Kuukausi: huhtikuu 2016

Voimistelu ja urheilu astuvat kansakunnan palvelukseen

Posted on by jenniheinonen

Voimistelu ja urheilu erottuivat omaksi kansanliikkeekseen 1890-luvulta lähtien, kun liikuntakulttuuri muuttui eliitin harrastuksesta suurempia väestöryhmiä kiinnostavaksi toiminnaksi.

Voimistelun ja urheilun muotoutuminen itsenäiseksi kansanliikkeeksi alkoi 1890-luvulla. Suomessa toimi jo tätä ennen lähinnä kaupungeissa urheiluseuroja. Maan ensimmäisinä urheiluseuroina on pidetty 1850–1860-luvuilla perustettuja pursiseuroja, jotka kuitenkin olivat Venäjän laivaston suojeluksessa toimineita puolivirallisia maanpuolustusjärjestöjä. Tämän lisäksi ne edistivät säätyläisten purjehduskulttuuria.

Voimisteluseurojen perustaminen mahdollistui 1870-luvulla, jolloin toimintansa aloittivat Helsingissä ruotsinkieliset mies- ja naisvoimisteluseurat sekä suomenkielinen miesvoimisteluseura.[i] Urheiluseuroja voitiin perustaa 1880-luvulta lähtien. Ne erikoistuivat ensivaiheessa yhteen urheilumuotoon, kuten hiihtoon, luisteluun, purjehdukseen, pyöräilyyn, soutuun tai uintiin.

Ensimmäiset useamman urheilumuodon toimintaansa sisällyttäneet yleisseurat perustettiin 1890-luvulla, jolloin alkoivat toimia muun muassa Viipurin Reipas (1891), Tampereen Pyrintö (1896) ja Idrottsförening Kamraterna i Helsingfors (HIFK, 1897). Vuonna 1900 Suomessa oli noin 300 urheiluseuraa, joiden jäsenet harrastivat 12 urheilumuotoa. Kaksi kolmannesta niistä oli yleisseuroja. Yleisseuraperinnettä vahvisti urheiluharrastuksen viriäminen maaseudulla 1890-luvun lopulta lähtien.[ii]

Naisvoimistelijat aloittivat valtakunnallisen järjestäytymisen

Maanlaajuisesti ensimmäisenä järjestäytyivät naisvoimistelijat, jotka perustivat 1896 kaksikielisen Suomen Naisten Voimisteluliiton. Suomenkielinen Suomalainen Voimistelu- ja Urheiluliitto järjestäytyi kesällä 1900. Senaatti ei vahvistanut liiton sääntöjä, ja se joutui toimimaan epävirallisesti.[iii] Kaksikielinen Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitto (SVUL) aloitti toimintansa vuonna 1906.

Epävirallisen suomenkielisen liiton toiminta päättyi, vaikka sen toimintaa haluttiin jatkaa kielipoliittisesti kärjistyneissä oloissa. Voimistelu- ja urheiluliikkeen tärkein mielipidevaikuttaja Ivar Wilskman onnistui kuitenkin kokoamaan suomenkieliset ja pääosan ruotsinkielisistä urheiluseuroista uuteen liittoon. SVUL noudatti Wilskmanin johdolla varovaista myöntyväisyyspolitiikkaa.

Suhtautuminen venäläistämistoimiin aiheutti kuitenkin repeämiä liikuntakulttuurissa. Vahvimpiin helsinkiläisseuroihin kuulunut Reipas hajosi vuonna 1905, kun sekä suomen- että ruotsinkieliset perustuslaillisen suuntauksen kannattajat erosivat seurasta, ja perustivat Unitas-seuran.[iv]

Palloliitto aloittaa toimintansa – kilpailutoiminta laajenee

SVUL:n aluetoiminnasta vastasivat piirikunnat ja eri urheilulajeista keskushallinnon alaiset jaostot. Lisäksi Suomeen syntyi itsenäisiä erikoisliittoja, kuten Purjehtijaliitto (1905), Uimaliitto (1906), Palloliitto (1907), Luisteluliitto (1908), Soutuliitto (1910) ja Tennisliitto (1911). Sen sijaan 1898 perustetun Syklistiliiton toiminta päättyi jo 1900-luvun alussa. Palloliiton suojissa toimivat sekä jalka- että jääpalloilijat. Ruotsinkieliset ottivat pian SVUL:n perustamisen jälkeen etäisyyttä järjestöön. Urheiluliike oli jo järjestäytynyt kaksikielisillä paikkakunnilla pääosin kieliperusteisesti.

SVUL:n perustaminen vahvisti kilpaurheilun asemaa liikuntakulttuurissa. SVUL järjesti 1907 yleisurheilun ensimmäiset SM-kilpailut, ja alkoi pitää luetteloa lajin virallisista Suomen ennätyksistä.  Liikuntakulttuurin kilpaurheilu-ulottuvuutta vahvisti osaltaan se, että SVUL vastasi myös liikuntakulttuurin kansainvälisistä yhteyksistä, jotka keskittyivät 1900-luvun alussa yksinomaan kilpailusuhteisiin.

Vuonna 1907 SVUL hyväksyi myös maankattavat amatöörisäännöt, mikä aloitti rajankäynnin ammattilaisurheilun suuntaan. Tämä johti yhteenottoon hiihdon keskeisten toimijoiden kanssa, sillä lajissa oli totuttu 1880-luvulta lähtien jakamaan rahapalkintoja. SVUL painosti hiihtäjiä muun muassa kieltämällä rahaa vastaanottaneilta urheilijoilta oikeuden osallistua SM-kisoihin. Ammattilaiskysymys oli merkittävä myös painissa.[v]

Ruotsinkielinen toiminta eriytyy

Ruotsinkielinen järjestökentän eriytyminen omaksi toiminta-alueekseen vauhdittui ensimmäisten eduskuntavaalien alla, kun Ruotsalainen Kansanpuolue käynnisti toimintansa. Suomessa sai jalansijaa 1890-luvulta alken myös Ruotsissa perustettu Idrottsförening Kamraterna-liike. Ensimmäiset IFK-seurat aloittivat toimintansa Viipurissa (1896), Helsingissä (1897), Oulussa (1897) ja Vaasassa (1900). Suomalaiset IFK-seurat loivat omaksi yhteenliittymäkseen 1909 IFK-liiton.

Ruotsinkielinen urheiluliike perusti vuonna 1912 ruotsinkielisen voimistelu- ja urheiluliiton (Finlands Svenska Gymnastik- och Idrottsförbund, FSGI). Liitto tavoitteli itsenäisen toimijuutta, mutta joutui tyytymään asemaan SVUL:n piirinä. Ruotsinkielisen urheilutoiminnan päämääränä oli osaltaan tukea kielen säilymistä.

[i] Laine 1984a, s. 1–3, 6–9, 115 ja 159. Hentilä Seppo. 1992. Urheilu järjestäytyy ja politisoituu. Teoksessa Pyykkönen Teijo (toim.) Suomi uskoi urheiluun. Liikuntatieteellisen Seuran julkaisu nro 131, s. 133–154. Helsinki: Liikuntatieteellinen Seura, s. 133.

[ii] Hentilä Seppo. 1982. Suomen työläisurheilun historia 1. Työväen urheiluliitto 1919–1944. Hämeenlinna: Karisto, s. 31. Halila Aimo. 1959. Suomen miesvoimistelu- ja urheiluseurat vuoteen 1915. Suomenkielisten miesvoimistelu- ja urheiluseurojen synnystä, perustajien yhteiskunnallisesta koostunnasta ja emäseuroista. Historiallisia tutkimuksia LIII. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, s. 45–48.

[iii] Hentilä 1982, s. 43.

[iv] Hentilä 1992, s. 138–139.

[v] Hannus Matti. 2006b. Kotimainen kilpailutoiminta. Teoksessa Martiskainen Seppo (toim.), Suomi voittoon – kansa liikkumaan. Suomen yleisurheilun sata vuotta. Helsinki: Suomen Urheiluliitto. Salo Urho. 2006. Valmennustoiminta. Teoksessa Martiskainen Seppo (toim.), Suomi voittoon – kansa liikkumaan. Suomen yleisurheilun sata vuotta. Helsinki: Suomen Urheiluliitto, s. 175. Laine 1992a, s. 126.

Kirjallisuutta:

Kokkonen Jouko. Suomalainen liikuntakulttuuri – juuret, nykyisyys ja muutossuunnat. Helsinki: Suomen Urheilumuseo, 2015.

Suomalaisuusliike itsenäisyyden pohjustajana

Posted on by jenniheinonen

Suomalaisuusliikkeellä tarkoitetaan poliittista toimintaa, jonka tavoitteena oli suomalaisen kansakunnan ja valtion muodostaminen. Suomalaisuusliike on myös ajallisesti pidempi ja sisällöltään laveampi ilmiö: se on suomen kielen kehittymisen ja sen käytön yleistymistä sivistyskielenä, kansan sosiaalisen nousun historiaa sekä suomalaisuutta kirjallisuudessa, järjestöissä, talouselämässä ja taiteessa.

Uskonpuhdistus 1500-luvulla loi perustan suomen kirjakielelle

Suomi esiintyy yhtenäisenä kokonaisuutena kirkollisissa yhteyksissä ainakin 1200-luvulta lähtien. Kun Ruotsin valtakunta laajeni yhtä jalkaa vakiintumisensa kanssa alueille, joita kutsuttiin ensin monikollisella nimellä Itämaat, Österlanden, latinaksi Partes Orientales. Pian tuo monikko lyheni kuitenkin yksikköön, muotoon Itämaa, Österland, ja sitten koko alue sai 1400-luvulla nimen Finland, Suomi.

Alue oli vuosisatoja yksi Turun hiippakunta ja 1620-luvulta lähtien yksi hovioikeuspiiri. Ajoittain Suomella oli ollut oma kenraalikuvernöörikin. Valtakunnan virkakieli oli ruotsi ja maata hallittiin pääkaupunki Tukholmasta. Suomalaisuutena voidaan tuolloin pitää kansallis-patrioottisen tietoisuuden eri asteita ja suomalaiseen kieliryhmään liittyvää asennetta.

Uskonpuhdistus eli reformaatio käynnisti suomen kieleen perustuvan kulttuurin ja tietoisuuden kehityksen. Jokaisen tuli saada kuulla Jumalan sanaa omalla äidinkielellään. Raamatun suomentaja Mikael Agricola loi suomen kirjakielen perustan 1500-luvulla.

Toisaalta valtio vei kieliolojen kehitystä eri suuntaan yhtenäistämällä eli ruotsalaistamalla valtakuntaa. Hallinto sekä oikeus-, sota- ja koululaitos vahvistivat ruotsalaisuutta 1600-luvulla. Ruotsin kielen oppiminen oli sosiaalisen nousun ja virkoihin pääsyn välttämätön ehto. Suomalaisuutta vahvistava historiaromantiikka ja isänmaanylistys alkoivat yleistyä 1700-luvulla. Laajan suomenkielisen uskonnollisen kirjallisuuden rinnalle ilmestyi suomenkielinen lakikirja 1759.

”Suomen historian isäksi” mainittu Turun Akatemian kaunopuheisuuden professori Henrik Gabriel Porthan (1739–1804) edisti monin tavoin Suomen kansanperinteen, menneisyyden ja maantieteen tutkimista ja tunnetuksi tekemistä.

Valtiolliset tunnusmerkit, kieliolojen muutos ja kansallisuusaate 1800-luvun alussa

Kun Ruotsin itäiset läänit liitettiin Venäjän valtakuntaan 1809, Venäjä muodosti niistä kokonaisuuden, joka sai valtion tunnusmerkkejä: oman hallituksen, oman keskushallinnon ja oman valtiontalouden. Alueen kielisuhteet muuttuivat, kun vähemmistökielestä tuli enemmistön kieli. Ruotsi-Suomen väestöstä oli suomea puhunut 22 prosenttia, mutta autonomisessa Suomessa vuoden 1812 jälkeen suomen puhujia oli noin 87 prosenttia.

Suomen autonomisen suuriruhtinaskunnan aatteellisen perustan tiivisti G. M. Armfelt:

”Rauhamme ja menestyksemme riippuu siitä, että me rehellisesti ja täydellä sydämellämme muutumme suomalaisiksi, sillä nyt on meidän yhtä vähän lupa valtiollisissa asioissa hutiloida ruotsalaisille aatteilla kuin olisi kunniallista ja mielipiteittemme mukaista olla venäläisiä. Keisari tahtoo, että me olemme suomalaisia.”

Keisarilojaalisuuteen nojaavan asenteen kilpailijaksi Suomeenkin levisi yleismaailmallinen kansallisuusaate. Jokaisella kansalla on ominaislaatunsa, joka on kytketty sen kieleen, historiaan, kansallisrunouteen ja jota pitää elävänä erityinen kansallishenki. Vuonna 1831 perustettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on vuosikymmenten varrella muuttunut kansakunnan rakentajasta tieteelliseksi muistiorganisaatioksi, joka on kartuttanut suomalaista itseymmärrystä, edistänyt suomalaisen kirjallisuuden tunnettuutta Suomessa ja maailmalla.

Kulttuurista suomalaisuutta ilmensivät Elias Lönnrotin muinaisrunoista kokoama Homeros-vaikutteinen Kalevala (1835, 1849) sekä J. L. Runebergin Maamme-laulu (Vårt land, 1846) ja antiikin sankari-ihanteita suomalaisiin soveltava runoelma Vänrikki Stoolin tarinat (Fänrik Ståls sägner 1848). Suomi oli saanut kansalliseepoksensa ja kansallislaulunsa.

Poliittinen suomalaisuusliike 1800-luvun jälkipuoliskolla

Filosofi, lehtimies ja poliitikko J. V. Snellman ryhtyi 1800-luvun puolivälissä vaikuttamaan vaikuttamisen valtiollisiin oloihin. Tavoitteeksi hän asetti omakielisen kansallisen sivistyksen ja ruotsinkielisen sivistyneistön suomalaistamisen vaatien yksikielistä suomalaista Suomea. Vuodesta 1844 Snellman julkaisi ruotsinkielistä Saima, sekä suomenkielistä Maamiehen Ystävä -viikkolehteä. Viranomaisten lakkauttaman Saima-lehden tilalle hän perusti lehden Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning. Snellman vaikutti siihen, että keisari Aleksanteri II antoi 1. elokuuta 1863 kielireskriptin eli -asetuksen, jossa suomen kielen virallistamisen määräajaksi säädettiin 20 vuotta.

Sensuurin rajoissa toiminut ruotsin- ja suomenkielinen lehdistö monipuolistui ja yhteiskunnallinen keskustelu laajeni. Ruotsiksi kirjoittanut lehtimies, historiantutkija ja kirjailija Zachris Topelius vahvisti suomalaista kansallistunnetta historiallisella romaanillaan Välskärin kertomuksia (Fältskärns berättelser, 1853–1867) ja alakoulujen lukemistolla Maamme kirjalla (Boken om vårt land, 1875).

Historiantutkija Georg Zachris Forsman (1884 aateloituna Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen) loi 1860-luvulla fennomanian eli suomikiihkon kielitaistelussa jyrkkiä kantoja esittäväksi, mutta muuten konservatiiviseksi kristillis-isänmaalliseksi poliittiseksi puolueeksi. Se sai vastaansa liberaalimman ja skandinaavisia rotuopillisiakin aatteita omaavan svekomanian eli ruotsalaisen puolueen.

Valtiopäivätoiminnan käynnistyminen laajensi suomalaisen puolueen tavoitteita kielipolitiikasta suomen kieltä puhuvan kansan oikeuksien ja mahdollisuuksien parantamiseen. Kielikysymys säilyi kuitenkin yhtenä keskeisenä poliittisen kamppailun kohteena aina toiseen maailmansotaan saakka.

Linkkejä:

Snellman 200 vuotta sivusto

Kirjallisuutta:

Päiviö Tommila (toim.): Herää Suomi. Suomalaisuusliikkeen historia. Kustannuskiila Oy 1989.

Raimo Savolainen: Sivistyksen voimalla. J. V. Snellmanin elämä. Edita. 2006.

Y. S. Yrjö-Koskisen elämä I–III. Gunnar Suolahti ja Rafael Koskimies. Historian Ystäväin Liitto, WSOY, Otava 1974.

 

 

Miten vanha on Suomi?

Posted on by jenniheinonen

Yhtä yksiselitteistä vastausta Suomen iästä on mahdoton antaa. Ikä vaihtelee, jos tarkastelun pohjaksi otetaan asutus, geologia, kieli, maantiede, politiikka, talous tai uskonto. Eri tekijät ovat myös vaikuttaneet toisiinsa. Suomi on syntynyt kerroksittain.

Suomen ja suomalaisuuden käsittämiseen ovat vaikuttaneet oleellisesti luonnonolot ja maantiede. Geologisesti Suomessa liikutaan maailman vanhimpaan ja paksuimpaan kuuluvan kallioperän päällä.  Vanhimmalla kallioperällä on ikää jopa 4 600 miljoonaa vuotta. Yli puolet kallioperästä on kovaa graniittia. Ei ihme, että Suomessa puhutaan menemisestä läpi harmaan kiven.

Maastonmuotoihin ja maaperään on vaikuttanut viimeisin jääkausi, jonka aikana ovat muotoutuneet muun muassa Salpausselkä ja muut harjumuodostelmat. Jäämassat ovat kuljettaneet mukanaan myös suuria siirtolohkareita ja pienempiä kiviä. Kallioisuus ja kivisyys ovat muokanneet suomalaista mielenmaisemaa. Yksi Suomen kansallismaisemista on Kolin kallioinen laki Pieliselle avautuvine näkymineen.

Suomen alueella on asunut varmuudella ihmisiä jääkauden loppuvaiheessa 11 000 vuotta sitten. lähtien. Mahdollisesti Suomen alueella on ollut asutusta jo ennen jääkautta 100 000 vuotta sitten.

Mitä on suomalaisuus?

Kysymys Suomen ja suomalaisuuden iästä liittyy Suomen alueella asuneiden ihmisten tapaan hahmottaa elinympäristönsä. Suomalaisuus käsitteenä oli 1800-luvulle asti merkityksetön suurimmalle osalle Suomen alueella asuvista.

Suomalaisuudesta tuli osa ihmisten identiteettiä osana Suomen modernisaatiota. Suomesta rakentui kansakunta, jonka muodostaneet yksilöt pitivät merkityksellisenä tietoisuutta suomalaisuudestaan.

Suomalaisuuteen ja suomalaiseen identiteettiin liittyy kysymys kielestä. Suomessa on puhuttu suomea ja ruotsia. Etenkin ruotsinkieliset ovat kokeneet, että heillä on vähintään kaksi tai kolme identiteettiä – suomenruotsalaisuus, suomalaisuus ja maakunnallisuus. Sama identiteettien rinnakkaisuus tai pirstoutuneisuus koskee myös saamelaisia ja romaneja.

Suomenkielisillä samansuuntainen identiteetin kerrostuneisuuteen liittyy maakunnallisuus, joka alkoi vahvistua Venäjän vallan loppuvuosina. Ihmisillä voi olla tämän lisäksi monta rinnakkaista identiteettiä: ammatillinen, kielellinen, asuinpaikkaan liittyvä tai suvun jäsenyys. 2000-luvulla suomalaisuuden määrittelyyn on vaikuttanut yksilöpohjaisen identiteetin vahvistuminen: ihminen itse määrittelee suhteensa esimerkiksi suomalaisuuteen. Uuden ulottuvuuden tilanteeseen on tuonut lisääntynyt maahanmuutto.

Alussa oli kirkko

Katolinen kirkko oli ensimmäinen instituutio, joka ulotti hallintonsa Suomen alueelle. Suomeen perustetut seurakunnat toimivat aluksi Upsalan arkkihiippakunnan alaisuudessa. Vuodesta 1278 alkaen Suomen alueella toimi Turun hiippakunta.

Katolisen kirkon messuista osa toimitettiin keskiajan lopulla kansankielellä. Vuonna 1441 Söderköpingin provinssisynodi päätti, että valtakunnan kirkoissa on pyhäpäivinä luettava kansankielellä Isä meidän (Pater noster), enkelin tervehdys (Ave Maria) sekä uskon- ja synnintunnustus.

Piispa Maunu Särkilahti uudisti määräyksen 1492 hiippakunnassaan. Lisäksi papeilla oli oltava kristinopinkappaleet kirjoitettuina kansankielellä, jotta niiden sanamuoto jäisi paremmin mieleen. Turun tuomiokirkossa pidettiin 1400-luvulla myös kansankielisiä saarnoja, on oletettava suomalaista saarnakirjallisuuttakin sepitetyn jo keskiajalla.[1]

Uskonpuhdistuksen jälkeen 1500-luvulla evankelis-luterilainen kirkko edisti toiminnallaan kansankielen käyttöä. Suomenkielisillä alueilla jumalanpalvelukset pidettiin suomeksi ja ruotsinkielisillä ruotsiksi.

Suomen kirjakielen liki viisi vuosisataa

Suomen ja itämerensuomalaisten kielen pohjana ollut kantasuomi oli olemassa 2 500–3 000 vuotta sitten. Sen pohjalta kehittyi Suomen eri osissa sittemmin puhuttua suomi.

Suomen kirjakielen kehitys alkoi 1540-luvulla Mikael Agricolan luomalta pohjalta. Agricola käänsi suomeksi muun muassa Uuden Testamentin. Koko Raamatun käännös valmistui 1642. Suomeksi ilmestyi 1700-luvulle saakka vain uskonnollisia kirjoja.

Yksi suomalaisen kansakunnan rakennustyön oleellisista osista oli suomen kielen kehittäminen ilmaisuvoimaltaan ja sanastoltaan sivistyskielten veroiseksi. Suomeen luotiin 1800-luvun toisella puoliskolla suomenkielinen kirjallisuus, sanomalehdistö ja teatteri.

Yhtenä 1800-luvun johtoajatuksena oli suomenkielisen sanaston luominen kattavasti kaikille elämänalueille arkielämästä tieteeseen. Intoa lisäsivät ruotsinkielisten esittämät epäilyt suomen kielen ilmaisuvoimasta, mikä vauhditti täysin omaan kieliperinteeseen perustuvan sanaston luomista.

Suomi valtiona on vanhempi kuin Suomi tasavaltana

Poliittisena ja valtiollisena yksikkönä Suomi oli olemassa jo ennen julistautumistaan itsenäiseksi tasavallaksi 6.12.1917. Professori Matti Klinge pohti Suomen ikää Turun Sanomissa 9.4.2016 muun muassa seuraavasti

”On selvää, että ’Suomi’, mitä sanalla tarkoitettaneenkin, on joka tapauksessa paljon vanhempi kuin vain satavuotias. ’Itsenäisyyskin’ on paljon enemmän kuin se valtiollinen suvereniteetti, joka nyt on pääasiana esillä. Suomalaiset olivat vanhan Ruotsin valtakunnan alamaisina vuoteen 1809 saakka itsenäisen valtion täysivaltaisia jäseniä.

Suomen puoli kuului valtakunnan ydinalueeseen toisin kuin voittomaat Viro, Liivinmaa, Skåne ja Pommeri, ja suomalaiset osallistuivat muiden ruotsalaisten tavoin valtioelämään – usein hyvinkin korkeissa asemissa – ja sotaväkeen, sielläkin usein hyvin tärkeissä johtotehtävissä, ja lisäksi kulttuurielämään ja talouteen.”

Suomi-niminen yhtenäinen hallintoalue muodostettiin, kun Ruotsi joutui luovuttamaan Suomen alueen Venäjälle Haminan rauhassa 1809. Aleksanteri I:n Venäjän vallan alkuvuosina tekemien päätösten seurauksena Suomella oli enemmän oikeuksia ja laajempi itsehallinto kuin lähes kaikkialla muualla Venäjällä. Myös Aleksanteri I:n seuraajien aikana Suomen ja Venäjän suhteisiin vaikuttivat keisarin käsitykset Suomen ja Venäjän toivottavasta tilasta.

Itsehallinnon turvin suomalaiset kehittivät suuriruhtinaanmaata etenkin 1800-luvun jälkipuoliskolla omista lähtökohdistaan. Venäjän imperiumin vahvistamiseen pyrkineet voimat panivat merkille Suomen pyrkimykset etääntyä Venäjästä. Osana Venäjän yhtenäistämispolitiikkaa Suomi joutui keisarikunnan etujen kannalta perusteltujen toimien kohteeksi, jotka suomalaisesta näkökulmasta merkitsivät suuriruhtinaanmaan venäläistämistä.

Oliko Ruotsi-Suomea olemassa?

Suomen valtiollisia juuria pyrittiin kansakunnan rakennustyön aikana ulottamaan myös Ruotsin vallan aikaan korostamalla Suomen asemaa kuningaskunnassa. Kansallisessa historiankirjoituksessa 1920-luvulla omaksuttu käsite ”Ruotsi-Suomi” loi vaikutelman valtioliitosta, joka muistutti Tanska-Norjaa, Ruotsi-Norjaa tai jopa Itävalta-Unkaria.

Suomi koostui kuitenkin Ruotsin vallan aikana emämaahan kuuluneista maakunnista, jotka eivät muodostaneet yhtenäistä kokonaisuutta. Tietoisuus ruotsalaisuudesta eroavasta suomalaisuudesta vahvistui kuitenkin 1700-luvun kuluessa. Suomessa asuneet oppineet kiinnostuivat suomen kielestä ja kansanperinteestä.

Suomen voi toisaalta katsoa kuuluneen Ruotsin valtakunnan ydinalueisiin. ”Itämaa” sai oikeuden lähettää edustajansa Ruotsin kuninkaanvaaliin jo vuonna 1362.

[1] Katsaus vanhaan kirjallisuuteen. 1. Prologi. Ennen kirjasuomea. www.helsinki.fi/vvks/katsaus_vanhaan_kirjallisuuteen/1_prologi/index.html*