Yksi keskeisimmistä nuoren tasavallan käyttämistä kansallista itsetunnon kohottamiskeinoista oli Suomen esittäminen urheilun suurvaltana.

Ajatus oli tuotu julki jo Tukholman olympiakisojen jälkeen, mutta se vakiintui 1920-luvulla. Suomalaisurheilijoiden Antwerpenin olympiakisoissa saavuttamat 35 mitalia osoittivat, ettei Tukholman menestys ollut sattumaa. Suomen joukkue kokosi 1908–1936 kesäolympiakisoissa 172 ja talvikisoissa 24 mitalia. Suomi oli ennen toista maailmansotaa mitaleilla mitattuna kesäkisojen kuudenneksi ja talvikisojen kolmanneksi menestynein maa.  Vaikka olympiaurheilu oli pääosin länsieurooppalainen ja pohjoisamerikkalainen ilmiö, niin menestys oli Suomen väkilukuun suhteutettuna erinomainen.

Suomalaisurheilijoiden tavoitteeksi vakiintui 1920–1930-lukujen olympiakisoissa ”urheilun suurvallan” valtaamien asemien puolustaminen. Menestyksestä versoi myös käsitys Suomesta urheilun valittuna kansana. Vaasa-lehti tulkitsi Pariisin vuoden 1924 olympiakisojen alla Suomen osallistuvan kisoihin ”erityisellä innolla” ja korosti, miten eräs ”maailman vähälukuisimmista kansoista” oli ”valloittanut yhden ensimmäisiä sijoja ruumiillisen kulttuurin alalla, sikäli kuin se urheilussa ilmenee”.[i]

Suomen yleisurheilun vahvoina vuosina vertailukohteena olivat lajin huippumaat. Suomalaislaskelmat osoittivat, että Suomi kilpaili yleisurheilun olympiamenestyksessä menestyksellisesti jopa Yhdysvaltojen kanssa. Turun Sanomat riemuitsi Antwerpenin kisojen jälkeen, että Suomi oli sijoittunut yleisurheilussa toiseksi edellään ”ainoastaan maailman suurin yhtenäinen kansa, sadan miljoonan Amerikka, kun sen sijaan olemme lyöneet kaikki muut maailman maat, niiden joukossa urheilun traditionellin kotimaan Englannin”.[ii] Kaleva tulkitsi Pariisin vuoden 1924 kisojen jälkeen, että ”maamme nimi on rinnan maailman suurimman ja voimakkaimman tasavallan kanssa kiertämässä kaikkien kansojen sanomalehdistössä”.[iii]

Olympiakisojen arvostus nousee

Olympiamenestyksen arvoa lisäsi se, että olympiakisat vakiinnuttivat maailmansotien välisenä aikana asemansa tärkeimpänä kansainvälisenä urheilutapahtumana, jonka huomioarvo nousi. Suomi pystyi tulkitsemaan urheilumenestyksen perusteella kuuluvansa länteen ja Eurooppaan. Yleisurheilu ja paini olivat suuria suomalaisia menestyslajeja, joista kertyi kesäkisojen suomalaismitaleista yli 70 prosenttia. Parhaiten menestyi kestävyysjuoksija Paavo Nurmi, joka saavutti kolmissa olympiakisoissa yhteensä 12 mitalia, yhdeksän kultaa ja kolme hopeaa.[iv]

Kesäolympialaiset saivat 1920-luvulla rinnalleen talvikisat, joiden perustamispäätöksen KOK teki 1925. Ranskan Chamonix´ssa 1924 järjestetty talvikisaviikko sai jälkikäteen olympia-arvon.[v] Suomalaiset menestyivät maailmansotien välillä parhaiten pikaluistelussa, jonka kirkkain tähti Clas Thunberg saavutti viisi kultaa, hopean ja pronssin 1924 ja 1928. Hiihdon olympiamenestys alkoi 1932 Lake Placidissa, kun Veli Saarinen ja Väinö Liikkanen saivat kaksoisvoiton 50 kilometrillä.[vi] Vasta viestimiehistön Garmisch-Partenkirchenissä 1936 saavuttama kultamitali kohotti toden teolla talvikisojen arvostusta Suomessa.

Suomi kestää kovenevassa kilpailussa

Uutta hohtoa olympiamenestykselle toi koventunut kilpailu, joka näkyi jo Amsterdamin kisoissa 1928. Kamppailua kiristi osaltaan se, että saksalaisurheilijat pääsivät mukaan 16 vuoden tauon jälkeen. Vielä enemmän vaikutti urheiluvalmennuksen tehostuminen Italiassa, Japanissa, Puolassa ja Unkarissa, joiden totalitaristinen tai autoritaarinen hallinto lisäsi panostustaan urheiluun. Tämä korosti kansainvälisen kilpaurheilun luonnetta kansakuntien välisen kamppailun vertauskuvallisena areenana. Kansainvälisen vertailun merkitys kansallisvaltioiden ja kansallisen identiteetin rakentamisessa ja säilyttämisessä korostui edelleen 1930-luvulla. Yhä useammat kansakunnat – niiden mukana kansallissosialistinen Saksa – alkoivat käyttää kansainvälistä urheilua nationalistisiin tarkoituksiinsa.[vii]

Helsingin Sanomat kuvasi vuonna 1928 ”urheiluharjoitusten olevan lakkaamatta käynnissä kaikissa sivistysmaissa”, jolloin ”monikymmenmiljoonaisten kansojen urheilullisesti parhaat voimat seulotaan hyvissä ajoin ja niiden eturivin miesten kehittämiseen kiinnitetään erityistä huomiota”. Silti Suomen joukkue kykeni saavuttamaan ”näidenkin kisojen yleisurheilussa loistavan toisen sijan sekä palkinnoissa että pistemäärässä jättiläismäisen Amerikan jälkeen”.[viii]

Los Angelesin vuoden 1932 kisojen alla Suomen joukkue mainittiin useissa yhdysvaltalaisarvioissa yhtenä kovimmista vastustajista. Yhdysvaltojen joukkueen saavuttama mitalisaalis oli kuitenkin suurempi kuin neljän seuraavaksi parhaan joukkueen yhteensä kokoama.[ix] Suomen joukkue keräsi yleisurheilussa toiseksi eniten mitaleja, mikä Suomen Urheilulehden mukaan takasi edelleen ”Suomelle toisen tilan maailman urheiluvaltojen jättiläiskamppailussa”.[x] Samoilla linjoilla liikkui Hufvudstadsbladet, joka arvioi ”spartalaisissa oloissa kasvaneiden urheilijapoikiemme onnistuneen hyvin”.[xi]

Berliinissä edelleen Euroopan ensimmäinen

Suomen yleisurheilijat ja etenkin kestävyysjuoksijat menestyivät Berliinissä 1936 paremmin kuin edellisissä kisoissa. Tämä antoi Helsingin Sanomien Tolarille (Santeri Ivalo) aiheen ylpeyteen: ”On nimittäin muistettava, että me olemme vain neljättämiljoonainen kansa mutta kanssamme pistevoitoista kilpailemassa on kokonainen maanosa ja valtakunta, jonka väkiluku on lähes kaksikymmenkertainen meidän väkilukuumme verraten”.[xii]

Helsingin Sanomat korosti Suomen olevan yhä ”Euroopassa numero yksi ja maailmassa numero kaksi”.[xiii] Helsingissä kotimaahan palaavia olympiaurheilijoita oli vastassa mm. opetusministeri Oskari Mantere:[xiv]

”Te olette näyttäneet jälleen, että pieni Suomi on edelleen urheilun suurvaltoja! Niiden saavutusten takana, joita te nyt olette saaneet aikaan, on paljon itsekieltäytymistä, päättäväisyyttä ja sisua, ne ovat sellaisia ominaisuuksia, joita ilman ei mikään kansakunta saata pysyä voimakkaana.”

Suomalaiset kokivat Berliinissä yhden suuren pettymyksen, kun Kansainvälinen Olympiakomitea päätti myöntää vuoden 1940 kisaisännyyden Tokiolle. Sinivalkoisen tulkinnan mukaan isännyyden sai Suomea heikompi urheilumaa, joka onnistui saamaan tuekseen urheilullisesti vähäpätöisistä maista kotoisin olleet KOK:n jäsenet. Helsinki sai kuitenkin kaksi vuotta myöhemmin kisaisännyyden, kun Tokion oli luovuttava kisoista Japanin hyökättyä Kiinaan.

Pitkäaikainen olympiahaave näyttää toteutuvan

Ajatus olympiakisojen järjestämisestä Suomessa oli esillä jo 1910-luvulla. Vakavaksi tavoitteeksi kisaisännyys muuttui 1920-luvulla. Vuoden 1940 kisajärjestelyistä kehittyikin kansallinen suurhanke, jolle antoi perussävyn 1937 alkanut sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton puna-multa -yhteistyö. Työväen Urheiluliitto ja SDP ottivat myönteisen kannan kisajärjestelyihin ja työväenliike sai edustajansa järjestelytoimikuntaan. Sitä johti edistyspuoluelainen J. W. Rangell, ja myös maalaisliittolaisella sisäministeri Urho Kekkosella oli vahva asema järjestelyissä.

Kekkosen vaikutusvaltaa lisäsi se, että hän toimi sekä Suomen Urheiluliiton että olympiakomitean puheenjohtajana. Olympiakisojen saamiseksi paljon vaivaa nähnyt Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Erik von Frenckell joutui jäämään sivurooliin, vaikka kuuluikin järjestelytoimikuntaan. Vasemmisto ei pitänyt RKP:n oikeistosiipeen kuulunutta von Frenckelliä sopivana johtamaan järjestelyjä.[xv]

Suomessa herätti ylpeyttä se, että kisaisännyyden sai maa, joka pienestä väestömäärästään huolimatta on kyennyt murtautumaan koko maailman tietoisuuteen urheilussa.[xvi] Suomalaisten tavoitteena oli järjestää kisat, joissa urheilulla olisi suurempi rooli kuin Los Angelesin ja ennen kaikkea Berliinin kisoissa.[xvii] Tavoitteena oli toteuttaa kisat ”alkuperäisessä olympialaisessa hengessä” välttäen mahtavia eleitä ja itsetehostusta.[xviii] Olympiakisojen avulla oli kuitenkin mahdollista mainostaa ”syrjäistä ja pientä” Suomea.[xix]

Stadionista kansallisen yhtenäisyyden symboli

Kisojen pääareenaksi suunniteltu stadion oli osittain valmiina kesällä – varat eivät riittäneet itäkatsomon rakentamiseen. Kesäkuussa 1938 pidetyssä Stadionin vihkiäisjuhlassa puhunut tasavallan presidentti Kyösti Kallio korosti stadionin arvoa kansallisen sovinnon vertauskuvana – hankkeen takana olivat kaikki yhteiskuntapiirit. Olympiaisännyyden vahvistuttua stadionin rakentaminen jatkui. Helsinkiin tarvittiin lisäksi muun muassa velodrom.

Olympiaisännyyden onnistumismahdollisuuksia lisäsi se, että kisaisännyyden kansallisesta merkityksestä vallitsi Suomessa laaja poliittinen yhteisymmärrys. Olympiavalmistelujen herättämä innostus oli selvä merkki yhteiskunnallisen ilmapiirin muutoksesta. On liioiteltua väittää urheilun yksistään luoneen pohjan ”talvisodan hengelle”, mutta ajanmerkkinä olympiaodotus oli paljon puhuva. Kisajärjestelyt jatkuivat supistettuina toisen maailmansodan alettua, mutta ne oli keskeytettävä kokonaan talvisodan sytyttyä. Järjestelykomitea ilmoitti virallisesti huhtikuussa 1940, ettei olympiakisoja järjestetä seuraavana kesänä.

Urheilumenestyksen selittäjät – suomalainen sisu ja kova harjoittelu

Olympiasaavutukset tuottivat aineksia suomalaisuuden määrittelyyn sekä kotimaassa että kansainvälisesti. Ulkomaiset havainnoitsijat tulkitsivat kovien luonnonolojen karaisemien suomalaisurheilijoiden kamppailevan kansakuntansa hyväksi. Saksalainen urheiluasiantuntija Ernst Müller pani kuitenkin merkille myös järjestelmällisen harjoittelun. [xx] Suomalaiset halusivat selittää urheilumenestystä myyttisillä taustatekijöillä, kuten sisulla ja alkukantaisella metsäläisyydellä, jonka urheilu muunsi kansalliseksi menestystekijäksi.

Sisu-teemaa kehitteli etenkin Martti Jukola, joka jakoi käsitteen pitkäkestoiseksi harjoitussisuksi ja repäiseväksi kilpailusisuksi.[xxi] Urheilumenestystä analyyttisemmin tarkastelleet aikalaiset löysivät menestykselle arkisempia selityksiä.  Yleisurheiluvalmentaja Hugo Lahtinen näki saavutusten perustuneen ennen kaikkea työntekoon:[xxii]

 ”Etevyytemme johtui nähdäkseni siitä, että olimme kukonaskeleen edellä muita opetus- ja harjoitusmenetelmissä. Ennen muuta hyödyimme siitä, että urheilu oli Suomessa kansanomaista, kaikkien kansalaispiirien yhteinen harrastus.”

Lahtisen mainitsema kansanomaisuus helpotti urheiluun samastumista. Suomea 1908–1936 edustaneista olympiaurheilijoista oli 55 prosenttia maaseututaustaisia. Menestyslajien yleisurheilun ja painin olympiaedustajista pääosa oli maanviljelijöitä tai työväestöä. Etenkin kestävyysjuoksijoiden lähtökohdat olivat vaatimattomammat kuin kansainvälisten kilpakumppaniensa. Hiihtäjät kuuluivat lähes poikkeuksetta talonpoikaisväestöön, ja pikaluistelijat lukeutuivat keskiluokkaan.[xxiii]

Eheyttääkö urheilu Suomen kansan?

Porvarilliset urheiluvaikuttajat puhuivat maailmansotien välillä usein urheilusta kansallisena eheyttäjänä, minkä työväenurheilun aktiivitoimijat kielsivät. Valkoisen Suomen aatemaailman omaksuneille urheilumenestyksen herättämä laaja innostus todisti, että suomalaiset olivat sittenkin yhtä kansaa. Suomen asukkaita erottanut poliittinen kuilu näytti kadottavan voittojen hetkellä merkityksensä ja kielimuurikin oli mahdollista ylittää. Suomen Urheilulehti väitti Antwerpenin kisojen aikana, ettei ”kukaan voinut pysyä kylmänä”, kun ”voitonsanoma toisensa jälkeen tempasi miehet ja naiset, urheilunharrastajat ja sen vastustajat mukaansa”.[xxiv] Hufvudstadsbladet intoili Pariisin yleisurheilukilpailuiden yhdistäneen puolueriitojen repimän ja jakaantuneen suomalaisen yhteiskunnan:[xxv]

”Yksi ajatus, yksi yhteinen tunne on taas kerran joidenkin pakenevien kesäpäivien ajan hallinnut koko meidän kansaamme: ruotsalaisilla ja suomalaisilla, kaupunkilaisilla ja maalaisilla, herrasväellä ja työläisillä on jälleen kerran ollut yhteinen ilon- ja surunaihe.”

Olympiamenestys innosti myös Akateemisen Karjala-Seuran pääideologin Elmo E. Kailaa, joka piti saavutusten herättämää ”kansallistuntoa” tärkeänä, vaikka se oli vain ”hetkellistä, kansainvälisellä kilpatantereella saavutettujen voittojen synnyttämää”. Viestin ottivat suomalaisina vastaan ”kaikki, kaupunkilaiset ja maalaiset, oikeistolaiset ja vasemmistolaiset, herrat ja talonpojat, miehet ja naiset”.

Urheilun nostattama into oli Kailasta hyvä asia, mutta hän kysyi, miksi suomalaiset eivät olleet suomalaisia aina, vaan olivat ”ylpeitä kansallisuudestamme vain lyhyen aikaa joka neljäs vuosi”. Kaila väitti, ettei olympiakesien välissä ollut olemassa Suomen valtakuntaa eikä Suomen kansaa, korkeintaan vaalien aikana puolueet ja muulloin vain ”minä itse”.[xxvi] Kärjistetty näkemys toi ilmi AKS:n tavoitteleman kansallisen eheyttämisen päälinjan: yksilön ja puoluepyyteiden oli väistyttävä nuoren suomenkielisen sivistyneistön määrittelemän kansankunnan edun tieltä.

Urheilumenestyksellä ylpeily – tyhmää ylvästelyä ja itserakkautta?

Savon Sanomat pani kesällä 1924 merkille, että ”myöskin ne kansalaispiirit, jotka ovat pysytelleet vieraina kansallisille pyrkimyksille, ovat huomattavasti suuremmalla mielenkiinnolla ja myötämielisyydellä seuranneet tapahtumien kulkua Pariisissa”. Innostuksen saattoi tulkita ”kansallistunnon heräämisen ja kansallisen eheytymisen merkeiksi”.[xxvii] Työväenliikkeenkin piirissä herätti ylpeyttä se, että ”maailmanrekordeja ja olympialaisrekordeja on rikottu pääasiallisesti kahden urheiluelämän suurvallan – Amerikan Yhdysvaltojen ja Suomen kesken”. SDP:n lehdistä mm. Suomen Sosialidemokraatti suhtautui varovaisen myönteisesti Pariisin kisoihin:[xxviii]

”Kun suomalainen sosialisti on seurannut tätä kansojen kamppailua maailman maineesta Colombesin kentällä, ei voi olla tuntematta mielen apeutta sen johdosta, että työläisurheilijamme ovat olleet täältä poissa. Mikähän olisi tulos ollutkaan! Työläisiä ja kansanlapsia ovat tietysti useimmat olympialaisurheilijammekin. Mutta järjestönä ovat työläiset poissa. Kaikella on tietysti syynsä. Mutta kuitenkin: kansoina me otamme osaa kansainväliseen elämään, eikä yhteiskuntaluokkina.”

TUL tuomitsi järjestönä yksiselitteisesti Pariisin kisojen lietsoman ”ylvästelyn ja tyhmän itserakkauden” tunteen. Eero A. Pulli muistutti kahden huippu-urheilijan – Paavo Nurmen ja Ville Ritolan – saavuttaneen Suomen joukkueen kymmenestä kultamitalista seitsemän. Nationalistiset puheet ”loistavasta Suomen urheilusta ja ”Pohjolan ihmeellisestä kansasta” olivat siksi ontolla pohjalla.[xxix]

Eheyttäminen oli Valkoisen Suomen näkökulmasta tarpeen vallankumousjohtajien harhaanjohtaman työväen ohjaamiseksi takaisin oikealle isänmaalliselle tielle. Kieliryhmien käsitykset vuoden 1918 tapahtumien syistä kuitenkin erosivat. Monet ruotsinkieliset näkivät kapinan todisteena suomenkielisten heikommasta sivistystasosta ja rodullisesta huonommuudesta. Suomenkielisen valkoisen sivistyneistön näkökulmasta punaiset barbaarit olivat hylänneet kehittyneen ja itsenäisyyteen kypsän suomalaisuuden.[xxx] Monet urheilujohtajat, kuten K. E. Levälahti, Lauri Pihkala ja Arvo Vartia, pitivät tärkeänä, että punaisen tartunnan saaneet oli mahdollisuuksien mukaan parannettava ja työläislapset oli vedettävä urheilua avulla pois bolsevismin vaikutuspiiristä.

Sotaa ilman aseita – vai sittenkin viihdettä?

Urheilu rinnastui maailmansotien välisenä aikana maailmanlaajuisesti sotaan ilman aseita. Tämän vuoksi urheilumenestyksen tärkeyteen vedoten kaikilta urheilijoilta voitiin vaatia ehdotonta uskollisuutta isänmaalle. Historiallinen jatkumo sotasankaruudesta urheiluun muodostui liittämällä olympiasaavutukset hakkapeliittojen urotekoihin.

Urho Kekkonen korosti, että ”rauhankin aikana tarvitaan toimintaa, jossa voidaan osoittaa samoja avuja kuin sodan kentillä, tarvitaan rauhan töitä, joissa voidaan saada esille miehekkyyttä, uhrautuvaisuutta ja rohkeutta”. Siihen tarjosi tilaisuuden urheilu – rauhan ajan taistelu, joka toi ”jalostettuina esille parhaat niistä miehisistä avuista, joita menneet vuosisadat ihailivat sodan sankareissa”.[xxxi]

Urheilu kehittyi 1920- ja 1930-luvuilla kilpailun kiristymisen ja siihen sisältyvän draamallisen aineksen ansiosta toisaalta yhä enemmän viihteen suuntaan. Hannes Kolehmaisen ja etenkin Paavo Nurmen voi sanoa olleen ensimmäiset suomalaisten laajasti tuntemat populaarikulttuurin tähdet Suomessa. Ensimmäisten koko maan mitassa kuuluisuuteen nousseiden elokuvanäyttelijöiden ja iskelmälaulajien aika koitti suurjuoksijoiden jälkeen 1930-luvulla.[xxxii]

Viihdeulottuvuuden vahvistuminen ei kuitenkaan vähentänyt urheilun edellytyksiä toimia kansallismielisten tunteiden lähteenä. Aikakautensa tuntojen herkimmät tulkit, kuten Martti Jukola, vaistosivat tähän sisältyneet mahdollisuudet ja kykenivät tekemään kilpaurheilusta entistä tehokkaamman ”massojen kansallistamisen” välineen.[xxxiii] Jukolan tapaisten korkea- ja populaarikulttuurin välillä liikkuneiden toimijoiden avulla sivistyneistö saattoi myös säilyttää kulttuurisen valtansa määritellä suomalaisuutta.

[i] Olympialaisviikot, Vaasa 1.7.1924.

[ii] Nimemme ja lippumme ulkomailla, Turun Sanomat 25.8.1920.

[iii] Hyvin suoritettu tehtävä, Kaleva 18.7.1924.

[iv] Kokkonen 2008, s. 167–171.  Suomen urheilukirjaston tietopalvelu.

[v] Viita 2007  s. 49–52.

[vi] Häyrinen–Laine 1989, s. 26–33 ja 43. Kokkonen 2008, s. 151.

[vii] Keys 2006, s. 189.

[viii] Olympialaisjännityksen lauettua, Helsingin Sanomat 7.8.1928.

[ix] Dyreson 1995, s. 30–31 ja s. 43.

[x] Pojat ovat taas kotona, Suomen Urheilulehti 5.9.1932.

[xi] För tionde gången, Hufvudstadsbladet 31.7.1932.

[xii] Tolari, Kirje Helsingistä, Helsingin Sanomat 8.8.1936.

[xiii] Olympialaiset kisat, Helsingin Sanomat 11.8.1936.

[xiv] Suomen pojat saapuivat tänään Berlinistä, Ilta-Sanomat 14.8.1936.

[xv] Kokkonen 2007, s. 115–120.

[xvi] Finland som olympisk värd, Hufvudstadtsbladet 16.7.1938.

[xvii] Minne v:n 1940 olympialaiset? Helsingin Sanomat 15.7.1938.

[xviii] Suomi saa vuoden 1940 olympialaiset, Helsingin Sanomat 19.7.1940.

[xix] Tolari, Kirje Helsingistä, Helsingin Sanomat 23.7.1938.

[xx] Häyrinen–Laine 1989, s. 264–266.

[xxi] Kokkonen 2008, s. 145– 147.

[xxii] Hannus 2006b, s. 208–209.

[xxiii] Häyrinen–Laine 1989, s. 200–205 ja 240–248. Kokkonen 2008, s. 79–84.

[xxiv] Voitoista palaaville olympialaissankareille! Suomen Urheilulehti 12.9.1920.

[xxv] Olympiska segrar, Hufvudstadsbladet 15.7.1924.

[xxvi] E. E. K., Kansallistunto. Mietteitä olympialaispäivinä, Suomen Heimo 5–7/1924.

[xxvii] Olympialaiswoittojemme welwoitus, Savon Sanomat 17.7.1924.

[xxviii] R. L., Parisin Olympialaisista, Suomen Sosialidemokraatti 22.7.1924.

[xxix] E. A. P-i, ’Tähtien’ palvonta kostaa itsensä! Työväen Urheilulehti 19.9.1924.

[xxx] Vasara Erkki. 1997, s. 146–147.

[xxxi] Urho Kekkosen puhe vuodelta 1936, tilaisuus tuntematon. UKK-arkisto Orimattila.

[xxxii] Edensor 2002, s. 17.

[xxxiii] Vrt. Lehti 1999, s. 156–157.

Linkkejä:

Voimistelunäytökset olivat olennainen osa liikuntakulttuuria 1800-luvun lopulta alkaen. Suomen Voimisteluliitto järjesti kesäkuun alussa 1934 yleisen voimistelu- ja urheilujuhlan Helsingissä. Sateisessa ja koleassa säässä järjestetyn juhlan voimistelunäytöksiä seurasi myös tasavallan presidentti P. E. Svinhufvud. 

Videolinkkejä:

Välähdys Albin Stenroosin voittoisasta olympiamaratonista 1924

Ville Ritola voitti 3 000 metrin estejuoksun Pariisin olympiakisoissa 1924. Vesiesteen ylittäminen oli huomattavasti vaikeampaa kuin nykypäivänä. Esteessä ei ollut puomia, jolta juoksijat olisivat ponnistaneet. 

Jonni Myyrä voitti keihäänheiton Pariisin olympiakisoissa 1924. Heittoalustana oli nurmi. Myyrän heitto oli tästä huolimatta teknisesti mallikelpoinen. 

Suomen valtio järjesti Pariisin olympiasankarein kunniaksi juhlan Helsingin Pallokentällä. Filmissä vilahtavat muun muassa juoksijat Paavo Nurmi ja Ville Ritola.