Kuukausi: toukokuu 2017

Väliaikainen hallitus vahvisti eduskunnan 1907 hyväksymän kieltolain

Posted on by hannaahlavuo

Venäjän väliaikainen hallitus vahvisti 29. toukokuuta 1917 eduskunnan kymmenen vuotta aiemmin hyväksymän kieltolain. Suomessa vallitsi jo sotatilan vuoksi käytännössä alkoholin myynnin ja anniskelun täyskielto.

Väliaikaisen hallituksen vahvistama laki oli viralliselta nimeltään asetus alkoholipitoisten aineiden valmistuksesta, maahantuonnista, myynnistä, kuljetuksesta ja varastossapidosta. Sen pääsisältönä oli alkoholipitoisuudeltaan yli kaksiprosenttisten juomien valmistuksen, vähittäismyynnin ja anniskelun täyskielto.

Eduskunta oli hyväksynyt kieltolain 1907. Toistamiseen asia oli ollut käsittelyssä 1909, jolloin eduskunta hyväksyi lain uudelleen hiukan muutettuna.

Senaatti oli ryhtynyt heti nimittämisensä jälkeen maaliskuun lopussa valmistelemaan kieltolain voimaansaattamista. Tunnettu raittiusmies, Kristillisen työväenliiton ainoa kansanedustaja Matti Helenius-Seppälä esitti senaatille välikysymyksen kieltolakiasiasta 16. huhtikuuta 1917. Helenius-Seppälä kiirehti lakia, jonka säätämisen tarpeellisuudesta vallitsi suuri yksimielisyys. Lain eteneminen oli kuitenkin pysähtynyt senaatissa kysymykseen siitä, mikä on Venäjän ja Suomen suhde maaliskuun vallankumouksen jälkeisessä tilanteessa.

Voiko väliaikainen hallitus vahvistaa kieltolain?

Pääministeri Oskari Tokoi (sd.) vastasi välikysymykseen 2. toukokuuta. Hän ilmoitti, että senaatti oli 27. huhtikuuta hyväksynyt Venäjän väliaikaiselle hallitukselle lähetettävän kirjelmän, jossa se pyysi eduskunnan 1909 hyväksymän kieltolain vahvistamista. Päätöstä ei ollut kuitenkaan vielä pantu täytäntöön. Senaatti oli aloittanut myös väliaikaisen kieltolakiasetuksen valmistelun.

Kieltolaki lähti Pietariin vahvistettavaksi toukokuun lopussa. Tätä ennen käytiin periaatteellista keskustelua, voidaanko väliaikaista hallitusta pyytää vahvistamaan kieltolaki. Senaatti oli nimittänyt perustuslakikomitean, jonka tehtävänä oli pohtia muun muassa Suomen ja Venäjän välistä suhdetta. Asiaa käsitteli myös suomalais-venäläinen komissio. Otto Ville Kuusinen (sd.) viittasi välikysymyskeskustelussa 2.5.1917 valtasuhteiden määrittelykysymykseen.

”Onhan kyllä ajateltu ja sitä on myöskin nähtävästi ajateltu senaatin tästä asiasta tekemässä päätöksessä, että kieltolain tulisi vahvistamaan Venäjän viiliaikainen hallitus, joka nyt on täysivaltainen valtio-orgaani Venäjän asioissa ja epäilemättä myös niissä Suomen asioissa, jotka Venäjä on oikeutettu Suomenkin osalta hoitamaan, esim. ulkopoliittisissa asioissa. On niinikään ajateltu, että vahvistuksen tälle laille. tulisi antamaan Suomen senaatti. Mutta kumpikaan näistä, eduskunta enempää Venäjän väliaikainen, ei nähtävästi voisi nyt laillista vahvistusta antaa, ellei eduskunnan ja Venäjän hallituksen välillä sitä ennen säädetä sopimusta lakien vahvistajasta.”

Eduskunta päätti kansanedustaja Matti Airolan (sd.) ehdotuksesta äänin 97–77 lähettää kieltolakiasian perustuslakivaliokuntaan. Valiokunnan mukaan eduskunnan oli mahdollista hyväksyä kieltolain lähettäminen väliaikaisen hallituksen vahvistettavaksi ”luopumatta päätäntöoikeudestansa siihen nähden, kenen tehtäväksi Suomen lakien vahvistaminen on tuleva”.  Eduskunta päätti kuultuaan lausunnon 22. toukokuuta lähettää lain Pietariin.[1]

Ensimmäinen kieltolakimaa Euroopassa

Uutinen kieltolain vahvistamisesta otettiin Suomessa myönteisesti vastaan. Lakiin sisältyi kahden vuoden siirtymäaika, mutta käytännössä Suomessa oli voimassa sotatilan vuoksi kieltolaki.[2]

”Kieltolaki on nyttemmin vahvistettu. Tosin on maassamme jo koko nykyisen sodanajan ja varsinkin viimeisten kuukausien aikana vallinnut asiaintila, joka käytännössä on hyvin lähellä täydellistä väkijuomakieltoa. Vahvistettu kieltolaki ei myöskään astu voimaan ennen kuin kahden vuoden kuluttua lukien ensikuun alusta. Mutta kun hallituksella on aikomus saada säädetyksi väliaikainen laki, joka heti panee voimaan yleisen väkijuomakiellon periaatteet, on nyt tapahtuneella kiellonkin vahvistuksella ensiluokkainen välitönkin merkitys.”

Uusi Suometar muistutti, että Suomi on ensimmäinen Euroopan maa, jossa kieltolaki oli säädetty. Lehden mukaan lailla oli kansan suuren enemmistön tuki. Täyskielto vaati kuitenkin tuekseen kansalaisten tukea.

”Jos kansamme näyttää, että ainakin sen verrattomassa enemmistössä on tämä ehdoton valmius alistua vaatimaansa lakiin, silloin on epäilemättä se koe, joka täydellisen väkijuomakiellon voimaanpanolla nyt on maassamme tehty, osottautuva onnelliseksi rohkeudeksi. Tätä toivoo hartaasti jokainen isänmaan ystävä.”

Työväen ja raittiusliikkeen saavutus

Kieltolaki kuului työväenliikkeen keskeisiin tavoitteisiin 1800-luvun lopulta lähtien. Saavutus oli esillä Helsingin sosiaalidemokraattisen kunnallisjärjestön kokouksessa 3. kesäkuuta.[3]

”Alussa puheenjohtaja muistutti siitä suuresta tapauksesta, että kieltolaki nyt vihdoinkin on tullut vahvistetuksi. Kun tämän asian puolesta työväestö on pitkään taistellut, on kieltolakia pidettävä suurelta osalta työväen luokkataistelun tuloksena. Tämän työväen taistelulla saavutetun voiton johdosta esitti 3-kertaisen eläköönhuudon työväen luokkataistelulle. Kokous yhtyi esitykseen voimakkailla eläköönhuudoilla.”

Myös raittiusväki koki asiansa edenneen. Raittiuden Ystävien mukaan ”kansan valtava enemmistö riemuitsee tästä voitosta, joka avaa sadoille tuhansille uusia siunauksellisen elämän mahdollisuuksia”. Kieltolakia juhlittiin 3. kesäkuuta eri puolilla Suomea. Levoton yhteiskunnallinen tilanne varjosti juhlintaa. Raittiusväki koki saaneensa uutta voimaa kieltolaista.[4]

”Olkoot ne innostuksen sanat, joita kieltolakijuhlissa kautta maamme tänään tullaan lausumaan, sytyttäviä kipeniä uuden työhalun, uuden toimintatarmon herättämiseen raittiusasian ajajissa, jotta kieltolakijuhlimispäivänä tehtäisiin se vakava, horjumaton päätös, että nyt ei enää työstä tauota, ennenkuin kieltolakiaate on kansamme keskuudessa lopullisestikin toteutettu, saatu Suomi raittiiksi.”

Lähteet:

[1] Eduskunnan täysistunnot 16.4.1917, 2.5.1917 ja 22.5.1917.

[2] Kieltolaki vahvistettu, Uusi Suometar 31.5.1917.

[3] Työmies 4.6.1917

[4] Uusi Suometar 3.6.1917.

Mauno Koivisto (1923–2017)

Posted on by hannaahlavuo

Isänmaan puolustaja, parlamentarismin vakauttaja, EU-oven avaaja

Filosofian tohtori Mauno Koiviston presidenttikaudella Suomen parlamentarismi vakiintui ja Suomi hakeutui Euroopan unionin jäseneksi. Koivisto toimi Tasavallan Presidenttinä kaksi kautta 1982‒1994, pääministerinä kahteen otteeseen 1968‒1970 ja 1979‒1982. Taustaltaan hän oli työmies, sosiologi ja pankkimies. Hän toimi Helsingin Työväen Säästöpankin toimitusjohtajana 1959‒1967 ja Suomen Pankin johtokunnan puheenjohtajana eli pääjohtajana 1968‒1982.

Sota- ja opintie

Mauno Henrik Koivisto syntyi 25. marraskuuta 1923 Turussa. Hänen isänsä puuseppä Juho Koivisto oli vanhatestamentillisen uskonnollinen ja isänmaallinen. Perheessä oli myös vanhempi veli ja nuorempi sisar. Äiti Hymni Sofia os. Eskola kuoli, kun Mauno oli 10-vuotias. Perhe asui 30 neliömetrin hellahuoneessa Turun keskustassa. Mauno kävi kuusi luokkaa kansakoulua ja seitsemännen luokan täysipäiväisesti ja kahdeksannen iltakouluna. Hän hankki tienestejä puusepän opissa, kirjakaupan lähettinä sekä apupoikana Crichton-Vulkanin telakalla ja Suomen Pultin tehtaassa.

Talvisodan aikana Koivisto kuului palokuntaan, joka sammutti pommitusten jälkiä. Jatkosotaan hän lähti 17-vuotiaana vapaaehtoisena 1941 ensin palokuntaan ja sitten armeijaan. Hän osallistui sotatoimiin Jalkaväkirykmentti 35:n joukoissa Maaselässä ja Lauri Törnin johtamassa jääkärikomppaniassa 1944. Se teki vastaiskuja ja sissiretkiä vihollisen selustaan. Kuusiniemen taistelun jälkeen Koivisto sai aseekseen venäläisen Dektarjevin pikakiväärin eli ”Emman”, joka on sittemmin sijoitettu Sotamuseoon. Sotilasarvoltaan Koivisto oli alikersantti.

Koivisto liittyi SDP:n jäseneksi 1947. Samana vuonna hän alkoi kirjoittaa pakinoita Puumiehen nimimerkillä kansanedustaja Rafael Paasion päätoimittamaan Sosialistiin (myöhempi Turun Päivälehti). Puumies katsoi ”suurimman vaaran vapauttamme ja itsenäisyyttämme vastaan tulevan kommunistien taholta”. Niin sanottujen Leino-lakkojen aikaan Koivisto kirjoitti: ”Kansanvallan ja diktatuurin, rauhan ja terrorin välillä ei voida kompromissia tehdä.” Hän osallistui myös kommunistien poliittisen korpilakon murtamiseen Hangon satamassa 1949.

Lahjakas ja ahkera Koivisto opiskeli satama- ja rakennustöiden ohella iltakoulussa ylioppilaaksi 1949. Kielitaito karttui kesätöissä Ruotsissa ja Englannissa. Hän jatkoi opintojaan Turun yliopistossa sosiologiassa, kansantaloudessa, valtio-opissa ja kasvatusopissa. Hän jätti Turun sataman työt 1951 ja toimi kaksi vuotta kansakoulunopettajana. Se ohessa hän valmistui filosofian kandidaatiksi ja lisensiaatiksi 1953 ja väitteli kolme vuotta myöhemmin tohtoriksi sosiologiasta aiheella Sosiaaliset suhteet Turun satamassa. Työmiehen tie väitöskirjaan teki Koivistosta valtakunnallisesti tunnetun ja Mitä, missä, milloin -teos valitsi hänet ”Vuoden nimeksi”.

Mauno Koivisto meni naimisiin Tellervo Kankaanrannan kanssa 1952. He saivat Assi-tyttären 1957. Ekonomiksi valmistunut Tellervo Koivisto toimi myöhemmin kansanedustajana ja Helsingin kaupunginvaltuutettuna sekä presidentin valitsijamiehenä 1982 saaden 50 643 ääntä, mikä on kaikkien aikojen ennätys. Miehensä noustua tasavallan presidentiksi hän joutui kuitenkin jättämään kaikki poliittiset luottamustehtävänsä.

Pankkimies politiikassa

Kahden opettajavuoden jälkeen Koivisto toimi Turun kaupungin ammatinvalinnanohjaajana kehittäen pistelaskujärjestelmän, jota käyttäen oppilaat valittiin Turun ammattikouluun aina 1970-luvulle saakka. Hän osallistui lehdistössä yhteiskunnalliseen keskusteluun vastustaen ideologista yltiöradikalismia ja korostaen työväenliikkeen tavoitteina suhteellisten parannusten aikaansaamista: ”enemmän, parempaa ja varmempaa”.

Koivisto valittiin 1957 johtajaksi ja kaksi vuotta myöhemmin toimitusjohtajaksi Helsingin Työväen Säästöpankkiin, joka nousi tuolloin Suomen suurimmaksi säästöpankiksi. Hän uudisti pankkia paneutuen mm. asunto- ja osamaksukaupan rahoitukseen. Koiviston kymmenvuotisella kaudella HTS:n markkinaosuus kasvoi ja sen talletukset vuonna 1967 olivat 30 % suuremmat kuin toiseksi suurimman säästöpankin.

Pankkiuran katkaisi Koiviston valinta Rafael Paasion johtaman kansanrintamahallituksen valtiovarainministeriksi 1966. Hallituksessa ja eduskunnassa oli tuore vasemmistoenemmistö. Sisäpolitiikan voimasuhteet olivat heilahtamassa muutenkin SDP:n hyväksi, sillä puolue ja ammattiyhdistysliike olivat vuosien hajaannuksen jälkeen eheytymässä. Tästä lähtien Koivisto oli jatkuvasti kaksoisroolissa: joko politiikassa tai pankissa reservissä. Presidentti Urho Kekkosen mahdollisista seuraajaehdokkaista Koivisto oli mielipidemittausten kestosuosikki.

Koivisto ennätettiin valita Elannon pääjohtajaksi 1967, mutta jo samana vuonna hänet valittiin Klaus Wariksen jälkeen Suomen Pankin pääjohtajaksi. Hän ei voinut ottanut tehtävää vastaan heti, koska hänestä tuli pääministeri Paasion jälkeen 1968. Koivisto vaikutti taustalla, kun solmittiin kaksi erittäin laaja-alaista talous- ja tulopoliittista kokonaisratkaisua, ns. Liinamaa I ja II.

Aatettaan talousmies Koivisto on kuvannut: ”Sosialidemokratian synty ja nousu on tapahtunut kapitalismin sisällä: pitää ensin olla toimiva markkinatalous, pitää olla voimia joita hallita, tuloja joita tasata.”

 Hakauksiin Kekkosen kanssa

Pääministeri Koiviston ja presidentti Kekkosen sukset menivät ensimmäisen kerran ristiin, kun Koiviston hallitus joutui irtautumaan valmiiksi neuvotellusta pohjoismaisesta tulliliitosta NORDEKista. Muodollisesti kiista koski irtautumisen taktiikkaa, mutta pohjalla oli Kekkosen ja Karjalaisen halu taktikoida Suomen ja Neuvostoliiton suhteilla. Koiviston ulkopoliittiset vastustajat käyttivät NORDEKia osoittamaan, ettei Koivisto ”ymmärtänyt idänpolitiikkaa” tai jopa ettei hän ”nauttinut luottamusta” Neuvostoliitossa, mitä pidettiin välttämättömänä edellytyksenä maan johtopaikoille.

Vuoden 1970 vaalien jälkeen Koivisto vetäytyi hoitamaan Suomen Pankin pääjohtajan tehtäviä, mutta kun Rafael Paasio muodosti helmikuussa 1972 SDP:n vähemmistöhallituksen, tuli Koivistosta varapääministeri ja valtiovarainministeri. Koivisto olisi ollut vahva ehdokas puolueensa presidenttiehdokkaaksi samana vuonna, mutta Kekkonen oli päättänyt jatkaa presidenttinä. Jatkonsa keinoksi hän valitsi huhtikuussa 1972 poikkeuslain, jolla valitsijamiesvaalit ‒ ja siten kilpailevien ehdokkaiden asettaminen ‒ kokonaan vältettiin.

Koivisto pyrki Suomen ja EEC:n vapaakauppasopimuksen aikaansaamiseen, mutta havaittuaan, ettei Kekkonen ollut valmis viemään sopimusta eteenpäin, Koivisto johdatti Paasion vähemmistöhallituksen eroamaan heinäkuussa 1972. Taustalla olivat SDP:n hyvin syvällä eläneet pelot joutumisesta jälleen ulkopoliittiseen ”paitsioon”.

Presidentti Kekkonen nosti SDP:n puoluesihteerin Kalevi Sorsan enemmistöhallituksen pääministeriksi syyskuussa 1972 ja Koivisto jäi syrjään hallituspolitiikasta. Hallitusten henkisenä johtohahmona Kekkonen arvosteli usein Koiviston Suomen Pankista johtamaa tiukkaa rahapolitiikkaa. Esimerkiksi pakottaessaan puolueet suorassa televisiolähetyksessä marraskuussa 1975 muodostamaan ns. hätätilahallituksen Kekkonen vieritti syyn maan vaikeuksista pitkälti Koiviston ja Suomen Pankin tiukkuuden niskaan.

Pääministeristä presidentiksi

Vuoden 1979 eduskuntavaalien alla SDP:n puheenjohtaja Kalevi Sorsa tuli siihen tulokseen, ”ettei mikään vastuullinen puoluejohto olisi voinut hukata sellaista arvoa” kuin Mauno Koiviston kansansuosio. Puolue nosti Koiviston pääministeriksi vaalien jälkeen tarkoituksena tehdä tästä presidentti Kekkosen jälkeen.

Hallitusyhteistyö SDP:n ja keskustapuolueen kesken oli jatkuvaa taistelua tulevasta presidentin paikasta. Keskusta pyrki puheenjohtajansa Paavo Väyrysen johdolla kaatamaan Koiviston. Koiviston hengissä säilymisen taktiikkana oli ”matala profiili”, jonka sisältöä hän on kuvaillut teoksessaan Politiikkaa ja politikointia.

Kekkosen ja Koiviston välinen voimainmittelö sai dramaattisen käänteen, kun presidentti Kekkonen vanhaan tapaan yritti kaataa Koiviston hallituksen huhtikuussa 1981. Kekkonen oli tottunut neljännesvuosisadan kestäneen presidenttikautensa aikana vaihtamaan hallituksia ja ministereitä.

Pääministeri Koivisto oli kuitenkin varmistanut hallituksensa enemmistön ja siten myös eduskunnan tuen itselleen ja kieltäytyi eroamasta. Hän vetosi valtiosääntöön, jonka mukaan hallitus voi jatkaa niin kauan kuin se nauttii eduskunnan luottamusta. Kekkosen menestyksellinen uhmaaminen nosti hetkessä Koiviston politiikan polttopisteeseen.

Viisi kuukautta myöhemmin Kekkosen terveys petti ja jäi ensin sairaslomalle ja sitten erosi presidentin tehtävästä. Pääministerinä Koivisto nousi virkaa tekeväksi presidentiksi, mikä vahvisti hänen asemaansa ennenaikaisissa presidentinvaaleissa. Valitsijamiesvaaleissa Koivisto sai 146 valitsijamiestä 300:sta ja hänet valittiin ensimmäisellä kierroksella 167 äänellä SKDL:n Kalevi Kivistön valitsijamiesten enemmistön äänestäessä Koivistoa.

Parlamentaarinen presidentti

Koivisto aloitti virkakautensa vakuuttelemalla koti- ja ulkomaisia epäilijöitään siitä, että hän kykenee jatkamaan Paasikiven-Kekkosen linjaksi kiteytynyttä ulkopolitiikkaa. Siihen kuului idänsuhteiden ensisijaisuuden korostus ja Neuvostoliiton kanssa vuonna 1948 solmitun yya-sopimuksen ritualististen menojen jatkuvuus sekä yhteydenpito Neuvostoliiton tiedustelupalvelun KGB:n edustajiin.

Suuri muutos Suomen poliittisessa järjestelmässä tapahtui kuitenkin vuonna 1983. Valtiosäännön kirjainta muuttamatta Suomi siirtyi kertaharppauksella normaaliparlamentarismiin. Koiviston aikana eduskuntaa ei hajotettu eikä sen jälkeenkään (viimeiset kerrat olivat 1971 ja 1975), hallitukset ovat nauttineet eduskunnan enemmistön luottamusta ja istuneet koko vaalikauden ja kaikki eduskuntapuolueet ovat kelvanneet hallitukseen. Siihen saakka hallitusten keski-ikä oli ollut vain yksi vuosi.

Koivisto sai muutoksen aikaan omaksumalla presidenttinä toisen roolin kuin edeltäjänsä. ”Minusta on turvallisinta, että pyramidi on kannallansa eikä kärjellänsä, on parempi että kovin suurta valtaa ei ole yksissä käsissä”, Koivisto sanoi vuoden 1988 presidentinvaalien alla.

Hänet valittiin toiselle kaudelle ensimmäisessä äänestyksessä 189 äänellä, kun omien 144 valitsijamiehen lisäksi huomattava osa Harri Holkerin valitsijamiehistä äänesti Koivistoa. ”Koivisto-ilmiöstä” kertoi se, että vaaleissa äänesti 86,8 prosenttia maan äänioikeutetuista, mikä on kaikkien aikojen ennätys.

Suomi ehjänä läpi Euroopan murroksen

Ulkopolitiikan johtajana Koiviston ensimmäinen kausi kulki hänen omien sanojensa mukaan ”Urho Kekkosen aikanaan tekemien aloitteiden ylläpidon, hienosäädön ja ajankohtaistamisen merkeissä”. Sen sijaan hän näki tarvetta ”aikaansaada suurempi tasapaino juhlapuheiden ylevyyden ja arkielämän karuuden välille”.

Toisella kaudella Suomi kohtasi yllättävän ja dramaattisen Euroopan murrokseen 1989‒1995. Saksojen yhdistyminen, kommunismin romahdus ja Neuvostoliiton hajoaminen, Varsovan liiton lakkauttaminen ja sen jäsenmaiden uusi itsenäistyminen sekä Euroopan talousyhteisön muuttuminen Euroopan unioniksi ja sen laajeneminen loivat Suomelle kokonaan uuden kansainvälispoliittisen ympäristön.

Koiviston toimintatapaa voi luonnehtia varovaiseksi, mutta määrätietoiseksi uuden kurssin hakemiseksi sen jälkeen, kun olot Euroopassa alkoivat muuttua. Koiviston ja Suomen nauttimasta arvostuksesta kertoi mm. se, että Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton presidentit pitivät Helsingissä huippukokouksen syyskuussa 1990. Neuvostoliiton hajottua vuotta myöhemmin Suomi irtautui sodanjälkeisen ajan ulkopolitiikkaa hallinneesta yya-sopimuksesta.

EEC:n avattua ovensa laajentumiselle Suomi solmi ensin Euroopan talousaluesopimuksen (ETA) ja anoi Euroopan unionin täysjäsenyyttä ja otti myönteisesti vastaan NATO:n tarjouksen rauhankumppanuudesta.

Lentopalloa ja filosofointia

Koiviston karisman ja kansansuosion taustalla vaikuttivat hänen asiantuntemuksensa rinnalla hänen vaatimaton elämäntapansa, lentopalloharrastuksensa ja omanarvontuntoinen korvenraivaajan otteensa, joka näkyi mm. kesäpaikassa Inkoon Tähtelässä.

Koivistolla oli kyky käyttää omaperäistä kieltä ja luoda lentäviä lauseita kuten ”ei pidä provosoitua kun provosoidaan”. Hän kykeni luomaan turvallisuuden tunnetta ja jopa tulevaisuuden uskoa toteamalla ”vaikka nyt meneekin huonosti, tulevaisuudessa menee vielä huonommin”.

Maatalouslakoissa työväki haastoi isäntävallan

Posted on by hannaahlavuo

Keväällä 1917 puhjenneiden maatalouslakkojen päävaatimus oli siirtyminen kahdeksan tunnin työpäivään. Lakkolaiset asettivat samalla perinteisen isäntävallan kyseenalaiseksi.

Teollisuuden ja kaupan työntekijät siirtyivät sopimusteitse kahdeksan tunnin työpäivään huhtikuussa 1917. Työajan lyhentämistä vauhditti metallityöväen lakko 18. huhtikuuta. Kaupan alalla työajan lyhentäminen johti sunnuntaiaukiolon rajoittamiseen ja jopa lopettamiseen.

Sosiaalidemokraattien seuraavana tavoitteena oli saada voimaan saavutukset varmistava työaikalaki. Työväenliikkeen jäsenet epäilivät, että ainakin osa työantajista pyrkisi pidentämään työaikaa olojen tasaannuttua.

Senaatti aloitti lain valmistelu huhtikuussa. Laki tuli eduskunnan käsittelyyn kesäkuun lopussa. Eduskunta hyväksyi sen yksimielisesti lauantai-iltana 14.7.1917 noin klo 21. Maa- ja kotitaloustyöt jäivät lain ulkopuolelle.

Laki jäi vahvistamatta, kun Venäjän väliaikainen hallitus hajotti eduskunnan. Eduskunta hyväksyi teollisuutta ja kauppaa koskevan lain uudelleen marraskuun suurlakon aikana ja senaatti vahvisti sen 27. marraskuuta 1917.

Kahdeksan tunnin työaika myös maatöihin?

Huhtikuusta alkaen toteutunut työajan lyhentäminen ei koskenut valtaosaa Suomen työväestöstä, sillä sen ulkopuolelle jäivät maa- ja metsätyöläiset sekä kodeissa työskentelevät palvelijattaret. Vaatimukset siirtymisestä kahdeksan tunnin työpäivään myös maaseudulla voimistuivat vapun tienoilla.

Kaupungeissa kahdeksan tunnin työpäivän saavuttaminen antoi vappujuhlinnalle voitollisen sävyn. Maaseudulla työaika-teema toi aikaisempaa kärjistyneemmin esille isäntien määräysvallan ja pitkät työpäivät.

Maatalouden työaikaan kohdistuneet vaatimukset saivat pontta myös eduskunta-aloitteesta, jonka Jaakko Mäki valmisteli yhdessä 25 muun sosiaalidemokraattisen kansanedustajan kanssa. Pohjana oli 8 tunnin keskityöaika. Kesällä olisi ollut mahdollisuus tehdä yhdeksäntuntisia päiviä, joita olisi saanut jatkaa kahdella tunnilla maksamalla ylityökorvauksia.

Monet sosiaalidemokraatit epäilivät, ettei siirtyminen kahdeksan tunnin työaikaan onnistu koko maataloudessa. SDP:n puoluekokous päätti kesäkuussa 1917 Hilja Pärssisen ja Aura Kiiskisen ehdotuksesta, että kahdeksan tunnin työaikalakia ajetaan maataloudessa ensisijassa suurtiloille.[1]

Lakkoilu laajinta toukokuussa

Lakkoliikehdintä alkoi maaseudulla pian vapun jälkeen. Pääosa maatyöväen lakoista ajoittui kylvökaudelle. Toukotöiden aikaan järjestettiin 57 lakkoa ja korjuuaikaan ajoittui 21 lakkoa. Lakot koskivat kaikkiaan 1 949 tilaa.[2]

Maatalouslakkoja puhkesi erityisesti Hämeeseen, Satakuntaan ja Uudellemaalle, joiden tilakoko oli suurempi. Tiloilla oli myös enemmän palkattua työvoimaa. Näillä alueilla oli siirrytty suurelta osin rahapalkkaan. Kartanoiden ja muiden suurtilojen lakkoliikehdintään liittyi halua haastaa perinteinen isäntävalta vallankumouskevään innoittamana.

Suomen Ammattijärjestö piti monia lakkoja harkitsemattomina ja ammattiyhdistysliikkeelle vahingollisina. Se yritti ohjata lehtikirjoituksin järjestäytymättömät työntekijät noudattamaan liittojen ja SAJ:n sääntöjä.

Maataloustyöväki oli pääosin järjestymätöntä lakkoliikehdinnän alkaessa. Järjestäytymisaste jäi alhaiseksi myös lakkojen jälkeen. Elokuun lopussa 1917 perustettuun Maatyöväen Liittoon kuului 26 osastoa ja 877 jäsentä. Suomen Ammattijärjestön jäsenmäärä oli vuoden 1917 lopussa yli 160 000.[3]

Senaattorit sovittelijoina

Senaatti vetosi 8.5.1917 antamassaan sekä viljelijöihin että työntekijöihin lakkoilun lopettamiseksi. Hallitus toivoi molempien joustavan vaatimuksistaan uhkaavan elintarvikepulan vuoksi.

Senaattoreista etenkin Matti Paasivuori ja Kyösti Kallio kiersivät sovittelemassa lakkoja. Maanviljelijä Kallion tasapuolisuutta epäilivät etenkin työntekijät. Ammattiyhdistysmies Paasivuori oli lähtökohtaisesti omiensa parissa, mutta hänkään ei saanut aina vastakaikua ehdotuksilleen.[4]

”Kun Paasivuori moitti Vihdin lakkolaisia sosialisteille sopimattomasta käytöksestä, lakkokomitean puheenjohtaja vastasi: ’Jaa, me emme tätä lakkoa käykään sosialisteina, vaan tämä lakko on ns. ’korpilakko’ ja me käytämme niitä keinoja, jotka takaavat meille voiton.’ Paasivuoren oli turha ryhtyä neuvomaan ja neuvottelemaan.”

Muidenkin lakkojen sovittelua yrittäneiden sosiaalidemokraattien arvovalta heikkeni työväestön silmissä. Lisäksi SDP:n ja Maalaisliiton suhteet heikkenivät maatalouslakkojen vuoksi.[5]

Lakot kiristivät ilmapiiriä paikallisyhteisössä

Vaikka lakot kohdistuivat pääosin suurtiloihin, niin työtaistelut olivat silti luonteeltaan täysin erilaisia kuin teollisuudessa. Lakonalaisilla tiloilla oli keskimäärin kahdeksan työntekijää.

Joukkovoimaa lakkolaisille kertyi paikalliset voimat yhdistämällä. He saivat lisätukea paikallisilta työväenjärjestöiltä. Lakkolaiset ja tilanomistajat olivat olleet maalaisyhteisössä enemmän tekemisissä toistensa kanssa kuin teollisuustyöväki ja yritysten omistajat, mikä kiristi osaltaan ilmapiiriä.[6]

Maanomistajat eivät olleet aluksi halukkaita myöntymään vaatimuksiin. Heidän ensireaktionsa olivat usein jyrkkiä. Westermarckien omistama Järvenpään kartano (Träskända) Tuusulassa uhkasi lopettaa maidontuotannon kokonaan ja antaa 700 eläintään teuraaksi. Mikäli uhkaus olisi toteutunut, niin Helsinkiin toimitettava maitomäärä olisi pienentynyt 3 000 litralla.[7]

Lakko alkoi Järvenpäässä 7. toukokuuta. Se päättyi kireistä tunnelmista huolimatta nopeasti sovintoon. Lakkoa kävi alkuvaiheessa sovittelemassa Kyösti Kallio.

Työmiehen mukaan lakkolaiset saavuttivat täydellisen voiton. Westermarckit taipuivat kahdeksan tunnin työaikaan. He ehtivät kuitenkin myydä lakon aikana osan friisiläiskarjastaan. Järvenpään kartanon omistajien tapaan valtaosa maanomistajista hyväksyi vuodenaikoihin sovitetun kahdeksan tunnin keskimääräisen työajan.[8]

Lakkojen yhteys vallankumoukseen

Maatalouslakkoja ei ole juuri tutkittu omana ilmiönään, vaan ne on liitetty osaksi vuonna 1917 tapahtunutta laajempaa radikalisoitumiskehitystä. Markku Mälkin mukaan kyse oli ensi sijassa vauhdittaa kahdeksan tunnin työaikalakia. Samalla maataloustyöväestö pyrki pääsemään tasavertaisempaan neuvotteluasemaan tilanomistajien kanssa. Joka kolmanteen lakkoon osallistui myös torppareita. Ulkopuolisten osuuden Mälkki arvioi olleen lakoissa pieni:

”Sen sijaan kokonaan ulkopuolisen, ’kiertelevän joutoväen’ ja venäläisen sotaväen merkitys koko ilmiön kannalta jäi lähinnä marginaaliseksi. Kuvaa maatalouslakoista erityisen väkivaltaisena ilmiönä on myös huomattavasti liioiteltu. Poliittinen lehdistö maalaili mielellään kauhukuvia vastapuolen hirmutöistä ja leimasi vähäisimmätkin fyysisen koskemattomuuden loukkaukset raa’aksi väkivallaksi.”

Mälkin mukaan sanomalehtien vuonna 1917 välittämä, vastakkainasettelu jyrkkyyttä korostanut kuva siirtyi lähes sellaisenaan myöhempiin lakkokuvauksiin. Työväenlehdet korostivat isäntien taipumattomuutta ja toivat esille rikkurityövoiman käytön. Porvarilehdet julkaisivat uutisia lakkolaisten harjoittamasta väkivallasta tai väkivallalla uhkaamisesta.[9]

Ilmapiirin jännittyneisyydestä huolimatta suurin osa lakoista eteni ilman suuria välikohtauksia. Isännät ja työväki kykenivät usein sopimaan työajasta lyhyen lakon jälkeen tekemällä molemminpuolisia myönnytyksiä.  Lakoilla haluttiin vauhdittaa kahdeksan tunnin työaikalain voimaantuloa, ei kumota maaseutuyhteiskunnan valtarakenteita. Retoriikka oli vallankumouksellista, mutta käytännön tavoitteet olivat arkisia.[10]

Vakavinta väkivaltaa Huittisissa ja Ypäjällä

Pahimmat väkivallanteot sattuivat 13. heinäkuuta Huittisissa ja 9. elokuuta Ypäjällä. Huittisissa useita henkilöitä loukkaantui osuusmeijerillä, jossa isännät apuvoimineen estivät lakkolaisten pääsyn sulkemaan meijerin. Ypäjällä lakkolainen sai surmansa poliisin ampumana.

Etenkin Huittisten meijerikahakka on nähty sisällissodan ensimmäisenä taisteluna. Väinö Linnan kaunokirjallinen tulkinta on osaltaan vahvistanut tätä kuvaa. Myös Hannu Soikkanen näkee asetelmien olleen muun muassa Mouhijärvellä valmiit sotaan jo keväällä 1917.[11]

Maatalouslakkojen tulkitseminen vallankumoukselliseksi liikehdinnäksi ja sisällissodan esinäytökseksi korostaa Mälkin mukaan liikaa niiden merkitystä. Lakkoilulla maatyöväki halusi parantaa asemaansa ja päästä tasavertaisempaan neuvotteluasemaan työnantajien kanssa. Liikehdintä oli osa maaseudun työväenluokan muodostumisprosessia.[12]

Lakot kiihdyttivät suojeluskuntien perustamista syyskesällä 1917 Satakunnassa, jossa ne myös saivat porvarikaartin luonteen. Muualla Suomessa suojeluskuntien toiminta alkoi yleensä kunnallisina järjestyskaarteina, joihin kuului myös työväestöä.

Kuivuus ja halla vaikuttivat lakkoja enemmän satoon

Maatalouslakot eivät vaikuttaneet kovin merkittävästi syksyn 1917 kokonaissatoon. Suurempi merkitys oli kesän 1917 säällä, joka ei suosinut maanviljelyä. Satoa heikensivät erityisesti kuivuus ja halla.

”Kesäkuussa alkanutta katkeamatonta poutaa kesti vielä elokuun loppuun asti suurimmassa osassa maata ja vasta syyskuusta alkaen on saatu tyydyttävästi, joskin kasvullisuudelle yleensä liian myöhäistä sadetta.”

Ruis- ja ohrasadot olivat vuonna 1917 keskinkertaisia. Viljasato jäi suhteessa heikoimmaksi Turun ja Porin läänissä. Perunasadosta tuli hallan vuoksi ”tavallista paljon niukempi”. Karjanruokinnan kannalta keskeinen heinäsato jäi kuivuuden vuoksi huonoksi. Kesällä maidontuotantoa pienensi nurmen palaminen laitumilta. Elintarvikenäkymät olivat siten syksyllä 1917 entistä heikommat.[13]

Linkki:

Väinö Kyrölä. 1984. Kartanoitten katveissa. Järvenpää-seuran julkaisuja n:o 2. Julkaisu sisältää runsaasti muistitietoa vuosien 1917 ja 1918 tapahtumista Westermarckin suvun näkökulmasta.

Lähteitä:

[1] Hannu Soikkanen. 1975. Kohti kansanvaltaa 1. 1899–1937. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 75 vuotta. Helsinki: SDP, s. 222.

[2] Pirjo Ala-Kapee–Marjaana Valkonen. 1982. Yhdessä elämä turvalliseksi. SAK:laisen ammattiyhdistysliikkeen kehitys vuoteen 1930. Helsinki: SAK, s. 401

[3] Ala-Kapee–Valkonen 1982, s. 401, 406 ja 415.

[4] Ala-Kapee–Valkonen 1982, s. 402.

[5] Soikkanen 1975, s. 223.

[6] Soikkanen 1975, s. 222–223.

[7] Ilmoitukset Työmiehessä ja Uudessa Suomettaressa 5.5.1917.

[8] Hufvudstadsbladet 8.5 ja 11.5.1917, Uusi Suometar ja Työmies 11.5.1917. Aamulehti 25.5.1917. Kansan Lehti 25.5.ja 30.5.1917. Väinö Kyrölä. 1984. Kartanoitten katveissa. Järvenpää-seuran julkaisuja n:o 2. http://www.jykls.net/kartanoitten_katveessa_sivut1-64_jarvenpaan_kartano.pdf

[9] Esim. Työmies 13.5.1917 ja Uusi Suometar 24.5.1917.

[10] Markku Mälkki, Vuoden 1917 maatalouslakot – myytit ja todellisuus. http://www.tyovaenperinne.fi/tyovaentutkimus/2003/malkki.html

[11] Soikkanen 1975, s. 222.

[12] Markku Mälkki, Vuoden 1917 maatalouslakot – myytit ja todellisuus. http://www.tyovaenperinne.fi/tyovaentutkimus/2003/malkki.html

[13] Suomalainen Wirallinen Lehti 8.7 ja 29.9.1917.

Vuosi 1917 oli urheilussakin vilkas

Posted on by hannaahlavuo

Suomessa urheiltiin 1917 vilusta ja nälästä huolimatta enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Yhteiskunnan jakolinjat piirtyivät esiin myös urheilussa.

Talvi 1916–1917 oli kylmä ja runsasluminen. Olosuhteet suosivat talviurheilua. Tosin ajoittain kireä pakkanen haittasikin kilpailuja. Eri puolilla maata järjestettiin runsaasti hiihtoja, jääpallo-otteluita, mäkikilpailuja, pikaluistelukilpailuita ja raveja. Talvea riitti Etelä-Suomea myöten maaliskuun lopulle saakka.

Hiihdon SM-kilpailuiden 60 kilometrin hiihdon järjestäminen onnistui 12. maaliskuuta Turussa. Muutamana asteen pakkassäässä käytyyn kilpailuun osallistui vain kolme hiihtäjää. Kisa hiihdettiin osaksi raviradan ympäri sujutellen, osaksi murtomaalla 8,5 kilometrin metsälenkillä. Yli 2 000 katsojaa pystyi seuraamaan hyvin kilpailun kulkua. Yleisömäärää kasvatti se, että samaan aikaan radalla käytiin ravikilpailut. Voittajaksi hiihti Virolahden Sammon Eetu Niska ajalla 4.36.34,6.

Jääpallomestaruudesta kilpaili 1917 kahdeksan joukkuetta, kolme Helsingistä, kolme Viipurista ja kaksi Turusta. Loppuottelussa Viipurin Bandy & Jalkapalloseura voitti Kronohagens IF:n 11-2. Sudet-lempinimellä tunnettu joukkue oli taidoiltaan paljon vastustajiaan edellä.[1]

”Susiemme peli on ollut ottelusta otteluun kerrassaan mainiota. Me saamme ylpeillä sellaisesta peli saavutuksesta ja tahtoisimme mielellämme nähdä seuran edustavan maatamme kansainvälisissä kilpailuissa.”

Hyvät yhteydet Venäjälle

Urheilusuhteet Venäjälle olivat 1917 hyvät huolimatta venäläistämispolitiikan herättämästä tyytymättömyydestä. Yhteyksien merkitystä korosti se, että suomalaisurheilijat eivät voineet maailmansodan aikana kilpailla Venäjän imperiumin ulkopuolella. Pietarista kävi säännöllisesti urheilijoita etenkin Viipurissa ja Helsingissä. Erityisesti jääpalloilijoilla, painijoilla ja pikaluistelijoilla oli paljon yhteistyötä. Pietarin Kalevia edustanut Madison osallistui vielä 3.–5. marraskuuta Viipurin Voimailijoiden paineihin.

Muitakin painijoita oli marraskuussa tulossa Pietarista Viipuriin, mutta Venäjän pääkaupungin levottomat olot estivät osallistumisen. Ilmoittautuneiden joukossa oli muun muassa 19-vuotias höyhensarjalainen Eduard Pütsep, joka oli toukokuussa herättänyt Imatran Jyskeen paineissa sisukkuudellaan ja notkeudellaan huomiota, vaikka ei palkinnoille yltänytkään. Seitsemän vuotta myöhemmin Pütsep voitti olympiakultaa Pariisissa.

Iisalmelaiset Lauri Kiiskinen ja Aku Hujanen osallistuivat 11. maaliskuuta Moskovassa 25 virstan (26,7 km) hiihtokilpailuun. Kiiskinen voitti kilpailun ajalla 1.51.33. Hujanen hävisi hänelle runsaan minuutin. Rata kulki rautatien poikki. Pitkä, hitaasti kulkenut juna sulki reitin suomalaisten ehtiessä ylityspaikalle. Miehet ottivat sukset jalastaan ja puikahtivat vaunujen välistä radan yli. Seuraavana päivänä he saivat tietää vallan vaihtuneen Venäjällä. Lähes kielitaidottomat miehet pääsivät palaamaan järjestäjien hankkiman lupapaperin avulla vaivattomasti Pietarin kautta Viipuriin ja edelleen Iisalmeen.[2]

Olosuhteet olivat vaatimattomat

Varsinaisia liikuntapaikkoja oli Suomessa 1917 vielä vähän. J. Fr. keräämien tietojen mukaan Suomessa oli valmiina, rakenteilla tai suunnitteilla runsaat 40 eritasoista urheilukenttää. Pohjoisin kenttä sijaitsi Rovaniemellä. Lisäksi kaupungeissa oli jonkin verran leikkikenttiä.

”Uimalaitoksia” hyppytorneineen oli suurimmassa osassa kaupunkeja, ja ne olivat ahkerassa käytössä koko kesäkauden. Parhaat sisäliikuntatilat olivat koulujen voimistelusaleja. Lisäksi käytössä oli seuran- ja työväentalojen juhlasaleja, joiden koko ja taso vaihteli suuresti.

Helsingin urheilukenttäoloja Blomqvist piti huonoina. Pääsyynä oli hänen mielestään kenttien hoidon alistaminen puutarhalautakunnalle, jonka määrärahoista kentät saivat alle viisi prosenttia. Blomqvist arveli urheilusta säästämisen koituvan kalliiksi:

”Jokainen kansalainen voi nyt jo omin silmin nähdä, miten raakuus, villiintyminen ja rikollisuus päivä päivältä kasvaa nuorisomme keskuudessa. Ellei kunnallishallintomme nyt kykene ryhtymään tarpeellisiin toimenpiteisiin pääkaupungin nuorison siveellisen tason kohottamiseksi, johtaa tämä kykenemättömyys tai tahallinen laiminlyönti siihen, että tämä nuoriso sopivan rotuhygienisen kasvatuksen puutteessa kehittyy siveellisessä suhteessa aivan ala-arvoiseksi.

Mutta siinä tapauksessa tulevat uudet kasvatus- ja ojennuslaitokset, sairaalat ja vankilat ennen pitkää niin välttämättömiksi ja tulevat niin kalliiksi, ettei silloin enään kaupungin koristamiseen kukilla ja istutuksilla riitä yhtä penniäkään.”[3]

Valtiolta varoja voimisteluun ja urheiluun

Myös Työväen Urheilulehti moitti Eläintarhan urheilukenttää huonosti rakennetuksi ja sijainniltaan syrjäiseksi. Sinne oli käveltävä tunti keskikaupungilta. Lehti korosti näytenumerossaan, että urheilurakentaminen on kuntien ja valtion velvollisuus.[4]

”Voimailuasiain ohella tulee sellaisessa olla myös muuta edistävää. Tarvitseehan työväki voimisteluhuoneustoja, kisa- ja urheilukenttiä, retkeilypaikkoja, kansanpuistoja, uimaloita, kylpylöitä y.m. Seurat eivät voi hankkia niitä kaikkia kylliksi. On vaadittava, että kunnat laittavat niitä ja antavat työläisten käytettäviksi. Valtiolla on myös suuria velvollisuuksia. Pitäähän yhteiskuntien yleensä huolehtia kansalaisten terveydenhoidon ja kehityksen edellytyksistä ja apuneuvoista.”

Eduskunta myönsi kesäkuun lopussa 1917 määrärahan voimistelun ja urheilun edistämiseksi. Sosiaalidemokraattien Edvard Valpas-Hännisen ehdotuksesta määräraha 60 000 markan määrärahasta varattiin 25 000 markkaa ”ruumiillista työtä tekevän väestön voimisteluharrastusten kannattamiseksi” työväenjärjestöjen yhteydessä toimiville voimistelu- ja urheiluseuroille. Finlands Svenska Gymnastik- och Idrottsförbund sai 5 000 markkaa. Kansanedustaja Tyyne Salomaa (sd.) perusteli, miksi valtion kannattaa ahtainakin aikoina avustaa urheilua:

”Jos työväen keskuuteen saadaan voimistelu- ja urheiluseuroja., voimme olla varmoja, että nuorison liikehtimishalu ohjataan sille itselleen terveelliseen suuntaan ja samalla astutaan askel eteenpäin nuorison siveellisen kehityksen tiellä. Voimme myöskin olla varmoja, että ainakin suurin osa nuorisosta, johdetaan täten n. s. huligaanimaisuuden tieltä pois, eli annetaan nuorisolle tilaisuus käyttää voimansa yhteiskunnalle hyödylliseen ja vaarattomaan suuntaan.”

Uimahallimietteitä Helsingissä, Tampereella, Turussa ja Viipurissa

Uimahallia suunniteltiin vakavasti 1910-luvulla ainakin Helsinkiin, Tampereelle, Turkuun ja Viipuriin. Turussa asiasta keskusteltiin vilkkaasti vuosina 1916 ja 1917. Hallin puolestapuhujiin kuulunut arkkitehti August Krook laati uimahallin ja urheilupalatsin alustavat piirustukset, jotka Turun Sanomat ja Uusi Aura julkaisivat loppiaisena 1917. Krook sijoitti rakennuksen Pinellan tontille aivan kaupungin keskustaan.

”Nykyisten suunnitelmain mukaan tulisi laitokseen kaksi uima-allasta, toinen suurempi 21 m, pitkä ia 8 m. leveä sekä toinen pienempi käsittäen molemmat kaksi kerrosta. Molempiin alakerroksiin on lisäksi ajateltu saunalaitoksia. jotka muodostaisivat täydellisen uudenaikaisen kylpylaitoksen. Ylin kerros on varattu yksinomaan urheilua varten, ja» on siellä suuri urheiluhalli sekä pienempiä huoneita kokouksia y. m, varten. Lopuksi on vielä katolle ajateltu perustaa aurinkokylpylä, jota suojaa korkeat aidakkeet. Kaikkiin kerroksiin on vielä ajateltu ravintolaa ja koko toinen sivurakennus, joen puoleinen on ajateltu varattavaksi ravintolalle.”

Uimahallin rakentamiseen oli tarkoitus käyttää sekä julkisia että yksityisiä varoja. Turun Uimaseura sai luvan järjestää hallin rahoittamiseksi arpajaiset, joissa oli lupa myydä 750 000 markan maksavaa arpaa. Arpajaiset olivat maailmasodan aikana erittäin käytetty keino rahoittaa koulu- ja kulttuurihankkeita. Uimaseuran arpajaiset jäivät toteutumatta yhteiskunnallisen tilanteen muututtua entistä levottomammaksi syksyllä 1917.

Helsingissä kaupunki tilasi tammikuussa 1917 arkkitehti B. Nymanilta uimahallin luonnospiirustukset ja kustannusarvion. Tarkoituksena oli selvittää kunnallisen uimahallin rakentamisedellytykset. Asia ei ollut uusi, sillä jo 1913 Helsingin kaupunki oli teettänyt uimahallisuunnitelmat. Halli olisi rakennettu Tehtaan- ja Sepänkatujen kulmaan.

Viipurissa uimahallista keskusteltiin lokakuussa 1917. Karjalan Aamulehti arvioi, että hallihanke vaatii rauhallisempia oloja, mutta varainkeruu oli mahdollista aloittaa. Tampereellakin oli puhuttu uimahallin tarpeellisuudesta ennen sodan syttymistä. Sisällissota ja vaikea taloustilanne hautasivat alleen hallihaaveet. Uimahallien aika koitti vasta 1928, kun Helsingin Yrjönkadun uimahalli valmistui. Tampere ja Turku saivat hallinsa 1950-luvun puolivälissä.

Jakolinjat syvenevät

Vuoden 1917 alussa tulevaisuus ei näyttänyt tuovan suuria muutoksia. Venäjä osallistui yhtenä ympärysvalloista maailmansotaan, jonka loppuminen ei ollut näköpiirissä.  Näytti todennäköiseltä, että sotaa loppuu aikanaan suurvaltojen tekemään rauhaan, jossa Suomi jäisi Venäjän yhteyteen.

Asetelma muuttui maaliskuussa 1917, kun keisari joutui luopumaan vallastaan. Suomessa ja koko Venäjällä alkoi ennen näkemätön yhteiskunnallinen toimeliaisuus, jolle antoi kirpeän mausteen elintason romahtaminen. Suomessa yhteiskunnallisen järjestäytyminen sai lisävauhtia. Eniten uusia jäseniä liittyi työväenyhdistyksiin ja ammattiosastoihin. Urheiluseurojen jäsenmäärä kasvoi myös voimakkaasti, ja uusia seuroja perustettiin.

Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitossa jäsenmäärä kasvoi vuoden 1917 aikana runsaalla 5 000:lla ja oli vuoden lopussa 44 000. Heinäkuussa SVUL:n kirjoissa oli 637 seuraa, runsaat sata enemmän kuin vuotta aiemmin. Suurimmat piirit olivat Kymenlaakso, Varsinais-Suomi ja Viipuri. Lisäksi kymmenesosa SVUL:n jäsenistä kuului Finlands Svenska Idrottsförbundetiin. Maassa toimivat myös Suomen Naisten Voimisteluliitto, Palloliitto, Uimaliitto ja joitakin pienempi lajiliittoja.[5] Urheiluliike oli kasvanut yli 50 000 jäsenen kansanliikkeeksi, jonka jäsenmäärä oli moninkertainen esimerkiksi raittiusliikkeeseen verrattuna.

Urheiluliikkeessä oli kuitenkin säröjä. Suomen Naisten Voimisteluliitto jakautui 1917 käytännössä kahtia, kun suomenkieliset ja ruotsinkieliset alkoivat toimia omissa osastoissaan. Sinänsä kielikysymys ei ollut vahvasti esillä 1917. Jakolinja kulki porvarien ja sosialistien välillä. Puheet erillisen työväen urheiluliiton perustamisesta voimistuivat vuoden 1917 aikana. Ensimmäisenä merkkinä työväenurheilun irrottautumisesta oli Työväen Urheilulehden perustaminen. Lehti alkoi ilmestyä kesällä 1917. Lehden päätoimittajana työskenteli Ola Fogelberg, joka sittemmin tuli tunnetuksi Pekka Puupään piirtäjänä.

Suomen Urheilulehti suhtautui uuden lehden perustamisajatukseen aluksi myönteisesti, mutta syksyllä 1917 julkaisut kävivät sanasotaa eri aiheista. Työväen Urheilulehti veti rajaa jo näytenumerossaan porvarillisen toimintaan, joka sen mukaan hämärsi työläisten luokkatietoisuutta. Työläislapsia houkutteli pariinsa porvarillisten urheiluseurojen lisäksi venäläistämisvuosina kielletty, ja uudelleen toimintansa aloittanut partioliike:

”Tämä on kuitenkin sellaista, mitä työväen taholta ei voida sallia. Miksi ei? Siksi, että partioimisen varjolla porvarilliset nuorisokasvattajat noissa järjestöissä kasvattavat työläislapsiin väärää käsitystä yhteiskunnallisista asioista. He puhuvat eri yhteiskunta luokkien yhteisistä eduista, näiden luokkien välisestä yhteistyöstä, kuvailevat ihannoiden militarismia ja sotaa, kasvattavat teeskentelevään jumalisuuteen nuoria j.n.e.”

Juoksuradoilla ja pallon perässä

Urheiluelämä oli kesällä 1917 vilkasta poikkeusoloista huolimatta. Yleisurheilumestaruuksista kamppailtiin Tampereella, jonne tuli ennen näkemättömän paljon urheilijoita. Lauri Pihkala luonnehti mestaruuskilpailuja siihenastisista parhaiksi. Paikalle tuli 180 kilpailijaa, mikä oli ”valtava osanottajamäärä meikäläisissä oloissa”.[6]

Kesäkauden uutuus oli pitkäpallo, jonka perustiedot Lauri Pihkalan kirjoittama Pitkäpallo – Pallonlyönnin merkitys, säännöt,opetusohjeita ja harjoitusneuvoja. Reklaamitekstin mukaan teos ”on uranuurtava ja maamme urheiluelämän kehitykselle suurimerkityksellinen kirja”. Pihkala korosti kirjassa, että ”meidän maamme nuoriso tarvitsee kansallispelin, ja suosittaa siksi pitkääpalloa, joka on kehitetty amerikkalaisesta baseballista ja englantilaisesta kriketistä”.

Jalkapallon cup-muotoiseen SM-kilpailuun osallistui 1917 yhteensä 13 joukkuetta. HJK voitti loppuottelussa 21. lokakuuta Åbo IFK:n 4–2. Mestaruus oli HJK:n kolmas. Jalkapalloharrastus laajentui maailmansodan aikana. Palloliittoon liittyi 1916 Vaasan piiri, jossa oli yhdeksän seuraa. Muuallakin Suomessa pelattiin 1917:[7]

”Sitäpaitsi on monella sellaisella paikkakunnalla, joka ei kuulu liittoomme kilpailtu sangen runsaasti. Näistä mainittakoon Kuopio, Mikkeli, Rauma, Kajaani, Pori jne. Näistä seuroista on moni luvannut lähimmässä tulevaisuudessa liittyä Suomen Palloliittoon.”

Kesä suosi uimakouluja

Lämpimän alkukesän ansiosta vedet olivat uimakelpoisia jo kesäkuussa. Aamulehti kehotti juhannusviikolla vanhempia lähettämään lapsensa uimakoiluun, jossa ”oleskelu on lapsille sekä terveellistä että hyödyllistä”. Lehden mukaan myös aikuisilla oli kahdeksan tunnin työpäivän ansiosta ”entistä enemmän aikaa terveyttään hoitaa ja siis uintiakin harjoittaa”.[8]

Tampereella uimakoululaisia oli kesällä yli 2 000, joukossa 500 eri tehtaiden työntekijää. Viipurissa yli 1 300 lapsen sai ilmaista uimaopetusta Viipurin Uimaseuran uimakoulussa Pantsarlahdella. Uimakoulukauden päätteeksi Viipurin Uimaseura järjesti 24.8.1917 näytöksen.

”Vanhempienkaan uimarien taidonnäytteitä ei tule puuttumaan, vaan tulevat yleisölle hyvin tutut kahleuimarit, kuviokellunnanesittäjät, vesipallon pelaajat ja volttihyppääjät tarjoomaan paljonmielenkiintoista katsomista. Täyttäköönpä siis yleisö ensi sunnuntaina klo 12 päivällä uimakoulun juhlaa varten koristetun katsomon viimeistä sijaa myöten antaen siten tunnustuksen Viipurin Uimaseura innokkaalle ja uhrautuvalle työlle hengenpelastuksen ja uimataidon opettamisessa ja levittämisessä kaikkien kansalaispiirien keskuuteen paikkakunnallamme.”[9]

Runsaan viikon kuluttua 3. syyskuuta tunnelma oli Viipurissa täysin toinen. Venäläiset matruusit pitivät upseereille ”uimakoulua”, kuten he asian ilmaisivat. Viipurissa oleskelleet korkea-arvoiset upseerit joutuivat kenraali Lavr Kornilovin kaappausyrityksestä raivostuneiden sotilaiden koston uhreiksi. Yhteensä 11 kenraalia ja everstiä heitettiin Turun sillalta veteen. Sotilaat ampuivat rantaan pyrkineet upseerit.

Kansakunta jakautui kahtia

Punakaartien ja suojeluskuntien perustaminen vauhdittui loppukesällä 1917. Urheilijat muodostivat monen kaartin ja suojeluskunnan perusjoukon. Työväen urheiluseurojen jäsen osuus oli ammattiosastojen jäsenten ohella suuri punakaarteissa. Muutamat työläisseurat muodostivat omia komppanioitaan, joista kuuluisimpia olivat Helsingin Jyryn ja Kotkan Riennon komppaniat.

Suomen eduskunta hyväksyi P. E. Svinhufvudin senaatin laatiman itsenäisyysjulistuksen 6. joulukuuta porvariedustajien äänin. Itsenäistyminen ei nostattanut suurta juhlintaa. Siellä täällä liehuivat punakeltaiset leijonaliput tai erilaiset sinivalkoiset liput.

Porvarien ja radikaalien sosiaalidemokraattien välinen valtakamppailu kärjistyi. Aseellinen yhteenotto näytti yhä todennäköisemmältä tammikuussa 1917. Silti arki piti pitkään pintansa. Kiitos pakkassäiden jääpallokausi alkoi aikaisin. Viipurin Susien ja KIF:n kohdatessa 23. tammikuuta Viipurin Salakkalahdella pelattiin kuitenkin jo kiväärien paukkuessa:[10]

”Ottelun kestäessä temmelsi ja rehenteli punakaarti jo täydellä höyryllä; vain n. 4–500 m. etäisyydellä luistinradasta piirittivät punaiset parhaillaan erästä epäilemäänsä taloa ja muutamat kiväärin pamahdukset säestivät erotuomarin vihellyspilliä. Peli oli kumminkin siksi jännittävää, etteivät pelaajat enemmän kuin katsojatkaan välittäneet punaisten hommista”.

Suomen Palloliitto järjesti vuosikokouksensa suunnitellusti tammikuun lopussa. Kokouksesta alkoi Erik von Frenckellin vuoteen 1952 kestänyt kausi puheenjohtajana. Tunnelma Helsingissä oli kokouspäivänä poikkeuksellinen. Jotain ennen kokematonta oli tapahtumassa. Palloliiton sihteeri tiivisti tunnelman vuoden 1918 vuosikertomukseen:[11]

”Suomen Palloliiton viime vuosikokous pidettiin historiallisena päivänä. Sunnuntaiksi tammikuun 27:ksi päiväksi 1918 olimme kutsuneet eri seurojen edustajat koolle Helsinkiin, siis samaksi päiväksi, jolloin demokraattisen aatteen hylänneet sosialistjohtajat kokosivat omia laumojaan sellaiseen työhön, jommoista historiamme lehti ei tiedä aikaisemmin kertoa. Kun poistuimme rauhallisesta kokouksestamme ja saavuimme kadulle, liikkui ohitsemme taisteluvalmiita punakaartilaisjoukkoja.”

Oli alkanut kapina, vallankumous ja sisällissota. Suomi repesi kahtia – urheiluelämä sen mukana.

 

Lähteitä:

[1] Suomen Palloliiton vuosikertomus 1916–1917.

[2] Suomen Urheilulehti 5.4.1917.

[3] Suomen Urheilulehti 1.2.1917.

[4] Työväen Urheilulehden näytenumero 1917.

[5] Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton vuosikertomus 1917.

[6] Suomen Urheilulehti 30.8.1917

[7] Suomen Palloliiton vuosikertomus 1917.

[8] Aamulehti 20.6.1917.

[9] Karjalan Aamulehti 24.8.1917.

[10] Suomen Palloliiton vuosikertomus 1918.

[11] Suomen Palloliiton vuosikertomus 1918.