Kirjoittajalta hannaahlavuo

Vappu 1918: punaliput liehuivat enää Kotkassa

Posted on by hannaahlavuo

Vappuna 1918 Suomen senaatti oli kukistanut kansanvaltuuskunnan aloittaman kapinan lähes kokonaan. Vappu oli punainen enää Kotkassa. Viipurissa kukistetut punakaartilaiset joutuivat marssimaan halki kaupungin. Valkoisessa Suomessa vietettiin hillittyjä kevätjuhlia.

Kotkassa vappujuhlassa 1917 oli puhunut sosialistipääministeri Oskari Tokoi. Vuotta myöhemmin vappujuhlaan valmistauduttiin vallanottoa yrittäneen punaisen hallituksen jo varman tappion tunnelmissa. Juhlaa pohjusti Jukka Lankila Eteenpäin-lehdessä 30.4.1918:

”Niin lippu. Missä se on, missä ovat nyt tuhannet punaiset liput, jotka vuosi sitten tankojen nenissä hulmahtelivat.

Ne ovat – osa tuhkana osa maan alle haudattuina – kranaattien repiminä kuten kantajansakin. Ainoastaan pieni, pienen pieni osa on nyt oikealla paikallaan kulkueitten etunenässä.

Huokaatteko, itkettekö? Ei, älkää tehkö kumpaakaan toverit! Kyllä ne sieltä taas jälleen nousevat, nousevat entistä ehompina ja niin voimakkaina, niin monilukuisin joukoin, ettei kurjimusten lauma, vaikka ne lukemattomat olisi voi niitä enää sitten maan alle vajottaa.”

Eteenpäin kertoi 2.5.1918 edellispäivän poikkeustunnelmissa pidetystä vappujuhlasta. Sitä ei aloittanut tavanomainen kulkue, sillä miehinen väki oli rintamapalvelustaan suorittamassa. Väki tuli urheilukentälle omaan tahtiin.

”Juhlaa suosi kaunis keväinen sää ja oli tilaisuus omiaan osottamaan, että vielä on toveruushenki keskuudessamme vilpitön, eikä sitä mitkään mustat voimat lannistaa voi, päättyköönpä taistelumme vaikka kuinka onnettomasti.”

”Järjestäytymätöntä yleisöä” ei Kotkassa lehden mukaan näkynyt. Valkolakkisia ylioppilasjoukkojakaan ei kaduilla liikkunut: ”heillä kun näet tällä kertaa on tärkeämpi tehtävä, jota tässä ei tarvinne selittää.”

Vappujuhla järjestettiin myös ainakin Kuusankoskella, jossa oli paikallisen väestön lisäksi lännestä tulleita pakolaisia. Tilannetta kuvaa se, että Eteenpäin julkaisi 2.5.1918 myös Kymenlaakson punaisten antautumisehdotuksen.

Kommentti: Kansanedustajaksi lokakuussa valittu Lankila (1881–1919) kuoli huhtikuussa 1919 Sörnäisten kuritushuoneessa influenssaan. JK

Kevätjuhlia Valkoisessa Suomessa

Julkiset kokoontumiset olivat kiellettyjä Etelä-Suomen kaupungeissa. Helsingin komendantti A. Lucander tiedotti asiasta 30.4.1918.

”Täten tiedotetaan yleisölle, että kaikenlaiset kulkueet ja kokoukset sekä konfettien, serpentiinien y.m. heitto Vappuna on mitä ankarimmin kielletty.”

Neljän seinän sisällä sisällissodan voittanut valkoinen puoli kuitenkin juhli. Helsingissä Alppilan ravintola ja Kaivohuone avasivat ovensa 1. toukokuuta 1918. Kappeli ja Kämp alkoi palvella asiakkaita vapunaattona. Kabareetakin oli tarjolla Café de Parisissa.

Helsingin kaupunginorkesteri soitti Kaivohuoneella. Saksalaisilla sotilailla oli vapaa pääsy konserttiin. Ylioppilaskunnan laulajat esitti laulutervehdyksen aamukymmeneltä Vanhan ylioppilastalon portailta. Ylioppilasosakunnat järjestivät kahvitilaisuuksia tiloissaan. Pakinoitsija Olli (Väinö Nuorteva) kuvasi vappua Uudessa Päivässä 2.5.1918:

”Apostolin pojat soittelivat vasta-avatussa Kappelissa. Ja saksalaiset soittokunnat siellä täällä kaupungilla. Kaivopuistossa oli elämä vilkasta varsikin illemmalla, jolloin vappuyleisö alkoi painua koteihinsa, jotkut epäilyttävän iloisina.

Vain Mäntymäellä oli hiljaista. Haudan hiljaista.”

Keski- ja Pohjois-Suomessa pidettiin porvarillisten tahojen järjestämiä juhlia 1. toukokuuta. Iisalmessa suojeluskunta järjesti sotilasparaatin, joka päättyi kevätjuhlaan kauppatorilla.

Sota ja rankaisutoimet jatkuivat

Sisällissota ei ollut kokonaan ohi vappuna 1918, vaikka punaiset olivat joutuneet antautumaan Viipurissa 29. huhtikuuta. Samoihin aikoihin päättyivät myös punaisten epätoivoinen pakoyritys idän suuntaan Lahden länsipuolella. Punaiset taistelivat edelleen Kymenlaaksossa, mutta aseelliset sisällissodan suurimmat yhteenotot oli käyty.

Vapun aluspäivien taistelut veivät suuren määrän taistelijoita kaatuneina sekä Valkoisen armeijan että punakaartilaisten riveistä. Punainen ja valkoinen terrori voimistuivat sodan loppua kohti. Punaiset tekivät joukkomurhan Viipurin lääninvankilassa. Viipurissa noin 400 venäläistä joutui vapun seutuun valkoisten teloittamaksi.

Säveltäjä Toivo Kuula sai Viipurissa kuolettavan haavan epäselvissä oloissa valkoisten omissa viinankyllästämissä voitonjuhlissa. Muun muassa Lahdessa jatkuivat suurimittaiset punaisten teloitukset. Vappu 1918 oli monin tavoin verenpunainen.

Linkki:

Taiteilijapari Alma ja Toivo Kuulan kirjeet 1918. YLE, Musiikin kevät 1918.

Sosiaalidemokraatit horjuivat parlamentarismin ja vallankumouksen välillä

Posted on by hannaahlavuo

Sosiaalidemokraatit joutuivat pohtimaan marraskuun lopun puoluekokouksessaan, viekö työväestön asemaa parhaiten eteenpäin eduskuntatyö vai kumouksellinen toiminta. Puolue jätti molemmat toimintalinjat avoimiksi. Neuvosto-Venäjän tervehdyksen kokoukseen toi kansallisuusasiain kansankomissaari Josef Stalin, joka rohkaisi suomalaisia tovereita vallankumoukseen.

SDP kutsui marraskuun lopussa koolle ylimääräisen puoluekokouksen käsittelemään puolueen toimintalinjaa. Kokous käsitteli myös yleislakon seurauksia ja puolueen suhtautumista hallituskysymykseen.

Helsingin työväentalolla 25.–27.11.1917 pidetyn puoluekokouksen tärkein asia oli menettelytapakysymys. Kokous yritti ratkaista, asettuuko puolue vallankumoukselliselle vai parlamentaariselle linjalle. O. V. Kuusinen alusti yleistilanteesta tuoden esille molempien toimintalinjojen eri puolet. Seth Heikkilä esitti 18 puoluekokousedustajan allekirjoittaman kannanoton, joka asettui selväsanaisesti tukemaan parlamentaarista toimintaa. Muun muassa K. H. Wiik tuki Heikkilää laajassa puheenvuorossaan. Yleiskeskustelun jälkeen Eetu Salinin ehdotuksesta suoritetussa äänestyksessä kokousedustajat asettuivat äänin 59–43 kannattamaan parlamentaarista toimintalinjaa.

Äänestystulos oli tappio SDP:n kesäkuussa 1917 valitulle johdolle, joka oli tukenut lähes vallankumoukseen johtanutta yleislakkoa. Asia siirtyi menettelytapavaliokuntaan, jossa muotoiltu päätöslauselma antoi puolueneuvostolle ja eduskuntaryhmälle valtuudet käyttää sekä parlamentaarisia että vallankumouksellisia keinoja.

”Koska näinä vallankumouksellisina aikoina saattaa esiintyä tilanteita, jolloin alussa mainittujen työväenluokan lähimpäin perusvaatimusten läpiajaminen voi vaatia tilapäisesti joko hallitus- ja valtiovallan ottamista kokonaan sosialidemokratian käsiin taikka sosialidemokraattien osanottoa sellaiseen kokoomushallitukseen, jossa porvarilliset jäsenet ovat vähemmistönä, niin harkitkoon kulloinkin sos.-dem. eduskuntaryhmä ja puolueneuvosto, onko jommastakummasta menettelystä odotettavissa sosialidemokraattiselle luokkataistelulle varmasti enemmän hyötyä kuin vahinkoa ja vaaraa ja jos tulevat yhdenmukaiseen päätökseen toisen tai toisen menettelytavan edullisuudesta ja ehdoista, olkoon se toistaiseksi sallittu.”

Puoluekokous hyväksyi päätöslauselman useiden äänestysten jälkeen lopulta äänin 70–43. Erityisesti parlamentaarisin linjan kannattajat, kuten Eetu Salin, Anto Huotari ja Evert Huttunen olivat tyytymättömiä päätökseen. He pitivät päätöstä poikkeamisen työväenpuolueen perinteiseltä ja myös tuloksia tuottaneelta toimintalinjalta. Radikaalimmalle toiminnan kannattajat perustelivat linjaansa sillä, että muutoin tuloksia ei ollut saavutettavissa.

Stalin innosti kumouslinjalle

Neuvosto-Venäjän uuden hallituksen lähettäminä puoluekokoukseen osallistuivat Josef Stalin ja Aleksandra Kollontai. Pietarinsuomalainen bolševikki Jukka Rahja toimi tulkkina. Stalin osallistui muun muassa SDP:n puoluetoimikunnan kokoukseen 25.11. Suomessa useaan otteeseen vieraillut Kollontai liikkui Eino Ketolan mukaan enemmän kulisseissa.

Kansallisuusasiain kansankomissaari Stalin käsitteli puoluekokouksen päätöspäivänä pitämässään puheessa Suomen ja Venäjän suhdetta. Hän lupasi niin Suomen kuin muiden Venäjän kansojen voivan päättää itse omista asioistaan.

”Täysi vapaus elämänsä järjestämiseen Suomen kansalle, samoin kuin kaikille muillekin Venäjän kansoille! Suomen kansan vapaaehtoinen, rehellinen liitto Venäjän kansan kanssa! Ei mitään holhousta, ei mitään valvontaa ylhäältäpäin Suomen kansaan nähden! Tällaiset ovat Kansankomissaarien Neuvoston politiikan periaatteet. Vain tällaisen politiikan avulla voidaan luoda Venäjän kansojen keskinäinen luottamus.”

Stalin korosti toisaalta, että työväenluokan kohtalot ovat kansallisuuksista riippumatta yhteisiä. Hän kehotti suomalaisia sosialisteja tekemään vallankumouksen, jolle hän lupasi kaiken tuen.

”Tällaisessa ilmapiirissä voi kestää ja voittaa vain yksi valta, sosialistinen valta. Tällaisessa ilmapiirissä kelpaa vain yksi taktiikka, Dantonin taktiikka: rohkeutta, rohkeutta ja vielä kerran rohkeutta!

Jos tarvitsette meidän apuamme, me annamme sitä teille, veljellisesti ojentaen teille käden. Tästä voitte olla varmat.”

Stalin tiedusteli ennen paluutaan Pietariin, haluaako SDP kansankomissaarien neuvoston esittävän manifestin Suomen kysymyksestä. Suomalaiset sosiaalidemokraatit jäivät kuitenkin tässä vaiheessa odottavalle kannalle.

 Lähteet:

Eino Ketola. 1987. Kansalliseen kansanvaltaan. Suomen itsenäisyys, sosialidemokraatit ja Venäjän vallankumous 1917. Helsinki, Tammi.

Pöytäkirjaselostus Sosialidemokraattisen Puolueen kymmenennestä (ylimääräisestä) puoluekokouksesta joka pidettiin Helsingissä marraskuun 25–27 p:nä 1917. Laatinut Anton Huotari, kokouksen sihteeri. Sos.-dem. puoluetoimikunta 1925.

Yleislakko ja viittä vaille vallankumous

Posted on by hannaahlavuo

Marraskuun 1917 yleislakko jakoi kansakunnan entistä enemmän kahtia. Valta siirtyi suuressa osassa Suomea muutamaksi päiväksi vasemmistolle. Vaikka lakko loppui, niin sen aikana jyrkentyneet asenteet säilyivät puolin ja toisin.

Poliittinen tilanne oli eduskunnan kokoontuessa marraskuun alussa 1917 erittäin jännittynyt. Sosiaalidemokraatit eivät tunnustaneet eduskuntaa laillisesti valituksi ja jättivät osallistumasta puhemiesten vaaliin. Puolue katsoi edustavansa vaalituloksesta huolimatta kansan syvien rivien tahtoa ja esitti eduskunnassa 1. marraskuuta Me vaadimme -julistuksen, joka julkaistiin työväenlehdissä. Julistuksen mukaan porvarit olivat saavuttaneet vaalivoittonsa rahan ja jopa vilpin voimalla.

Puolue vaati nopeita toimia elintarvikepulan ja työttömyyden lievittämiseksi. Porvarien perustamat lahtarikaartit (suojeluskunnat) oli lakkautettava. Julistuksen kovat sanamuodot oli tarkoitettu omien kannattajien vakuutteluun puolueen kyvystä hoitaa työväestön asioita ja pelottelemaan porvareita. Otto Ville Kuusisen mukaan puolue pyrki näyttämään ulospäin jyrkemmältä kuin se todellisuudessa oli.

Me vaadimme -julistus nostatti porvaripuolueissa kovia vastalauseita. Uusi Suometar arvioi 3.11.1917 julistuksen olevan sekä kielenkäyttönsä että sisältönsä puolesta ennennäkemätön.

”Sosialistien julistuksissa ja heidän sanomalehdissään on totuttu lukemaan melkein mitä väitteitä tahansa, mutta harvoin on sentään virallisen puolueneuvoston ja eduskuntaryhmän lausuntoihin muutamille riveille saatu mahtumaan niin paljon tietoista perättömyyttä, kuin edellä selostamaamme ’vaatimusten’ esipuheeseen.”

Kenellä on valta Suomessa?

SDP osallistui kaikesta huolimatta lokakuun alussa valitun eduskunnan työhön. Puolue kuitenkin arvosteli eduskunnan viivytelleen toimintansa aloittamista. Puolue väitti porvarien valmistelevan väliaikaisen hallituksen kanssa vallankaappausta eduskunnalta kolmimiehiselle valtionhoitajakunnalle.

Porvaripuolueet vastasivat arvosteluun nimeämällä sosialistit syypäiksi sekavaan tilanteeseen, johon oli johtanut valtalain hyväksyminen eduskunnassa 18. heinäkuuta. Ne pyrkivät löytämään ratkaisun Suomen ja Venäjän välisen aseman määrittelyyn yhteistyössä väliaikaisen hallituksen kanssa.

Työväen järjestyskaartien perustaminen oli vauhdittunut lokakuun lopulla Suomen Ammattijärjestön annettua siihen kehottavan julistuksen, johon SDP yhtyi kuun lopussa. Perusteena oli porvarillisten suojeluskuntien toiminta, joille järjestyskaartit muodostivat työväenliikkeen näkökulmasta oikeutetun vastavoiman.

Elintarvikepula paheni ja työttömyys lisääntyi merkittävästi syksyn 1917 aikana. Parannusta ei ollut luvassa. Senaatin viljantuontiyritykset olivat pääosin epäonnistuneet. Vientimahdollisuudet olivat Venäjän-kaupan loputtua heikot. Kotimarkkinoilla kysyntää olisi jonkin verran ollut, mutta raaka-aineiden puute vaikeutti tuotantoa.

Bolsevikkikaappaus muutti asetelman

Ilmapiiriin vaikutti bolševikkien 7. marraskuuta tekemä vallankaappaus, joka tunnetaan lokakuun vallankumouksena. Erityisesti SDP:n vasemmistosiiven näkökulmasta kyseessä oli vallankumouksen saavutusten turvaamiseksi tehty välttämätön toimenpide. Puolue oli tehnyt yhteistyötä bolsevikkien kanssa keväästä 1917 lähtien, sillä Leninin kansallisuuspolitiikka näytti sosiaalidemokraattien näkökulmasta turvaavan parhaiten Suomen riippumattomuuden. Kaappaus ei ollut uutisena täysin yllättävä, sillä huhuja siitä oli liikkunut yhä enemmän lokakuun lopulta lähtien.

Suomessa uuden neuvostohallituksen tärkein vallankäyttäjä Suomessa oli I. T. Smilgan johtama aluekomitea. Tilanne ei itse asiassa muuttunut kovin dramaattisesti, sillä väliaikainen hallitus oli menettänyt otteensa Suomesta jo syys-lokakuun vaihteessa. Bolševikkien vaikutusvalta oli Suomeen sijoitetuissa joukko-osastoissa ja Helsinkiin ankkuroidussa Itämeren laivastossa suuri, mutta likikään kaikki venäläinen sotaväki ei ollut heidänkään komennossaan.

Väliaikaisen hallituksen kanssa käydyt neuvottelut Suomen asemasta menettivät merkityksensä. Aluekomitea yritti ottaa kenraalikuvernöörin tehtävät hoitoonsa. Se nimitti matruusi Pavel Siškon hoitamaan kenraalikuvernöörin tehtäviä ja Jukka Rahjan tämän apulaiseksi. Rahja kävi pääministeri E. N. Setälän puheilla ja yritti saada senaatin julkaisemaan kirjeen virallisissa lehdissä. Setälä ei tähän suostunut. Kansankomissaarien neuvosto myönsi 4.12.1917 aluekomitealle kenraalikuvernöörin jäljellä olleet valtuudet Suomessa.

Helsingin neuvosto, laivaston keskusneuvosto ja Tsentrobalt antoivat 7. marraskuuta julistuksen, jonka mukaan sotatila jatkuu Suomessa. Perusteena olivat Saksan maihinnousu-uhka ja Suomen porvariston aseistautuminen, jonka tavoitteena oli sekä tukea saksalaisia että murskata työväestö.

Bolsevikit kehottivat suomalaisia sosialisteja ottamaan vallan. Heille oli syntynyt yhteistyön perusteella se käsitys, että valtaosa suomalaisista sosiaalidemokraateista oli lähellä bolševikkien linjaa. SDP oli toisaalta säilyttänyt läheisestä yhteistoiminnasta huolimatta itsenäisyytensä suhteessa bolševikkeihin, joiden poliittisen linjan olivat omaksuneet vain harvat suomalaiset sosiaalidemokraatit.

Vaikka vallankaappaus oli onnistunut, niin pääministeri Kerenskin paluu valtaan näytti mahdolliselta bolševikkien valtaannousua seuranneina päivinä. Bolševikit onnistuivat torjumaan Pietariin kohdistuneen välittömän uhan 12. marraskuuta mennessä. Tilanne jatkui kuitenkin epävarmana tämänkin jälkeen.

Leviääkö vallankumous Suomeen?

Puolueen, ammattijärjestön ja punakaartien johtajista venäläisen esikuvan mukaan muodostettu Työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto aloitti toimintansa 9. marraskuuta. Se luonnehti mm. Työmiehen 11.11. julkaisemassa julistuksessa taistelun vallankaappaajia vastaan olevan menossa eduskunnassa. SDP:n edustajat pyrkivät estämään kolmimiehisen valtionhoitajakunnan valitsemisen ja saamaan heinäkuussa hyväksytyn valtalain voimaan.

”Porvarillisille edustajille ja ryhmille selitettiin tilanteen vakavuus, osotettiin, että köyhälistön kärsivällisyys on katkeamassa ja että porvarien päätöksen käytäntöönpano saattaisi johtaa arvaamattomiin seurauksiin ja tuottaa tälle kansalle raskaita uhreja.”

Samaan aikaan Työväen järjestyskaartit tehostivat toimintaansa. Kaartien johtava toimikunta kiirehti Työmiehessä 10.11.1917:

”Työväen järjestyskaartin koko koneisto on saatava nyt nopeasti kuntoon, sillä tapaukset eivät odota. Päällystön ja miehistön on annetut ohjeet pantava nopeasti täytäntöön. Uusia kaartin osastoja on perustettava sinne, missä niitä ei vielä ole.”

Kentän paineet tuntuivat SAJ:n edustajakokouksessa 12. marraskuuta. Työväestön tilanne näytti synkältä, joten vallanotto näytti todelliselta vaihtoehdolta. Vallankumouksellinen keskusneuvosto hylkäsi vallankaappaussuunnitelman 12. marraskuuta äänin 18–8. Tämän jälkeen porvarit oli määrä painostaa yleislakolla hyväksymään ”Me vaadimme” -julistuksen.

Sosiaalidemokraatit esittivät 12. marraskuussa eduskunnassa julistuksen vaatimuskohdista muotoiltuja lakiehdotuksia, joita puhemies Johannes Lundson ei kuitenkaan ottanut käsittelyyn. Porvarilliset puolueet eivät halunneet taipua paineen alla toisin kuin heinäkuussa 1917. Suomen Ammattijärjestö antoi Helsingissä pitämässään kokouksessa julistuksen, jossa se vaati eduskuntaa hyväksymään SDP:n vaatimukset tai muuten edessä oli yleislakko. Työväen vallankumouksellisen keskusneuvosto julisti lakon alkavaksi keskiyöllä 13.–14. marraskuuta.

”Työväen kärsivällisyyden mitta täyttynyt”

Työväen vallankumouksellinen Keskusneuvosto korosti lakon alussa antamassaan julistuksessa porvarien pakottaneen työväen ottamaan kovat keinot käyttöön.

”Nyt on työväen kärsivällisyyden mitta täyttynyt. Kun sen edustajain ja keskusjärjestöjen ponnistukset eivät ole voineet taivuttaa porvaristoa myönnytyksiin, on työläisten itse pakko puhua semmoisella kielellä, jota porvariston on ymmärrettävä.

Porvaristo on tukkinut työväeltä tavalliset taistelutiet. Se on pakottanut työväen joukkotoiminnan tielle. Sillä tiellä eteenpäin leipää ja oikeutta vaatimaan!”

Lakkokomiteat ottivat kaiken vallan käsiinsä etenkin teollisuuspaikkakunnilla. Työt pysähtyivät lakkojohdon suunnitelmien mukaisesti. Valtaosa Suomen lehdistä ei ilmestynyt lakon aikana. Muutamien maaseutukaupunkien lehdet painettiin myös lakon aikana.

Tiedonvälitystä hallitsivat yleislakon aikana perustetut sosiaalidemokraattiset tilapäisjulkaisut. Helsingissä ilmestyi Työväen vallankumouksellinen tiedotuslehti, Kotkassa Kunnallisjärjestön Tiedonantolehti, Kuopiossa Lakkokomitean Tiedonantolehti, Oulussa Kumoustietoja, Tampereella Wallankumouksellisen Keskusneuvoston Tiedonantoja, Turussa Sos. Dem. Kunnallisjärjestön Tiedonantolehti ja Vaasassa Vallankumouksellisen Johtavan Komitean Tiedonantolehti.

Järjestyskaartien päätehtävänä oli pitää järjestystä. Myös miliisi liittyi kaartiin lakon aikana. Tehtäviin kuului myös ”pidättää henkilöt, joiden havaitaan olevan vaarallisissa hankkeissa työväkeä vastaan”. Väljä muotoilu antoi mahdollisuuden tulkita määräystä vapaasti. Vallankumouksellinen keskuskomitea korosti lakon alkuvaiheissa, että järjestyksen on säilyttävä. Komitea ilmoitti, että omavaltaisuuksiin tullaan puuttumaan.

”Suurlakon aikana on järjestys ja kuri säilytettävä moitteettomana. On muistettava, että vallankumous ei ole samaa kuin ilkivalta ja anarkia. Työväen järjestetylle joukkotoiminalle on epäjärjestys vahingoksi. Provokaattorit ja muut pimeät ainekset koettamat varmaan myös käyttää tilaisuutta hyväkseen ja työväen toimintaa vahingoittaakseen.

Kaikki yritykset tuollaisiin tekoihin jos sellaisia havaitaan, viipymättä ilmoitettava työväen järjestyskaartille, että se voisi ryhtyä toimiin niiden estämiseksi. Ryöstöihin ja varkauksiin tai ilkitöihin osallisia tullaan pitämään työväenasian vihollisina ja heitä tullaan kohtelemaan sen mukaan.”

Julistus ei riittänyt estämään väkivallantekoja ja ryöstöjä. Suojeluskuntalaisten ja muita työväenliikkeen vastustajien pidätykset sekä aseiden etsinnät johtivat yhteenottoihin. Lakon aikana menehtyi ainakin 9 suojeluskuntalaista ja 3 työväenkaartilaista keskinäisissä yhteenotoissa. Yhteensä 34 ihmistä kuoli yleislakon aikaisissa levottomuuksissa.

Punakaartilaiset muun muassa hajottivat venäläissotilaiden tukemana 17. marraskuuta Porvoon lähistöllä Saksanniemessä toimineen ratsupoliisikoulun. 350 miehen joukkoa johti pietarinsuomalainen bolsevikki Aleksanteri Wastén, joka oli Adolf Taimin veli. Retkikunta takavarikoi poliisikoulun hevoset ja surmasi kaksi kartanon henkilökuntaan kuulunutta miestä. Porvoossa Wasténin osasto pakotti suojeluskunnan luovuttamaan aseensa työväenyhdistykselle.

Erityisen kovaotteisesti toimi Viipurin kaartin lentävä osasto, jota johti Heikki Kaljunen. Hän kohteli vangiksi joutuneita suojeluskuntalaisia raa’asti.

Eduskunta työskenteli vallanottouhan varjossa

Eduskunta jatkoi toimintaansa yleislakon aikana. Se hyväksyi 15.–16. marraskuuta uudet kunnallislait ja lain 8-tunnin työajasta. Eduskunta totesi myös, ettei korkeinta valtaa voida siirtää valtionhoitajakunnalle, vaan julistautui Santeri Alkion kompromissiehdotuksen pohjalta itse korkeimman vallan käyttäjäksi. Lakon alussa esitetyt immat vaatimukset oli täytetty.

Työväen Vallankumouksellinen Keskusneuvosto pohti lakon aikana ryhtymistä vallanottoyritykseen. Käytännössä vallankumouksen ensimmäinen vaihe oli jo toteutunut paikallisesti merkittävässä osassa Suomea. Rautatieasemat, poliisiasemat, puhelinkeskukset ja lennätintoimistot olivat punakaartilaisten valvonnassa. Mallia oli saatu Pietarista bolševikkien toiminnasta, josta lehdet olivat kertoneet seikkaperäisesti.

Keskusneuvosto päätti 16.11. klo 5 ryhtyä äänin 14–11 ryhtyä toimiin vallanottamiseksi. Neuvosto kumosi kuitenkin päätöksensä jo klo 7 äänin 13–12. Pääsyynä pyörtämiseen oli se, ettei kukaan halunnut ryhtyä johtamaan epävarmalta näyttänyttä hanketta. Tämän jälkeen oli ryhdyttävä lopettamaan lakkoa, mikä oli kiihkeän ilmapiirin vallitessa vaikeaa, vaikka Me vaadimme julistuksessa ja lakon alussa esitetyistä tavoitteista pääosa oli toteutunut. Työväenliikkeen johdon pääosa halusi lopettaa lakon myös laittomuuksien lisääntymisen vuoksi.

SDP:n eduskuntaryhmän enemmistö asettui kannattamaan laillisen ja parlamentaarisen hallituksen muodostamista. Vallankumouksellinen Keskusneuvosto hyväksyi eduskuntaryhmän päätöksen 18.11. Äänet menivät tasan 8–8, jolloin puheenjohtajana toimineen Kullervo Mannerin ääni ratkaisi. Varsinaisen lakon lopettamispäätöksen neuvosto teki äänin 7–5. Se perusteli päätöstä siirtymisestä ”luokkataisteluun ilman suurlakkoa”. Tämä tarkoitti pyrkimystä muodostaa punainen hallitus parlamentaarista tietä. SAJ ja kaartit vastustivat päätöstä. Niiden mielestä punainen hallitus oli saatava aikaan ilman eduskuntaa vallankumouksen kautta.

Lakkoliikkeen johto viivytteli lopettamispäätöksen julkistamista, koska se pelkäsi kaartien reaktioita. Kaartit halusivat jatkaa lakkoa, sillä ne pelkäsivät lakon jälkeisiä oikeudenkäyntejä ja porvareiden kostoa. Lakkoa jatkui Viipurissa, Kotkassa ja Helsingissä muita paikkakuntia pitempään. Se päättyi 19.11. kun työväestölle annettiin lupaus punaisen hallituksen muodostamisesta. SDP:n eduskuntaryhmä jättikin 20. marraskuuta eduskunnan puhemiehelle Johannes Lundsonille punaisen senaattorilistan, jolla pääministerinä oli Oskari Tokoi.

Vaikka lakko loppui, niin kaikilla paikkakunnilla ei palattu likikään lakkoa edeltäneeseen tilanteeseen. Työväenjärjestöt pitivät saamansa vallan itsellään kokonaan tai osittain.

Kahtiajako syveni

Porvarilliset lehdet ilmestyivät jälleen 20. marraskuuta. Ne tuomitsivat erittäin jyrkin sanoin yleislakon aikana eri puolilla maata tapahtuneet murhat ja ryöstöt. Työväenlehdet joutuivat selittelemään kaartilaisten toimintaa, jota ne eivät halunneet avoimesti tuomita. Lakko kuitenkin osoitti, että osa järjestyskaarteista oli muuttunut punakaarteiksi, jotka eivät enää olleet SDP:n tai SAJ:n johdettavissa.

Maltilliset voimat joutuivat yleislakon jälkeen ja osin myös jättäytyivät sivuun sekä porvarillisella puolella että työväenliikkeessä. Maalaisliitto, joka ennen lakkoa oli pyrkinyt sovittelemaan sosiaalidemokraattien ja porvarien näkemyksiä, siirtyi lopullisesti porvarileiriin. Tapahtumien seurauksena suojeluskunnat alkoivat muuttua yhä selvemmin hallituksen joukoiksi.

Venäläisvastainen mieliala voimistui bolševikkien ilmaistua tukensa yleislakolle. Järjestyskaartit saivat myös aseita venäläisiltä. Osaltaan ilmapiiriä kiristi kurittomien venäläissotilaiden tekemät ryöstöt, joihin osallistui myös suomalaisia rikollisia.

Kirjallisuutta:

Itsenäistymisen vuodet. 1992. Osa 1: Irti Venäjästä. Päätoimittaja Ohto Manninen. Kirjoittajat Pertti Luntinen ja Turo Manninen. Helsinki: VAPK-Kustannus & Valtionarkisto.

Eino Ketola. 1987. Kansalliseen kansanvaltaan. Suomen itsenäisyys, sosialidemokraatit ja Venäjän vallankumous 1917. Helsinki: Tammi.

Tuomo Polvinen. 1967. Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920: I helmikuu 1917–toukokuu 1918. WSOY: Porvoo–Helsinki.

Marja-Leena Salkola. 1985, Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi ennen kansalaissotaa 1–2. Opetusministeriö ja Valtion painatuskeskus.

Hannu Soikkanen.1975. Kohti kansanvaltaa 1. 1899–1937. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 75 vuotta. Helsinki: SDP.

Urjalan linnoitustyöt päätyivät Linnan romaaniin

Posted on by hannaahlavuo

Venäläisten Suomessa ensimmäisen maailmansodan aikana teettämät linnoitustyöt koskettivat huomattavaa osaa maasta. Urjalassa tehtiin mittavia rakennustöitä, jotka antoivat aineksia Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanisarjan toiseen osaan.

Ensimmäisen maailmansodan aikaan Venäjän armeija ryhtyi rakentamaan Suomeen linnoitusjärjestelmää Pietarin turvaksi. Uhkakuvana oli vihollisen Saksan maihinnousu Itämeren rannikolle ja eteneminen Suomen läpi keisarikunnan pääkaupunkia kohti. Pietarin haavoittuvuutta lisäsi se, että Venäjän Itämeren laivasto oli tuhoutunut lähes kokonaan Japanin sodassa.

Suomenlahden turvaksi rakennettiin muun muassa vahva rannikkotykistö sekä Suomen että Viron rannikoille. Pohjanlahden suuntaa ryhdyttiin turvaamaan 1915 rakentamalla rannikolta Pietariin suuntautuvien maanteiden ja rautateiden varsille taisteluasemia. Suomeen sijoitettuja venäläisjoukkoja oli määrä käyttää niitä, jos maihinnousu toteutuisi. Tavoitteena oli hidastaa vihollisen etenemistä, kunnes sen kimppuun olisi käyty vahvemmin voimin Kaakkois-Suomessa.

Urjalaan linnoitteita rakennettiin rautatien varteen ja Porista päin tulevia teitä varmistamaan. Venäläisten linnoitteet Suomen sisämaassa muodostavat Pietarista katsottuna kolme laajaa sisäkkäistä kehää. Ensimmäinen linja kulkee Pohjois-Karjalan Valtimolta Kuopion seudulle, Ähtäriin, Virroille, Tampereelle, Vesilahteen ja Urjalaan. Se jatkui edelleen mm. Karkkilaan, Vihtiin ja Lohjalle päätyen lopulta Suomenlahden rannikolle Inkoossa. Toinen linja alkaa myös Pohjois-Karjalasta, Enosta ja kulkee eteläisen Savon kautta kahtena haarana Kymenlaaksoon.  Sisin, paljolti suunnitelman asteelle jäänyt sijoittuu Karjalan kannakselle.

Sapöörit ja siviilit rakentajina

Linnoitustöistä vastasivat Venäjän armeijan pioneerit, joita kutsuttiin sapööreiksi. Laaja hanke vaati kuitenkin myös siviilityövoimaa. Sitä Suomessa oli, koska asevelvollisuus ei koskenut suuriruhtinaskuntaa. Vapaaehtoisesti lekan ja lapion varteen tarttuvia ei silti joka paikassa ollut tarpeeksi, vaan venäläiset joutuivat turvautumaan myös sotatilan sallimiin pakko-ottoihin.

Linnoitustöissä mukana olleiden siviilien määrää ei tiedetä tarkasti, mutta se saattoi nousta jopa sataan tuhanteen, joukossa jonkin verran naisiakin. Myös vankityövoimaa oli käytössä, sitä tuotiin valtakunnan itäisimmistä osista asti Helsingin lähistölle. Urjalassa lettipäisiä ja pelkoakin herättäneitä kiinalaisvankeja ei liene nähty.

Aloitusvuonna 1915 sisämaan vallitöissä tehtiin lähinnä suunnittelua ja valmisteluja. Varsinaiset kaivamis- ja rakennustyöt alkoivat kesällä 1916. Ensimmäinen kesä oli myös tehokkain työjakso, sillä 1917 töitä häiritsivät Venäjän maaliskuun vallankumouksesta alkaneet levottomuudet ja valtion rahapula. Lopullisesti työmaat hiljensi lokakuun vallankumous.

Urjalan linnoituskohteet

Urjalaan sijoittui peräti neljä Pietarin uloimman puolustuslinjan pistettä, jotka myös rakennettiin. Linnoitteet koostuvat mutkittelevista taisteluhaudoista, joiden syvyys vaihtelee noin metristä yli kahteen metriin. Taisteluhautalinjoissa on tuliasemia, joihin raskaat Maxim-kuularuiskut ja ehkä tykkejäkin olisi tosipaikan tullen sijoitettu.

Etupuolella on yleensä jonkinlainen maa- tai kivivalli. Pidemmälle linjojen eteen rakennettiin piikkilankaesteet, mutta niistä ei enää ole jälkiä nähtävissä. Linnoitteiden takana on erilaisia miehistön suojatiloja ja varastoja, joita yhdyshaudat liittävät taisteluhautalinjoihin.

Urjalankylän vahvat linnoitukset sulkivat Porista tulevan tieyhteyden Rutajärven ja Kortejärven välisen kannaksen kohdalla. Linnoitteiden jäänteitä on nähtävissä kymmenessä eri kohdassa. Suurin kohde on Pappilanmäellä Rutajärven rannassa, parhaiten säilynyt sijaitsee Sarvikankaronmäellä Kortejärven puolella. Pieni linnoitekohde löytyy jopa Kotiseutumuseon pihasta.

Urjalankylän linnoitteet ovat sisämaan linnoitteeksi poikkeuksellisen huolella tehdyt, ne on suojattu betonilla, mitä ei eteläisen rannikkoalueen ulkopuolella juuri ole käytetty. Porin rannikko oli ilmeisesti venäläisten uhkakuvissa todennäköinen maihinnousupaikka.

Honkolan linnoitukset Jänismäessä ja Kankaanpäässä sekä Kolkan myllyn linnoitteet estivät Urjalankylän ohittamisen sivuteitä pitkin. Jänismäen kallioon louhitut taisteluhaudat ovat syvyydeltään vaikuttavia. Monin paikoin kaivannot ovat niin syviä, ettei pitkänkään miehen pää ulotu reunan yli. Mahdollisesti pohjalla on ollut jotain korottavia rakennelmia tai sellaisia on ainakin suunniteltu.

Huhdin linnoitteista osa on tehty rautatietä, osa maantietä varmistamaan.

Linnoitteet jäivät unohduksiin

Venäläisten pelko Saksan maihinnoususta Suomen suuriruhtinaskunnan rannikolle ei toteutunut. Varsin pian Suomen itsenäistymisen jälkeen monilla linnoitetuilla seuduilla kuitenkin sodittiin, ja laillisen hallituksen tueksi tulleita saksalaisia maihinnousujoukkojakin nähtiin. Linnoitteiden käyttö Suomen sisällissodassa oli kuitenkin melko vähäistä.

Kesällä 1918 alkoi linnoitustöistä aiheutuneiden vahinkojen järjestelmällinen selvitystyö, jota oli pohjustettu jo edellisvuoden syksyllä. Venäläisten maanomistajille lupaamat korvaukset olivat jääneet maksamatta, ja muiden maksumiesten puuttuessa ne lankesivat itsenäistyneen Suomen valtion kontolle. Vahinkoja arvioimaan ja korvausvaatimuksia käsittelemään perustettiin läänikohtaisia patterivahinkolautakuntia.

Etelärannikon linnoituslaitteita otettiin puolustusvoimien käyttöön, mutta sisämaalinnoitteita ei juuri tarvittu. Niiden rakenteiden puutavara, teräs ja piikkilanka purettiin uusiokäyttöön, jota koordinoi Suomen valtion perustama Sotasaaliskeskusosasto.

Melkoiselle osalle käyttökelpoista tavaraa löysivät käytön yksityiset ihmiset. Pian linnoituslaitteita kohtasi lähes täydellinen unohdus. Pelloille ja pihoihin tehdyt kaivannot täytettiin nopeasti, osa hävisi uudisrakentamisen tieltä, mutta valtaosa sai rapistua rauhassa.

Linnoitteisiin kohdistui jonkin verran sotatieteellistä tutkimusta itsenäisyyden alkukymmenillä, kuten Pauli Öljymäen diplomityö Sotakorkeakouluun vuodelta 1938. Historiantutkijoiden ja perinteenkerääjien kiinnostus linnoitustöihin virisi hiljalleen 1960-luvulta lähtien. Urjalassa vallitöihin liittyvää muistitietoa on kerätty, ja edesmennyt paikallishistorioitsija Valo Saikku on kirjoittanut aiheesta.

Varsinaisista tieteellisistä tutkimuksista ensimmäinen nimenomaan Urjalaan kohdistuva tutkimus on Vadim Adelin vuonna 2003 julkaistu perusteellinen kartoitus Urjalankylän linnoitteista. Myös John Lagerstedtin pro gradu -työ vuodelta 2006 käsittelee monien muiden paikkakuntien ohella myös Urjalan linnoitteita.

Maanomistajat saivat korvauksia

Suomen valtion asettamat patterivahinkolautakunnat maksoivat itsenäisyyden alkuvaiheessa korvauksia linnoitustöiden aiheuttamista taloudellisista vahingoista. Valo Saikku kirjoitti vuoden 2000 Urjalan joulu -lehdessä lautakunnan toiminnasta Urjalassa. Lääniin perustettu kolmihenkinen lautakunta kartoitti urjalalaisten maanomistajien kärsimät vahingot useissa kokouksissa lokakuussa 1918.

Korvauksia haettiin monenlaisista asioista. Esimerkkinä Honkolan kartanon vaatimuksia suoraan kokouspöytäkirjasta: ”Honkolan kartanon puolesta vaaditaan korvausta vahingosta, joka on tapahtunut kartanon pelloilla, niityillä ja metsässä ja luvataan antaa luettelo venäläisten ottamista puista, vaaditaan vallihautain täyttämistä pelloissa ja hakamailla, sekä metsänviljelystä tilalle, samoin laidunvahingoista ja hävitetyistä aidoista ja kivien poistamisesta pelloilta sekä soran otosta Hunningon torpan maalla ja kartanon läheisyydessä.” Lisäksi kartanon edustaja mainitsi alustalaisten kärsimistä vahingoista, joista nämä voisivat itse puolestaan hakea korvausta.

Kartano haki myös kalastusvahinkojen korvausta, mitä ne sitten lienevät olleetkin. ”Kivien poistamisen pellolta” ei luulisi olevan korvauksen haun peruste, mutta ilmeisesti asia on kirjattu väärin ja kyse lienee pellolle tuotujen kivien poisvientikuluista. Korvauksia myös saatiin. Niitä maksettiin Urjalassa yli 200 000 markkaa. Yksityisten maanomistajien lisäksi korvausta haki kunta, joka oli joutunut kustantamaan venäläisten majoituksen. Suurin yksittäinen korvauksen saaja oli Nuutajärven kartano, jonka mailta oli otettu runsaasti puutavaraa.

Mitä linnoitteista on jäljellä?

Linnoitusrakenteet eivät ole Urjalassakaan enää likikään samassa asussa kuin tekijöidensä jäljiltä. Tuliasemien ja suojatilojen hirsikatteet kerättiin nopeasti pois ja betonikatteet räjäytettiin tukiteräksen talteen ottamiseksi. Näin niistä on jäljellä vain kallioon tai maahan kaivetut pohjat ja alaseinät. Purettuja katerakennelmia peittänyt maa-aines on jäänyt ylimääräisiksi kasoiksi kaivantojen viereen.

Maahan tehdyt kaivannot ovat sadan vuoden aikana luonnonvoimien vaikutuksesta madaltuneet. Kallioon louhitut asemat ovat säilyttäneet pääosin muotonsa, vaikka niihinkin on kertynyt kariketta ja kasvillisuutta. Isoja puitakin on ehtinyt sekä kasvaa että kaatua kaivantoihin kaatua.

Kaivantoa on myös täytetty tahallaan, ja pihoille ja pelloille tehdyt kaivannot on hävitetty kokonaan. Linnoitteiden etumaastossa olleet piikkilangat on niin ikään poistettu heti 1910-luvun lopulla. Linnoitusrakenteiden ja niiden kohteen, tien tai rautatien, välissä saattaa olla sankka metsä. Sitä ei tekovaiheessa välttämättä edes kokonaan kaadettu, jollei sitten puutavaran saamiseksi. Kaato olisi tehty vasta siinä vaiheessa, kun linnoitetta todella olisi tarvittu.

Pentinkulman vallityöt

Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogian toisessa osassa Pentinkulmalla tehdään linnoitustöitä. Kesällä 1915 saapuvat sapööriupseerit karttoineen ja alkavat mitttailla Ketunmäkeen linnoitteiden paikkoja. Kyläläisiä kiinnostavat tuossa vaiheessa enemmän venäläisten autot. Mutta pian kuullaan että tulossa on isoja töitä ”kun ryssät rupee teettään tonne mäkiin sotamonttuja”. Sotilaita majoitetaan palokunnantalolle, sen pihalle rakennetusta keittiöstä saavat pikkulapset ruuanloppuja, kun hyvin sattuu. Ja ehtoolla on hametta liikkeellä palokunnantalon vaiheilla.

Linnoitustyöt tuovat kylälle hyväpalkkaista työtä ja muualta tulleen työväen myötä elämä vilkastuu, vanhemman väen mielestä arveluttavallakin tavalla. Vaikka linnoitustöitä kuvaava jakso on lyhyt, ehtivät monet romaanin keskeiset henkilöt vilahtaa siinä, kukin luonteensa mukaisesti toimien. Kivivuoren Otto perustaa ison urakkaporukan, saa sille hyvin töitä ja samalla osakseen epäilyjä epämääräisistä juonista töitä johtavan upseerin kanssa. Laiskansorttinen Kankaanpään Elias laitetaan tahdittamaan juntta- ja poramiesten työtä rivoilla lauluilla, missä hän onkin mies paikallaan. Muuta ei varsinaisesta työnteosta sitten kerrotakaan.

Koskelan Akseli ja räätäli Halme suhtautuvat venäläisiin karsaasti luokkatietoisuuttaan, koska ”Niitten pistimillä meidän herrat hallittee”. Pappilassa suhtautuminen on yhtä karsasta, mutta tietysti eri syistä. Kiviojan Lauri huumaantuu upseerien autoista, Leppäsen Aune saa soltuista uusia sulhasia. Laurilan Uuno joutuu korttiringissä kohtalokkaaseen riitaan, puukottaa toispaikkakuntalaisen vallimiehen hengiltä ja päätyy vankilaan.

Miestappoa lukuunottamatta Linnan kuvaus on hyvin samankaltainen kuin paikallisten muistelijoiden. Tämä on luonnollista, sillä sen tapaisista tarinoistahan hän on virikkeensä ammentanut. Tietolähteekseen Linna nimeää Pentti Virtarannan haastatteluaineistossa ainakin Aada Kallion ja tämän veljen. Mutta ei Linna tässäkään kohtaa Urjalan historiaa kirjoittanut. Virikkeet ovat virikkeitä: ”…asia niinkun hahmona jää mieleen ja minä sitten itse täyrennän sen mukaan kun soveliaaksi katson”, kuten Linna itse luonnehtii prosessia.

Unohduksesta matkailukohteiksi

Linnoituslaitteiden unohdus on ollut pitkä ja syvä. Harvat tuntevat enää niiden alkuperän.  Omalla nykyisellä asuinseudullani Kuopion eteläpuolella on saman linnoitusketjun asemia Vuorelan ja Toivalan kylissä.

Siilinjärvellä on hyvin yleinen väärinkäsitys ajatella linnoitteiden olevan peräisin Suomen sodan ajalta 1800-luvun alusta. Tämä on sangen ymmärrettävää, sillä Toivalassa on tuolloin tosiaan sodittu, ja näiden Sandelsin johtamien sotatoimien muistoa vaalitaan paikkakunnalla muistomerkein ja paikannimin. Urjalassa olen törmännyt mm. käsitykseen, että venäläisvarustukset olisivat viime sodan aikaisilla sotavangeilla teetettyjä.

Venäläisten sotavarustuksia ei varmaankaan koettu järin muistelemisen arvoisiksi vasta itsenäistyneessä Suomessa, eivätkä myöhemmät sodat niiden kiinnostavuutta lisänneet. Sittemmin niihin on virinnyt voimakastakin kiinnostusta, joskin melko suppeissa harrastaja- ja tutkijapiireissä. Nykyään linnoituslaitteiden jäänteet ovat suojelukohteita. Turistinähtävyyksiäkin on niistä joillakin paikkakunnilla koetettu kehittää.

Ilkka Markkula

Eduskunta kokoontui jännittyneessä ilmapiirissä 2. marraskuuta 1917

Posted on by hannaahlavuo

Eduskunta piti ensimmäisen täysistuntonsa 2. marraskuuta jännittyneissä tunnelmissa. Sosiaalidemokraatit olivat julkaisseet edellisenä päivänä ”Me vaadimme” -julistuksen. Puolue ei myöskään osallistunut puhemiesten valintaan.

Sosiaalidemokraattisen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Kullervo Manner esitti täysistunnon aluksi julistuksen, jonka mukaan valtakirjojen tarkastus tapahtui väärin, koska se perustui väliaikaisen hallituksen antamaan määräykseen. Osa porvarillisista edustajista oli ilmoittanut valtakirjansa jättäessään, etteivät he näin toimiessaan tunnustaneet väliaikaisen hallituksen valtaa Suomea koskevissa asioissa.

Sosiaalidemokraatit eivät osallistuneet puhemiehen vaaliin. Puhemieheksi valittiin nuorsuomalaisten Johannes Lundson, joka sai 69 ääntä. Suomalaisen puolueen Juhani Arajärvelle annettiin 29 ja nuorsuomalaisten K. J. Ståhlbergille 6 ääntä Yhden äänen saivat Suomalaisen puolueen Lauri Ingman ja nuorsuomalainen Gustaf Arokallio.

Lundson oli ensimmäisen kauden kansanedustaja Viipurista. Lundsonin suurin ansio hänen itsenäisyysmielisyytensä. Hänellä ei ollut kokemusta valtakunnanpolitiikasta. Lundson kuului nuorsuomalaisten vahvan miehen P. E. Svinhufvudin ystäväpiiriin.

Varapuhemiehiksi tulivat valituksi Lauri Ingman ja Santeri Alkio. Ingman sai äänestettäessä ensimmäisestä varapuhemiehestä 69 ääntä ja Maalaisliiton Santeri Alkio 37 ääntä. Lisäksi Juhani Arajärvelle annettiin yksi ääni. Toisen varapuhemiehen vaalissa Alkio sai 101 ääntä. Hajaääniä saivat maalaisliitolaiset E. Y. Pehkonen (2)ja J. P. Kokko (1) sekä K. J. Ståhlberg (1) ja Lauri Ingman (1).

Ingman herätti huomiota antamallaan varapuhemiehen vakuutuksella, jossa ”hän ilmoitti tahtovansa voimieni mukaan puolustaa sekä laillisen hallitsevan valtiovallan että eduskunnan ja Suomen kansan oikeutta perustuslakien mukaan”. Lundson ja Alkio eivät viitanneet vakuutuksessaan Venäjän väliaikaiseen hallitukseen. Sosiaalidemokraattien Matti Airola vaati Ingmania antamaan uuden vakuutuksen, mutta puhemies Lundson ei katsonut tätä tarpeelliseksi.

Jo keväällä Ingman oli antanut ensimmäisenä varapuhemiehenä samanlaisen vakuutuksen kuin marraskuussa. Tuolloin asia ei herättänyt juurikaan huomiota. Sosiaalidemokraatteja edustaneet puhemies Kullervo Manner ja toinen varapuhemies Väinö Jokinen olivat tuolloin antaneet vakuutuksen, jossa he Lundsonin ja Alkion tapaan ilmoittivat olevansa valmiita puolustamaan ”eduskunnan ja Suomen kansan oikeutta perustuslakien mukaan”.

Me vaadimme -julistus kiristi ilmapiiriä

Valtiopäivien alkutunnelmiin vaikutti voimakkaasti sosiaalidemokraattien antama ”Me vaadimme” -julistus, jossa puolue syytti tilanteesta politiikassa täysin joustamattomia porvaripuolueita. Julistuksen mukaan ne olivat saavuttaneet eduskuntaenemmistön vääryydellä. Lisäksi sosiaalidemokraatit korostivat, että porvaripuolueiden olivat enemmistöasemassaan yksin vastuussa politiikan suunnasta.

Porvaripuolueet tulkitsivat julistuksen hyökkäykseksi. Uusi Suometar arvioi 3.11.1917 tekstiä täysin perusteettomaksi ja sosialistien taktiseksi vedoksi.

”Sosialistien viimeinen julistus on heidän vanhan taktiikkansa verestämistä. Se tarkoittaa yhteiskunnan kuohuttamista, sen eri ainesten nostattamista toisiansa vastaan. Jäihän siinä johtajille sittenkin aina joku temmellystanner. Isänmaan menestymisen nimessä on kuitenkin toivottava, että ne oireet, joita viime aikoina on ollut huomattavissa vakavampien työläisainesten kyllästymisestä alituiseen kiihotustyöhön, tulevat lisääntymään. Sellaiset kuin julistukset sosialistien viimeinen eivät niitä ainakaan pystyne ehkäisemään.”

Ilmapiiriin vaikuttivat tiedot väliaikaisen hallituksen heikentyneestä asemasta. Huhut tulossa olevasta bolševikkien vallankaappausyrityksestä vahvistuivat päivä päivältä. Senaatti jatkoi samaan aikaan neuvotteluja Suomen asemasta suhteessa Venäjään.

Uskonpuhdistuksen riemujuhla jäi poliittisen kuohunnan varjoon

Posted on by hannaahlavuo

Lokakuun lopussa vietetty uskonpuhdistuksen 400-vuotisjuhla oli kirkollinen suurtapahtuma. Epävakaiden olojen vuoksi juhlatunnelma oli kuitenkin varsin vaisu.

Uskonpuhdistuksen 400-vuotisjuhlien suunnittelu sai vauhtia maaliskuun vallankumouksesta, joka näytti antavan mahdollisuuden viettää juhlaa näyttävämmin kuin keisarivallan aikana. Kesän ja syksyn mittaan tapahtunut ilmapiirin kiristyminen vaikutti kuitenkin juhlailmapiiriin.

Uskonpuhdistuksen kunniaksi järjestettiin kautta maan juhlajumalanpalveluksia 31.10.1917. Juhlapäivä osui keskiviikoksi. Monet kaupat, pankit ja virastot olivat kiinni joko koko päivän tai puoli päivää, jotta niiden työntekijät pääsivät osallistumaan juhliin. Juhlan kunniaksi ilmestyi Suomen Kirkon Sisälähetysseuran kustantamana teos Uskonpuhdistus ja Suomi 1517–1917.

Kirkon asema oli edelleen vahva 1900-luvun alussa. Osa sivistyneistöstä kyseenalaisti kristinuskon ja valtionkirkon 1800-luvun lopulta lähtien. He olivat valmiit erottamaan kirkon valtiosta Ranskan esimerkin mukaisesti. Liberaalien porvarien maailmankuvaan vaikutti luonnontieteen kehitys ja erityisesti Charles Darwinin kehittelemä evoluutioteoria. Työväenliikkeessä kirkon ja valtion ero kuului SDP:n puoluekokouksessaan 1903 hyväksymään ohjelmaan.

Kirkkoon kohdistui 1900-luvun alkuvuosina arvostelua vanhakantaisuudesta. Kritiikistä huolimatta suomalaisista yli 98 prosenttia kuului evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Uskonnonvapauslain valmistelu oli käynnissä 1917, mutta sen vahvistaminen jäi maaliskuun vallankumouksen ja lopulta vuoden 1917 tapahtumavyöryn jalkoihin. Kirkolliskokous oli hyväksynyt uskonnonvapauden periaatteen vuonna 1908. Eduskunta kumosi säädökset jumalanpilkasta toukokuussa 1917, mutta päätös jäi vahvistamatta.

Siteet kirkkoon olivat löystymässä 1900-luvun alussa. Tähän vaikuttivat vilkastunut muuttoliike maalta kaupunkeihin. Kaupunkeihin lähteneet eivät olleet enää samalla tavoin papiston silmäpidon alla kuin maaseutuyhteisön jäsenet. Maaseudulla samaan suuntaan vaikutti nopea väestönkasvu.

Kirkkomellakat Helsingissä

Yksi oire ilmapiirin muutoksesta olivat Helsingissä touko-kesäkuussa koetut kirkkomellakat. Tolstoilaisuuteen perehtynyt kirjailija Arvid Järnefelt puhui 6. toukokuuta Nikolainkirkossa, 13. toukokuuta Johanneksenkirkossa ja 20. toukokuuta Kallion kirkossa.

Tilanne kärjistyi Johanneksenkirkossa, kun Järnefeltin esiintyminen yritettiin estää. Vielä kireämpi ilmapiiri vallitsi Kallion kirkossa, jossa Järnefeltin kannattajat kantoivat kanttori Ilmari Krohnin pois, kun tämä yritti estää Järnefeltin puheen soittamalla virsiä.

Yksi Järnefeltin pääviesteistä oli kirkkojen saaminen laajempaan käyttöön yleisiksi kokoontumispaikoiksi. Hän puhui myös rauhan ja sovun puolesta. Porvarillinen lehdistö nimitti Järnefeltin kannattajia huligaaneiksi, jotka olivat häpäisseet kirkon. Järnefeltin vihjailtiin myös menettäneen henkisen tasapainonsa. Tukea Järnefelt sai Eino Leinolta ja Jean Sibeliukselta. Työväenlehdet suhtautuivat Järnefeltin saarnoihin pääosin myönteisesti. Järnefeltin puheet ilmestyivät kirjoituskokoelmana syksyllä 1917.

Levottomuudet jatkuivat kesäkuussa 1917, kun kristitty anarkisti Jean Boldt alkoi pitää kokouksiaan Senaatintorilla ja Nikolainkirkon portailla. Joukko Boldtin kannattajia jäi 17. kesäkuuta jumalanpalveluksen jälkeen Nikolainkirkkoon. Boldt nousi saarnastuoliin ja alkoi puhua. Kirkko täyttyi illan kuluessa, anarkistit pitivät puheita ja lauloivat työväenlauluja.

Kirkkoon jäi yöksi 200–300 henkeä, joita miliisi yritti poistaa kirkosta, mutta kirkossa olleet sotilaat estivät tämän. Miliisi pidätti aamuyöllä Boldtin sekä tyhjensi Nikolainkirkon 18 tuntia kestäneen valtauksen jälkeen.

Järnefelt sai toiminnastaan vankeusrangaistuksen ja vapautui 1919 valtionhoitaja C. G. Mannerheimin armahduksella. Boldt joutui mielisairaalaan, josta hän pääsi pois hiukan ennen kuolemaansa 1920.

Kirkko ja esivalta

Kirkko joutui tasapainoilemaan suhteessa Venäjään, jonka hallitsija oli myös kirkon ylin vallankäyttäjä. Senaatin kirkollisasiain esittelijä Yrjö Loimaranta ylisti senaatin satavuotisjuhlajumalanpalveluksessa 1916 pitämässään saarnassa Aleksanteri I:stä. Loimaranta otti esille hallitsijan keskeisen aseman senaatin perustajana.

”Meillä on Suomenkin kansan aikakirjoissa monia todistuksia siitä, että Aleksanteri I vakaasti käänsi katseensa ja pyysi kääntää kansamme katseen Kaikkivaltiaan Jumalan puoleen. Selvimmin tämä hänen uskonnollinen pyrkimyksensä käy ilmi niistä rukouspäiväjulistuksista, joita hän kansallamme antoi ja usein yksin omalla nimellään vahvisti. Sellaisen julistuksen hän antoi myöskin 31. p:nä joulukuuta 1816. Tässä julistuksessaan hän viittaa m. m. siihen, että Suomen kansa tämän vuoden kuluessa on, Jumalan sallimasta saanut, kuten hän itse lausuu, ’hyödyllisiä laitoksia omaksi ja lastensa hyväksi’.”

Kirkko otti varovasti kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Sen piirissä oli 1917 kehittymässä nuorkirkollista toimintaa, jonka merkitys oli vielä pieni. Merkittävin oli Sigfrid Sireniuksen kristillis-sosiaalisen setlementtitoiminnan aloittamista pohjustanut työ.

Papit ja eduskuntavaalit 1917

Vuoden 1917 eduskuntavaalien alla papit kampanjoivat aiempia vaaleja huomattavasti näkyvämmin porvaripuolueiden voiton varmistamiseksi, vaikka arkkipiispa Gustaf Johansson kehotti heitä pidättymään politikoinnista. Johanssonin mielestä kirkon oli pysyttäydyttävä vain hengellisen toiminnan parissa. Eduskuntaan valittiin lokakuussa 1917 yhteensä yhdeksän pappia. Määrä oli suunnilleen sama kuin aikaisemmissakin vaaleissa.

Valituista kolme kuului Suomalaisen puolueen, kolme RKP:n, kaksi maalaisliiton ja yksi nuorsuomalaisten ryhmään. SDP:llä ei ollut yhtään pappisedustajaa. Tilanne oli ollut sama vuodesta 1907 lähtien: vasemmistolaisia pappeja oli erittäin vähän. Myös ei-sosialistisen Kristillisen Työväenliiton merkitys jäi vähäiseksi.

Kirkon aktiivijäsenistä osa vastusti näkyvästi venäläistämispyrkimyksiä. Herännäisyyden johtomiehiin lukeutunut rehtori Mauno Rosendahl kuului aktivisteihin 1900-luvun alussa. Oululainen Rosendahl joutui karkotetuksi Ruotsiin.

Riemujuhlan vietto

Riemujuhlan alla professori ja kansanedustaja Lauri Ingman toivoi juhlan tarjoavan vastapainon ajan hengelle, jossa oli korostunut kaikkien vanhojen arvojen polkeminen. Ingman esitti, että osa ainakin osa päivästä oli vapaata, jotta työntekijät voisivat osallistua jumalanpalveluksiin ja juhlatilaisuuksiin. Tämä toteutui laajasti kaupassa ja palvelualoilla.

Juhlaa vietettiin eri puolilla Suomea. Porvarilliset sanomalehdet julkaisivat uskonpuhdistuksesta ja Martti Lutherista artikkeleita, jotka olivat usein kuvitettuja.

Riemujuhlien järjestäjät joutuivat ottamaan huomioon uskonpuhdistukseen ja Martti Lutheriin liittyvän Saksa-yhteyden, jota ei voinut painottaa liikaa. Suomi oli edelleen osaa Venäjää ja väliaikainen hallitus jatkoi sotaa Saksan kanssa.

Helsingissä sekä suomen- että ruotsinkieliset seurakunnat järjestivät juhlajumalanpalveluksia. Juhlavuoden pääjuhlan järjesti yliopisto. Uusi Suometar kertoi tilaisuudesta 1.11.1917:

”Klo puoli 3:ksi ip., jolloin juhla alkoi, oli yliopiston avara juhlasali kerääntynyt ääriään myöten täyteen. Juhlavieraiden joukossa huomattiin m. m. kaikki senaatin nykyiset jäsenet, yliopiston v. t. kansleri, Kuopion hiippakunnan piispa, useimmat keskusvirastojen päälliköt, kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, seurakuntain kirkkoherrat ja kappalaiset, oppikoulujen johtajia y.m. Sitäpaitsi olivat läsnä yliopiston opettajia, virkamiehiä, joukko eri osakuntain ylioppilaita sekä muita kansalaisia sikäli kuin kukin oli onnistunut saamaan sirosti painetun pääsykortin. Eri osakuntien leveillä nauhoilla merkityt airueet ohjasivat vieraita.

Ohjelman alotti parvekkeelle asettunut Kaupunginorkesteri soittamalla prof. Robert Kajanuksen johdolla Mendelssohn-Bartoldyn Uskonpuhdistus-sinfonian finaalin. Juhlaesitelmän piti prof. Jaakko Gummerus, kosketellen siinä m. m. Martti Lutherin merkitystä uskonpuhdistajana.”

Rehtori Waldemar Ruin puhui ruotsiksi. Hän käsitteli renessanssin ja erityisesti uskonpuhdistuksen merkitystä uudenaikaisen yksilönvapauden kehityksen näkökulmasta. Tilaisuus päättyi Maikki Järnefeltin esittämään lauluun Klocka, ring fred ja kuoron orkesterin säestämänä laulamaan J. S. Bachin ”Reformatsiooni-kantaattiin”

Helsingin oppikoululaiset kokoontuivat yhteiseen juhlaan Johanneksenkirkkoon. Kansakoululaisille oli järjestetty yhteensä kuusi juhlaa Nikolainkirkossa, Johanneksenkirkossa ja Kallion kirkossa.

Vasemmalta kirpeitä kommentteja

Työväenlehdet eivät juuri käsitelleet uskonpuhdistuksen juhlimista. Niissä ilmestyi jonkin verran juhlailmoituksia. Työmies julkaisi 1.11.1917 Julius Ailion uskonpuhdistusta kriittisesti käsitelleen artikkelin. Ailio tulkitsi Lutherin alun perin vallankumouksellisen ohjelman muuttuneen vanhoilliseksi ja varovaiseksi. Hänen mukaansa luterilainen kirkkokin oli kehittynyt yhdeksi luokkavallan välineistä.

”Toivomme kirkolle yhä läheisempää yhteyttä liittolaisensa, nykyisen luokkavaltion kanssa, sillä silloinhan ne kerran sortuvat yhdessä. Me toivomme, että kirkko hellävaroen säilyttää kaikki rakkaat dogminsa ja edelleenkin pakollisesti pidättää seurakuntalaisia kiinnitettyä itseensä, sillä sen lukuisammin joukoin ne erkaantuvat siitä.”

Sosiaalidemokraattinen Nuorisoliitto julkaisi kannanoton, jossa se kehotti järjestämään kirkonvastaisia agitatsionikokouksia meneillään olleella agitaatioviikolla. ”400-vuotishumpuuki” oli liiton mukaan kehotuksena työhön valtionkirkkoa vastaan ja sen kukistamiseksi.

Kirjallisuutta:

Ilkka Huhta (toim.). 2009. Sisällissota ja kirkko. Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura.

Työväen järjestyskaartien perustaminen johti punakaartien syntyyn maanlaajuisesti

Posted on by hannaahlavuo

Suomen Ammattijärjestö (SAJ) antoi 20. lokakuuta julistuksen, jolla se kiirehti Työväen järjestyskaartien perustamista. Julistus vauhditti ratkaisevasti kaartinmuodostusta koko maassa. SDP hyväksyi julistuksen lokakuun lopussa.

SAJ:n julistus antoi kaartien perustamiselle työväenliikkeen yhden arvovaltaisimman järjestön virallisen tuen. SDP:n puoluevaltuusto yhtyi SAJ:n kantaan 28.–30. lokakuuta pitämässään kokouksessa. Erityisesti puoluesihteeri Matti Turkia oli osallistunut kaartien perustamisen suunnitteluun.

SAJ ja SDP asettuivat julistuksella jo meneillään olleen kehityksen johtoon, jota ne yrittivät suunnata järjestäytyneen työväenliikkeen haluamaan suuntaan. Punakaarteja oli perustettu erityisesti kaupunkeihin. Esimerkiksi Helsingin työväenjärjestöjen eduskunta oli päättänyt 3. syyskuuta kaartin perustamisesta. Vuoden 1906 punakaartilaiset olivat järjestäytyneet pääkaupungissa jo toukokuussa. Kaartimuodostukseen johtavan kehitykseen johtavana toimintana voi nähdä poliisitoiminnan ottamisen työväenliikkeen määräysvaltaan keväästä 1917 lähtien.

Työväenlehdet julkaisivat 24. lokakuuta lähtien ”Työväen järjestyskaartien säännöt”, jotka perustuivat vuoden 1906 punakaartien sääntöihin. Ne oli laatinut Suomen vanhan sotaväen käynyt Työmiehen toimittaja Kaarlo Luoto. Säännöissä korostui se, että kaartien on koostuttava työväenjärjestöjen jäsenistä. Niihin sisältyi sotilaallisen järjestäytymisen ydin, sillä kaartilaiset oli määrä järjestää Suomen entisen sotaväen tapaan osastoihin, plutooniin, komppanioihin, pataljooniin ja rykmentteihin, joista muodostui prikaati. Suomen vanhan sotaväen mukaisesti.

Vaalitappio yksi kaartinmuodostuksen taustatekijöistä

Lokakuun alun eduskuntavaaleissa koettu vaalitappio aiheutti hämmennystä sosiaalidemokraattien johdossa. Etenkin sen suuruus oli puolueelle yllätys. Puolueen parlamentaarisen vaikuttamisen mahdollisuudet kaventuivat 11 paikan menettämisen myötä.

Eduskunnan puhemiehenä toiminut Kullervo Manner kirjoitti Työmieheen useita artikkeleita, joissa hän väitti porvarien vaalivoiton perustuneen valheellisiin lupauksiin ja suoranaiseen vaalituloksen väärentämiseen. Samantapaisia ajatuksia esitti Otto Ville Kuusinen.

Työmies-lehti toi esille tapauksia, joissa työväestöön kuuluvilta oli evätty äänioikeus. Lehden mukaan pääsyy oli kuitenkin sosiaalidemokraattien osallistuminen senaattiin pääministeripuolueena. Monet työväenlehdet, kuten viipurilainen Työ, etsivät selitystä pienviljelijöiden siirtymisestä maalaisliiton äänestäjiksi.

Yhtenä painostuskeinona tuli esiin suurlakko, josta puhui painostuskeinona muun muassa entinen pääministeri Oskari Tokoi Turussa pitämässään puheessa. Tokoin mukaan työväellä oli voimaa vaalituloksesta huolimatta. Hän oli myös valmis ulkoparlamentaariseen toimintaan. Tokoi kehotti työväkeä varustautumiseen ja kurinalaisuuteen, mutta kehotuksesta vallankumoukseen ei ollut kyse.

Vastatoimi porvarien kaarteille

Työväen järjestyskaartien perustamista kannattaneet esittivät hankkeen välttämättömänä vastatoimena porvarien pyrkimyksille. Suomessa oli lokakuun lopussa 1917 yhteensä 315 suojeluskuntaa. Pääosa niistä oli perustettu elo- ja syyskuussa. Eniten suojeluskuntia oli Lounais-Suomessa, Pohjanmaalla ja Karjalassa.

Työväenlehdistö leimasi suojeluskunnat lahtarikaarteiksi, jotka ajoivat vain porvariston luokkaetuja. Ammattiosastot ja työväenyhdistykset erottivat jäsenyydestään suojeluskuntiin liittyneet työläiset. Lokakuun alussa 1917 työväenlehdet alkoivat julkaista uutisia suojeluskuntatoimintaan osallistuneiden erottamisesta työväenjärjestöistä.

Useissa maalaispitäjissä oli pyritty perustamaan yhteisiä järjestyskaarteja. Näin tapahtui muun muassa Leppävirralla, Pielavedellä, Pielijärvellä, Puolangalla ja Tarvasjoella. Sosialisteja osallistui näillä paikkakunnilla suojeluskunnan toimintaan vielä alkusyksystä 1917.

Erityisen kovan arvostelun kohteeksi joutui senaatin päätöksellä aloitettu poliisikoulutus Porvoon Saksanniemessä ja Helsingin Kaivohuoneella. Työväenlehdet leimasivat koulutuksen osaksi lahtarikaartien toimintaa.

Yksi poliisikoulutuksen johtajista oli Helsingin poliisimestarina 1906–1908 toiminut everstiluutnantti Bruno Jalander, jonka senaatti nimitti Uudenmaan läänin kuvernööriksi 23. lokakuuta 1917. Jalander pyrki siirtämään Helsingin poliisilaitoksen valvontaansa ja syrjäyttämään johtotehtävissä olleet miliisit.

Varautumista vallankumouksen mahdollisuuteen

Kehotus kaartien perustamiseen liittyi poliittisen tilanteen kiristymiseen Suomessa ja Venäjällä. Pietarista kantautui tietoja bolsevikkien aseman vahvistumisesta. Uusi vallankumous näytti yhä todennäköisemmältä. Sosiaalidemokraateilla oli läheiset yhteydet Suomen itsenäisyyspyrkimyksiä kohtaan ymmärtämystä osoittaneisiin bolsevikkien kanssa.

Vallankumous näytti lokakuussa mahdolliselta myös Suomessa. SDP:n kaartimuodostukselle antaman hyväksymisen kanssa rinnan valmistui Me vaadimme -julistus. Puolue painosti julistuksella eduskuntaa, joka aloitti toimintansa marraskuun alussa. Nopeita yhteiskunnallisia uudistuksia ja suojeluskuntien lakkauttamista vaatinut tulistus antoi myös pohjan lakkoliikehdinnälle.

Järjestyskaartien ensimmäisenä ylipäällikkönä toimi SDP:n puoluesihteeri Matti Turkia. Hänen valintansa taustalla oli se, että järjestyskaarteja oli tarkoitus käyttää yleislakon tukea. Kaartien alkuvaiheen merkittäviin toimijoihin kuului myös ammattiyhdistysmies Oskari Tokoi.

Kaartimuodostus liittyi toisaalta varautumiseen vallankumoukseen. Ilmapiiriin vaikutti osaltaan se, että puheet ”kansalaissodan” mahdollisuudesta Suomessa yleistyivät Suomessa lokakuussa. Radikaalia toimintaa kannattaneista työväenliikkeen jäsenistä osa kiirehti kaartien järjestämistä ja nopeaa toimintaa, jotta porvarit eivät ehtisi saada omia kaartejaan toimintakuntoisiksi.

SAJ ja SDP pyrkivät toisaalta esittämään kaartien perustamisen puolustuksellisena toimena. Järjestyskaartien johtava toimikunta antoi 1. marraskuuta julistuksen, jonka mukaan työväki odotti vallankumouksen tuovan rauhan, työtä ja leipää sekä turvaavaan työväen valtiollisen toiminnan edellytykset. Kaartien tarkoituksena oli torjua porvarien taantumukselliset suunnitelmat.  Osa järjestyskaarteista sai kuitenkin alusta lähtien vallankumouksellisen luonteen Tällöin järjestyskaarti toimi punakaartin peitejärjestönä.

Kaartien määrä lisääntyi nopeasti SAJ:n ja SDP:n asetuttua virallisesti kannattamaan niiden perustamista. Niitä oli perustettu marraskuun puoliväliin mennessä liki puoleen maan kunnista. Marraskuun suurlakon aikana kaartit kykenivät ottamaan hallintaansa pääosan kaupungeista ja lukuisia tehdaspaikkakuntia. Vallankumous toteutui paikallisesti monilla paikkakunnilla, mutta valtakunnallinen kumous jäi tekemättä.

Kirjallisuutta:

Itsenäistymisen vuodet. 1992. Osa 1: Irti Venäjästä. Päätoimittaja Ohto Manninen. Kirjoittajat Pertti Luntinen ja Turo Manninen. Helsinki: VAPK-Kustannus & Valtionarkisto.

Marja-Leena Salkola. 1985, Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi ennen kansalaissotaa 1–2. Opetusministeriö ja Valtion painatuskeskus.

Hannu Soikkanen.1975. Kohti kansanvaltaa 1. 1899–1937. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 75 vuotta. Helsinki: SDP.

Kenellä oli valta Suomessa 1917?

Posted on by hannaahlavuo

Keisarivallan kaatuminen mursi vanhat valtarakenteet ja johti kamppailuun vallasta Suomessa. Valtasuhteet vaihtelivat sekä valtakunnallisesti että paikallisesti maaliskuun vallankumouksen jälkeen.

Ennen maaliskuun vallankumousta perusasetelma oli selkeä. Maata hallitsi keisari-suuriruhtinas Nikolai II. Suomea koskevia päätöksiä valmisteli paikallisesti senaatti, joka koostui venäläisistä tai keisarivallalle täysin lojaaleista suomalaisista. Esitykset suuriruhtinaalle teki Venäjän ministerineuvosto. Suomen kenraalikuvernöörillä oli lisäksi laajat valtuudet sotatilan nojalla.

Venäläistä sotaväkeä oli sijoitettuna erityisesti rannikkokaupunkeihin ja rautateiden risteyspaikkoihin. Santarmit ja poliittinen poliisi ohrana pitivät silmällä väestön poliittisia mielialoja, ja ryhtyivät toimiin kaikkia venäläisvastaisuuden ilmentymiä vastaan. Erityisen tarkkailun kohteena oli jääkäriliike. Suomen oma poliisikunta oli alistettu palvelemaan venäläisten päämääriä.

Paikallisesti valtaa käyttivät kaupungin- ja kunnanvaltuustot sekä kuntakokoukset. Valta oli tietyn veroäyrimäärään yltäneillä kuntalaisilla. Käytännössä päätöksiä tekivät suurituloisimmat miehet. Varakkaat naiset saivat osallistua päätöksentekoon, jos he olivat naimattomia.

Maaliskuun vallankumous keikautti vallan

Keisarivallan loppuminen johti vanhojen valtarakenteiden luhistumiseen sekä Venäjällä että Suomessa. Venäjää alkoi johtaa väliaikainen hallitus. Sen rinnalla toimi heti vallankumouksesta lähtien vasemmistolaisten muodostama Pietarin työ- ja sotamiesneuvosto, jonka rinnalle syntyi muita alueellisia neuvostoja. Neuvostot järjestivät myös yleisvenäläisiä kokouksia. Venäjälle kehittyi kaksoisvalta, jossa neuvostojen merkitys korostui sitä mukaa kuin väliaikaisen hallituksen asema heikkeni.

Menševikit ja sosialistivallankumoukselliset olivat aluksi neuvostojen vahvimmat poliittiset voimat. Bolševikkien asema alkoi vähitellen vahvistua V. I. Leninin päästyä palaamaan maapaosta Pietariin huhtikuussa 1917. Bolševikkien yksinkertainen ohjelma – maata maattomille, leipää nälkäisille ja rauha – puhutteli etenkin Venäjän väestön köyhintä osaa. Muut vasemmistopuolueet uppoutuivat erilaisiin teoreettisiin väittelyihin ja sitoutuivat ennen kaikkea jatkamaan yhä epäsuotuisammaksi käynyttä sotaa. Bolševikit saivat vallan muun muassa Pietarin neuvostossa syys-lokakuussa 1917.

Suomi sai maaliskuun lopussa 1917 uuden kaikkien puolueiden jäsenistä muodostetun senaatin, jota johti sosiaalidemokraatti Oskari Tokoi. Sosiaalidemokraateilla ei kuitenkaan ollut oman puolueensa varauksetonta tukea. Vuoden 1916 vaaleissa valittu sosialistienemmistöinen eduskunta pääsi kokoontumaan huhtikuussa. Sosiaalidemokraateilla oli 103 kansanedustajaa. Sen puhemiehenä toimi Kullervo Manner.

Senaatti ja eduskunta aloittivat toiveikkaasti lainsäädäntötyön. Eduskunta sai hyväksyttyä keväällä 1917 elintarve- ja kieltolait, jotka Venäjän väliaikainen hallitus vahvisti. Myös laki 8-tunnin työajasta ja uudet kunnallislait läpäisivät eduskunnan heinäkuussa 1917. Ne jäivät kuitenkin vahvistamatta väliaikaisen hallituksen suorittaman eduskunnan hajottamisen vuoksi. Syynä oli valtalaki, jolla eduskunta siirsi korkeimman päätösvallan Suomen sisäisissä asioissa itselleen.

Demokratiaa kuntiin ja järjestyksenpitoon

Maaliskuun vallankumous nosti pintaan vaatimuksen kansanvallan toteuttamisesta myös kunnissa. Sosiaalidemokraatit perustivat kaupunkeihin, osaan maalaiskunnista ja myös joillekin tehdaspaikkakunnille työväen eduskunta -nimellä toimineita valtuustojen rinnakkaiselimiä. ”Eduskunnat” käsittelivät erityisesti elintarviketilanteeseen ja järjestyksenpitoon liittyneitä kysymyksiä.

Työväenliike vaati myös muutoksia valtuustojen kokoonpanoon ja järjesti joukkokokouksia, jotka painostivat valtuustoja. Turun kaupunginvaltuusto joutui piiritetyksi toukokuun lopussa 1917, kun palomiesten lakkoon ei löytynyt työväestöä tyydyttävää sopua. Tilannetta sovittelivat muun muassa pääministeri Oskari Tokoi ja prokuraattori P. E. Svinhufvud. Piiritys ja sitä tukenut kunnallinen yleislakko loppuivat, mutta kysymys vallasta jäi kytemään.

Venäläisten kanssa yhteistyötä tehneet poliisit joutuivat väistymään maaliskuun vallankumouksen jälkeen. Järjestysvalta siirtyi lähes kaikissa kaupungeissa työväestöstä koostuneelle miliisille. Työväenliikkeen tulkinnan mukaan järjestyksenpito oli saatu näin kansanvaltalaiselle kannalle. Samalla oli päästy eroon porvarien luokkaeroja ajavasta poliisista.

Senaatin sisäasiaintoimituskunnan nuorsuomalaisiin kuulunut päällikkö Allan Serlachius pyrki luomaan uuden koko maata kattavan poliisin, mutta hänen pyrkimyksensä raukesivat sosiaalidemokraattien vastustukseen. Järjestysvaltaa on käsitelty erikseen artikkelissa Järjestysvallan romahdus 1917. 

Uusi kunnallislaki

Eduskunta hyväksyi uudet kunnallislait 14. heinäkuuta 1917. Sosiaalidemokraatit vauhdittivat lain säätämistä järjestämällä suurmielenosoituksen Helsingissä. Laki olisi merkinnyt kunnallishallinnossa samanlaista muutosta kuin vuoden 1906 eduskuntauudistus koko maan politiikassa. Se perustui yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen. Laki kuitenkaan tullut vielä voimaan eduskunnan hajottamisen vuoksi.

Paine porvarillisia valtuustoja kohtaan lisääntyi elokuusta alkaen vastakkainasettelun kärjistyessä. Helsingin maalaiskunnan valtuuston piirityksen huomiota elokuun puolivälissä lisäsi se, että siihen osallistui venäläistä sotaväkeä. Ilmeisen spontaanisti alkaneen Helsingin kaupunginvaltuuston piirityksen lopettivat miliisit ja venäläinen sotaväki yhteistoimin. Joulukuussa piiritetyksi joutuivat muun muassa Tampereen ja Viipurin valtuustot. Turussa punakaartilaiset vangitsivat valtuuston painostamiseksi kuvernööri Collanin ja poliisimestari Nikanderin.

Kunnallislait tulivat eduskunnan käsittelyyn uudelleen marraskuun suurlakon aikana. Eduskunta hyväksyi lait, jotka senaatti vahvisti 27. marraskuuta 1917. Uudistus antoi äänioikeuden kaikille edellisvuoden loppuun mennessä 20 vuotta täyttäneille.  Ensimmäiset kunnallisvaalit oli tarkoitus järjestää alkuvuonna 1918, mutta sisällissota esti niiden pitämisen.

Uusien kunnallislakien mukaiset vaalit käytiin pääsääntöisesti joulukuussa 1918. Tynkäeduskunta nosti äänioikeusikärajaa 24 vuoteen.

Neuvostot ja sotaväki

Venäläinen sotaväki ja Suomessa ollut venäläinen työväestö perustivat keväällä 1917 neuvostoja. Tärkeimmät niistä toimivat Helsingissä, Turussa ja Viipurissa. Erityisen läheistä yhteistyötä neuvosto teki turkulaisten radikaalien sosiaalidemokraattien kanssa.

Bolševikit saivat syyskuussa 1917 ehdottoman enemmistön Suomen alueen venäläisten sotilaiden ja työläisten neuvostojen edustajakokouksessa.  Suomen aluekomitean puheenjohtajaksi valittiin Ivar Smilga, josta oli heinäkuussa tullut bolševikkien keskuskomitean jäsen. Helsingissä vaikutti lisäksi Itämeren laivaston keskuskomitea Tsentrobalt, jonka vahva mies oli Pavlo Dybenko.

Lenin arvioi lokakuun alussa, että bolsevikit saattoivat luottaa Itämeren laivastoon ja Suomeen sijoitettuihin joukkoihin. Hän saattoi olla varma, ettei Suomesta ollut luvassa apua Kerenskin hallitukselle.

Järjestysvallan pitäjät tiedustelivat usein neuvostojen mielipidettä. Miliisit pyysivät apua neuvostoilta myös apua. Neuvostojen olemassaolo ja usein läheiset suhteet työväenjärjestöihin vaikuttivat ilmapiiriin Suomessa.

Venäjän armeija vaikutti Suomen tilanteeseen pelkällä läsnäolollaan. Suomalaispoliitikoiden oli otettava huomioon lukumäärältään vahva sotaväki. Väliaikainen hallitus siirsi lisäksi Suomeen heinä- ja elokuussa luotettavia joukkoja. Syyskuun loppupuolella hallituksella ei kuitenkaan enää ollut käytettävissään Suomessa käskyjään toteuttavaa sotaväkeä. Suomessa oli loppukesästä noin 120 000 venäläissotilasta.

Venäjän armeija kuri heikkeni maaliskuun vallankumouksen jälkeen. Tottelemattomuus lisääntyi kesän 1917 aikana. Kurittomat sotilaat ryöstelivät elintarvikkeita ja myivät armeijan omaisuutta. Sotilaat solmivat suhteita nuorten suomalaisnaisten kanssa, mikä herätti moraalista paheksuntaa.

”Kadun parlamentti”

Sosiaalidemokraatit käyttivät työväestön joukkovoimaa vaatimustensa tueksi ensimmäisen kerran huhtikuussa 1917 kahdeksan tunnin työajan vauhdittamiseen metalliteollisuudesta. Helsingissä järjestettyyn mielenosoitukseen osallistui myös venäläissotilaita. Voimannäyte sai metallityönantajat taipumaan vaatimukseen.

Elokuussa Turussa ja Helsingissä tapahtuneet voimellakat eivät olleet sosiaalidemokraattien johdon hallinnassa. Helsingissä työväenjärjestöt tuomitsivat aluksi toiminnan, mutta ottivat liikehdinnän osaksi alkamassa ollutta eduskuntavaalikampanjaa. ”Kadun parlamentin” kantojen myötäily ja niihin tukeutuminen radikalisoi osaltaan puolueen kantoja.

Marraskuussa sosiaalidemokraatit ajoivat suurlakolla Me vaadimme-julistukseen sisällytettyjä yhteiskunnallisia vaatimuksia. Osa työväenjohtajista olisi ollut valmis aloittamaan lakon aikana vallankumouksen. Liikehdintä ryöstäytyi monin paikoin käsistä, ja johti ryöstöihin ja murhiin. Sosiaalidemokraattien johto ei saanut lakon päätyttyäkään kaikkia radikaaleja kannattajiaan kuriin, mikä osaltaan kärjisti yhteiskunnallista tilannetta.

Maaseudulla spontaani mielipiteenmuodostus purkautui lakkoiluna, jota työväenjohtajien oli vaikea hallita. Maatalouslakoissa järjestäytyneeseen toimintaan tottumaton työväki ajautui usein jyrkkään vastakkainasetteluun tiukasti omia kantojaan puolustaneiden isäntien kanssa. Asetelma johti usein käsirysyyn ja vakavampiin väkivallantekoihin.

Sanan valta

Yleiseen mielipiteeseen vaikutti merkittävästi lehdistöstä. Lehdistö eli 1917 nousevien levikkien aikaa, vaikka paperipula rajoitti sivumäärää. Työväenlehdet syyttivät lisäksi paperitehtailijoiden toimittavan niille liian vähän paperia.

Suurimmat valtakunnalliset ja alueelliset lehdet olivat poliittisesti sitoutuneita, mikä näkyi niiden kannanotoista. Lehtien kannanotot muuttuivat kevätkesästä alkaen yhä kärkevimmiksi maatalouslakkojen vuoksi.

Kiivas vaalitaistelu lisäsi osaltaan sanavalintojen jyrkkyyttä. Sosiaalidemokraattiset lehdet alkoivat kirjoittaa jatkuvasti ”lahtareista”. Porvarilehdet kertoivat sosialistihuligaanien edesottamuksista, joihin olivat usein sekaantuneet myös heidän venäläistoverinsa. Sosialistit syyttivät porvareita elintarvikepulasta, jonka avulla oli tarkoituksena sekä nujertaa työväestö että kääriä voittoja. Porvarit näkivät sosialistien toimien johtavan anarkiaan.

Saman tapahtuman tulkinnat olivat 1917 usein täysin päinvastaisia. Yhteistä niille oli vastapuolen kierouden, moraalittomuuden ja väkivaltaisuuden todistelu ja liioittelu.

Eduskuntavaalit 1917 ja Svinhufvudin senaatti

Lokakuun 1917 eduskuntavaalit käytiin jännittyneessä ilmapiirissä, johon vaikutti Venäjän väliaikaisen hallituksen aseman heikkeneminen. Sosiaalidemokraatit toivoivat joukkovoiman tuovan puolueelle enemmistön. Puolue kävi kaksijakoisen kampanjan. Se korosti ensinnäkin eduskunnan olleen laiton ja Suomen itsenäistymispyrkimyksiä vahingoittava toimi. Toisaalta puolue pyrki leimaamaan porvarit kansan hädästä hyötymään pyrkiviksi keinottelijoiksi.

SDP kävi kampanjaansa oppositiosta, kun siihen kuuluneet senaattorit olivat eronneet elo-syyskuussa 1917. Suomea johti tämän jälkeen E. N. Setälän tynkäsenaatti, jonka SDP leimasi porvarien luokkaetuja yhdessä Venäjän porvarien kanssa ajaneeksi hallitukseksi.

Suomalainen puolue ja nuorsuomalainen puolue korostivat kampanjassaan yhteiskunnallisen vakauden ja lujan järjestysvallan tarvetta. Tasaisen kehityksen esteenä olivat sosialistit, jotka olivat tehneet rakentavasta eduskuntatyöstä mahdotonta. Vaaliliitto syytti myös sosialisteja kovin sanoin veljeilystä venäläissotilaiden ja Pietarin neuvoston kanssa. Maalaisliitolle jäi tilaa esiintyä itsenäisyyden kannattajana ja maaseudun etujen ajajana.

Eduskunta muuttui porvarienemmistöiseksi paikkaluvuin 108–92 suomalaisten puolueiden vaaliliiton ja ennen kaikkea maalaisliiton vaalivoiton ansiosta. Lokakuun 1917 eduskuntavaaleja on käsitelty artikkelissa ”Eduskunnasta tuli jälleen porvarienemmistöinen vaaleissa 1917”. 

SDP syytti vaalien jälkeen porvareita väärinkäytöksistä. Puolue leimasi Kullervo Mannerin johdolla vaalit laittomiksi, vaikka oli osallistunut täydellä painolla niihin. Vaalitappio antoi lisäsysäyksen punakaartien järjestelmälliseen perustamiseen kautta maan. SDP ja Suomen Ammattijärjestö antoivat kehotuksen kaartien perustamiseen 20. lokakuuta 1917.

Enemmistöhallitus oli vaalien jälkeen mahdollista muodostaa ainoastaan porvaripuolueiden pohjalle. Pääministeriksi ryhtyi P. E. Svinhufvud. Hallituksella oli vastassaan vahva oppositio eduskunnassa. Radikaalien osuus oli vahvistunut sosiaalidemokraattien 92-jäseninen ryhmässä. Itsenäisyysjulistuksen antamishetkellä Suomi oli jakautunut poliittisesti kahtia.

Kirjallisuutta:

Itsenäistymisen vuodet. 1992. Osa 1: Irti Venäjästä. Päätoimittaja Ohto Manninen. Kirjoittajat Pertti Luntinen ja Turo Manninen. Helsinki: VAPK-Kustannus & Valtionarkisto.

Eino Ketola. 1987. Kansalliseen kansanvaltaan. Suomen itsenäisyys, sosialidemokraatit ja Venäjän vallankumous 1917. Helsinki: Tammi.

Tuomo Polvinen. 1967. Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920: I helmikuu 1917–toukokuu 1918. WSOY: Porvoo–Helsinki.

Hannu Soikkanen. 1975. Kohti kansanvaltaa 1. 1899–1937. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 75 vuotta. Helsinki: SDP

Eduskunnasta tuli jälleen porvarienemmistöinen vaaleissa 1917

Posted on by hannaahlavuo

Sosiaalidemokraatit menettivät enemmistönsä eduskunnassa lokakuun alussa 1917 pidetyissä eduskuntavaaleissa. Porvarienemmistön varmisti Maalaisliiton ja Kansanpuolueen menestys.

Vaalikamppailu oli katkera ja kovasanainen. Siihen vaikuttivat poliittisten puolueiden kiristyneet välit, järjestysvallan luhistuminen, venäläisen sotaväen omavaltaisuus, elintarvikepula ja Venäjän poliittiset käänteet. Vaaleihin mennessä ilmapiiri oli muuttunut Suomessa erittäin jännittyneeksi. Aseellisten kaartien muodostaminen oli alkanut sekä porvarillisella puolella että työväenliikkeessä.

Poliittiseen tilanteeseen vaikutti eduskunnan hajotusmanifestin julkaisemisesta senaatissa käyty äänestys, jossa sosiaalidemokraatit olivat vastustaneet julkistamista. Puhemies Kullervo Manner (SDP) tulkitsi, että eduskuntaa ei ollut hajotettu, koska julistusta ei ollut luettu sen täysistunnossa.

Manner kutsui eduskunnan kahdesti koolle. Ensimmäisen kokoontumisen 29. elokuuta 1917 Heimolassa estivät venäläissotilaat. ”Täysistuntoon” oli tulossa myös valtalakia kannatteita porvareita. Toisella kerralla paikalle tuli vain sosiaalidemokraatteja, jotka pääsivät Heimolaan murtamalla kenraalikuvernöörin määräyksestä asetetun sinetin. Väliaikaisella hallituksella ei ollut Helsingissä uskollisia sotavoimia, jotka olisivat estäneet kokoontumisen.

Totuus kortilla kampanjoissa

Poliittisista vastustajista leviteltiin runsaasti huhuja ja suoranaisia valheita. Sekä porvarilliset puolueet että sosiaalidemokraatit väittivät, että vastustajat tekevät pitkälle menevää yhteistyötä venäläisten kanssa. Porvaripuolueet arvostelivat jyrkin sanoin sosialistien veljeilyä sotilaiden kanssa. Sosiaalidemokraatit toivat värikkäin ilmaisuin esille porvarien ja väliaikaisen hallituksen yhteistyön. Työväenliike väitti myös suomalaisten porvarien unohtaneen maansa edun Venäjän taloussuhteiden vuoksi.

Sosiaalidemokraatit korostivat kampanjassaan eduskunnan hajottamisen olleen laiton. Toisaalta puolue valmistautui samalla vaaleihin heti hajotuspäätöksestä lähtien. Se järjesti jäsenäänestykset ehdokkaista ja alkoi palkata vaalipuhujia.

Sosiaalidemokraattien asemia heikensi jonkin verran joidenkin tunnettujen maltillisten puolueen jäsenten jättäytyminen pois vaaleista. Muun muassa Väinö Tanner ja Miina Sillanpää eivät suostuneet asettumaan ehdokkaiksi.

Etenkin vanha- ja nuorsuomalaiset puolueet sekä Ruotsalainen kansanpuolue pyrkivät leimaamaan sosialistienemmistöisen eduskunnan täysin kyvyttömäksi johtamaan maata. Sosiaalidemokraatit väittivät puolestaan porvarivallan johtavan yhteiskunnallisten uudistusten pysähtymiseen. Sekä sosialistit että porvaripuolueet pyrkivät todistelemaan olevansa Suomen itsenäisyyden asialla toisin kuin vastapuolens.

Vaalimenestyksensä varmistamiseksi suomalaiset puolueet solmivat vaaliliiton Lappia lukuun ottamatta koko maassa. Liittoon yhtyi myös juuri perustettu Kansanpuolue, joka tavoitteli erityisesti maalaisväestön ääniä. Maalaisliitto asetti suurimmassa osassa vaalipiirejä omat ehdokkaansa, samoin Ruotsalainen Kansanpuolue.

Taistelu torppareista

Huomattava osa kampanjoinnista suuntautui torppareille ja muille tilattomille. Tämän ryhmän, ja etenkin torpparien äänestyskäyttäytymisen ounasteltiin vaikuttavan ratkaisevasti vaalitulokseen. Oskari Tokoin johtama senaatin ohjelmaan sisältyi torpparivapautus, mutta se ei ehtinyt saada esitystä asiasta valmiiksi.

Osa torppareista otti vaaleissa etäisyyttä sosiaalidemokraatteihin. Porvarilliset puolueet suuntasivat reklaaminsa heille ja pientilallisille.

Sosiaalidemokraatit osoittivat sanomansa myös maaseudun työväelle, joka oli keväästä lähtien lakkoillut eri paikkakunnilla lyhemmän työajan puolesta. Tämän väen voittaminen SDP:n kannattajiksi oli helpompaa kuin torpparien.

Venäjän vallan ajan toiseksi vilkkaimmat vaalit

Äänestysaktiivisuus nousi vuoden 1917 eduskuntavaaleissa lähes 1907 pidettyjen ensimmäisten vaalien (70,7 %) tasolle ja oli 69,6 prosenttia. Edellisvuoden vaaleihin verrattuna äänestysprosentti nousi 14,1 prosenttiyksikköä.

Sosiaalidemokraatit menettivät enemmistönsä eduskunnassa ja saivat 92 (-11) paikkaa.  Puolueen osuus kaikista äänistä laski 2,5 prosenttiyksikköä (47,3 %/44,8 %). Suurin voittaja oli maalaisliitto, joka sai seitsemän lisäpaikkaa. Toukokuun lopussa perustettu Kansanpuolue nousi eduskuntaan viidellä paikallaan. Nuorsuomalaiset voittivat yhden paikan ja vanhasuomalaiset hävisivät yhden. Kristillinen Työväenliitto menetti ainoan kansanedustajansa.

”Itsenäisyysajatus vahvistui”

Vaalituloksen selviäminen vaati liki kymmenen päivää. Porvarilehdet olivat luonnollisesti tyytyväisiä tulokseen. Uusi Päivä tulkitsi 12. lokakuuta ”itsenäisyysajatuksen tulleen koko Suomen kansan ajatukseksi”. Sosiaalidemokraattien tappion selitykseksi lehti näki ensinnäkin Suomalaisten puolueiden ja Kansanpuolueen vaaliliiton ja vaalipiirikohtaisen paikkajaon muuttumisen. Sen lisäksi SDP oli kärsinyt tappion, joka selittyi puolueen linjan jyrkentymisellä kesän 1917 aikana.

”Yleinen epäjärjestys ja maaseuduilla sattuneet useinkin väkivaltaiset lakot, joista kaikkia tosin ammattiliiton johto ei hyväksynyt, ovat nekin osaltaan vaikuttaneet vaalien tulokseen. Selvimmin osoittaa tämän se seikka, että sosialistien äänimäärän suhteellinen väheneminen oli suurin Turun läänin pohjoisessa vaalipiirissä, missä työriidat, joiden kestäessä sosialistinen luokkaviha-ajatus usein sai liiankin konkreettisen ilmaisun, raivosivat kulkutaudin tavoin.

Ne varmaankin karkoittivat puolueesta joukon pienviljelijöitä, jotka enimmäkseen ollen entisiä torppareita sitä tähän asti olivat äänillään tukeneet. Maan pohjoisimmissa osissa, Oulun läänissä, missä elämä lienee kulkenut vanhoja ratojaan, sosialistien äänimäärä suhteellisestikin nousi.”

Sosialistien tappion yksi syy: häilähtelevät pikkuporvarit

Työmies arvioi 14.10.1917 porvarillisten puolueiden toimineen vuoden 1916 vaalien alla tavallista veltommin, mikä osaltaan auttoi sosiaalidemokraatteja voittoon. Lokakuussa 1917 tilanne oli toinen. Porvarit olivat valmiita vaalitaisteluun. Yksi vaalituloksen ratkaisijoista oli Työmiehen mukaan pientilallisten muuttunut asenne:

”Pikkuporvarilliset ainekset taas häilähtelevät puolelle ja toiselle tilapäisten valtiollisten ja yhteiskunnallisten seikkain vaikutuksesta. Ne määräävät menettelynsä tilapäisten ja näennäistenkin etujensa mukaisesti. Niinpä on näissä vaaleissa pienviljelijöitä todennäköisesti siirtynyt porvarillisten puolueiden, erityisesti maalaisliiton äänestäjiksi siitä syystä, että nuo puolueet ovat taistelleet maataloustuotteiden hintain korotuksen puolesta, ovat toisin sanoen valvoneet ainoastaan tuottajain etuja, kun sosialidemokratinen puolue sitä vastoin on taistellut kuluttajain etujen puolesta.”

Maalaisliitto – toinen luokkapuolue

Uusi Suometar käsitteli 12.10.1917 vaalitulosta myös Maalaisliiton kasvun näkökulmasta. Lehti piti maalaisliiton aikaansaannoksia vähäisinä.

”Maalaisliitto on meidän toinen luokkapuolueemme. Sen jatkuva menestys vaaleissa näyttää, osittain luultavasti, että osa maalaisväestöä on sosialistien kannattajista siirtynyt tähän puolueeseen, osittain ja arvatenkin enemmän että kasvava osa pienviljelijäluokkaa maamme pohjois- ja itäosissa mieluummin seuraa luokka kuin yleisisänmaanisia vaalien täytyy olla sitä mieltä, että meidän maalaisliittomme vain hyvin heikosti täyttää paikkansa eduskunnassa, sekä mitä tulee suurten valtiollisten että sisällisten asiain ajamiseen, ei voi olla tätä kehitystä valittamatta.”

Riian rintaman romahdus vaikutti myös Suomeen

Posted on by hannaahlavuo

Saksalaiset onnistuivat syyskuun alussa ylittämään Väinäjoen ja murtamaan venäläisten rintaman Riian lähistöllä. Tämä heikensi entisestään Venäjän väliaikaisen hallituksen asemaa. Armeijan taistelutahto heikkeni ja upseerien mahdollisuudet johtaa miehistöä huonontuivat.

Pietarissa syyskuun alussa Suomen tilannetta selostanut kenraalikuvernööri Mihail Stahovitš vakuutti, ettei Riian valtaus johda levottomuuksiin Suomessa. Uusi Päivä kertoi Stahovitšin näkemyksistä 5.9.1917 venäläislehtien tietojen perusteella.

”Toisten lehtien kertoman mukaan on kenraalikuvernööri Stahovitsh niiden edustajille lausunut vakaumuksenaan. että traagilliset tapaukset Riian rintamalla eivät oleellisesti vaikuta Suomen valtiollisten puolueiden suhtautumiseen väliaikaiseen hallitukseen. Mitään aktivisia toimia ei nykyhetkenä suomalaisten taholta ole odotettavissa. Tällaista voisi tapahtua vain, jos saksalaiset nousevat maihin Suomessa tai jos Suomeen sijoitettu venäläinen sotaväki tekee kapinan. Kumpaakin seikkaa pitää Stahovitsh epätodennäköisenä.

Saksalaiset eivät uskalla nousta maihin Suomen rannikolle. Maihinnousua varten sopivien satamien etäisyys tekee, että saksalaiset eivät voi päästä pikaisesti Pietariin. Varmaankin tekevät Riian-rintaman tapaukset Suomessa suuren vaikutuksen ja herättävät muutamissa osissa väestöä vahingoniloa, kuten esim. vanhasuomalaisissa piireissä, jotka peittelemättä ilmaisevat saksalaismielisyytensä. Suomen sosialidemokratit, huolimatta kaikesta niiden vihamielisyydestä Venäjää kohtaan, eivät ole koskaan olleet; Saksan kannattajia. Heidän menettelynsä suunta ei muutu.”

Riian menetys lisäsi kuitenkin arveluja saksalaisten hyökkäyksestä Pietariin. Saksalaiset nousivat maihin Viron rannikolla lokakuussa 1917 ja valtasivat Tallinnan 27. helmikuuta. Saksalaiset etenivät helmikuussa 1918 lähelle Pietaria Neuvosto-Venäjän painostamiseksi rauhaan, joka solmittiin Brest-Litovskissa 3.3.1918.

Ylipäällikkö Kornilov kapinoi

Armeijan ylipäällikkö Lavr Kornilov ryhtyi syyskuussa johtamaan kapinaa, jonka tavoitteena oli siirtyminen sotilasdiktatuuriin. Hänen käskystään muodostetun Erillisen Pietarin armeijan oli määrä toimia kapinan ydinryhmänä. Kornilov nimitti sen ylipäälliköksi 3. ratsuväkiarmeijan komentajan kenraaliluutnantti Aleksander Krymovin. Tehtävänä oli miehittää Pietari, riisua siellä olleet sotilaat aseista sekä hajottaa neuvostot.

Krymov antoi 7. syyskuuta ensimmäisen päiväkäskynsä, jolla oli määrä julistaa Pietari, Pietarin kuvernementti, Kronstadt, Vironmaan kuvernementti ja Suomi piiritystilaan. Aseiden hallussapito oli käskyn mukaan laitonta, ja kokousten ja lakkojen järjestäminen oli ampumisen uhalla kielletty. Piiritystilaan kuuluivat myös sensuuri, ulkonaliikkumiskielto ja mahdollisuus perustaa kenttäoikeuksia. Kornilovin Pietariin 10. syyskuuta mennessä etenemään määräämät 3. ratsuväkiarmeijan joukot eivät kuitenkaan päässeet kaupunkiin, sillä neuvostot ryhtyivät toimimaan rautatiekuljetusten estämiseksi. Lisäksi läheskään kaikki Krymovin komentamien joukkojen sotilaat eivät olleet halukkaita osallistumaan kaappaukseen.

 

Kerenskin hallitus onnistui tukahduttamaan kapinan. Se tarvitsi kuitenkin tuekseen apua bolševikeilta, joiden vaikutusvalta oli kasvanut nopeasti miehistön keskuudessa. Lisäksi bolševikit saivat haltuunsa aseita, ja heidän heinäkuun kapinayrityksen vangitut johtohenkilönsä vapautuivat.

Kornilovin kapina heikensi Venäjän väliaikaista hallitusta, joka siirsi 12. syyskuuta valtaa Suomen suuriruhtinaskunnassa Venäjän hallitukselta Suomen senaatille. Julistuksen asiasisältö oli suunnilleen sama kuin kesäkuussa senaatin valmisteleman lex Tulenheimon.

Senaatti sai oikeuden vahvistaa Suomea koskevat eduskunnan päätökset ja valtion talousarvion, antaa hallinnollisia asetuksia sekä käyttää korkeinta valtaa yliopiston, koululaitoksen ja kirkon asioissa. SDP:n näkökulmasta manifesti oli uusi osoitus porvaripuolueiden ja Venäjän väliaikaisen hallituksen yhteistyöstä.

Suomessa Kornilovin kapina johti upseerimurhiin Viipurissa 11. syyskuuta. Kaupunkiin sijoitetun 42. armeijakunnan esikunta kannatti komentajansa kenraali V. A. Oranovskin johdolla Kornilovia. Oranovski kieltäytyi tunnustamasta Helsingissä muodostetun Suomen vallankumousneuvoston asettamaa komissaaria. Viipurin neuvosto vangitsi tämän jälkeen Oranovskin ja suuren joukon muita korkea-arvoisia upseereja. Raivostuneet sotamiehet surmasivat upseerit raa’asti. Heidät heitettiin Turun sillalta veteen ja ammuttiin.

Huhuilla riitti elinvoimaa

Suomessa liikkui huhuja elo-syyskuussa huhuja saksalaisten maihinnoususta. Tukholmassa toimineen aktivistien muodostaman sotilaskomitean jäsen eversti Nikolaj Mexmontan oli laatinut suunnitelman saksalaisten tuella suoritettavasta kansannoususta Suomessa. Mexmontan antoi saksalaisille liioittelevan kuvan suomalaisten valmiudesta ryhtyä toimiin venäläisiä joukkoja vastaan. Aktivistit pyysivät kesäkuussa saksalaisilta maihinnousua ja aseita 100 000 miehelle.

Saksa luopui elokuun alussa pitkälle valmistellusta maihinnoususuunnitelmasta. Päätökseen vaikuttivat osaltaan Suomeen siirretyt lisäjoukot. Lisäksi Venäjän Itämeren laivasto, rannikkotykistö ja miinoitteet tekivät maihinnousun vaatimat merikuljetukset Suomen etelärannikolle erittäin vaikeiksi. Saksa ei kuitenkaan sulkenut aseapua pois sopivan tilaisuuden tullen.

Suomessa oli jopa 120 000 venäläissotilasta loppukesällä 1917. Määrää oli lisätty sekä maihinnousun pelossa että Suomen pitämiseksi rauhallisena. Heinä-elokuun vaihteessa väliaikainen hallitus lähetti Suomeen itselleen uskollisia joukkoja.

Sota tuli Riian valtauksen jälkeen lähemmäksi, mikä lisäsi erilaisia arvailuja sodan kulusta. Maihinnousua toivoneiden mieliala kohosi. Zeppelinien liikkeistä huhuttiin. Lokakuun puolivälissä Helsingissä annettiin ilmahälytys, katuvalot sammutettiin ja raitiovaunut lopettivat liikennöintinsä.

Kirjallisuutta:

Itsenäistymisen vuodet. 1992. Osa 1: Irti Venäjästä. Päätoimittaja Ohto Manninen. Kirjoittajat Pertti Luntinen ja Turo Manninen. Helsinki: VAPK-Kustannus & Valtionarkisto.

Eino Ketola. 1987. Kansalliseen kansanvaltaan. Suomen itsenäisyys, sosialidemokraatit ja Venäjän vallankumous 1917. Helsinki: Tammi.

Tuomo Polvinen. 1967. Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920: I helmikuu 1917–toukokuu 1918. WSOY: Porvoo–Helsinki.

Linkkejä:

The Battle of Riga. Imperial War Museums. 

First World War in Latvia 1914-1918. 

Ēriks Jēkabsons, Latvian Rifleman.