Leijonamerkit syrjäyttivät kaksoiskotkan lokakuun alussa 1917

Suomen itsenäistymisvaiheisiin liittyi paluu omien leijona-aiheisten postimerkkien käyttöön, josta oli ollut luovuttava venäläistämisvuosina.

Ensimmäiset suomalaiset postimerkit oli otettu käyttöön vuonna 1856. Merkeissä oli kuvattuna suuriruhtinaskunnan leijonavaakuna. Suomen postilaitoksen alistaminen Venäjän postin ja sisäministeriön alaiseksi vuoden 1890 postimanifestilla oli ensimmäinen näkyvä venäläistämistoimi.

Suomalaisten postimerkkien käyttö loppui vuoden 1892 kokonaan Suomen ja Venäjän välisessä postiliikenteessä. Leijona-aiheisten merkkien olivat edelleen käytössä Suomen sisäisessä ja ulkomaille suuntautuneessa postiliikenteessä. Venäjälle lähetetyssä postissa käytettiin venäläisiä ”rengasmerkkejä”, joihin oli lisätty Suomen postilaitokseen viittaava ympyräkuvio erotukseksi tavallisista venäläisistä postimerkeistä.

Rengasmerkkejä voitiin käyttää myös Suomen sisäisessä sekä ulkomaille suuntautuneessa postiliikenteessä. Vaikka ne olivat leijonamerkkejä halvempia, niin lähetysten varustaminen venäläisillä merkeillä jäi hyvin vähäiseksi. Tilanne muuttui, kun suomalaiset postimerkit kiellettiin ulkomaanpostissa heinäkuussa 1900 ja Suomen sisäisessä postissa tammikuussa 1901.

Postileimoihin lisättiin osana postilaitoksen alistamista venäläisjohtoon suomen- tai ruotsinkielisen tekstin ohella paikkakunnan nimi kyrillisin kirjaimin. Joillakin paikkakunnilla käytössä olivat kaikki kolme kieltä.

Malli Saarinen

Maaliskuun vallankumouksen jälkeen nimitetty Oskari Tokoin johtama senaatti kutsui keväällä Eliel Saarisen suunnittelemaan uuden leijona-aiheisen postimerkkisarjan. Senaatti hyväksyi sarjan 5. kesäkuuta 1917. Merkkien käyttö alkoi kotimaisissa lähetyksissä 1. lokakuuta 1917, ja ulkomaille suuntautuneessa postissa tammikuussa 1918.

Vuoden 1918 sisällissodan aikana valkoisen Suomen postitoimea hoiti Vaasassa sijainnut väliaikainen postihallitus. Punaisten valta-alueella postiasioita hoiti kansanvaltuuskunnan alainen Postineuvosto. Postimerkit jäivät pääosin punaisille, joten Vaasan senaatti painatti sisällissodan aikana kahdeksan postimerkin sarjan.

Saarisen suunnittelemat mallit olivat ensimmäiset suomalaiset postimerkit vuonna 1889 käyttöönotettujen yleismerkkien jälkeen. Saarisen leijonamerkit olivat lähes ainoita Suomessa 1917–1929 julkaistuja postimerkkejä, itsenäisyyden 5- ja 10-vuotisjuhlien kunniaksi ilmestyi erikoismerkkejä.

Vuosina 1919 ja 1921 leijonamerkkeihin oli tehtävä inflaation vuoksi nimellisarvoa korottava lisäpainatus. Viimeiset Saarisen suunnittelemat merkit olivat käytössä vuoden 1930 loppuun saakka. Niiden tilalla otettiin käyttöön vuoden 1930 alussa uusi leijona-aiheisten yleismerkkien sarja

Postimerkeissä on kuvattu 1920-luvulta lähtien suomalaisia merkkihenkilöitä, historiaa, rakennuksia ja kulttuuria. Sittemmin merkkeihin on otettu myös muun muassa viihdetaiteilijoita ja urheilijoita. Posti on julkaissut Suomen itsenäisyyden aikana lähes 2500 erilaista postimerkkiä.

Kahden rajan maa

Vuonna 1917 korostui Suomen erityislaatuinen asema osana Venäjän imperiumia. Imperiumin rajamaalla oli raja myös Venäjän suuntaan.

Suomen asema Venäjän imperiumin rajamaana tuli esille uudella tavalla maaliskuun vallankumouksen jälkeen. Pääosa Venäjän matkustaja-tavaraliikenteestä kulki edelleen Tornion kautta. Uutta oli se, että Venäjälle palasi tasaisena virtana venäläisiä maanpakolaisia.

Suomalaisia lähti Yhdysvalloista pakoon kutsuntoja, joissa oli vaarana joutua ensimmäiseen maailmansotaan. Palaajat olivat lähestulkoon kaikki sosialisteja, jotka eivät olleet tyytyväisiä Yhdysvaltojen hallituksen toimiin. Venäläisviranomaiset pyrkivät tarkastamaan myös suomalaisten taustoja, mikä herätti närkästystä.

Venäjän väliaikainen hallitus päätti sulkea valtakunnanrajat bolševikkien vallankaappausyrityksen jälkeen 26. heinäkuuta. Tämä merkitsi sitä, että lehtitietojen mukaan jopa 5 000 Ruotsista rajan yli pyrkinyttä joutui jäämään Haaparantaan. Luku ei todennäköisesti ollut näin suuri, mutta kyse oli kuitenkin vähintään parista tuhannesta henkilöstä.

Uuden Päivän (24.8.1917) mukaan kaikki Haaparannan yksityisasunnot olivat täynnä väkeä ja osa rajanylitystä odottavista joutui oleskelemaan kaupungin ulkopuolella. Elintarviketilanne oli myös Pohjois-Ruotsissa heikko, mikä osaltaan aiheutti levottomuutta Ruotsin puolella.

Tungos passintarkastuksessa oli rajan avaamisen jälkeen suuri. Ensimmäinen Torniosta etelään lähtenyt juna rajan avaamisen jälkeen pääsi liikkeelle seitsemän tuntia myöhässä.

Ruotsi kiristi matkustussäännöksiä elokuussa. Rajan avauduttua kaikilta yli 12-vuotiailta suomalaisilta vaadittiin passi. Aiemmin rajaseudun asukkaat olivat voineet ylittää rajan ilman passia.

Suomen ja Venäjän raja

Suomen ja Venäjän välillä oli tulliraja. Sen ansiosta Venäjä saattoi säännöstellä elintarviketoimituksia Suomeen, mikä vaikeutti elintarviketilannetta Suomessa. Suomesta Venäjä oli halukas hankkimaan voita, maitoa ja paperia niin paljon kuin niitä oli saatavissa.

Liikennettä Suomen ja Venäjän välillä oli käytännön syistä mahdoton lopettaa. Suomesta kulki edelleen elintarvikkeita Pietariin, postijunat liikennöivät ja sotaväkeä kuljetettiin junilla. Väliaikainen hallitus koetti kuitenkin kiristää matkustusasiakirjojen tarkastusta etenkin heinäkuun lopussa 1917. Uutena salaisena poliisina toimineen Kansanvapauden suojelusosaston tavoitteena oli saada kiinni kapinaan osallistuneita bolševikkeja.

Myös Pietarissa asuneiden tai oleskelleiden suomalaisten matkustusasiakirjojen tarkastus tehostui, mikä herätti närkästystä. Työmies kertoi 27.8.1918 ”passirettelöistä Venäjän rajalla”.

”Viime viikolla on joukko Pietarista lähteneitä matkustajia ollut pakoitettu palaamaan Valkeasaarelta takaisin Pietariin hankkimaan jonkunlaista piiriesikunnan palsta.

Niinpä oli perjantai-iltana 40:Itä matkustajalta tie noussut pystyyn ja oli heidän täytynyt lähteä noutamaan Pietärista passia. Nämä matkustajat, jotka suureksi osaksi olivat työmiehiä, joutuivat kärsimään suurta vahinkoa. kun täytyi vielä moneksi vuorokaudeksi jäädä Pietariin. Tällainen menettely on luonnollisesti herättänyt suurta suuttumusta.”

Toimet eivät riittäneet estämään bolševikkien pääsyä eri teitä yli Suomen rajan. V. I. Lenin onnistui ylittämään rajan piileskeltyään ensin Suomen puolella. Väärennetyillä passeilla liikkuminen oli yleistä. Nadežda Krupskaja kävi elokuussa Helsingissä tapaamassa Leniniä vanhaksi työläisnaiseksi naamioituneena. Rajan yli huhuttiin liikkuvan myös suomalaisten Pietarista ostamia aseita.

Vastakkainasettelu syveni loppukesällä 1917

Yhteiskunnallinen kahtiajako jyrkkeni Suomessa loppukesällä 1917. Äänenpainot ja otteet kovenivat.

Ilmapiirin kärjistyminen näkyi lehtikirjoittelussa. Suurimmat porvarilehdet alkoivat ilmestyä kirjapainolakosta johtuneen yli kuukauden tauon jälkeen 9. elokuuta. Ne ottivat pisteliäästi kantaa vasemmiston toimintaan. Työmies ja muut työväenlehdet nostivat entistä kärkkäämmin esille porvarien toiminnassa havaitsemiaan epäkohtia.

Väliaikaisen hallituksen antama eduskunnan hajotusmanifesti ja senaatin sosiaalidemokraattisten jäsenten ero vaikuttivat osaltaan lehdistön kirjoitteluun. Puoluelehdillä ei ollut enää mitään tarvetta etsiä yhteisymmärrystä. Kirjoittelua alkoi ohjata yhä enemmän kamppailu vallasta.

Työväenliikkeen toimintaan vaikutti lisääntyneen työttömyyden ja elintarvikepulan kasvattama tyytymättömyys. Työmies tuomitsi aluksi Turun ja Helsingin elokuussa puhjenneiden voimellakoiden järjestäjien toiminnan. Lehden mukaan harkitsematon mellakointi haittasi työväenliikkeen tavoitteiden saavuttamista.

Sosiaalidemokraattinen puolue ja ammattiyhdistysliike yritti myös ottaa liikehdinnän haltuunsa.  Eduskunnan puhemies Kullervo Manner johti puhetta eri tilaisuuksissa. Porvarilehdet tuomitsivat Mannerin toiminnan. Uusi Suometar näki hra Mannerin esiintymisen puheenjohtajana tällaisissa tilaisuudessa” olleen ainutlaatuista maailmassa – esiintymistä vallattomuuksiin pohjautuvassa lakkokokouksessa ei olisi saattaanut odottaa edes AIbanian parlamentin puhemieheltä.

Käytännössä kokoukset vauhdittivat sosiaalidemokraattisen puolueen radikalisoitumista. SDP ja Suomen Ammattijärjestö sekä muut työväenliikkeen järjestöt hyväksyivät julkilausuman, jossa ne vaativat Venäjän väliaikaista hallitusta perumaan eduskunnan hajottamisen ja hyväksymään valtalain. Kenraalikuvernööri Mihail Stahovitš välitti lausuman väliaikaiselle hallitukselle. Aleksander Kerenskin ministeristö ilmoitta, ettei se anna aihetta toimenpiteisiin.

Vaalivalmistelut ja vanha eduskunta

Puolueet aloittivat eduskunnan hajotusmanifestin julkaisemisen jälkeen vaalivalmistelut. Vanhasuomalaiset ja nuorsuomalaiset päättivät yhdistää voimansa, ja solmivat vaaliliiton suurimmassa osassa vaalipiirejä. Puolueet antoivat myös yhteisen vaalijulistuksen. Myös SDP aloitti vaalivalmistelut käynnistämällä jäsenäänestyksen ehdokkaista.

Samaan aikaan sosiaalidemokraatit kampanjoivat hajotusmanifestia vastaan. Työmies julkaisi lukuisia eri puolilla maata pidettyjen työväenjärjestöjen kokousten eduskunnan puhemiehelle osoittamia julkilausumia, joissa hajotusmanifesti tuomittiin laittomaksi.

Puhemies Kullervo Manner kutsui lisäksi koolle eduskunnan täysi-istunnon, joka oli määrä pitää 29. elokuuta. Kenraalikuvernööri Stahovitšilla oli kuitenkin käytössään luotettavia joukkoja, jotka estivät täysistunnon pitämisen Heimolassa. Sosiaalidemokraattinen eduskuntaryhmä ja valtalakia kannattaneet porvariedustajat kokoontuivat tämän jälkeen epäviralliseen istuntoon Säätytalolle.

Kiista järjestysvallasta syvenee

Kysymys järjestysvallasta oli yksi kesän 1917 suurista kiistakysymyksistä. Senaatin jäseniksi jääneiden porvaripuolueiden edustajat yrittivät muuttaa miliisin poliisiksi elokuussa 1917. Pyrkimys ei kuitenkaan ei onnistunut. Kenraalikuvernööri Stahavitš ei hyväksynyt ehdotusta, vaan arvioi, että venäläinen sotaväki estäisi paluun perinteisiin poliisilaitoksiin.

Päätökseen pettynyt Uusi Suometar tulkitsi 25. elokuuta Venäjän valtiomahdin kyvyttömyyden ehkäistä sotaväen aiheuttamaa uhkaa herättävän huolestumista ”Suomen kansan maltillisesti ajattelevansa, lainkuuliaisessa osassa”. Samalla kenraalikuvernööri toiminta kertoi Venäjän hallitusvallan heikkoudesta.

”Viimeiseen saakka täytyy kuitenkin täkäläisille venäläisen valtiovallan edustajille asettaa se vaatimus, että heidän on vaikutettava maassa olevaan sotaväkeen niin. että se lakkaa sekaantumasta asioihin, jotka eivät sille kuuli sillä muussa tapauksessa käy kotimaisen hallituksen ja niiden asema, joiden täällä on huolta pideltävä yhteiskuntaelämän säännöllisestä kulusta, liian vaikeaksi. Yksi esimerkki on jo nähty tämän viimeisen sotilaspainostuksen seurauksista, kun pääkaupungin pormestari on katsonut olevansa pakotettu pyytämään vapautusta viran hoidosta, jonka hän oli ottanut vastaan m. m. sillä edellytyksellä, että normaalit olot palautuisivat Helsingin järjestyksenvalvontaan.”

”Miliisi on kansanvaltainen”

Työmies (25.8.) piti kenraalikuvernöörin päätöstä hyvänä, koska miliisi säilyi kansanvaltaisena. Lehti arvosteli porvarien yritystä kääntää kehitystä taaksepäin.

On muuten omituista, joskin porvarien kannan huomioon ottaen ymmärrettävää, että senaatti ei pyri poliisilaitosta järjestämään uusille kansanvaltaisille perusteille, jolloin sen uudesti muodostaminen ei kohtaisi esteitä, vaan pyrkii palautumaan mahdollisimman lähelle vanhaa järjestelmää, joka on ehtinyt tehdä itsensä riittävän vastenmieliseksi. Kansanvaltaisella kannalla kokoonpantu ja hallittava järjestyslaitos saisi osakseen myöskin suurempaa luottamusta ja voisi se toimia ilman niitä vaikeuksia, joita ehdottomasti kohtaa kokoonpanoltaan byrokraattinen ja porvarillisessa luokkahengessä johdettava poliisilaitos. Mutta porvaristo senaatteineen ei näy asiassa ymmärtävän oloissamme tapahtuneita muutoksia, vaan katselee asioita edelleenkin omasta ahtaasta näkövinkkelistään ja Pyrkii taaksepäin silloin kuin pitäisi mennä ripeästi eteenpäin.”

Eri puolilta maata kantautui tietoja yhteenotoista. Helsingin pitäjän Malmilla työväki piiritti elokuun puolivälissä kunnanvaltuustoa. Helsingissä väkijoukko piiritti 17. elokuuta Pörssitalon, jossa kaupunginvaltuusto piti kokoustaan. Miliisi hajotti lopulta kokoontumisen.

Porissa suojeluskunta ja miliisi ottivat yhdessä yhteen venäläisen sotaväen tukeman järjestäytymättömän kansanjoukon kanssa. Työväen- ja porvarilehtien tulkinnat tapahtumista erosivat suuresti. Kehitys oli alkanut jo kevään maatalouslakkojen aikana, mutta se sai entistä jyrkempiä sävyjä.

Aseistautuminen alkaa

Myös kansalaisten ja erilaisten ryhmittymien aseistautuminen eteni vaivihkaa kesän 1917 aikana. Työmiehessä ilmestyi tuon tuosta käsiaseiden myynti-ilmoituksia. Novoje Vremjan tietoihin nojautuen Uusi Suometar kertoi 25.8.1917 suomalaisten ostelleen ahkerasti aseita Pietarista työläisiltä ja sotamiehiltä. Aseet olivat päätyneet heille rintamalta tai vallankumouksen aikana.

”Elleivät aseet ole kunnossa, korjaavat suomalaiset niitä niissä tehtaissa, joissa he työskentelevät ja lähettävät sitten pienissä erissä Suomeen. Olisi mieltäkiinnittävää saada tietää, niihin suomalaiset näitä aseita tarvitsevat? Kuten olemme kuulleet, käytetään aseita Suomen lähetettäessä seuraavaa tapaa: valitaan vaunu, jossa on halkolaatikko ja tämän pohjalle muran alle kätketään aseet. Aseiden omistaja itse istun toiseen vaunuun, Kun juna on päässyt kaikkien vaarallisten paikkojen ohi, otetaan aseet laatikosta ulos ja lähetetään edelleen.”

Suomen kansainvälinen asema 1917–2017

Suomi irtosi marraskuussa 1917 Venäjästä, jonka osana se oli ollut autonomisena suuriruhtinaskuntana vuodesta 1809. Itsenäisen Suomen kansainvälinen asema ja liittosuhteet ovat sadan vuoden aikana vaihdelleet, mutta maa on säilynyt koko ajan itsenäisenä ja kansainvaltaisena eikä sitä ei ole kertaakaan miehitetty.

Sotaisat vuodet 1918–1920

Suomi irtosi Venäjästä marras-joulukuussa 1917. Leninin johtama kansankomissaarien neuvosto tunnusti Suomen eroamisen vuoden viimeisenä päivänä 1917 ja sen perässä Ruotsi, Ranska ja Saksa 4.1.1918. Suomen Saksa-yhteyden takia Englanti ja Yhdysvallat tunnustivat Suomen itsenäisyyden vasta toukokuussa 1919.

Suomessa käytiin traaginen vapaus- ja sisällissota keväällä 1918. Hallituksen joukot joutuivat kukistamaan tammikuun lopussa tehdyn sosialistisen vallankaappauksen. Suomeen oli jäänyt noin 75 000 venäläistä sotilasta, jotka jouduttiin karkottamaan. Suomen pyynnöstä Saksa teki intervention punaisten hallussa olleeseen Etelä-Suomeen huhtikuun alussa, mikä lyhensi sotaa. Sota päättyi toukokuussa 1918.

Suomi säilytti itsenäisyytensä ja demokratiansa. Saksalaiset joukot jäivät Suomeen ja niiden vaikutus oli suuri. Suomi halusi Saksan tukea Neuvosto-Venäjää vastaan, minkä vuoksi Suomeen valittiin saksalainen kuningas lokakuussa, mutta hän ei ennättänyt ottaa kruunua vastaan, koska Saksa hävisi maailmansodan marraskuussa. Saksalaiset joukot lähtivät Suomesta.

Suomen valtionhoitajaksi joulukuussa 1918 valittu Gustaf Mannerheim neuvotteli Suomen liittymisestä valkoisten kenraalien rinnalle Venäjän sisällissodassa, mutta Suomen hallitus ei tätä hyväksynyt. Suomalaiset puoliviralliset joukot ylittivät myös itärajan yrittäen vallata Itä-Karjalasta alueita Suomeen liitettäväksi siinä kuitenkaan onnistumatta. Suomen ja Neuvosto-Venäjän rauha solmittiin Tartossa vuonna 1920. Siinä Petsamon alue Jäämeren rannalla liitettiin Suomeen.

Ruotsi yritti valloittaa Ahvenanmaan saariryhmän aseellisesti keväällä 1918. Se joutui kuitenkin perääntymään saksalaisten vaatimuksesta. Ruotsi yritti saada Ahvenanmaan Kansainliiton avulla, mutta Kansainliitto ratkaisi asian 1921 Suomen eduksi ja saariryhmä sai laajan itsehallinnon. Suomi ratifioi Kansainliiton maiden tekemän Ahvenanmaan demilitarisointia koskevan sopimuksen 1922.

Suomi joutui yksin sotaan 1939

Suomi etsi 1920-luvulla kansainvälistä yhteistyötä Puolan, Viron, Liettuan ja Latvian kanssa Neuvostoliiton uhkaa vastaan. Ns. reunavaltiopolitiikkaan kuului sitoutuminen Kansainliittoon ja kansainväliseen oikeuteen.

Suomi sanoutui irti reunavaltiopolitiikasta 1935 ja ryhtyi rakentamaan suhteita pohjoismaihin ja erityisesti Ruotsiin. Ahvenanmaa ja Suomen sisäinen kielikysymys olivat aiemmin vaikeuttaneet lähentymistä. Suomen ja Ruotsin välille ei kuitenkaan solmittu suunniteltua sotilasliittoa.

Toisen maailmansodan alettua syyskuussa 1939 Neuvostoliitto halusi Suomesta sotilaallisia tukikohtia ja vähäisiä aluevaihtoja. Suomi ei suostunut toisin kuin Baltian maat. Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 30.11.1939.

Suomi ryhtyi puolustustaisteluun, vaikka mikään maa ei ollut luvannut Suomelle sotilaallista apua. Saksa oli luovuttanut Suomen Neuvostoliiton etupiiriin elokuussa tehdyssä sopimuksessa eikä puuttunut konfliktiin. Suomi oli täysin yksin.

Neuvostoliitto asetti suomalaisen emigranttikommunistin O. V. Kuusisen johtaman nukkehallituksen kuvitellen sisällissodassa tappion kärsineiden punaisten liittyvän sen tukijoiksi. Suomalainen vasemmisto, kommunistit mukaan lukien, ei kuitenkaan tukenut Kuusisen hallitusta, vaan puolusti ase kädessä isänmaataan. Yksimielinen kansa kaksi vuosikymmentä sisällissodan jälkeen oli talvisodan ensimmäinen ihme.

Suomi torjui Neuvostoliiton sotilaallisen hyökkäyksen ensimmäisen aallon. Suomi sai merkittäviä taistelumoraalia nostavia torjuntavoittoja. Suomalaisten taistelutahdon ja -kyvyn lisäksi sotamenestykseen vaikutti se, että Neuvostoliitto oli kuvitellut valloituksen sujuvan kuin paraatimarssi, minkä vuoksi sen joukot olivat huonosti valmistautuneet taisteluun.

Länsimaiden avuntarjous pelasti Suomen 1940

Tilanne muuttui, kun Suomi ei romahtanutkaan Neuvostoliiton syliin. Ranska ja Englanti kiinnostuivat joulun alla 1939 Suomen sodasta. Ne halusivat käyttää Suomelle tarjottavaa apua pysäyttääkseen rautamalmiliikenteen Ruotsista Saksaan. Suomen sodasta tuli suurvaltapelin osa.

Neuvostoliitto luopui Kuusisen nukkehallituksesta ja suostui neuvotteluyhteyteen Suomen hallituksen kanssa tammikuussa 1940. Neuvostoliitto käynnisti uudelleen organisoidun massiivisen hyökkäyksen helmikuun alussa 1940. Joukkoja oli nyt kaksinkertainen määrä ja niiden aseistus huomattavan järeää.

Diplomaattisella rintamalla Englanti ja Ranska koettivat saada Ruotsin taipumaan joukkojensa läpikulkuun Suomeen. Suomi yritti saada Neuvostoliiton lopettamaan hyökkäyksensä pitämällä auki optiota turvautua länsivaltojen tarjoamaan apuun. Ruotsi koetti saada sodan loppumaan, koska se pelkäsi Saksaa.

Sotilaallisella rintamalla Neuvostoliiton massiivinen hyökkäys johti suomalaisten vetäytymiseen ja joukkojen kulumiseen. Tilanne Suomen rintamalla alkoi olla kriittinen maaliskuun alussa ja neuvostoarmeija eteni vääjäämättä. Silloin Neuvostoliitto taipui solmimaan rauhan 13.3.1940. Ilmeisesti Neuvostoliitto pelkäsi joutumista sotaan Suomea avoimesti tukevia länsivaltoja vastaan.

Sodan hinta oli raskas. Rintamalla kaatui 20 000 suomalaista sotilasta ja 44 000 haavoittui. Suomen pelastuminen oli hiuskarvan varassa, sillä länsimaiden lupaama apu olisi ollut liian vähäistä ja tullut liian myöhään, jotta se olisi pelastanut Suomen. Mutta Suomen pelastukseksi osoittautui niiden osoittama poliittinen tuki.

Suomi liittyi Saksan hyökkäykseen 1941

Talvisodassa Suomi menetti kymmenen prosenttia maa-alueestaan. Näiltä alueilta 400 000 henkeä jätti kotinsa ja siirtyi rajan Suomen puolelle. Kukaan ei halunnut jäädä. Neuvostoliitto sai lisäksi Suomen eteläkärjestä Hangosta sotilastukikohdan.

Suomi ja Ruotsi yrittivät muodostaa valtioliiton, mutta se kaatui Neuvostoliiton ja Saksan vastustukseen. Saksa oli valloittanut Tanskan ja Norjan. Neuvostoliitto liitti Baltian maat itseensä kesällä 1940 ja esitti Suomelle jatkuvasti uusia vaatimuksia. Suomi koki tilanteen todella uhkaavana.

Käänne tapahtui, kun Saksa alkoi osoittaa kiinnostusta Suomeen ensin avaamalla elokuussa keskusteluja asekaupoista, sitten järjestämällä sotilaiden lomakuljetuksia Pohjois-Norjasta Suomen läpi ja vihdoin marraskuussa kieltämällä eksplisiittisesti Neuvostoliiton pyytämät vapaat kädet Suomen suhteen.

Saksan johtaja Adolf Hitler päätti hyökkäyksestä Neuvostoliittoon eli Operaatio Barbarossasta joulukuussa 1940. Suomi sai vähitellen tietoja suunnitelmasta ja sotilaallinen yhteistyö käynnistyi. Ratkaiseva askel Suomen yhtymisessä Saksan sotaretken suunnitteluun oli helmikuun lopussa 1941.

Muutama päivä Saksan hyökkäyksen jälkeen Suomi aloitti oman hyökkäyksensä 25.6.1941 Neuvostoliiton pommitettua Suomen kaupunkeja. Suomen sodanpäämääränä oli vanhojen rajojen palautus ja sen lisäksi Itä-Karjalan valloitus ja bolševismin kukistaminen.

Näin alkaneessa ns. jatkosodassa oli kolme vaihetta. Hyökkäysvaiheessa Suomi eteni vanhoille rajoille ja jatkoi sen jälkeen miehittäen Itä-Karjalan. Hyökkäysvaihe oli tappioiden osalta koko sodan raskain. Joulukuussa1941 rintama vakiintui ja alkoi hiljainen asemasota. Sitä kesti kesäkuuhun 1944, jolloin Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksen. Kesän 1944 raskaissa taisteluissa Suomi joutui vetäytymään, mutta onnistui pysäyttämään Neuvostoliiton hyökkäyksen.

Jatkosodan aikana Suomi oli riippuvainen Saksan aseavusta sekä elintarvike- ja teollisuuden raaka-ainetoimituksista. Vaikka Suomen ja Saksan välillä ei ollut muodollista liittosopimusta, virallinen termi oli kanssasotija (co-belligerent), Saksa ja Suomi koordinoivat sotatoimensa ja olivat tosiasiallisia liittolaisia.

Sodasta rauhaan 1944–1948

Elokuussa 1944 Suomi otti uhkarohkean askeleen ja vaihtoi suursodassa puolta. Suomen presidentti Risto Ryti erosi ja vapautti Suomen Saksalle annetuista yhteistyölupauksista. Presidentiksi valittu ylipäällikkö marsalkka Mannerheim käynnisti rauhanneuvottelut Neuvostoliiton kanssa. Vaikka Pohjois-Suomessa oli vielä 250 000 saksalaista sotilasta, Suomi teki erillisrauhan Neuvostoliiton kanssa.

Välirauhansopimuksessa 17.9.1944 Suomi sitoutui karkottamaan saksalaiset maasta. Seurasi ns. Lapin sota, jossa kaatui noin 3 000 suomalaista. Kaikkiaan jatkosodassa kaatui rintamalla 39 000 ja haavoittui 158 000 ihmistä. Suomessa siviilien tappiot olivat vähäiset verrattuna muihin sotaa käyneisiin maihin.

Välirauhansopimuksessa, joka vahvistettiin 1947 Pariisin rauhansopimuksessa, Suomi menetti 12 prosenttia pinta-alasta eli noin 4,5 miljoonaa hehtaaria maata. Neuvostoliitolle oli luovutettava Porkkalan sotilastukikohta 50 vuodeksi.

Takaisin vallatuille alueille palanneet suomalaiset joutuivat lähtemään kodeistaan toisen kerran. Heitä oli 420 000 henkeä, 11 prosenttia maan väestöstä. Siirtolaisille ja rintamamiehille jaettiin 2,8 miljoonaa hehtaaria maata, josta valtion maata oli noin puolet ja toinen puoli pakko-otettiin yksityisiltä.

Puolustusvoimien koko rajattiin 34 000 mieheen ja aseistuksen määrä rajoitettiin. Sodan päättyessä Suomen puolustusvoimien vahvuus oli ollut 530 000 miestä.  Suomessa oli tuolloin 3,8 miljoonaa asukasta.

Suomen maksettavaksi määrättiin sotakorvauksina 300 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria sotaa edeltäneeseen kurssiin. Korvaukset olivat enimmillään 15 prosenttia valtion menoista ja 5 prosenttia Suomen kokonaistuotannosta. Maksaminen tapahtui vastikkeettomana tavaravientinä: eniten laivoja, koneita ja metsäteollisuuden tuotteita.

Poliittisessa oikeudenkäynnissä Suomen sodanaikaisia johtajia tuomittiin vankeuteen ns. sotaan syyllisinä. Presidentti Risto Ryti sai 10 vuoden tuomion, kaksi sota-ajan pääministeriä 6 vuotta ja viisi muuta ministeriä 2–5½ vuotta vankeutta. Maan poliittisen suunnan muuttamiseksi erotettiin lisäksi Yleisradion ja kouluhallituksen pääjohtajat ja Helsingin yliopiston rehtori. Valvontakomission painostuksesta Suomi lakkautti 3 300 poliittisesti epäilyttäväksi luokiteltua yhdistystä.

Aikaa sodan jälkeen kutsutaan ”vaaran vuosiksi”, koska paine Suomen muuttamiseen kommunistiseksi oli kova. Välirauhansopimuksessa sallittiin aiemmin kielletty kommunistien toiminta. Eduskuntavaaleissa maaliskuussa 1945 kommunistit saivat 23 prosenttia äänistä nousten toiseksi suurimmaksi puolueeksi ja päästen maan hallitukseen.

Demokratia ja oikeusvaltio kestivät

Miksi Suomesta ei tullut kommunistista maata? Pääsyy on, että puna-armeija ei koskaan miehittänyt Suomea. Suomen yhteiskuntajärjestystä ja oikeusvaltion perustana olevia instituutioita ei muutettu ja markkinatalous jatkui. Vapaat vaalit pidettiin.  Virkakuntaa ei puhdistettu kuin vähäisiltä osin. Vanhat puolueet ja johtajat jatkoivat lukuun ottamatta sotaan syyllisiksi tuomittuja.

Keväällä 1948 Suomi taipui tekemään Neuvostoliiton kanssa sotilassopimuksen. ”Ystävyys- yhteistyö- ja avunantosopimus” (YYA-sopimus) oli kuitenkin rajoitetumpi kuin sen miehittämissä Itä-Euroopan maissa. Kesän eduskuntavaaleissa kommunistit menettivät kannatustaan. Presidentti J. K. Paasikivi käänsi politiikan suunnan nimittämällä sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen ja pudottamalla kommunistit pois hallituksesta.

Seuraava käänne oli 1955, kun Suomi pääsi Pohjoismaiden neuvoston ja Yhdistyneiden Kansakuntien jäseneksi ja Neuvostoliitto luopui Porkkalan sotilastukikohdasta vastineeksi siitä, että YYA-sopimusta jatkettiin. Suomi ryhtyi tavoittelemaan puolueetonta asemaa ja liittyi ulkojäsenenä Euroopan vapaakauppaliittoon EFTA:aan 1961.

Tšekkoslovakian miehitystä (1968) seuranneena epävarmana aikana Suomi teki aloitteen Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssiksi. ETYK:n huippukokous Helsingissä 1975 vahvisti Suomen asemaa puolueettomana maana. Suomi solmi vapaakauppasopimuksen EEC:n kanssa 1973 turvaten kaupalliset etunsa Länsi-Euroopassa EFTA:n hajottua.

Kylmän sodan päättyessä, Saksojen yhdistyessä ja Neuvostoliiton hajotessa Suomi oli vakiinnuttanut asemansa vauraana demokraattisena länsimaana. Neuvostoliiton kanssa solmittu sotilassopimus sanottiin irti ja Suomi liittyi Euroopan unionin jäseneksi 1995 ja omaksui valuutaksi euron 2002.

Suomi ei ole liittynyt NATO:n jäseneksi, vaan on sotilaallisesti liittoutumaton. Suomi tekee sotilaallista yhteistyötä Ruotsin, muiden pohjoismaiden, EU-maiden ja Yhdysvaltojen kanssa.

 

Senaatin oikeuksien maltillinen laajentaminen muuttui valtalaissa laajaksi eduskuntavallaksi

Kysymys korkeimman vallan jakamisesta Suomen ja Venäjän valtioelinten kesken tuli ajankohtaiseksi maaliskuun vallankumouksen jälkeen. Asiaa koskeneen lakiesityksen sisältö muuttui täysin eduskuntakäsittelyssä, johon vaikuttivat myös Venäjän sisäiset tapahtumat.

Senaatti valmisteli ”ehdotuksen laiksi erinäisten asiain siirtämisestä Suomen senaatin ja kenraalikuvernöörin ratkaistavaksi”. Eduskunnalle 12.6.1917 annettu ”lex Tulenheimo” olisi siirtänyt senaatin päätettäväksi huomattavan osan Suomen asioista, jotka keisari-suuriruhtinas oli aiemmin ratkaissut.

Senaattori Antti Tulenheimon mukaan nimetty laki olisi säilyttänyt Venäjän hallituksella oikeuden hajottaa valtiopäivät, määrätä uudet vaalit sekä päättää valtiopäivien koollekutsumisesta ja päättämisestä. Venäjän hallituksen päätäntävallassa olisivat säilyneet myös ”Venäjän etua” koskevat kysymykset. Lakiesityksen valmistelussa Suomen senaatti teki yhteistyöstä Venäjän väliaikaisen hallituksen kanssa.

Sosiaalidemokraattien näkyvimpiin itsenäisyysmiehiin kuuluneen Yrjö Mäkelinin johtaman perustuslakivaliokunnan mietinnössä 29. kesäkuuta ehdotus muuttui eduskunnan asemaa korostavaksi. Päätökset eduskunnan kokoontumisesta, hajottamisesta ja uusista vaaleista kuuluivat mietinnön mukaan eduskunnalle itselleen. Senaatin jäsenet olivat olleet eduskunnan tai sen nimeämän erityisvaliokunnan nimeämiä ja heidän oli nautittava eduskunnan sen luottamusta.

Mietintö olisi siirtänyt Suomen sisäiset asiat eduskunnan päätettäviksi. Venäjää koskevissa kysymyksissä senaatin olisi ollut pyydettävä ”kenraalikuvernöörin lausuntoa siitä, katsooko hän senaatin päätöksen loukkaavan Venäjän etuja taikka Venäjän kansalaisten tahi laitosten oikeuksia Suomessa taikka Venäjän ja Suomen välistä oikeussuhdetta”.  Mikäli kenraalikuvernööri arvioi päätöksellä olevan vaikutuksia Venäjään, niin päätös olisi joko rauennut tai senaatin talousosasto olisi voinut saattaa päätöksen Venäjän hallituksen tietoon.

Suomen ja Venäjän suhteiden määrittelyyn vaikuttaneita tekijöitä

Suomen ja Venäjän suhteiden määrittelyyn tarkoitetun lain sisältöön vaikuttivat sekä Suomen sisäpoliittisen tilanteen kehitys että Venäjän olojen muuttuminen. Radikaalin aineksen asema vahvistui sosiaalidemokraattisessa puolueessa kevään ja kesän 1917 aikana. Sosiaalidemokraatit olivat myös hyväksyneet ylimääräisessä puoluekokouksessaan tavoitteekseen Suomen itsenäisyyden.

Sosiaalidemokraatit hakivat näkemykselleen tukea Pietarissa heinäkuun alussa kokoontuneelta Venäjän työläisneuvostojen kongressilta. SDP:n valtuuttaminen kongressiin osallistuivat venäjänkielentaitoiset Evert Huttunen ja Ali Aaltonen. Myönteisimmin suomalaisten pyrkimyksiin suhtautuivat bolševikit, joiden asema oli vahvistumassa Venäjällä. Bolševikeille Suomeen sijoitettujen venäläisjoukkojen ja etenkin laivasto-osastojen tuki olivat tärkeitä, mikä osaltaan lisäsi heidän ja SDP:n välisiä yhteyksiä.

Työläisneuvostojen kongressi antoi suomalaisten sosialistien ehdotuksesta julkilausuman, jossa asetuttiin kannattamaan ”korkeimman vallan” siirtämistä Suomen eduskunnalle. Asian lopullinen ratkaisu kuului kuitenkin lausuman mukaan Venäjän perustuslakia säätävälle kansalliskokoukselle.

Väliaikainen hallitus joutui kevään ja kesän 1917 ottamaan toistuvasti kantaa valtakunnan eri osien autonomiapyrkimyksiin.  Suomen ja Venäjän suhteita käsiteltäessä Venäjän väliaikainen hallitus vetosi siihen, että asiasta päättäminen kuului vaaleilla valittavalle perustavalle kokoukselle osana Venäjän eri alueiden aseman määrittelyä. Työläisneuvostoissa enemmistössä olleet menševikit ja sosialistivallankumoukselliset olivat samalla päälinjalla.

Maaliskuun vallankumouksen jälkeen autonomista asemaa olivat vaatineet Ukraina, Viro, Lätinmaa ja Liettua. Väliaikainen hallitus oli mutkistanut osaltaan tilannetta antamalla Puolalle riippumattoman aseman lupaavan julistuksen maaliskuun lopussa. Venäjän kannalta erityisen huolestuttavia olivat Ukrainan riippumattomuuspyrkimykset, jotka voimistuivat kesäkuun 1917 aikana. 35 miljoonan asukkaan Ukraina oli muun muassa valtakunnan vilja-aitta.

”Valtalaki” hyväksytään eduskunnassa

Eduskunnan suuri valiokunta ei hyväksynyt perustuslakivaliokunnan esitystä, vaan katsoi, että ”lakiehdotus olisi entistä enemmän rakennettava Suomen itsemääräämisoikeutta turvaaville perusteille”. Eduskunta keskusteli laista 17.–18. heinäkuuta.

Valtalain hyväksymiseen vaikutti osaltaan työväenliikkeen vaatimustensa tueksi saama ”kadun parlamentin” luoma paine, josta oli saatu tuore näyte 8 tunnin työaikalain ja kunnallislakien käsittelyn aikana. Lain vastustajatkaan eivät siksi halunneet estää sen julistamista kiireelliseksi, sillä sosiaalidemokraatit olivat uhanneet jyrkillä toimilla.

Jos eduskunta ei olisi hyväksynyt lakia tai lykännyt sen yli vaalien, niin puolueneuvosto oli ilmoittanut olevansa valmis vetoamaan suoraan kansaan. SDP olisi vetänyt päätöksen mukaan vetänyt edustajansa pois eduskunnasta ja vaatinut uusia vaaleja. Radikalismia vahvisti osaltaan väliaikaisen hallituksen joutuminen uhatuksi Pietarissa bolševikkien 16. heinäkuuta alkaneen kaappausyrityksen vuoksi.

Eduskunta hyväksyi valtalain 18. heinäkuuta äänin 136–55, perustuslain säätämisen vaatimalla 2/3 enemmistöllä. Porvariedustajista valtalain kannalla olivat enemmistö maalaisliittolaisista sekä osa nuorsuomalaisista. Äänestystuloksen selvittyä 18. eduskunta yhtyi Lucina Hagmanin ehdotuksesta lehtereitä myöten eläköön-huutoon vapaalle Suomelle.

Väliaikaisen hallituksen antama hajotusjulistus

Valtalailla eduskunta julistautui korkeimman vallan käyttäjäksi Suomessa. Ainoastaan ulkopolitiikka ja sotilasasiat jäivät väliaikaisen hallituksen ratkaistavaksi. Etenkin sosiaalidemokraatit lähtivät siitä, että eduskunnan päätös itsessään riittää saattamaan sen voimaan. Tästä kannasta oli luovuttava, kun väliaikainen hallitus kykeni kukistamaan kapinan. Eduskunta joutui laatimaan toimiaan selittävän adressin, jossa pyydettiin väliaikaista hallitusta vahvistamaan laki.

Väliaikainen hallitus totesi kuitenkin heinäkuun lopussa antamassaan manifestissa käyttävänsä Suomessa keisarilta perittyä valtaa, kunnes Venäjän perustuslakia säätävä kokous toisin päättäisi. Hallitus hajotti eduskunnan ja määräsi uudet vaalit toimitettavaksi lokakuun alussa. Valtalakia vastustaneet porvarit vaikuttivat osaltaan pääministeriksi nousseen Aleksander Kerenskin johtaman hallituksen päätökseen. Kerenskiin vetosi muun muassa ministerivaltiosihteeri Carl Enckell.

Senaatti käsitteli julistuksen julkaisemista Suomessa 2. elokuuta. Kenraalikuvernööri Mihail Stahovitš osallistui ensimmäistä kertaa senaatin talousosaston istuntoon ja ratkaisi äänellään manifestin julkaisun, jota kaikki sosialistisenaattorit vastustivat. SDP:n jäsenet lähtivät yksi kerrallaan hallituksesta, josta jäi jäljelle E. N. Setälän johtama toimitusministeristönä senaatti.

Eduskunnan hajotus kiristi ilmapiiriä

Valtalaista seurannut eduskunnan hajottaminen herätti katkeruutta eduskunnassa enemmistönä olleiden sosiaalidemokraattien piirissä. Hajotetun eduskunnan sosiaalidemokraattinen puhemies Kullervo Manner kieltäytyi tunnustamasta hajotusmanifestia.

Manner kutsui eduskunnan koolle 29. elokuuta. Venäläissotilaat estivät kutsua noudattaneiden valtalakia kannattajien edustajien kokoontumisen Heimolassa kenraalikuvernööri Stahovitšin käskystä. Edustajat pitivät tämän jälkeen kokouksen Säätytalolla.

Toisen kerran Manner kutsui eduskunnan kokoon syyskuun 29. päiväksi. Koolle tuli vain sosiaalidemokraattinen ryhmä, joka sai käyttöönsä eduskunnan istuntosalin Heimolasta. Kokouksella oli vain propagandistista merkitystä lokakuun alun eduskuntavaalien alla.

Neuvottelut jatkuivat

Neuvottelut väliaikaisen hallituksen ja Suomen porvaripuolueiden välillä jatkuivat eduskunnan ollessa hajotettuna. Lex Tulenheimon sisältö toteutui väliaikaisen hallituksen 12. syyskuuta antamassa ”Kornilovin manifestissa”. K. J. Ståhlbergin johtama perustuslakikomitea valmisteli ehdotuksen korkeimman vallan järjestämisestä Suomen ja siihen liittyvästä Venäjä-suhteen järjestelystä.

Suomen korkein valta olisi jaettu eduskunnan ja vaaleilla valitun presidentin kesken. Suomella olisi ollut Venäjän kanssa yhteinen ulkopolitiikka ja sodan sattuessa yhteinen puolustuspolitiikka. Valta ehti kuitenkin vaihtua Pietarissa ennen mietinnön esittelemistä väliaikaiselle hallitukselle.

Valtalaki vaikutti myös lokakuun alussa valitun eduskunnan työhön. Sosiaalidemokraatit olivat edelleen sillä kannalla, että eduskunta oli korkeimman vallan haltija Suomessa. Esillä oli m. m. kolmen valtiohoitajan valitseminen. Santeri Alkion tekemällä kompromissiesityksellä eduskunta siirsi korkeimman valtiovallan itselleen 15. marraskuuta tehdyllä päätöksellä.

Kirjallisuutta:

Itsenäistymisen vuodet. 1992. Osa 1: Irti Venäjästä. Päätoimittaja Ohto Manninen. Kirjoittajat Pertti Luntinen ja Turo Manninen. Helsinki: VAPK-Kustannus & Valtionarkisto.

Eino Ketola. 1987. Kansalliseen kansanvaltaan. Suomen itsenäisyys, sosialidemokraatit ja Venäjän vallankumous 1917. Helsinki: Tammi.

Tuomo Polvinen. 1967. Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920: I helmikuu 1917–toukokuu 1918. WSOY: Porvoo–Helsinki.

Linkkejä:

Valtalaki ja eduskunnan hajotus. Eduskunta ja itsenäistyminen 1917 -tietopaketti. 

Turo Manninen, Vuoden 1917 valtalaki – taustoja ja vaikutuksia. Luento Yrjö Mäkelin -seuran järjestämässä seminaarissa ”Valtalaki 90 vuotta – Yrjö Mäkelin ja Suomen itsenäisyys ” 4.9.2007 Oulussa. 

Juhannus 1917 – pulasta huolimatta ”laulakaa, naurakaa, käykää karkeloon!”

Juhannusjuhlat saivat yksin Helsingissä kymmeniä tuhansia ihmisiä liikkeelle. Juhannusviinoja ei ollut laillisesti saatavissa, mikä rauhoitti menoa juhlapaikoilla.

Työmies käsitteli juhannuksen tunnelmia otsikolla ”Valon juhlana”. Tunnelma oli toinen kuin vuosi aikaisemmin, sillä ”valtaisa ukkossää oli poistanut itäisen ilman, poistanut täältäkin pahimman painostuksen”.

Vallankumouksen saavutuksia oli syytä juhlia. Juhannus kutsuu kansaa: ”Tulkaa kevätkentille juhlimaan, laulakaa, naurakaa, käykää karkeloon!”. Juhlaa varjosti kuitenkin edelleen jatkuva suursota.

”Valtoinaan emme kuitenkaan voi antautua hetken ilolle, niin tervetullut ja kaivattu kuin onkin. Hauskasti loimuavien, viattomien juhannustuliemme ääressä muistamme Euroopan verikentillä paraikaa roihuavan maailmanpalon.

Juhlasävelien soidessa ikäänkuin kaukana kuulisimme ärjyvän taistelutannerten valtiaan, neljänkymmenenkahden sentin ämyrin,  joka ehkä tälläkin hetkellä tuhoa tuottamana julistaa ihmisen, luonnon herran ’majesteettia’.”

Suomessa työläisten ahdinkoa lisäsivät kotimaiset kapitalistit. Raatajat olivat kuitenkin juhlansa ansainneet, ja he olivat tottuneet siihen, että onneen sekoittui katkeruutta.

”Työn kansa! Elämän kivikkopolkujen kulkijat! On koittanut pieni lepohetki paahtisen matkan varrella. käykäämme käsi kädessä sitä juhlimaan. Taapäin katsahtaessamme näemme tuolla tiellä versovan viha- ja verikylvöstä kasvaneita voitonkukkia. Uudet voimaperäiset silmut 0vat juuri puhkeamassa. Kevätkentille paistaa aurinko. On juhannus, valon ja vapauden juhla.”

Sokeria vasta juhannuksen jälkeen

Työmies kertoi, että senaatin päätöksellä sokerinjako vähittäismyyntiin alkaisi 28. kesäkuuta. Lehden mielestä jakoa olisi pitänyt aikaistaa.

”Sadat työläisperheet, joilta oli ollut jo pitemmän aikaa sokeri lopussa, ovat odottaneet, että sen pienen annoksen olisi saanut jo ennen Juhannusta. Nyt tuleekin tieto, että sokeria jaettaneen vasta ensi viikon lopulla. Tämä on ikävä tieto.”

Vielä huolestuttavampana Työmies piti sitä, että kesäkuun sokerinjaossa oli tarkoitus hoitaa myös heinäkuun annokset. Lisää oli luvassa aikaisintaan elokuussa. Niukka sokerinsaanti pahensi työläisperheiden kokemaa pulaa entisestään.

Juhannuksenviettoa raittiissa Suomessa

Työmiehen pakinoitsija ”Nestori” hahmotteli aikaa, jolloin juhannusviinat olivat kaukainen muisto. Venäjän väliaikainen hallitus oli vahvistanut kieltolain, ja alkoholin myynti oli jo sitä ennen kielletty sota-ajan poikkeusmääräyksillä.

”Muisto menneeltä ajalta, joka, jos kieltolaki seisoo, kuten senaatin päätös, ei koskaan palaja, tämä muisto tuntuu monelta nyt ja juuri nyt Juhannusaattona joltakin sellaiselta, että sitä on mahdoton sanoin kuvata.”

Nestori kuvitteli aikaa 50 vuoden päästä Seurasaaren ulkonäyttämöllä, jolla esitettäisiin juhannuksenviettoa Suomessa ennen vuoden 1917 suuria vallankumouksia.

”Näyttämölle on kulissien avulla rakennettu saaren rantama, jossa nuotio loimuaa. Sen ympärillä lojuu 5 miestä, jotka vuoron perään hyväilevät nelinurkkaista pulloa, joka sisältää Vantaan vettä, mutta, jonka kylkeen on tekstattu etiketti, josta luetaan Savon Pöytäviinaa. Joku näyttelijöistä ei ole välittävinään koko kirkkaasta nesteestä ja sen vuoksi pyllistelee tämän tästä pienempiä pulloja, joita on viisirivisessä korissa 25 kpl. Pullon etiketiltä, kun teatterikiikarilla katsoo, eroittaa juuri ja juuri nimen Sinebrychoff.

Sitten rupeaa neljä miestä istumaan toisiaan vastaan ja yksi vetää taskustaan pakan puna- ja mustaruutuisia osittain kuvitettuja kartonginpalasia, joita aletaan lyödä töillensä nokan alla. Selitysvihkosesta, joka yleisöllä on kädessä, luetaan: Kontra.

Ja se viides mies ottaa katajapuskan takaa ’kaksirivisen’ ja alkaa hyväntuulisen näköisenä lakki takaraivolla päästää siitä hirveitä ääniä, laulaen samalla:

’Jos tahdot elämästä nauttia niin juo! Juo ja laula ja juo ja laula ja juo ja laula ja juo.’

Kuvaelma loppuu yleiseen käsikähmään, jossa käsien apuna näyttelemät melkoista osaa nuotiolta käsiin temmatut nokiset halot.”

Juhlakentän laidalle pystytetyssä teltassa voi käydä 50 pennillä ihmettelemässä viinatehtaan tislaattorina» ennen suurta maailmansotaa ja Venäjän vallankumousta työskennellyttä miestä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran stipendiaatti on löytänyt hänet Kuopiosta, jossa pappa oli viettänyt vanhuutensa päiviä ”Yhteiskunnan kodissa köyhille”.

Juhannusjuhlia

Työväenjärjestöt järjestivät runsaasti juhannusjuhlia. Uudenmaan järjestäytynyt työläisnuoriso kokoontui aatoksi ja juhannuspäiväksi Lohjankylälle. Helsingistä lähti juna Hyvinkäälle aattona klo 3.15 Hyvinkäälle, josta oli järjestetty ylimääräinen juna Lohjalle.

Seurasaaressa vietti kesäjuhlaa Helsingin Työväen Näyttämö. Metallityöväen ammattiosasto no. 2 järjesti veneretken retken Turholmaan, jonne suuntasivat myös liikeapulaiset. Koittolaiset viettävät juhlaansa Lammassaaressa.

Uuden Suomettaren Matti muisteli aikoja, jolloin juhannuksen alla Helsingissä tungeksi juhannusviinojen ostajia. Kesällä 1917 jonot olivat kadonneet viinakauppojen edustalta.

”Eivätkä kilvan nautittujen juhannusviinain vaikutukset maaseuduilla ja kaupunkien ympäristössä olleet sitä kauniimpia. Niin että häviö tällä alalla on kai luettava voitoksi.”

Menetys oli sen sijaan juhannuksena yleisen huvimatkojen katoaminen. Helsingin satamista ei lähtenyt juhannuksena 1917 entiseen tapaan aluksia, jotka olivat ”täynnä iloista kansaa, joka laulaen ja soitellen liiti laineiden ylitse”.

”Olli” toivotti hauskaa juhannusta kaikille!

Uuden Päivän pakinoitsija Olli käsitteli 22.6.1917 juhannustunnelmaa, joka oli hänen mielestään parhaimmillaan saunassa. Viheliäiselle arki-ihmiselle se merkitsi runollisuuden ja inhimillisen onnen huippua. Löyly ja vihtojen läiske sulattivat mielen. Silloin saattoi ajatella myönteisesti pahimmasta vihamiehestäkin.

”Niin, hauskaa juhannusta porvarit ja sosialistit. Hauskaa juhannusta Boldt parka. Hauskaa juhannusta teille, Jotka puoliläkähtyneinä riiputte, likistytte, paistutte rautatievaunuissa matkalla maalle.

Hauskaa juhannusta teille, jotka riippumattoinenne, kahvipannuinenne, koreinenne, lastenvaunuinenne, maitopulloinenne, priimuskeittiöinenne y.m. menne tuhansissa laumoissa Helsingin lähisaarilla kuvittelette nauttivanne kesäelämän suloa.

Hauskaa juhannusta teille, jotka yksinäisissä kamareissanne avoimen ikkunan kautta annatte surunvoittoisten ajatustenne lentää vehreyden ja valon maille.

Hauskaa juhannusta teille, jotka olette siellä, missä käki kukkuu 8 puussa ja etäisen hanurinsävelet vierivät yli autereisen järven pinnan.

Hauskaa juhannusta Uuden Päivän lukijat ja ystävät. Tulkoon pian se kesä, jolloin vapaan Suomen juhannustulet kukkuloilla loimuavat. Silloin vasta juhannus on oikea juhannus.”

Viinattomuus rauhoitti juhannusta

Junat olivat juhannuksen alla täpösen täynnä maalle matkustanutta väkeä. Helsingin lähisaarille kokoontui juhannuksenjuhlijoita. Seurasaaressa oli koolla jopa 35 000 ihmistä ja Korkeasaaressa arviolta 8 000 henkeä. Sää viileni helteisestä ja aattoiltana satoi hiukan.

Juhannuksenvietto Helsingissä ei poikennut Uuden Suomettaren (25.6.1917) mukaan suuresti aikaisemmista vuosista. lukuun ottamatta sitä, että ”viinattomuus luonnollisesti löi leimansa ihmiskunnan esiintymiseen”. Miliisin mukaan aihetta muistutuksiin oli vain niissä ”45:ssä epäilyttävästä liikaa monta prosenttia tuoksuavassa tapauksessa”.

Työmiehen mukaan eri saariin ja muualle luonnon helmaan oli kerääntynyt kymmeniä tuhansia ihmisiä. Tästä huolimatta järjestys säilyi tavallista juhannusta parempana. Juopuneitakin oli, mutta he eivät häirinneet pahasti yleistä rauhaa ja järjestystä.

”Juhannuskokkoja, joita pariin vuoteen ei ole näkynyt ensinkään, oli taasen siellä täällä meren rannoilla ja mäenkukkuloilla.

Seurasaaressa oli näinä kahtena päivänä väenpaljous suurin. Aattoiltana oli jo väkeä niin paljon kuin saarelle ’mahtui’, ja samallainen vierasten tulva oli saarella eilenkin. Työväen Näyttämön ulkoilmajuhlissa oli aattona ja eilen myöhään runsaasti väkeä. Ohjelma oli juhlissa huomattava. M. m. Viaporin kapinan johtaja, kapteeni Cyon (Sergei Tsion -JK) puhui eilen.”

Siveettömiä kortteja myynnissä

Juhannuksen aikaan oli liikkeellä monenlaista väkeä. Aattona muuan 16-vuotias venäläispoika kauppasi Siltasaarenkadulla siveettömiä (pornografisia) postikortteja, joita hän Työmiehen mukaan näytti ja tarjosi ohikulkeville naisille.

Kun paikalle tullut etsivä aikoi pidättää pojan, niin tämä tempasi puukkonsa ja uhkasi sillä etsivää. Paikalle kerääntyi paljon väkeä. Heistä suurin osa oli venäläisiä sotilaita, jotka estivät pojan pidätyksen.

Santarmiarkiston tietoja julki lehdissä 1917

Yksi venäläistämiskauden inhotuimmista ilmiöistä oli santarmien johdolla harjoitettu urkinta, jossa avustajina toimivat Suomen kansalaiset. Tietoja urkkijoista julkaistiin satunnaisesti maaliskuun vallankumouksesta lähtien. Kesäkuussa 1917 tuli julki suurempi määrä nimiä.

Työmies ja Uusi Päivä alkoivat julkaista kesäkuun puolivälissä 1917 santarmiarkiston tietoihin perustuen santarmien kanssa yhteistyötä tehneiden suomalaisten nimiä. Työmiehessä otsikkona oli 16. kesäkuuta: ”Santarmiston apuna Suomessa toimineet henkilöt. Helsingin Santarmiston tutkijalautakunnan paljastuksia.” Tietoja julkaisivat myös muut sanoma- ja aikakauslehdet.

Tiedot oli kerännyt Helsingin Santarmiarkiston tutkijalautakunta., johon kuului sosiaalidemokraatteja ja ylioppilasaktivisteja. Heidän kiinnostuksensa papereita kohtaan oli ymmärrettävä, sillä santarmien suurin mielenkiinto kohdistui jääkäri- ja työväenliikkeiden toimintaa. Lautakunnan työskentelyyn osallistui muun muassa Elmo E. Kaila.

Työmies ja Uusi Päivä julkaisivat 16. kesäkuuta 1917 Santarmiapulaisten luettelon N:o I, joka oli laadittu Helsingin santarmihallituksen arkistosta saatujen papereiden pohjalta. Luettelon laadintaa lehdet kuvasivat seuraavasti:

”Heti vallankumouspäivinä heränneen ajatuksen toteuttaminen täkäläisen santarmihallituksen arkistoa tutkiminen santarmiston kanssa tekemisissä olleiden henkilöiden selvillesaamiseksi lykkäytyi asiainhaarain pakosta useita viikkoja, ja kun vihdoin Järjestystoimikunnan ja Osakuntien valtuuskunnan valitsema tutkijalautakunta pääsi työhön käsiksi, erotettiin tutkittavan aineiston ulkopuolelle kaikki se, joka koski ns.  ’vastavakoilua’.

Lautakunnan työn tulokset eivät jo tästäkään syystä voi olla tyhjentävät. Lisäksi on huomattava, että osaa asiakirjoista ei vielä ole ehditty tarkastaa, ja että melkoinen määrä salanimillä toimineista urkkijoita on vielä paljastamatta. Tätä luetteloa tulee siis seuraamaan lisäluettelo N:o 2.”

Urkkijat eivät rikkoneet lakia

Santarmeja avustaneet suomalaiset eivät olleet rikkoneet lakia, vaan olivat päinvastoin noudattaneet määräyksiä. Suomalaisesta näkökulmasta he olivat kuitenkin moraalisesti menetelleet väärin. Kun rankaiseminen lakiin perustuen oli mahdollista vain perättömän ilmiannon ollessa kyseessä kunnianloukkauksesta, niin häpeärangaistus nimi julkaisemalla oli houkutteleva vaihtoehto.

Nimien julkaisemisessa suurena ongelmana olivat arkiston monelta osin epäluotettavat lähtötiedot. Lehtiin päätyi henkilöitä, joilla ei ollut tekemistä santarmien kanssa. Lisäksi mitätönkin yhteydenotto santarmeihin leimasi henkilön raskaasti. Joidenkin henkilöiden kohdalla tukijalautakunta oikaisi virheellisen tiedon. Näin tapahtui Fredrik Rökmanin osalta 19.6.1917 Uudessa Päivässä:

”Esiintulleesta syystä saamme oikaisuksi sanomalehdissä t.k. 16 p;nä julkaisemaamme luetteloon santarmiapulaisista, jossa mainittiin myös Fredrik Rökmanin nimi ilmoittaa, että hänen nimensä meistä riippumattomasta erehdyksestä on joutunut tähän santarmiapulaisten luetteloon, koska mainittu henkilö ei ole ollut Punanotkonkadun 4:ssä sijaitsevan Santarmilaitoksen palveluksessa.”

Santarmialiupseerien tehtävänä oli värvätä agentteja eri kansanryhmistä. Hyödyllisiä tietolähteitä olivat poliisit, opettajat, virkamiehet ja erityisesti työläiset. F. A. Seynin kenraalikuvernöörikaudella korostui poliisien merkitys urkkijoina. Myös santarmijohdolla oli omia agentteja, joista aliupseerit eivät tienneet. Suomen- ja ruotsinkieliset agentit olivat välttämättömiä santarmeille, joista suuri osa ei osannut paikallisia kieliä. Ilmiannot käännettiin venäjäksi.

Santarmien avustajina ja urkkijoina toimineiden suomalaisten vaikuttimina olivat raha, halu päästä viranomaisten suosioon, kosto tai uskollisuus Venäjän vallalle. Suuri osa santarmien saamista ilmoituksista oli tietosisällöltään heikkotasoisia, liioittelevia tai sepitettyjä.

Kaikkia saamiaan tietoja tutkijalautakunta ei ilmeisesti julkaissut. Helsingin Santarmiarkiston tutkijalautakunnan santarmiapulaisista laatiman luettelon mukaan vuosina 1905–1907 tietoja välitti punakaartista ja sosiaalidemokraattisesta puolueesta Eero Haapalainen, josta tuli Suomen Ammattijärjestön ensimmäinen puheenjohtaja ja 1918 Suomen Punakaartin ylipäällikkö.

Linkki:

Sami Suodenjoki. 2016. Hedelmätarhurin agenttihaaveet. Entisestä poliisista Abel Korhosesta tuli talonpoikaisen hedelmänviljelyn uranuurtaja mutta myös venäläisen virkavallan salainen ilmiantaja.  

Kirjallisuutta:

Harry Halén. 2013. Santarmisto Suomessa. Suomenmaalainen santarmikunta 1817 – 1917. Unholan Aitta 41.

Sami Suodenjoki.2016. Keisarille uskolliset soraäänet. Ilmiantajat kansallisen historiakuvan haastajina. Teoksessa Irma Sulkunen, Marjaana Niemi & Sari Katajala-Peltomaa: Usko, tiede ja historiankirjoitus. Suomalaisia maailmankuvia keskiajalta 1900-luvulle. SKS, Helsinki, 428-463.

 

Järjestysvallan romahdus 1917

Järjestysvalta romahti Suomessa keisarivallan kaatumisen jälkeen maaliskuussa 1917. Maan hallituksella eli senaatilla ei ollut omia keinoja lain ja järjestyksen ylläpitoon, ei omaa armeijaa eikä hallituksen käskyvallassa olevaa poliisia. Järjestysvallan tyhjiöön syntyi eri paikkakunnille paikallisia järjestyskaarteja, joiden luonne vaihteli suuresti. Tässä järjestysvaltaa tarkastellaan poliisilaitosten näkökulmasta.

Järjestysvallan romahdus liittyi poliisin asemaan osana suuriruhtinaan maan venäläistettyä hallintoa. Suomen venäläistämisohjelmaan liittyen paikalliset poliisilaitokset valtiollistettiin 1903 ja portit virkoihin avattiin suomea ja ruotsia taitamattomille venäläisille. Poliisilaitos ja järjestysvaltakoneisto venäläisine santarmeineen koettiin venäläisen kenraalikuvernöörin ja päällystön komennuksessa olevaksi yhtenäistämis- eli suomalaisten kokemana sortopolitiikan välineeksi.

Poliisi joutui yhä jyrkemmin vastatusten järjestäytyvän työväestön kanssa. Myös porvaristo, ensin valtaa pitävät ruotsinkieliset ja perustuslailliset nuorsuomalaiset sekä heidän jälkeensä vanhasuomalaiset, kääntyivät poliisia vastaan. Turun poliisimestari Arthur Ståhl sanoi miehilleen: ”Täällä me olemme kuin miehittäjät vieraassa maassa.”

Vuoden 1905 suurlakko käännekohtana

Käännekohta paikallisen järjestysvallan hajoamisessa ja vastakkainasettelun synnyssä oli vuosi 1905. Venäjä lakkautti elokuussa 1905 Suomen sotaväen viimeisen yksikön, Suomen kaartin. Loka-marraskuun suurlakon aikana poliisin hajaannus heikensi entisestään järjestysvaltaa. Tilanteessa koettiin tarpeelliseksi ja mahdolliseksi perustaa hyvin erilaisia järjestyskaarteja eri puolille Suomea.

Suurlakko suuriruhtinaskunnassa alkoi lokakuuta lopussa 1905 suurilla mielenosoituksilla Helsingissä, Tampereella ja muillakin paikkakunnilla. Tehtaat pysähtyivät, virastot ja koulut sekä kaupat suljettiin, ja suomalaisia siirtyi osoittamaan mieltään kaduille, kylille ja toreille.

Kun kansalaiset yrittivät ottaa järjestyksenpidon omiin käsiinsä, syntyi suomalaisten ryhmien välille poliittista vastakkainasettelua. Ensimmäiset työväestön muodostamat punakaartit ja ylioppilaiden ja porvariston järjestyskaartit syntyivät suurlakon aikana.

Loka-marraskuussa 1905 Helsingissä oli myös poliisilakko. Lakkokomitea nimitti alikapteeni Johan Kockin poliisipäälliköksi. Hän oli valmistunut Venäjällä upseeriksi 1885, palvellut Viipurin pataljoonassa ja eronnut alikapteenina 1897. Sen jälkeen hän oli toiminut toimittajana ja avustanut vallankumouksellisia Viipurissa.

Vapaaehtoiset muodostivat Helsingissä kansalliskaartin ja kaupunginvaltuusto valitsi sille talouselimen. Repeämä tapahtui 4.11., jolloin Kockin johtama, työväestöstä koostunut osa kaartista jatkoi suurlakkoa ja kapteeni Gösta Theslöff ryhtyi johtamaan ylioppilaista ja muista porvaripuolueiden kannattajista koostunutta järjestyskaartia. Kockin kaarti muuttui punakaartiksi, ja sen päälliköstä tuli sittemmin koko maan punakaartien järjestäytymisen johtaja.

Helsingin maistraatti nimitti 5.11. poliisin johtoon tehtävässä aiemmin toimineen eversti Ivar Gordien ja ratsumestari Carl Wilhelm Malmin. Kenraalikuvernööri piti kuitenkin entisen päällikön af Enehjelmin virassa, joka kuitenkin erosi 15.11. ja tilalle tuli Malm. Kaupunginvaltuusto lisäsi poliiseja ja perusti 700 miehen reservin.

Turussa suurlakon aikana 1905 poliisi pysyi poissa kaduilta ja jätti järjestyksenpidon lakkolaisten organisaatioille. Lakon jälkeen palattiin entiseen toimintatapaan.

Uudelleenjärjestelyjä Helsingin poliisissa

Kuohunta ei loppunut Helsingin poliisilaitoksella suurlakkoon. Heinäkuussa 1906 Helsingin poliisilaitoksen poliisikoululaiset nousivat vastustamaan johtajanaan toimineen everstiluutnantti Schaumanin johtamistapaa. Poliisit tukivat 26.7.1906 aloittamallaan lakolla koululaisia. Lakko loppui myöhään seuraavan päivän iltana, kun Uudenmaan läänin kuvernööri oli vakuuttanut, että epäkohtiin tartutaan, eikä lakkolaisille aiheudu seuraamuksia. Schauman joutui eroamaan poliisikoulun johtajan paikalta.

Poliisimestari Malm, jota kohtaan esiintyi tyytymättömyyttä, erosi 5.8. ja myös 50 poliisia erotettiin. Heidän tilalleen valittiin järjestyskaartilaisia. Uudeksi poliisimestariksi nimitettiin everstiluutnantti K. E. Berg.

Rauhallisempi järjestysvallan kehittämisjakso Helsingissä koettiin Bergin toimiessa poliisimestarina 1906–1911. Poliisien palkkoja korotettiin, asetettiin aiempaa tiukemmat fyysiset vaatimukset (183 cm vähimmäispituus), koulutusta lisättiin sekä hankittiin paremmat tilat ja välineet.

Maailmansodan sytyttyä kesällä 1914 Suomeen julistettiin sotatila, jolloin järjestyksenpito siirtyi viime kädessä suoraan venäläiselle sotaväelle. Aktivistien ja jääkärivärvärien jahtaaminen heikensi luottamusta poliisiin koko maassa.

Helsingin työväenmiliisi

Venäjän maaliskuun 1917 vallankumouksen seurauksena syntyi tilanne, jossa vanha järjestysvalta romahti nopeasti. Venäjällä ja Suomessa vallankumoukselliset ajatukset ja toimintatavat levisivät. Ensimmäisenä se näkyi Helsingissä.

Maaliskuun vallankumous levittyä Helsinkiin poliisi joutui matruusien kanssa tulitaisteluun, jossa poliisimestari haavoittui. Matruusit ampuivat 16–17.3. omia upseereitaan, jolloin poliisimestari pakeni maan alle ja järjestysvalta siirtyi kapinoiville venäläisille sotilaille. Kenraalikuvernööri F. A. Seyn ja pääministeri Mihail Borovitinov vangittiin ja lähetettiin Pietariin. Venäjän Itämerenlaivaston komentaja Adrian Nepenin ammuttiin 17.3. epäselvissä olosuhteissa.

Vallankumouksellinen venäläinen sotaväki halusi siirtää järjestyksenpidon suomalaisen työväestön käsiin, mihin työväenliike oli valmis. Helsingin kaupunginvaltuusto asetti yhdessä sotaväen toimeenpanevan komitean, työväen kunnallisneuvoston sekä maistraatin kanssa väliaikaisen valtuuskunnan järjestyksen ylläpitoon. Järjestystoimikunta alkoi toimia 20.3. Se palkkasi henkilökuntaa suoraan työväestöstä ja aluksi myös porvareista.

Uutta järjestyskuntaa kutsuttiin miliisiksi. Uusilla miehillä ei ollut koulutusta eikä univormuja, vaan ainoastaan punainen käsivarsinauha jossa oli H-kirjain tarkoittaen Helsinkiä. Vyöllä oli punainen puupatukka, jota kutsuttiin pääministerin mukaan ”Tokoin tuolinjalaksi”. Virkapukuja ei ollut helppo hankkia kangaspulasta kärsivässä maassa hankkia, eikä venäläiskomennossa toimineesta virkavaltaisesta poliisista muistuttavia englantilaistyylisiä pukuja haluttu käyttää. Järjestystoimikunta irtisanoi 2.4. koko Helsingin poliisilaitoksen henkilökunnan, josta vain osa otettiin takaisin. Vapuksi 1917 toimikunta palkkasi 400 tilapäistä miliisiä varmistamaan järjestyksen säilymisen.

Miliisiä johti Kustaa Rovio, joka oli vuodesta 1908 toiminut muun muassa SDP:n agitaattorina ja 1913–1915 nuorisoliiton sihteerinä sekä toimitsijana ammattiliitossa. Rovio piilotteli loppukesällä 1917 venäläistä vallankumousjohtaja V. I. Leniniä. Tuolloin hän toimi Helsingin vt. poliisimestarina.

Toukokuun puolivälissä työväenliikkeen käsissä olleen Helsingin järjestyslaitoksen vahvuus oli 700–800 henkeä. ”Sotamiesneuvostojen” vaikutusvalta järjestyslaitokseen oli myös suuri. Aseina miliiseillä olivat pamppujen ohella toukokuussa jaetut revolverit.

Valtion yritys saada ote järjestysvallasta

Valtiollisella tasolla senaatti koetti saada järjestysvaltakysymyksen hallintaansa. Vallitsi kuitenkin linjaerimielisyys siitä, oliko järjestysvalta keskitettävä valtion poliisille vai hajautetuille kunnallisille järjestyslaitoksille.

Senaatti eli käytännössä sisäministeri Allan Serlachius yritti ottaa toukokuussa ohjat järjestyksenpidosta. Serlachius antoi Suomen silloisen seitsemän läänin kuvernööreille 19.5. käskyn lakkauttaa miliisi. Serlachius toimi koko senaatin nimissä keskustelematta kuitenkaan toimenpiteestä muiden senaattoreiden kanssa. Poliisimestarien ja kuvernöörien johdolla oli määrä perustaa uusi lakiin nojautuva poliisijärjestelmä neuvotellen asiasta järjestystoimikuntien kanssa. Sosiaalidemokraatit eivät kuitenkaan halunneet luopua vallastaan.

Helsingin poliisimestariksi Serlachius nimitti Carl Voss-Schaderin, joka yritti kesäkuussa erottaa 200 miliisiä. Voss-Schrader vetosi senaattori Serlachiuksen antamaan käskyyn, joka antoi poliisimestareille valtuudet valita miehistönsä. Vastauksena oli 30.6 alkanut lakko, joka kesti eri vaiheineen 26.7. saakka.

Lakkolaiset vaativat poliisimestarin virkaa lakkautettavaksi ja palkankorotusta. Kiistaa käsiteltiin myös eduskunnassa, jossa SDP:n välikysymykseen vastannut Serlachius katsoi, että miliisi palveli vain yhden yhteiskuntaluokan etua. Tavoitteena piti olla koko yhteiskuntaa palveleva poliisi. Hänen mielestään oli myös väärin, että miliisi oli alistettu Työväenjärjestöjen eduskunnalle.

”Mielestäni on parempi, että maan pääkaupunki, niin valitettavaa kuin se onkin, on jonkun aikaa poliisia tai järjestysvaltaa kokonansa vailla kuin että sillä on järjestysvalta, joka katsoo olevansa alistussuhteessa, ei maan lailliselle hallitukselle, vaan johonkin järjestöön maan hallituksen ulkopuolella. Tämä aivan riippumatta siitä, mistä järjestöstä on puhe, onko se oikealla tai vasemmalla.”

Eduskunta antoi 13. heinäkuuta Serlachiukselle luottamuslauseen äänin 94–92. Miliisilakko oli loppunut 10. heinäkuuta välikysymyskäsittelyn alettua. Se alkoi uudelleen, kun Helsingin työväenjärjestöjen eduskunta päätti 15.7., että miliisien on jätettävä tehtävänsä Serlachiuksen saavuttaman luottamuslauseen vuoksi. Poliisimestari Voss-Schrader erosi tässä vaiheessa. Pääministeri Oskari Tokoi ryhtyi tämän jälkeen sovittelemaan lakkoa. Lakko loppui  Tokoin välittämänä 26.7. ja Helsingissä palattiin miliiseistä koostuvaan järjestyslaitokseen.

Tokoin omavaltaisesti tekemällä sopimuksella miliisit saivat myös vaatimansa palkankorotuksen, jonka rahoittamiseksi pääministeri järjesti sosiaalidemokraattien eduskuntaenemmistön turvin ylimääräisen 300 000 markan määrärahan valtion varoista. Serlachius piti sopua laittomana, mutta se piti senaatissa. Ratkaisu heikensi entisestään rikkinäistä hallitusta. Tässä vaiheessa alkoi ei-sosialistisella puolella yksityisten järjestyskaartien perustaminen. Heinäkuussa muodostettiin Helsingin ”Yövartijayhdistys” entisistä poliiseista.

Valtuustojen piirityksiä

Touko-kesäkuun vaihteesta 1917 alkoivat kaupunginvaltuustojen ja kuntakokousten piiritykset eli väkivallan uhalla tapahtuneet painostustoimet. Turussa lakkolaiset sulkivat kaupunginvaltuuston istuntosaliin puoleksitoista vuorokaudeksi 30.5.–1.6. ja yrittivät näin kiristää siltä haluamansa päätökset koskien lakkoilevien ja siksi irtisanottujen palokuntalaisten palkkoja. Porissa piiritys kesti muutaman tunnin 18.kesäkuuta.

Helsingin maalaiskunnassa piiritystä kesti lähes vuorokauden 13–14.6. Valtuusto suostui nostamaan hätäaputyöläisten palkat vaaditulle tasolle, kun paikalla olleet venäläiset matruusit uhkasivat polttaa sen jäsenet elävältä. Vuoden lopulla työväen järjestyskaarti eli punakaarti otti käyttöönsä Helsingin maalaiskunnan kunnantalon. Tämän jälkeen valtuusto koetti kokoontua salaa Helsingin kaupungin puolella ja useat luottamusmiehet olivat henkeään peläten poistuneet kunnasta, osa ulkomaille saakka.

Väkijoukko piiritti Helsingin pörssitalossa väliaikaisesti kokoontuneen Helsingin kaupunginvaltuuston 17.–18.8. Joukon edustajat tulivat kaupunginvaltuuston kokoukseen ja vaativat oman ohjelmansa hyväksymistä. Valtuutetut kieltäytyivät hyväksymästä heille saneltuja päätöksiä. Venäläiset matruusit estivät aluksi järjestyksenpidon, mutta myöhemmin miliisit hajottivat väkijoukon varsin kovin ottein. Kaupunginvaltuusto oli työttömyystyöläisten vankina kuutisen tuntia.

Helsingin kaupunginvaltuusto pyysi elokuun lopussa everstiluutnantti Bruno Jalanderia muodostamaan oman järjestysvaltaelimen ja aloittamaan poliisikoulutuksen kaupungissa. Jalander oli toiminut aiemmin Helsingin poliisin palveluksessa. Koulutus alkoi Kaivohuoneella syyskuussa.

Saksanniemen ratsupoliisikoulu

Senaattori Allan Serlachius päätti 19.7. käynnistää ratsastavan poliisikomennuskunnan koulutuksen. 200 miehen koulutus alkoi syyskuussa 1917 Porvoosta noin viiden kilometrin päässä sijaitsevassa Saksanniemen kartanossa.

Kurssilaisista oli tarkoitus muodostaa valtakunnallisen poliisin ydinjoukko. Kouluttajana toimi ratsumestari Gaston Ahrenberg apunaan entinen poliisikomissaari Pekka Kuokkanen. Koulutettavan joukon nimeksi tuli Saksanniemen Järjestyslipusto.

Vasemmisto ei hyväksynyt poliisien kouluttamista. Porvooseen lähetettiin Helsingistä suurlakon aikana Vilhelm Nikanderin johdolla 350 venäläistä ja heidän aseistamaansa punakaartilaista, jotka hyökkäsivät 17.11. Saksanniemeen. Poliisikoululaisilla ei ollut kunnon aseistusta, yksi heistä kaatui ja loput joutuivat pakenemaan.

Osa joutui venäläisten ja punakaartien pidättämiksi, mutta osa pääsi siirtymään Pohjanmaalle, jossa joukko koottiin uudelleen joulukuussa 1917 Lappajärven Hyytiälän kylään. Siitä muodostettiin tammikuun alussa 1918 Suomen Tasavallan Vartiosto, jota johti Helsingin poliisimestarina 1906–1911 toiminut K. E. Berg.

Punainen järjestysvalta Helsingissä

Suomen ammattijärjestö ja SDP kehottivat 20.10. perustamaan aseistettuja työväenkaarteja kaikkiin kuntiin. Senaatti peruutti puolestaan Helsingin järjestystoimikunnan valtuudet ja nimitti 27.10. Bruno Jalanderin Uudenmaan maaherraksi ja antoi hänelle luvan värvätä 500 miestä järjestyskaartiin. Helsingin työväen järjestystoimikunta jatkoi toimintaansa, pyysi venäläistä sotaväkeä avukseen ja teki yllätystarkastuksia. Maaherra Jalander perääntyi ja kehotti 31.10. nimismiehiä perustamaan suojeluskuntia eri kuntiin.

Marraskuun poliittisen suurlakon aikana 14–18.11. miliisin työ keskeytyi. Toukokuussa perustettu Helsingin punakaarti valtasi Säätytalon, senaatin, lääninhallituksen, teki omin päin ase-etsintöjä ja lopetti Kaivohuoneen poliisikoulun. Paikallinen järjestysvalta Helsingissä pysyi työväenjärjestöjen ja punakaartin käsissä vallankumouksen loppuun eli siihen saakka, kun saksalaiset valtasivat Helsingin 13.4.1918.

Myös monin paikoin muualla järjestysvalta siirtyi työväelle. Uudellakirkolla pari sataa työläistä painosti 16.11. valtuuston muodostamaan elintarvikelautakunnan pelkistä sosialisteista. Turun työväenjärjestöt maksattivat valtuustolla 20.11. puolen miljoonan markan määrärahan järjestyksenpidon kuluihin ja työttömyysmenoihin uhaten muuten murtautua pankkeihin.

Samaa menettelyä noudatettiin Naantalissa, Loimaalla, Alastarolla ja Metsämaalla. Vaatimuksiin kuului paitsi maksu järjestyksenpidosta myös poliisin korvaaminen kunnallisella miliisillä, elintarvikelautakunnan voimasuhteiden järjestely työväen eduksi sekä suojeluskunnan riisuminen aseista. Joulukuun alussa rahasuorituksiin painostettuja kuntia olivat myös muun muassa Vampula, Säkylä, Helsinki, Nurmijärvi, Tuusula, Espoo, Kaarina, Lieto, Paimio, Kotka, Tampere, Vilppula, Loppi ja Kisko.

Vapautensa menettivät lyhyemmäksi tai pidemmäksi aikaa seuraavat kaupunginvaltuustot: Tampere 4–5.12. ja 8–9.12., Viipuri 7–8.12., Hamina 8–9.12., 9–10.12., Kotka 11–13.12. ja Pori 13–14.12. Lappeenrannassa oli pari piiritystä lähennellyttä tilannetta. Maaseudulla kuntakokouksia piiritettiin Nurmijärvellä 11.12., Siuntiossa 18.12. ja Espoossa 31.12. Espoossa punakaarti oli marraskuussa tappanut nimismiehen ja kaksi poliisia.

Poliisilaitosten valtaukset

Viipurissa keväällä 1917 poliisilaitos koostui miltei pelkistä sosialisteista. Olennaista oli ”miliisinmuodostus” eli poliisien korvaaminen työväen asettamilla järjestysmiehillä. Porvareihin lukeutui kourallinen päällystöstä. Marraskuun lakon aikana muuttuivat radikaalin työväen miehittämiksi Turun, Rauman, Salon, Kotkan ja Haminan poliisilaitokset ja joulukuussa Loviisa.

Sosialisteina valittiin poliisimestareiksi Hämeenlinnassa toimittaja Heikki Välisalmi ja Tampereella toimittaja Pekka Lönngrén. Poliisimestarin apulaisiksi valittiin sosialistit Kustaa Rovio Helsingissä ja Edwin Wahlstén Turussa.

Joskus järjestysvaltaa käytti kaksi rinnakkaista toimijaa. Artjärvellä molemmilta poliiseita otettiin joulukuun puolivälissä virka-aseet ja -puhelin ja tilalle asetettiin työväen piiristä miliisit. Tämän jälkeen paikkakunnalla oli kaksi kilpailevaa järjestysvallan käyttäjää, mutta poliisin toimintaedellytykset olivat kuitenkin vähäiset. Maariassa marraskuun puolivälistä oli kunnan kustannuksella 30 miliisiä, kun poliiseja oli lomautettuna toistakymmentä.

Juhani Piilosen mukaan ”tammikuulle 1918 tultaessa Svinhufvudin senaatti saattoi pitää poliisilaitoksia luotettavina enää muutamassa pikkukaupungissa, nimittäin Porvoossa, Tammisaaressa, Naantalissa ja Uudessakaupungissa”.

Turun poliisin muuttuminen miliisiksi

Maaliskuun vallankumouksen jälkeen 1917 Turun poliisilaitoksen nimeksi tuli järjestyslaitos ja poliiseista järjestysmiehiä. Kaupungin järjestyslautakunta, jossa oli yhtä paljon porvareita ja sosialisteja, hoiti järjestysasioita. Kaikki poliisit erotettiin ja kelvollisina pidetyt, venäläistämistoimiin syyllistymättömät poliisimiehet saivat hakea virkojaan. Suuri osa vanhoista palasi ja osa uusista poliiseista tuli työväenjärjestöjen kautta.

Turun kunnallislakon aikana 29.5.1917 joukko lakkolaisia tuli poliisiasemalle aseistettujen venäläisten sotilaiden kanssa ja vaati väkivallalla uhaten poistamaan vartiossa olleet poliisikonstaapelit kaduilta. Järjestystä alkoi valvoa noin tuhannen miehen vahvuinen tilapäinen miliisi, joka koostui pelkästään työväestöstä. Sen apuna olivat venäläisen 3. balttilaisen ratsuväkirykmentin sotilaat.

Seuraavana päivänä lakkolaiset piirittivät valtuuston ja esittivät uhkauksia, ellei heidän vaatimuksiaan hyväksytä. Poliisi ei puuttunut asiaan. Tilanne laukesi vasta, kun lakko loppui muutaman päivän kuluttua pääministeri Oskari Tokoin ja prokuraattori P. E. Svinhufvudin sovittelemana.

Valion voivaraston elokuussa tapahtuneen ryöstön jälkeen porvaristo lakkasi käyttämästä poliisi-sanaa ja puhui Turun miliisistä. Vasemmisto piti vanhaa poliisia Venäjän ja porvariston sortopolitiikan välineenä.

Marraskuun suurlakon aikana 1917 punakaartilaiset ja venäläiset sotilaat riisuivat poliisit aseista ja lakkojohto otti poliisiaseman päämajakseen. Poliisimestari Nikander ja maaherra Collan vangittiin ja eräitä poliiseja pahoinpideltiin.

Turun sosialidemokraattinen kunnallisjärjestö päätti ottaa järjestyslaitoksen kokonaan työväen valvontaan eli laillistaa lakonaikaisen miliisin 27.11. Sen päälliköksi noussut William Lundberg yritti saada senaatin tunnustamaan miliisin. Kun tätä ei tapahtunut, hän komensi miliisit lakkoon 15.12. ja alkoi kauppojen ryöstely, mistä Turun Sanomien perustaja ja kaupunginvaltuutettu, nuorsuomalainen kansanedustaja Antti Mikkola teki välikysymyksen eduskunnassa ja vaati järjestyksen palauttamista. Mikkola leimattiin ”Sota-Antiksi” ja punaiset murhasivat hänet vallankumouksen alkuvaiheissa 1. helmikuuta 1918 Töölönlahdella Helsingissä.

Järjestysvalta Turussa pysyi marraskuun puolivälistä 1917 vallankumouksen kukistamiseksi käydyn sisällissodan loppuun saakka punaisten käsissä. Miliisilaitos piti valtaa ja hoiti järjestyksenvalvontaa, mutta entiset poliisimiehet olivat silti edelleen toimenhaltijoita, vaikka olivatkin siirtyneet ”maan alle”. Turun poliisimestarina toiminut Arthur Ståhl kuoli Maskussa punaisten surmaamana 3.2.1918.

Svinhufvudin hallituksen armeijan lähestyessä viimeiset punaiset lähtivät Turusta 12.4.1918. Ensimmäisinä järjestyksenvalvojina heidän jälkeensä esiintyivät venäläiset sotilaat, jotka olivat julistautuneet puolueettomiksi. Tämän jälkeen Turkuun perustettiin jälleen poliisilaitos.

Kirjallisuutta:

Turun poliisi 200 vuotta. I osa Timo Soikkanen, Suomalaisen poliisin synty ja Turun poliisilaitos 1816–1918. II osa Vesa Vares, Maakuntaa ja yhteiskuntaa palvellen. Turun poliisi 1918–2016. Lounais-Suomen poliisilaitos (ei kustantajamerkintää) 2016.

Kimmo Keskinen ja Oula Silvennoinen, Helsingin poliisilaitoksen historia. Helsingin kihlakunnan poliisilaitos 2004.

Antti Kujala, Vastakkainasettelun yhteiskunnan synty. Syksyn 1905 suurlakko Helsingissä ja muualla Suomessa. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 2016.

Juhani Piilonen, Vallankumous kunnallishallinnossa. Punaisen Suomen historia 1918. Opetusministeriö, Punakaartin historiakomitea. Valtion painatuskeskus 1982.

 

Elintarvelailla organisoitiin nälkää

Eduskunta hyväksyi toukokuussa senaatin valmisteleman elintarvelain, jonka Venäjän väliaikainen hallitus vahvisti kesäkuun alussa. Laki mahdollisti säännöstelyn ja pakko-otot. Sitä sovellettiin viljatuotteisiin, joista suomalaiset saivat yli puolet kokonaisenergiantarpeestaan.

Väliaikainen hallitus vahvisti elintarvelain myöhään illalla 2. kesäkuuta 1917. Senaatti alkoi panna lakia toimeen 5. kesäkuuta. Lain valmistelu oli alkanut heti senaatin aloitettua toimintansa maaliskuun lopussa. Sen tarpeellisuus korostui elintarviketilanteen heikentyessä nopeasti kevään aikana. Etenkin viljasta alkoi olla pula.

Vuoden 1916 lopulla ja seuraavan vuoden alussa oli sokerin, maitotuotteiden ja lihan kulutusta ryhdytty säännöstelemään paikallisesti korttijärjestelmällä.[1] Viljasäännöstely ei vielä näyttänyt tarpeelliselta. Tilanne muuttui kuitenkin nopeasti talven 1917 aikana.

Elintarvikeasiat olivat yksi keskeisimmistä eduskunnan käsittelemistä kysymyksistä keväällä 1917. Oskari Tokoin johtama senaatti korosti jo 11. huhtikuutta, että se tarvitsee laajat valtuudet säännellä elintarvikkeitten kulutusta. Eduskunta perustikin elintarvikevalio- ja maatalousvaliokunnat, ja alkoi käsitellä elintarvelakia senaatin esityksen pohjalta.[2]

Viljavarat 40 prosenttia normaalikulutuksesta

Maaliskuun lopussa toimintansa aloittaneen Tokoin senaatin elintarvikepolitiikkaa suuntasivat maalis–toukokuussa tehdyt kolme tiedustelua elintarvikevarastoista. Tilastollinen Päätoimisto selvitti huhtikuussa kunnallislautakunnille osoitetulla kyselyllä kuntien vilja- ja perunavarastot. Maan syömäviljavarastot — vehnä, ruis ja ohra — olivat huhtikuun alussa noin 179 miljoonaa kiloa. Tästä oli varattava kylvöihin 60 miljoonaa kiloa, joten viljaa oli käytettävissä 119 miljoonaa kiloa.

Normaaliaikoina keskimääräinen viljankulutus oli Suomessa noin 600 grammaa henkilöä kohden päivässä. Leipä ja viljatuotteet olivatkin tavallisen suomalaisen tärkein ravinnonlähde. Niiden osuus kokonaisenergiansaannista oli lähes 60 prosenttia.[3] Normaalitarpeen saavuttaminen olisi vaatinut 90 kiloa viljaa jokaista suomalaista kohti huhti-elokuun ajaksi. Lähelle tätä ylsivät ainoastaan Turun ja Porin läänin syömäviljavarastot. Läänin kunnista 65 prosenttia arvioi selviytyvänsä seuraavaan satoon omilla varastoilla. Omavaraisia kuntia löytyi myös Etelä-Pohjanmaalta, Uudeltamaalta ja Mikkelin läänistä.

Muualla maassa oli käytettävä myös kauraa, jotta yllettiin läheskään normaalille tasolle. Varsinaista syömäviljaa olisi riittänyt maan väestölle elokuun loppuun keskimäärin 260 grammaa, 40 prosenttia normaalikulutuksesta. Kauraa oli saatavissa vajaa 200 grammaa päivässä henkeä kohti.[4]

Pakon edessä tultava omillaan toimeen

Eduskunta sai jo 10. huhtikuuta käsiteltäväkseen hallituksen esityksen “laiksi eräänlaisen omaisuuden käytöstä sodan aiheuttamissa poikkeuksellisissa oloissa”. Lyhyesti se tunnettiin nimellä elintarvelaki, jonka mallina oli Ruotsissa säädetty vastaava laki. Lähtökohtana oli tuleminen toimeen pakon edessä omillaan.  Tarvittiin erikoistoimia, koska oma tuotanto ei riittänyt normaaliin kulutukseen. Heikki Rantatupa on tiivistänyt tavoitteet ja keinot seuraavasti:

”Senaatti asetti päämääräksi elintarvikkeitten ja myös muiden välttämättömyystarvikkeitten oikeudenmukaisen ja tasaisen jakelun kuluttajille, hintatason matalana pitämisen ja oman tuotannon lisäämisen. Sen vuoksi oli säädeltävä elintarvikkeitten kuljetusta, kauppaa ja kulutusta.”

Senaatti halusi säilyttää sillä jo olleen oikeuden määrätä elintarvikkeiden korkeimmat sallitut myyntihinnat eli rajahinnat. Sen lisäksi se pyysi oikeutta takavarikoida eri tuotteita yleiseen kulutukseen ja valtuuksia rajoittaa kulutusta. Kaikki poliittiset ryhmät ymmärsivät kovien toimien välttämättömyyden, mutta yksityisomaisuuden takavarikointi oli monille porvarillisille kansanedustajille edustajille vaikea kysymys.

Sosiaalidemokraatit syyttivät puolestaan erityisesti maanviljelijöitä keinottelusta ja varastojen kätkemisestä, mikä johti “työläiskuluttajien nälkään näännyttämiseen”. Maalaisliitto kiisti maanviljelijöihin kohdistuneet väitteet perättöminä. Kiistaa syvensi eduskunnassa samaan aikaan käsitelty laki maataloustyöväen 8-tuntisesta työpäivästä. Ilmapiirin jännittyneisyyttä lisäsivät toukokuussa alkaneet maatalouslakot, joilla työväki yritti vauhdittaa työajan lyhentämistä.[5]

Senaatti saa valtuudet säännöstelyyn ja pakko-otot

Lakiin sisältynyt pakkoluovutusperiaate kajosi yksityiseen omistusoikeuteen, joten laki oli käsiteltävä perustuslain säätämisjärjestyksessä. Ratkaiseva käsittely tapahtui 16. toukokuuta. Lain esitelleen senaattori Väinö Wuolijoen mukaan venäläistetyn senaatin kykenemättömyys reagoida vuoden alussa tyrehtyneeseen tuontiin oli pahentanut tilannetta. Vuoden 1917 suunnitellusta tuonnista oli toteutunut vain runsaat 13 prosenttia.

”Kun tänä aikana, 135 päivänä, olisi pitänyt tehdyn suunnitelman mukaan tuoda 135,000,000 kiloa tuotiin vain 18,000,000 kiloa. Kun tänä samana aikana kulutusta ei oltu millään tavoin säännöstelty, kun päinvastoin hallituksen hintapolitiikka vei siihen että syömäviljaa tarpeettomasti tuhlattiin – olihan rajahinta kauroilla 70 penniä ja rukiilla 38 penniä kilolta, josta oli seurauksena että rukiita syötettiin hevosille ja säästettiin kauroja – niin selvä on että me tällä kertaa emme ole missään kadehdittavassa asemassa.”

Senaattori Wuolijoki perusteli lain välttämättömyyttä Saksan ja Ruotsin esimerkeillä. Senaatti teki lain hyväksymisestä luottamuskysymyksen. Eduskunta julisti lain kiireelliseksi ja hyväksyi sen yöllä 17. toukokuuta äänin 177–6.[6]

Lain oli saatava vielä väliaikaisen hallituksen vahvistus, jota viivyttivät suomalaisten ja väliaikaisen hallituksen kireät suhteet. Pääministeri Lvov vahvisti lain 2.6.1917. Lain sallimien poikkeustoimien piiriin tulivat elintarvikkeet, rehu, polttoaineet, vaatetavara, paperi ja muut yleiset tarveaineet sekä tuotannolle välttämättömät teollisuustuotteet. Senaatti sai laajat valtuudet elintarvikesäännöstelyn ja pakko-ottojen järjestämiseen. Laki sovellettiin muiden kuin elintarvikkeitten osalta lähes yksinomaan hintasäännöstelynä.

Heti voimaan tullut laki oli voimassa 1.5.1918 saakka. Eduskunta jatkoi sen voimassaoloaikaa heinäkuussa 1918, lokakuussa 1919 ja maaliskuussa 1920. Toukokuussa 1920 annettu uusi laki jatkoi joitakin säännöstelymääräyksiä 1.4.1921 asti.

Koko maan tasolla säännöstelyä johti aluksi senaatin kamaritoimituskunnan alainen elintarvikeosasto ja sittemmin elintarvikehallitus. Myöhemmin tehtävää hoitivat elintarviketoimituskunta ja elintarvikeministeriö.[7] Paikallistasolla lain täytäntöönpanoa toteuttivat ja valvoivat kunnalliset elintarvikelautakunnat. Niiden kokoonpanossa oli huomioitava kunnan väestön yhteiskunnallinen koostumus.

Täysimittainen viljasäännöstely alkaa

Elintarvelain vahvistamisen jälkeen senaatti antoi asetuksia säännöstelyyn siirtymisestä. Se kielsi 5. kesäkuuta syömäviljan käytön eläinten ruoaksi. Samana päivänä senaatti antoi asetuksen leipäviljan kulutuksen järjestämisestä kesän aikana. Hallitus julisti sillä syömäviljavarastot takavarikoiduksi 17. kesäkuuta lukien.

Asetus koski vehnä-, ruis- ja ohravarastoja sekä leipä- ja ryynivarastoja, jotka valtio takavarikoi. Luovutusmääräys koski yli 4 kilon vilja- ja yli 3 kilon ryynivarastoja. Maanviljelijätaloudet saivat jättää jäsenilleen viikkoannosten mukaan lasketun määrän viljaa ja viljatuotteita kulutuskauden loppuun sekä tarvittaessa siemenviljaa.

Tavoitteena oli järjestää viljan kulutus määriteltyjen annosten mukaiseksi 17.6.1917–15.9.197 väliseksi ajaksi. Suomi siirtyi asetuksella täysimittaiseen viljasäännöstelyyn. Muitten elintarvikkeitten säännöstely jatkui entisellään valvomalla myyntiä sekä käyttämällä tuotekohtaisia rajahintoja.

Viljavarojen tarkastus ja takavarikointi perustui ruokakuntien omaan ilmoitukseen. Paikalliset olot tunteneet vaalilautakunnat tarkastivat ilmoitukset ja ehdottivat elintarvikelautakunnalle niitten hyväksymistä tai hylkäämistä. Laskelmien mukaan valtiolle luovutettavaksi määrätty vilja oli tarkastuksen jälkeen tuotava lautakunnan osoittamaan paikkaan, josta se jaettiin joko omassa kunnassa tai vietiin muualle.

Kesäkuulla koottujen tietojen perusteella leipäviljatilanne ei ollut toivoton. Varastot riittivät noin 300 gramman päiväannoksiin. Senaatin ohjeiden perusteella viljatuotteiden päiväannos oli kevyessä työssä 150, keskiraskaassa työssä 240 ja raskaassa työssä 300 grammaa.  Elintarvikelautakuntien oli ratkaistava, miten kulutus pysyy säädettyjen annosten rajoissa, ja miten saada kuntaan viljaa, jos siitä oli puute.

Niukkuuden jakaminen ei kuitenkaan onnistunut toivotulla tavalla. Senaatin ohjeissa ei määritelty, kuinka suuria annoksia eri ammattiryhmille oli jaettava. Tehtävä oli jätetty lautakunnille. Jos viljaa oli kunnassa runsaasti, niin kaikki annokset nousivat helposti korkeimpaan luokkaan, jopa sen yli. Kuntia oli vaikea saada lopettamaan yliannosten jakamista. Ihmiset oli vaikea supistaa kulutustaan, jos normaalimäärä viljaa oli saatavissa.

Senaatin epäonniset viljakaupat

Tokoin hallitus asetti tavoitteeksi myös viljantuonnin aloittamisen uudelleen. Periaatteessa tuonnin Venäjältä olisi pitänyt helpottua, sillä väliaikainen hallitus oli julistanut provinssien viljavarastot kansalliseksi omaisuudeksi. Käytännössä hallituksen arvovalta ei riittänyt pakottamaan provinsseja luovuttamaan viljaansa. Tuonti Suomeen lisääntyi huhtikuussa, mutta laski sen jälkeen yhteen-kahteen miljoonaan kiloon kuukaudessa. Viljansaantia Suomeen haittasivat myös väliaikaisen hallituksen ja Suomen senaatin kireät suhteet.

Senaatti yritti myös itse ostaa viljaa Venäjältä. Valtiovaraintoimituskunnan päällikkö Väinö Tanner ja elintarvikeasioita hoitanut kamaritoimituskunnan päällikkö Väinö Wuolijoki sopivat 27. kesäkuuta väliaikaisen hallituksen kanssa 62 miljoonan kilon viljatoimituksista Suomeen heinä–lokakuussa. Väliaikainen hallitus tarvitsi rahaa Suomeen sijoitetun venäläisen sotaväen ylläpitämiseksi, joten 60 miljoonan markan maksu piti suorittaa etukäteen markoissa.

Senaatti suostui etukäteismaksuun, koska siten ajateltiin voitavan painostaa väliaikaista hallitusta nopeuttamaan toimituksia. Toisin kuitenkin kävi. Markkapulasta kärsinyt väliaikainen hallitus käytti saamansa maksun sotaväen päivärahoihin, mutta viljatoimitukset Suomeen kutistuivat.

Yhtä heikosti onnistuivat senaatin yritykset saada viljaa Yhdysvalloista, vaikka nämäkin ostot maksettiin kesällä etukäteen.  Viljaerä oli yhtä suuri kuin Venäjältä ostettu. Kuljetusvaikeudet ja Yhdysvaltojen kasvanut osallistuminen maailmansotaan lykkäsivät jo satamissa laivausta odottaneen viljan lähettämistä Suomeen.

Hallitukselle tuontiyritysten epäonnistuminen ei tullut yllätyksenä, vaikka ponnisteluja jatkettiinkin. Kun tuontinäkymät pysyivät epävarmoina ja oman maan maataloustuotantoa ei voitu hetkessä nostaa, oli olemassa vain yksi keino säästää varastoja: säännöstely.

Venäläissotilaat saivat enemmän elintarvikkeita

Kesällä 1917 Suomessa oli noin 100 000 venäläissotilasta, joiden huoltaminen söi Suomen niukkoja elintarvikevarastoja enemmän kuin pääluvun perusteella olisi voinut olettaa. Säännöstely ei koskenut käytännössä venäläisiä. Tarkoitus oli, että sotilaat olisivat saaneet viljansa Venäjältä ja muut elintarvikkeet Suomesta. Viljatoimitukset eivät kuitenkaan toteutuneet enää täysimääräisesti kesällä.

Säännöstely ei vaikuttanut sotilaiden lihankulutukseen, joiden keskimääräinen kuukausiannos oli runsaat viisi kiloa lihaa (lähes 200 grammaa/päivässä). Suomen sotilaallinen ja poliittinen asema oli sekä sisäisesti että Venäjän suuntaan niin arkaluontoinen, ettei senaatti uskaltanut ryhtyä merkittävästi pienentää sotilaitten annoksia. Se ei myöskään lopettanut lihakarjan pakkoluovutuksia, vaikka ajatus oli esillä.

Sotaväen omavaltaiset takavarikot yleistyivät kesällä. Ne johtuivat kurittomuudesta, mutta kyse oli myös komentajien hiljaisesti hyväksymästä huoltoa täydentäneestä toiminnasta.  Elintarvikelautakunnat joutuivat osaltaan huolehtimaan sotilaiden muonittamisesta. Sotaväen ruokkiminen aiheutti varsinkin liha- ja maitotuotteiden puutetta.[8]

Säännöstely syksyllä 1917

Säännöstelyn aloittaminen oli kovasta retoriikasta huolimatta sujunut melko yksimielisesti. Elokuussa elintarvikepolitiikka joutui yhä kiivaammin kokonaan oppositioon siirtyneen SDP:n arvostelun kohteeksi. Pahenevan pulan vaatimien toimien toteuttaminen vaikeutui, kun ristiriidat kärjistyivät.

Vuoden 1917 sadon takavarikoinnin tarvetta korosti tuontinäkymien heikkeneminen entisestään. Kotimainen vilja oli saatava mahdollisimman tarkasti yleiseen kulutukseen. Syömäviljaa oli maassa laskelmasta riippuen 45–130 miljoonaa kiloa liian vähän. Osan vajauksesta elintarvikeviranomaiset uskoivat voitavan täyttää tuonnilla. Venäjältä oli saatu viljaa vallankumouksesta huolimatta vuoden 1917 aikana lähes 30 miljoonaa kiloa.

Senaatti perusti 1. joulukuuta maataloustoimituskunnan alaisuuteen elintarvikehaIIituksen, joka sai tehtäväkseen eIintarvikkeiden maahantuonnin ja säännöstelyn toteuttamisen. Hallituksen päätöksistä ei voinut valittaa, millä pyrittiin vahvistamaan sen asemaa.

Elintarvikehallitus joutui pienentämään päiväannoksia joulu-tammikuussa. Omavaraistalouksissa asuvat saivat kahdeksan, kevyttä työtä tekevät kuusi ja raskasta työtä tekevät yhdeksän kiloa viljaa kuukaudessa. Peruskorttiannos oli siten 200 grammaa viljaa päivässä, johon saattoi saada 100 gramman lisäkortin. Kuukausiannoksiin oli sisällyttävä kaksi kiloa kauraryynejä tai neljä kiloa kauraa.[9]

Tuontiyritykset raukeavat

Hallitus lähetti ulkomaille virallisia edustajia selvittämään viljantuontimahdollisuuksia. Itsenäisyysjulistuksen toivottiin helpottavan tuontia sekä Yhdysvalloista että puolueettomista maista.  Yhdysvallat pelkäsi kuitenkin viljatoimitusten joutuvan väärin käsiin. Ympärysvaltojen “elintarvikediktaattori” Herbert Hoover keskeytti marraskuussa neuvottelut viljantoimituksista Suomeen.

Joulukuussa ympärysvallat arvioivat tilannetta uudelleen. Diplomaatit suosittelivat viljatoimituksia Suomeen, jotta Saksalle suosiollinen mieliala ei pääsisi vahvistumaan juuri itsenäistyneessä maassa. Yhdysvaltain hallitus aloittikin neuvottelut viljatoimituksista Suomeen uudelleen joulukuun puolivälissä.

Tammikuussa diplomaatit perustelivat elintarvikkeitten lähettämistä Suomeen levottomuuksien ehkäisemisellä ja bolsevikkien vaikutuksen torjumisella. Suomi ei kuitenkaan suostunut ympärysvaltojen esittämiin poliittisiin ehtoihin. Tilannearvioon vaikuttivat ilmeisesti Saksan ja Neuvosto-Venäjän käymät Brest-Litovskin rauhanneuvottelut, jotka lisäsivät toiveita saada Saksasta elintarvikeapua. Lopullisen tuonnin ympärysvalloista esti sisällissodan syttyminen.

Suomen ulkomailta saama vilja tuli vuoden 1917 lopulla edelleen yksinomaan Venäjältä. Vuoden 1918 puolella viljantuonti keskeytyi lähes kokonaan. Tuontia hoitanut Tuontikunta onnistui hankkimaan Venäjältä tammikuun alussa jo aikaisemmin ostamistaan 13 miljoonasta kilosta noin 84 000 kiloa.

Tuonnin epäonnistuminen ei yllättänyt elintarvikeviranomaisia. Kiertokirjeissä kuntien elintarvikelautakuntia oli kehotettu varautumaan siihen, että maa joutui tulemaan omillaan toimeen.

Suomeen saatiin ostettua jonkin verran lihaa. Joulukuussa elintarvikehallitus pystyi myymään 100 000 kg Ruotsista ostettua lihaa. Samaan aikaan oli hankittu Englannin omistuksessa olleita, Suomen satamissa säilytettyjä sillejä 35 000 astiaa (á 130 kg).[10]

Venäläissotilaiden osittainen lähtö helpotti hiukan

Itsenäisyysjulistuksen jälkeen oli periaatteessa mahdollista puuttua elintarviketilannetta vaikeuttaneeseen venäläisen sotaväen läsnäoloon. Sotilaita oli syksyn mittaan siirretty pois Suomesta sekä lähtenyt myös omatoimisesti. Vuodenvaihteen tienoilla maassa oli kuitenkin yhä noin 40 000 miestä. Huoltorasitus oli keventynyt alle puoleen huippulukemista, mutta sotilaiden elättäminen vaikutti edelleen merkittävästi elintarviketilanteeseen.

Suomen hallitus ei heti itsenäisyysjulistuksen antamisen jälkeen erityisesti kiirehtinyt venäläissotilaiden lähtöä. Venäjä kuului vielä muodollisesti ympärysvaltoihin, joilta toivottiin saatavan elintarvikeapua. Hallitus toi kuitenkin esille, että sotaväki käytti Suomen niukkoja elintarvikevaroja ja aiheutti kurittomuudellaan turvattomuutta.[11]

Linkit:

Heikki Rantatupa. 1979. Elintarvikehuolto ja -säännöstely Suomessa vuosina 1914–1921. Studia historica Jyväskyläensia 17. 

Kaija Rautavirta. 2010. Petusta pitsaan Ruokahuollon järjestelyt kriisiaikojen Suomessa. Helsinki: Helsingin yliopisto, s. 91–93.

Valtiopäivät 1917 I, istunnot 1–37. Elintarvelain kolmas käsittely tapahtui 16. toukokuuta 1917. Keskustelu löytyy pöytäkirjasta 23. 

Lähteet:

[1] Arjen ahtautta ja pieniä iloja, http://itsenaisyys100.fi/arjen-ahtautta-ja-pienia-iloja/

[2] Heikki Rantatupa. 1979. Elintarvikehuolto ja -säännöstely Suomessa vuosina 1914–1921. Studia historica Jyväskyläensia 17. https://jyx.jyu.fi/dspace/handle/123456789/37313, s. 69.

[3] Kaija Rautavirta. 2010. Petusta pitsaan Ruokahuollon järjestelyt kriisiaikojen Suomessa. Helsinki: Helsingin yliopisto, s. 91–93. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/20862/ruokahuo.pdf?sequence=1

[4] Rantatupa 1979, s. 65–66.

[5] Maatalouslakoissa työväki haastoi isäntävallan, http://itsenaisyys100.fi/maatalouslakoissa-tyovaki-haastoi-isantavallan/

[6] Eduskunnan täysistunnon pöytäkirja 16.5.1917.

[7] Rautavirta 2010, s. 33 ja Rantatupa 1979, s. 74.

[8] Rantatupa 1979, s. 60 ja 90–91.

[9] Rantatupa 1979, s. 113.

[10] Rantatupa 1979, s. 115.

[11] Rantatupa 1979, s. 115.

Väliaikainen hallitus vahvisti eduskunnan 1907 hyväksymän kieltolain

Venäjän väliaikainen hallitus vahvisti 29. toukokuuta 1917 eduskunnan kymmenen vuotta aiemmin hyväksymän kieltolain. Suomessa vallitsi jo sotatilan vuoksi käytännössä alkoholin myynnin ja anniskelun täyskielto.

Väliaikaisen hallituksen vahvistama laki oli viralliselta nimeltään asetus alkoholipitoisten aineiden valmistuksesta, maahantuonnista, myynnistä, kuljetuksesta ja varastossapidosta. Sen pääsisältönä oli alkoholipitoisuudeltaan yli kaksiprosenttisten juomien valmistuksen, vähittäismyynnin ja anniskelun täyskielto.

Eduskunta oli hyväksynyt kieltolain 1907. Toistamiseen asia oli ollut käsittelyssä 1909, jolloin eduskunta hyväksyi lain uudelleen hiukan muutettuna.

Senaatti oli ryhtynyt heti nimittämisensä jälkeen maaliskuun lopussa valmistelemaan kieltolain voimaansaattamista. Tunnettu raittiusmies, Kristillisen työväenliiton ainoa kansanedustaja Matti Helenius-Seppälä esitti senaatille välikysymyksen kieltolakiasiasta 16. huhtikuuta 1917. Helenius-Seppälä kiirehti lakia, jonka säätämisen tarpeellisuudesta vallitsi suuri yksimielisyys. Lain eteneminen oli kuitenkin pysähtynyt senaatissa kysymykseen siitä, mikä on Venäjän ja Suomen suhde maaliskuun vallankumouksen jälkeisessä tilanteessa.

Voiko väliaikainen hallitus vahvistaa kieltolain?

Pääministeri Oskari Tokoi (sd.) vastasi välikysymykseen 2. toukokuuta. Hän ilmoitti, että senaatti oli 27. huhtikuuta hyväksynyt Venäjän väliaikaiselle hallitukselle lähetettävän kirjelmän, jossa se pyysi eduskunnan 1909 hyväksymän kieltolain vahvistamista. Päätöstä ei ollut kuitenkaan vielä pantu täytäntöön. Senaatti oli aloittanut myös väliaikaisen kieltolakiasetuksen valmistelun.

Kieltolaki lähti Pietariin vahvistettavaksi toukokuun lopussa. Tätä ennen käytiin periaatteellista keskustelua, voidaanko väliaikaista hallitusta pyytää vahvistamaan kieltolaki. Senaatti oli nimittänyt perustuslakikomitean, jonka tehtävänä oli pohtia muun muassa Suomen ja Venäjän välistä suhdetta. Asiaa käsitteli myös suomalais-venäläinen komissio. Otto Ville Kuusinen (sd.) viittasi välikysymyskeskustelussa 2.5.1917 valtasuhteiden määrittelykysymykseen.

”Onhan kyllä ajateltu ja sitä on myöskin nähtävästi ajateltu senaatin tästä asiasta tekemässä päätöksessä, että kieltolain tulisi vahvistamaan Venäjän viiliaikainen hallitus, joka nyt on täysivaltainen valtio-orgaani Venäjän asioissa ja epäilemättä myös niissä Suomen asioissa, jotka Venäjä on oikeutettu Suomenkin osalta hoitamaan, esim. ulkopoliittisissa asioissa. On niinikään ajateltu, että vahvistuksen tälle laille. tulisi antamaan Suomen senaatti. Mutta kumpikaan näistä, eduskunta enempää Venäjän väliaikainen, ei nähtävästi voisi nyt laillista vahvistusta antaa, ellei eduskunnan ja Venäjän hallituksen välillä sitä ennen säädetä sopimusta lakien vahvistajasta.”

Eduskunta päätti kansanedustaja Matti Airolan (sd.) ehdotuksesta äänin 97–77 lähettää kieltolakiasian perustuslakivaliokuntaan. Valiokunnan mukaan eduskunnan oli mahdollista hyväksyä kieltolain lähettäminen väliaikaisen hallituksen vahvistettavaksi ”luopumatta päätäntöoikeudestansa siihen nähden, kenen tehtäväksi Suomen lakien vahvistaminen on tuleva”.  Eduskunta päätti kuultuaan lausunnon 22. toukokuuta lähettää lain Pietariin.[1]

Ensimmäinen kieltolakimaa Euroopassa

Uutinen kieltolain vahvistamisesta otettiin Suomessa myönteisesti vastaan. Lakiin sisältyi kahden vuoden siirtymäaika, mutta käytännössä Suomessa oli voimassa sotatilan vuoksi kieltolaki.[2]

”Kieltolaki on nyttemmin vahvistettu. Tosin on maassamme jo koko nykyisen sodanajan ja varsinkin viimeisten kuukausien aikana vallinnut asiaintila, joka käytännössä on hyvin lähellä täydellistä väkijuomakieltoa. Vahvistettu kieltolaki ei myöskään astu voimaan ennen kuin kahden vuoden kuluttua lukien ensikuun alusta. Mutta kun hallituksella on aikomus saada säädetyksi väliaikainen laki, joka heti panee voimaan yleisen väkijuomakiellon periaatteet, on nyt tapahtuneella kiellonkin vahvistuksella ensiluokkainen välitönkin merkitys.”

Uusi Suometar muistutti, että Suomi on ensimmäinen Euroopan maa, jossa kieltolaki oli säädetty. Lehden mukaan lailla oli kansan suuren enemmistön tuki. Täyskielto vaati kuitenkin tuekseen kansalaisten tukea.

”Jos kansamme näyttää, että ainakin sen verrattomassa enemmistössä on tämä ehdoton valmius alistua vaatimaansa lakiin, silloin on epäilemättä se koe, joka täydellisen väkijuomakiellon voimaanpanolla nyt on maassamme tehty, osottautuva onnelliseksi rohkeudeksi. Tätä toivoo hartaasti jokainen isänmaan ystävä.”

Työväen ja raittiusliikkeen saavutus

Kieltolaki kuului työväenliikkeen keskeisiin tavoitteisiin 1800-luvun lopulta lähtien. Saavutus oli esillä Helsingin sosiaalidemokraattisen kunnallisjärjestön kokouksessa 3. kesäkuuta.[3]

”Alussa puheenjohtaja muistutti siitä suuresta tapauksesta, että kieltolaki nyt vihdoinkin on tullut vahvistetuksi. Kun tämän asian puolesta työväestö on pitkään taistellut, on kieltolakia pidettävä suurelta osalta työväen luokkataistelun tuloksena. Tämän työväen taistelulla saavutetun voiton johdosta esitti 3-kertaisen eläköönhuudon työväen luokkataistelulle. Kokous yhtyi esitykseen voimakkailla eläköönhuudoilla.”

Myös raittiusväki koki asiansa edenneen. Raittiuden Ystävien mukaan ”kansan valtava enemmistö riemuitsee tästä voitosta, joka avaa sadoille tuhansille uusia siunauksellisen elämän mahdollisuuksia”. Kieltolakia juhlittiin 3. kesäkuuta eri puolilla Suomea. Levoton yhteiskunnallinen tilanne varjosti juhlintaa. Raittiusväki koki saaneensa uutta voimaa kieltolaista.[4]

”Olkoot ne innostuksen sanat, joita kieltolakijuhlissa kautta maamme tänään tullaan lausumaan, sytyttäviä kipeniä uuden työhalun, uuden toimintatarmon herättämiseen raittiusasian ajajissa, jotta kieltolakijuhlimispäivänä tehtäisiin se vakava, horjumaton päätös, että nyt ei enää työstä tauota, ennenkuin kieltolakiaate on kansamme keskuudessa lopullisestikin toteutettu, saatu Suomi raittiiksi.”

Lähteet:

[1] Eduskunnan täysistunnot 16.4.1917, 2.5.1917 ja 22.5.1917.

[2] Kieltolaki vahvistettu, Uusi Suometar 31.5.1917.

[3] Työmies 4.6.1917

[4] Uusi Suometar 3.6.1917.