Poliittisen lehdistön kultakausi alkoi vuoden 1905 suurlakosta

Suomen lehdistö politisoitui suurlakon ja itsenäistymisen välisenä aikana. Puolueiden organisoiduttua eduskuntauudistuksen myötä korostui lehdistön merkitys poliittisen vaikuttamisen välineenä. Työväenlehdistö laajeni koko maan kattavaksi ja maalaisliiton lehdistö kehittyi rinnan puolueen kanssa. Maan suurimpia lehtiä olivat Suomen itsenäistyessä sosiaalidemokraattien Työmies, nuosuomalaisten Helsingin Sanomat, sitoutumaton ruotsinkielinen Hufvudstadsbladet ja vanhasuomalaisten Uusi Suometar.

Helsinki oli 1910-luvulla Suomen tärkein lehdistökeskus. Kaikista vuosina 1906–1917 julkaistuista suomalaisista lehtinimikkeistä (292) 23,5 prosenttia ilmestyi Helsingissä. Viipurissa vastaava määrä oli 5,5 ja Turussa prosenttia.[i] Poliittisesti sitoutuneista lehdistä laajalevikkisimmät – sosiaalidemokraattien Työmies, nuorsuomalaisten Helsingin Sanomat ja vanhasuomalaisten Uusi Suometar – olivat helsinkiläisiä. Ruotsinkielisen väestönosan virallisesti sitoutumaton äänenkannattaja oli Hufvudstadsbladet.

Vuosina 1906–1917 vuosittain ilmestyneistä lehdistä yli 70 prosenttia oli selvästi puoluepoliittisesti sitoutuneita.[ii] Suomessa oli 1917 yhteensä 114 sanomalehteä, jotka jakaantuivat poliittisesti seuraavasti:[iii] SDP 16, Maalaisliitto 5, Suomalainen puolue 24, Nuorsuomalainen puolue 26 ja RKP 11. Lisäksi kristillinen työväenliikkeellä oli yksi lehti. Kokonaan sitoutumattomiksi ilmoittautui 31 lehteä. Suurinta osaa niistä voi luonnehtia yleisporvarillisiksi.

Erityisesti suomenkielinen lehdistö kasvoi

Sekä suomen- että ruotsinkielisten lehtien lukumäärä kasvoi 1800-luvun lopulla, mutta suomenkielisten sanomalehtien kasvu oli nopeampaa ja jatkui myös 1900-luvulla. Vuonna 1870 ruotsinkielisiä sanomalehtiä oli Suomessa yhdeksän. Kymmenen vuotta myöhemmin määrä oli 14, 1890 jo 24 ja 1898 ennätysmäiset 30. Vuoden 1905 suurlakon jälkeen ruotsinkielisten lehtien lukumäärä vakiintui noin 25:een.

Suomenkielisiä sanomalehtiä oli 1880 yhteensä 20. Vuosikymmenessä määrä lähes kaksinkertaistui 36:een. Kasvu jatkui nopeana ja 1900-luvun suomeksi ilmestyi 56 sanomalehteä. Vuonna 1905 suomenkielisiä lehtiä oli jo 61.[iv] Lehtien kokonaismäärään eivät vaikuttaneet merkittävästi edes 1900-luvun venäläistämistoimet. Lakkautettuja lehtiä korvaamaan perustettiin yleensä nopeasti uusi.

Vuonna 1900 kutakin ruotsinkielistä sanomalehteä kohden oli 12 500 omakielistä asukasta. Suomenkielisten lehtien vastaava luku oli 42 000. Suhdeluku tasaantui 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Vuonna 1912 jokaista ruotsinkielisiä lehteä kohden oli 14 500 ruotsia äidinkielenään puhunutta. Yhtä suomenkielistä lehteä kohden oli 27 300 kielellisesti maan valtaväestöön kuulunutta.[v]

Bobrikovin sensuuri ahdisti lehdistöä ankarasti

Yksi helmikuun manifestista vuonna 1899 alkaneen venäläistämisen ja Suomen autonomian kaventamisen keinoista ja seurauksista oli lehdistösensuurin kiristyminen.[vi] Vuoden 1867 painoasetukseen sisältyneen ennakkosensuuripykälän rinnalle tuli jo 1891 asetus, joka siirsi lehtien julkaisupäätökset ja lakkauttamisoikeuden kenraalikuvernöörille.

Vuonna 1899 kenraalikuvernööriksi nimitetty Nikolai Bobrikov ryhtyi toteuttamaan lehdistönvapautta rajoittaneita toimia tiukasti. Kenraalikuvernööri saattoi vuodesta 1899 antaa varoituksia lehdille ja seuraavana vuonna hän sai oikeuden vaatia toimittajan erottamista. Suomalainen sensuurihallinnon rinnalla toimi vuoteen 1904 asti venäläisenemmistöisen sensuurikomitean, jonka korvasi Venäjän-Japanin sodan aikana sotasensuuri.[vii]

Bobrikov määräsi runsaasti sensuuriasetusten sallimia painoesteitä ja jakoi lisäksi varoituksia. 1890-luvun puolivälissä painoesteitä oli annettu vuodessa 134. Vuonna 1899 määrä oli 400 ja seuraavana vuonna 1900 yli 500. Varoituksia Bobrikov antoi 1899 yhteensä 47. Kaikkien järeimpiä toimia olivat sanomalehtien lakkauttamiset ja toimittajien erottamiset. Vuosina 1899–1905 kaikkiaan 26 sanomalehteä lakkautettiin pysyvästi ja 46 määräaikaisesti. Muun muassa Päivälehden päätoimittaja Eero Erkko joutui vuonna 1900 erotetuksi kenraalikuvernöörin vaatimuksesta.[viii]

Sensuuritoimenpiteistä kärsivät pahimmin perustuslaillisella kannalla taipumattomasti pysyneet lehdet. Bobrikov tarttui herkästi Venäjää tai venäläisiä arvostelleisiin kirjoituksiin. Tarkassa seurannassa oli myös arkojen ajankohtaisaiheiden käsittely. Toimittajat oppivat kuitenkin tuomaan esiin lehtiin kohdistuneet sensuuritoimet lukijoilleen eri keinoin. Artikkeliin saatettiin painaa viivoja tai korvata sensuroituja osuuksia täysin muulla tekstillä. Herkkiä aiheita voitiin käsitellä myös vertauskuvin tai kiertoilmauksin.[ix]

Lehdistösensuuri lieventyi Bobrikovin murhan jälkeen kesällä 1904 ja etenkin Venäjältä Suomeen syksyllä 1905 levinneen suurlakon seurauksena. Suurlakon päättäneessä manifestissa Nikolai II lupasi antaa Suomelle sanan-, kokoontumis- ja yhdistymisvapauden sallivaa lainsäädäntöä. Vuonna 1906 voimaan astui laki ennakkosensuurin poistamisesta. Keisarivallan jälleen vahvistettua asemaansa Suomen painolainsäädäntö siirrettiin vuonna 1912 yleisvaltakunnallisen lainsäädännön piiriin. Sensuuri oli kuitenkin lievempää kuin kenraalikuvernööri Bobrikovin johtamana, eikä esimerkiksi lehtiä lakkautettu. Rajoitukset kiristyivät ensimmäisen maailmansodan aikana, jolloin voimassa oli sotasensuuri.[x]

Sensuuri lakkautui maaliskuun vallankumouksen jälkeen 1917. Sananvapaus laajeni ennen kokemattomiin mittoihin. Vuoden 1918 sisällissodan aikana sodan molemmat osapuolet rajoittivat lehdistönvapautta hallitsemallaan alueella. Vastapuolen lehtien ilmestyminen estettiin. Sekä valkoisen että punaista lehdistön uutisointia ja kommentointia leimasivat sodan aikana voimakas propaganda.[xi] Sodan seurauksena työväenlehtien ilmestyminen keskeytyi vähintään puoleksi vuodeksi.

Uusi Suometar ponnisti suomalaisuusliikkeen perinteistä

Suomalaisuusliikkeen ensimmäisenä äänenkannattaja toimi vuonna 1847 perustettu Suometar, jonka julkaiseminen päättyi 1866 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjapainon talousvaikeuksien vuoksi.[xii] Lehden aatteellisena seuraajana jatkoi vuonna 1869 perustettu Uusi Suometar, josta tuli maan johtava fennomaani- ja oikeistolehti.[xiii] Uusi Suometar edusti vanhasuomalaisuutta, suomalaisuusliikkeen aatteellisesti vanhinta juurta. Lehti seisoi kristillissiveellisyyden ja perinteisten moraaliarvojen takana. Vanhasuomalaisia kutsuttiin lehden nimen perusteella myös suomettarelaisiksi. Toisaalta se korosti koulutuksen ja sivistyksen merkitystä. Uuden Suomettaren ja muiden vanhasuomalaisten sanomalehtien haastajaksi nousivat 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa vapaamielisemmät nuorsuomalaiset lehdet.[xiv]

Uuden Suomettaren päätoimittajana toimi 1870–1906 Viktor Löfgren (vuodesta 1906 Lounasmaa) vuosina. Lehden levikki kasvoi aluksi hitaasti, mutta 1880-luvulla se nousi maan luetuimpien joukkoon. Vuosikymmenen lopussa Uuden Suomettaren levikki oli noin 6 000 kappaletta, mikä oli vain parituhatta kappaletta pienempi kuin Hufvudstadsbladetilla. Lehti oli muuttunut samalla kannattavaksi, mikä mahdollisti myös toimituksen kasvun.[xv] Uusi Suometar onnistui kasvattamaan lukijakuntaansa fennomaanien jakautumisesta ja Päivälehden perustamisesta huolimatta.

Vuosina 1906–13 Uuden Suomettaren päätoimittajana toimi Ernst Nevanlinna, joka johti samanaikaisesti Suomalaisen Puolueen valtuuskuntaa. Lehti oli vahvasti puolueen otteessa.[xvi] Uusi Suometar menetti kuitenkin 1910-luvulla asemiaan. Se putosi levikiltään pääkaupungin neljänneksi suurimmaksi lehdeksi Helsingin Sanomien, Hufvudstadsbladetin ja Työmiehen jälkeen.[xvii]

Toisen sortokauden aikana Uusi Suometar pyrki pysyttelemään keskitiellä, kun Suomalaisen Puolueen lehdet jakautuivat yhteistyöhakuisiin ja vastarintamielisiin. Lehti kehotti 25.8.1912 pääkirjoituksessaan suomalaisia laittomuuksien paineessakin pysymään viroissaan, jotta ne eivät joutuisi venäläisille. Sisäiset riidat saivat Nevanlinnan vetäytymään Suomalaisen Puolueen valtuuskunnan puheenjohtajan sekä Uuden Suomettaren päätoimittajan tehtävistä 1913. Nevanlinna jatkoi kuitenkin toimituksen tärkeänä avustajana.[xviii]

Järnefeltien fennomaanisukuun kuuluneen päätoimittaja Akseli Rauanheimon kaudella 1913–1914 Uusi Suometar muuttui seitsenpäiväiseksi, lehti etsi uusia kirjoittajia ja urheilu sai lisää palstatilaa.[xix] Pian ensimmäisen maailmansodan sytyttyä päätoimittajana aloitti Paavo Juho Hynnisen. Hän vaikutti lehden sisältöön melko vähän. Hynninen teki Suomen itsenäistyttyä pitkän uran ulkoasianhallinnossa.[xx]

Itsenäistymisvuonna 1917 Uusi Suometar pysytteli maltillisella linjalla, minkä vuoksi suomettarelaiset itsenäisyysmiehet perustivat oman lehden, Uuden Päivän (vuodesta 1919 Iltalehti).[xxi] Uuden Suomettaren linja oli lähellä Helsingin Sanomien ja Hufvudstadsbladetin omaksumaa, vaikkakin itsenäisyyshenki näkyi selvemmin nuorsuomalaisten ja ruotsalaisten keskuudessa.[xxii] Päätoimittajana itsenäistymisen kynnyksellä ja sen alkutaipaleella toimi historioitsija ja koulumies A. H. Virkkunen. Hän jatkoi päätoimittajana myös 1919, kun lehti muutti nimensä perustetun Uudeksi Suomeksi.[xxiii]

Marraskuun suurlakkoa ja sen aikaisista levottomuuksista kirjoittaessaan Uusi Suomettaren tyyli kuitenkin muuttui kärkevämmäksi, mitä kuvaavat otsikot ”Sosialistien hirmuvallan päivät” tai ”Anarkia maassa täydellinen/ Punakaartin rosvojoukot mellastavat kaikkialla mielensä mukaan”. Senaatin itsenäistymisjulistuksen 5.12. saama palstatila jäi selvästi edeltävien viikkojen väkivallankuvauksia pienemmäksi. [xxiv]

Sisällissota katkaisi Uuden Suomettaren ilmestymisen, joka jatkui 13. huhtikuuta.[xxv] Sotaa seuranneessa puolueiden uudelleenjärjestäytymisessä syntynyt Kansallisen Kokoomuspuolue perusti äänenkannattajakseen Uuden Suomen, jonka ensimmäinen numero ilmestyi tammikuussa 1919. Virkkusen rinnalla uutta lehteä lähtivät luotsaamaan nuorsuomalaiset Rafael Erich ja E. N. Setälä sekä vanhasuomalainen Ernst Nevanlinna.[xxvi]

Poliittisesti sitoutumaton Hufvudstadsbladet oli vielä 1890-luvulla Suomen luetuin lehti

Hufvudstadsbladetin perusti 38-vuotias lehtimies August Schauman 1864. Sanomalehtien määrä kasvoi nopeasti Hufvudstadsbladetin perustamisaikaan. Vuonna 1863 alkanut säännöllinen valtiopäivätoiminta ja puoluesuuntausten vähittäinen muodostuminen johtivat erilaisten äänenkannattajien perustamiseen.[xxvii]

Hufvudstadsbladet toimi kuitenkin epäpoliittisena kaupallisena yrityksenä, joka tavoitteli lukijoita lähinnä Helsingistä.[xxviii] Lehti julisti ajavansa ruotsinkielisen väestönosan kielellisiä ja kulttuurisia etuja, mutta vakuutti samalla tukevansa myös suomenkielisen väestön kaikkia pyrkimyksiä isänmaan vahvistamiseksi.[xxix] Hufvudstadsbladetista tuli helsinkiläisten suosima ilmoitusväline ja 1870-luvulla jo 60 prosenttia lehden tuloista kertyi ilmoituksista.[xxx]

Vuonna 1885 Schauman myi Hufvudstadsbladetin vanhaan sanomalehti- ja kirjanpainosukuun kuuluneelle 24-vuotiaalle filosofian maisteri, lehtimies A. R. Frenckellille. Frenckellistä tuli samalla lehden toimittaja ja päätoimittaja. Frenckellin aikana Hufvudstadsbladet alkoi kilpailla valtakunnallisella tasolla ja lehden toimitus laajeni Suomen suurimmaksi. Kirjapainotekniikan uusimmista kehityssuunnista kiinnostunut Frenckell otti rotaatiopainokoneen käyttöön ensimmäisenä Suomessa.[xxxi]

Hufvudstadsbladet nousi Suomen laajalevikkisimmäksi sanomalehdeksi 1890-luvun alkuun mennessä.[xxxii] Suomenkieliset lehtien levikki ohitti ruotsinkielisten 1900-luvun alussa.[xxxiii] Ensimmäiseen maailmansotaan mennessä suosituimmat puoluepoliittisesti sitoutuneet suomenkieliset lehdet olivat ohittaneet levikkimäärissään Hufvudstadsbladetin, joka säilytti asemansa luetuimpana ruotsinkielisenä lehtenä. Vuonna 1915 sen levikki oli 7 000, mihin kilpailevat ruotsinkieliset lehdet eivät likikään yltäneet.[xxxiv]

Sortovuosina Hufvudstadsbladet asettui perustuslaillisuuden kannalle, mutta varoi tuomasta näkökantaansa esiin liian jyrkästi välttyäkseen lakkautukselta. Viranomaiset lakkauttivat lehden määräajaksi varovaisuuspyrkimyksistä huolimatta.[xxxv] Ennen Suomen itsenäistymistä lehti oli vakiinnuttanut asemansa ruotsalaisuuden johtavana foorumina ja sen asema oli verrannollinen Uuteen Suomettareen, Helsingin Sanomiin ja Työmieheen.[xxxvi]

Hufvudstadsbladetin julkaisijaksi perustettiin vuonna 1920 uusi yhtiö, jonka pääomistajaksi tuli paino- ja kustannusalalla menestynyt liikemies Amos Anderson. Vaikka Anderson toimi aktiivisesti ruotsalaisessa kansanpuolueessa, niin hän pyrki säilyttämään lehden linjan poliittisesti sitoutumattomana. Anderson ohjeisti toimittajia maltillisuuteen esimerkiksi käsiteltäessä lapuanliikettä tai ruotsinkielisten asemaa itsenäisessä Suomessa.[xxxvii]

Nuorsuomalaisen Päivälehden seuraaja Helsingin Sanomat nousi maan luetuimmaksi porvarilehdeksi

Suomalaisen puolueen sisältä noussut liberaali nuorsuomalainen oppositio perusti vuonna 1889 Helsinkiin oman äänenkannattajan, Päivälehden. Päivälehden perustaneet kolme nuorta opiskelutoveria Eero Erkko, Juhani Aho (J. Brofeldt) ja Arvid Järnefelt halusivat saada pääkaupunkiin nuorten suomalaisten äänenkannattajan, joka edustaisi vapaamielisiä arvoja. Lehden näytenumerot ilmestyivät 16.11.1889 ja 5.12.1889. Kuusipäiväisenä Päivälehti alkoi ilmestyä seuraavan vuoden alusta.

Kesti liki vuosikymmenen ennen kuin Päivälehti alkoi tuottaa voittoa. Lehden päästyä vankalle pohjalle sensuuri kiristyi kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin johdolla. Pian Bobrikovin murhan jälkeen kesällä 1904 Päivälehti julkaisi vertauskuvallisen Juhannuksena-pääkirjoituksen, jossa kerrottiin valon vakuuttavasta voitosta pimeydestä. Viranomaiset määräsivät Päivälehden lakkautettavaksi ja lehden viimeinen numero ilmestyi 3. heinäkuuta. Jo neljä päivää myöhemmin lehden toiminta jatkui, kun Helsingin Sanomien ensimmäinen näytenumero ilmestyi. Julkaisuluvan syksyllä 1904 saanut Helsingin Sanomat aloitti säännöllisen ilmestymisen lokakuussa.

Päivälehden perustaja ja ensimmäinen päätoimittaja Eero Erkko (1860–1927) toimi aktiivisesti vastarintaliikkeessä, minkä johdosta hänet karkotettiin ensimmäisen sortokauden aikana useiksi vuosiksi Yhdysvaltoihin. Suomeen palannut Erkko nousi vuonna 1908 Helsingin Sanomien päätoimittajaksi. Hän työskenteli tehtävässä lähes keskeytyksettä kuolemaansa saakka. Erkko toimi myös Nuorsuomalaisen puolueen ja sittemmin Kansallisen Edistyspuolueen kansanedustajana 1907–1919.

Erkon valinta päätoimittajaksi antoi vasemmistonuorsuomalaisille etulyöntiaseman nuorsuomalaisten puoluehallinnossa käydyssä oikeisto- ja vasemmistosiiven välisessä kilpailussa. Puolueen oikeistosiiven äänenkannattajaksi perustettiin lyhytikäiseksi jäänyt Suomalainen Kansa (1907–1911). Oikeiston tappio vuoden 1910 puoluekokouksessa ja Suomalaisen Kansan ilmestymisen päättyminen johtivat siihen, että Helsingin Sanomat vakiinnutti asemansa nuorsuomalaisen puolueen kiistattomana pää-äänenkannattajana. Helsingin Sanomien linjaan kuuluivat sekä perustuslaillisuuden että sosiaalisten uudistusten tarpeellisuuden korostaminen.

Helsingin Sanomien levikki kasvoi nopeasti. Se oli 6 000 vuonna 1906, 14 300 vuonna 1910 ja 32 000 vuonna 1915. Ensimmäisen maailmansodan alkupuolella Helsingin Sanomat nousi Työmiehen ja Hufvudstadsbladetin ohi maan suurimmaksi lehdeksi. Lukijoita kiinnostivat erityisesti Helsingin Sanomien sotatilanteesta julkaisemat asiantuntevat kartat ja katsaukset. Elokuussa 1917 Helsingin Sanomien arkinumeron levikki oli 39 000 ja sunnuntainumeron 51 000. Sisällissodan aikana Helsingin Sanomien ilmestyminen keskeytyi yli kahdeksi kuukaudeksi. Lehden painotalossa painettiin kapinallisten omia julkaisuja.

Työmiehestä tuli vuonna 1917 Suomen ylivoimaisesti suurin lehti

Työmies-lehti perustettiin viikkolehtenä Helsingin Työväenyhdistyksen aloitteesta maaliskuussa 1895. Työmies alkoi ilmestyä kuudesti viikossa 1899 ja se nousi nopeasti luetuimmaksi työväenlehdeksi. Vuosisadan vaihteessa lehden linja muuttui radikaalimmaksi, mihin vaikutti erityisesti uusi päätoimittaja Edvard Valpas-Hänninen. Lehti selitti esiin nostamansa sosiaaliset epäkohdat luokkaristiriidoilla. Palstatilaa saivat myös kirjoitukset sosialismin aatesisällöstä ja sen soveltamisesta.[xxxviii]

Työmies oli yksi ensimmäisistä suomalaisista työväenlehdistä – varhaisimpana pidetään Vaasassa 1883–85 ilmestynyttä Suurpohjan Työmiestä.[xxxix] 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa perustettiin myös Länsi-Suomen Työmies (vuodesta 1906 Sosialisti, Turku), Kansan Lehti (Tampere) ja Arbetaren (Helsinki). Suurlakkoa ennen maassa ilmestyi kolme suomenkielistä ja yksi ruotsinkielinen työväenlehti. Lakon jälkeen työväenlehtien määrä lähti nopeaan nousuun. Samaan aikaan sosiaalidemokraattisen puolueen toiminta laajeni käytännössä kaikkiin suomenkielisiin kuntiin. Vuonna 1907 työväenlehtiä ilmestyi jo 22.[xl]

Työmiehestä tuli 1906 puoluekokouksen päätöksellä sosiaalidemokraattisen puolueen pää-äänenkannattaja.[xli] Lehden päätoimittajana toimi vuosina 1900–1918 Edvard Valpas-Hänninen. Muurarina työskennellyt Valpas-Hänninen oli käynyt seitsemän luokkaa oppikoulua sekä suorittanut itsenäisiä opintoja.[xlii] Valpas-Hänninen esiintyi rohkeasti marxilaisen sosialismin ja luokkataistelun kannattajana, kun sensuuri lieventyi ensimmäisen sortokauden jälkeen. Toisen sortokauden venäläistämistoimiin Työmies suhtautui johdonmukaisen kriittisesti. Valpas-Hännisen valta lehden linjauksiin pieneni ennen ensimmäistä maailmansotaa. Hän alkoi omissa kirjoituksissaan vältellä poliittisia aiheita. Lehden vuonna 1917 omaksuma vallankumouksellinen linja määrittelevät muut toimittajat.[xliii]

Työmiehen levikki kasvoi tasaisesti. Vuonna 1906 lehden painosmäärä oli noin 17 000, vuonna 1910 25 000 ja vuonna 1916 40 000. Työmies oli työväenlehdistä ylivoimaisesti suurin ja sen lukijakunta kattoi valtaosan Suomen pitäjistä.[xliv] Venäjän vuoden 1917 maaliskuun vallankumouksen jälkeen käytännössä kaikkien sanomalehtien levikki kasvoi Suomessa. Työmies-lehden ennätysmäiselle lähes 80 000 kappaleen levikille ei kuitenkaan löytynyt haastajia.[xlv]

Työmiehen ilmestyminen päättyi saksalaisten vallattua Helsingin huhtikuussa 1918. SDP:n uudeksi äänenkannattajaksi perustetun Suomen Sosialidemokraatin ensimmäinen näytenumero ilmestyi Väinö Tannerin johdolla jo toukokuussa 1918. Säännöllisesti lehti alkoi ilmestyä syksyllä 1918.[xlvi]

[i] Toivo Nygård. Poliittisten vastakohtaisuuksien jyrkentyminen sanomalehdistössä. Teoksessa Päiviö Tommila (päätoim.), Suomen lehdistön historia 2. Sanomalehdistö suurlakosta talvisotaan. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1987, s. 20.

[ii] Toivo Nygård. Poliittisten vastakohtaisuuksien jyrkentyminen sanomalehdistössä. Teoksessa Päiviö Tommila (päätoim.), Suomen lehdistön historia 2. Sanomalehdistö suurlakosta talvisotaan. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1987, s. 20–21, 146.

[iii] Nygård 1987, s. 21.

[iv] Tommila ja Salokangas 1998, s. 65.

[v] Tommila ja Salokangas 1998, s. 107.

[vi] Tommila ja Salokangas 1998, s. 72–73.

[vii] Tommila ja Salokangas 1998, s. 73.

[viii] Tommila ja Salokangas 1998, s. 75.

[ix] Tommila ja Salokangas 1998, s. 75–76.

[x] Tommila ja Salokangas 1998, s. 103.

[xi] Raimo Salokangas. Puoluepolitiikka ja uutisjournalismi muuttuvilla lehtimarkkinoilla. Teoksessa Päiviö Tommila (päätoim.), Suomen lehdistön historia 2. Sanomalehdistö suurlakosta talvisotaan. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1987, s. 176–177.

[xii] Vesikansa 1997, s. 68–70.

[xiii] Tommila ja Salokangas 1998, s. 45.

[xiv] Tommila ja Salokangas 1998, s. 69. Vesikansa 1997, s. 75–80.

[xv] Vesikansa 1997, s. 106.

[xvi] Tommila ja Salokangas 1998, s. 112.

[xvii] Vesikansa 1997, s. 149–150.

[xviii] Vesikansa 1997, s. 161–165.

[xix] Vesikansa 1997, s. 166–175.

[xx] Vesikansa 1997, s. 184–188.

[xxi] Vesikansa 1997, s. 202–204.

[xxii] Vesikansa 1997, s. 206.

[xxiii] Vesikansa 1997, s. 220–221.

[xxiv] Vesikansa 1997, s. 224–229.

[xxv] Vesikansa 1997, s. 233.

[xxvi] Vesikansa 1997, s. 258–260, 262–263.

[xxvii] Tommila ja Salokangas 1998, s. 53–56.

[xxviii] Päiviö Tommila (päätoim.). Suomen lehdistön historia 5. Hakuteos Aamulehti – Kotka Nyheter. Sanoma- ja paikallislehdistö 1771–1985. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1988, s. 144.

[xxix] Nygård 1987, s. 87.

[xxx] Päiviö Tommila (päätoim.). Suomen lehdistön historia 5. Hakuteos Aamulehti – Kotka Nyheter. Sanoma- ja paikallislehdistö 1771–1985. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1988, s. 144.

[xxxi] Päiviö Tommila (päätoim.). Suomen lehdistön historia 5. Hakuteos Aamulehti – Kotka Nyheter. Sanoma- ja paikallislehdistö 1771–1985. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1988, s. 144–145.

[xxxii] Päiviö Tommila (päätoim.). Suomen lehdistön historia 5. Hakuteos Aamulehti – Kotka Nyheter. Sanoma- ja paikallislehdistö 1771–1985. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1988, s. 144.

[xxxiii] Tommila ja Salokangas 1998, s. 65.

[xxxiv] Nygård 1987, s. 90.

[xxxv] Päiviö Tommila (päätoim.). Suomen lehdistön historia 5. Hakuteos Aamulehti – Kotka Nyheter. Sanoma- ja paikallislehdistö 1771–1985. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1988, s. 145.

[xxxvi] Tommila ja Salokangas 1998, s. 108.

[xxxvii] Päiviö Tommila (päätoim.). Suomen lehdistön historia 5. Hakuteos Aamulehti – Kotka Nyheter. Sanoma- ja paikallislehdistö 1771–1985. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1988, s. 145–146.

[xxxviii] Tommila ja Salokangas 1998, s. 71.

[xxxix] Tommila ja Salokangas 1998, s. 71.

[xl] Toivo Nygård. Poliittisten vastakohtaisuuksien jyrkentyminen sanomalehdistössä. Teoksessa Päiviö Tommila (päätoim.), Suomen lehdistön historia 2. Sanomalehdistö suurlakosta talvisotaan. Kuopio: Kustannuskiila Oy, 1987, s. 24–25; Tommila ja Salokangas 1998, s. 71–72, 122.

[xli] Nygård 1987, s. 26, 41.

[xlii] Pentti Salmelin. Järjestölehdestä puoluelehdistöön. Suomen työväenlehdistön synty ja asema työväenliikkeen tiedotuskentässä ennen vuoden 1901 puoluekokousta. Helsinki: Tammi 1967, s. 200.

[xliii] Nygård 1987, s. 26; Atte Pohjanmaa, Sanan säilä taistelun tiellä. Puolen vuosisadan (1895–1945) taival Työmiehen – Suomen Sosialidemokraatin palstoilta nähtynä. Helsinki: Kansanvalta 1948, s. 90–91.

[xliv] Nygård 1987, s. 30–33.

[xlv] Tommila ja Salokangas 1998, s. 137.

[xlvi] Tommila ja Salokangas 1998, s. 146–147; Nygård 1987, s. 192; Pohjanmaa 1948, s. 119–121.

Linkkejä:

Suomettaren ensimmäinen numero 12.1.1847 

Hufvudstadsbladetin ensimmäinen numero 5.12.1864

Uuden Suomettaren ensimmäinen numero 1.1.1869

Työmiehen ensimmäinen numero 14.2.1895 

Päivälehden ensimmäinen näytenumero 16.11.1889 

Helsingin Sanomien ensimmäinen näytenumero 7.7.1904 

Paavo Tikkasen pienoiselämäkerta Kansallisbiografia, kirjoittanut Jyrki Vesikansa (maksullinen artikkeli)

Viktor Löfgrenin (Lounasmaa) pienoiselämäkerta Kansallisbiografia, kirjoittanut Jyrki Vesikansa (maksullinen artikkeli) 

Ernst Nevanlinnan pienoiselämäkerta Kansallisbiografia, kirjoittanut Vesa Vares (maksullinen artikkeli) 

Akseli Rauanheimon pienoiselämäkerta Kansallisbiografia, kirjoittanut Jyrki Vesikansa (maksullinen artikkeli)

Paavo Juho Hynnisen pienoiselämäkerta Kansallisbiografia, kirjoittanut Jukka Seppinen (maksullinen artikkeli)

Artturi Heikki Virkkusen pienoiselämäkerta Kansallisbiografia, kirjoittanut Jyrki Vesikansa (maksullinen artikkeli)

August Schaumanin pienoiselämäkerta Kansallisbiografia, kirjoittanut Bo Lönnqvist (maksullinen artikkeli) 

Arthur Frenckell pienoiselämäkerta Kansallisbiografia, kirjoittanut Lars-Folke Landgrén (maksullinen artikkeli)

Amos Anderson pienoiselämäkerta Kansallisbiografia, kirjoittanut Lars-Folke Landgrén (maksullinen artikkeli) 

Eero Erkon pienoiselämäkerta Kansallisbiografia, kirjoittanut Keijo K. Kulha (maksullinen artikkeli) 

Edvard Valppaan pienoiselämäkerta Kansallisbiografia, kirjoittanut Venla Sainio (maksullinen artikkeli) 

Kuohunta kasvoi kapinaksi Varkaudessa ja Leppävirralla

Varkaudesta ja Leppävirrasta muodostui Kansanvaltuuskunnan kapinayrityksen alettua punaisen vallan saareke valkoisen Suomen keskelle.  Heiveröisen punaisen vallan keskus oli Varkauden teollisuustaajama, josta A. Ahlström Oy oli alkanut luoda yhtä Suomen puunjalostusteollisuuden keskusta. Vanhastaan Leppävirtaan ja osin Joroisiin kuuluneessa Varkaudessa oli metalliteollisuutta ja sahalaitos. Leppävirralla sijaitsi lisäksi Hackman-yhtiön Sorsakosken metallitehdas ja useita sahoja.

Leppävirralla oli runsaasti teollisuustyöväestöä, mutta vielä enemmän maan kymmenenneksi suurimmassa maalaiskunnassa asui tilattomia, mäkitupalaisia ja torppareita. Sosiaalidemokraattien kannatus oli kunnassa Suomen huipputasoa.

Valta siirtyi marraskuun 1917 yleislakon aikana etenkin Varkaudessa käytönnössä punakaarteille, jotka kapinan alettua hallitsivat Varkautta ja Leppävirtaa runsaat kolme viikkoa. Punaisen pesäkkeen puhdistus vaikutti sisällissodan luonteeseen ja jätti jälkensä sen tulkintoihin.

Kartano- ja teollisuuspitäjä

Pohjois-Savon vanhimpiin kuntiin Leppävirta erotettiin Kuopion pitäjästä vuonna 1639. Pääosin Rantasalmeen kuuluneesta Joroisesta muodostettiin seurakunta 1631. Ruotsin vallan aikana Varkauden Pirttiniemessä sijaitsi 1792 perustettu pieni laivastotukikohta, jossa palveli 50 sotilasta. Laivalinnan komppania koostui lähiseuduilta värvätyistä sotilaista.  Samanlainen tukikohta sijaitsi Etelä-Savon Ristiinassa.[1] Kuningas Kustaa IV Adolf vieraili Varkaudessa Suomen-matkallaan 1802.[2]

Joroisissa ja Leppävirralla oli myös kartanoita, joista käytettiin nimitystä hovi. Kartanoiden mailla sijaitsi runsaasti torppia ja mäkitupia. Samaan kartanovyöhykkeeseen kuuluivat myös Juva ja Rantasalmi. Pääosa maanomistuksesta oli kuitenkin talonpoikaista. Kartanoiden omistajasuvut muodostivat oman seurapiirinsä, jossa puhuttiin ruotsia. Varakkaimmat talonpojat ottivat vaikutteita herraskartanoiden rakennustyylistä ja sisustuksesta.[3]

Leppävirran ja Joroisten kuntien rajalla sijainneesta Varkaudesta alkoi kehittyä teollisuustaajama 1800-luvun alkupuolella. Leppävirtaa kuului noin kaksi kolmannesosaa Varkaudesta ja Joroisiin kolmannes, joka sijaitsi länsiosassa. Varkaudessa toimi vuodessa 1820. Elimäen kartanon omistaja Gustaf Wrede sai vuonna 1815 senaatilta luvan perustaa Ämmäskosken rannalle järvimalmia jalostavan ruukin, jonka tuotanto alkoi 1820. Wrede rakennutti Varkauteen sahan 1830.

Helsinkiläinen liikemies Erik Johan Längman ja viipurilaisen kauppahuoneen omistaja Paul Wahl ostivat Varkauden ruukin ja sahan Wredeltä 1834 tavoitteenaan tehdä ruukista tuottava. He halusivat perustaa Varkauteen myös suuremman saha. Längman ponnisteli järvimalmin jalostustoiminnan saamiseksi kannattavaksi, mutta ei onnistunut tavoitteissaan. Hän riitautui Wahlin kanssa, josta tuli käräjöinnin jälkeen ruukin omistaja 1846. Wahl alkoi kehittää 1845 käynnistettyä konepajatoimintaa ja laajensi sahausta.[4]

Kanavointi vilkastuttaa vesiliikennettä

Taipaleen kanavan valmistuminen kasvatti Varkauden merkitystä vesiliikenteessä. Saimaan vesistön tavaraliikennettä lisäsi kaupankäynnin osittainen salliminen maaseudulla 1842. Maakauppiaiksi kutsutut liikemiehet ostivat muun muassa voita ja ruista.

Höyrylaiva Kuopio aloitti liikennöinnin Kuopion ja Lauritsalan välillä 1845. kanavan läpi kulki vuonna 1846 yhteensä 474 laivaa. Vuonna 1856 valmistunut Saimaan kanava avasi suoran vesiväylän Pohjois-Savosta maailmanmarkkinoille. Kuusi ja puoli jalkaa (198 cm) syvä Taipaleen kanava kävi ahtaaksi liikenteen vilkastuessa ja laivojen koon kasvaessa. Saimaan kanavassa oli vettä kahdeksan jalkaa (243 cm). Myös paikallisliikenne kehittyi, ja laivalaitureita rakennettiin vesistöjen rantaan.

Taipaleeseen rakennettiin uusi kanava nälkävuosien hätäaputöinä. Työmaalle tuli väkeä Itä-Suomen lisäksi Pohjanmaalta muun muassa Kälviältä ja Toholammilta. Osa tulijoista oli liikkeellä perheineen. Tammikuussa 1868 kanavatöissä oli 600 miestä, eikä enempää voitu ottaa. Monet kanavalle töihin tulleista asuivat maakuopissa. Huono ravitsemus ja heikot majoitusolot altistivat osaltaan ihmiset kulkutaudeille. Aliravittuja rakentajia ja työmaan lähistölle tulleita kerjäläisiä kuoli Taipaleessa 281. Vainajista suurin osa oli Pohjanmaalta tulleita. joiden kuntoa oli heikentynyt jo pitkä jalkamatkan aikana.[5] Varkauden ruukilla leipää riitti, eikä sen väkeä kuollut paljon keskimääräistä enemmän.[6]

Maaseudun vähittäiskaupan rajoitusten poistuminen lisäsi vesiliikennettä. Suolakauppa vapautui 1856 ja kolme vuotta myöhemmin tuli mahdolliseksi perustaa kauppapuoteja senaatin luvalla. Kaupankäynti vilkastui kuitenkin vasta 1860-luvun nälkävuosien jälkeen. Kauppiaat ostivat maaseudulta voita, teuraseläimiä, nahkojen parkitsemisessa käytettyä pajunkuorta ja marjoja vietäväksi Venäjälle. Paluurahtina he toivat vehnää, riisiä, kahvia, sokeria, kuivattuja hedelmiä, suolaa, tupakkaa, lamppuöljyä ja kankaita myytäväksi kirkonkyliin perustetuissa kaupoissa.

Vesiliikenne oli tärkein tavarankuljetusmuoto Suomessa pitkälle 1900-luvulle. Rautatiet eivät ulottuneet kaikkialle ja heikkokuntoiset maantiet soveltuivat huonosti kuljetuksiin. Varkauden kautta kulki 1800-luvun lopussa tuhat alusta vuodessa. Määrä kääntyi nopeaan kasvuun 1900-luvun alussa. Merkittävän osan liikenteestä hoitivat leppävirtalaiset alukset. Vuonna 1915 paikkakunnalla oli rekisterissä 37 rahtialusta, joista kolme kuljetti myös matkustajia. Laivaliikenne vilkastui entisestään vuosina 1916 ja 1917, jolloin Taipaleen kanavassa sulutettiin 4 544 alusta. Laivaliikenne vilkastui uudelleen 1920-luvun lopulla, mutta kääntyi pulavuosina laskuun. Pientä nousua tapahtui 1930-luvun lopussa, mutta suuri osa kuljetuksista oli siirtynyt rauta- ja maanteille. Saimaan kanavan menettämisen jälkeen laivaliikenne väheni entisestään.[7]

Savon radan valmistuminen 1889 pienensii laivaliikenteen suhteellista merkitystä. Rahtimiehet kuljettivat talvella kauppatavaraa rautatieasemilta varastoihin. Talvisille maanteille olivat ominaisia rahtihevosten jonot.[8] Varkauden liikenneyhteydet parantuivat oleellisesti, kun taajamaan valmistui rautatieyhteys 1913 Pieksämäki–Savonlinna -radalta. Rata Pieksämäeltä Jyväskylään otettiin käyttöön tammikuussa 1918. Yhteys Varkaudesta Joensuuhun otettiin käyttöön 1939.[9][10]

Varkaudesta tulee laivanrakennuksen keskus

Viipurista johdettu Paul Wahl & Co. perusti vuonna 1866 Varkauteen laivatelakan, josta tuli yksi maan johtavista sisävesilaivojen tuottajista. Varkaudessa valmistui vuosina 1867–1917 yhteensä 540 höyrylaivaa. Vuonna 1876 laskettiin vesille siihenastisista aluksista komein, matkustaja- ja tavaraliikenteeseen tarkoitettu Yrjö-Koskinen, johon mahtui 200 matkustajaa ja enimmillään 250 000 kiloa rahtia.

Laivan tilasi Leppävirran Höyryalus Osakeyhtiö, jonka perustivat paikalliset liikemiehet. Osakepääomaltaan 130 000 markan yhtiössä oli mukana myös kuopiolaisia ja joensuulaisia osakkaita. Yrjö-Koskinen kuljetti tavaraa ja matkustajia Lyypekkiin, jonne vietiin muun muassa voita, tervaa, rautaa ja puolukoita. Paluulastina oli viiniä ja kappaletavaraa. Pietarista laivaan lastattiin muun muassa ruis- ja vehnäjauhoja, teetä ja kankaita. Aluksen liikennöintikulut olivat kuitenkin korkeat ja se osoittautui lisäksi kiikkeräksi, mikä vaikeutti etenkin ajoa avomerellä. Yhtiö myi aluksen 1888 Joensuuhun, jossa se sai nimekseen Sampo.

Varkauden merkitys laivanrakennuksessa kasvoi entisestään, kun Albert Krank perusti telakan Joroisten puolelle Lehtoniemeen 1880-luvun lopussa.[11] Telakan osti 1900-luvun alussa Hackmanin Sorsakosken tehdasta johtanut Carolus Wrede. Lehtoniemen konepaja rakensi laivoja Venäjän markkinoille. Telakalla valmistui muun muassa kullanhuuhdontaan Lena-joella tarkoitettu 40-metrinen alus, joka oli kuljetettava osina tilaajalle. Alus ei mahtunut kulkemaan silloisessa Saimaan kanavassa.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Venäjän sotilashallinnon tilaukset toivat työtä Lehtoniemeen. Yhtiön palveluksessa oli enimmillään 600 työntekijää. Tilaukset ja työt loppuivat vuonna 1917 kokonaan. Yhtiö jatkoi toimintaansa uusin omistajavoimin 1920-luvun, mutta päätyi vuosikymmenen lopussa A. Ahlström Oy:n omistukseen.[12]

Wahl & Co. jatkoi 1800-luvun lopulla myös järvimalmin jalostusta, sillä rautaa pystyi käyttämään omalla konepajalla. Lisäksi suomalaisella raudalla oli menekkiä Venäjällä, jossa kilpailumahdollisuudet kuitenkin kaventuivat 1885 Venäjän valtion rajoitettua tullitta Suomesta tuodun raudan määrää. Järvimalmista valmistetun raudantuotanto laski, mutta elpyi vielä kerran 1890-luvulla kysynnän kasvun ansiosta.[13]

Työaika oli ruukilla 13-tuntinen vuoteen 1869 saakka, jolloin se lyheni yhteentoista tuntiin. Päivä alkoi aamukuudelta ja loppui iltaseitsemältä. Sen katkaisivat kaksi tunnin ruokataukoa klo 8–9 ja 14–15. 1900-luvun alusta lähtien työpäivä päättyi tuntia aiemmin. Kahdeksan tunnin työpäivään ruukki siirtyi keväällä 1917 jo ennen työaikalain säätämistä. Palkka maksettiin 1890-luvulle asti päiväperusteisesti, minkä jälkeen ruukki otti käyttöön tuntipalkan. Työmiehen päiväansio oli 1870-luvun lopussa noin 1,40 markkaa (6,72 €). 1890-luvulla palkka ylitti kaksi markkaa (10,05 €) ja 1910-luvun alkupuolella kolme markkaa (11,42 €). Ensimmäisen maailmansodan nopean inflaation seurauksen nimellispalkat nousivat 1917 yli 10 markkaan (11,95 €) päivässä.[14]

Ruukintaajama kasvaa

Varkaudesta tuli 1800-luvun jälkipuoliskolla ympäröivästä maaseudusta erottuva teollisuuspaikkakunta. Työläisasutus levittäytyi ruukin ympäristöstä Joroisten puolelle Taulumäelle, minkä lisäksi Lehtoniemeen kehittyi telakan toiminnan käynnistyttyä työväestön asuinalue. Suhdannevaihtelut vaikuttivat voimakkaasti työvoimantarpeeseen. Nousukausien aikana Varkauteen tuli maaseudulta työväkeä, joka palasi kotiseudulleen töiden vähennyttyä. Leppävirralla oli joka tapauksessa paljon enemmän teollisuudesta toimeentulonsa saavaa työväkeä kuin maaseutukunnissa keskimäärin.

Teolliset työpaikat toivat Varkauteen uusia asukkaita. Vuonna 1880 nykyisen Varkauden kaupungin alueella asui 1 892 ja 1900 jo 2 546 henkeä. Väestönkasvu jatkui nopeana ja 1910 varkautelaisia oli 3 407. Asukkaista kuului vuonna 1900 maanviljelijäväestöön 15,4 %, oman talon omistajiin 15,7 %, maanviljelys- ja irtaimeen työväkeen 34,6 % ja tehtaan virkailijoihin ja työväkeen 32,8 %. Itsenäisiä ammatinharjoittajien ja käsityöläisten osuus oli vain 1,5 %.

Asunto-olot poikkesivat Varkaudessa ympäröivästä maaseudusta. Paikkakunnalla ei ollut lainkaan savupirttejä, jotka olivat vielä 1800-luvun lopulla yleisiä Leppävirran ja Joroisten syrjäkylissä.[15] Suuren osan rakennuskannasta omisti yhtiö, jonka rakennuttamat talot tehtiin hyvin ja asuntojen vuokra oli edullinen. Tavallisimmin asunnossa oli vain hellahuone. Osa ammattimiehistä asui väljemmin kahden tai kolmen huoneen asunnoissa. Satunnaistöitä tehneet saha- ja ulkotyöntekijät asuivat alivuokralaisina. Taulumäelle valmistui yksityisten vuokranantajien rakennuttamia hataria taloja, jotka olivat kylmiä ja kosteita. Vuokra oli silti korkeampi kuin yhtiön perimä.[16]

Monien varkautelaisten elinolot olivat huonot, minkä pani jo 1880-luvulla merkille paikkakunnalla käynyt kirjailija Minna Canth. Hän sai Matti Kuusen mukaan Varkaudesta aineksia näytelmäänsä Työmiehen vaimo ja kertomukseensa Köyhää kansaa.[17] Tehtaan johto ja virkailijakunta muodostivat oman ryhmänsä.  Ruukinpatruuna asui Paul Wahl & Co:n 1876 Terijoelta Varkauteen siirrättämässä suuressa puuhuvilassa. Virkailijoilla oli käytössään 4–6 huoneen asunto. Yhtiön toimistorakennuksena palveli Paul Wahlin 1840-luvulla rakennuttama talo.[18]

Leppävirran ja Joroisten kansakoulutiheys maan huipputasoa

Leppävirralla toimi 1870-luvun puolivälissä jo neljä kansakoulua. Varkaudessa alkuoppia antoi Paul Wahlin & Co:n ylläpitämä koulu ja Sorsakoskella oli Hackmanin perustama koulu. Kunta perusti pojille ja tytöille tarkoitetut erilliset koulut 1870-luvun alussa sekä hiukan myöhemmin pienten lasten koulun, joka antoi kansakouluun valmistavaa opetusta. Siten Leppävirralla ja myös Joroisissa toimi viisi koulua lukuvuonna 1876–1877. Suuressa osassa Suomen kuntia ei ollut vielä yhtään kansakoulua. Leppävirralla noin viidennes lapsista sai 1870-luvulla alkeisopetusta, kun lukuun otettiin mukaan seurakunnan ylläpitämää kiertokoulua käyneet.

Alueen kansakoulutiheys oli maan kärkitasoa, mihin vaikutti säätyläisten ja liikemiesten toimeliaisuus. Maalaisisännät suhtautuivat kansakouluihin aluksi epäilevästi. Käsitykset muuttuivat kuitenkin suopeammiksi. Marraskuussa 1882 kuntakokous päätti perustaa koulun Kurjalanrannalle kunnan itäosaan 25 kilometrin päähän kirkonkylältä. Koulun oppilaaksi kirjoittautui 63 poikaa ja 33 tyttöä. Lisäksi pienten lasten koulua kävi 59 oppilasta.

Leppävirralla toimi 1900-luvun alussa 16 kunnallista kansakoulua sekä Varkauden ja Sorsakosken tehtaiden ylläpitämät koulut. Kansakoulua kävi lähes tuhat lasta. Kuopion läänin kansakoululaisista 9,9 prosenttia oli leppävirtalaisia, kun kunnan osuus läänin asukkaista oli 4,7 prosenttia.

Kiertokoulun toiminta jatkui rinnan kansakoulujen kanssa. Kansakoululaisten määrä ylitti kiertokoulujen oppilasmäärän vasta 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Seurakunnan ylläpitämää kiertokoulua pidettiin vuosittain kolme viikko kussakin kinkerikunnassa. Kiertokoulua käyneiden määrä nousi 1890-luvun puolivälissä 1495 lapseen – yli puoleen kouluikäisistä. Kansakoululaisia oli 497, joten kokonaan opetuksen ulkopuolelle jäi kokonaan enää 28 prosenttia lapsista.

Lapset oppivat kiertokoulun kolmiviikkoisen kurssin aikana lukemisen ja uskonnon lisäksi kirjoitus- ja laskutaidon alkeita. Suurin osa lapsista kävi lisäksi kiertokoulua useampana vuonna. Leppävirtalaisista kolmannes osasi 1900 kolmannes lukea ja kirjoittaa. Loppuosa osasi lukea jotenkin, mutta ei kyennyt kirjoittamaan. Vuonna 1920 kokonaan kirjoitustaidottomia oli enää kolmannes.[19] 

Väkiluvun kasvu jatkui Leppävirralla

Leppävirran väkiluku kasvoi vuosina 1870–1917 vajaalla 5 000 asukkaalla (11 967 à 16 891). Korkean syntyvyyden oloissa kasvu olisi ollut vielä suurempi, mutta sitä leikkasi Leppävirralta muuttoliike lähikaupunkeihin ja Etelä-Suomeen 1890-luvulta alkaen. Kuntaan muuttaneiden määrä kasvoi ja poismuutto pieneni 1910-luvulla, jolloin muuttotappio jäi vähäiseksi.[20] [21] Amerikan siirtolaisuus ajoittui Leppävirralla 1900-luvun alkuun. Ensimmäiseen maailmansotaan mennessä kunnasta lähti Pohjois-Amerikkaan 328 henkilöä, joista palasi kotimaahan noin kymmenesosa. Siirtolaisuus oli vähäistä verrattuna Pohjanmaan rannikkoseutuihin.[22]

Korkean syntyvyyden kausi jatkui Leppävirralla vuoteen 1916. Kunnassa syntyi vuosittain noin 500 lasta. Tuhatta leppävirtalaista kohden elävänä syntyi Venäjän vallan lopulla vuosittain vähintään 33 lasta. Syntyneisyys oli silti alempi kuin Pohjois-Savossa keskimäärin. Syntyneiden määrä laski 1920-luvulla 375 lapseen ja seuraavalla vuosikymmenellä edelleen 289 lapseen. Syntyneiden vähenemiseen 1930-luvulla vaikutti Varkauden erottaminen kauppalaksi.[23]

Lapsi- ja imeväiskuolleisuus laski Leppävirralla 1800-luvun lopulta alkaen, mutta säilyi korkeana 1940-luvulle saakka. Vuonna 1880 Leppävirralla kuolleista 45 prosenttia oli alle kymmenvuotiaita. Vuonna 1930 saman ikäryhmän osuus kuolleista oli vajaat 15 prosenttia ja 1980 alle prosentin. Alle yksivuotiaana kuoli vuosina 1871–1880 15 prosenttia, 1921–1930 runsaat 11 prosenttia ja 1951–1960 vajaa 3 prosenttia lapsista.[24]

Sorsakoskella alkoi aterintuotanto

Leppävirralla oli Varkauden lisäksi viisi sahaa Oravikoskella, Sorsakoskella, Palokissa, Vahtovassa ja Vääräkoskella. Sorsakosken ja Palokin sahat olivat viipurilaisen Hackmanin sukuyhtiön omistuksessa. Hackman alkoi tuottaa Sorsakoskella puukkoja ja aterimia 1890-luvulla. Sorsakosken hienotaetehtaan tuotteita myytiin sekä kotimaahan että Venäjälle.

Hackman lopetti sahauksen Sorsakoskella 1898, jolloin saha paloi. Yhtiö keskittyi kehittämään hienotakeiden tuotantoa.

Vuonna 1891 Sorsakoskelle oli siirretty 1880-luvun lopussa lakkautetun Viipurin lähellä sijainneen Nurmen hienotakomon koneita ja puolivalmiita tuotteita. Nurmen tuotanto oli lopetettu Venäjä korotettua suomalaistuotteiden tullia. Nurmen tuotteet – ruokailuvälineet, sakset ja luistimet – tunnettiin laadukkaina. Hackman & Co. sai Pariisin maailmannäyttelyssä 1889 hopeamitalin Nurmen takomossa valmistetuista tuotteista. Yhtiö päätti silti lakkauttaa takomon.

Hackmanin tavoitteena oli alkuvaiheessa päästä eroon Nurmen takomon puolivalmiista tuotteista jalostamalla ne Sorsakoskella myyntiin kotimarkkinoille. Kysynnän lisääntyessä toiminta laajentui. Kauppansa tekivät muun muassa ”Nurmen jo vanhastaan tunnetut luistimet”, joiden valmistua alkoi uudelleen syksyllä 1892. Kenkään kiinnitettävien ”Nurmisten” valmistus jatkui Sorsakoskella 1930-luvulle.

Tehtaanjohtaja Carolus Wrede kehitteli yhtiön johdon epäilyistä huolimatta Sorsakosken tuotantoa. Venäjän-kauppa elpyi 1895, kun Sorsakosken hienotakomo solmi vuonna 1895 tuotteiden välityssopimuksen pietarilaisen agentuurin M. Bade & Co:n kanssa. Tehtaan tuotteita alettiin myydä myös Tanskassa ja Ranskassa. Tuotannon laajentuessa Sorsakoskelle palkattiin 1897 kaksi ruotsalaista hienotakojaa opettamaan uusia työtapoja.

Vienti Venäjälle veti, vaikka vaihtelut olivat jyrkkiä

Sorsakosken sahan palon jälkeen Hackman rakennutti sen paikalle tiilestä kaksikerroksisen tehdasrakennuksen, johon Gottfrid Strömbergin sähköliike asensi sähkövalot. Eskilstunalainen Muntells Mekaniska Verkstads Ab toimitti valssauslaitteen veitsien tuotantoon. Vuonna 1900 rakennusta korotettiin kerroksella. Kasvava tuotanto työllisti lisäväkeä, jota ei löytynyt Sorsakoskelta. Loppukesästä 1898 Hackman haki 40:tä työntekijää lehti-ilmoituksin – muun muassa saksiviilaajia, linkkuveitsityöläisiä ja pöytäveitsien kahvoittajia. Työntekijöitä oli 1900-luvun alussa jo yli sata.

Hienotaetuotannon käynnistäjä Carolus Wrede siirtyi Sorsakoskelta 1902 Varkauteen johtamaan ostamaansa Lehtoniemen konepajaa. Hackman & Co. valitsi Wreden seuraajaksi kapteeni Georg Favren. Hänen johdollaan tehdas siirtyi käyttämään hionnassa saksalaisen Solingenin tehtaiden menetelmää, jonka opettivat suomalaisille saksalaiset ammattimiehet.  Hackman palkkasi Saksasta viisi eri työvaiheiden taitajaa.

Vienti Venäjälle veti keskimäärin hyvin, vaikka vuosittaiset vaihtelut olivat suuria. Hackman rakennutti Sorsakoskelle lisätuotantotiloiksi vuosina 1909–1910 yksikerroksisen tehdasrakennuksen. Maailmansodan vuosina töitä toivat sotatarviketilaukset.

Suomen itsenäistyttyä tehdas suuntasi tuotantoaan kotimarkkinoille. Hackman alkoi valmistaa ruostumattomasta teräksestä veitsiä ja haarukoita.  Puolustusvoimille tehdas toimitti muun muassa tikareita ja korkorautoja. Sorsakoskella käynnistyi sotien välillä myös putki- ja säiliötuotanto, jolla oli kysyntää elintarvike-, kemian- ja puunjalostusteollisuudessa. Kotitalouksiin tehdas toimitti keittiöissä yleistyneitä pesupöytien kansia.

Ahlströmistä tuli Varkauden isäntä

Varkauden tehtaat siirtyivät A. Ahlströmin Oy:n omistukseen vuonna 1909. Paul Wahl & Co. oli ajautunut taloudellisiin vaikeuksiin, joita syvensi Venäjän ministerineuvoston 1907 tekemä päätös kieltää julkiset tilaukset suomalaisilta konepajoilta. Lisäksi 1909 osakeyhtiöksi muutetun sukuyhtiön osakkaat olivat keskenään erimielisiä. Yhtiötä havitteli omistukseensa myös W. Gutzeit & Co., mutta kamppailu päättyi Ahlströmin voittoon. Varkaus kiinnosti yhtiöitä sijaintinsa ja olemassa olevan teollisuutensa ansiosta.

Walter Ahlström (1875–1931) paneutui teollisen tuotannon kehittämiseen Varkaudessa. Hänestä oli tullut yhtiön johtaja 1896 isänsä kuoleman jälkeen. Varkaudessa Ahlström ryhtyi toteuttamaan unelmaansa teollisuuskaupungista. Häntä auttoi menestykseen Varkauden rakennusvuosien poikkeuksellinen ajankohta. Venäjän markkinat vetivät maailmansodan vuosina ja samaan aikaan inflaatio söi velkoja.[25] Itsenäisyyden alkuvuosina metsäteollisuuden osuus Suomen viennistä korostui. Ahlströmin Varkauteen ja Karhulaan tekemät investoinnit osoittautuivat erittäin kannattaviksi.

Uusi omistaja ryhtyi kehittämään voimallisesti Varkauden puunjalostusta. Tuotannon kasvattamiseksi tarvittiin lisäenergiaa, jota tuottamaan valmistui 1913 sahausjätteitä voimanlähteenään käyttänyt höyryvoimala. Vesivoiman käyttöä tehostettiin ja sitä hyödynsi Varkauteen 1916 valmistunut Suomen suurin puuhiomo, joka tuotti paperinvalmistuksessa käytettävää mekaanista puumassa eli hioketta.

Tehdasrakennukset suunnittelivat arkkiveljekset Ivar ja Walter Thomé, joiden piirtämät rakennukset antoivat Varkauden keskustan tehdasalueelle perusilmeen.[26] Varkaudesta tuli Ahlströmin investointien seurauksena lyhyessä ajassa yksi Suomen nykyaikaisimmista teollisuuskeskuksista.[27]

Sotatoimitukset ja inflaatio auttoivat maailmansodan yli

Puunjalostuksen korkeasuhdanne katkesi ensimmäiseen maailmaansotaan. Ahlströmillä oli varastoissaan runsaasti sahatavaraa, jonka hinta oli noussut koko ajan. Heinä-elokuun vaihteen jälkeen 1914 vientimarkkinat tyrehtyivät, ja yhtiön tilanne näytti vaikealta. Ahlströmin pelastivat ensivaiheessa sotatarviketilaukset Venäjältä. Sodan pitkittyessä avuksi tuli inflaatio, joka söi nopeasti velkapääomaa.

Puunjalostuskokonaisuuteen liittyivät selluloosatehdas sekä uusi saha 1919. Puuhiomo ja selluloosatehdas mahdollistivat läpimitaltaan pienemmän raakapuun hyödyntämisen. Selluloosatehtaan käyttöönottoa lykkäsivät sekä ensimmäinen maailmansota että sisällissota. Tehtaalle tilatuista koneista osa päätyi merenpohjaan saksalaisten upottamana.

Maailmansodan päätyttyä marraskuussa 1918 kauppayhteydet länteen avautuivat. Varkaudessa oli valmiina myyntiin sahatavaraa ja sisällissodan aikana palaneen sahan tilalle rakennettu uusi laitos pystyi tuottamaan sahatavaraa ennennäkemättömän nopeasti. Sahatavaran hinta nousi nopeasti maailmansodan jälkeen.

Ahlström-yhtiö suunnitteli Varkauden tehtaiden ostosta lähtien myös paperitehtaan perustamista. Elintason nousu Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa lisäsi sanomalehtipaperin kysyntää 1900-luvun alussa, kun lehtien levikit kasvoivat eri maissa nopeasti. Paperintuotanto alkoi Varkaudessa 1920-luvun alussa. Toinen paperikone otettiin käyttöön 1926, jolloin alkoi myös vanerinvalmistus. Ahlström tuotti Varkaudessa 1920-luvun lopussa 48 000 tonnia paperia.[28]

Työväki haastoi patruunavallan

Varkaudessa elettiin 1800-luvulla ruukinpatruunan komennossa. Ensimmäiset oireet muutoksesta nähtiin 1894, kun ruukinpatruuna Augustinus Henrikssonin ilmoitti palkkojen alentamisesta. Yhteensä 34 työmiestä ryhtyi lakkoon, mutta he joutuivat palaamaan töihin entisillä ehdoilla. Lakon ajankohta laskusuhdanteessa oli epäsuotuisa.[29]

Vuonna 1898 työväki lakkoili Henrikssonin siirrettyä palkanmaksun joulun aluspäivistä pyhien yli. Patruuna oli saanut tietää Kuopiosta tilatusta viinaerästä, jonka päätymisen myyntiin hän halusi estää. Henrikssonin menettelyn vuoksi 400 työntekijää ryhtyi lakkoon. Lakon aikana osa työntekijöistä palasi töihin vedoten siihen, että tehtaanhoitaja saattoi olla oikeassa pyrkiessään rajoittamaan joulujuopottelua. Yhtä lukuun ottamatta kaikki työläiset lopetti lakon sen jälkeen, kun Henriksson veti maahan viivan, jonka toiselle puolelle jääneet hän ilmoitti irtisanovansa.

Henriksson edusti perinteistä patruunavaltaa. Hän vastusti muun muassa työväenyhdistyksen perustamista. Varkauteen perustettiinkin työväenyhdistys vasta Henrikssonin kuoltua vuonna 1902. Tehtaan työväkeä liittyi Varkauden vuonna 1898 perustettuun nuorisoseuraan, jonka ensimmäisistä aktiiveista tuli sittemmin työväenliikkeen toimijoita.[30]

Varkaus kiinnosti nousevan työväenliikkeen johtohahmoja ja paikkakunnalla vierailivat vuosisadan vaihteen kahden puolen muun muassa Eetu Salin, Matti Paasivuori ja Taavi Tainio.[31] Työväenyhdistys perustettiin 1903, mutta se joutui lopettamaan toimintansa tehtaanjohdon vastustuksen vuoksi. Yhtiö ilmoitti, etteivät työntekijät saaneet kuulua yhdistykseen ja irtisanoi 153 työntekijää sekä hääti muutamia perheitä omistamistaan asunnoista. Pääosa työväestä erosi painostuksen seurauksena yhdistyksestä.

Leppävirran ensimmäinen sosialistinen työväenyhdistys aloitti toimintansa Sorsakoskella 1902. Yhdistys liittyi heti Suomen työväenpuolueeseen. Sorsakoskella tehtaanjohto hyväksyi työväenyhdistyksen perustamisen ja antoi sen käyttöön yhtiön rakennuttaman juhlasalin. Leppävirran kirkonkylän työväenyhdistys aloitti toimintansa kesällä 1905.[32]

Leppävirtalaiset yhtyivät suurlakon vaatimuksiin

Leppävirtalaiset yhtyivät maanlaajuiseen suurlakkoon marraskuun alussa 1905. Sorsakoskella 2. marraskuuta järjestetyn kansalaiskokouksen osanottajat vaativat Helsingistä saadun pohjatekstin mukaisesti venäläistämistoimien lopettamista, yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden toteuttamista valtiollisissa ja kunnallisissa vaaleissa ja rajoittamatonta yhdistymis-, sanan- ja panovapautta. Lakolla oli Hackmanin paikallisjohdon tuki.

Leppävirralla 3.11. työväenyhdistyksen aloitteesta perustettu lakkokomitea hyväksyi sorsakoskelaisten ponnet ja päätti, että kaupat, leipomot ja säästöpankki ovat suljettuna marraskuun 6. päivän iltaan saakka. Kaikki työ oli keskeytyksissä ja virastot kiinni lauantai-iltaan 4.11. saakka. Nuorisoseuran talolle 4. marraskuuta pidettyyn lakkokokoukseen marssi useita satoja henkilöitä Sorsakosken ja Leppävirran työväenyhdistysten kulkueissa. Lakko loppui ja työt käynnistyivät työpaikoilla normaalisti 6. marraskuuta.[33]

Suurlakon aikana perustettiin punakaartit Sorsakoskelle ja Lehtoniemeen. Leppävirran työväenyhdistys valmisteli ”Punasen kaartin” perustamista marraskuun lopulta 1905 lähtien. Kaarti varautui toimintaan mahdollisen uuden, valtiopäiväuudistusta vauhdittavan, suurlakon aikana.[34]

Leppävirralle perustettiin vuosina 1906–1916 yhteensä 15 työväenyhdistystä, joista osa jäi lyhytikäisiksi. Leppävirralla toimineiden työväenyhdistysten jäsenmäärä kääntyi 1910-luvulla nousuun ja niihin kuului vuonna 1916 lähes 600 henkilöä.[35] Myös ammattiyhdistysliikkeen toiminta alkoi Leppävirralla Venäjän vallan loppuvuosina. Metallityöväen ammattiosastot aloitti toimintansa Sorsakoskella ja Varkaudessa 1907.[36]

Ehdoton patruunavalta murtui myös Varkaudessa vähitellen, vaikka vielä vuonna 1906 tehtaanjohto kykeni torjumaan työntekijöiden lakolla ajamat vaatimukset kovilla vastatoimillaan. Lakot vahvistivat kuitenkin tehtaalaisten työläisidentiteettiä.

Työväenyhdistys aloitti toimintansa Varkaudessa suurlakon jälkeen. Yhdistykseen liittyi nopeasti 658 jäsentä. Jäsenmäärä laski kuitenkin alkuinnostuksen laannuttua ja yhdistyksessä oli 1913 enää 149 jäsentä. Lehtoniemessä oli toiminut oma työväenyhdistys vuodesta 1904 alkaen. Työväentalo valmistui Lehtoniemeen 1905 ja Varkauteen 1911. Varkaudessa yhdistys sai aluksi käyttää tehtaan lukusalia, jos tilaisuuksiin ei osallistunut ulkopuolisia puhujia.[37]

Pohjois-Savon punaisimpia paikkakuntia

Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa Leppävirralla oli 7 555 äänioikeutettua, joista kävi äänestämässä 5085 (67,2 %). Äänestysvilkkaus jäi hiukan alhaisemmaksi kuin koko maassa (70,7 %), mutta se ylitti kuitenkin selvästi Kuopion läänin tason (62,6 %). Vain 49 ääntä hylättiin. Vaalit voitti ylivoimaisesti SDP, joka keräsi 72,0 prosenttia Leppävirralla annetuista äänistä. Puolue sai eniten ääniä kaikilla äänestysalueilla. Erityisen vahva SDP:n kannatus oli Varkaudessa ja sen naapurikylillä. Varkaudessa SDP keräsi 82,5 prosenttia äänistä. Loppuosa jakautui tehdastaajamassa lähes tasan vanha- ja nuorsuomalaisten kesken.

Nuorsuomalaisten ääniosuus oli 1907 koko Leppävirralla 13,7, maalaisliiton 7,6 ja vanhasuomalaisten 5,7 prosenttia Leppävirta oli Kuopion läänin läntisen vaalipiirin vasemmistolaisin kunta, jossa saadut äänet muodostivat kuudenneksen SDP:n kokonaistuloksesta vaalipiirissä. Mikkelin läänin puolella Joroisissa sosiaalidemokraatit saivat 1907 Leppävirralla 72,7 prosenttia ja Joroisissa sosiaalidemokraatit saivat 72,3 prosenttia äänistä. Sosiaalidemokraattien vahva kannatus heijastui myös Leppävirran ja Joroisten lähikuntiin.

Ensimmäisiä eduskuntavaaleja edelsi kiivas kampanja, jonka aikana vaalitilaisuudet saattoivat kestää 4–5 tuntia. Vanhasuomalaisten kiertävä puhuja Oksman kävi lähes kaikilla Leppävirran kylillä. Puolueen kampanja huipentui Kurjalan koululla 10.3.1907 pidettyyn vaalikokoukseen, johon osallistui täysi sali yleisöä. Sosiaalidemokraattien tilaisuudet keräsivät paljon yleisöä. Vaalien alla järjestettiin myös puolueiden edustajien yhteisväittelyitä, joissa kunkin puolueen edustajat yrittivät todistella oman ohjelmansa ylivertaisuutta. Nämä tilaisuudet saattoivat kestää jopa kymmenen tuntia.

SDP:n kannatus säilyi Leppävirralla vahvana Venäjän vallan loppuvuosien ajan. Lokakuun 1917 vaaleissa sosiaalidemokraatit keräsivät Leppävirralla 68,3 prosenttia ja Joroisissa 72,4 prosenttia äänistä. Varkaudessa puolue sai 85,1 prosenttia äänistä. SDP lujitti asemiaan Leppävirralla ja Joroisissa myös vuoden 1917 vaaleissa, joissa puolue kärsi vaalitappion. Lisäksi jyrkkiä vaatimuksia esittäneiden kannatus kasvoi vaaleissa.[38]

Leppävirralla toimivat Nuorsuomalainen yhdistys ja vanhasuomalaisten perustama Suomalainen seura. Maalaisliitto aloitti paikallistoimintansa Leppävirralle jo ennen ensimmäisiä eduskuntavaaleja. Kuntaan perustettiin myös maalaisliiton kunnallistoimikunta kesällä 1916. Maalaisliiton asema oli Leppävirralla ennen Suomen itsenäistymistä vahvempi kuin pääosassa Pohjois-Savoa.[39]

Vastakkainasettelu kiristyy maailmansodan aikana

Varkauden pienehkö ruukkiyhdyskunta laajeni 1910-luvulla teollisuustaajamaksi. Kasvu jatkui myös ensimmäisen maailmansodan vuosina. Järjestyshäiriöistä tuli tavallisia etenkin Joroisten puolella Taulumäellä, jonne yhtiön valta ei ulottunut. Taulumäellä sijainneista huonokuntoisista asunnoista perityt kalliit vuokrat ja elintarvikepula aiheuttivat kasvavaa tyytymättömyyttä. Sota-aikana lakkoilu oli kiellettyä, mikä ei poistanut työpaikoilla vallinneita jännitteitä.[40]

Maaliskuun 1917  vallankumous herätti yleistä innostusta Varkaudessa. Puhe-, paino ja kokoontumisvapauden rajoitukset poistuivat, ja patoutunut tyytymättömyys pääsi purkautumaan. Samaan aikaan elintarviketilanne paheni ja asuntokurjuus jatkui. Jännitteitä lisäsivät taistelukaasujen tuotantoon perustettua kruununtehdasta rakentamaan ja käynnistämään tuodut 50–60 venäläistä sotilasta ja työntekijää. Vuosina 1916–1917 rakennetun tehtaan tuotanto käynnistyi kesäkuun alussa 1917.[41]

Ahlströmin ja työntekijöiden välit kiristyivät vuoden 1917 alkupuolella. Ahlströmin sekä Lehtoniemen konepajan ja kruununtehtaan työntekijät lakkoilivat keväällä vauhdittaakseen kahdeksantuntiseen työpäivään siirtymistä. Toukokuun alussa sekä Ahlström että kruununtehdas ottivat käyttöön kahdeksan tunnin työpäivän. Myös yhtiön maatyöläisten työaika lyheni – toukokuussa sovittiin, että kesällä työpäivä on yhdeksän tuntia ja talvella seitsemän tuntia.[42]

Ahlström toteutti keväällä ja kesällä 1917 laajoja irtisanomisia. Yhtiö alkoi myös seuloa työhön otettavia ja pyrki karsimaan hakijoista jyrkimmät sosialistit. Samaan aikaan usko työväen joukkovoimaan vahvistui. Työväenyhdistyksen jäsenmäärä nousi 60 prosentilla (456 à 758). Työntekijät tavoittelivat heinäkuussa palkankorotusta lakkoilemalla. Lakko ei tuottanut tuloksia.[43] Myös kruununtehtaan suomalainen työväki lakkoili elo-syyskuussa 1917. Tehtaanjohto ilmoitti, ettei palkkoja voida korottaa ilman Venäjä työministeriön lupaa. Toiminta jatkui osittain venäläisten työntekijöiden voimin. Suomalaiset pääsivät takaisin töihin tuloksettomaksi jääneen lakon jälkeen takaisin töihin yhtä lakonlietsontaan syylliseksi katsottua lukuun ottamatta.[44]

Kunnallisen itsehallinnon puute ja kuuluminen kahteen kuntaan vaikeuttivat tilannetta Varkaudessa.[45] Elintarvikeasioita hoitivat Leppävirran ja Joroisten kunnat, vaikka Varkauteen oli esitetty perustettavaksi oma elintarvikelautakunta. Senaatin päätöksen mukaisesti kunnassa sai toimia kuitenkin vain yksi lautakunta. Savon Työmiehen mukaan tilanne oli lokakuussa 1917 niin paha, etteivät työläisperheiden äidit pystyneet enää ruokkimaan nälkäisiä lapsia. Lehti syytti tilanteen kärjistymisestä viljavarastojaan piilottelevia kauppiaita ja viljelijöitä sekä viljatrokareita.[46]

Varkaudessa toimi kesästä 1917 alkaen työväen eduskunta, johon edustajansa valitsivat ammattiosastoittain ainakin tehdas- ja sekatyöväki, rautatieläiset, saha ja lautatarha, puuhiomo, rata- ja metallityöläiset, puutyöntekijät, muurarit, kuljetustyöntekijät, maalarit sekä räätälit ja kauppa-apulaiset. Työväen eduskunta pyrki asettumaan yhdyskunnan paikalliseksi päätöksentekijäksi ja pohti muun muassa keinoja säilyttää järjestys.[47]

Valta Varkaudessa ja Leppävirralla punakaartille marraskuussa

Varkaus oli vahvasti vasemmistolaisena teollisuusyhteisönä työväenliikkeelle tärkeä paikkakunta. Sotatarviketilausten loputtua huomattava osa Varkauteen muuttaneesta työväestöstä jäi työttömäksi, mikä teki heistä suotuisan kohteen vallankumoukselliselle agitaatiolle.[48] Kruununtehtaan työntekijäin ammattiosasto oli kesästä 1917 alkaen yhteydessä Helsingin työmies- ja sotamiesneuvostoon. Yhteys muodostui osastoon kuuluneiden venäläisten työntekijöiden kautta.[49]

Varkaudessa tai Leppävirralla ei kuitenkaan toiminut punakaartia ennen kuin Suomen Ammattijärjestön valtuuskunta julkaisi 20.10.1917 kehotuksen perustaa työväen järjestyskaarteja. Leppävirralla muodostettiin syyskuussa 1917 turvallisuuskunta, jossa porvarillisten puolueiden kannattajat ja vasemmistolaiset toimivat aluksi yhdessä. Varkauden työväenjärjestöjen eduskunta asetti 27. lokakuuta kolmemiehisen järjestyskaartitoimikunnan, jota johti osuuskaupanhoitaja Kaarlo Lähteenmäki.

Kokous päätti lähettää kelloseppä Aleksander Merikarin Helsinkiin työmies- ja sotamiesneuvostojen kokoukseen. Merikari toi Helsingistä jonkin verran aseita, minkä jälkeen Varkaudessa toimi käytännössä punakaarti.  Jonkin verran aseita punakaarti sai kruununtehtaalle komennetuilta venäläissotilailta. Lähteenmäen johtamalle kaartitoimikunnalle siirtyi huomattava osa työväenyhdistyksen käyttämästä vallasta.[50] Samalla kaartista tuli työväenliikkeen johtava voima, mikä jyrkensi mielipiteitä voimakkaasti.[51]

Myös Leppävirralle perustettiin punakaarti marraskuun alussa 1917. Pohjois-Savossa vain Kuopion kaarti oli aloittanut toimintansa ennen SAJ:n julistusta. Osaltaan kaartien perustamista jarrutti se, että Savon Työmiehen päätoimittaja Taavi Tainio ja SDP:n kansanedustajana 1913–1917 toiminut leppävirtalainen agitaattori Otto Piisinen vastustivat punakaartien perustamista. Tilanne muuttui julistuksen ja suurlakon seurauksena. Myös pettymys lokakuun 1917 eduskuntavaalien tulokseen voimisti jyrkkiä mielipiteitä. Marraskuun loppupuolella lähes kaikissa Kuopion läänin kunnissa toimi punakaarti.[52]

 

Varkaudessa toimi syksyllä 1917 myös syyskuussa järjestäytynyt suojeluskunta, joka koostui tehtaan virkailijoista. Sen jäsenet tiedostivat työväenliikkeen kannattajien ylivoiman ja hakivat neuvottelukosketusta työväenjärjestöjen johdon kanssa. Ne eivät kuitenkaan johtaneet tulokseen. Suurlakon aikana punakaartilaiset suorittivat kotietsintöjä, jonka aikana he takavarikoivat suojeluskuntalaisten vähäiset aseet. Suojeluskunnan toiminta keskeytyi suurlakkoon, kuten myös Leppävirralle syyskuussa perustetun turvallisuuskunnan, jonka hallitukseen oli kuulunut kuusi porvaria ja kolme sosialistia.[53]

Valtaa siirtyy suurlakon aikana punakaarteille

Varkauden punakaartin toimintaa ryhtyi marraskuun alussa johtamaan SAJ:n Kuopion piirisihteeri Matti Autio, joka kannatti jyrkästi vallankumouksellista toimintaa. Lokakuussa Kuopion sosiaalidemokraattisen nuorison juhlissa puhunut Autio vakuutti luokkien välisessä taistelussa niin valtiollisen kuin taloudellisen vallan päätyvän työväestölle. Hän ennusti puheensa lopuksi tilanteen johtavan taistelukentille.[54]

Suurlakon aikana Aution johtama punakaarti otti 14. marraskuuta haltuunsa puhelinkeskuksen ja rautatieaseman. Punakaartilaiset vangitsivat lisäksi poliisikonstaapeli Emil Anttilan. Valta oli siirtynyt työväenjärjestöille ja erityisesti punakaartille. Kaartilaiset eivät kuitenkaan olleet täysin johtajiensa tai paikallisen lakkojohdon komennossa. Punakaartilaiset pidättivät omavaltaisesti muun muassa viisi tehtaan toimihenkilöä. Suurlakkoa valtakunnallisesti johtanut Työväen vallankumouksellinen keskuskomitea antoi määräyksen lakon lopettamisesta 19.11.1917.

Lakon päättäminen osoittautui Varkaudessa ja monilla muilla paikkakunnilla vaikeaksi. Lakkokomitealla ei ollut Varkaudessakaan kunnon otetta punakaartilaisista. Lakon loppuvaiheissa 20. marraskuuta punakaartilaisosasto ampui lakon konstaapeli Anttilaa, joka pelastautui tekeytymällä kuolleeksi. Anttila oli tunnettu kovista toimistaan järjestyshäiriöiden aiheuttajia kohtaan.

Komitea halusi kuitenkin lopettaa lakon ja Ahlström Oy:llä oli sama tavoite. Tulehtunutta tilannetta kävi 21. marraskuuta sovittelemassa Kuopion läänin maaherra Albert von Hellens, joka oli nimitetty virkaansa maaliskuun vallankumouksen jälkeen. Hänen johdollaan valmistui sopimus lakon lopettamisesta. Visaisimmaksi osoittautui kysymys punakaartilaisten takavarikoimien aseiden palauttamisesta. Kaartilaiset kuitenkin lupasivat palauttaa aseet. Lehtoniemellä lakko kuitenkin jatkui ja päättyi vasta, kun sikäläiset kaartilaiset suostuivat palauttamaan puolet viemistään aseista.[55]

Suurlakko vahvisti vallankumouksellista mielialaa Varkaudessa. Vallankumouksellisuus tarkoitti monille nimenomaan paikallisen vallan ottamista ja jäsentymätöntä pyrkimystä muuttaa elinoloja nopeasti.[56] Pohjois-Savon punakaartit saivat lisää aseita, kun Suomen ja Venäjän välillä liikkunut bolsevikki Jukka Rahja toi Pietarista Kuopioon marras-joulukuun vaihteessa 500 sotilaskivääriä ja patruunoita. Kivääreistä noin sata päätyi Varkauden punakaartille.[57] Varkauden kaarti lähetti miehiä päällikkökursseille Helsinkiin.

Irrallinen kappale punaista Suomea

Varkauden tilannetta kiristi entisestään se, että kruununtehtaan toimintamahdollisuudet heikkenivät bolsevikkivallankumouksen jälkeen. Osa työntekijöistä sanottiin irti tammikuussa 1918.[58] Kapinan alettu Varkaudesta kehittyi Leppävirran vallankumoustoiminnan keskus, josta käsin johdettiin kaikkia kunnan punakaarteja. Leppävirran kirkonkylän kaarti alistettiin Varkauden punakaartin esikunnalle ja muut paikkakunnan kaartit puolestaan kirkonkylän kaartille. Tammikuun lopulla alkaneessa sisällissodassa punaisten toiminta keskittyi Leppävirralla erityisesti Varkauteen, kirkonkylään, Paukarlahteen, Kotalahteen ja Sorsakoskelle. Lisäksi punakaartilaiset liikkuivat koko kunnan alueelle etsimässä aseita ja suorittamassa elintarvikkeiden pakko-ottoja.[59]

Valkoisen Suomen alueelle jääneiden punakaartien toimintaedellytykset olivat huonot sosiaalidemokraattien vahvasta kannatuksesta huolimatta. Kaartien aseistus oli heikko, eikä niillä ollut yhteyksiä Kansanvaltuuskuntaan tai muutakaan keskitettyä johtoa. Pääosan punaisten aseista olivat saaneet Etelä-Suomen punakaartit. Ali Aaltonen arvioi tammikuun lopussa valkoisten puolelle jääneiden punakaartien kykenevän aktiiviseen toimintaan vain, jos ne yhdistäisivät voimansa ja asettuisivat puolustukseen johonkin sopivaan paikkaan.[60]

Varkauden punakaartissa kolme 120 miehen komppaniaa, jotka jakautuivat 10–12 miehen plutoonoiksi. Yksi komppanioista vastasi taistelutoiminnasta, toinen vartioinnista ja kolmas työpalvelusta. Lisäksi Varkaudessa toimivat punakaartit Lehtoniemellä, Luttilassa, Ruokojärvellä ja Pitkälänniemellä. Miehistön ytimen muodosti tehtaiden työväki, josta etenkin tilapäistöitä tehneet olivat alttiita kapinaan. Mukana oli kuitenkin myös Lehtoniemen, Sorsakosken ja Varkauden tehtaiden ammattimiehiä.

Aseistuksena Varkauden ja Leppävirran kaarteilla oli runsaat sata kivääriä sekä metsästys- ja käsiaseita. Metallimiehet valmistivat lisäksi Lehtoniemen konepajalla tykin, joka kuitenkin rikkoutui heti. Punaisten miesmäärä oli aseistukseen nähden moninkertainen ja sitä kasvattivat Varkauteen hakeutuneet Savonlinnan, Suonenjoen ja Kuopion punaiset. Varkauden punakaartin esikunta pohti 11. helmikuuta myös Leppävirran ja Sorsakosken kaartien siirtämistä Varkauteen, mutta tämä ei toteutunut.[61]

Varkauden punaiset eivät pystyneet suuriin sotatoimiin

Varkauden ja Leppävirran kaarteilla oli periaatteessa mahdollisuus vaikuttaa sisällissodan alussa yleistilanteeseen, jos ne olisivat kyenneet valtamaan Huutokosken ja Pieksämäen asemat. Huutokosken valtaus olisi katkaissut valkoisten rautatieyhteyden Pohjanmaan ja Karjalan välillä. Vielä tehokkaampi toimi olisi ollut Pieksämäen haltuunotto, joka olisi estänyt liikenteen Savon ja Pohjanmaan välillä.

Punaisilla ei ollut kuitenkaan voimia näin mittaviin sotatoimiin. Heti kapinan alettua tehty yritys päästä junalla Huutokoskelta Pieksämäelle epäonnistui. Runsaat kymmenen kilometriä Varkaudesta etelään sijaitseva Huutokosken asema päätyi valkoisten haltuun jo 1. helmikuuta.[62] Mahdollisesti Varkauden punaiset yrittivät päästä Pieksämäen kautta rautateitse Kuopioon, jonne oli päätynyt Varkautta suurempi osa Jukka Rahjan hankkimista kivääreistä. Kuopioon kokoontuneet kaupungin ja lähiseudun punakaartilaiset epäröivät ryhtymistä taisteluun, ja luopuivat aseistaan lyhyen kahakoinnin jälkeen.

Joroisissa Savonlinnan suojeluskuntalaisista koostunut osasto riisui punakaartilaiset aseista heti kapinan alettua. Osasto palasi Savonlinnaan ja heikosti aseistautuneen Joroisten suojeluskunnan miesten pääosa lähti kirkonkylästä, koska he olettivat punaisten saavan apua Varkauden punaisilta. Varkaudesta tullut ”kuolemanpataljoona” ottikin haltuunsa suojeluskuntalaisten vartioiman puhelinkeskuksen ja tuhosi sen. Osasto vetäytyi Varkauteen, minkä jälkeen punakaartilaiset eivät yrittäneet enää sotatoimia Joroisissa. Savonlinnan suojeluskunta otti kirkonkylän hallintaansa 4. helmikuuta.[63]

Punaisten viimeinen hyökkäys Varkauden ulkopuolelle suuntautui Kangaslammille. Aleksander Pietikäisen johtama kuolemanpataljoona yritti 6. helmikuuta vallata Joutsenlahden hoviin perustetun valkoisten tukikohdan.  Retkikunnalla oli mukanaan lähes kaikki Varkauden punakaartin kiväärit. Pietikäisen johtamat punaiset ahdistivat kivääritulellaan valkoisia kiivaasti, kunnes Varkaudesta tulleen lähetin sanoma pakotti heidät paluumatkalle.

Joroisista lähestynyt 150-miehinen valkoisten osasto oli säikäyttänyt Kuvansin sillan vartijat pakoon ja tie Lehtoniemelle sekä Varkauteen oli auki. Valkoisten tulitueksi tuotu tykki ei toiminut kunnolla, minkä vuoksi he etenivät hitaasti. Suojelukuntalaiset ampuivat neljä kertaa tykillä kohti työväentaloa. Laukaustenvaihdossa kuoli kolme valkoista ja yksi punainen. Pietikäisen johtamat punaiset ehtivät takaisin Varkauteen torjumaan hyökkäystä, joka tyrehtyi illansuussa.

”Porvarit kuolevat, kun ensimmäinen kuula putoo Warkaudessa”

Varkauden kaarti esiintyi sisällissodan alussa hyvin uhmakkaasti. Kaarti julisti 1. helmikuuta ottaneensa panttivangiksi johtavia porvareita, jotka uhattiin ampua ”siinä silmänräpäyksessä kun ensimmäinen kuula putoo Warkaudessa tai 10 kilometrin päässä sen lähistöllä”. Uhkausta ei toteutettu kirjaimellisesti, mutta ennen punaisen Varkauden kukistumista punaiset surmasivat neljä panttivangeista. Kaartilaiset syyllistyivät myös useisiin muihin väkivallantekoihin. Punaiset surmasivat valtakautensa aikana Varkaudessa ja lähiympäristössä 17 henkilöä ja haavoittivat kahta. Elintarvikkeita takavarikoineet partiot tappoivat seitsemän henkilöä ja polttivat kolme taloa.

Varkaus ja Leppävirta jäivät täysin saarroksiin Kuopion punakaartilaisten antauduttua 8. helmikuuta ja Heinäveden suojeluskunnan suljettua itään johtavat tiet. Valkoiset lähestyivät Varkautta etelästä jo 15. helmikuuta. Tämä yritys päättyi Kuvansin sillan räjäyttämiseen. Valkoisten Pieksämäen ja Huutokosken asemille kootut joukot etenivät Varkauden tuntumaan ja saartoivat paikkakunnan 19. ja 20. päivän välisenä yönä. Noin tuhat miestä aloitti hyökkäyksen Varkauteen 20. helmikuuta kuuden konekiväärin ja kahden tykin tukemana. Lehtoniemen kaarti puolustautui aluksi, mutta antautui aamulla 21. helmikuuta.

Valkoiset pääsivät vastarinnan loputtua Lehtoniemessä etenemään Joutenlahden rannalle rautatieaseman lähelle ilman vastarintaa. Saartorenkaan kiristyessä punaiset vetäytyivät Ahlströmin tehdasalueelle Päiviönsaarelle, jossa heidän hallussaan oli 21. helmikuuta illalla enää kansankeittiö ja Ahlströmin tehdasrakennukset. Punaisten viimeiseksi suojapaikaksi jäi massatehdas, jonne ahtautui illalla noin 700 punaista. Puolustustaistelua vaikeutti kiväärinpatruunoiden loppuminen. Punaiset käyttivät viime vaiheessa poraruudista ja hirvikuulista valmistettuja itseladattuja patruunoita. Epätoivoiseen tilanteeseen joutuneet punakaartilaiset antautuivat kello 22.

Varkauden valtaukseen osallistuivat muun muassa vuoden 1912 keihäänheiton olympiavoittaja, jääkäri Julius Saaristo ja yhteiskoululainen Urho Kekkonen Kajaanista. Kekkonen kuului Elja Rihtniemen johtamiin Kajaanin sisseihin, jotka olivat asemissa Taipaleen kanavalla.

Varkaus jätti syvän jäljen sisällissodan historiaan

Sotatoimena Varkauden valtaus oli pieni, vaikka taisteluihin tottumattomat valkoiset ja punaiset suurentelivat kertomuksissaan tapahtumia. Valkoisten valtauksen aikana tuleen sytyttämä saha lisäsi öisen taistelun dramaattisuutta. Taisteluissa kaatui valkoisia 12 ja noin 20 punaista. Varkauden valloituksen vertauskuvallinen arvo oli valkoisille merkittävä. Vielä suurempi merkitys oli punaisten valtakauden tapahtumista ja valkoisten valloituksen jälkeisistä rankaisutoimista kerrotuilla tarinoilla. Ne vaikuttivat sekä koko sisällissodan luonteeseen että sodasta tehtyihin tulkintoihin.

Sisällissodan aikana vallinneisiin mielialoihin vaikuttivat valtausta seuranneet rankaisutoimet, joissa kuoli Marko Tikan laskelmien mukaan yhteensä 270 punaista. Heistä noin 80 ammuttiin heti Varkauden valtauksen jälkeen, 98 sai kenttäoikeudelta kuolemantuomion ja 80 kuoli vankileireillä. Lisäksi 11 kuulusteltua kuoli tai katosi vuoden 1918 aikana. Tiedot valkoisten ankarista toimista antoivat aineksia punaisten propagandaan. Valkoisen Suomen lehdet julkaisivat puolestaan Varkauden punakaartin kovasanaisen uhkauksen ampua panttivangit.

Tehtaan toiminta käynnistyi uudelleen välittömästi Varkauden valloituksen jälkeen. Valkoisten Savon rintaman ylipäällikkö antoi 7. maaliskuuta määräyksen sotatila-asetuksen soveltamisesta Varkauteen, mikä teki kaikista työvelvollisia. Rikkomuksiin syyllistyneitä uhkasivat ankarat rangaistukset. Järjestystä piti yllä Savonlinnan suojeluskuntalaisista muodostettu komppania.[64]

Urho Kekkonen kuuli muistelmiensa mukaan Varkaudessa Huruslahden teloituksista ja kävi katsomassa ruumiita. Kekkosen mukaansa teloitettuja oli järven jäällä vieri vieressä yhteensä ”sadan tienoilla”.[65]

Leppävirran punaiset ottivat kirkon ruokavarastokseen

Työväentalolle ja nuorisoseurantalolle majoittunut Leppävirralla punakaarti perusti kapinan alettua vartiointipaikkoja teiden varsille ja asetti vartion kirkontorniin. Kaarti otti 30. tammikuuta haltuunsa puhelinkeskuksen ja julisti seuraavana päivänä klo 21–6 voimassaolleen ulkonaliikkumiskiellon. Muutamia päiviä se alkoi vaatia päivällä liikkuvilta kirjallisen luvan ja myös koulut sulkivat ovensa. Varkautelaisten innoittamana kaarti otti neljä panttivankia, jotka uhattiin surmata, jos valkoiset yrittävät kukistaa punaiset.

Kaartilaiset miinoittivat siltoja Konnuksen kanavatyömaalta saadulla räjähdysaineella.

Ruokahuoltonsa kaarti järjesti toimittamalla takavarikointeja etenkin niillä tiloilla, joilla oli elintarvikelautakunnan tietojen mukaan ylimääräistä viljaa. Jyväsäkit varastoitiin Leppävirran kivikirkkoon ja sakastin kirjahyllyt täytettiin leivillä. Kirkon eteisessä nyljettiin pitäjältä tuotujen eläinten ruhot. Jumalanpalveluksia ei pidetty kolmena sunnuntaina ja kinkerien järjestäminen keskeytettiin. Kirkko oli punaisten valtakauden jälkeen hyvin siivottomassa kunnossa. Se siunattiin uudelleen käyttöön elokuussa 1918 kirkkoherra Pekka Karhun virkaanasettajaisten yhteydessä. Kirkon häpäiseminen herätti laajaa suuttumusta.

Takavarikot muuttuivat usein ryöstöiksi, kun voimansa tunnossa olleet kaartilaiset kostivat talollisille todellisia tai kuviteltuja vääryyksiä. Pakko-otot koskivat myös kauppoja. Lisäksi punakaarti vei rahaa Säästöpankista 47 000 markkaa ja Konnuksen kanavalta 30 000 markkaa. Pankin varat saatiin punaisen vallan päätyttyä takaisin. Leppävirralla kunta kärsi 21 600 markan vahingot. Yksityisten taloudelliset menetykset olivat 578 000 markkaa. Varkaudessa Ahlströmin tehtaiden vahinkojen suuruus oli 1,3 miljoonaa markkaa.

Leppävirran alueella aiheutuivat Olavi Hovin mukaan kapinasta 1,9 miljoonan markan suoranaiset (670 000 euron) taloudelliset menetykset. Leppävirran varakkain liikemies Pekka Kansanen maksoi työntekijöilleen palkkaa myös kapina-aikana ja antoi punakaartilaisten täydentää varastojaan liikkeestään, eikä häneen kohdistettu kovia toimia punaisten valtakaudella.

Kaartilaiset ahdistelivat etenkin niitä talollisperheitä, joiden jäseniä oli siirtynyt valkoisten hallinnassa olleelle alueelle. Punaiset surmasivat yhdeksän leppävirtalaista kapinan alkuvaiheissa. Heidän joukossaan oli väkipakolla punakaartin esikuntaan otettu ja siitä eronnut torppari Juho Torvinen, joka ei hyväksynyt kaartin menettelytapoja.

Punainen Leppävirta antautui taisteluitta

Leppävirran punakaarti varustautui taisteluun kirkonkylästä kaivattamalla juoksuhautoja tienvarsiin ja varastoimalla vettä kirkkoon. Leppävirran punaiset antautuivat kuitenkin taisteluitta. Suonenjoen suojeluskunta riisui aseista ensimmäisenä Kotalahden punakaartin 20. helmikuuta. Leppävirran punakaartin hyökkäysosasto komennettiin avuksi Varkauteen, minkä jälkeen kirkonkylässä oli vähän taisteluhaluisia miehiä.

Kuopion suojeluskuntaan kuulunut osasto otti haltuunsa Paukarlahden ja Sorsakosken punakaarti jätti hyvin rakennetut asemansa ennen kuin valkoisten lentävä osasto ehti kylälle. Kirkonkylän punakaartilaiset pyrkivät viime vaiheessa pakoon, mutta huomattava osa heistä jäi pitäjän keskustaajaman saartaneiden valkoisen vangiksi. Karkuun päässeet yrittivät piileskellä syrjäisissä torpissa ja muissa kätköpaikoissa odottaen tilanteen kehittymistä.

Valkoiset aloittivat punakaartilaisten pidätykset ja kehottivat piileksiviä punaisia ilmoittautumaan esikunnassa. Vangitut punaiset koottiin työväentalolle. Heidän kohtaloitaan alkoi käsitellä ratsumestari C. E. Malmin asettama 13-jäseninen tutkijalautakunta, jota johti vt. nimismies Matti Koponen.

Käytännössä kenttäoikeutena toimineeseen lautakuntaan kuului myös sosiaalidemokraattisesta puolueesta syksyllä 1917 eronnut entinen kansanedustaja Otto Piisinen. Kapinaviikkoina punaiset etsiskelivät Piisistä ja veivät hänen vuokraamastaan Kaipolanmäen sotilasvirkatalosta elintarvikkeita, jotka hankittu Piisisen aloittamien metsätyömaiden työväelle.[66] Piisinen julkaisi yhdessä Viktor Blomqvist kustantaman propagandakirjasen Miten käy Suomen työväenliikkeen, jonka tilasi kuopiolainen tehtailija Isak Räsänen. Kirjasta levitettiin punaisten hallitsemalle alueelle.

Lautakunta langetti ensimmäisenä istuntopäivänään 25. helmikuuta 17 kuolemantuomiota, jotka pantiin toimeen välittömästi. Teloitettujen joukossa oli punakaartin esikunnan jäseniä ja hyökkäysosastoa johtanut Kusti Lukkarinen. Lisäksi helmikuun lopulla eri puolilla Leppävirtaa ammuttiin ilman tutkintaa noin kymmenen punakaartilaista. Varkaudessa teloitettujen joukossa oli 45 leppävirtalaista. Punaisen hallinnon toimet, kuten Leppävirran kirkon häpäisy ja murhat, vaikuttivat tuomioihin erityisesti helmikuun lopussa.

Tutkijalautakunta käsitteli kapinaan osallistuneiden edesottamuksia yli kuukauden. Lautakunnan eteen joutuneista yli 500 punaisesta pääosa vapautettiin. Kuolemantuomioiden määrä väheni, eikä niitä pantu pääosin toimeen enää maaliskuun alun jälkeen sotilaspiirin päällikön kiellettyä paikalliset teloitukset. Tutkijalautakunnan vangittavaksi määräämät punaiset kuljetettiin Kuopion vankileirille maaliskuun lopussa 1918. Heidän tuomioistaan päätti valtiorikosoikeus. Vankileireille passitetuista yhteensä 76 menehtyi. Leppävirtalaisia kuoli sisällissodan aikana ja siihen liittyneiden rankaisutoimien seurauksena yhteensä 164. Kuolleiden osuus kunnan väkiluvusta oli 1,1 prosenttia.[67]

Linkkejä:

Sata kuvaa Varkaudesta 1917–2017.

Otto Piisinen–Viktor Blomqvist. 1918. Miten käy Suomen työväenliikkeen?

Marko Tikka. 2004. Vallankumoukselliset tuomiolla. Varkauden kenttäoikeus ja sen tuomiot. 

Lähteitä:

[1] Soikkanen Hannu. 1963. Varkauden historia. Varkaus: Varkauden kaupunki, s. 62–63.

[2] Itkonen Hannu. 2004. Varkautelaisten vuosisata. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 944. Helsinki: SKS, s. 23.

[3] Hovi 1995, s. 272–282.

[4] Soikkanen 1963,  s. 74–95.

[5] Itkonen 2004, s. 24–25.

[6] Soikkanen 1963, s. 439.

[7] Itkonen 2004, s. 34. Soikkanen 210– 211.

[8] Soikkanen 1963, s. 221.

[9] Soikkanen 1963, s. 217.

[10] Hovi 1995, s. 162.

[11] Itkonen 2004, s. 26. Soikkanen 1963, s. 134, 205–209. Hovi 1995, s. 152–153 ja 162.

[12] Itkonen 2004, s. 59–65.

[13] Soikkanen 1963, s. 128–130.

[14] Soikkanen 1963, s. 474–475.

[15] Soikkanen 1963, s. 453.

[16] Soikkanen 1963, s. 459–460.

[17] Itkonen 2004, s. 27.

[18] Itkonen 2004, s. 82–83.

[19] Hovi 1995, s. 283–299.

[20] Hovi 1995, s. 31.

[21] Hovi 1995, s. 766–767.

[22] Hovi 1995, s. 38-

[23] Hovi Olavi. 1995. Leppävirran historia II. Kunnan ja kuntalaisten vaiheita kunnallishallinnon uudistamisesta 1990-luvulle. Leppävirta: Leppävirran kunta, s. 19.

[24] Hovi 1995, s. 27–28.

[25] Itkonen 2004, s. 80–81.

[26] Soikkanen 1963, 155–156.

[27] Itkonen 2004, s. 161.

[28] Itkonen 2004, s. 65–76. Soikkanen 1963, s. 152–161.

[29] Soikkanen 1963, s. 596.

[30] Itkonen 2004, s. 102.

[31] Itkonen 2004, s. 51.

[32] Hovi 1995, s. 252–253.

[33] Hovi 1995, s. 250.

[34] Hovi 1995, s. 250–251.

[35] Hovi 1995, s. 258–259.

[36] Hovi 1995, s. 253.

[37] Itkonen 2004, s. 30 ja 48–51.

[38] Hovi 1995, s. 266, Itkonen 2004, s. 119, Soikkanen 1963, s. 619.

[39] Hovi 1995, s. 261–264.

[40] Soikkanen 1963, s. 617.

[41] Itkonen 2004, s. 115.

[42] Itkonen 2004, s. 118.

[43] Itkonen 2004, s. 119.

[44] Soikkanen 1963, s. 618.

[45] Itkonen 2004, s. 58.

[46] Itkonen 2004, s. 118.

[47] Itkonen 2004, s. 119–120.

[48] Itkonen 2004, s. 115.

[49] Soikkanen 1963, s. 622–623.

[50] Soikkanen 1963, s. 624.

[51] Itkonen 2004, s. 119–120. Soikkanen 1963, s. 624.

[52] Salkola Marja-Leena. 1985. Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi ennen kansalaissotaa 1917–1918, osa 2. Punaisen Suomen historia. Helsinki: Opetusministeri ja Valtion painatuskeskus, s. 19–20 ja 116–117.

[53] Soikkanen 1963, s. 626–627.

[54] Itkonen 2004, s. 119.

[55] Itkonen 2004, s. 119.

[56] Lappalainen 1981, s. 16.

[57] Soikkanen 1963, s. 631.

[58] Soikkanen 1963, s. 629.

[59] Hovi 2005, s. 341 ja 344.

[60] Lappalainen 1981, s. 68 ja 104–105.

[61] Soikkanen 1963, s. 637.

[62] Lappalainen 1981, s. 113.

[63] Hoffren Hanna. 2011. Seurakunta ja sota. Etelä-Savon Joroisten seurakunnan toiminta sisällissodan aikana vuonna 1918 ja sen jälkiselvittelyissä. Suomen historia pro gradu, Jyväskylän yliopisto, s. 29–31.

[64] Tikka Marko. 2004. Vallankumoukselliset tuomiolla. Varkauden kenttäoikeus ja sen tuomiot. https://helda.helsinki.fi/handle/10224/4762

[65] Urho Kekkonen. 1981. Vuosisatani, verkkoversio. Varkauden valloitus. Sodan hirvittävät kasvot Huruslahdella. Mäntyharjun rintamalla. Päiväkirjamerkintöjä ja kirjeitä. Sotakirjeenvaihtajana. http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/8432/TMP.objres.1483.html?sequence=1&isAllowed=y

[66] Hulikaanien mellastus Leppävirralla, Savotar 10.2.1918.

[67] Hovi 1995, s. 339–354.

Torpparien ja tilattomien tyytymättömyys ei sytyttänyt sisällissotaa

Vuokraviljelijöiden ja maaseudun tilattoman väestön heikentynyt asema aiheutti jännitteitä suomalaiseen yhteiskuntaan Venäjän vallan loppuvuosina.  Suomessa vuokraviljelmiä oli 1910-luvulla 60 prosenttia kaikista viljelmistä. Ruotsissa niiden osuus oli vain 15 prosenttia. Torpparikysymystä ja tilattoman väestön heikkoa on pidetty yhtenä sisällissodan pääsyynä, mitä se ei kuitenkaan ollut. Suuri osa torppareista ja maaseutuköyhälistöstä äänesti sosiaalidemokraatteja, mutta vallankumousta heistä kannatti huomattavasti harvempi.

Voimakkaan väestönkasvun seurauksena maaseudun sekä vuokraviljelmillä asuvan että tilattoman väestön määrä kasvoi 1800-luvulla. Elintasoero maanomistajien ja maaseututyöväen välillä kasvoi. Kaupungistuminen ja teollistuminen alkoivat Suomessa myöhään, eikä uusia työpaikkoja riittänyt kuin osalle maaseutuväestöstä. Yhdysvaltoihin suuntautunut siirtolaisuus purki osan paineesta. Vajaatyöllistettyjen osuus väestöstä lisääntyi silti.

Poliittiset päättäjät pyrkivät ratkaisemaan torpparikysymyksen 1900-luvun alussa korjaamalla vuokralakien epäkohtia. Tämä toimintamalli ei osoittautunut riittävän tehokkaaksi, joten maaliskuussa 1909 annetulla maanvuokra-asetuksella vuokrasuhteet jäädytettiin seitsemäksi vuodeksi yksityisten omistamilla mailla. Harkinta-ajan aikana oli tarkoitus ratkaista torpparikysymys kattavasti. Tavoite ei toteutunut, minkä vuoksi vuoden 1916 lähestyessä kymmenien tuhansien vuokraviljelijöiden tulevaisuus oli epävarmalla pohjalla.[i]

Torpista pääosa sijaitsi talonpoikien mailla

Torpparilaitos kehittyi Suomessa 1700-luvun puolivälistä alkaen. Talonpojat saivat vuonna 1743 oikeuden perustaa torppia mailleen ilman lisäveroa. Vuonna 1912 talonpoikaismaalla sijaitsi 82 prosenttia maan 56 636 torpasta. Säätyläisten omistamien kartanoiden mailla torpista oli 6,8 prosenttia ja yhtiöiden mailla 8,6 prosenttia. Kartanonomistajille torpat olivat tarpeen ensi sijassa työvoiman saannin turvaamiseksi.  Maassa oli 1912 yhteensä 151 926 vuokratilaa, joista mäkitupia 95 290, torppia 55 112 ja lampuotitiloja 1 524.[ii] Suomen peltoalasta oli vuokrattuna noin viidennes.[iii]

Talonpoikaismaalle torppia perustettiin myös siksi, että laki esti tilojen jakamisen 1800-luvun puoliväliin asti. Torppien perustaminen oli valtion näkökulmasta sekä Ruotsin vallan lopulla että Venäjän vallan alkuvuosikymmeninä kolmesta syystä hyödyllistä. Peltopinta-ala kasvoi, mikä lisäsi viljantuotantoa. Torpparius mahdollisti avioliiton solmimisen nuorena, mikä tuki valtion tavoitteena ollutta väkiluvun kasvua. Samalla yhä suurempi osa maasta tuli asutetuksi paikallaan pysyvällä väestöllä.

Torppien määrä kymmenkertaistui vuosina 1760–1860 (6 208 à 61 864). Samaan aikaan itsenäisten tilojen määrä kasvoi lähes 2,5-kertaiseksi (34 462 à 81 553). Suomen väkiluku liki nelinkertaistui ajanjakson aikana. Torpparilaitoksen laajentuminen pysähtyi 1860-luvulla, kun maaseutu alkoi siirtyä rahatalouteen. Metsän arvo nousi, eikä maanomistajan enää kannattanut vuokrata osaa tilasta. Pienellä maatilkulla sijainneiden mäkitupien määrä alkoi samalla kasvaa nopeasti.[iv]

Torpparijärjestelmän epäkohdat korostuivat 1800-luvun puolivälistä lähtien. Luontaistalouden oloissa kehittynyt torpparilaitos soveltui huonosti rahatalouteen.  Metsän arvon noustessa maanomistajat syyttivät torppareita metsänhaaskauksesta. Myös heikon työtehon arvostelu lisääntyi. Vuonna 1912 torpparit tekivät yli kaksi miljoonaa taksvärkkipäivää. Työteho oli arviolta kaksi kolmannesta normaalina pidetystä tasosta, mistä koitui menetyksiä sekä vuokranantajille että yhteiskunnalle.

Torpparit elivät epävarmuudessa, joka kasvatti sosialistien kannatusta

Torpparien näkökulmasta vuokrasuhteen suurin epäkohta oli siihen liittyvä epävarmuus. Maanomistaja saattoi häätää vuokramiehen tilaltaan ja liittää hänen raivaamansa pellot omaan tilaansa ilman, että torppari hyötyi mitenkään oman elämäntyönsä tuloksista. Vaikka vuoden ja kolmen kuukauden irtisanomisaika oli varsin pitkä, niin torpparit elivät jatkuvassa epävarmuuden tilassa ja riippuvuussuhteessa vuokranantajaansa. Lisäksi torppien ja mäkitupien vuokrasopimuksista lähes puolet oli suullisia vuonna 1912.[v]

Maa- ja metsätalousmaan arvonnousu heikensi osaltaan torpparien asemaa. Torpparikysymys kuului ensimmäisiä eduskuntavaaleja edeltäneen vaalitaistelun keskeisimpiin teemoihin. Siitä tuli myös yksi Venäjän vallan loppukauden vaikeimmista poliittisista ongelmista.  Sosiaalidemokraatit onnistuivat saamaan kannattajikseen valtaosan maaseudun vuokraviljelijöistä ja työväestöstä yleisen äänioikeuden tultua voimaan. Viljo Rasilan mukaan ”yhä kasvava maan kysyntä kiristi vuokraehtoja ja samalla yhä kasvava satunnaisen työn varassa elävä maaton väestö oli altista parhaillaan läpimurtoaan tekevälle marxilaiselle sosialismille”. Ensimmäisten eduskuntavaalien alla tammikuussa 1907 suoritetut Laukon kartanon torpparien häädöt kasvattivat osaltaan sosiaalidemokraattien kannatusta.[vi]

Keisari Nikolai II vahvisti maaliskuussa 1909 maanvuokra-asetuksen, jonka tarkoituksena oli varmistaa vuokraajalle pitkä nautintaoikeus. Asetus määräsi uusien sopimusten osalta vuokra-ajaksi vähintään 50 ja enintään 100 vuotta. Vuokramaksu tapahtui lähtökohtaisesti rahasuorituksena, joka oli mahdollista vaihtaa päivätöihin paikkakunnan palkkatason pohjalta. Erimielisyyksien käsittelyä varten kuntiin perustettiin vuokralautakunnat, joiden toimivaltaan kuuluivat myös ennen asetuksen voimaantuloa solmittuja sopimuksia koskevat kiistat.

Yhtä aikaa maanvuokra-asetuksen kansa tuli voimaan asetus, joka pidensi vanhojen sopimusten voimassaoloa siten, että ne päättyivät porrastetusti aikaisintaan maaliskuussa 1916 ja viimeistään 1922. Asetus koski myös suullisia ja vuosittain tarkistettavia juoksevia sopimuksia. Häätö oli mahdollista, jos vuokraaja päästi tilan rappioitumaan tai käytti sitä vuokrasopimuksen vastaisesti. Asetus koski 85 125 maanvuokrasopimusta.[vii]

Tilanteen jäädyttänyt asetus oli tarpeen, koska maanvuokra-asetuksen ei uskottu ratkaisevan torpparikysymystä. Maanomistajien mielestä vähintään 50 vuoden vuokra-aika oli kohtuuton. Rahavuokraan siirtyminen puolestaan saattoi heikentää työvoimansaantia. Vuokralaisten asemaa jäädytys ei ratkaissut, vaan epävarmuus lisääntyi vuokra-ajan päättymisen lähestyessä. Suomessa oli siten tuhansia torppari- ja mäkitupalaisperheitä, joiden tilanne oli auki vuoden 1916 keväällä, mikä osaltaan lisäsi epävarmuutta yhteiskunnassa.[viii]

Torpparilaitoksen suurimmat epäkohdat – taksvärkki ja isännän ylivalta

Torpparijärjestelmän luonne vaihteli eri puolilla Suomea. Torpparilaitos ei ollut samanlainen kaikkialla Suomessa ja samallakin seudulla esiintyi suuria vaihteluita. Maanvuokraajan ja vuokralaisen suhde saattoi olla täysin ongelmaton, vaikka aikalaisten ja myöhempien polvien käsitys torpparilaitoksesta on täysin kielteinen.  Rasila tiivistää torpparisopimusten kirjavan luonteen seuraavasti:[ix]

”Vuokra-ajat vaihtelivat suullisesti sovituista juoksevista sopimusajoista kirjallisesti tehtyihin perinnöllisiin. Vuokran määrät ja suoritustavat vaihtelivat milloin tahansa annettavan käskyn mukaan suoritettavasta päivätyövuokrasta täsmällisesti määriteltyyn vuotuiseen rahavuokraan.”

Päivätyö oli ongelma sekä omistajalle että vuokraajalle. Omistajan näkökulmasta sen haittana olivat työn tehottomuus ja heikko laatu. Karjatalouden vahvistuminen vähensi taksvärkkipäivien merkitystä. Vielä enemmän päivätöiden arvoa laski maatalouden koneistuminen. Vuokraaja ei puolestaan voinut käyttää päätilalla käyttämäänsä aikaa torpan kehittämiseen. Suurin epäkohta oli kuitenkin hallintaoikeuden epävarmuus, minkä heikensi vuokraajan halua hoitaa tilaansa pitkäjänteisesti.

Torppa oli yhtä aikaa koti, työpaikka ja tulonlähde. Torppari menetti joutuessaan häädetyksi kaikki kolme. Siksi hän katsoi usein parhaaksi alistua vuokraehtojen kiristyksiin, vaikka ne tuntuivat epäoikeudenmukaisilta. Torpan menestys heikensi sosiaalista asemaa, sillä entinen vuokraviljelijä vajosi osaksi tilatonta väestöä. Harvinaisempi siirtyminen pientilalliseksi merkitsi kohoamista maanomistajaksi.[x]

Torpparikysymyksen suhde sopimus- ja omistusoikeuteen

Torpparikysymyksen ratkaiseminen vaati puuttumista joko sopimusoikeuteen tai maanomistusoikeuteen. Tiukimpien konservatiivien mielestä kumpaankaan ei saanut puuttua edes yhteiskunnallisten ongelmien lieventämiseksi. Tämän näkemyksen mukaan kysymyksen ratkaisisi vapaan kilpailu. Radikaali vasemmisto piti ainoana ratkaisuna kaiken yksityisomistuksen lopettamista ja maan ottamista valtion omistukseen ja antamista vuokraviljelijöiden tai osuuskuntien hoitoon. Jyrkkien tulkintojen väliin sijoitti maltillinen uudistuslinja, jonka mukaan yksityinen omistusoikeus oli oleellinen osa yhteiskuntaa, mutta yhteiskunnalla oli kuitenkin pakottavista syistä oikeus säännellä oikeuksia ja vapauksia.

Poliittisista puolueista Ruotsalainen kansanpuolue ja Nuorsuomalainen puolue kannattivat omistusoikeuden suojaa ja pitivät sopimusvapauden säilyttämistä tärkeänä. Maalaisliitto tuki vuokraviljelmien muuttamista itsenäisiksi tiloiksi. Vanhasuomalainen puolue piti mahdollisena puuttua sopimusvapauteen tiukasti. Puolueen parista löytyi myös vuokratilojen itsenäistämisen ymmärtäjiä. Sosiaalidemokraatit olivat periaatteessa yksityisomaisuuden sosialisoinnin kannalla.[xi]

Torpparikysymyksen nopea ratkaiseminen vaati toimia nimenomaan maaseudulla. Torpparit ja tilaton väestö olivat tottuneet maataloustöihin. Suurten väestömäärien muutto muualle oli käytännössä mahdotonta. Kasvava teollisuus ei kyennyt tarjoamaan työtä likikään kaikille. Suomen viennistä suurin osa oli sahatavaraa, vaikka paperintuotanto oli kasvussa. Runsaasti pääomia vaatineen käyttövoiman puute rajoitti teollisuuden laajentumista. Toisaalta metsäteollisuus tarvitsi puunhankinnassaan maaseudun työvoimaa.[xii]

Sosiaalidemokraateille torpparikysymys oli aatteellisesti visainen

Sosiaalidemokraattien johdolla Tampereella 1906 pidetty torpparikokous ehdotti, että Suomeen on säädettävä viljelyspakko, joka velvoittaisi valtion, kunnat, seurakunnat, yhtiöt ja yksityiset maanomistajat luovuttamaan ”halullisten viljeltäväksi maat, jollei omistaja sitä itse viljele”. Sosiaalidemokraatit tekivät viljelyspakkoa koskevan anomusehdotuksen ensimmäisillä yksikamarisilla valtiopäivillä 1907. Torpparit olisivat saaneet maahan perinnöllisen hallintaoikeuden. Eduskunnan maatalousvaliokunta laati asiasta vuoden 1910 valtiopäivillä mietinnön, joka porvarillisen enemmistön kannan mukaisesti asettui vastustamaan viljelyspakkoa. Eduskunnassa anomusehdotus kaatui äänin 103–82. Sosiaalidemokraatit luopuivat esityksestä 1911.[xiii]

Torpparikysymys oli sosiaalidemokraateille teoreettisesti vaikea. Yksityisomistuksen poistaminen oli yksi puolueen suurista periaatteellisista tavoitteista. Monet torpparit kuitenkin toivoivat pääsevänsä itsenäisiksi pienviljelijöiksi. Tilannetta eivät helpottaneet teoreetikkojen ristiriitaiset kannat. Suomen sosiaalidemokraattien ohjelmatyöhön keskeisesti vaikuttanut saksalainen teoreetikko Karl Kautsky kirjoitti 1906 suomennetussa teoksessaan Sosialismi ja maatalous, että kapitalismista sosialismiin oli mahdollista siirtyä ilman talonpoikaismaan pakkolunastusta.

Tilansa omistavat pienviljelijät olivat Kautskyn mukaan valmiita luopumaan maastaan, kun valtion johtaman suurtuotannon edut selviävät heille. Toisaalta pienviljelmien määrän kasvu haittasi ja hidasti tiedostavan työväenluokan muodostumista. Sosiaalidemokraatit tavoittelivat kuitenkin maan saamista yhteiskunnan omistukseen, vaikka tavoitteeseen pääseminen ei ollut lainkaan yksinkertaista. [xiv]

Lupaus maasta toi vasemmistolle torpparien ääniä

Pienviljelijät olivat myös tuottajia, joiden edut joutuvat ristiriitaan suurimman kuluttajaryhmän muodostavan työväestön kanssa. Sosiaalidemokraattien johtaviin maatalouspoliitikkoihin kuulunut Oskari Tokoi totesi vuoden 1911 torpparikokouksessa, että torppari on yhtä aikaa tuottaja omalla viljelmällään ja maanomistajan työntekijä. Tokoin mielestä ristiriita oli ratkaista säätämällä laki torpparivapautuksesta. Samalla kannalla oli torpparikysymyksen teoriaan perehtynyt Edvard Gylling.

Kokous hyväksyi ponnet, joiden mukaan torppariväestö oli vapautettava ”siitä erikoisesta riiston- ja mielivaltaisuudesta. jossa he vuokramiehinä ovat”. Keinona oli torppien lunastus kohtuullisin ehdoin valtion rahoituksen turvin. Lunastushintaa määriteltäessä oli otettava huomioon torpparin tilallaan tekemä työ.

Sosiaalidemokraatit perustelivat linjanmuutosta sillä, että torpparilaitoksen kadotessa häviäisi vanhentunut osa taloudesta. Itsenäistämisohjelma lisäsi puolueen kannatusta. Vuoden 1911 eduskuntavaaleissa sosiaalidemokraatit saivat ennen ohjelman julkistamista eduskuntaan 86 paikkaa. Kaksi vuotta myöhemmin puolueen paikkaluku nousi neljällä.[xv]

Sosiaalidemokraattien tulkinnan mukaan torppien lunastaminen turvasi pienviljelijän oikeudet niin hyvin kuin se oli kapitalisessa yhteiskunnassa mahdollista. Puolue jätti 1912 eduskunnan käsittelyyn anomusehdotuksen torppien ja muiden vuokratilojen itsenäistämisestä. [xvi]

Nikolai II esiintyi torpparien pelastajana

Torpparien asema oli edelleen ratkaisematta vuonna 1914 ja epävarmuus lisääntyi vuokraviljelijöiden keskuudessa. Epätietoisuus kasvoi, kun eduskunta jätti vuoden 1914 valtiopäivillä lepäämään senaatin asettaman maanvuokrakomitean mietinnön pohjalta laaditun lakiehdotuksen vuokrasopimusten jäädyttämisen jatkamisesta.[xvii]

Tämän jälkeen maanvuokrakomitea valmisteli mietinnön, joka olisi mahdollistanut noin 40 000 torpparin itsenäistymisen. Kesäkuussa 1914 valmistuneen ehdotuksen mukaan lunastamismahdollisuus ei olisi koskenut mäkitupia eikä yli 25 hehtaarin tiloja. Mietinnön oli määrä tulla eduskuntakäsittelyyn vuoden 1915 valtiopäivillä, joita keisari ei kuitenkaan kutsunut koolle. Komitean sihteerinä toiminut Kyösti Haataja toi esityksen omana aloitteenaan eduskuntaan syksyllä 1917. Mietintöön pohjautunut hallituksen esitys valmistui tammikuussa 1918, jolloin poliittinen tilanne oli täysin toisenlainen.[xviii]

Tsaari antoi lokakuussa 1915 asetuksen joka jäädytti vuokraviljelmien tilanteen siihen saakka kun vuokrasuhteet saadaan lopullisesti järjestettyä. Nikolai II esiintyi manifestissa pelastajana, kun Suomen eduskunta ei ollut kyennyt asiaa ratkaisemaan. Asetuksen mukaan Suomen senaatin oli ryhdyttävä toimiin vuokraviljelijöiden aseman lopulliseksi järjestämiseksi.[xix]

”Monien tuhansien työtä tekevään maalaisväestöön kuuluvien perheiden kohtaloa ei kuitenkaan voida jättää näin epävarmalle kannalle, vaan on se jo turvattava, jotta itsekukin tietäisi, että hänen kyntämänsä ja kylvämänsä pelto jää hänelle, ja olisi levollinen tiedossa, ettei häntä perheineen keskellä talvea häädetä asunnostaan eikä jätetä kattoa ja suojaa vaille.”

Keisarin propagandistinen manifesti yllätti suomalaiset poliitikot, maanomistajat ja vuokraviljelijät. Nikolai II sivuutti julistuksellaan Suomen lainsäädännön ja eduskunnan puuttumalla omistusoikeuden suojaan. Edes venäläiset eivät tätä kiistäneet. Torpparikysymyksen ratkaisun hitaus oli kuitenkin antanut keisarille mahdollisuuden antaa manifesti, mikä oli arvovaltatappio eduskunnalle. Senaatin maanvuokra-asiain esittelijä Kyösti Haataja ei antanut ohjetta, oliko keisarin manifestia noudatettava. Maanomistajat pidättäytyivät kuitenkin häädöistä, ellei niihin ollut laillisia perusteita, sillä vuoden 1916 sotatilan oloissa ne olisivat saattaneet johtaa levottomuuksiin, jotka olisivat antaneet venäläisille aiheen kiristää otettaan Suomesta. Laittomanakin manifesti johti tilanteen säilyttämiseen ennallaan.[xx]

Torpparivapautuksen kannatus kasvaa

Yhteiskuntarauha vaati maailmansodan oloissa tilanteen jäädyttämistä. Ruotsinkieliset suurmaanomistajat katsoivat vielä 1915, ettei maanomistusoikeutta saanut rajoittaa säännöksillä. Tämän näkemyksen kannatus kuitenkin supistui. Ruotsinkielisessä Kansanpuolueessa vahvistui näkemys, jonka mukaan itsenäisten pienviljelijöiden määrän kasvu vakauttaisi yhteiskuntaa. RKP, suomalainen puolue ja nuorsuomalainen puolue omaksuivat kannan, jonka mukaan vuokraviljelmät oli valtion tuella muutettava pitkän siirtymäajan kuluessa itsenäisiksi tiloiksi. Vuokratilojen hallintaoikeus oli turvattava siirtymävaiheessa.

Lunastusoikeus ei olisi kuitenkaan koskenut kaikkia tiloja, vaan muun muassa peltopinta-alaltaan alle kahden hehtaarin ja yli 15 hehtaarin olisivat jääneet sen ulkopuolelle. Rajaus koski erityisesti mäkitupalaisia. Puolueet laativat tältä pohjalta yhteisen vaaliohjelman vuoden 1916 eduskuntavaaleihin. Uno Brander tiivisti torpparikysymyksen nuorsuomalaisten puoluekokouksessa huhtikuussa 1916 seuraavasti: [xxi]

”Se on yhteiskunnallis-taloudellinen ja samalla maataloudellis-oikeudellinen kysymys, johon kytkeytyvät elintarviketuotantoa ja yhteiskuntasopua koskevat sekä monet muut koko kansan kokonaisuuden kannalta katsottavat tekijät. Jo se seikka, että torppari epävarman asemansa vuoksi viljelee heikosti tilaansa, vaatii huomiota. Koko yhteiskunnan edun kannalta olisikin suotavinta, että vuokrajärjestelmä maataloudessa saataisiin niin pian kuin mahdollista loppumaan ja että sen sijalle tulisi itsenäinen maanviljelys kauttaaltaan. Mutta on suuri ero sillä, mikä on suotavinta ja mikä on mahdollista.”

Torpparikysymys oli yksi vuoden 1916 eduskuntavaalien keskeisistä teemoista. Sosiaalidemokraattinen puolue kannatti kaikkien vuokratilojen itsenäistämistä ja korosti, että porvarien linjaus merkitsisi 120 000 torppariperheen joutumista häädetyksi. Lunastushinnalle oli annettava 50 vuoden maksuaika viiden prosentin korolla. Hinnasta oli vähennettävä torpparin ja hänen edeltäjiensä torpan arvoa nostaneet työt. Jos torpasta oli maksettu yhtäjaksoisesti verot, niin lunastushintaa ei puolueen 1916 vaaliohjelman mukaan kuulunut maksaa lainkaan.[xxii] Maalaisliiton päämääränä oli vuokratilojen muuttaminen itsenäisiksi pientiloiksi. Välivaiheessa oli turvattava torpparien asema vuokratilallisina.[xxiii]

Sosiaalidemokraatit saivat 1916 eduskuntavaaleissa 47,1 prosenttia äänistä ja 103 kansanedustajaa. Vaalivoittoon vaikutti porvarilisten puolueiden kannattajien alhainen äänestysaktiivisuus. Sosiaalidemokraattien kannatus vahvistui 1916 ja myös 1917 vaaleissa kaupungeissa. Sosiaalidemokraattien kannatus oli erityisen vahva kunnissa, joissa torppariväestön, teollisuustyöntekijöiden ja tilattoman väestön osuus asukkaista oli suurin. Vuoden 1916 vaaleihin maanvuokraajat osallistuivat suhteessa aktiivisemmin kuin seuraavissa vaaleissa, mikä osaltaan johti sosiaalidemokraattien vaalivoittoon.[xxiv]

Sosiaalidemokraattien kannatus kasvoi erityisesti kaupungeissa, joiden väestönkasvu oli 1910-luvulla nopeaa. Otto Ville Kuusinen myönsi ennen vaaleja ajatelleensa, että olisi parempi, jos puolue ei saavuttaisi eduskuntaenemmistöä. Niukan enemmistön turvin oli Kuusisen mukaan vaikea ajaa uudistuspolitiikkaa. Edvard Valpas-Hänninen näki pahentuvan elintarvikepulan tekevän puolueen lupausten lunastamisesta mahdotonta. Valtiopäivien koollekutsuminen ei kuitenkaan näyttänyt todennäköiseltä sotatilanteen vuoksi.[xxv]

Tokoin senaatissa torppariasia ei edennyt

Maaliskuussa 1917 sosiaalidemokraatit joutuivat ottamaan vastuuta maan johtamisesta. Torpparikysymyksen ratkaisu oli periaatteellisesti mahdollista, sillä porvarilliset puolueet olivat valmiita hyväksymään lunastusmenettelyn ja sosiaalidemokraatit tunnustamaan yksityisen omistusoikeuden. Maaliskuun vallankumous muutti tilannetta ratkaisevasti avaamalla uudet toimintamahdollisuudet, jotka johtivat vasemmiston vaatimusten jyrkentymiseen.[xxvi]

Sosiaalidemokraatti Oskari Tokoin johtama, 26.3.1917 nimitetyn senaatin ohjelmaan sisältyi maanvuokrakysymyksen ratkaiseminen vuokratilojen arvonnousun huomioivan lunastusoikeuden pohjalta. Senaatti ei ryhtynyt asiaa toteuttamaan, mutta periaatteessa torpparivapautus toteutui tältä pohjalta 1918. Eduskunta päätti 18.5.1917 jatkaa vuokraviljelmien sopimusten jäädytystä. Venäjän väliaikainen hallitus vahvisti lain 23.9.1917 – eduskunta päätyi pyytämään vahvistusta, koska kysymystä korkeimman vallan haltijasta ei ollut vielä ratkaistu. Vasta tällöin kumoutui Nikolai II:n asiasta antama manifesti.[xxvii]

Syksyn 1917 vaalitaistelussa torpparikysymys oli taka-alalla. Sosiaalidemokraatit toistivat vaatimuksensa torpparivapautuksesta. Maalaisliitto korosti tarvetta lisätä itsenäisten pientilojen määrää. Vanha- ja nuorsuomalaiset puolueet olivat osittaisen torpparivapautuksen ja vuokraehtojen kehittämisen kannalla.[xxviii]

Torpparivapautus sisältyi yhtenä kohtana sosiaalidemokraattien 1. marraskuuta 1917 julkaisemaan Me vaadimme -julistukseen. Edvard Gylling selitti 7.11.1917 Työmies-lehdessä julistuksen tarkoittavan sitä, että ”torpparit ja mäkitupalaiset oli heti julistettava isännistään täysin riippumattomiksi ja että kaikki veronmaksu isännille oli heti lakkautettava”. Tämän toteuttaminen edellytti torppariväestön taistelua köyhälistön riveissä, sillä vain vallankumous saattoi turvata torppareille todellisen vapautuksen.[xxix]

Itsenäisyyssenaatti oli valmis antamaan torppareille itsenäisyyden

P. E. Svinhufvudin 26.11.1917 nimitetty senaatti ryhtyi valmistelemaan torppien itsenäistämistä. Sosiaalidemokraattinen eduskuntaryhmä alkoi laatia omaa lakiesitystään torpparivapautuksesta, joka olisi toteutettu ottamalla torpat valtion haltuun, minkä jälkeen torpparit olisivat tehneet valtion kanssa uuden sopimuksen. Itsenäistämisestä ja vapautuksesta puhuminen piirsi esiin lähestymistapojen erot. Senaatin tavoitteena oli edetä lunastusmenettelyn kautta, sosiaalidemokraatit halusivat painaa maanomistajille maksettavat korvaukset mahdollisimman alas ja välttää maanomistajien määrän kasvun. Aloitetta ei kuitenkaan otettu käsittelyyn eduskunnassa, koska perustuslain luontoisesta asiasta ei voitu tehdä eduskuntaesitystä.[xxx]

Svinhufvudin senaatissa maanvuokra-asiat olivat maataloustoimituskunnan apulaispäällikön E. Y. Pehkosen vastuulla. Maalaisliittolaisen Pehkonen johdolla valmisteltu lakiehdotus lähti siitä, että kaikki yli hehtaarin kokoiset vuokratilat, joilla oli puoli hehtaaria peltoa, oli itsenäistettävä valtion välityksellä. Lunastushinta olisi määräytynyt vuosien 1910–1914 hintatason pohjalta ja vuokraaja olisi ollut oikeutettu korkeintaan 50 prosentin korvaukseen tilansa arvon noususta. Etenkin Pohjanmaalla yleiset perintötorpat oli määrä luovuttaa haltijoilleen ilman korvausta.

Pehkonen esitteli lakiehdotuksen eduskunnalle 22.1.1918. Lähetekeskustelu käytiin 25.1.1918, jolloin eduskunta oli viimeisen kerran koolla ennen sisällissotaa. Keskustelu oli ajankohtaan nähden hyvin asiallista. Puheenvuoroissa keskityttiin lunastushintaan ja siihen, ettei esitys koskenut mäkitupia, joissa oli alle puoli hehtaaria peltoa.  Eduskunta lähetti esityksen maatalousvaliokunta. joka ehti sisällyttää mäkituvat kokonaisuudessaan lakiesitykseen.

Punainen hallitus kiirehti vapauttamaan torpparit

Kansanvaltuuskunta antoi ensimmäisenä säädöksenään torpparilain. Sen laatimisella oli kiire, jotta vallankumoushallitus saisi tuekseen teollisuustyöväestöä runsaslukuisemmat maanvuokraajat. Kansanvaltuuskunta hyväksyi 31.1.191 ”lain torpparien, lampuotien ja mäkitupalaisten julistamisesta maanomistajista riippumattomiksi”.

Heti voimaan tullut säädös julisti vuokraajat maanomistajista riippumattomiksi ja antoi heille oikeuden hallita ja viljellä asumiaan alueita. Vapautuksen tarkempi toimeenpano jäi säädettäväksi myöhemmin. Laissa ei otettu mitään kantaa pientilojen omistusoikeuteen. Lain kumoaminen oli mahdollista vain kansanäänestyksellä. Kansanvaltuuskunta pyrki levittämään tietoa torpparivapautuksesta myös valkoisten hallintaan jääneeseen osaan Suomea.[xxxi]

Kansanvaltuuskunnan torpparilaissa oli kyse Me vaadimme -ohjelman muokkaamisesta lainsäädännöksi. Kapinahallituksen tavoitteena oli saada mahdollisimman monet maanvuokraajat aktiivisiksi kannattajikseen. Tässä suhteessa Suomen tilanne muistutti Venäjää, jossa bolsevikkihallinto tarvitsi tuekseen maaseutuväestöä ja talonpoikia, joiden asema muistutti torpparien tilannetta.[xxxii] Kansanvaltuuskunta ei onnistunut kuitenkaan saamaan torppareita ja tilatonta väestöä tuekseen toivomallaan tavalla.

Sisällissota vahvisti valkoisella puolella näkemystä, jonka mukaan maahan oli luotava itsenäisten pienviljelijöiden ryhmä. Omaa tilaansa viljelevät olivat muun muassa eduskunnan maatalousvaliokunnan mielestä vähemmän alttiita yhteiskunnalliselle kiihotukselle kuin torpparit ja mäkitupalaiset.

”Koska torpparien itsenäistämislain säätäminen tapahtui lähes välittömästi kansalaissodan jälkeen ja koska maanvuokrakysymys oli pitkän aikaa ennen sotaa ollut kipein yhteiskunnallinen kysymyksemme, on monissa yhteyksissä katsottu kansalaissodan ja torpparikysymyksen liittyneen toisiinsa, jopa niin, että ilman torpparikysymystä ei kansalaissotaakaan olisi syttynyt. (…) Koska lopulliseksi jäävä itsenäistämislakiesitys oli jo eduskunnan käsittelyssä, tätä sotaa ei enää olisi tarvittu torpparikysymystä ratkaisemaan. Tosin jopa koulujen oppikirjoissa on annettu ymmärtää, että vasta kansalaissota lopullisesti paljasti torppariväestön katkeruuden ja siten kiirehti lainsäätäjiä hyväksymään maanvuokraajien itsenäistämisen.” [xxxiii]

Porvarien torpparilain valmistelu jatkui punaisessa Helsingissä

Sodan aikana Helsinkiin jääneet maanvuokrakomitean porvarilliset jäsenet kokoontuivat kolmesti Kyösti Haatajan aloitteesta. Haataja kehitteli myös itsenäisesti lakiehdotusta kapinan aikana. Tynkäeduskunnan maatalousvaliokunta jatkoi torppien lunastuslain käsittelyä toukokuussa 1918. Valiokunta jätti mietintönsä eduskunnalle 14. kesäkuuta. Sen sisältöön vaikuttivat etenkin Haatajan tekemät täydennykset ja hänen laatimansa lakiesityksen perustelut. Maatalousvaliokunta lisäsi lakiin myös pykälän, joka rajoitti kapinaan osallistuneiden punaisten lunastusoikeutta.

Valiokunta oli yksimielinen mietinnön sisällöstä. Eduskunta sen sijaan väitteli torpparilain tarpeellisuudesta ja etenkin lunastusmenettelyn käytännön toteutuksesta ja laajuudesta.  Osa kansanedustajista oli edelleen sitä mieltä, että torpparilaitoksen epäkohtia oli liioiteltu, eikä maiden pakkolunastusta tarvittaisi. Tällä näkemyksellä oli eniten kannatusta Ruotsalaisessa kansanpuolueessa.

Lakiin kirjattiin, että vuokratila oli lunastettava, jos maanomistaja tai vuokraaja sitä vaati ennen vuokra-ajan päättymistä. Enemmän keskustelua herätti lunastettavien tilojen koko. Maatalousvaliokunnan esityksen mukaisesti laki ulottui koskemaan kaikkia yksityisellä maalla sijainneita mäkitupia ja torppia lukuun ottamatta taajaväkisissä yhdyskunnissa sekä asemakaavoitetulla tai asukastiheydeltään vastaavilla alueilla sijainneita vuokratiloja. Näiden tilojen lunastuslaki säädettiin vasta 1936. Lampuotitilat jäivät lunastusmenettelyn ulkopuolelle, mutta ne sisällytettiin lakiin 1919. Viljelyskelpoista maata enintään kymmenen hehtaaria, poikkeustapauksessa 15 hehtaaria. Yläraja nousi seuraavilla valtiopäivillä 20 hehtaariin. Metsäala aluksi kymmenen hehtaaria ja yli viiden peltohehtaarin tiloilla enintään 15 hehtaaria. Yläraja nousi 20 hehtaariin.

Torpparilain vaikein kysymys koski lunastushintaa. Vuonna 1898 voimaan tulleen pakkolunastuslain mukaan kiinteän omaisuuden haltijan oli luovuttava siitä yleisen edun niin vaatiessa ”täydestä korvauksesta”. Eduskunnan enemmistön mielestä yleinen etu vaati pakkolunastusta, minkä jälkeen oli määriteltävä lunastushinnan taso. Hinta oli määriteltävä käypää arvoa alhaisemmaksi, koska tavoitteena oli luoda kannattavia pientiloja, joilla asui tyytyväisiä pientilallisia. Valtion oli puolestaan tuettava lunastustoimintaa edullisilla ja pitkäaikaisilla lainoilla.

Eduskunnan 1918 hyväksymä alkuperäinen torpparilaki määritteli lunastushinnaksi vähintään puolet tilan käyvästä arvosta. Hinta nousi, jos tuleva pientilallinen halusi lunastaa hakkuukelpoisen puuston. Maanomistaja sai hakkauttaa vuokratilalta puut, joiden läpimitta oli 1,2 metrin korkeudelta 20 senttiä, jos vuokraaja ei halunnut niitä lunastaa.

Kuuluuko punikin saada torppa?

Osasta valkoisen Suomen kannattajia täysimittainen torpparien itsenäistäminen näyttäytyi punaisten palkitsemisena, josta talonpoikaisarmeijan riveissä taistelleet joutuivat kärsimään taloudellisia menetyksiä. Eduskunnan maatalousvaliokunta esitti, etteivät kymmeneksi vuodeksi kansalaisluottamuksensa menettäneet punakaartilaiset saisi lunastaa vuokratilaansa. Senaattori E. Y. Pehkonen lähestyi asiaa kansallisen sovinnon näkökulmasta. Hänen mielestään yhteiskunta ei saanut toimia kostajana.

Eduskunta päätti, ettei vähintään kymmenen vuoden vankeusrangaistukseen tai kuolemaan tuomitulla ollut oikeutta lunastaa tilaansa. Pykälä kumottiin vuoden 1919 valtiopäivillä, eikä se ehtinyt vaikuttaa lunastusmenettelyyn, joka käynnistyi pääosin keväällä 1919. Lunastusoikeutta ei voitu siten evätä kapinaan osallistumisen vuoksi keneltäkään.

Eduskunta hyväksyi lunastuslain 17. heinäkuuta 1918 äänin 104–2. Nuorsuomalaisten kansanedustaja K. E. Linna luonnehti maanomistajille raskasta lakia uhriksi ”vapaan Suomen yhteiskuntarakenteen saattamiseksi terveelle perustalle”. Sosiaalidemokraattien ainoa kansanedustaja Matti Paasivuori lupasi äänestää lunastuslain puolesta, vaikka hän uskoi sen vähentävän sosialistien saamaa kannatusta maaseudulla.[xxxiv]

”Minun pitäisi sosialistina äänestää tätä ehdotusta vastaan, koska nyt uskotaan, että tämä reformi vähentää sosialistien ääniä. Hän lupasi äänestää ehdotuksen puolesta, sillä ”jos sosialistien äänimäärä vähenee, vähäpä sillä, kunhan uudistuksia ja köyhälistön oloissa parannuksia saadaan aikaan”.

Valtionhoitaja P. E. Svinhufvud vahvisti lain nimikirjoituksellaan 15.10.1918. Lunastuslain toimeenpanoa koskenut asetus astui voimaan toukokuun alussa 1919, minkä jälkeen lunastustoiminta saattoi alkaa käytännössä. Vuokraajat olivat kuitenkin jo voineet ilmoittaa lunastushalustaan lain voimaantulosta lähtien.

Lunastusehdot helpottuivat vuonna 1919

Torpparilakiin tehtiin muutoksia vuoden 1919 valtiopäivillä, mihin vaikutti maaliskuussa pidettyjen eduskuntavaalien tulos. Sosiaalidemokraatit saivat eduskuntaan 80 kansanedustajaa. Lunastusoikeus säilyi muutosten jälkeen myös niillä vuokraajilla, jotka olivat tahallaan tai muista syistä laiminlyöneet vuokranmaksunsa vuonna 1918. Sekä lunastettavan pelto- että metsämaan harkinnanvarainen yläraja nousi 20 hehtaariin.

Lunastushinnan pohjaksi tuli vuoden 1914 hintataso, mikä alensi vuokralaisten maksamaa hintaa oleellisesti. Muutokset astuivat voimaan 10.7.1919 ja ne ulotettiin koskemaan takautuvasti myös niitä tiloja, joiden lunastusmenettely oli jo käynnissä. Seurakuntien virkataloja lunastuslaki ulotettiin koskemaan 1921 ja valtion omistamaa maata 1922. Kalavettä nautinta-alueenaan käyttäneitä kalastajatorppia lunastusoikeus laajeni koskemaan vuonna 1924.[xxxv]

Valtio rahoitti torpparien itsenäistämisen antamalla maanomistajalle lunastushintaa vastaavan määrän obligaatioita, joiden vuotuinen korko oli viisi prosenttia. Obligaatioiden kokonaissumma oli 200 miljoonaa markkaa (79 miljoonaa euroa).[xxxvi] Torpparivapautuslain toimeenpano tapahtui pääosin 1920-luvulla. Sen perusteella luotiin 47 000 viljelystilaa ja 46 000 asuntotonttia. Lunastetut alueet käsittivät noin 900 000 hehtaaria. Lisäksi 1920-luvulla säädetyt asutuslait lex Kallio (1922) ja lex Pulkkinen kasvattivat osaltaan1920-luvun itsenäisten pientilojen määrää. Itsenäisiksi lunastettiin yhteensä 126 162 tilaa ja asuntoaluetta. Uusien pientilojen yhteispinta-ala oli 1,3 miljoonaa hehtaaria, mikä muodosti 3,9 prosenttia Suomen maapinta-alasta.[xxxvii]

[i] Rasila 1970, s. 11–12.

[ii] Rasila 1970, s. 14.

[iii] Rasila 1970, s. 45 –

[iv] Rasila 1970, s. 13–14.

[v] Rasila 1970, s. 17.

[vi] Rasila 1970, s. 19.

[vii] Rasila 1970, s. 19–22.

[viii] Rasila 1970, s. 26–27.

[ix] Rasila 1970, s. 44.

[x] Rasila 1970, s. 45.

[xi] Rasila 1970, s. 46–48.

[xii] Rasila 1970, s. 51.

[xiii] Rasila 1970,s. 72–78.

[xiv] Rasila 1970, s. 79–81.

[xv] Rasila 1970, s. 102–109.

[xvi] Rasila 1970, s. 123.

[xvii] Rasila 1970, s. 152–154.

[xviii] Rasila 1970, s. 154–158.

[xix] Rasila 1970, s. 207–215.

[xx] Rasila 1970, s. 212–220.

[xxi] Rasila 1970, s. 234–235.

[xxii] Rasila 1970, s. 221 –

[xxiii] Rasila 1970, s. 236–237.

[xxiv] Rasila 1970, s. 298.

[xxv] Rasila 1970, s.239.

[xxvi] Rasila 1970, s. 241.

[xxvii] Rasila 1970, s.246–250 ja 257.

[xxviii] Rasila 1970, s. 287–289.

[xxix] Rasila 1970, s. 259.

[xxx] Rasila 1970, s. 304 –

[xxxi] Rasila 1970, s. 322 – 327.

[xxxii] Rasila 1970, s. 324–326.

[xxxiii] Rasila 1970, s. 327.

[xxxiv] Rasila 1970, s. 351.

[xxxv] Rasila 1970, s. 343–384.

[xxxvi] Rasila 1970, s. 14.

[xxxvii] Pekka V. Virtanen, Asutustoiminta itsenäisessä Suomessa, Maankäyttö 1  / 2006.

Kirjallisuutta:

Huhtala Liisi. 1981. Kuu torpparin aurinko: torppari-aihe suomalaisessa kaunokirjallisuudessa 1809–1918: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 371. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Peltonen, Matti, Talolliset ja torpparit. Vuosisadan vaihteen maatalouskysymys Suomessa. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1992.

Suodenjoki, Sami, Kuriton suutari ja kiistämisen rajat. Työväenliikkeen läpimurto hämäläisessä maalaisyhteisössä 1899–1909. SKS, Helsinki 2010.

Yleisurheilu ja paini toivat Suomelle voittoja ja kansainvälistä näkyvyyttä Tukholman olympialaisissa 1912

Viidennet nykyajan olympiakisat Tukholmassa muodostuivat suomalaisittain suurmenestykseksi kahdella tavalla. Suomi nousi kisoissa urheilun suurvallaksi. 164 urheilijan joukkue sai 26 mitalia – 9 kultaa, 8 hopeaa ja 9 pronssia. Hyvä tulos perustui yleisurheiluun ja painiin. KOK:n Suomelle tarjoama mahdollisuus osallistua kisoihin antoi lisäksi mahdollisuuden korostaa suuriruhtinaanmaan erityisasemaa Venäjän imperiumissa. Suomalaissaavutusten kunniaksi nousi lipputankoon Venäjän trikolori sinivalkoisen viirin kera. Asetelma lisäsi kansainvälistä kiinnostusta Suomen tilannetta kohtaan. Urheilullisen voimansa osoittanut pieni Pohjolan kansa sai osakseen ihailua ja myötätuntoa.

Suomalaiset yleisurheilijat saavuttivat Tukholman kisoissa 13 mitalia ja painijat 7 mitalia. Parhaiten suomalaisista menestyi kolme kultaa ja yhden hopean saavuttanut kestävyysjuoksija Hannes Kolehmainen. Hänen voittonsa 5 000 metrillä ranskalaisesta Jean Bouinista oli yksi Tukholman kisojen huomatuimmista kamppailuista. Kolehmainen juoksi loppukilpailussa uuden maailmanennätyksen 14.36,6.[i]

Suomalaissaavutukset herättivät laajaa huomiota Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Vuodesta 1896 järjestetyt nykyajan olympialaiset olivat muuttuneet kituliaan alun jälkeen Tukholman kisoihin mennessä kansainväliseksi suurtapahtumaksi. Kisoihin osallistui 2400 urheilijaa 28 maasta. Tapahtumista raportoi ruotsalaislehtien lisäksi 444 ulkomaalaista toimittajaa, joita palvelivat lehdistökeskus ja hyvät lennätinyhteydet.

Eniten toimittajia tuli Isosta-Britanniasta ja Yhdysvaltojen itäosista. Suomesta oli paikalla 15 lehtimiestä ja 1 lehtinainen. Lennätinyhteyden ansiosta tulokset saatiin tuoreeltaan Suomeen, jossa lehtien toimitusten ulkopuolella odotti uutisia suuri määrä kiinnostuneita. Kisatapahtumat tallentuivat myös filminauhalle ja ensimmäiset välähdykset kisoista nähtiin Helsingissä jo niiden aikana.[ii]

Suomi – mitaleilla mitattuna elinvoimainen kansakunta

Olympiamenestyksen tuottamaa kansainvälistä näkyvyyttä lisäsi urheilun ennen ensimmäistä maailmansotaa kasvanut merkitys kansakuntien välisten voimasuhteiden mittarina. Lontoon olympialasissa 1908 päähuomion sai Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen kamppailu. Tukholman kisoissa kansakuntien välinen kilpailu korostui entisestään. Ruotsi valmistautui kisoihin huolella ja sijoittui mitalitilastossa toiseksi Yhdysvaltojen jälkeen. Suomi ylsi Ison-Britannian jälkeen neljänneksi.

Valtionjohtajat ja lehdistö vertailivat Tukholman olympiamenestyksen pohjalta kansakuntien elinvoimaa. Mitalitilaston kärkimaat Yhdysvallat ja Ruotsi näyttäytyivät vahvoina kansakuntina. Sen sijaan Iso-Britannia, Ranska, Saksa ja Venäjä menestyivät väkilukuunsa nähden heikosti. Kaikki neljä maata lisäsivät panostusta urheiluun taatakseen menestyksen Berliinin 1916 olympialaisissa. Suomesta tilasto antoi edullisen kuvan. Kansainvälinen lehdistö tulkitsi maaseutuvaltaisen yhteiskunnan välttäneen kaupungistumisen ja teollistumisen kirot. Suomalaiset itse kokivat mitalien todistavan maansa kuuluvan sivistyneisiin länsimaihin toisin kuin vain viisi mitalia saanut Venäjä.[iii]

Suomalaiset urheiluvaikuttajat ja monet poliitikot näkivät Tukholman olympiamenestyksen yhdistäneen riitaista Suomen kansaa. Pikemminkin voitot siirsivät kiistat sivuun kisojen ajaksi. Voimistelu- ja urheiluliike oli hajaantumassa, kun ruotsinkieliset perustivat oman liiton toukokuussa 1912. Kisojen alla puhkesi myös riita Tukholman kisojen naisvoimistelunäytökseen osallistuneen Suomen joukkueen käyttämästä komentokielestä. Voimistelijoita johti ruotsiksi naisvoimistelun kehittäjä Elli Björksten, mitä Kisakenttä-lehden päätoimittajan Anni Collanin johtamien suomenkielisten oli vaikea hyväksyä. Työväenlehdet arvostelivat puolestaan urheilun nostattamaa kansallista uhoa, jonka ne näkivät palvelevan kapitalisteja.[iv]

Osanoton mahdollisti Coubertinin urheilumaantiede

Suomen olympiaosanotto perustui Kansainvälisen Olympiakomitean (KOK) 1907 viidelle ei-itsenäiselle urheilukansakunnalle myöntämään erioikeuteen. KOK:n puheenjohtajan Pierre de Coubertinin ajaman erityiskohtelun ehtoja olivat korkeatasoinen urheilukulttuuri, erillinen hallinto ja kuuluminen vain yhteen valtioon. Suomen ohella olympiakelpoisuuden saivat Australaasia (Australia ja Uusi-Seelanti), Böömi, Etelä-Afrikka ja Kanada. Puola ja Katalonia eivät sen sijaan päässet mukaan kisoihin. Olympialaisista Suomi sai uuden väylän tuoda esille erityisasemaansa Venäjän imperiumissa. Suomi osallistui omana joukkueenaan Lontoon kisoihin 1908 ja sai yhteensä viisi mitalia. Painija Verner Weckman saavutti ensimmäisenä suomalaisena olympiakultaa.

Tukholman olympialaisten alla suomalaiset että venäläiset tiedostivat kisojen kansainvälisen huomioarvon. Otettaan Suomesta kiristänyt Venäjä pyrki estämään suuriruhtinaanmaan itsenäisen osallistumisen. Ruotsi ja KOK eivät taipuneet Venäjän vaatimukseen. Myös Itävalta-Unkari asetti Böömiä koskevia ehtoja. Suomi ja Böömi pääsivät kisoihin, mutta ilman omaa lippua. Ruotsin, Venäjän ja KOK:n saavuttama kompromissi säästi suomalaiset pohtimasta, mitä lippua kisoissa olisi käytetty. Suuriruhtinaanmaalla ei nimittäin ollut virallista lippua. Suomalaismenestyksen kunniaksi nousi lipputankoon heti kilpailun jälkeen sekä Venäjän trikolori että sinivalkoinen viiri. Kuningas Kustaa V jakoi palkinnot vasta kisojen päätöspäivänä, jolloin lippuja ei käytetty.

Avajaisissa Suomen joukkue järjesti harkitun provokaation ja saapui stadionille helsinkiläisen Gymnastiksföreningen för Fruntimmer i Helsingfors -voimisteluseuran sinivalkoisen lipun taakse ryhmittyneenä. Lippu vietiin pois KOK:n suomalaisjäsen R. F. von Willebrandin kehotuksesta, koska sen käyttö rikkoi avajaismarssista tehtyä sopimusta. Suomalaiset poistuivat avajaisista pelkän nimikyltin jäljessä.[v] Joukkueen kilpailuasuissa oli tunnuksena suuriruhtinaanmaan leijonavaakuna, jonka kukin urheilija teetti itse Suomen Olympiakomitealta saatujen ohjeiden pohjalta. Komitea rahoitti olympiamatkan keräys- ja lahjoitusvaroin, sillä kenraalikuvernööri F. A. Seyn kielsi tukiarpajaiset. Päätöksen jyrkkyyttä korosti se, että senaatti oli myöntänyt avustuksen Lontoon kisamatkaan.[vi]

Suomen saama kansainvälinen huomio ärsytti keisarikunnan johtoa. Venäjä ja Itävalta-Unkari saivat kumottua Suomen ja Böömin erityisaseman olympialiikkeessä kesäkuussa 1914. Venäjä tarjosi suomalaisurheilijoille mahdollisuutta osallistua Berliinin kisoihin keisarikunnan joukkueessa, mihin he eivät olleet valmiita. Suomessa KOK:n päätös nähtiin jälleen yhtenä osoituksena venäläistämisestä. Berliinin kisat peruuntuivat maailmansodan takia, eivätkä urheilijat joutuneet pohtimaan osallistumistaan kilpailuihin venäläisinä. Vuoden 1920 olympialaisiin Antwerpenissa Suomi pääsi mukaan itsenäisenä valtiona.[vii]

Antiikin sankareiden veroisia urhoja

Pierre de Coubertinin korostama nykyajan olympiakisojen yhteys antiikkiin liitti myös suomalaiset urheilusankarit kunniakkaaseen kulttuuriseen jatkumoon. Rinnastukset antiikin sankareihin yleistyivät Suomessa 1890-luvun lopulla, kun venäläistämispaine koveni. Vertauskuvien hakeminen antiikista antoi myös mahdollisuuden käsitellä arkaluontoisia poliittisia kysymyksiä. Kreikan ja Persian sodista puhuttaessa ihmiset tiesivät, että aiheena oli Suomen asema lännen etuvartiona.

Lisäksi eliitin luomassa sankarikuvassa ihanteellinen suomalaisuus liittyi urheilun avulla myyttiseen antiikin sankaruuteen. Suomalaisuuden arvo kohosi, kun sen voitiin esittää olevan osa Euroopan vanhinta kulttuuriperinnettä tai vähintään rinnastuvan siihen. Tämä käsitys jäi vaikuttamaan myös Suomen itsenäistyttyä. Aimo Halila palasi tulkintaan vielä vuonna 1959 suomalaisen urheiluseuratoiminnan alkuvaiheita käsittelevässä tutkimuksessaan.[viii]

Suomalaisurheilijoiden saavutukset puhuttelivat myös työväenliikkeen kannattajia. Vasemmistolehdet yrittivät kuitenkin tehdä eroa ”isänmaallisiin intoilijoihin”, jotka selittivät ”jokaisen maan kansallisen kunniantunnon vaativan” osallistumista kisoihin. Työmiehen ”Filippuksen” mielestä olympiakisoihin liitetty ”kansallinen innostus” oli humpuukia ja valheellista. Kisoja oli luokkaluonteestaan huolimatta käytettävä työväenluokan tietoisuuden kehittämiseen. Työläisurheilijoiden esimerkki saattoi kannustaa nuoria toimimaan elin- ja työolojensa parantamiseksi.”Pienoisen Suomen” lähettämistä urheilijoista oli kunnostautunut erityisesti ”vaatimaton työläisnuorukainen Hannes Kolehmainen”.[ix]

Itsenäistymisen lähtölaukaus?

Tukholman voitoista suurimman vertauskuvallisen arvon sai aikalaisten silmissä 5 000 metrin tiukka loppuratkaisu. Uusi Suometar tulkitsi, että ”tuo Hannes Kolehmaisen yksi metri tekee Suomen laajemmin maailmalla tunnetuksi kuin suuret, pitkäaikaiset tutkimukset”.[x] Urheiluideologi Lauri Pihkala tulkitsi vielä 1950-luvulla olympiamenestyksen antaneen itsenäisyysliikkeelle ratkaisevan sysäyksen. Hannes Kolehmaisen 5 000 metrin voitto vauhditti Pihkalan mukaan Suomen itsenäistymistä enemmän kuin yksikään kaunokirjallinen teos.[xi]

Tukholma sopi erinomaisesti itsenäistymisen suureen kertomukseen. Maailmansotien välillä muotoutui ilmaisu Suomen juoksemisesta maailmankartalle Tukholmassa 1912. Lopulliseen muotonsa tarina kiteytyi talvisodan alla syksyllä 1939. Urheilutoimittaja Martti Jukola julisti lokakuussa Suomen Urheilulehdessä Hannes Kolehmaisen juosseen Suomen maailmankartalle. Talvisodan sytyttyä Helsingin Sanomat julkaisi Arvo ”Tiikeri” Tigerstedtin piirroksen, jossa Kolehmainen juoksee maapallon päällä.[xii]

Suomen itsenäisyyden alkuvuosina Tukholman kisamuistoista korostui avajaisten lippukiista. Poisviety seuralippu muuntui usein Suomen siniristilipuksi, jota ei kuitenkaan ollut olemassa virallisena tunnuksena 1912. Tämä tulkinta vahvistui toisen maailmansodan aikana, jolloin suomalainen sotapropaganda esitteli venäläisten eri aikoina harjoittamia sortotoimia.[xiii]

[i] Sjöblom Kenth. 2007. Teoksessa Tikander Vesa–Viita Ossi, Sadan vuoden olympiadi. Suomalaisen olympialiikkeen historia. Helsinki: WSOY ja Suomen Olympiakomitea, s. 31–38.

[ii] Hintikka Matti. 2012. Uuden Urheilujournalismin aika. Teoksessa Forsman Riitta–Tikander Vesa, Tehtävä Tukholmassa. Suomi olympiakisoissa 1912, s. 96–103. Helsinki: Suomen Urheilumuseo. Kokkonen Jouko. 2012. Penkkiurheiluinnostusta kotimaassa. Teoksessa Forsman Riitta–Tikander Vesa, Tehtävä Tukholmassa. Suomi olympiakisoissa 1912, s. 104–107. Helsinki: Suomen Urheilumuseo.

[iii] Kokkonen Jouko. 2008. Kansakunta kilpasilla. Urheilu nationalismin kanavana ja lähteenä Suomessa 1900 – 1952. Bibliotheca Historica 119. Helsinki: SKS s. 70–71.

[iv] Kokkonen 2008, s. 72–73 ja 79.

[v] Kokkonen 2008, s. 66–69.

[vi] Sjöblom 2007, s.30–34.

[vii] Kokkonen 2008, s. 70–75. Molzberger Ansgar. 2010. Die Olympischen Spiele 1912 in Stockholm –„Vaterländische Spiele“ als Durchbruch für die Olympische Bewegung, Dissertation, Köln, s. 264–265.

[viii] Halila 1959, s. 17.

[ix] Filippus, Olympialaisten kisojen merkityksestä ja hyödystä, Työmies 6.7.1912. Yhtä ja toista kisawiikoilta I, Työmies 17.7.1912. Yhtä ja toista kisawiikoilta III, Työmies 19.7.1912.

[x] Matti, Kirje Helsingistä, Uusi Suometar 14.7.1912.

[xi] Kokkonen 2008, s. 11 ja 240–241.

[xii] Viita Ossi. 2003. Työläisurheilija Hannes Kolehmaisen sankaruus porvarillisessa Suomessa. Helsinki: Otava, s. 334–339. Kokkonen 2008, s. 223–224.

[xiii] Kokkonen 2008, s. 240–241.

Linkkejä:

Ylen Elävän arkiston kooste Tukholman olympiakisoja käsittelevistä radio-ohjelmista

Ari Setälän ruotsinsuomalaisten Sisu-radioon koostama kahdenosainen historiasarja Tukholman olympiakisoista 1912

Videoita ja kuvia sisältävä kooste Tukholman olympiakisoista Kansainvälisen olympiakomitean sivuilla. Videoväläyksissä esiintyvät muun muassa Hannes Kolehmainen ja kiekonheiton olympiavoittaja Armas Taipale.

OS i Stockholm 1912. Kuvat, kartat, esitteet ja lehtiartikkelit avaavat ruotsalaisen näkymän vuoden 1912 kisoihin, jotka olivat siihenastisista olympialaisista suurimmat ja parhaiten järjestetyt. Onnistunut olympiaisännyys pönkitti ruotsalaista nationalismia.

Tukholman olympiakisojen 1913 ilmestynyt virallinen raportti kertoo, miten perusteellisesti ruotsalaiset valmistautuivat kisoihin. Englanninkielinen versio on luettavissa huomattavana määrän olympiahistoriaa digitoineen LA1984 Foundation -säätiön sivustolla.

Suomi oli 1917 lukutaitoisten luterilaisten vaurastuva maatalousmaa, jonka väestöstä puolet oli alle 25-vuotiaita

Suomi oli syntyessään sananmukaisesti nuori kansakunta. Vuonna 1917 suomalaisista 35 prosenttia oli alle 15-vuotiaita ja puolet alle 25-vuotiaita. Suomi oli itsenäistyessään maatalousvaltainen maa, jonka kaupungistuminen oli nopeutunut 1800-luvun lopulta lähtien. Maassa oli 3,1 miljoonaa asukasta, minkä lisäksi noin 250 000 suuriruhtinaskunnassa syntynyttä asui maan rajojen ulkopuolella, suurin osa heistä Yhdysvalloissa. Suomen asukkaista 88 prosenttia oli suomenkielisiä ja 11 prosenttia ruotsinkielisiä. Suomi oli Norjan ohella Euroopan luterilaisin maa – kirkkoon kuului yli 98 prosenttia suomalaisista.

Suomen väestö kolminkertaistui Venäjän vallan vuosina. Eniten väkiluku kasvoi vuonna 1812, kun Vanha Suomi liitettiin osaksi suuriruhtinaskuntaa, joka sai kerralla 150 000 uutta asukasta. Alueliitos kasvatti merkittävästi myös suomenkielisen väestön osuutta suuriruhtinaskunnassa. Suomenkielisiä asui lisäksi suuria määriä Suomen rajojen tuntumassa. Venäjään kuuluneella Inkerinmaalla oli 1917 yli satatuhatta suomen puhujaa, ja myös Pohjois-Ruotsissa oli merkittävä suomenkielinen vähemmistö. Lisäksi suomea puhuttiin jossain määrin Värmlannissa, Pohjois-Norjassa ja Kuolan niemimaalla. Itä-Karjalassa asui lisäksi yhteensä satatuhatta vienan, aunuksen (livvin) ja vepsän puhujaa.

Suomen suuriruhtinaskunnan asukkaista oli vuoden 1910 väestönlaskennan mukaan suomenkielisiä 88,1 prosenttia, ruotsinkielisiä 11,6 prosenttia, venäjänkielisiä 0,25 prosenttia, saksankielisiä 0,06 prosenttia ja muita kieliä puhuvia 0,07 prosenttia. Muuta kuin suomea tai ruotsia äidinkielenään puhuvista 64 prosenttia asui Viipurin läänissä.  Suomenkielisten osuus väestöstä kasvoi tasaisesti Venäjän vallan vuosina. Vuonna 1865 suomenkielisiä oli ollut 85,7 prosenttia suuriruhtinaanmaan asukkaista.[i] Suomalaisten suhteellisen osuuden kasvuun vaikutti erityisesti se, että ruotsinkielisiä lähti enemmän siirtolaisiksi Pohjois-Amerikkaan kuin suomenkielisiä.

Väkiluku kasvoi nälkävuosia 1867–1868 lukuun ottamatta korkean syntyvyyden ansiosta, vaikka autonomian ajan loppuvuodet olivat nopean maastamuuton vuosia. Vuosina 1870–1914 Yhdysvaltoihin muutti noin 300 000 suomalaista, joista neljäsosa palasi synnyinmaahansa. Eniten siirtolaisia lähti Etelä-Pohjanmaalta ja ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta. Muuttoliike oli vilkasta myös Keski-Pohjanmaalta, Pohjois-Pohjanmaalta, Lapista sekä Ahvenanmaalta.

Suuri ikäluokka seurasi toistaan

Suomen väkiluku kasvoi 68,5 prosenttia vuosina 1860–1910. Kasvu oli nopeampaa kuin esimerkiksi Ruotsissa, jossa väkiluku lisääntyi samaan aikaan 43,1 prosenttia ja oli 5,5, miljoonaa 1910. Ruotsin väkilukuun vaikutti Suomea voimakkaammin Amerikan-siirtolaisuus – Pohjois-Amerikkaan muutti vuoteen 1930 mennessä yli miljoona ruotsalaista.

Syntyneiden lasten lukumäärä oli Suomessa erityisen korkea vuosina 1898–1917, jolloin vuosittain syntyi keskimäärin 88 450 lasta. Syntyneiden lasten määrän synnytysikäisiä naista kohden ilmaiseva kokonaishedelmällisyysluku alkoi kuitenkin laskea 1900-luvun alussa. Luku oli 1800-luvulla nälkä- ja tautivuosia lukuun ottamatta lähes viisi ja Venäjän vallan lopulla 3,7. Laskusuunta jatkui Suomen itsenäistyttyä vuoteen 1933, jolloin naista kohti syntyi 2,27 lasta. Tämän jälkeen alkoi hienoinen nousu ja 1939 lapsia hedelmällisessä iässä olleille naisille syntyi keskimäärin 2,5 lasta. Syntyneiden lasten määrä vaihteli 1920–1930-luvuilla 65 000–85 000 lapsen välillä.[ii]

Vuonna 1917 syntyi 81 046 lasta, joista noin 200 tuli maailmaan 6. joulukuuta. Vuonna 1917 syntyneistä kuoli ensimmäinen elinvuotensa aikana lähes 12 prosenttia. Luku ei ollut ollut levottomista ajoista huolimatta poikkeuksellisen korkea. Lapsista 11–12 prosenttia kuoli 1900-luvun alussa ennen yksivuotispäiväänsä myös normaalioloissa. Imeväiskuolleisuus oli kaupungeissa jonkin verran yleisempää kuin maaseudulla.[iii]

Tilastollisesti vastasyntyneellä pojalla oli 1917 edessään 43 ja tytöllä 49 elinvuotta. Imeväisiän jälkeen kuolleisuus säilyi korkeana viiteen ikävuoteen asti. Viisivuotiaana elossa olleet 1917 syntyneet pojat saattoivat olettaa elävänsä 57-vuotiaiksi ja tytöt 60-vuotiaiksi.[iv]

Vuonna 1917 syntyneistä pojista 5 375 elämäntaival katkesi ennenaikaisesti toiseen maailmansotaan. Ikäluokkaan kuuluneet lähtivät suorittamaan asevelvollisuuttaan pääosin 1938. Kaikki heistä eivät ehtineet kotiutua ennen YH:n nimellä tunnettua liikekannallepanoa lokakuussa 1939. Vuonna 1917 syntyneet kuuluivat ikäluokkien 1912–1916 ohella niihin, jotka joutuivat palvelemaan täysimittaisesti sekä talvi- että jatkosodissa.

Itsenäistymisvuonna syntyneistä tytöistä suuri osa eli paljon pitemmän elämän kuin 1917 oli ennakoitavissa.

Sotavuosien yli elänyt osa vuoden 1917 ikäluokasta eli kuitenkin paljon pidemmän elämän kuin mikä heidän elinajanodotteensa oli. Etenkin Suomen itsenäistymisvuonna syntyneet naiset ehtivät hyötyä lääketieteen kehityksestä ja yhteiskunnan järjestämistä palveluista laajamittaisesti. Eliniän pidentyminen näkyy satavuotiaiden määrän kasvussa. Noin joka sadas Suomen itsenäistymisvuonna syntyneeseen ikäluokkaan kuuluvista on edelleen elossa. Suomen täyttäessä sata vuotta maassa on yli 800 satavuotiasta kansalaista.

Suomalaiset asuivat maalla, mutta yhä useampi muutti kaupunkiin

Suomalaisista asui vuonna 1910 maaseudulla 84,2 prosenttia ja kaupungeissa 15,8 prosenttia. Kaupungistuminen nopeutui autonomian loppuvuosina. Muuttoliike suuntautui etenkin Helsinkiin, jonka väestö kaksinkertaistui vuosina 1900–1917. Suomenkielisten määrä ylitti Helsingissä ruotsinkielisten vuonna 1900. Suomen itsenäistyessä pääkaupungin väkiluku oli 187 000 asukasta ja asukastiheys 5 665 asukasta neliökilometrillä. (Vuonna 2015 Helsingin asukastiheys on 2913 / km2 ja asukasluku 628 000.)

Kymmenen suurimman kaupungin joukkoon kuuluivat lisäksi Turku (56 200), Tampere (46 400), Viipuri (29 700) ja Vaasa (24 800, Oulu (21 940), Kuopio (18 106), Pori (17 608), Kotka (11 794) ja Lahti (6 588). Tilastoja vääristävät kaupunkien rajojen ulkopuolelle nopeasti kasvaneet esikaupungit. Kaikkein selvimmin tämä näkyi Viipurissa, jossa kaupunkialueen pienuuden vuoksi Viipurin maalaiskuntaan syntyi laajamittaista esikaupunkiasutusta. Kaikki Suomen asukasluvultaan suurimmat kaupungit ympäristöineen kasvoivat nopeasti autonomian ajan loppuvuosina. Lisäksi Pietarissa asui ennen vuotta 1917 noin 17 000 suomalaista. Suurimmillaan suomalaisten määrä oli ollut 1880-luvulla, jolloin Pietarissa asui noin 24 000 suuriruhtinaanmaan alamaista.

Väkiluvultaan kymmenen suurinta maalaiskuntaa olivat Viipurin maalaiskunta (46 194), Iisalmen maalaiskunta (23 866), Sortavalan maalaiskunta (23 487), Valkeala (22 036), Kuopion maalaiskunta (17 877), Leppävirta (17 208, Varkaus 1162), Parikkala (17 058), Kymi (16 268) ja Porvoon maalaiskunta (16 087). Etenkin Viipurin maalaiskunnan ja Kymin korkean väkiluvun selitti kaupunkimainen asutus. Iisalmen, Kuopion ja Parikkala olivat puolestaan pinta-alaltaan suuria vanhoja emäpitäjiä, joista irtautui 1920-luvulla useita kuntia.

Asukastiheys oli suurin Uudenmaan läänissä, jossa oli 37,6 asukasta neliökilometrillä. Suhteellisen tiheän väestön alueita olivat myös Turun ja Porin (22,5), Hämeen (20,8) ja Viipurin (18,2) läänit. Koko maan pohjoisosan käsittäneessä Oulun läänissä asui 2,3 asukasta nelilökilometrillä.[v]

Suomalaiset olivat lukutaitoisia lyhyen opin saaneita luterilaisia

Lähes kaikki suomalaiset olivat 1917 lukutaitoisia. Luku- ja kirjoitustaitoisia oli 1 224 554 (51,8 %), pelkästään lukutaitoisia 1 011 224 (42,8 %) ja kokonaan lukutaidottomia 21 560 (0,9 %). Kansakoulua kävi maalla 162 000 ja kaupungeissa 43 000 lasta. Koululaisten määrää vähensi se, että kansakoulu tuli pakolliseksi vasta oppivelvollisuuden tultua voimaan vaiheittain 1920-luvulta alkaen. Seurakuntien ylläpitämillä kiertokouluilla olikin vielä 1900-luvun alussa luku-, kirjoitus- ja laskutaidon perusteiden opetuksessa etenkin Itä- ja Pohjois-Suomessa.

Vain pieni osa ikäluokasta jatkoi opintojaan kansakoulun jälkeen. Ammatillista koulutusta oli tarjolla hyvin rajallisesti. Maataloutta palvelivat nuorille miehille tarkoitetut maanviljelyskoulut ja naisille suunnatut emäntä-, karjanhoito- ja meijerikoulut. Ensimmäiset tekniset opistot aloittivat toimintansa Suomessa 1910-luvulla. Naisille oli tarjolla koulutusta hoiva-alalla, jolla saattoi opiskella kätilöiksi, sairaanhoitajiksi tai diakonissoiksi.

Yliopistoon johtava opetus laajentui merkittävästi Venäjän vallan loppuvuosina. Vuonna 1917 Suomessa oli 134 oppikoulua, joista kymmenen oli viisiluokkaisia keskikouluja. Lukuvuonna 1917–1918 oppikoulua kävi 22 000 oppilasta, joista poikia oli 54 prosenttia ja tyttöjä 46 prosenttia. Vuonna ylioppilastutkinnon suoritti 1 165 kokelasta, joista 60 prosenttia oli miehiä. Monet pitivät määrää liian suurena ja sen pelättiin kasvattavan ylikoulutettujen määrää.[vi] Vuonna 2015 ylioppilastodistuksen sai noin 35 000 suomalaista.

Suurin osa oppia saaneista suomalaisista oli käynyt pelkästään kansa- tai kiertokoulua. Vain 4,5 prosenttia oli jatkanut opintoja kansakoulun jälkeen. Ruotsinkielisten koulutustaso oli selvästi korkeampi kuin suomenkielisten. Ruotsia äidinkielenään puhuvista 11,5 prosenttia ja suomenkielisistä 3,5 prosenttia oli suorittanut jatko-opintoja kansakoulun jälkeen.[vii]

Uskonnollisesti Suomi oli itsenäistyessään hyvin yhtenäinen maa. Vuonna 1917 evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului 98,1 prosenttia suomalaisista. Ortodoksien osuus oli 1,7 prosenttia ja vapaiden protestanttisten suuntien 0,2 prosenttia. Lukujen taustalla oli se, että uskonnonvapaus tuli voimaan vasta itsenäistymisen jälkeen 1923. Suomalaiset kuuluivat tämän vuoksi pääsääntöisesti toiseen Suomen perinteisistä kirkkokunnista. Liittyminen kirkkojen ulkopuolella toimiviin protestanttiseen yhteisöön oli sallittu 1889.

Maassa asui myös juutalaisia ja islaminuskoisia tataareja, joilla ei ollut uskontonsa takia kansalaisoikeuksia.  Suomen noin tuhat juutalaista sai täydet kansalaisoikeudet senaatin 22.12.1917 tekemällä päätöksellä, joka tuli voimaan 12.1.1918. Suomen Islam-seurakunta järjestäytyi uskonvapauslain nojalla 1925. Seurakunta oli 1970-luvulle asti Länsi-Euroopan ainoa virallinen muslimiyhdyskunta.[viii] Venäjän vallan loppuvuosina Suomessa asui lisäksi muun muassa Puolasta tulleita roomalaiskatolisia.

Maailmantalouden liikkeet tuntuivat jo maataloudesta elävässä maassa

Suomi oli itsenäistyessään leimallisesti maatalousmaa. Maa- ja metsätaloudesta sai elantonsa suomalaisista 66,3 prosenttia ja teollisuudesta 12,2 prosenttia. Liikenne elätti 2,8 prosenttia ja kauppa 2,2 prosenttia suomalaisista. Satunnaisia töitä tekevien osuus oli 6,0 prosenttia. Julkisen sektorin osuus työpaikoista oli pieni. Virkamiehiä, poliiseja ja pappeja oli 1,3 prosenttia väestöstä. Opetustoimesta sai elantonsa 0,7 prosenttia ja terveydenhoidosta 0,4 prosenttia suomalaisista. Lisäksi 7,9 prosenttia kuului erilaisiin muihin ryhmiin.

Maaseudun väestö jakautui maanomistajiin (talollisiin), kokonaisen tilan vuokranneisiin lampuoteihin, osan tilasta vuokranneisiin torppareihin ja vuokratontilla asuviin mäkitupalaisiin. Yhä suurempi osa maalla asuneista oli palkattuja maatyöläisiä, joista suuri osa oli etenkin Etelä- ja Länsi-Suomessa pääosin luontaispalkkaa nauttineita muonamiehiä. Lisäksi etenkin Itä-Suomessa oli loisväestöksi kutsuttuja ihmisiä, joilla ei ollut lainkaan omaa asuntoa eikä säännöllistä toimeentuloa.

Vuonna 1912 Suomessa oli 151 500 vuokratilaa: 55 000 torppaa, 1 500 lampuotitilaa ja 95 000 mäkitupaa. Itsenäisiä tiloja oli 110 000. Omalla tilalla asui vuonna 1901 maaseutuväestöstä 49,3 prosenttia ja vuokraviljelmällä 34,3 prosenttia. Ilman viljelmää oli 16,4 prosenttia maaseudun väestöstä. Elantonsa pääasiassa toisen palveluksessa tehdyistä maataloustöistä saavia oli 32,4 prosenttia.[ix]

Maataloustöissä maksettiin joko kokonaan tai osittain rahana. Miehet saivat vuonna 1914 maataloustöistä palkkaa kesäisin keskimäärin 3,27 markkaa (12,17 €) ja naiset 2,16 markkaa (7,84 €) päivässä. ”Talon ruuassa” olleiden palkka oli noin markan pienempi. Myös talvella maksettiin pienempää palkkaa. Hevosmies hankki kesäisin keskimäärin 6,45 (23,95 €) ja talvisin 5,41 (20,09 €) markkaa päivässä. Rengin vuosipalkka oli talon ruuassa 696 (2585 €) ja omissa eväissä 1843 markkaa (6844 €). Piiat hankkivat vuodessa keskimäärin 393 (1460 €) tai 1137 markkaa (4223 €). Ansiotaso vaihteli merkittävästi maan eri osissa. Palkat olivat korkeimmat Etelä- ja Länsi-Suomessa, joiden alueella oli tarjolla enemmän vaihtoehtoisia työtilaisuuksia kuin Itä- ja Pohjois-Suomessa.[x]

Kansantuotteen kasvu kiihtyi – itsenäistymisvaiheen romahdusta seurasi nousukausi

Suuriruhtinaanmaan bruttokansantuote (BKT) kasvoi 1880-loppuun saakka suhteellisen hitaasti, runsaat kaksi prosenttia vuodessa ja henkeä kohti hiukan yli prosentin. Tämän jälkeen kasvuvauhti nopeutui vuositasolla kolmeen prosenttiin ja vajaaseen kahteen prosenttiin asukasta kohti laskettuna. Eron selittää nopea väestönkasvu. Ensimmäisen maailmansodan aikana BKT supistui kolmanneksen. Suomen bruttokansantuote laski 16 prosenttia 1917 ja seuraavana vuonna vielä 13 prosenttia. Romahdusta seurasivat nopean kasvun vuodet 1919–1928. Lamavuosina 1930-luvun alussa BKT laski, mutta talouspula jäi lievemmäksi kuin Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Suomen BKT oli 1900-luvun alussa henkeä kohden laskettuna runsaat 75 prosenttia Ruotsin tasosta. Ruotsin talous kasvoi hiukan nopeammin kuin Suomen ensimmäiseen maailmansotaan asti. Sotavuosina ero suureni nopeasti ja vasta itsenäistyneessä Suomessa BKT oli puolet pienempi kansalaista kohden kuin Ruotsissa.

Maailmansotien välillä talous kasvoi Suomessa ja Ruotsissa suunnilleen yhtä nopeasti. Suomen BKT oli 1930-luvun lopussa kolmanneksen pienempi kuin Ruotsissa. Molempien maiden talous kasvoi nopeammin kuin keskimäärin Länsi-Euroopassa, minkä ansiosta Ruotsista tuli yksi Länsi-Euroopan vauraimmista maista ja Suomenkin BKT kohosi jo 80 prosenttiin alueen keskitasosta.[xi]

Taloustilannetta vaikeutti ensimmäisen maailmansodan aikana inflaatio, joka oli uusi ilmiö Suomessa ja myös maailmanlaajuisesti. Ennen ensimmäistä maailmansotaa maailmantalous oli kasvanut, vaikka suhdannevaihteluja esiintyi. Ihmiset olivat tottuneet vakaisiin hintoihin ja monet olivat alkaneet säästää. Hinnat nousivat Suomessa kymmenkertaisiksi neljässä vuodessa ja rahanarvo laski. Markka menetti 90 prosenttia arvostaan ensimmäisen maailmansodan aikana. Säästöt hupenivat ja lainojen reaaliarvo romahti. Vuoden 1918 aikana inflaatiovauhti oli 238 prosenttia, mikä on Suomen historian ylivoimaisesti korkein.[xii]

Venäjän kauppakin oli vientiä, joka loppui 1918

Maailmansota jälkiseurauksineen muutti perusteellisesti Suomen ulkomaankauppaa. Suuriruhtinaskunnan erityispiirteenä oli ollut se, että sillä oli tulliraja myös Venäjän suuntaan. Venäjä ei kuitenkaan ollut autonomian ajan lopulla enää Suomen suurin kauppakumppani. Tärkeimmät vientimaat olivat 1910 Englanti (29,5 %), Venäjä (27,4 %), Saksa (12,0 %) ja Ranska (8,5 %). Euroopan ulkopuolelle suuntautui vain 2,1 prosenttia viennistä.

Viennistä 73,5 prosenttia koostui metsäteollisuuden tuotteista. Pääasiassa Suomesta lähti Länsi-Eurooppaan sahatavaraa. Venäjälle vietiin yhä enemmän karkealaatuista paperia, länteen jonkin verran puumassaa. Karjataloustuotteiden, pääasiassa voin, osuus viennistä oli 12,9 prosenttia.

Tuontimaista suurimmat olivat Saksa (41,6 %), Venäjä (28,7 %), Englanti (11,9 %), Tanska (5,4 %) ja Ruotsi (5,1 %). Englanti oli ohittanut Venäjän tärkeimpänä vientimaana 1900-luvun alussa. Samaan aikaan Saksan osuus tuonnista vakiintui suuremmaksi kuin Venäjän. Tärkeimpiä tuontitavaroita olivat 1910 vilja (21,3 %), siirtomaatavarat (12,3 %), metallit ja metalliteokset (7,3 %), kudelmat (6,9 %) sekä koneet ja laitteet (5,5 %).

Maailmansodan syttyminen katkaisi normaalin kauppavaihdon. Sodan poikkeusoloissa ennestään tärkeästä Venäjästä tuli vuoteen 1917 mennessä Ruotsin ohella Suomen ainoa kauppakumppani. Venäjän sotatalouden kysyntä toi Suomeen rahaa, joka tarjonnan supistuessa kiihdytti inflaatiota. Bolsevikkivallankumouksen jälkeen Venäjän merkitys romahti ulkomaankaupassa.

Vuonna 1915 vienti suuntautui yksinomaan Venäjälle (76,6 %) ja Ruotsiin (23,3 %). Tuonnista Venäjän osuus oli 66,5 prosenttia ja Ruotsin 28,3 prosenttia. Vuonna 1917 Suomen kävi vientikauppaa käytännössä vain Venäjän kanssa. Tuonti jakautui lähes tasan Venäjän ja Ruotsin välillä.

Ulkomaankauppa käynnistyi maailmansodan päätyttyä nopeasti. Menetettyjä Venäjän markkinoita puunjalostajat korvasivat ripeästi ja suurin ponnistuksin lännestä. Vuonna 1919 metsäteollisuuden tuotteet muodostivat 90 prosenttia viennistä. Tärkein vientikohde oli Britannia, josta myös tuotiin eniten tavaraa. Tuonti Yhdysvalloista ylsi lähes Britannian tasolle – Atlantin takaa Suomeen hankittiin ennen kaikkea kipeästi kaivattuja elintarvikkeita.[xiii]

Valtion budjetti oli pieni

Maailmansotaa edeltäneenä viimeisenä rauhanvuonna 1913 valtion menot olivat 184,9 miljoonaa (683 M€) ja tulot olivat 182,4 miljoonaa markkaa.  Suurin kuluerä oli valtionrautateiden rahoitus, jonka osuus budjetista oli 21,8 prosenttia. Toiseksi suurimman erän, 11,6 prosenttia, muodostivat koulutukseen ja sivistykseen käytetyt varat. Kolmanneksi eniten rahaa, 8,1 prosenttia, valtio käytti hallintoon. Venäjän valtiolle maksetut sotilasmenot veivät 7,7 prosenttia.

Valtion suurin tulonlähde olivat 1913 rautatiet (32,1 %) ja tullimaksut (32,0 %) prosenttia. Maa- ja metsäomaisuus, kanavat ja kiinteistöt tuottivat yhteensä 11,5 prosenttia.

Välittömien verojen osuus oli 3,6 prosenttia. Lähes kaksi kertaa enemmän tuloja sai ”erinäisten valtionlaitosten käytöstä” perityistä maksuista.[xiv]

Valtionvelka oli 1913 yhteensä 173 miljoonaa markkaa (642 M€). Vuoden 1917 lopussa Suomella oli velkaa yhteensä 240 miljoonaa markkaa (288 M€). Vuosina 1918–1919 velkamäärä kasvoi 1,84 miljardiin markkaan (730 M€). Vuonna 1920 velanotto tasaantui ja oli 100 miljoonaa markkaa (40 M€). Reaaliarvoltaan valtion itsenäistymisvaiheissa ottama velka nousi vuoden 1917 tasoon verrattuna kolminkertaiseksi. Myös valtio hyötyi maailmansodan aikana kiihtyneestä inflaatiosta. Reaaliarvoltaan valtion lainamäärä ei kasvanut vuosina 1918–1919 kovin paljon maailmansotaa edeltävään tasoon verrattuna. Sen sijaan bruttokansantuotteeseen verrattuna velka kasvoi merkittävästi. Lisäksi valtion tulot romahtivat vuosina 1918 ja 1919.

Suomen valtio joutui lainaamaan vuonna 1918 yhteensä 531 miljoonaa markkaa. Lainojen osuus nousi peräti 43,8 prosenttiin valtion tuloista. Sisällissota kasvatti valtionvelkaa välittömästi 300 miljoonalla markalla (118 M€). Senaatti teki 27. maaliskuuta 1918 päätöksen 200 miljoonan markan vapaudenlainan liikkeelle laskusta. Syyskuussa 1918 eduskunta hyväksyi 100 miljoonan markan lisälainanoton.

Verotulojen merkitys korostui valtion tulorahoituksessa vuodesta 1917 lähtien. Verot muodostivat 1917 peräti 27,9 prosenttia valtion tuloista ja seuraavana vuonna 17,1 prosenttia. Sodan aikana käyttöön otettu valtion tulo- ja omaisuusverotus vakinaistettiin 1920 tuloveron progression noustessa 20 prosenttiin. Ikivanhat maaverot ja henkiraha sen sijaan lakkautettiin 1924. Kunnissa oli alettu jo 1800-luvulla kantaa tuloveroa.  Verojen osuus vakiintui vajaaseen viidennekseen valtion tuloista1920-luvun alussa, vaikka vuosittaiset vaihtelut olivat melko suuria. Rautateistä tuli olojen vakiinnuttua jälkeen tärkein valtion tulonlähde.[xv]

Junat ja laivat kuljettivat suomalaisia

Liikenneyhteydet tihentyivät ja nopeutuivat 1860-luvulta lähtien erityisesti rautatieverkon rakentamisen tuloksena. Vuonna 1917 Suomen rautateiden yhteispituus oli 4137 kilometriä. Pääradat Hämeenlinnaan (1862), Viipuriin kautta Pietariin (1870), Tampereen ja Pohjanmaan kautta Ouluun (1876–1884) ja Turkuun (Toijalasta 1876, rantarata 1903), Viipurista Joensuuhun (1894) sekä Savon halki Kajaaniin (1889–1904) olivat olemassa, samoin monet sivuradat. Oulusta rataa oli jatkettu Rovaniemelle 1909. Strategisesti tärkeä poikkirata Pietarista Jyväskylän kautta Vaasaan valmistui 1918. Rautateillä oli 1917 töissä 16 647 henkilöä.[xvi]

Sisävesilaivat kuljettivat Venäjän vallan loppuvuosina suuria määriä ihmisiä ja rahtia Kokemäenjoen, Päijänteen ja Saimaan vesistöissä. Laivaliikenteen merkitys supistui nopeasti 1920–1930-luvuilla, kun autojen määrä lisääntyi. Autoja oli käytössä Suomen itsenäistyessä runsaat tuhat. Maaliikenne perustui hevosiin, joita oli Suomen itsenäistyessä lähes 400 000. Polkupyörien määrä lisääntyi nopeasti 1900-luvun alussa, kun niiden hinnat laskivat teollisen valmistuksen ansiosta. Pyöriä oli 1920-luvun alussa arviolta 200 000.

Maanteiden yhteispituus oli vuonna 1917 runsaat 22 000 kilometriä. Maanteitä ei aurattu talvella autoliikenteen vähäisyyden vuoksi. Teiden rakentamisesta ja kunnossapidosta vastasivat maanomistajat. Maantiet siirtyivät valtion omistukseen vasta tielain tultua voimaan 1921.

Maanteillä liikkuvia palveli 1137 majataloa (kestikievaria), joista sai kyydin seuraavaan kievariin. Vuonna 1917 ajettiin liki 600 000 kievarikyytejä. Määrä oli kolminkertainen vuoteen 1890 verrattuna, mikä johtui yhteiskunnallisen toimeliaisuuden lisääntymisestä.[xvii]

Joukkotiedotus perustui 1917 sanoma- ja aikakauslehtiin, joita ilmestyi runsaasti sekä suomeksi että ruotsiksi. Suurimpia sanomalehtiä olivat Työmies, Hufvudstadsbladet, Helsingin Sanomat ja Uusi Suometar. Aikakauslehdistössä ajankohtaisia ilmiöitä kommentoineilla pilalehdillä oli vankka asema. Nykyinen Suomen Kuvalehti alkoi ilmestyä 1917. Ruotsin ajoilta saakka voimassa ollut ennakkosensuuri oli lopetettu 1905, mutta palautettiin maailmansodan alettua. Se katosi maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen ja rajaton sananvapaus kukoisti sisällissotaan saakka.

[i] Suomen tilastollinen vuosikirja 1920, s. 42.

[ii] Nieminen Mauri. 1999. Väestötietoja 250 vuotta. Katsaus väestötilaston historiaan vuosina 1749–1998. Suomen virallinen tilasto, väestö 1999: 8. Helsinki: Tilastokeskus, s. 16 ja 21.

[iii] Suomen tilastollinen vuosikirja 1919, s. 60–61.

[iv] Suomen tilastollinen vuosikirja 1918, s. 68.

[v] Suomen virallinen tilasto 1919, s. 4 ja 10–22. Suomen virallinen tilasto 1920, s. 42. Engman Max, Vallan varjossa. Upseereita, hopeaseppiä, loikkareita. Studia Generalia 2009. https://www.avoin.helsinki.fi/studiageneralia/arkisto/2009/2%20Max%20Engman.pdf

[vi] Jyrki Männistö, Ylioppilastulvaa pelätty Suomessa yli sata vuotta. Pahin piina 1930-luvun alun pula-aikana. www.kasvhistseura.fi/dokumentit/1111140734_f_mannisto.pdf

[vii] Suomen tilastollinen vuosikirja 1920, s. 204–207.

[viii] Suomen tilastollinen vuosikirja 1919, s. 55. Palva Heikki, Edistääkö uusi uskonnonvapauslaki muiden uskontojen tunnustajien uskonnonvapautta? Teologinen Aikakauskirja 6 / 2001,

[ix] Rasila Viljo, Torpparikysymyksen ratkaisuvaihe. Suomen torpparikysymys vuosina 1909–1918. Helsinki: Kirjayhtymä, s. 14–16.

[x] Suomen virallinen tilasto 1919, s. 259.

[xi] Hjerppe Riitta. 2010. Suomen talouden kasvun vaiheet ja vaihtelut 1860–2009. Academia Scientiarum Fennica 2010, www.acadsci.fi/vuosikirja/2010/hjerppe_esitelma.pdf (7.4.2015).

[xii] Inflaatio, http://tilastokeskus.fi/org/historia/inflaatio.html (7.4.2015).

[xiii] Suomen virallinen tilasto 1920, s. 128–130.

[xiv] Suomen tilastollinen vuosikirja 1919, s. 247–248.

[xv] Suomen tilastollinen vuosikirja 1920, s. 245–247.

[xvi] Suomen tilastollinen vuosikirja 1917, s. 164–165.

[xvii] Suomen tilastollinen vuosikirja 1917, s. 176. Mauranen Tapani. 2005. Hopeasiipi. Sata vuotta Helkamaa. Helsinki: Otava. s. 81.

Linkkejä:

Suomi 1911: Vuosina 1909–1911 kuvattu Finland 1911 on suomalaista tuotantoa oleva matkailuelokuva.  Kamera kiertää Suomea Turusta, Naantalin, Hangon ja Helsingin kautta Porvooseen. Elokuva jatkuu vanhimmilla säilyneillä Tampereesta kertovilla elokuvapätkillä, joissa nähdään runsas minuutti kuvia keskustasta ja Pyynikiltä. Viipurin, Imatran, Olavinlinnan, Valamon, Kolin, Oulun ja Kajaanin kautta matka jatkuu keskiyön auringossa näyttäytyvään Tornioon.