venäjän sotatarviketilaukset toivat runsaasti tilauksia ja töitä suomalaisyrityksille.

Suomen markan arvo laski maailmansodan aiheuttaman inflaation seurauksena yhdeksään prosenttiin vuoden 1914 verrattuna. Arvonlasku oli kolminkertainen Ruotsiin ja Englantiin verrattuna. Markan arvo kuitenkin vakautui itsenäisyyden alkuvuosina, eikä Suomessa koettu Saksan tapaan hyperinflaatiota 1920-luvun alussa.

Vuosien 1917–1918 inflaatio johti kuitenkin tulonjaon muutoksiin Suomessa. Vuonna 1918 inflaatio oli 234 prosenttia, Suomen historian korkein. Käytännössä kaikkien palkansaajien ostovoima laski, vaikka nimellispalkat nousivat. Menettäjiin kuuluivat myös virkamiehet ja opettajat, joiden palkat olivat olleet varsin korkeita ennen maailmansodan syttymistä.

Inflaatiosta hyötyivät kiinteistöjä lainarahalla hankkineet. Myös oikea-aikaisia pörssikauppoja tehneet vaurastuivat. Säännöstelyillä elintarvikkeilla ja muilla tuotteilla keinottelijat rikastuivat, vaikka heidän toimintaansa paheksuttiin. Edullisin ehdoin toteutettu torpparivapautus merkitsi puolestaan tulonsiirtoa vuokraviljelijöille. Maaseudun suuremmat tilat hyötyivät kuitenkin maataloustuotteiden hinnannoususta.

Suomen bruttokansantuote oli 1914 noin 70 prosenttia Ruotsin tasosta. Maailmansodan aikana Suomen BKT laski puoleen verrattuna Ruotsiin. Molemmat kansantaloudet kasvoivat ennen toista maailmansotaa nopeasti. Suomi otti kuitenkin ripeämmän kasvunsa ansiosta Ruotsia kiinni elintasossa. 1930-luvun lopussa Suomen BKT oli noin 80 prosenttia Ruotsin tasosta.

Vienti alkoi vetää 1919

Suomen talous pääsi nopeasti jaloilleen 1919, kun vienti Länsi-Eurooppaan mahdollistui. Elpymistä auttoi oleellisesti teollisuuden rakenne. Puunjalostusteollisuuden tuotteille oli kysyntää ensimmäisen maailmansodasta kärsineessä Euroopassa.

Suomen tärkein vientituotteet olivat paperi ja sahatavara. Suomen paperiteollisuus oli tehnyt ennen ensimmäistä maailmansotaa ja vielä sen aikana suuria investointeja. Paperinvienti oli suuntautunut Venäjälle, jonka omat tehtaat eivät kyenneet tuottamaan yhtä korkealaatuista sanomalehtipaperia.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen paperilla kysyntää riitti myös Euroopassa. Sanomalehtien painosmäärät olivat kasvaneet sotavuosina, ja uutisnälkä oli suuri myös rauhan tultua. Lehtien levikkien nousua tuki myös parantunut lukutaito.

Sahateollisuudella oli vanhastaan vientiyhteydet Länsi-Eurooppaan. Sahatavaraa oli varastoissa jonkin verran vientimahdollisuuksien avauduttua. Myös sahateollisuuden tuotantokapasiteetti oli korkealla tasolla. Jälleenrakennustyöhön ja sotavuosina lykkääntyneisiin rakennushankkeisiin tarvittiin kaikki Suomesta liikenevä sahatavara.

Puunjalostustuotteiden arvo muodosti 1920-luvun puolivälissä 85 prosenttia Suomen viennistä. Tärkein vientimaa oli Britannia. Myös Saksan merkitys kasvoi sen jälkeen, kun maa toipui 1920-luvun alun talouskatastrofista.

Työtä ja tuloja myös maaseudulle

Metsäteollisuuden laajentuminen toi tuloja ja työtä maaseudulle. Metsänomistajat saivat puunmyynnistä kasvavia tuloja. Hakkuut ja kuljetukset työllistivät talvella runsaasti miehiä. Kaatoa, karsintaa ja katkomista ei ollut vielä koneistettu. Hevoset vetivät puut uittoväylien varteen. Puut oli usein uitettava keväällä puroja ja jokia pitkin suurempien vesistöjen ääreen. Kesällä hinaajat vetivät suuriksi tukkilautoiksi kootut tukit ja kuitupuut tehtaille.

Maailmanlaajuisen talouslaman vaikutukset tuntuivat Suomessa 1920–1930-lukujen vaihteessa. Metsäteollisuuden tilausten vähentyminen heijastui maaseudulle, jossa raakapuun myyntitulojen merkitys oli suuri tilanomistajille. Hakkuut olivat puolestaan merkittävä tulonlähde maaseudun työväestölle. Laman jälkeen metsäteollisuustuotteiden kasvanut kysyntä auttoi puolestaan Suomea nousua talousahdingosta nopeammin kuin suurimmassa osassa Eurooppaa.

Suomeen kehittyi itsenäisyyden alkuvuosina lisää kotimarkkinoita palvelevaa teollisuutta. Elintarviketeollisuus laajentui ja kulutustavaroiden kysyntä lisääntyi ostovoiman vähitellen noustessa. Vaatteiden, kenkien, kodintekstiilien, aterimien ja astioiden menekki kasvoi. Suurin osa niistä valmistettiin Suomessa.

Linkkejä:

Kahden leirin Varkaus – kauppalahanke yhdisti. Artikkeli kertoo myös A. Ahlström Oy:n asemasta kauppalan suurimpana työnantajana.

 

Suomen Pankki sisällissodan aikana 1918

Posted on by jenniheinonen

Suomen Pankin pääkonttori toimi keväällä 1918 vajaan kolmen kuukauden ajan kansanvaltuuskunnan alaisuudessa. Siksi Vaasaan siirtyneet senaatti ja Suomen Pankki joutuivat kehittämään erilaisia hätäratkaisuja korvatakseen Pankin menetyksen. Samaan aikaan punainen Suomen Pankki painoi seteleitä, jotka julistettiin myöhemmin laittomiksi. Tästä johtunut maksuvälinekaaos kesti vuoteen 1922 asti, jolloin otettiin käyttöön uusi setelisarja.

Suomen Pankin pääkonttorin ja setelipainon miehitys tammikuussa 1918

Eduskunta oli valinnut toukokuussa 1917 Suomen Pankille uuden pankkivaltuuston, johon tuli sosialistinen enemmistö. Pankkivaltuuston puheenjohtajaksi tuli 35-vuotias filosofian tohtori Edvard Gylling.

Vallankumouksen alettua tammikuussa 1918 punaiset miehittivät Suomen Pankin pääkonttorin ja pankki suljettiin. Pankkivaltuuston sosialistinen enemmistö pyrki neuvottelemaan vanhan johtokunnan kanssa, joka ei suostunut yhteistyöhön. Helmikuun 1918 alussa punaiset nimittivät uuden johtokunnan ja pankki avattiin.

Pääkonttorin holvit murrettiin. Punaiset saivat haltuunsa käteistä pääkonttorista noin 160 miljoonaa markkaa ja valtaamistaan seitsemästä haarakonttoreista noin 10 miljoonaa markkaa. Myös setelipaino tuli punaisten haltuun.

Punaiset eivät kuitenkaan päässeet käsiksi pankin ulkomaisiin varoihin eivätkä myöskään kultavarantoon, joka oli siirretty Kuopioon ennen sodan alkua.

Suomen Pankin virkamiehet kieltäytyivät yhteistyöstä uuden johdon kanssa. Sen oli rekrytoitava paljon uusia virkailijoita. Pieni osa pankin ja setelipainon avustavista työntekijöistä kuitenkin jatkoi punaisen johdon alaisuudessa.

Punaisten hallinnon organisaatio

Punaisen Suomen hallituksena toimi kansanvaltuuskunta, jonka puheenjohtaja oli Kullervo Manner. Kansanvaltuuskuntaa valvomaan valittiin 40-jäseninen työväen pääneuvosto, joka toimi punaisten kansanedustuslaitoksena.

Kansanvaltuuskunta jakaantui osastoihin, jotka muistuttivat tehtäviltään nykyisiä ministeriöitä. Raha-asiain osastoa johti raha-asiainvaltuutettu Jalo Kohonen. Häntä avusti Edvard Gylling, joka myös jatkoi pankkivaltuuston puheenjohtajana.

Suomen Pankin punaiseen johtokuntaan kuuluivat puheenjohtajana Anton Huotari ja muina jäseninä Einari Laaksovirta ja Mikko Virkki sekä ylimääräisenä Jukka Ekstedt.

Punaisen Suomen rahahuolto

Suomen Pankin valtauksen myötä pankin käteiskassat ja setelipaino joutuivat kansanvaltuuskunnan haltuun. Seteleitä valmistettiin lisäksi punaisten johdolla 77 miljoonaa markkaa.

Punaisten johtama Suomen Pankki antoi kansanvaltuuskunnalle suuria lainoja mm. punakaartin palkkoja varten. Se luototti myös tärkeitä tehtaita ja kuntia.

Punaisten alueella yksityiset pankit olivat yleensä kiinni. Tästä aiheutuneen käteisrahan puutteen helpottamiseksi kansalaisille annettiin lupa nostaa muissa pankeissa olevia talletuksiaan Suomen Pankista tietyin rajoituksin.

Käteisen tarpeen pienentämiseksi alettiin punakaartilaisten palkkoja maksaa osaksi valtiokonttorin maksukortteina. Tämä ei saavuttanut suosiota – korvaaviin maksuvälineisiin ei siis luotettu. Pian järjestelmää muutettiin siten, että perheellisille maksettiin palkat käteisellä ja perheettömille osin maksukortteina.

Pääkonttorin avaaminen ja valtaajien myöhemmät kohtalot

Saksalaiset joukot valloittivat Helsingin 13.4.1918. Kansanvaltuuskunta ja Suomen Pankin punainen johto pakenivat jo paria päivää ennen Viipuriin, pankin rahat mukanaan. Setelien painolaatat jäivät kiireessä setelipainoon.

Pankkivaltuuston myöhemmin laatiman kertomuksen mukaan valtaajat jättivät pääkonttorin varsin siistiin kuntoon. Holvit oli kuitenkin pääosin tyhjennetty. Helsingin valloituksen jälkeen vanha henkilökunta palasi pian töihin ja pankki avattiin yleisölle 22.4.1918.

Suomen Pankin nettomenetykset sisällissodasta 1918 olivat 116 miljoonaa markkaa. Ruplan pakkokurssin ja arvonalennusten tappiot 1914–1919 olivat paljon isommat eli 507,5 miljoonaa.

Pakkokurssilla tarkoitetaan Venäjän määräämää hallinnollista ruplan ja markan välistä valuuttakurssia. Ruplan arvo romahti 1914 kultakannasta luopumisen jälkeen. Muitten maitten valuuttakursseissa ruplan arvonlasku määräytyi markkinoilla, mutta Suomessa ruplalle määriteltiin hallinnollinen arvo. Se vaihteli ensimmäisen maailmansodan aikana jonkin verran, mutta oli kuitenkin selvästi korkeampi kuin muissa maissa.

Suomen Pankin taseen loppusumma oli 1917 lopussa noin 1,06 miljardia markkaa ja 1918 vuoden 1918 lopussa oli n. 1,77 miljardia markkaa. Sisällissodan aikaisen menetykset olivat siis karkeasti 10 prosenttia pankin taseen loppusummasta.

Hävityn sodan jälkeen monet punaisten johtohenkilöistä, myös Edvard Gylling, siirtyivät Venäjälle. Suuri osa Venäjälle siirtyneistä punaisista menehtyi 1930-luvulla Stalinin puhdistuksissa.

Toimet setelistön normalisoimiseksi sodan jälkeen

Sodan jälkeen setelien tuotanto oli käynnistettävä niin pikaisesti kuin mahdollista. Setelipainon johtaja Ernst Tilgmann ryhtyi jo huhtikuussa 1918 toimiin saadakseen osan punaisten painamista puolivalmiista seteleistä käyttöön. Niihin lisättiin tyyppimerkintä ”Litt. A”.

Punaisen hallinnon liikkeeseen laskemat setelit julistettiin mitättömiksi, mutta ne erosivat pätevistä vain sarjanumeron perusteella. Tilanne johti lukuisiin väärennöksiin, kun arvottomista seteleistä pyrittiin pääsemään eroon.

Väärennösten vuoksi kesäkuussa päätettiin uusia seteleiden värit. Kaikkiin uudenvärisiin seteleihin painettiin merkintä ”Sarja II”. Myös näitä uusia seteleitä väärennettiin. Vuoden 1918 aikana seteleitä muutettiin myös poistamalla Venäjän kaksoiskotka ja venäjänkielinen arvomerkintä setelien takasivulta.

Vuoden 1918 lopussa alkuperäisestä Saarisen 1909 setelisarjasta oli siis liikkeessä viisi eri versiota, joista neljä oli laillista ja yksi – punaisten painamat setelit – oli julistettu väärennökseksi. Väärennöksistä ja epäluottamuksesta rahaa kohtaan päästiin lopullisesti eroon vasta vuoden 1922 seteliuudistuksen myötä.

Vappu Ikonen

Lähteet:

Arkistolähteet ja julkaisemattomat lähteet:

Suomen Pankki 1918. Näyttely rahamuseossa 30.1.-30.9.2018. Käsikirjoitus Vappu Ikonen ja Juha Tarkka.

Kapinan ajan asiakirjoja. Suomen Pankin arkisto.

Antti Kuusterä: Punainen keskuspankki – Suomen Pankki kansanvaltuuskunnan alaisena. Esitelmä rahamuseossa 10.4.2018.

Pankkivaltuusmiesten pöytäkirjat 1917-1918. Suomen Pankin arkisto Suomen Pankin tila 1917-1918. Suomen Pankin arkisto

Julkaisut:

Antti Heinonen (2017) Sodan ja rauhan rahat. Suomen erikoinen setelihistoria 1917-1945.

Kertomus eduskunnan pankkivaliokunnalle Suomen Pankista 1918 vuoden kapinan aikana. Ernst Palmén ja K.J. Ståhlberg. 1918.

Antti Kuusterä – Juha Tarkka (2011) Parlamentin pankki. Suomen Pankki 200 vuotta II.

Suomen Pankin virkailijakunta 1811–1967 (1967) Matrikkeli. Helsinki. Suomen Pankki.

Suomen Pankin vuosikirja 1914–1920 (1921). Helsinki. Suomen Pankki.

Brest-Litovskin rauha sinetöi punaisen Suomen kohtalon

Posted on by jenniheinonen

Neuvosto-Venäjä ja Saksan keisarikunta solmivat 3.3.1918 Brest-Litovskissa erillisrauhan, joka pelasti neuvostohallinnon ja vapautti Saksan kahden rintaman sodasta. Sopimuksen ehdot lopettivat kokonaan bolsevikkien avun Suomen kansanvaltuuskunnalle. Suomesta tuli sopimuksen tuloksena osa Saksan keisakunnan etupiiriä.

Rauhansopimus syntyi kolmikuukautisen prosessin tuloksena. Marraskuun alussa 1917 vallanottanut neuvostohallinto oli luvannut lopettaa sodan ja solmi aselevon Saksan kanssa joulukuussa 1917. Alustava aselepo Neuvosto-Venäjän ja Saksan välillä alkoi 5. joulukuuta. Varsinainen aseleposopimus tehtiin 16. joulukuuta Brest-Litovskissa, jossa toimi saksalaisten itärintaman esikunta.

Neuvottelujen ensimmäinen vaihe alkoi 22. joulukuuta 1917. Neuvosto-Venäjä halusi korostaa sanoutuvansa irti perinteisestä diplomatiasta. Se lähetti paikalle Adolf Joffen johtaman 28-jäsenisen valtuuskunnan, johon kuuluivat muun muassa merimies, sotilas, talonpoika, työläinen ja naisterroristi, joka ylpeili murhanneensa kenraalikuvernöörin. Saksan valtuuskuntaa johti ulkoministeri Richard von Kühlmann (1873–1948). Neuvotteluihin osallistuivat myös keskusvaltioihin kuuluneiden Itävalta-Unkarin, Ottomaanien imperiumin ja Bulgarian edustajat.

Neuvosto-Venäjä ilmoitti olevansa valmis rauhaan vain vuoden 1914 rajojen pohjalta ilman sotakorvauksia. Lisäksi se korosti kansojen itsemääräämisoikeuden periaatetta. Myös keskusvallat olivat tuoneet esille maailmansodan aikana antamissaan julistuksissa kansallisen itsemääräämisoikeuden yhtenä rauhanneuvotteluiden pohjana. Neuvottelut katkesivat ennen vuodenvaihdetta.

Trotskin uhkapeli epäonnistui

Neuvottelujen 7. tammikuuta alkaneessa toisessa vaiheessa Venäjän valtuuskuntaa johti ulkoasiankomissaari Lev Trotski. Hänen tavoitteenaan oli venyttää neuvotteluita niin kauan, että maailmanvallankumous puhkeaisi tai ympärysvallat tulisivat mukaan neuvottelupöytään. Trotski suuntasi retoriikkansa maailmalle puhuen siirtomaiden ja kansojen vapaudesta.

Trotski palasi tammikuun lopussa Pietariin, jossa hän taivutteli Leninin ja bolsevikit hyväksyvään suunnitelman, jonka mukaan Venäjä lopettaa sodan, mutta ilmoittaa olevansas tekemättä rauhaa. Bolsevikkien johtaja V. I. Lenin olisi ollut valmis solmimaan rauhan saksalaisten aiemmin esittämien ehtojen pohjalta.

Saksalaiset vaativat neuvotteluissa itsenäisten valtioiden perustamista Puolaan, Baltiaan ja Ukrainaan. Saksa tunnusti Ukrainan itsenäisyyden ja solmi sen kanssa erillisrauhan 9. helmikuuta. Trotski ilmoitti Neuvosto-Venäjän uudesta ”ei sotaa, ei rauhaa” – politiikasta seuraavana päivänä. Neuvostovaltuuskunta poistui tämän jälkeen Brest-Litovskista.

Saksassa nopeaa rauhaa oli ajanut erityisesti ulkoministeri von Kühlman. Sotilaat saivat kuitenkin neuvottelujen venyessä yliotteen itärintamalla harjoitettavasta politiikasta. He halusivat käyttää Venäjän heikkoutta hyväksi ja pakottaa samalla sen rauhaan. Operaatio Faustschlag (nyrkinisku) alkoi 18. helmikuuta.

Koko Latvia joutui saksalaisten haltuun jo 22. helmikuuta 1918. Viron saksalaiset miehittivät helmikuun loppuun mennessä. Tallinnassa ollut osa Venäjän Itämeren laivastosta pakeni saksalaisvalloituksen alla Helsinkiin ja edelleen Kronstadtiin. Laivat toivat Helsinkiin suuren määrän pakolaisia, mikä kiristi ilmapiiriä nälkärajalla olleessa kaupungissa.

Hyökkäyksen pelästyttämänä kansankomissaarien neuvosto järjesti vapaaehtoiset punakaartit työväen ja talonpoikien puna-armeijaksi 23. helmikuuta 1918, jota ryhtyi johtamaan johtoon puolustuskansankomissaarina Trotski. Neuvosto-Venäjän hallitus koki hyökkäyksen uhkaavan Pietaria ja siirtyi Moskovaan, josta tuli 12. maaliskuuta uusi pääkaupunki.

Venäläiset olisivat halunneet aloittaa neuvottelut heti uudelleen. Saksa antoi 23. helmikuuta uhkavaatimuksen, jonka mukaan Venäjällä oli kaksi päivää aikaa aloittaa neuvottelut, jotka oli saatava päätökseen kolmessa päivässä. Neuvosto-Venäjällä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä ultimaatumi.

Sanelurauha Saksan ehdoin

Neuvosto-Venäjä joutui taipumaan sanelurauhaan. Valtuuskuntaa johti Grigori Sokolnikov, jonka tehtävänä oli käytännössä ilmoittaa saksalaisille ehtojen hyväksymisestä ja allekirjoittaa sopimus.  Neuvostovallan säilymisen kannalta muuta vaihtoehtoa ei ollut. Lenin uhkasi erolla, ellei rauhaa solmita.

Brest-Litovskin rauhassa Neuvosto-Venäjä joutui tunnustamaan Ukrainan ja Georgian (Gruusia) itsenäisyyden, sitoutumaan joukkojen vetämiseen Suomesta ja luovuttamaan Saksalle Venäjän ennen maailmansotaa hallitsevat osat Puolasta, Viron, Liettuan ja Latvian sekä osan Valko-Venäjästä. Ottomaanien valtakunnalle Venäjän oli luovutettava Ardahan, Batum ja Karsi.

Vironmaan ja Liivinmaan kuvernementit jäivät Saksan haltuun toistaiseksi. Neuvosto-Venäjä tunnusti niidenkin kuuluvan Saksalle Brest-Litovskin rauhan täydennyssopimuksella elokuussa 1918.

Venäjä menetti Brest-Litovskin rauhassa 55 miljoonaa asukasta, 30 prosenttia väestöstään. Sen pinta-ala pieneni lähes 2,7 miljoonaa neliökilometriä. Menetetyllä alueella oli neljännes entisen keisarikunnan viljelysmaasta ja rautateistä. Venäjästä irrotettu alue oli ollut valtakunnan teollistunein, ja sillä sijaitsi 70 prosenttia rautateollisuudesta ja hiilikaivoksista. Lenin totesikin katkerasti rauhan olleen nöyryytys.

Suomi ja Brest-Litovskin rauha

Brest-Litovskin rauhan seurauksena Saksa saavutti yliherruuden Itämeren alueella. Suomea kosketti erityisesti venäläissotilaiden poistamista ja Ahvenanmaata käsittelevä sopimuksen kuudes artikla:

”Myös Suomi ja Ahvenanmaan saaret tulee tyhjentää välittömästi venäläisistä joukoista ja venäläisestä punakaartista ja Suomen satamat Venäjän laivastosta ja merivoimista. Niin kauan kuin jäät estävät sotalaivojen siirron Venäjän satamiin, tulee sotalaivoilla olla jäljellä vain harva päällystö. Venäjä lopettaa kaiken kiihotuksen ja propagandan Suomen hallitusta ja julkisia laitoksia vastaan.

Ahvenanmaan saarilla sijaitsevat linnoitukset tulee niin pian kuin mahdollista poistaa. Näiden saarten voimassaolevasta linnoittamattomuudesta sekä niiden muusta kohtelusta sotilaallisessa tai merenkulkuteknisessä mielessä on sovittava erityisessä Saksan, Suomen, Venäjän ja Ruotsin välisessä sopimuksessa; yhteisymmärrys vallitsee siitä, että myös muut Itämeren reunavaltiot kutsutaan Saksan toivomuksesta tähän osallistumaan.”

Venäläisjoukkojen poistaminen oli myös Suomen valkoisen puolen toive. Vaasan senaatti oli kiittäessään Saksaa jääkärikoulutuksesta helmikuun lopussa 1918 pyytänyt tätä varmistamaan Brest-Litovskissa, että venäläissotilaat lähtevät Suomesta.

Rauhansopimuksen kolmannessa artiklassa Venäjä sitoutui olemaan sekaantumatta luovuttamiensa alueiden sisäisiin oloihin. Saksa ja Itävalta-Unkari ilmoittivat aikovansa määritellä alueiden tulevan kohtalon niiden väestön suostumuksella.

Itsenäistynyttä Suomea tämä ei periaatteessa suoraan koskenut, mutta Saksa tarkasteli etupiirinsä luettua maata omien tarpeidensa näkökulmasta niin poliittisesti kuin taloudellisesti. Kenraali Ernst von Ludendorff kehotti 14. helmikuuta Suomea pyytämään kiireesti Saksalta apua. Viikkoa myöhemmin saksalaiset antoivat lupauksen apuretkikunnan lähettämisestä Suomeen. Senaatti antoi 4. maaliskuuta julistuksen, jossa se kertoi Saksasta tulossa olevasta sotilasavusta. Samaan aikaan saksalaiset olivat jo nousevassa maihin Ahvenanmaalle.

Senaatti solmi 7. maaliskuuta Saksan kanssa rauhansopimuksen, jonka allekirjoittivat Edvard Hjelt ja Rafael Erich. Samanaikaisesti tehdyt kauppa- ja merenkulkusopimukset takasivat Saksalle laajat taloudelliset edut Suomessa. Sopimus oli lähes täysin Saksan sanelema. Sen sisältöön vaikutti Suomen huono elintarviketilanne, jonka vuoksi Saksa saattoi kytkeä elintarvikeavun valvontaoikeuteen Suomen ulkomaankaupassa ja koko kansantaloudessa.

Saksan etupiiri ja sen purkautuminen

Kevään 1918 aikana Venäjän keisarikunnan entisillä jatkui keisarilliselle Saksan etuja palveleva valtiomuodostus, joka oli alkanut osaksi jo ennen Brest-Litovskin rauhansopimusta. Liettuaan oli perusteilla saksalaissyntyisen ruhtinaan hallitsema kuningaskunta, muualle Baltiaan oli muodosteilla saksalainen herttuakunta ja Suomesta oli sisällissodan jälkeen tulossa Saksan läheisenä liittolaisena kuningaskunta. Ukraina oli Saksan tukema valtio.

Brest-Litovskin rauhan ansiosta Saksa saattoi siirtää länsirintamalla satojatuhansia kokeneita sotilaita ja runsaasti kalustoa. Keisarikunnan tarkoituksena oli saavuttaa nopea voitto ja päästä määrittelemään sodan päättävät rauhanehdot. Alkumenestys vei saksalaiset lähes Pariisiin. Hyökkäys kuitenkin pysähtyi ja sota kääntyi syksyllä 1918 ympärysvaltojen voitoksi erityisesti tuoreiden yhdysvaltalaisjoukkojen ansiosta. Saksan liittolaisista Turkki ja Bulgaria tekivät erillisrauhat syksyllä 1918 ja Itävalta-Unkari solmi aselevon marraskuun alussa.

Saksan voimavarat olivat syksyllä 1918 auttamattomasti lopussa, mikä johti keisarin eroon ja tasavallan perustamiseen. Saksa solmi aselevon 11.11.1918. Se merkitsi samalla Brest-Litovskin rauhan purkautumista. Neuvosto-Venäjä sanoi 13.11.1918 sopimuksen irti. Saksa alkoi vetäytyä Baltiasta, vaikka saksalaisia joukkoja jäikin alueelle ympärysvaltojen luvalla bolsevikkien etenemisen torjumiseksi. Maailmansodan päättyminen johti saksalaisjoukkojen lähtöön Suomesta 15.12.1918.

Neuvosto-Venäjä yritti Saksan tappion jälkeen vallata menettämänsä alueet yhteistyössä paikallisten vallankumouksellisten kanssa. Viro, Latvia, Liettua ja Puola säilyttivät kuitenkin itsenäisyytensä. Sen sijaan Ukraina ja Valko-Venäjästä tuli osa vuonna 1923 muodostettua Neuvostoliittoa.

Brest-Litovskin sopimus mitätöityi lopullisesti Versailles’n rauhassa 1919. Saksan ja Venäjän etupiiriajattelu tuli uudelleen esille toisen maailmansodan alla. Silloin Neuvostoliitto onnistui saamaan Molotov–Ribbentrop -sopimuksella etupiiriinsä Suomen, Baltian maat ja Puolan itäosan. Toisen maailmansodan seurauksena niistä tuli osa Neuvostoliittoa. Uusi suurvalta ulotti etupiirinsä itäiseen Keski-Eurooppaan. Suomi säilytti itsenäisyytensä, mutta joutui Neuvostoliiton vaikutusvallan alaiseksi.

Kirjallisuutta:

Lappalainen Jussi T. 1981. Punakaartin sota 1–2. Helsinki: Valtion painatuskeskus.

Manninen Ohto (toim.). itsenäistymisen vuodet 1–2. Helsinki: Painatuskeskus

Rinta-Tassi Osmo. 1986. Kansanvaltuuskunta punaisen Suomen hallituksena. Helsinki: Painatuskeskus

Volanen Risto & Lehtinen Lasse. 2018. Miten vallankumous levisi Suomeen. Helsinki: Otava.

Linkkejä:

Viro, Latvia ja Liettua irtautuivat Venäjästä ensimmäisen maailmansodan seurauksena.

 

Kahden leirin Varkaus – kauppalahanke yhdisti

Posted on by jenniheinonen

Sisällissodan kokemukset jakoivat Varkauden ja koko Leppävirran kahteen leiriin: vasemmistoon ja porvareihin. Kunnallispolitiikassa oli kuitenkin haettava yhteisiä ratkaisuja. Varkaudessa yhteistyöhön pakotti kauppalahanke, jonka edistäminen vaati yksituumaisuutta.

Erityisen jyrkkä rajalinja oli teollisuustaajamissa, mutta se halkaisi myös Leppävirran kirkonkylän ja maalaiskylät. Kaikkein syvin kuilu halkesi Varkauteen, jonka asukkaiden historiakäsitystä määritti vuosikymmeniä ”vuosi 1918 kertomuksineen, tarinoineen ja syytöksineen”. Varkautelaiset sitoutuivat valkoiseen tai punaiseen totuuteen.[1]

Työväenliikkeelle toiminnan kapinan kukistuminen lopetti väliaikaisesti kokonaan. Varkauden ja Leppävirran työväentalot otettiin takavarikkoon. Varkaudessa työväenyhdistyksen toiminnan aloittamista alkoivat valmistella tammikuussa 1919 punakaartista ja kapinasta erossa pysytelleet työväenliikkeen jäsenet. Varkauden tehtaiden uusi johtaja Edvard Cedercreutz, joka kuului myös suojeluskunnan esikuntaan, suhtautui asiaan myönteisesti. Hän antoi tehtaan juhlasalin työväenliikkeen maltillisten kannattajien käyttöön. Yhdistystä alkoi johtaa räätälimestari Albin Teräs, joka oli 1917 jättäytynyt sivuun radikalisoituneesta toiminnasta. Työväentalo avautui uudelleen kesäkuussa 1919.[2]

Työväenliike käytti sisällissodan jälkeen usein käsitettä ”punainen Varkaus”. Työväenyhdistys puhui mielellään Varkaudesta Savon punaisimpana paikkakuntana, mikä vaalitulosten perusteella piti paikkansa. Varkaus kuului punaisuudessaan myös maan kärkeen 1920–1930-luvuilla.

Leirijaon seurauksena työnväenliikkeen aktiivit joutuivat ahtaalle Varkaudessa. Ahlström-yhtiö seuloi työntekijöiden joukosta pois poliittisesti epäluotettavina pidetyt. Yhtiö antoi henkilöstöasioista vastanneille palkkausehtoja koskeneet ohjeet ”erittäin luottamuksellisissa” kiertokirjeissä. Mustalla listalla olivat etenkin ammattiyhdistysaktiivit ja kommunistit. [3]

Työväen Urheiluliittoon kuuluneen Varkauden Tarmoon kuuluneiden poikien oli 1930-luvulla vaikea päästä Ahlströmin perustamaan teollisuuskouluun. Urheilullisesti lahjakkaat porvarillisessa seurassa toimineet pojat sen sijaan pääsivät kouluun, vaikka heidän aikaisempi koulumenestyksensä olisi ollut heikko. Työläisurheilupiirit leimasivat nämä urheilijat jääpallo- ja painiteknikoiksi.[4]

Leiriraja määritti myös politiikasta vähän kiinnostuneiden varkautelaisten ja leppävirtalaisten aseman yhteisössä. Työväentaloilla kävi eri väki kuin seurantaloilla. Sama jako koski urheiluseuroja ja osuuskauppoja. Työväen Urheiluliittoon kuuluneiden seurojen urheilijat eivät saaneet osallistua samoihin kisoihin SVUL:n seurojen jäsenten kanssa. Vasemmistolaisten kauppa oli Varkaudessa pääpaikkaansa pitänyt osuusliike Työvoima, johon leppävirtalainen Osuusliike Alku sulautui 1921.  Porvarillisen leirin osuuskauppana palveli Leppävirralla 1917 perustettu Talous-Osuuskauppa, joka liittyi SOK:n jäseneksi.[5]

Valkoisen Suomen leiri oli väljärajaisempi

Valkoisen Suomen leiri oli Varkaudessa ja Leppävirralla lukumääräisesti pienempi kuin vasemmistolaisten muodostama. Sen vaikutusvalta oli kuitenkin suuri. Porvarillisten järjestöjen aktiiveista suuri osa oli johtavassa asemassa liike- ja pankkitoiminnassa sekä teollisuudessa. Pääosa opettajista kannatti porvarillisia puolueita.

Porvarillinen leiri muodostui työväenjärjestöjä löyhemmin toisiinsa sidoksissa olleista yhdistyksistä, joita sitoi yhteen suomalaiskansallinen maailmankatsomus. Tärkeä määrittäjä oli myönteinen suhtautuminen suojeluskunta- ja lottatoimintaan. Sekä Varkaudessa että Leppävirralla toimi suojeluskunta ja Lotta Svärd -järjestön paikallisosasto. Porvarillisten puolueiden kannattajia yhdisti vapaussodan vaaliminen ja itsenäisyyspäivän vietto. Leppävirralla paljastettiin vapaussodan sankaripatsas 10.7.1921. Varkauteen patsasta ei koskaan pystytetty.

Varkaudessa vuonna 1919 tehtaan klubi muodosti Ahlströmin paikallisjohdon ja toimihenkilöiden välisen yhteenliittymän. Leppävirralla puoluepoliittisesti sitoutumattomat nuorisoseurat muodostivat oleellisen osan porvarileirin toiminnasta. Pääosa nuorisoseurojen jäsenistä kannatti Maalaisliittoa. Partiotoiminta, maamiesseurat ja marttayhdistykset lukeutuivat valkoisen Suomen leiriin.

Työväenlehdet koettivat sisällissotaa käsitellessään vähätellä suojeluskuntatyön laajuutta ja merkitystä. Mikkeliläinen Vapaus-lehti väitti, että Varkauden valloituksen 10-vuotisjuhlaan osallistui helmikuussa 1928 vain 15 lottaa ja parikymmentä miestä, joista kaikilla ei ollut edes kivääriä. Lehti kyseli, ”jokohan Varkaudenkin pyssymiehet kyllästyvät turhanaikaiseen vouhasteluun pyssyjen kanssa”.[6] Sosiaalidemokraattien johtama Varkauden kauppala ei myöntänyt vuonna 1938 määrärahaa paikkakunnan valloituksen 20-vuotisjuhliin. Kauppala ei myöskään osallistunut tapahtuman juhlaliputukseen.[7]

Varkaudessa Ahlström Oy tuki merkittävästi porvarillista järjestötoimintaa Varkaudessa. Se ylläpiti tehtaan soittokuntaa. 1930-luvulla tehdas pyrki luomaan kaikki työntekijöitään yhdistävää yhteisöllisyyttä järjestämällä Tehtaan hiihdot, joihin koko henkilöstön oli osallistuttava. Vaikka ladulle lähtö oli pakollista, niin Ahlström saavutti tavoitteensa. Hiihdoista tuli suurtapahtuma, johon valmistauduttiin huolella.  Yhtiö tuki myös Varkauden Urheilijoita ja 1935 perustettua Warkauden Pallo -35 -palloiluseuraa, joka oli aikakaudelleen ominainen yhtiön ylläpitämä tehdasseura. Ahlström järjesti seuran pelaajille joko työ- tai opiskelupaikan. Varkauteen valmistui myös uusi ampumarata Ahlströmin tuella 1937.[8]

Hackman rahoitti Sorsakosken Urheilijoiden toimintaa ja rakennutti urheilukentän, jota vain SVUL:n urheilijat saivat käyttää. Myös Sorsakoskella hiihdettiin vuosittain yhtiön järjestämässä tapahtumassa. Yhtiö tuki lisäksi muun muassa vuonna 1882 perustettua soittokuntaa.[9]

Sosiaalidemokraatit niskan päällä vasemmiston taistossa

Vuoden 1919 eduskuntavaaleissa SDP sai 74,3 prosenttia varkautelaisten äänistä. Vasemmiston ääniosuus laski alle 70 prosentin vuonna 1922, jolloin SDP sai 41,6 ja kommunistit 27,7 prosenttia äänistä. Joroisissa sosiaalidemokraatit keräsivät samoissa vaaleissa neljä kertaa enemmän ääniä kuin kommunistit. 1920-luvulla SDP:n kannatus vahvistui Varkaudessa ja nousi 1927 jo 62,6 prosenttiin. Kommunistien osuus jäi 11,5 prosenttiin.1930-luvulla SDP sai 76–81 prosenttia varkautelaisten äänistä. Pitkälti varkautelaisten tuella pääsi eduskuntaan Onni Hiltunen, josta tuli moninkertainen ministeri ja SDP:n puheenjohtaja.

Kokoomuksen ja edistyksen itsenäisyyden alkuvuosina selvästi yli kymmenen prosentin yltänyt kannatus supistui vähitellen Varkaudessa. Kokoomukselta vei ääniä Isänmaallinen Kansanliike, joka sai nelisen prosenttia varkautelaisten äänistä. Edistyksen kannatuksen yleissuunta oli laskeva, kuten koko maassa. Maalaisliitto oli teollisuuspaikkakunnalla pienpuolue, mutta onnistui saamaan 1939 lähes kuusi prosenttia varkautelaisten äänistä.[10]

Leppävirralla vasemmiston kannatus laski enemmän kuin Varkaudessa ja jäi pysyvästi alemmalle tasolle kuin Venäjän vallan vuosina. Vasemmiston kannatukseen vaikutti torpparivapautus. Vasemmistolaisten määrä pieneni, kun osa pientilallisiksi muuttuneista vuokraviljelijöistä siirtyi maalaisliiton kannattajiksi. Sorsakoski säilyi vahvasti vasemmistolaisena teollisuustaajamana.

Yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden toteutuminen kunnallishallinnossa lisäsi vasemmiston vaikutusvaltaa paikallistasolla. Joroisten valtuustossa puolueella oli selvä enemmistö ja varkautelaisilla sosiaalidemokraateilla oli 1920-luvulla vankka asema. Leppävirran kunnanvaltuustosta tuli vasemmistoenemmistöinen vuonna 1922, jolloin vasemmisto sai 21 paikkaa ja porvarilliset puolueet 15 valtuutettua.  Voimasuhteet kääntyivät porvarien eduksi 1930-luvulla.[11]

Maalaisliitto vahvistui Leppävirralla

SDP sai eduskuntavaaleissa 1919 koko Leppävirralla äänistä 57,4 prosenttia. Maalaisliiton kannatus nousi 27,4 prosenttiin. Kokoomus keräsi 7,9 ja Edistyspuolue 7,4 prosenttia äänistä. Vuonna 1922 SDP:n sai 28,2 prosenttia ja kommunistit 28,6 prosenttia äänistä. Kommunistit menestyivät erityisen hyvin Leppävirran maalaiskylissä. Suurimmaksi puolueeksi ylsi Maalaisliitto 30,8 prosentin kannatuksella. SDP nousi suurimmaksi puolueeksi 1924 ja 1927, kun kommunistien kannatus laski. Vuonna 1930 Maalaisliitto sai 47,2 ja SDP 41,4 prosenttia äänistä. Osaltaan muutokseen vaikutti Varkauden irtautuminen itsenäiseksi kauppalaksi.

Maalaisliiton kannatukseen vaikutti torpparivapautus, jonka jälkeen puolue sai uusia tukijoita aiemmin vasemmistoa äänestäneistä. Leppävirran suurimmista tiloista erotettiin lukuisia tiloja. Yksistään Vokkolan tilasta itsenäistyi 23 torppaa ja 25 mäkitupaa. Hackmanin mailla oli etenkin Sorsakosken ympäristössä runsaasti torppia. Pappilan maista erotettiin itsenäisiksi tiloiksi 47 torppaa ja mäkitupaa. Tilojen määrä kasvoi myös vapaaehtoisten kauppojen, asutustoiminnan ja jakotoimitusten seurauksena. Yli kahden peltohehtaarin tilojen määrä lisääntyi Leppävirralla vuosina 1910–1940 yli viidenneksellä (853à1035).[12]

SDP:n kannatus oli Leppävirralla 1920-luvulla selvästi suurempi kuin Kuopion läänissä keskimäärin. Suuressa osassa Kuopion lääniä pääosan vasemmiston äänistä saivat kommunistit. 1930-luvulla SDP keräsi Leppävirralta edelleen suhteessa enemmän ääniä kuin Kuopion läänistä keskimäärin ja kamppaili kunnassa suurimman puolueen asemasta Maalaisliiton kanssa. Vuonna 1933 SDP ohitti uudelleen Maalaisliiton (45,7 % / 42,6 %). Leppävirta kuului silti 1930-luvulla Maalaisliiton vahvimpiin kannatusalueisiin Savossa. Kokoomuksen ääniosuus laski 1920-luvun 7–10 prosentista alle 5 prosentin 1930-luvulla. Ääniä puolueelta vei etenkin IKL, joka ylsi Leppävirralla 4–5 prosentin kannatukseen. Edistyspuolueen supistui talvisotaan mennessä runsaaseen prosenttiin.[13]

Vuoden 1922 lakko – työntekijöiden ja Ahlströmin kovin yhteenotto

Yhtiö ja työväenliike ajautuivat Varkaudessa kovimpaan yhteenottoon toukokuun alussa 1922, kun valtakunnallinen lakkoliikehdintä ulottui paikkakunnalle. Ahlström Oy:n sahan työväki esitti 25 prosentin palkankorotusvaatimuksen. Lakot levisivät tehtaiden muille osastoille ja lopulta lakossa oli noin tuhat työntekijää. Ammattiyhdistysväki pyrki saamaan aikaan kollektiivisen työehtosopimuksen, jollaista ei ollut solmittu Suomessa. Varkauden lakkolaiset saivat tukea Suomen lisäksi Ruotsista ja Norjasta. Lakkoavustuksia maksettiin lähes 369 000 markkaa. Ilmapiiriä kärjisti ennen lakon alkua huhtikuussa 1922 suoritettu punaisten hautamuistomerkin hävittäminen.

Ahlström ei hyväksynyt työntekijöiden vaatimuksia. Yhtiö palkkasi aluksi noin töihin kolmekymmentä Teknillisen korkeakoulun opiskelijaa murtamaan lakkoa. Myös lakon alkuvaiheessa yhteisymmärryksessä lakkolaisten kanssa huoltotöitä tehneet saksalaiset työntekijät siirtyivät tuotannollisiin tehtäviin. Saksalaiset olivat tulleet Varkauteen asentamaan J. M. Voithin toimittamaa paperikonetta.

Lakon pitkittyessä yhtiö toi Varkauteen lakonmurtajia, joita tuli paikkakunnalle eräiden arvioiden mukaan jopa 800. Osa heistä oli ilmeisesti aseistautuneita. Yhtiö onnistui pitämään tehtaat käynnissä ja myös hajottamaan työväenliikkeen rivejä, sillä osa työntekijöistä suostui rikkureiksi. Ahlström painosti lisäksi lakkoilijoita uhkaamalla häädöillä yhtiön omistamista asunnoista. Suomen Ammattijärjestö vetosi sisäministeri Heimo Helmiseen, jotta aseistettujen ja ”rähinällään kaikenlaista häiriötä aiheuttaneiden” lakonmurtajat saataisiin kuriin.[14]

Työntekijöiden oli annettava heinäkuun alussa periksi ja suostuttava palaamaan töihin entisin ehdoin. Ammattiosasto joutui kirjaamaan pöytäkirjaansa lakon päättyneen täydelliseen työläisten häviöön. Lakon aikana töihin suostuneet työläiset saivat osakseen ankaraa arvostelua. Heidän oli pyydettävä menettelyään julkisesti anteeksi. Petturuutensa tunnustaneiden nimiä julkaisi muuan muassa Paperityöläinen-lehti.[15]

Kauppalahanke yhdisti eri leirejä

Varkauden erottaminen omaksi kunnaksi oli esillä useaan otteeseen 1800-luvulta alkaen. Vuonna 1856 senaatti teki Koskenniemen kaupungin perustamispäätöksen, joka ei kuitenkaan johtanut toimiin. Paul Wahl & Co. anoi senaatilta Varkauden erottamista omaksi kunnakseen Leppävirrasta 1880-luvun alussa. Senaatti hylkäsi kuitenkin anomuksen. Itsenäistymisajatus nousi esiin tämänkin jälkeen, mutta se ei toteutunut ennen 1920-luvun loppua. Kuopion läänin maaherra ehdotti marraskuussa 1918 Varkauden tehdasalueen muodostamista taajaväkiseksi yhdyskunnaksi, mikä ei kuitenkaan toteutunut.[16]

Kauppalan perustamista kiirehti lisääntyvä lainsäädäntö. Vuoden 1923 köyhäinhoitolaki edellytti kunnilta aktiivisia toimia, joihin Leppävirran ja Joroisten kunnat eivät olleet Varkaudessa kiireisiä ryhtymään.[17] Ahlström rahoitti 1920-luvulla edelleen terveydenhuoltoa, vaivaishoitoa, tehdasseurakuntaa, kansakoulua ja poliisitointa.[18] Varkautelaisten suhteet etenkin Leppävirran suuntaan olivat itsenäisyyden alkuvaiheissa kireät. A. Ahlström Oy ja osa varkautelaisista jättivät 1923 kunnallisveronsa maksamatta Leppävirralle, koska kunnanvaltuusto oli päättänyt ottaa Varkauden köyhäinhoidon kunnan hoitoon. Varkautelaiset epäilivät köyhäinhoitonsa tason heikkenevän.[19] Varkauden irtautuminen Leppävirran ja Joroisten kunnista sai vauhtia, kun vuoden 1926 alussa voimaan tullut laki teki mahdolliseksi itsenäisen kunnan perustamisen irrallaan seurakunnallisesta hallinnosta. Tätä ennen kunnan perustaminen vaati itsenäisen seurakunnan olemassaoloa.

Ahlström-yhtiö jätti syyskuussa 1926 valtioneuvostolle anomuksen Varkauden muodostamiseksi itsenäiseksi kunnaksi. Kahden kunnan alueella toimiminen vaikeutti yhtiön liiketoimintaa ja yhdyskunnan kehittämissuunnitelmia. Ahlströmin maksamista kunnallisveroista vain suhteellisen pieni osa palautui tehdaspaikkakunnan kehittämiseen. Hanketta tuki myös työväenyhdistys, joka saattoi perustellusti olettaa vasemmiston saavuttavan uudessa kunnassa valtuustoenemmistön. Kauppalahankkeessa yhdistyivät siten paikkakunnan eri voimatekijöiden tarpeet.[20]

Kunnallisen itsehallinnon tarvetta lisäsi Varkauden väkiluvun nopea kasvu ja suurteollisuuden merkityksen korostuminen. Varkaudessa oli 1910-luvun lopulla 3460 asukasta. Asukasmäärä lisääntyi 1930-luvun puoliväliin mennessä 11 385 ihmiseen. Työikäisestä väestöstä 70 prosenttia sai elantonsa teollisuudesta. Tampereella teollisuus tarjosi työpaikan 56 prosentille ja Kotkassa 55 prosentille työikäisistä.[21]

Tasavallan presidentti Lauri Kristian Relander vahvisti 27.6.1928 päätöksen Varkauden kauppalan perustamisesta vuoden 1929 alussa. Tämän jälkeen nimitetty kauppalan järjestelytoimikunta koostui ensisijaisesti yhtiön ja työväenyhdistyksen edustajista. Perustamisvaihe sujui ilman suuria ristiriitoja, mistä suurin ansio kuului toimikunnan puheenjohtajana toimineelle Varkauden tehtaiden lakimiehelle Kuno Fredrik Nymanille. Leppävirta ja Joroinen hyväksyivät Varkauden irtautumisen, vaikka ne menettivät suhteessa enemmän verotuloja kuin asukkaita.[22]

Kauppalat olivat kaupunkimaisia kuntia, jonka hallinto järjestettiin yksinkertaisemmin kuin kaupungeissa. Kauppalaksi muuttuivat 1920–1930-luvuilla Forssa, Haaga, Hyvinkää, Karjaa, Karkkila, Kauniainen, Koivisto, Kouvola, Lahdenpohja, Lauritsala, Lieksa, Lohja, Loimaa, Nokia, Pieksämäki, Riihimäki, Rovaniemi, Suolahti, Valkeakoski ja Äänekoski. Lähes kaikki maailmansotien välillä syntyneet kauppalat olivat teollisuuspaikkakuntia tai rautateiden risteysasemia.

Sosiaalidemokraateille vahva edustus kauppalanvaltuustoon                                  

Joulukuun alussa 1928 järjestetyissä Varkauden ensimmäisissä kunnallisvaaleissa sosiaalidemokraatit saivat 19 valtuutettua 29-jäseniseen valtuustoon. Porvarillisesta vaaliliitosta meni läpi kuusi ja kommunisteilta neljä ehdokasta. Vasemmisto sai yhteensä 86,4 prosenttia äänistä. Äänestysprosentti oli 62,4, mikä oli 1920-luvun kunnallisvaaleissa melko korkea. Sosiaalidemokraatit säilyttivät asemansa myös vuosien 1930, 1933 ja 1936 vaaleissa. Puolueen äänestäjiksi siirtyivät 1930-luvulla myös kommunistit. Vuonna 1936 valitussa 35-jäsenisessä valtuustossa sosiaalidemokraateilla oli 26 valtuutettua. Tämä valtuusto istui sotavuosien takia vuoteen 1945 saakka. Naisia valtuutetuista oli ensimmäisissä valtuustoissa enimmillään vain kolme.[23]

Varkaus muuttui kauppalan perustamisen jälkeen voimasuhteiltaan kaksinapaiseksi. Ennen kunnallisen itsehallinnon toteutumista Ahlström käytti taajamassa yksinään laajaa valtaa. Yhtiön asemaa korosti Leppävirran ja Joroisten kuntien vähäinen kiinnostus Varkauden asioita kohtaan. Esimerkiksi vuonna 1914 Ahlström joutui ottamaan hoitoonsa siltojen rakentamisen ja kunnossapidon, johon kunnilla ei ollut halua. Yhtiö tarvitsi kantavampia siltoja voidakseen laajentaa toimintaansa. Ahlström käynnisti myös omistamiensa alueiden kaavoituksen jo 1910-luvulla. Kauppalan toiminnan alettua yhtiön ja sosiaalidemokraattien johtaman kunnallishallinnon oli soviteltava näkemyksiään yhteen.[24]

Varkauden kauppalanhallinto koostui aluksi valtuuston ja hallituksen lisäksi yhdeksästä lautakunnasta. Valtuusto valitsi joulukuun lopussa 1928 jäsenet köyhäinhoito-, terveydenhoito-, holhous-, tie-, majoitus-, kunnanmetsä-, raittius- ja urheilulautakuntiin. Pian nimetyllä taksoituslautakunnalla oli suuri merkitys kunnallisverotuksen toimittamisessa. Valtuusto valitsi myös kansakoulujen ja kirjaston johtokuntien jäsenet. Pulavuosina kauppala asetti erillisen toimikunnan hoitamaan työttömyysasioita. Varkauden keskushallinnossa työskenteli aluksi neljä palkattua henkilöä kauppalanjohtajaksi valitun Oskari Ryynäsen johdolla. Kauppala vuokrasi tarvittavat toimistotilat Ahlström-yhtiöltä.[25]

Lapuan liikkeen kannattajat vaativat vuoden 1929 lopulta alkaen kommunistien sulkemista pois kunnallisista luottamustehtävistä. Sosiaalidemokraattienemmistöinen valtuusto ei kuitenkaan suostunut erottamaan kommunistivaltuutettuja, jotka olivat mukana kunnallisessa päätöksenteossa kommunistilakien voimaantuloon saakka. Linjausta tuki myös maalaisliiton ainoa valtuutettu Juho Takala, joka joutui tämän jälkeen lapualaisten uhkailujen kohteeksi.

Leppävirran kautta kulki Pohjanmaalta ja Keski-Suomesta itärajalle Lieksan kautta johtanut kyyditysreitti. Etappipaikan toimintaa johti kunnaneläinlääkäri Aaro Hokkanen, jonka ohella pankinjohtaja Nike Riihikallio osallistui tiiviisti toimintaan. Leppävirran kautta itärajalle kuljetettiin ainakin kolme kommunistia ja yksi sosiaalidemokraatti. Karttulasta tuodut kyyditettävät siirrettiin Leppävirralla toiseen autoon, joka vei heidät seuraavaan etappipaikkaan Heinäveden Karvion kanavalle. Ainakin yksi kyyditys katkesi Leppävirralla, kun autoa ei järjestynytkään muilutuksen jatkamiseksi.[26] Varkauden kautta vietiin kohti itärajaa lapualaisten kuuluisin kyyditettävä presidentti K. J. Ståhlberg puolisoineen. Kyyditys katkesi kuitenkin Joensuuhun.

Oikeistoradikalismin vaalikannatus jäi Varkaudessa pieneksi, mutta tiukan linjan oikeistolaisuus vaikutti paikkakunnan ilmapiiriin. Isänmaallinen Kansanliike sai Varkaudessa eduskuntavaaleissa noin neljä prosenttia äänistä.

Ahlström ja Hackman tuottivat palveluita

Ahlströmin osuus paikallisten palveluiden tuottajana ei päättynyt kauppalan perustamiseen. 1930-luvun alussa puolivälissä Ahlströmin tuella Varkauteen valmistui nykyaikainen sairaala, jonka neljä miljoonaa markan kokonaiskuluista yhtiö maksoi 3,4 miljoonaa markkaa. Kauppala osti sairaalan yhtiöltä 1953.[27]

Ahlström Oy oli rakennuttanut 1924 Varkauteen myös uuden kansakoulun, jota laajennettiin 1930-luvun alussa. Yhtiö perusti 1930-luvun puolivälissä teollisuuskoulun ja ammattikoulun, joille se rakennutti tilat. Kaksivuotisesta teollisuuskoulusta valmistui työnjohtajia teollisuuden palvelukseen. Nelivuotisen ammattikoulun päämääränä oli kouluttaa ammattimiehiä vaativimmiksi muuttuneisiin työtehtäviin. 21-paikkaisen koulun ensimmäiselle vuosikurssille pyrki 185 poikaa.[28] Yhtiö omisti myös huomattavan osan kauppalan asuntokannasta.[29]

Ahlström ylläpiti useita saunoja, joita käyttivät etenkin ahtaissa oloissa asuneet työntekijät. Varkaudessa olivat käytössä muun muassa Viltinniemen, Pirtinvirran ja Lehtoniemen saunat. Pirtinvirran saunassa kävi paljon kylpijöitä 1920-luvulla:[30]

”Aikoinaan oli Pirtinvirran saunassa vuorot järjestetty siten, että naiset kylpivät tiistaisin ja perjantaisin, miehet torstaina ja lauantaina ja yhteissauna miehille ja naisille oli keskiviikkoisin. Nämä sekasaunat oli tarkoitettu lähinnä perhesaunoiksi, mutta tuppautuihan sinne aina nuoria miehiä, kun paikkakunnalla oli paljon komennusmiehiä. Täällä nimittäin rakennettiin paljon. Paperitehdas oli rakenteilla, voima-asema samoin, vaneritehdas, rautatiesillat, veistämö, voimalaitoksen savupiippu, niin että irtomiehiä riitti joka lähtöön. He katsoivat, että keskiviikon yhteissauna oli heille erittäin sopiva kylpemistä varten.”

Hackman vastasi Sorsakoskella palveluiden järjestämisestä samaan tapaan kuin Ahlström Varkaudessa, vaikka mittakaava oli selvästi pienempi. Suuri osa työntekijöistä asui Hackmanin rakennuttamissa taloissa, joista ensimmäiset valmistuivat jo 1880-luvulla. Yhtiön taloissa ei ollut saunoja, joten työväki perheineen kävi kylpemässä yleisessä saunassa, jonka yhtiö rakennutti vuonna 1913. Saunan yhteydessä sijaitsi pyykkitupa, jonne sai varata ajan ja ostaa lippuja saunan­hoitajalta.  Kotona pestiin vain välttämätön ”nyrkkipyykki”.

Yhtiön vuodesta 1902 ylläpitämä lakisääteinen sairaus- ja hautausapukassa toi turvaa työntekijän sairastuessa pitemmäksi tai joutuessa tapaturman uhriksi. Työntekijät maksoivat kassan kuluista kaksi kolmannesta ja yhtiö loppuosan. Ennen kansaneläkelain voimaantulo yhtiö maksoi pientä eläkettä vanhoille työntekijöilleen ja antoi heille polttopuut ilmaiseksi. Hackman perusti 1900-luvun alussa myös sairastuvan Sorsakoskelle ja palkkasi sairaanhoitajan. Pääosa synnytyksistä tapahtui 1920-luvulla sairastuvalla. Varsinaisia vuodepaikkoja tuvalla ei ollut. Vakavasti sairastuneet sairaanhoitaja ohjasi hoitoon kunnansairaalaan kirkonkylälle.[31]

Väkiluvun kasvu oli Suomen kärkitasoa Varkaudessa

Varkauden asuntokannan ja palveluiden kehittämiseen loi paineita väkiluvun nopea nousu. Paikkakunnan asukasluku kasvoi 1921–1939 viidenneksi nopeimmin Suomen maalaiskunnista ja kauppaloista. Vielä enemmän väki lisääntyi Helsingin naapurikunnissa Huopalahdessa, Kulosaaressa ja Oulunkylässä sekä Petsamossa, jonka nikkelikaivos ja Jäämeren satama houkuttelivat asukkaita.

Varkauteen muutettiin 1920-luvun lopulle saakka etenkin Leppävirralta ja Joroisista sekä Kuopion ja Mikkelin lääneistä. Muuttajien lähtöpaikkakuntien kirjo laajentui 1930-luvulla merkittävästi. Tehtaille tuli työntekijöitä eri puolilta maata. Varkaudesta muutettiin muutaman vuoden asumisen jälkeen etenkin Viipuriin tai Helsinkiin sekä toisille puunjalostuksesta eläville paikkakunnille.[32] Syntyvyys oli Varkaudessa 1930-luvulla jonkin verran alhaisempi kuin Kuopion läänissä, mutta korkeampi kuin Suomessa keskimäärin.[33]

Väestönkasvun tuloksena kansakoululaisten määrä kasvoi Varkaudessa vuosina 1930–1940 yli 60 prosentilla (1135 à 1850), minkä seurauksena opettajien määrä lähes kaksinkertaistui (32 à 63). Koulutusmahdollisuudet laajentuivat, kun Varkauden Suomalainen Yhteiskoulu aloitti toimintansa keskikouluna vuonna 1919. Koulu muuttui yliopistoon johtavaksi 1927 ja ensimmäiset ylioppilaat saivat valkolakin keväällä 1930. Oppikoululaisia oli vuonna 1940 jo 285. Määrä oli kaksinkertainen vuoteen 1925 verrattuna.[34]

Pulavuosina työväestön leipä oli tiukassa

Suhdannevaihtelut tuntuivat 1920–1930-luvuilla voimakkaina pääosin yhdestä yhtiöstä riippuvaisessa Varkaudessa, jonka teollisuustuotannosta pääosa meni vientiin. Lisäksi paikkakunnan toiseksi suurin teollinen työnantaja, laivanrakennusta ja konepajatoimintaa harjoittanut Oy Lehtoniemi Ab, meni konkurssiin vuonna 1929. Ahlström osti konkurssipesältä yhtiön koneet, jotka se siirsi konepajalleen. Laivatuotanto loppui Lehtoniemessä kokonaan. Ahlström irtisanoi talouslaman aikana osan työväestöstään ja työpaikkansa säilyttäneet joutuivat tekemään lyhennettyä työpäivää. Yhtiön palveluksessa olleiden määrä laski vuosina 1929–1932 lähes viidenneksen (2 505 à 2 050).

Varkauden kauppala lievitti pula-ajan vaikutuksia rakennustyömaillaan, joilla maksetut palkat riittivät niukkaan toimeentuloon. Valtio järjesti vuosina 1932–1933 varkautelaisille hätäaputöitä oman paikkakunnan ulkopuolelta. Varkaudessa avustettavien määrä kasvoi lähes nelinkertaiseksi (544 à 1977). Enemmän kuin joka viides varkautelainen sai vuosina 1931–1932 apua köyhäinhoitolautakunnalta. Köyhäinhoitomenot muodostivat talouslaman aikana viidenneksen kauppalan menoista.[35]

Leppävirralla oli enimmillään virallisesti työttömänä 849 henkilöä, 10,7 prosenttia työvoimasta. Lisäksi kunta työllisti 60, valtio 186 ja yksityiset 163 henkilöä väliaikaisesti. Hätäaputöinä rakennettiin Varkaus–Viinijärvi rataosuutta vuodesta 1932 alkaen ja Kuopio–Leppävirta -maantietä korjattiin. Leppävirralle valmistui myös urheilukenttä 1931–1932 pääosin hätäaputöinä.[36]

Varkauden tehtaiden työntekijämäärä kääntyi 1933 nousuun ja 1938 Ahlström työllisti jo 3 378 henkilöä. Heistä lukeutui 350 toimihenkilöihin 1930-luvun lopussa. Tehtaan tuotantomäärät kohosivat koko 1930-luvun. Pulavuosinakin tuotanto kasvoi, mutta tuotteista saatu hinta oli alhainen. Paperintuotanto kasvoi 60 prosenttia (43 716 tonnia à 69 800 tonnia) 1930-luvulla. Varkaudessa tuotettiin vuosikymmenen lopussa 17 prosenttia Suomessa valmistetusta sanomalehtipaperista ja liki kymmenesosa vanerista.[37] Yhtiö perusti myös talotehtaan, jossa valmistui 1940 jo 883 taloa.[38]

Maaliikenteen merkityksen kasvu ja sisävesiliikenteen vähentyminen vaikuttivat Varkauden konepajatuotantoon. Matkustajalaivojen ja proomujen valmistus loppui kokonaan. Varkaudessa rakennettiin 1930-luvulla 9 hinaajaa ja 38 lauttaa. Maaliikennettä palvelevien tilausten määrä sen sijaan kasvoi. Rautatiehallitus ja Tie- ja vesirakennushallitus tilasivat rautatie- ja maantiesiltoja sekä siltaelementtejä. Kasvava tavaraliikenne vaati kantavampia siltoja.[39]

Varkaudesta kehittyy talousalueen keskus

Varkaudesta kehittyi 1930-luvulla talousalueen keskus. Leppävirralla toiminut Talous-Osuuskauppa siirsi päätoimipaikkansa 1936 Varkauteen, jonne se rakennutti kauppalan ensimmäisen tavaratalon. Osuuskaupan muuttopäätöstä kiirehti SOK. TOK laajensi nopeasti toimintaansa kauppalassa ja perusti sinne vuoteen 1942 mennessä kuusi sivumyymälää.[40]

Kasvava Varkaus muodosti tärkeän markkina-alueen lähialueilla tuotetulle maidolle ja maitojalosteille. Leppävirran Osuusmeijerin ryhtyi 1930-luvulla valmistelemaan maidonjalostuksen siirtämistä Varkauteen. Uusi meijerirakennus valmistui kauppalaan kesällä 1940. Meijeri muutti nimensä 1944 Varkauden seudun osuusmeijeriksi, johon yhdistyivät1950-luvulla Joroisten ja Jäppilän osuusmeijerit sekä kaksi pientä kylämeijeriä.[41]

Varkauden Osuuskassasta alkoi muodostua alueen merkittävin osuuskassa. Jäsenmäärältään se oli 1933 maan suurin. Kassan kuului 500 jäsentä ja tallettajia oli 900. Jäsenkunnasta suuren osan muodostivat Varkauden ympäristön maanviljelijät.[42]

Varkauden muuttuminen näkyi myös liikennemäärissä. Kauppalassa 27. elokuuta 1937 suoritetussa liikennelaskennassa kaupungin vilkkaimmalla väylällä Ahlströminkadulla liikkui vuorokauden aikana 1 100 ajoneuvoa, 5 387 pyöräilijää ja 3 370 jalankulkijaa. Ajoneuvoista 306 oli hevosvetoisia, 273 henkilö- tai pakettiautoja, 150 kevyitä kuorma-autoja, 248 raskaita kuorma-autoja, 177 linja-autoja ja 33 moottoripyöriä.

Vilkkainta liikenne oli klo 16–17, jolloin laskentapisteen ohi ajoi 626 pyöräilijää ja 77 autoa. Kovin runsasta liikenne ei ollut, sillä pyöriä kulki ruuhkaisimman tunnin aikana keskimäärin kymmenen minuutissa ja autoja oli liikkeellä noin 47 sekunnin välein.[43]

Sotatarviketuotantoa Sorsakoskella ja Varkaudessa

Talvisodan alla ja aikana Sorsakosken ja Varkauden tehtaat muutettiin palvelemaan sotatalouden tarpeita. Sorsakosken tehtaiden hylsyosasto perustettiin syksyllä 1939 pikavauhtia toisen maailmansodan syttymisen jälkeen. Pääesi­kunnan sotatalousosaston määräyksestä Sorsakoskelle siirrettiin Viipurin ammatti­kou­lusta ja useista tehtaista työstökoneita, jotka valtio oli määrännyt vuokrattaviksi. Jopa Fazerin entisiä makaroni­prässejä käytettiin Sorsakoskella hylsyjen valmistuksessa.

Ensimmäiset tykinhylsyt valmistuivat jo talvisodan aikana. Sotavuosina Sorsakosken tehdas tuotti pääasiassa tykin hylsyjä Suomen armeijan tarpeisiin. Sota-aikana valmistui yli miljoona kappaletta 37 ja 105 millimetrin hylsyjä. Tehtaassa valmistettiin jonkin verran myös käsiaseiden hylsyjä. Sorsakoskella tehtiin muun muassa Suomi-konepistoolin patruunoiden hylsyjä. Neuvostoliiton johtama liittoutuneiden valvontakomissio lopetti hylsytuotannon vuonna 1945. Hylsytuotanto alkoi uudelleen 1959.

Talvisodan aikana hylsyjä valmistivat pääosin miehet. Sotatarviketuotannon käynnistämisessä tarvittuja ammattimiehiä ei kutsuttu rintamapalvelukseen. Naisten osuus hylsyosaston työntekijöistä kasvoi jatkosodan aikana. Tärkeimmät ammattimiehet saivat komennuksen jäädä tehtaalle.  Sorsakosken tehdas valmisti hylsyjen lisäksi pioneeritarvikkeita ja puukaasuttimia.

Varkauden konepajateollisuus muutettiin palvelemaan sotatalouden tarpeita. Talotehdas valmisti jatkosodan aikana vanerisia sotilas- ja hevostelttoja Saksan armeijalle. Itärintamalle lähti 5 000–6 000 lämmitettävää telttaa. Erityisen tärkeä Suomen armeijalle oli Varkauteen sijoitettu panssariajoneuvojen korjaamo, joka kunnosti sotasaaliiksi saatua puna-armeijan kalustoa suomalaisten käyttöön. Varkauden tehtailla työskenteli jatkosodan aikana 2 600–3 100 henkeä.[44]

Varkauden merkitystä korosti Joensuuhun vuosien 1939–1940 aikana valmistunut rautatieyhteys. Radan kiskojen asennustöitä kiirehdittiin syksyllä 1939 ja Varkaus–Viinijärvi -osuus saatiin liikennöitävään kuntoon ennen talvisotaa. Sitä voitiin käyttää hiljaisilla nopeuksilla joukkojenkeskityksiin.[45]

Sisällissodan muistot jäivät taka-alalle

Sotavuosina Varkaudessa ja Leppävirralla valitsi sotaan edeltäviin verrattuna vuosiin verrattuna sovinnollinen ilmapiiri. Varkautelaiset ja leppävirtalaiset tekivät suuremmitta nurinoitta osuutensa Suomen puolustamisessa. Vertauskuvallisesti oli tärkeää, että kaatuneiden muistopäivän jumalanpalveluksen jälkeen laskettiin seppeleet sankarihaudoille sekä 1918 ”kummallakin puolella henkensä uhranneiden haudoille”.

Ilmapiirin muuttumisesta kertoi suojeluskuntatoiminnan laajentuminen. Varkaudessa suojeluskuntaan liittyi syksyn 1939 ja talvisodan aikana noin 150 miestä. Leppävirrallakin järjestö sai paljon uusia jäseniä. Mukaan lähti myös vasemmistolaisia etenkin sen jälkeen kun sosiaalidemokraattinen puolue oli antanut siihen luvan.[46]

Varkauden seudun Aseveljet ry perustettiin 24. elokuuta 1940. Sen puheenjohtajana toimi sosiaalidemokraatteihin lukeutunut opettaja Reino Peltonen. Yhdisti huolehti muun muassa asevelitonttien jakamisesta rintamamiehille ja järjesti työväentalolla asemiesiltoja jatkosodan aikana.[47] Ajan henkeä kuvasi se, että Suomen ja Ruotsin toukokuussa 1941 käymään marssimaaotteluun osallistui 7 028 varkautelaista.[48]

Sota näkyi etenkin Varkaudessa jatkuvasti. Panssarikorjaamolla kunnostettuja vaunuja koeajettiin kauppalan kaduilla ja jatkosodan aikana paikkakunnalla koulutettiin panssarimiehiä. Hyvien liikenneyhteyksien ansiosta Varkaus soveltui sotasairaalan sijoituspaikaksi. Kauppalassa toimi talvi- ja jatkosodan aikana sotasairaala. Varkauteen perustettiin 47. sotasairaala 7. joulukuuta 1939. Sen edeltäjä oli Käkisalmessa toiminut 12. sotasairaala, jonka toiminta siirrettiin Varkauteen. Sairaala sai käyttöönsä tilat Tehtaan koululta ja Tehtaan sairaalasta. Toipuvia sotilaita sijoitettiin myös muille kouluille.

Sotasairaalan jälkipolvien parhaiten tuntema hoidettava oli silloinen majuri Adolf Ehrnrooth (1905–2004), joka haavoittui vaikeasti heti jatkosodan alussa 1. heinäkuuta 1941. Hänet tuotiin Punkaharjulla kenttäsairaalassa tehtyjen leikkausten jälkeen hoidettavaksi Tehtaan koululle.

Varkautta ei pommitettu sen sotilaallisesti merkityksestä huolimatta sotavuosina. Kauppalan suojana ei ollut talvisodan aikana ilmatorjunta-aseistusta ennen kuin Ahlström Oy:n ostamat kaksi kevyttä Bofors-tykkiä saatiin käyttöön. Jatkosodan aikana kalustoa oli käytössä enemmän. Myös Sorsakoski välttyi pommituksilta. 

Linkkejä:

Sata kuvaa Varkaudesta 1917–2017. 

Varkauden, Valkeakosken ja Forssan museoiden tietokanta kertoo erityisesti Suomen teollistumisen historiasta.

Lii-Filmin vuonna 1946 valmistunut lyhytelokuva kuvaa Varkauden tehtaiden työntekijöiden kalastusretkeä, jolle kalamiehet pääsivät hinaaja Kalakukon avustamana. Aluksen perässä kulki kymmeniä soutuveneitä, joilla saattoi perillä soutaa hyville kalapaikoille. Kalakukko oli kalastuksen harrastajien käytössä vuodesta 1941. Saaliit toivat toivottua säännöstelyajan niukkaan ruokapöytään. Hinaajan kyydissä varkautelaiset pääsivät myös hyville marjapaikoille. 

Kansallisbiografian artikkeli Onni Hiltusesta.

Kirjallisuutta:

Itkonen, Hannu (toim): Varkaus, Suomi ja vuosi 1918. Kansallinen ja paikallinen vallankumous. Varkauden museon julkaisuja 7, 2000.

Hannu Itkonen Hannu. Varkautelaisten vuosisata. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004

Myllylä Martti. Albert Krank – varkautelainen laivanrakentaja. Suomen Höyrypursiseura r.y. 1990.

Soikkanen Hannu. Varkauden historia, 1963.

Valta Reijo. Laudamiehestä Hietaseen. Paul Wahl & Co:n laivasto ja sen toiminta 1830-luvulta vuoteen 1909. Osuuskunta Jyväs-Ainola, 2000. (1. painos 1997.)

Lähteitä:

[1] Itkonen 2004, s. 162.

[2] Soikkanen 1963, s. 647.

[3] Kokkonen Jouko. 1991. Varkauden kauppalan poliittinen ilmapiiri 1928–1940. Poliittisen historia pro gradu. Helsingin yliopisto, s. 30.

[4] Itkonen 2004, s. 190.

[5] Hovi 1995, s. 391–394.

[6] Itkonen 2004, s. 181.

[7] Itkonen 2004, s. 217.

[8] Itkonen 2004, s. 183.

[9] Kokkonen 2005.

[10] Soikkanen 1963, s. 649, 662 ja 678–679.

[11] Hovi 1995, s. 385–386 ja 441.

[12] Hovi 1995, s. 363–364.

[13] Hovi 1995, s. 440–441, 777.

[14] Itkonen 2004, s. 137.

[15] Itkonen 2004, s. 136 139.

[16] Soikkanen 1963, s. 379–384 ja 389–394.

[17] Itkonen 2004, s. 147– 148.

[18] Itkonen 2004, s. 146–147. Soikkanen 1963, s. 162.

[19] Hovi 1995, s. 360.

[20] Itkonen 2004, s. 132.

[21] Itkonen 2004, s. 195.

[22] Soikkanen 1963, s. 392.

[23] Soikkainen 1963, s. 396. Itkonen 2004, s. 166 –

[24] Itkonen 2004, s. 83–84.

[25] Itkonen 2004, s. 191–195.

[26] Siltala 1985, s. 303.

[27]Itkonen 2004, s. 201.  Soikkanen 1963,375 ja 447.

[28] Itkonen 2004, s. 219.

[29] Itkonen 2004, s. 146–147. Soikkanen 1963, s. 162.

[30] Itkonen 2004, s. 155.

[31] Kokkonen 2005, s. xxx.

[32] Soikkanen 1963, s. 292–293.

[33] Soikkanen 1963, s. 288.

[34] Soikkanen 1963, s. 578–585.

[35] Soikkanen 1963, s. 433.

[36] Hovi 1995, s. 430–431.

[37] Soikkanen 1963, s. 170 ja 178.

[38] Itkonen2004, s. 196.

[39] Itkonen 2004, s. 196.

[40] Hovi 1995, s. 391–394.

[41] Hovi 1995, s. 367–368.

[42] Itkonen 2004, s. 203. Soikkanen 1963, s. 275.

[43] Itkonen 2004, s. 220.

[44] Itkonen 2004, s. 240–241.

[45] Kai Sarmanne, Strategiset (keskityskuljetuksiin ja suuriin ryhmitysmuutoksiin liittyvät) joukkojen siirrot viime sodissamme, Tiede ja Ase 1962,  ojs.tsv.fi/index.php/ta/article/download/47426/13301

[46] Soikkanen 1963, s. 682. Hovi 1995, s. 455.

[47] Soikkanen 1963, s. 682. Itkonen 2004, s. 246– 247.

[48] Soikkanen 1963, s. 684.

Kiuruvedellä päästiin vähällä sisällissodasta

Posted on by jenniheinonen

Vuosi 1918 oli kurja myös Kiuruvedellä. Sisällissodan pahimmat kauhut jäivät kuitenkin kauas Pohjois-Savon perukoista.

Suomessa ja koko Venäjän imperiumissa koitti vapauden ja toivon aika, kun Nikolai II joutui luopumaan vallasta maaliskuussa 1917. Kiuruvedellä järjestetty kansalaiskokous, johon osallistuivat kaikki kansalaispiirit, lähetti onnittelusähkeen Venäjän valtakunnanduumalle.

Riemu haihtui pian ja vaihtui kamppailuksi vallasta porvarien ja sosialistien välillä. Sosiaalidemokraateilla oli eduskunnassa vuoden 1916 vaaleissa saatu yksinkertainen enemmistö. Vaa’ankielenä oli maalaisliitto. Tilannetta pahensi elintarvikepula, joka syveni viljantuonnin Venäjältä tyrehdyttyä. Suomi sai vuoden 1917 alussa yli kaksikolmasosaa syömäviljastaan Venäjältä. Kiuruvedelläkin tunnettiin ukrainalainen ruis ja vehnäänkin oli jo totuttu.

Levottomuutta lisäsi maassa ollut venäläinen sotaväki, jonka kuri heikkeni nopeasti vuoden 1917 aikana. Sotilaita oli myös sisämaassa muun muassa tekemässä linnoitustöitä. Kiuruvedellä ei rakennettu linnoitteita, joten paikkakunnilla näkyi vähän venäläistä sotaväkeä, mikä rauhoitti oloja. Järjestys säilyi kunnassa muutenkin hyvin. Etelä- ja Länsi-Suomen maatalouslakot eivät ulottuneet. Myöskään uittotyömailla ei keväällä 1917 ollut isoja lakkoja. Viinankeittäjiä sen sijaan paljastui tuon tuosta.

Eduskunta hyväksyi sosiaalidemokraattien, maalaisliiton ja itsenäisyysmielisten porvarien äänin 18. heinäkuuta valtalain, joka olisi tehnyt eduskunnasta päättäjän Suomen sisäisissä asioissa. Venäjän väliaikainen hallitus ei tapahtunutta hyväksynyt, vaan hajotti eduskunnan. Päätös oli katkera sosiaalidemokraateille. Lokakuun alun vaaleissa eduskunnasta tuli jälleen porvarienemmistöinen.

Punainen paikkakunta

Kiuruvedellä SDP:n kannatus oli vahva. Puolue sai lokakuun eduskuntavaaleissa yli 57 prosenttia äänistä. Vaalituloksen voi arvioida kuvanneen hyvin poliittisia mielialoja, sillä äänestysprosentti (76 %) oli selvästi korkeampi kuin Suomessa keskimäärin.

Valtakunnallisen vaalitappion kärsineen SDP:n johto radikalisoitui ja jyrkät mielipiteet saivat yhä enemmän tilaa työväenliikkeessä. Suomen Ammattijärjestö kehotti 20. lokakuuta perustamaan työväen järjestyskaarteja. SDP hyväksyi päätöksen ja kaartien perustaminen sai vauhtia.

Järjestyskaartit ottivat suurimman osan Suomesta valvontaansa marraskuun yleislakon aikana. Kiuruveden vastaperustettu kaarti varmisti osaltaan, että lakko pitää. Kiuruvedellä ei kuitenkaan tehty elintarvikkeiden tai aseiden etsintöjä, joiden yhteydessä tapahtui väkivallantekoja eri puolilla Suomea.

Vilho Saastamoisen johtama järjestyskaarti keskittyi nimensä mukaisesti järjestyksenpitoon toisin kuin osa kaarteista, jotka syyllistyivät erilaisiin laittomuuksiin. Saastamoisesta tuli päällikkö, koska hän oli käynyt sotaväen. Hän oli myös ollut Amerikassa ja tutustunut siellä sosialismiin. Kaartin toimintaan osallistuivat poliisit Robert Drufva ja Juho Ruotsalainen.

Suojeluskunta aloitti toimintansa yleislakon loppuvaiheissa 18. marraskuuta 1917. Sen päälliköksi valittiin Antti Tikkanen. Kyläosastot aloittivat toimintansa kirkonkylässä, Luupuvedellä, Lapinsalossa, Kalliokylässä, Niemiskylässä, Aittojärvellä, Rytkyllä, Toiviaiskylässä ja Honkarannalla. Aseistuksena suojeluskuntalaisilla oli puolenkymmentä kivääriä, muutama pistooli ja kolme Viipurista saatua käsipommia. Toiminta alkoi tehostua, kun kuusi miestä lähti suojeluskuntakursseille Kuopioon vuoden 1918 alussa.

Yhteinen itsenäisyysjuhla

P. E. Svinhufvudin johtama senaatti antoi 4. joulukuuta itsenäisyysjulistuksen, jonka toteuttamiseen tähtäävät toimet eduskunta hyväksyi kaksi päivää myöhemmin. Suomen itsenäisyys tarvitsisi ensin Venäjän tunnustuksen, jota Svinhufvudin hallitus Venäjällä valtaan nousseelta bolsevikkihallitukselta vastentahtoisesti pyysi. Kansankomissaarit antoivat tunnustuksen 31. joulukuuta. Ranskan, Saksan ja Pohjoismaiden tunnukset tulivat nopeasti.

Tunnustusten tultua oli aihetta juhlaan. Kiuruvedellä sosialistit ja porvarit viettivät yhteistä juhlaa Suomen itsenäisyyden kunniaksi 20. tammikuuta. Juhlakulkue lähti työväentalolta ja päätyi nuorisoseurantalolle. Tilaisuus pidettiin sosiaalidemokraatti Olli Partasen kuntakokouksessa tekemän aloitteen pohjalta. Kokous hyväksyi Partasen ponnen, jonka mukaan sen osallistujat ”tunsivat kiitollisin ja hartain mielin että olemme vapaan ja itsenäisen Suomen tasavallan kansalaisia”.

Yhteinen juhla ei ollut itsestäänselvyys. Porvarit ja sosialistit järjestivät suurelta osin omat juhlansa. Näin tapahtui myös Helsingissä, jossa porvareilla ja sosialisteilla oli omat juhlansa viikon välein.

”Sisäinen sota” alkaa

Ilmapiiri oli Kiuruvedellä tammikuussa 1918 jännittynyt, mutta normaaliin arkeen suuntautunut. Maaliskuuksi suunniteltujen kunnallisvaalien valmistelut olivat meneillään. Rautatien rakentaminen Iisalmen ja Ylivieskan välillä oli alkamassa, kun senaatti sai vahvistettua ratasuunnan Kiuruvedellä. Huhut ratatöistä toivat väkeä Kiuruvedelle.

Kiuruveden näkökulmasta sisällissodan syttyminen oli yllätys. Sodan alkaminen ei juurikaan näkynyt, vaan Savon pohjoiskulmalla vain seurattiin tilanteen kehittymistä. Ainoastaan porvarilehdet ilmestyivät valkoisten hallussa olevassa osassa Suomea. Luetuimpia niistä olivat Kiuruvedeltä Salmetar, Savon Sanomat ja Savo. Lehtien kertomasta välittyy, miten vaikea tilannetta oli aluksi hahmottaa.

Savo julkaisi 29. tammikuuta kenraali Mannerheimin ”sisäisen sodan” johdosta antaman julistuksen: ”Jos eivät punakaartilaiset alistu laillisen hallitun vallan alle tulevat maan harmistuneet talonpoikaisjoukot ase kädessä itse tuomitsemaan maan petturit”. Sota kosketti nopeasti myös Savoa. Jo 2. helmikuuta Savo-lehti kertoi Varkauden punakaartin ja Pieksämäen suojeluskunnan kahakasta: ”Näin on siis Savossakin alkanut sisällissota, josta koko ajan olemme väestöä mitä ankarimmin varottaneet.” Kiuruvetisten lukemat lehdet käyttivät sodasta sen kestäessä eniten nimeä kansalaissota. Toiseksi yleisin oli vapaussota ja myös sisällissota esiintyi lehtien palstoilla.

Aseita suojeluskunnalle

Kiuruvesi jäi kauan rintamalinjan valkoiselle puolelle. Kapinajohtajat olivat tienneet, että vallanotto onnistuu Etelä-Suomessa. Pohjois-Suomen punakaartien he toivoivat pystyvän sitomaan valkoisten voimia ja jopa muodostamaan pitkäaikaisia kapinapesäkkeitä. Tähän ei ollut kuitenkaan vähäisen aseistuksen vuoksi käytännön mahdollisuuksia.

Punaisten hallinnassa olleessa Etelä-Suomessakin maaseudun työväenjärjestöt lähtivät mukaan kapinaan usein enemmän velvollisuudentunnosta kuin vallankumousinnosta. Kapinamieli oli korkeimmillaan suurissa kaupungeissa ja teollisuustaajamissa. Kiuruvedellä työväenyhdistys lähinnä tarkkaili tilanteen kehitystä.

Suojeluskuntalaiset ryhtyivät sen sijaan Kiuruvedellä toimiin osallistuakseen kapinan kukistamiseen. Ensimmäisenä tavoitteena oli saada lisää aseita. Sodan syttyminen ei näkynyt välittömästi Kiuruvedellä. Suojeluskuntalaiset päättivät hankkia aseita Pohjanmaalta, josta niitä oli saatavissa. Venäläiset oli riisuttu maakunnassa aseista hallituksen joukkojen ylipäälliköksi nimitetyn C. G. Mannerheimin johdolla. Matkalle lähti helmikuun alussa Antti Tikkasen johdolla neljä miestä kahdella hevosella.

Tikkanen lähetti pyynnön saada aseita Mannerheimille Vaasaan. Mannerheimin puolesta tuli vastaus, ettei aseita ollut saatavissa. Kiuruvetiset liittyivät tähän jälkeen Ylivieskassa eteläpohjalaisiin, jotka olivat menossa Ouluun osallistuakseen kaupungin punaisten ja venäläisten kukistamiseen. Valkoiset valtasivat Oulun 3. helmikuuta. Varajoukkoon määrätyt Kiuruveden miehet saivat Oulusta mukaansa 63 kivääriä, panoksia ja käsikranaatteja.

Välikohtaus työväentalolla

Kiuruvedellä ei näkynyt helmikuun alussa kapinan merkkejä. Aseiden hakumatka ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta. Joidenkin tietojen mukaan punakaarti asetti saatuaan tiedon retkestä vartiot tienvarsille ottaakseen aseet haltuunsa. Tämän vuoksi aseet vietiin varmuuden vuoksi ensin Niemiskylän Niskalaan ja kuljetettiin sieltä kirkonkylään ja osittain edelleen Iisalmeen.

Pahin välikohtaus sattui illalla 5. helmikuuta, kun Kiuruveden työväentalolle tuli kahdella hevosella aseistautuneita punakaartilaisia Iisalmesta. On mahdotonta täysin luotettavasti selvittää, mitä Kiuruvedellä tapahtui. Välikohtauksesta tuomittujen punakaartilaisten ja suojeluskunnan antamien lausuntojen perusteella voi muodostaa jonkinlaisen kokonaiskuvan.

Iisalmesta tuli kahdella hevosella punakaartilaista ottamaan selvää tilanteesta Kiuruvedellä. Heillä oli mahdollisesti tarkoituksena riisua tilaisuuden tullen suojeluskuntalaisilta aseet. Toista hevosta ajaneen Paavo Rissasen mukaan häntä oli pyydetty Kiuruvedelle ”ottamaan lahtareilta aseita”. Pienen partion mahdollisuudet toteuttaa tämä aie olisivat kuitenkin olleet hyvin rajalliset.

Punakaartilaisten ”lentävää osastoa” johti kuulustelupöytäkirjojen mukaan Pekka Kauppinen. Kiuruvedelle menon tarkoituksena oli Uuno Grönforssin mukaan karkottaa huligaanit Kiuruvedeltä. Retken alkusysäyksenä olisi ollut Kiuruvedeltä tulleen tuntemattoman varkautelaismiehen kertomus paikkakunnalla olleista tuntemattomista miehistä. Aseistuksena miehillä oli kaksi Berdan-kivääriä, kolme muuta kivääriä ja ainakin yksi käsiase.

Työväentalolle kokoontui iisalmelaisten tultua Kiuruveden punakaartin johtohenkilöitä. Kaartin päällikkö Vilho Saastamoinen tapasi matkalla työväentalolle maltillisiin sosiaalidemokraatteihin lukeutuneen V. H. Kämäräisen, joka kertoi Saastamoisen vakuuttaneen hänelle, ettei missään tapauksessa ryhdy aseellisen toimintaan. (Kämäräinen toimi kunnallispolitiikassa Kiuruvedellä ja kuului eduskuntaan 1939–1945 SDP:n ryhmässä. Hänkin oli omaksunut sosialismin Amerikan-vuosinaan.)

Osapuolten muistikuvat tapahtumasta poikkesivat kovasti toisistaan. Suojeluskunnan esikunnan kesäkuussa valtiorikosoikeudelle antaman lausunnon mukaan työväentalolta ammuttiin useita kymmeniä laukauksia suojeluskuntalaisia päin. Punakaartilaiset myönsivät ampuneensa joitakin laukauksia ilmaan.

Kuulusteluissa punakaartilaiset vähättelivät tapahtumaa, jota suojeluskuntalaiset suurentelivat sodan päätyttyä korostaakseen tehneensä osansa vapaussodassa. Joka tapauksessa tilanne laukesi iisalmelaisten lähtöön takaisin Iisalmeen.

Kiuruvesi valkoisten haltuun

Kiuruvedellä valtasuhteet tulivat selväksi, kun 60–70 suojeluskuntalaista otti 7. helmikuuta työväentalon hallintaansa. Iisalmessa punakaartin toiminta päättyi 10. helmikuuta, kun se antautui Kajaanin suojeluskuntalaisten piiritettyä työväentalon.

Nuorisoseurantalosta tuli suojeluskunnan komentopaikka. Sen kautta lähti miehiä rintamalle. Suojeluskunnan tehtävänä oli huolehtia myös huollosta. Armeija tarvitsi vaatteita, elintarvikkeita, hevosia ja hevosille heiniä.

Valkoisen armeijan miehistö koostui aluksi vapaaehtoisista ja värvätyistä. Vapaaehtoisia alkoi lähteä rintamalle senaatin 6. helmikuuta antaman julistuksen pohjalta. Kiuruvedeltä lähti 14. helmikuuta 45 miestä johtajanaan J. Favorin. Kuopiossa he saivat tehtäväkseen siirtää osan Suomen Pankin kultavarannosta Jyväskylään.

Miehet osallistuivat myös Varkauden valtaukseen. Toinen 44 miehen joukko lähti 18.2. Paavo Jauhiaisen johdolla suoraan Varkauteen. Kiuruvetiset osallistuivat punaisten pisimpään valkoisten alueella hallitsevan paikkakunnan valtaukseen. Suojeluskuntalaisista Vilho Knuutinen haavoittui ja kuoli Varkauden sairaalassa vammoihinsa. Tappiot kärsineet punaiset joutuivat ankarien rankaisutoimien kohteeksi. Heti taistelujen päätyttyä ammuttiin 80 miestä. Kiuruveden miesten osallistumisesta teloituksiin ei ole tietoa.

Sotasyynistä riviin

Laillinen hallitus täydensi joukkojaan aloittamalla kutsunnat vuoden 1878 asevelvollisuuslain perusteella. Kiuruvedellä ne toteutettiin 27.2–2.3.1918. Parisataa kutsuntoihin määrättyä jäi syytä ilmoittamatta pois, mutta osa heistä oli muulla paikkakunnalla tai Amerikassa.

Taisteluihin osallistui sisällissodassa valkoisten puolella 390 miestä, joista vapaaehtoisia oli noin 40 prosenttia. Vapaaehtoisista talollisiin lukeutui 42, torppareihin ja vuokraviljelijöihin 71, tilattomiin 31, kauppa-apulaisia oli 5 ja kansakoulunopettajia 2. Torpparien ja tilattomien suuren osuuden selittäjä on ilmeisesti Kiuruvedellä vahvasti vaikuttanut herännäisyys.

Varkauden jälkeen kiuruvetisiä osallistui taisteluihin Mäntyharjulla, Tampereella ja Viipurissa, jonka valtaus huhtikuun lopussa merkitsi viimeisen punaisten alussa olleen suuren kaupungin kukistumista. Viipurin kiivaissa taisteluissa kaatui yhdeksän kiuruvetistä. Suurin osa heistä menetti henkensä Patterinmäellä. Lisäksi ainakin 16 kiuruvetistä haavoittui Viipurissa. Epätoivoisilla punaisilla oli käytössään runsaasti konekiväärejä, jotka niittivät hyökkääjien rivejä.

Viipurin valtauksen jälkeen ammuttiin 200 venäläistä pelkästään heidän kansallisuutensa takia. Kiuruveden miesten osallisuudesta verilöylyyn ei ole tietoa, mutta tietoisia he siitä olivat. Vappuna valkoiset nöyryyttivät punaisia marssittamalla vangit työväen juhlapäivänä läpi kaupungin.

Valkoisten puolella kaatui ainakin 17 miestä. Suurimmat sankarihautajaiset pidettiin helluntaimaanantaina 20. toukokuuta, jolloin tapahtui kahdeksan vainajan siunaus.

Kapinan jälkiselvittelyt

Työväenjärjestöjen toiminta kiellettiin Ylä-Savossa täysin 22. helmikuuta. Työväentalo oli takavarikoituna valtiolle vuoden 1919 alkupuolelle asti. Poliisit Drufva ja Ruotsalainen erosivat maaliskuussa kaartiyhteyksien takia.

Vasemmistolaisia kuoli sisällissodan jälkiselvittelyissä kolme. Hämärissä olosuhteissa joutui Kiuruvedellä ammutuksi kaksi miestä. Heistä toinen oli huhtikuun alussa vankina kirkonkylällä. Toinen ammuttiin toukokuussa heti kiinnioton jälkeen Koivujärvellä. Yksi kiuruvetinen teloitettiin Karjalan kannaksella sodan loppuvaiheissa.

Kesäkuusta 1918 alkaen edesottamuksia alkoivat selvitellä valtiorikosoikeudet. Kiuruveden punakaartin johtohenkilöt Vilho Saastamoinen, Kalle Hägglund, Antti Närhi ja Paavo Hyvönen saivat pitkälti suojeluskunnan esikunnan lausuntojen pohjalta kukin neljän vuoden kuritushuonetuomion ja menettivät kansalaisluottamuksensa kuudeksi vuodeksi. Syynä oli valtiopetokseen osallistuminen, josta vahvinta näyttöä olivat kaartin perustaminen helmikuun 5. päivän tapahtumat.

Suojeluskunnan esikunta näyttää tulleen toisiin ajatuksiin, kun tuomitut valittivat valtiorikosylioikeuteen. Esikunnan jäsenet joko vakuuttivat itse punakaartilaisten pyrkineen hillitsemään iisalmelaisten toimia tai vahvistivat samansisältöisiä lausuntoja antaneiden kansalaisten olevan luotettavia. Tuomiot alenivat kahteen vuoteen. Lyhytkin tuomio oli vaarallinen, sillä Kuopion vankileirin olot olivat huonot. Leirin noin 2 500 vangista kuoli lähes viidesosa. Kaikkien tuomiot olivat sen verran lieviä, että he pääsivät syksyllä 1918 ensimmäisessä punavankien armahduksessa ehdonalaiseen vapauteen.

Myös kiinnijääneet iisalmelaiset saivat Kiuruveden tapahtumien perusteella tuomiot. Niiden lieventämisanomuksia puolsi Iisalmen suojeluskunnan päällikkö Santeri Sahlström. Iisalmelaistenkin tuomiot lyhenivät valituksen jälkeen. 

Punavankeja ratatyössä

Punavankeja oli kesällä 1918 töissä Iisalmi–Ylivieska -ratatyömaalla. Kiuruvedellä oli heitä varten pieniä leirejä Honkarannassa Honkamäen riihessä, Ryönänjoella ja ilmeisesti työväentalolla. Ratatöissä oli Kuopiosta, Varkaudesta ja Tampereelta kotoisin olleita vankeja.

Valtakunnallista julkisuutta Kiuruveden vangit saivat, kun Uudessa Päivässä moitittiin 14. syyskuuta vankien kohtelun olevan liian lievää. Lehti oli saanut tietonsa Kiuruvedeltä Helsinkiin saapuneelta henkilöltä.

”Kertojamme tiedon mukaan vartijat eivät pidä ollenkaan väliä vangeista, vaan saavat nämä vapaasti liikuskella, käydä m. m. työmaalta Kiuruveden kirkonkylässä ilman vahtia, ottaa osaa paikkakunnalla toimeenpantaviin iltamiin ja tansseihin. Vartijoiden kertojamme sanoi kyllä näön vuoksi olevan vartioimispuuhissa, mutta kuuluvat he huvikseen vain paukuttelevan pyssyjään. Mitään todellista ja tarkkaa vartiointia ei ole.”

Uusi Päivä arvioi, että kerrotussa oli perää, mikä todisti vartijoiden leväperäisyydestä. Lehden mielestä asia oli tutkittava, minkä jälkeen oli ryhdyttävä tarvittaessa toimenpiteisiin. Asia todennäköisesti raukesi armahduksiin syksyllä 1918.

Kohti normaalielämää

Sisällissodan aiheuttama kahtiajako näkyi syvänä suomalaisessa yhteiskunnassa vuosikymmeniä. Yksi valtakunnallinen jako syntyi osuustoimintaliikkeeseen jo sisällissodan alla. Kun Kiuruveden Työväen Osuuskauppa päätti syksyllä 1916 liittyä työväenliikkeen kannattajien perustaman Osuustukkukaupan jäseneksi, niin sen porvarijäsenet toteuttivat tuuman omasta osuuskaupasta. Kiuruvedellä Osuusliike Elo perustettiin 1917 ja se aloitti toimintansa marraskuussa.

Kunnallisella tasolla oli kuitenkin etsittävä yhteisymmärrystä, kun paikallisesta demokratiasta tuli todellisuutta heti sodan jälkeen. Sosiaalidemokraatit saivat Kiuruvedellä osallistua jo joulukuussa 1918 toimitettuihin kunnallisvaaleihin. Puolue sai 13 valtuutettua 30-jäseniseen valtuustoon. Olli Partasesta tuli valtuuston varapuheenjohtaja. Valtuustossa oli löydettävä sopu oppivelvollisuuden toimeenpanosta, köyhäin- ja sairaanhoidosta ja vanhustenhoidosta.

Nälkä oli vieraana monessa kodissa Kiuruvedelläkin vuoden 1918 mittaan. Pettua käytettiin yleisesti, vaikka tilanne ei ollut likikään Suomen surkein. Ruuanpuute alkoi helpottaa keväällä 1919, kun Suomeen saatiin elintarvikkeita Amerikasta. Tilanne parani vuoden 1919 hyvän sadon ansiosta. Vienti alkoi vetää, kun suomalaiselle sahatavaralle oli kysyntää jälleenrakennuksen vauhtiin päässeessä Euroopassa. Kauppansa teki myös sanomalehtipaperi, jota oli aiemmin viety Venäjälle. Tämä tiesi töitä hakkuu- ja ajomiehille.

Toukokuusta 1919 alkaen toteutettu torpparivapautus muutti suurimman osan vuokraviljelmistä itsenäisiksi pientiloiksi. Niidenkin tuotteille oli kysyntä, sillä nälkäkriisistä toipuva Suomi halusi kehittää maataloutta omavaraisuuden turvaksi.

Yleislakko ja viittä vaille vallankumous

Posted on by hannaahlavuo

Marraskuun 1917 yleislakko jakoi kansakunnan entistä enemmän kahtia. Valta siirtyi suuressa osassa Suomea muutamaksi päiväksi vasemmistolle. Vaikka lakko loppui, niin sen aikana jyrkentyneet asenteet säilyivät puolin ja toisin.

Poliittinen tilanne oli eduskunnan kokoontuessa marraskuun alussa 1917 erittäin jännittynyt. Sosiaalidemokraatit eivät tunnustaneet eduskuntaa laillisesti valituksi ja jättivät osallistumasta puhemiesten vaaliin. Puolue katsoi edustavansa vaalituloksesta huolimatta kansan syvien rivien tahtoa ja esitti eduskunnassa 1. marraskuuta Me vaadimme -julistuksen, joka julkaistiin työväenlehdissä. Julistuksen mukaan porvarit olivat saavuttaneet vaalivoittonsa rahan ja jopa vilpin voimalla.

Puolue vaati nopeita toimia elintarvikepulan ja työttömyyden lievittämiseksi. Porvarien perustamat lahtarikaartit (suojeluskunnat) oli lakkautettava. Julistuksen kovat sanamuodot oli tarkoitettu omien kannattajien vakuutteluun puolueen kyvystä hoitaa työväestön asioita ja pelottelemaan porvareita. Otto Ville Kuusisen mukaan puolue pyrki näyttämään ulospäin jyrkemmältä kuin se todellisuudessa oli.

Me vaadimme -julistus nostatti porvaripuolueissa kovia vastalauseita. Uusi Suometar arvioi 3.11.1917 julistuksen olevan sekä kielenkäyttönsä että sisältönsä puolesta ennennäkemätön.

”Sosialistien julistuksissa ja heidän sanomalehdissään on totuttu lukemaan melkein mitä väitteitä tahansa, mutta harvoin on sentään virallisen puolueneuvoston ja eduskuntaryhmän lausuntoihin muutamille riveille saatu mahtumaan niin paljon tietoista perättömyyttä, kuin edellä selostamaamme ’vaatimusten’ esipuheeseen.”

Kenellä on valta Suomessa?

SDP osallistui kaikesta huolimatta lokakuun alussa valitun eduskunnan työhön. Puolue kuitenkin arvosteli eduskunnan viivytelleen toimintansa aloittamista. Puolue väitti porvarien valmistelevan väliaikaisen hallituksen kanssa vallankaappausta eduskunnalta kolmimiehiselle valtionhoitajakunnalle.

Porvaripuolueet vastasivat arvosteluun nimeämällä sosialistit syypäiksi sekavaan tilanteeseen, johon oli johtanut valtalain hyväksyminen eduskunnassa 18. heinäkuuta. Ne pyrkivät löytämään ratkaisun Suomen ja Venäjän välisen aseman määrittelyyn yhteistyössä väliaikaisen hallituksen kanssa.

Työväen järjestyskaartien perustaminen oli vauhdittunut lokakuun lopulla Suomen Ammattijärjestön annettua siihen kehottavan julistuksen, johon SDP yhtyi kuun lopussa. Perusteena oli porvarillisten suojeluskuntien toiminta, joille järjestyskaartit muodostivat työväenliikkeen näkökulmasta oikeutetun vastavoiman.

Elintarvikepula paheni ja työttömyys lisääntyi merkittävästi syksyn 1917 aikana. Parannusta ei ollut luvassa. Senaatin viljantuontiyritykset olivat pääosin epäonnistuneet. Vientimahdollisuudet olivat Venäjän-kaupan loputtua heikot. Kotimarkkinoilla kysyntää olisi jonkin verran ollut, mutta raaka-aineiden puute vaikeutti tuotantoa.

Bolsevikkikaappaus muutti asetelman

Ilmapiiriin vaikutti bolševikkien 7. marraskuuta tekemä vallankaappaus, joka tunnetaan lokakuun vallankumouksena. Erityisesti SDP:n vasemmistosiiven näkökulmasta kyseessä oli vallankumouksen saavutusten turvaamiseksi tehty välttämätön toimenpide. Puolue oli tehnyt yhteistyötä bolsevikkien kanssa keväästä 1917 lähtien, sillä Leninin kansallisuuspolitiikka näytti sosiaalidemokraattien näkökulmasta turvaavan parhaiten Suomen riippumattomuuden. Kaappaus ei ollut uutisena täysin yllättävä, sillä huhuja siitä oli liikkunut yhä enemmän lokakuun lopulta lähtien.

Suomessa uuden neuvostohallituksen tärkein vallankäyttäjä Suomessa oli I. T. Smilgan johtama aluekomitea. Tilanne ei itse asiassa muuttunut kovin dramaattisesti, sillä väliaikainen hallitus oli menettänyt otteensa Suomesta jo syys-lokakuun vaihteessa. Bolševikkien vaikutusvalta oli Suomeen sijoitetuissa joukko-osastoissa ja Helsinkiin ankkuroidussa Itämeren laivastossa suuri, mutta likikään kaikki venäläinen sotaväki ei ollut heidänkään komennossaan.

Väliaikaisen hallituksen kanssa käydyt neuvottelut Suomen asemasta menettivät merkityksensä. Aluekomitea yritti ottaa kenraalikuvernöörin tehtävät hoitoonsa. Se nimitti matruusi Pavel Siškon hoitamaan kenraalikuvernöörin tehtäviä ja Jukka Rahjan tämän apulaiseksi. Rahja kävi pääministeri E. N. Setälän puheilla ja yritti saada senaatin julkaisemaan kirjeen virallisissa lehdissä. Setälä ei tähän suostunut. Kansankomissaarien neuvosto myönsi 4.12.1917 aluekomitealle kenraalikuvernöörin jäljellä olleet valtuudet Suomessa.

Helsingin neuvosto, laivaston keskusneuvosto ja Tsentrobalt antoivat 7. marraskuuta julistuksen, jonka mukaan sotatila jatkuu Suomessa. Perusteena olivat Saksan maihinnousu-uhka ja Suomen porvariston aseistautuminen, jonka tavoitteena oli sekä tukea saksalaisia että murskata työväestö.

Bolsevikit kehottivat suomalaisia sosialisteja ottamaan vallan. Heille oli syntynyt yhteistyön perusteella se käsitys, että valtaosa suomalaisista sosiaalidemokraateista oli lähellä bolševikkien linjaa. SDP oli toisaalta säilyttänyt läheisestä yhteistoiminnasta huolimatta itsenäisyytensä suhteessa bolševikkeihin, joiden poliittisen linjan olivat omaksuneet vain harvat suomalaiset sosiaalidemokraatit.

Vaikka vallankaappaus oli onnistunut, niin pääministeri Kerenskin paluu valtaan näytti mahdolliselta bolševikkien valtaannousua seuranneina päivinä. Bolševikit onnistuivat torjumaan Pietariin kohdistuneen välittömän uhan 12. marraskuuta mennessä. Tilanne jatkui kuitenkin epävarmana tämänkin jälkeen.

Leviääkö vallankumous Suomeen?

Puolueen, ammattijärjestön ja punakaartien johtajista venäläisen esikuvan mukaan muodostettu Työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto aloitti toimintansa 9. marraskuuta. Se luonnehti mm. Työmiehen 11.11. julkaisemassa julistuksessa taistelun vallankaappaajia vastaan olevan menossa eduskunnassa. SDP:n edustajat pyrkivät estämään kolmimiehisen valtionhoitajakunnan valitsemisen ja saamaan heinäkuussa hyväksytyn valtalain voimaan.

”Porvarillisille edustajille ja ryhmille selitettiin tilanteen vakavuus, osotettiin, että köyhälistön kärsivällisyys on katkeamassa ja että porvarien päätöksen käytäntöönpano saattaisi johtaa arvaamattomiin seurauksiin ja tuottaa tälle kansalle raskaita uhreja.”

Samaan aikaan Työväen järjestyskaartit tehostivat toimintaansa. Kaartien johtava toimikunta kiirehti Työmiehessä 10.11.1917:

”Työväen järjestyskaartin koko koneisto on saatava nyt nopeasti kuntoon, sillä tapaukset eivät odota. Päällystön ja miehistön on annetut ohjeet pantava nopeasti täytäntöön. Uusia kaartin osastoja on perustettava sinne, missä niitä ei vielä ole.”

Kentän paineet tuntuivat SAJ:n edustajakokouksessa 12. marraskuuta. Työväestön tilanne näytti synkältä, joten vallanotto näytti todelliselta vaihtoehdolta. Vallankumouksellinen keskusneuvosto hylkäsi vallankaappaussuunnitelman 12. marraskuuta äänin 18–8. Tämän jälkeen porvarit oli määrä painostaa yleislakolla hyväksymään ”Me vaadimme” -julistuksen.

Sosiaalidemokraatit esittivät 12. marraskuussa eduskunnassa julistuksen vaatimuskohdista muotoiltuja lakiehdotuksia, joita puhemies Johannes Lundson ei kuitenkaan ottanut käsittelyyn. Porvarilliset puolueet eivät halunneet taipua paineen alla toisin kuin heinäkuussa 1917. Suomen Ammattijärjestö antoi Helsingissä pitämässään kokouksessa julistuksen, jossa se vaati eduskuntaa hyväksymään SDP:n vaatimukset tai muuten edessä oli yleislakko. Työväen vallankumouksellisen keskusneuvosto julisti lakon alkavaksi keskiyöllä 13.–14. marraskuuta.

”Työväen kärsivällisyyden mitta täyttynyt”

Työväen vallankumouksellinen Keskusneuvosto korosti lakon alussa antamassaan julistuksessa porvarien pakottaneen työväen ottamaan kovat keinot käyttöön.

”Nyt on työväen kärsivällisyyden mitta täyttynyt. Kun sen edustajain ja keskusjärjestöjen ponnistukset eivät ole voineet taivuttaa porvaristoa myönnytyksiin, on työläisten itse pakko puhua semmoisella kielellä, jota porvariston on ymmärrettävä.

Porvaristo on tukkinut työväeltä tavalliset taistelutiet. Se on pakottanut työväen joukkotoiminnan tielle. Sillä tiellä eteenpäin leipää ja oikeutta vaatimaan!”

Lakkokomiteat ottivat kaiken vallan käsiinsä etenkin teollisuuspaikkakunnilla. Työt pysähtyivät lakkojohdon suunnitelmien mukaisesti. Valtaosa Suomen lehdistä ei ilmestynyt lakon aikana. Muutamien maaseutukaupunkien lehdet painettiin myös lakon aikana.

Tiedonvälitystä hallitsivat yleislakon aikana perustetut sosiaalidemokraattiset tilapäisjulkaisut. Helsingissä ilmestyi Työväen vallankumouksellinen tiedotuslehti, Kotkassa Kunnallisjärjestön Tiedonantolehti, Kuopiossa Lakkokomitean Tiedonantolehti, Oulussa Kumoustietoja, Tampereella Wallankumouksellisen Keskusneuvoston Tiedonantoja, Turussa Sos. Dem. Kunnallisjärjestön Tiedonantolehti ja Vaasassa Vallankumouksellisen Johtavan Komitean Tiedonantolehti.

Järjestyskaartien päätehtävänä oli pitää järjestystä. Myös miliisi liittyi kaartiin lakon aikana. Tehtäviin kuului myös ”pidättää henkilöt, joiden havaitaan olevan vaarallisissa hankkeissa työväkeä vastaan”. Väljä muotoilu antoi mahdollisuuden tulkita määräystä vapaasti. Vallankumouksellinen keskuskomitea korosti lakon alkuvaiheissa, että järjestyksen on säilyttävä. Komitea ilmoitti, että omavaltaisuuksiin tullaan puuttumaan.

”Suurlakon aikana on järjestys ja kuri säilytettävä moitteettomana. On muistettava, että vallankumous ei ole samaa kuin ilkivalta ja anarkia. Työväen järjestetylle joukkotoiminalle on epäjärjestys vahingoksi. Provokaattorit ja muut pimeät ainekset koettamat varmaan myös käyttää tilaisuutta hyväkseen ja työväen toimintaa vahingoittaakseen.

Kaikki yritykset tuollaisiin tekoihin jos sellaisia havaitaan, viipymättä ilmoitettava työväen järjestyskaartille, että se voisi ryhtyä toimiin niiden estämiseksi. Ryöstöihin ja varkauksiin tai ilkitöihin osallisia tullaan pitämään työväenasian vihollisina ja heitä tullaan kohtelemaan sen mukaan.”

Julistus ei riittänyt estämään väkivallantekoja ja ryöstöjä. Suojeluskuntalaisten ja muita työväenliikkeen vastustajien pidätykset sekä aseiden etsinnät johtivat yhteenottoihin. Lakon aikana menehtyi ainakin 9 suojeluskuntalaista ja 3 työväenkaartilaista keskinäisissä yhteenotoissa. Yhteensä 34 ihmistä kuoli yleislakon aikaisissa levottomuuksissa.

Punakaartilaiset muun muassa hajottivat venäläissotilaiden tukemana 17. marraskuuta Porvoon lähistöllä Saksanniemessä toimineen ratsupoliisikoulun. 350 miehen joukkoa johti pietarinsuomalainen bolsevikki Aleksanteri Wastén, joka oli Adolf Taimin veli. Retkikunta takavarikoi poliisikoulun hevoset ja surmasi kaksi kartanon henkilökuntaan kuulunutta miestä. Porvoossa Wasténin osasto pakotti suojeluskunnan luovuttamaan aseensa työväenyhdistykselle.

Erityisen kovaotteisesti toimi Viipurin kaartin lentävä osasto, jota johti Heikki Kaljunen. Hän kohteli vangiksi joutuneita suojeluskuntalaisia raa’asti.

Eduskunta työskenteli vallanottouhan varjossa

Eduskunta jatkoi toimintaansa yleislakon aikana. Se hyväksyi 15.–16. marraskuuta uudet kunnallislait ja lain 8-tunnin työajasta. Eduskunta totesi myös, ettei korkeinta valtaa voida siirtää valtionhoitajakunnalle, vaan julistautui Santeri Alkion kompromissiehdotuksen pohjalta itse korkeimman vallan käyttäjäksi. Lakon alussa esitetyt immat vaatimukset oli täytetty.

Työväen Vallankumouksellinen Keskusneuvosto pohti lakon aikana ryhtymistä vallanottoyritykseen. Käytännössä vallankumouksen ensimmäinen vaihe oli jo toteutunut paikallisesti merkittävässä osassa Suomea. Rautatieasemat, poliisiasemat, puhelinkeskukset ja lennätintoimistot olivat punakaartilaisten valvonnassa. Mallia oli saatu Pietarista bolševikkien toiminnasta, josta lehdet olivat kertoneet seikkaperäisesti.

Keskusneuvosto päätti 16.11. klo 5 ryhtyä äänin 14–11 ryhtyä toimiin vallanottamiseksi. Neuvosto kumosi kuitenkin päätöksensä jo klo 7 äänin 13–12. Pääsyynä pyörtämiseen oli se, ettei kukaan halunnut ryhtyä johtamaan epävarmalta näyttänyttä hanketta. Tämän jälkeen oli ryhdyttävä lopettamaan lakkoa, mikä oli kiihkeän ilmapiirin vallitessa vaikeaa, vaikka Me vaadimme julistuksessa ja lakon alussa esitetyistä tavoitteista pääosa oli toteutunut. Työväenliikkeen johdon pääosa halusi lopettaa lakon myös laittomuuksien lisääntymisen vuoksi.

SDP:n eduskuntaryhmän enemmistö asettui kannattamaan laillisen ja parlamentaarisen hallituksen muodostamista. Vallankumouksellinen Keskusneuvosto hyväksyi eduskuntaryhmän päätöksen 18.11. Äänet menivät tasan 8–8, jolloin puheenjohtajana toimineen Kullervo Mannerin ääni ratkaisi. Varsinaisen lakon lopettamispäätöksen neuvosto teki äänin 7–5. Se perusteli päätöstä siirtymisestä ”luokkataisteluun ilman suurlakkoa”. Tämä tarkoitti pyrkimystä muodostaa punainen hallitus parlamentaarista tietä. SAJ ja kaartit vastustivat päätöstä. Niiden mielestä punainen hallitus oli saatava aikaan ilman eduskuntaa vallankumouksen kautta.

Lakkoliikkeen johto viivytteli lopettamispäätöksen julkistamista, koska se pelkäsi kaartien reaktioita. Kaartit halusivat jatkaa lakkoa, sillä ne pelkäsivät lakon jälkeisiä oikeudenkäyntejä ja porvareiden kostoa. Lakkoa jatkui Viipurissa, Kotkassa ja Helsingissä muita paikkakuntia pitempään. Se päättyi 19.11. kun työväestölle annettiin lupaus punaisen hallituksen muodostamisesta. SDP:n eduskuntaryhmä jättikin 20. marraskuuta eduskunnan puhemiehelle Johannes Lundsonille punaisen senaattorilistan, jolla pääministerinä oli Oskari Tokoi.

Vaikka lakko loppui, niin kaikilla paikkakunnilla ei palattu likikään lakkoa edeltäneeseen tilanteeseen. Työväenjärjestöt pitivät saamansa vallan itsellään kokonaan tai osittain.

Kahtiajako syveni

Porvarilliset lehdet ilmestyivät jälleen 20. marraskuuta. Ne tuomitsivat erittäin jyrkin sanoin yleislakon aikana eri puolilla maata tapahtuneet murhat ja ryöstöt. Työväenlehdet joutuivat selittelemään kaartilaisten toimintaa, jota ne eivät halunneet avoimesti tuomita. Lakko kuitenkin osoitti, että osa järjestyskaarteista oli muuttunut punakaarteiksi, jotka eivät enää olleet SDP:n tai SAJ:n johdettavissa.

Maltilliset voimat joutuivat yleislakon jälkeen ja osin myös jättäytyivät sivuun sekä porvarillisella puolella että työväenliikkeessä. Maalaisliitto, joka ennen lakkoa oli pyrkinyt sovittelemaan sosiaalidemokraattien ja porvarien näkemyksiä, siirtyi lopullisesti porvarileiriin. Tapahtumien seurauksena suojeluskunnat alkoivat muuttua yhä selvemmin hallituksen joukoiksi.

Venäläisvastainen mieliala voimistui bolševikkien ilmaistua tukensa yleislakolle. Järjestyskaartit saivat myös aseita venäläisiltä. Osaltaan ilmapiiriä kiristi kurittomien venäläissotilaiden tekemät ryöstöt, joihin osallistui myös suomalaisia rikollisia.

Kirjallisuutta:

Itsenäistymisen vuodet. 1992. Osa 1: Irti Venäjästä. Päätoimittaja Ohto Manninen. Kirjoittajat Pertti Luntinen ja Turo Manninen. Helsinki: VAPK-Kustannus & Valtionarkisto.

Eino Ketola. 1987. Kansalliseen kansanvaltaan. Suomen itsenäisyys, sosialidemokraatit ja Venäjän vallankumous 1917. Helsinki: Tammi.

Tuomo Polvinen. 1967. Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920: I helmikuu 1917–toukokuu 1918. WSOY: Porvoo–Helsinki.

Marja-Leena Salkola. 1985, Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi ennen kansalaissotaa 1–2. Opetusministeriö ja Valtion painatuskeskus.

Hannu Soikkanen.1975. Kohti kansanvaltaa 1. 1899–1937. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 75 vuotta. Helsinki: SDP.