Maatalouslakoissa työväki haastoi isäntävallan

Keväällä 1917 puhjenneiden maatalouslakkojen päävaatimus oli siirtyminen kahdeksan tunnin työpäivään. Lakkolaiset asettivat samalla perinteisen isäntävallan kyseenalaiseksi.

Teollisuuden ja kaupan työntekijät siirtyivät sopimusteitse kahdeksan tunnin työpäivään huhtikuussa 1917. Työajan lyhentämistä vauhditti metallityöväen lakko 18. huhtikuuta. Kaupan alalla työajan lyhentäminen johti sunnuntaiaukiolon rajoittamiseen ja jopa lopettamiseen.

Sosiaalidemokraattien seuraavana tavoitteena oli saada voimaan saavutukset varmistava työaikalaki. Työväenliikkeen jäsenet epäilivät, että ainakin osa työantajista pyrkisi pidentämään työaikaa olojen tasaannuttua.

Senaatti aloitti lain valmistelu huhtikuussa. Laki tuli eduskunnan käsittelyyn kesäkuun lopussa. Eduskunta hyväksyi sen yksimielisesti lauantai-iltana 14.7.1917 noin klo 21. Maa- ja kotitaloustyöt jäivät lain ulkopuolelle.

Laki jäi vahvistamatta, kun Venäjän väliaikainen hallitus hajotti eduskunnan. Eduskunta hyväksyi teollisuutta ja kauppaa koskevan lain uudelleen marraskuun suurlakon aikana ja senaatti vahvisti sen 27. marraskuuta 1917.

Kahdeksan tunnin työaika myös maatöihin?

Huhtikuusta alkaen toteutunut työajan lyhentäminen ei koskenut valtaosaa Suomen työväestöstä, sillä sen ulkopuolelle jäivät maa- ja metsätyöläiset sekä kodeissa työskentelevät palvelijattaret. Vaatimukset siirtymisestä kahdeksan tunnin työpäivään myös maaseudulla voimistuivat vapun tienoilla.

Kaupungeissa kahdeksan tunnin työpäivän saavuttaminen antoi vappujuhlinnalle voitollisen sävyn. Maaseudulla työaika-teema toi aikaisempaa kärjistyneemmin esille isäntien määräysvallan ja pitkät työpäivät.

Maatalouden työaikaan kohdistuneet vaatimukset saivat pontta myös eduskunta-aloitteesta, jonka Jaakko Mäki valmisteli yhdessä 25 muun sosiaalidemokraattisen kansanedustajan kanssa. Pohjana oli 8 tunnin keskityöaika. Kesällä olisi ollut mahdollisuus tehdä yhdeksäntuntisia päiviä, joita olisi saanut jatkaa kahdella tunnilla maksamalla ylityökorvauksia.

Monet sosiaalidemokraatit epäilivät, ettei siirtyminen kahdeksan tunnin työaikaan onnistu koko maataloudessa. SDP:n puoluekokous päätti kesäkuussa 1917 Hilja Pärssisen ja Aura Kiiskisen ehdotuksesta, että kahdeksan tunnin työaikalakia ajetaan maataloudessa ensisijassa suurtiloille.[1]

Lakkoilu laajinta toukokuussa

Lakkoliikehdintä alkoi maaseudulla pian vapun jälkeen. Pääosa maatyöväen lakoista ajoittui kylvökaudelle. Toukotöiden aikaan järjestettiin 57 lakkoa ja korjuuaikaan ajoittui 21 lakkoa. Lakot koskivat kaikkiaan 1 949 tilaa.[2]

Maatalouslakkoja puhkesi erityisesti Hämeeseen, Satakuntaan ja Uudellemaalle, joiden tilakoko oli suurempi. Tiloilla oli myös enemmän palkattua työvoimaa. Näillä alueilla oli siirrytty suurelta osin rahapalkkaan. Kartanoiden ja muiden suurtilojen lakkoliikehdintään liittyi halua haastaa perinteinen isäntävalta vallankumouskevään innoittamana.

Suomen Ammattijärjestö piti monia lakkoja harkitsemattomina ja ammattiyhdistysliikkeelle vahingollisina. Se yritti ohjata lehtikirjoituksin järjestäytymättömät työntekijät noudattamaan liittojen ja SAJ:n sääntöjä.

Maataloustyöväki oli pääosin järjestymätöntä lakkoliikehdinnän alkaessa. Järjestäytymisaste jäi alhaiseksi myös lakkojen jälkeen. Elokuun lopussa 1917 perustettuun Maatyöväen Liittoon kuului 26 osastoa ja 877 jäsentä. Suomen Ammattijärjestön jäsenmäärä oli vuoden 1917 lopussa yli 160 000.[3]

Senaattorit sovittelijoina

Senaatti vetosi 8.5.1917 antamassaan sekä viljelijöihin että työntekijöihin lakkoilun lopettamiseksi. Hallitus toivoi molempien joustavan vaatimuksistaan uhkaavan elintarvikepulan vuoksi.

Senaattoreista etenkin Matti Paasivuori ja Kyösti Kallio kiersivät sovittelemassa lakkoja. Maanviljelijä Kallion tasapuolisuutta epäilivät etenkin työntekijät. Ammattiyhdistysmies Paasivuori oli lähtökohtaisesti omiensa parissa, mutta hänkään ei saanut aina vastakaikua ehdotuksilleen.[4]

”Kun Paasivuori moitti Vihdin lakkolaisia sosialisteille sopimattomasta käytöksestä, lakkokomitean puheenjohtaja vastasi: ’Jaa, me emme tätä lakkoa käykään sosialisteina, vaan tämä lakko on ns. ’korpilakko’ ja me käytämme niitä keinoja, jotka takaavat meille voiton.’ Paasivuoren oli turha ryhtyä neuvomaan ja neuvottelemaan.”

Muidenkin lakkojen sovittelua yrittäneiden sosiaalidemokraattien arvovalta heikkeni työväestön silmissä. Lisäksi SDP:n ja Maalaisliiton suhteet heikkenivät maatalouslakkojen vuoksi.[5]

Lakot kiristivät ilmapiiriä paikallisyhteisössä

Vaikka lakot kohdistuivat pääosin suurtiloihin, niin työtaistelut olivat silti luonteeltaan täysin erilaisia kuin teollisuudessa. Lakonalaisilla tiloilla oli keskimäärin kahdeksan työntekijää.

Joukkovoimaa lakkolaisille kertyi paikalliset voimat yhdistämällä. He saivat lisätukea paikallisilta työväenjärjestöiltä. Lakkolaiset ja tilanomistajat olivat olleet maalaisyhteisössä enemmän tekemisissä toistensa kanssa kuin teollisuustyöväki ja yritysten omistajat, mikä kiristi osaltaan ilmapiiriä.[6]

Maanomistajat eivät olleet aluksi halukkaita myöntymään vaatimuksiin. Heidän ensireaktionsa olivat usein jyrkkiä. Westermarckien omistama Järvenpään kartano (Träskända) Tuusulassa uhkasi lopettaa maidontuotannon kokonaan ja antaa 700 eläintään teuraaksi. Mikäli uhkaus olisi toteutunut, niin Helsinkiin toimitettava maitomäärä olisi pienentynyt 3 000 litralla.[7]

Lakko alkoi Järvenpäässä 7. toukokuuta. Se päättyi kireistä tunnelmista huolimatta nopeasti sovintoon. Lakkoa kävi alkuvaiheessa sovittelemassa Kyösti Kallio.

Työmiehen mukaan lakkolaiset saavuttivat täydellisen voiton. Westermarckit taipuivat kahdeksan tunnin työaikaan. He ehtivät kuitenkin myydä lakon aikana osan friisiläiskarjastaan. Järvenpään kartanon omistajien tapaan valtaosa maanomistajista hyväksyi vuodenaikoihin sovitetun kahdeksan tunnin keskimääräisen työajan.[8]

Lakkojen yhteys vallankumoukseen

Maatalouslakkoja ei ole juuri tutkittu omana ilmiönään, vaan ne on liitetty osaksi vuonna 1917 tapahtunutta laajempaa radikalisoitumiskehitystä. Markku Mälkin mukaan kyse oli ensi sijassa vauhdittaa kahdeksan tunnin työaikalakia. Samalla maataloustyöväestö pyrki pääsemään tasavertaisempaan neuvotteluasemaan tilanomistajien kanssa. Joka kolmanteen lakkoon osallistui myös torppareita. Ulkopuolisten osuuden Mälkki arvioi olleen lakoissa pieni:

”Sen sijaan kokonaan ulkopuolisen, ’kiertelevän joutoväen’ ja venäläisen sotaväen merkitys koko ilmiön kannalta jäi lähinnä marginaaliseksi. Kuvaa maatalouslakoista erityisen väkivaltaisena ilmiönä on myös huomattavasti liioiteltu. Poliittinen lehdistö maalaili mielellään kauhukuvia vastapuolen hirmutöistä ja leimasi vähäisimmätkin fyysisen koskemattomuuden loukkaukset raa’aksi väkivallaksi.”

Mälkin mukaan sanomalehtien vuonna 1917 välittämä, vastakkainasettelu jyrkkyyttä korostanut kuva siirtyi lähes sellaisenaan myöhempiin lakkokuvauksiin. Työväenlehdet korostivat isäntien taipumattomuutta ja toivat esille rikkurityövoiman käytön. Porvarilehdet julkaisivat uutisia lakkolaisten harjoittamasta väkivallasta tai väkivallalla uhkaamisesta.[9]

Ilmapiirin jännittyneisyydestä huolimatta suurin osa lakoista eteni ilman suuria välikohtauksia. Isännät ja työväki kykenivät usein sopimaan työajasta lyhyen lakon jälkeen tekemällä molemminpuolisia myönnytyksiä.  Lakoilla haluttiin vauhdittaa kahdeksan tunnin työaikalain voimaantuloa, ei kumota maaseutuyhteiskunnan valtarakenteita. Retoriikka oli vallankumouksellista, mutta käytännön tavoitteet olivat arkisia.[10]

Vakavinta väkivaltaa Huittisissa ja Ypäjällä

Pahimmat väkivallanteot sattuivat 13. heinäkuuta Huittisissa ja 9. elokuuta Ypäjällä. Huittisissa useita henkilöitä loukkaantui osuusmeijerillä, jossa isännät apuvoimineen estivät lakkolaisten pääsyn sulkemaan meijerin. Ypäjällä lakkolainen sai surmansa poliisin ampumana.

Etenkin Huittisten meijerikahakka on nähty sisällissodan ensimmäisenä taisteluna. Väinö Linnan kaunokirjallinen tulkinta on osaltaan vahvistanut tätä kuvaa. Myös Hannu Soikkanen näkee asetelmien olleen muun muassa Mouhijärvellä valmiit sotaan jo keväällä 1917.[11]

Maatalouslakkojen tulkitseminen vallankumoukselliseksi liikehdinnäksi ja sisällissodan esinäytökseksi korostaa Mälkin mukaan liikaa niiden merkitystä. Lakkoilulla maatyöväki halusi parantaa asemaansa ja päästä tasavertaisempaan neuvotteluasemaan työnantajien kanssa. Liikehdintä oli osa maaseudun työväenluokan muodostumisprosessia.[12]

Lakot kiihdyttivät suojeluskuntien perustamista syyskesällä 1917 Satakunnassa, jossa ne myös saivat porvarikaartin luonteen. Muualla Suomessa suojeluskuntien toiminta alkoi yleensä kunnallisina järjestyskaarteina, joihin kuului myös työväestöä.

Kuivuus ja halla vaikuttivat lakkoja enemmän satoon

Maatalouslakot eivät vaikuttaneet kovin merkittävästi syksyn 1917 kokonaissatoon. Suurempi merkitys oli kesän 1917 säällä, joka ei suosinut maanviljelyä. Satoa heikensivät erityisesti kuivuus ja halla.

”Kesäkuussa alkanutta katkeamatonta poutaa kesti vielä elokuun loppuun asti suurimmassa osassa maata ja vasta syyskuusta alkaen on saatu tyydyttävästi, joskin kasvullisuudelle yleensä liian myöhäistä sadetta.”

Ruis- ja ohrasadot olivat vuonna 1917 keskinkertaisia. Viljasato jäi suhteessa heikoimmaksi Turun ja Porin läänissä. Perunasadosta tuli hallan vuoksi ”tavallista paljon niukempi”. Karjanruokinnan kannalta keskeinen heinäsato jäi kuivuuden vuoksi huonoksi. Kesällä maidontuotantoa pienensi nurmen palaminen laitumilta. Elintarvikenäkymät olivat siten syksyllä 1917 entistä heikommat.[13]

Linkki:

Väinö Kyrölä. 1984. Kartanoitten katveissa. Järvenpää-seuran julkaisuja n:o 2. Julkaisu sisältää runsaasti muistitietoa vuosien 1917 ja 1918 tapahtumista Westermarckin suvun näkökulmasta.

Lähteitä:

[1] Hannu Soikkanen. 1975. Kohti kansanvaltaa 1. 1899–1937. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 75 vuotta. Helsinki: SDP, s. 222.

[2] Pirjo Ala-Kapee–Marjaana Valkonen. 1982. Yhdessä elämä turvalliseksi. SAK:laisen ammattiyhdistysliikkeen kehitys vuoteen 1930. Helsinki: SAK, s. 401

[3] Ala-Kapee–Valkonen 1982, s. 401, 406 ja 415.

[4] Ala-Kapee–Valkonen 1982, s. 402.

[5] Soikkanen 1975, s. 223.

[6] Soikkanen 1975, s. 222–223.

[7] Ilmoitukset Työmiehessä ja Uudessa Suomettaressa 5.5.1917.

[8] Hufvudstadsbladet 8.5 ja 11.5.1917, Uusi Suometar ja Työmies 11.5.1917. Aamulehti 25.5.1917. Kansan Lehti 25.5.ja 30.5.1917. Väinö Kyrölä. 1984. Kartanoitten katveissa. Järvenpää-seuran julkaisuja n:o 2. http://www.jykls.net/kartanoitten_katveessa_sivut1-64_jarvenpaan_kartano.pdf

[9] Esim. Työmies 13.5.1917 ja Uusi Suometar 24.5.1917.

[10] Markku Mälkki, Vuoden 1917 maatalouslakot – myytit ja todellisuus. http://www.tyovaenperinne.fi/tyovaentutkimus/2003/malkki.html

[11] Soikkanen 1975, s. 222.

[12] Markku Mälkki, Vuoden 1917 maatalouslakot – myytit ja todellisuus. http://www.tyovaenperinne.fi/tyovaentutkimus/2003/malkki.html

[13] Suomalainen Wirallinen Lehti 8.7 ja 29.9.1917.

Helsinkiin saapui 29. maaliskuuta kaksi vuoden 1917 keskeistä hahmoa: Svinhufvud ja Kerenski

Helsingin rautatieasemalla koettiin 29.3.1917 poikkeuksellinen päivä. Juna toi runsaan puolentoista tunnin sisällä Pietarista kaksi vuoden 1917 keskeistä toimijaa. P. E. Svinhufvud palasi Siperian-karkotuksestaan, ja Venäjän väliaikaisen hallituksen oikeusministeri Aleksander Kerenski tuli pikavierailulle Helsinkiin. Molemmat tulijat saivat haltioituneen vastaanoton.

Miehet olivat tavanneet toisensa Pietarissa kaksi päivää aikaisemmin. Kerenski oli ottanut Svinhufvudin sydämellisesti vastaan:

”Pietarissa kävi maanmiehemme m,m. oikeusministeri Kerenskin luona, joka syleillen tervehti häntä, lausuen samapa toivovansa, että niin hyvin asessori Svinhufvudia kuin koko Suomea vanhan hallitusvallan taholla kohdanneet vääryydet tulevat pian korjatuiksi, jääden vain ikäviksi muistoiksi. Tervehdykseen vastasi asessori Svinhufvud.”

 Svinhufvud vaunuilla asemalta Kämpiin

Ensimmäisenä saapui Svinhufvud, noin puolikymmenen aikaan aamupäivällä. Hänessä ruumiillistui venäläistämistä kohtaan tunnettu vastentahtoisuus ja tehty vastarinta. Ylioppilailla – kansakunnan toivoilla – oli näyttävä asema tervetuloseremonioissa.

”Ylioppilaskunta ja Teknillisen Korkeakoulun ylioppilaat olivat miehissä laulukuntineen asemalla vastassa muodostaen kunniakujan viimeisiltä raiteilta torille asti, josta taajojen ihmisjoukkojen ympäröimä kuja jatkui aina Kämpin hotelliin saakka. Ylioppilaiden kujassa hulmusi Ylioppilaskunnan, Y.L:n, Akademiska Sångföreningin, kaikkien osakuntain sekä Teknillisen Korkeakoulun ylioppilasyhdistyksen Teknologföreningin liput.”

Puheiden ja laulutervehdysten jälkeen ylioppilaat vetivät Svinhufvudin hevosvaunuissa hotelli Kämpiin. Hänen luonaan kävi päivän mittaan runsaasti lähetystöjä esittämässä tervetulotoivotuksensa. Svinhufvudin kunniaksi järjestettiin kansalaispäivälliset seuraavana päivänä Pörssiravintolassa.

Porilaisten marssi kaikui Kerenskille kahdesti

Maaliskuun vallankumouksen suurhahmoihin kuulunut Kerenski oli varauksettoman ihailun kohteena myös Suomessa. Hänen tiedettiin arvostelleen duumassa rohkeasti keisarikunnan valtajärjestelmää. Kerenski oli myös käynyt Suomessa hoidattamassa terveyttään Grankullan kylpylässä. Asemalla hän otettiin kunnioittaen vastaan.

”Junan pysähtyessä soitti Helsingin torvisoittokunta kapellimestari L. Näreen johdolla »Porilaisten marssin», jonka sävelten vaiettua oikeusministeri piti innokkaan puheen vapaalle Suomelle. Puheeseen vastasi tuhatlukuinen väkijoukko eläköönhuudoilla. Soittokunnan soittaessa »Suomen laulua» lähti ministeri vaunusta asemasillalle, jonka päässä ylioppilaskunta, laulukunnat ja Teknill. Korkeakoulun ylioppilasyhdistys lippuineen ottivat hänet vastaan Y. L:n laulaessa »Porilaisten marssia». Vastattuaan ylioppilaiden tervehdykseen muutamin sanoin saatettiin ministeri tervehdyshuutojen kaikuessa aseman edustalla odottavaan, autoon, jossa hän kenraalikuvernöörin v. t. apulaisen ja eräiden sotilasedustajain kanssa ajoi kenraalikuvernöörin luo.

Kerenskillä oli Helsingissä tiivis ohjelma. Hän puhui myöhemmin päivällä Runebergin-patsaalla. Taitavana puhujana tunnettu oikeusministeri otti yleisönsä.

”Klo 2:n aikaan oli Runebergin patsaan luo kerääntynyt suuri väenpaljous sen johdosta, että huhu tiesi kertoa oikeusministeri Kerenskin sanottuun aikaan puhuvan patsaalla. Vähän jälkeen klo 2:n saapui hra Kerenski kenraalikuvernööri Stahovitshin ja hänen apulaisensa Korffin ynnä muutamien sotilashenkilöidenseurassa autolla kenraalikuvernöörin talosta patsaalle.

Hän laski punanauhaisen seppeleen lausuen venäjäksi tervehtävänsä Suomen kansallisrunoilijaa, jonka runoilu on takonut yhteen Suomen vapauden, sekä toi tervehdyksen vapaalle Suomelle.”

Työväentalolle tulvi väkeä kuulemaan Kerenskiä

Kerenski tapasi myös uuden senaatin jäseniä sekä sosiaalidemokraattisen puolueen johtoa. IltayhdeksäksiHelsingin työväentalolle järjestettyyn puhetilaisuuteen Kerenskiä kuulemaan pääsivät vain työväenyhdistyksen jäsenet. Kaikki eivät kuitenkaan mahtuneet saliin. Osa väestä joutui jäämään pihalle.

Tilaisuuden aluksi toimittaja Kullervo Manner esitteli vieraat. Manner totesi, että harvinainen tapaaminen oli mahdollinen ainoastaan vallankumouksen ansiosta. Kerenski piti tunteisiin vedonneen puheen, jossa hän korosti Venäjän ja Suomen kansojen kulkevan yhteistä tietä.

Työväentalon parvekkeelta Kerenski puhui myös työväentalon pihalle kokoontuneille. Hän lausui punainen tulppaanikimppu kädessään, ettei ”annettua vapautta kukaan tule riistämään pois”. Soittokunta soitti samaan aikaan Marseljeesia. Tämän jälkeen Kerenski kiirehti iltajunalle. Matka alkoi Työmiehen mukaan riemusaatossa.

”Hätäisesti ehdittiin kiittää häntä käynnistään. Ja sitten kiireen kaupalla portaita alas. Portaissa kohtasi yllätys. Sinne oli kerääntynyt joukko merisotilaita. Kaappasivat Kerenskin vahvoille käsivarsilleen. Ei auttanut,, upseerien varoituspyyntö: ”Antakaa olla, hän on sairas”. Niinkuin höyhenen veivät matruusit Kerenskin odottavaan, automobiliinsa, millä hänet asemalle saattoivat kenraali kuvernööri, O. Tokoi ja Kustaa Rovio.”

Lähteet:

Uusi Suometar 28.3.1917 ja 30.3.1917, Työmies 31.3.1917

Puhelin oli tärkeä yhteyksien tekijä jo 1917

Suomi oli ajan hermolla puhelinliikenteen kehityksessä Venäjän vallan loppuvuosina. Puhelin oli 1910-luvulla monelle suomalaiselle osa arkipäivää.

Suomen ensimmäinen puhelinlinja valmistui tehtailija Nissisen tontille Annankadun ja Eerikinkadun kulmaan joulukuussa 1877. Helsingin Puhelinyhdistyksen (HPY) toiminta käynnistyi Daniel Johannes Wadénin saatua toimiluvan tammikuussa 1882 puhelinyhtiön perustamiseen Helsingissä. Yhtiö toimi aluksi nimellä Helsingfors Telefon-Förening / Helsingin Telefoni-Yhdistys.

Puhelinyhtiöitä perustettiin 1880-luvulla eri puolille Suomea, ja samalla ryhdyttiin rakentamaan eri paikkakuntien välisiä puhelinlinjoja. Suomessa oli maan itsenäistyessä varsin kattava puhelinverkko, vaikka puhelinten määrä oli vielä pieni. Vuonna 1910 Suomessa oli keskimäärin yksi puhelin sataa asukasta kohti. Puhelinta käytettiin silti yleisesti. Puhelinomistajien luona ja keskuksissa kävi ihmisiä toimittamassa asioitaan.

Kaupungeissa puhelimia oli enemmän. Etenkin Helsingin puhelintiheys oli autonomian loppuvuosina jo korkea. Pääkaupungissa oli vuonna 1912 jo lähes 12 000 puhelinta. Puhelimia käytettiin paljon. Helsingin Telefooniyhdistyksen verkossa soitettiin vuonna 1917 yhteensä noin 41 miljoonaa puhelua, keskimäärin 9,6 puhelua tilaajaa kohden päivässä. Helsingissä oli tuolloin liki 190 000 asukasta.

Helsingin kaupungin pinta-ala oli 1917 huomattavasti pienempi kuin sata vuotta myöhemmin. Puhelintoimi oli keskittynyt ydinkeskustaan. Pääpaikkana palveli arkkitehti Lars Sonckin suunnittelema, vuonna 1907 valmistunut Korkeavuorenkatu 35:n graniittilinna. Asutuksen laajentuessa Töölöön ja Pitkänsillan pohjoispuolelle Sörnäisiin puhelinten kysyntä kasvoi. Vuonna 1915 valmistui kaksi uutta Sonckin suunnittelemaa keskusrakennusta Runeberginkatu 43:een ja Kaarlenkatu 11:een. Töölöön rakennetussa talossa on toiminut vuodesta 1986 myös puhelinmuseo.

Puheluja Pietariin ja muualle Suomeen

Suomesta oli myös hyvät puhelinyhteydet keisarikunnan pääkaupunkiin Pietariin. Puhelinyhteyden merkitys oli suuri Venäjälle suuntautuneiden liikeyhteyksien hoidossa. Länsi-Eurooppaan ei ollut puhelinyhteyttä ennen vuotta 1929, jolloin otettiin käyttöön Helsingin ja Tukholman välinen linja.

Puhelinyhteyksiä Helsingistä Pietariin rajoitettiin maaliskuun 1917 vallankumouksen aikana. Puhelimitse saatiin kuitenkin jonkin verran tietoa Pietarin levottomuuksista. Nopein yhteydenpitoväline, radio, oli käytössä vain sotilailla.

Kaupunkien välisten puheluiden eli kaukopuheluiden määrä kasvoi nopeasti ensimmäisen maailmansodan aikana. Teollisuudenharjoittajat ja liikemiehet käyttivät puhelinta entistä enemmän. Suomen elinkeinoelämä kävi kovilla kierroksilla Venäjän sotatarviketilausten vuoksi. Raaka-aineiden hankinta teetti poikkeusoloissa tavallista enemmän työtä.

Liikesuhteissa puhelinkeskusteluissa täsmennettiin kirjallisesti sovittuja asioita ja kiirehdittiin tilauksia. Kauppiaat saattoivat tehdä täydentää myyntivalikoimiaan tilaamalla tuotteita puhelimitse.

Puhelinlinjat ja keskukset kuormittuivat ajoittain pahoin, vaikka kaukopuheluita välittänyt Etelä-Suomen Kaukopuhelinosakeyhtiö lisäksikin kapasiteettiaan vuoden 1917 alussa. Yhtiöstä käytettiin myös nimeä Interurbana. Tilaaminen tapahtui Uudessa Suomettaressa 14. helmikuuta ilmestyneen ilmoituksen mukaan seuraavasti: ”Paikallisesta sentraalista pyydetään ’interurbana’ ja kun vastaus ’interurbana’ on saatu, ilmoitetaan heti 1) numero, josta tilaus tehdään 2) numero ja paikka, jonne puhelua halutaan.” Linjoilla oli silti ruuhkaa. Uudessa Suomettaressa ilmestyi 20. maaliskuuta 1917 pikku-uutinen, jossa vedottiin tilaajiin.

”Kaupunkienvälistä puhelinta ei pidä käyttää muuta kuin välttämättömän tärkeissä asioissa. Liiallinen puhelu pakoitti telefoniyhtiön jo lauantaina sulkemaan (joksikin) ajaksi muutamia linjojaan. Erittäin pyytää yhtiö, ettei keskusasemaa vaivata turhillä kyselyillä sellaisilla kuin: milloin saan tilaamani puhelun? j. n . e”

Maailmansota kasvatti uutisnälkää

Maailmansodan aikana kasvanut tiedonnälkä lisäsi osaltaan puhelimenkäyttöä. Lehdet saivat huomattavan osan uutisistaan kirjeenvaihtajiltaan, jotka soittivat tietonsa toimitukseen. Lehdistä myös tiedusteltiin iltaisin ennen niiden painamista uutisia. Maaliskuun vallankumouksen jälkimainingeissa uutisia janonneet ihmiset soittivat lehtiin niin usein, että toimitusten työ häiriintyi:

”Lehtemme toimitus pyytää kohteliaimmin arv. yleisöä, ettei toimituksen aikaa otettaisi nykyään yksityisillä telefonipuheilulla eikä kyselyillä tapahtumista. Toimitus tekee parhaansa hankkiaksensa julkisuuteen lehdessä ja lisälehdissä laveat ja asialliset tiedot.”

Sähkösanomilla oli tärkeä merkitys viime hetken uutisten saamisessa lehtiin. Niitä käytettiin laajalti myös muun tiedon lähettämiseen. Sanomia välittivät sekä Valtionrautatiet että Lennätinhallitus. Vuonna 1918 rautateillä oli 304 lennätintoimistoa, jotka olivat myös yleisön käytössä. Lennätinhallituksella oli 76 asemaa.

 

 

Levottomuuden merkkejä Pietarissa

Venäjän valtakunnanduuma kokoontui uudelleen 27. helmikuuta 1917. Puhemies Mihail Rodzjanko piti isänmaallisen avajaispuheen, jossa hän korosti olevan välttämätöntä jatkaa taistelua lopulliseen voittoon saakka.

Kulissien takana Rodzjanko oli yrittänyt saada keisari Nikolai II:n muuttamaan politiikkaansa. Hän oli 23. helmikuuta sanonut hallitsijalle Venäjän hallituksen olevan väärällä tiellä. Rodzjanko oli arvioinut vallankumouksen olevan ovella kansan tyytymättömyyden vuoksi. Keisari ei halunnut paneutua epämieluisaan asiaan, vaan kiirehti nauttimaan teetä Mihail Aleksandrovitsin kanssa.

Pietarin sotilaspiirin komentaja kenraali Sergei Habalov antoi istuntokauden alla julistuksen, jossa hän varoitti lakkoilemasta tai osoittamasta mieltä. Kenraali rinnasti mielenilmaukset maanpetturuuteen. Istunnon avajaispäivä sujui Pietarissa rauhallisesti. Uusi Suometar välitti 28.2.1917 Suomen Tietotoimiston Retsh-lehden tietoihin perustuvan uutisen mielialoista Pietarissa:

”Retsh kertoo, että viime päivinä liikkuneet levottomuutta herättäneet huhut osottautuivat suuressa määrin liiotelluiksi. Duuman istuntojen avaamispäivä kului ilman minkäänlaisia vakavia tapahtumia, joista oli niin paljon puhuttu ja jotka olivat hermostuttaneet väestöä. Kuvaavaa on, että aina 10–11 asti raitiotievaunut olivat melkein tyhjinä matkustajista, erittäinkin työläisistä.

Pitkin päivää, sen mukaan kuin yleisö tuli vakuutetuksi liikkuneiden luihujen perättömyydestä, vilkastui katuliikenne vähitellen ja raitiotievaunuissa oli huomattavissa tavanmukaista tungostakin. On vielä huomattava, että kaikkien epäjärjestysten estämiseksi oli ryhdytty mitä laajimpiin toimenpiteisiin.”

Miljukov arvosteli hallitusta

Tyytymättömyys hallituksen toimintaan purkautui duumassa toisena istuntopäivänä. Tammikuussa 1917 ministerineuvoston johtoon uudeksi pääministeriksi nimitetty ruhtinas Nikolai Golitsyn ei ollut suostunut antamaan duumalle tiedonantoa hallituksen linjasta. Liberaalien ja maltillisten konservatiivisten puolueiden blokkia duumassa johtanut Pavel Miljukov arvioi Uuden Suomettaren 1.3.1917 julkaiseman puheen mukaan hallituksen olevan kyvytön johtamaan maata. Se ei ollut halukas toimimaan yhteistyössä lainsäädäntöelinten kanssa.

Miljukov oli arvostellut jo 14. marraskuuta 1916 pitämässään puheessa tuolloin Boris Stürmerin johtamaa hallitusta. Hän oli kritisoinut peitellyin sanakääntein myös keisarinna Aleksandraa, jonka hän vihjaili toimivan yhdessä pääministerin kanssa saksalaisten päämäärien hyväksi ja pyrkivän Venäjälle epäedullisen rauhan solmimiseen. Golitsynin johtaman hallituksen Miljukov katsoi, ettei hallitus pysty johtamaan maata sodan aikana saati viemään Venäjää voittoisaan rauhaan.

”Kun te vertaatte mitä voisi antaa kansamme yhteisen voiton saavuttamiseksi siihen, mitä hallituksemme antaa, niin sydän vuotaa verta. Kansan täydellinen voima menetetään turhassa koneistossa. Väärä on mielipide, että tästä koneistosta olisi menneisyytemme, koko meidän historiamme vastuussa. Ei, siitä on vastuussa vain hallitus (Kättentaputuksia). Mitä se vastaa kansan vaatimukseen astua sivulle ja antaa tietä. Kansa menee eteenpäin, mutta hallitus taaksepäin.  Kuka seisoo tämän hallituksen takana? Ei lainsäädäntölaitokset, ei semstvot eikä edes aatelistokaan.”

Muonittaminen ei onnistu ilman kansan tukea

Miljukov totesi kansan muonittamisesta puhuessaan, että sen ratkaiseminen vaati kansalaisten toimia. Hänen mukaansa hallitus toimi kuitenkin sekä kansan että Venäjän etujen vastaisesti. Sotamenoille oli vaikea saada kotimaista rahoitusta, kun aitoa kansallista innostusta ei ollut. Hallituksen toimet olivat vieneet pohjan kansaan turvautumiselta.

”Mutta millainen voi olla kansan apu silloin, kun hallitus käy taistelua tätä kansaa vastaan. Ulkomailla on sosialistien enemmistö isänmaallismielinen ja astunut hallitukseen. Meillä on vangittu sotateollisuuskomiteoissa olevat työväen edustajat, sillä he olivat tahtoneet järjestää työväen ja järjestää sovinto-oikeuksia, jotka olisivat selvittäneet lakkoselkkaukset. Huono on hallituksen asema, jolle hallitukselle jokainen yritys maan järjestämiseksi on todellinen vaara.”

Kerenski: maa on sekasorron vallassa

Elintarviketilanteen vaikeutuminen ei johtunut Miljukovin mielestä viljalle asetetuista rajahinnoista. Maanviljelysministeri Rittich ei hänen mukaansa ollut tehtäviensä tasalla, ja pyrki kaunistelemaan tilanneet. Viljan saatavuus oli vähentynyt alkuvuoden 1917 aikana, vaikka ministeri oli pyrkinyt todistelemaan duumalla päinvastaista. Miljukov arvioi Venäjän vilja- ja polttoainepulan olevan pitkälti itse aiheutettu.

”Vihollisemme on järjestäytymisellään osannut torjua, varastojensa todellisen riittämättömyyden, mutta me olemme osanneet muuttaa varastojemme runsauden puutteeksi järjestäytymisen täydellisen puutteen vallitessa.”

Aleksander Kerenski oli Miljukovin kanssa samaa mieltä siitä, että ”on tultu maailmantaistelun kriitilliseen ratkaisevaan vaiheeseen”. Hän muistutti, että sota kulutti ympärysvaltoja yhtä lailla kuin vihollisenkin voimavaroja. Venäjän tilanne ei ollut hyvä, mutta silti arvostelu kohdistui suurelta osin vääriin asioihin:

”Venäjän mieliala laskee, maa on sekasorron vallassa ja elää sellaista levotonta aikaa, jonka rinnalla vuosi 1613 oli vain lastensatua. Sekasorto on hävittänyt kaikki yhteiskuntaelämän perustat. Te asetatte laajoja aineellisia tunnussanoja, puhutte Konstantinopolista ja Europan kartan muuttamisesta, mutta hallitusvalta on kokonaan voimaton puolustamaan omaa valtakuntaansa.

Onko teillä tietoisuutta välttämättömyydestä alistaa personaliset etunne valtakunnan etujen alaisiksi? Ei, te arvostelette hallitusvaltaa, arvostelette ministeripenkeille saapuvia ja sieltä poistuvia miehiä, mutta unohdatte, että järjestelmä pysyy entisellään. Hallituksemme työ on kokonaan hävittänyt maan taloudellisen elämän.”

Pietarin lakoista ei kerrottu Suomessa

Pietarissa oli laajaa lakkoliikehdintää tammikuussa 1917 vuoden 1905 verisunnuntain vuosipäivänä. Lakkoilu alkoi 7. maaliskuuta Putilovin tehtaalta, laajeni muihin tuotantolaitoksiin ja muuttui yleislakoksi kaksi päivää myöhemmin. [i]Suomen lehdet eivät voineet kirjoittaa levottomuuksista, sillä ne olivat sensuurin tiukassa otteessa. Lakoista ja mielenosoituksista kantautui kuitenkin tietoja Pietarista tulleiden matkustajien mukana.

Sen sijaan Suomessa kerrottiin, että pääministeri Golitsyn pyrki saamaan Aleksander Kerenskin syytteeseen duumassa 28. helmikuuta pidetystä puheesta. Työmies kertoi 7. maaliskuuta, että pääministeri pyysi duuman puhemiestä Rodzjankoa toimittamaan puheesta lyhentämättömän pikakirjoitustallenteen. Duuman puhemiehistö ja Rodzjanko kieltäytyivät:

”Alkuperäinen pikakirjoitusaines, jonka perusteella virallinen pöytäkirja laaditaan, kuuluu duuman sisäisiin asiakirjoihin. Sitä ei voida luovuttaa muille kuin tuomioistuimille, se kun ei ole virallinen asiakirja. Muille virastoille voidaan luovuttaa vain viralliseksi hyväksytty pöytäkirjanote.”

Työmiehen otsikko kysyi vielä 13.3.1917 ”asetetaanko A. F. Kerenski syytteeseen?” Utro Rossij -lehden mukaan oikeusministeriön ensimmäisen osaston päällikkö, Tregubov oli keskustellut asiasta sisäministerin ja pääministerin luona. Pääosa ministereistä oli kuitenkin maanviljelysministeri Rittichin ilmaisemalla kannalla, jonka mukaan duuman ja hallituksen suhteita ei ollut syytä huonontaa. Uusi Suometar julkaisi 13.3.1917 saman uutisen. Lehden mukaan aloite Kerenskin asettamisesta syytteeseen oli tehty ”vaikutusvaltaisten piirien, ei kuitenkaan hallituspiirien taholta, joitten edustajia oli sattumalta saapuvilla duuman istunnossa”.

Esillä oli myös Suomen osallistuminen Venäjän sotamenoihin. Työmies kertoi 13.3., että Venäjän pääministeri Golitsyn oli lausunut avatessaan edellisviikolla Pietarissa Suomen asiain neuvottelukunnan kokouksen, että ”hallituksen mielestä on täysin oikeudenmukaista, että Suomenmaa saatetaan ottamaan osaa sotamenoihin”.  Hänen mukaansa Suomen Suuriruhtinaanmaa oli erottamaton Venäjän keisarikunnan osa. Sodan tulokset vaikuttaisivat hänen mukaan yhtäläisesti maan kaikissa osissa, joten niiden oli osallistuttava varojensa mukaisesti sotamenoihin.

”Kokouksessa päätettiin yksimielisesti, että Suomen osallisuus sotamenoihin määrätään sen asukasluvun perusteella, verrattuna keisarikunnan koko asutukseen. Maksuerä määrätään kullakin kertaa viideksi vuodeksi, samalla kun näitten maksuerien suuruus tulee riippumaan asukasluvun lisääntymisestä ja vähenemisestä.”

Mistä jauhoja Pietariin?

Uusi Suometar kertoi 10.3.1917 ministerineuvoston etsineen ratkaisua Pietarin elintarvikehuollon ongelmiin yhteistyössä kaupungin ja duuman kanssa. Pääministeri Golitsyn vakuutti, ”että hallitus ryhtyy kaikkiin toimenpiteisiin Pietarin turvaamiseksi elintarpeilla ja nyt erityisesti viljalla”. Maanviljelysministeri Rittichin mukaan tilanne oli parantumassa

”Jauhojen tuontia Pietariin ovat viivyttäneet Etelä-Venäjällä sattuneet lumipyryt, joiden takia Pietariin on voinut saapua vähemmin junia, kuin oli odotettu. On kyllin syytä toivoa, että lähitulevaisuudessa Pietari tulee täysin turvatuksi elintarpeilla. Pietarissa olevat ja sinne määrätyt jauhovarastot riittävät pääkaupungin väestölle eikä ole mitään aihetta pelätä, että tämä väestö leivättömäksi jäisi.”

Ministeri Rittich lisäsi vielä m. m., että hänen saamiensa tietojen mukaan maalisk.10 pnä saapuu Pietariin sata vaunukuormaa jauhoja, jotka nyt olivat Nikolainradan Ljubanin asemalla.”

Valtakunnanduuman puhemies Rodzjanko korosti, että oli tarpeen antaa Pietarin elintarvekysymys kaupungin itsehallinnon hoidettavaksi. Pääministeri Golitsyn ilmoitti hallituksen olevan valmis laatimaan tarvittavat lainmuutokset, jotka oli määrä käsitellä duumassa ja valtakunnanneuvostossa kiireellisinä. Laki oli määrä saada voimaan viikossa.

Hevoset syövät suuren osan leivästä

Pääkaupungin elintarvikevaltuutettuna toiminut W. Weiss näki tilanteen toisin. Weiss oli ilmoittanut Retsh-lehdelle, että ilman hänen tietoaan ja suostumustaan Pietarin kaupunginhallinto ei saanut aloittaa elintarvikkeiden säännöstelyä, jonka järjestäminen oli elintarvikevaltuutetun vastuulla:

”Jolleivät hankaukset kaupungin ja virkakuntain välillä ole esteenä, jatkaa ’Retsh’ edelleen, tulee leivän jako korttijärjestelmän mukaan alkamaan maalisk. lopussa (vanh. lukua). Siihen mennessä, toivoo Weiss, saapuu pääkaupunkiin niin paljon viljaa, että riittävä jako voi tapahtua, s.o. vuorokaudessa voidaan jakaa 30 vaunukuormaa jauhoja.”

Viljaa oli Weissin mukaan Pietarissa riittävästi. Päivittäin luovutettiin leivän leivontaan kaupungin elintarvevarastosta 35 000 puutaa (572 000 kg) jauhoja, joista valmistettiin noin 50 000 puutaa (818 000 kg) ruisleipää. (Pietarissa oli noin 2,5 miljoonaa asukasta.) Määrä oli elintarvikevaltuutetun mukaan riittänyt koko pääkaupungin väestölle, ellei suuri osa leivästä olisi päätynyt hevosten ruoaksi.

”Pietarissa on noin 60 tuhatta hevosta. Kun kaurat, ohrat ja heinät ovat kalliita tai niitä kokonaan puuttuu, syöttävät ajurit hevosiaan leivällä. Joka hevonen syö vuorokaudessa noin 20 naulaa leipää.

Kaupungin hallinnossa on jo nostettu kysymys siitä, että kiellettäisiin syöttämästä leivällä hevosia, mutta ajurit julistavat, että silloin he lakkaavat kuljettamasta rautatieasemilta tavaroita kaupungille. Tästä pulasta voidaan päästä ainoastaan siten, että lisätään rehujen kuletusta pääkaupunkiin.”

Keisari yritys hajottaa duuma epäonnistui

Työmies ja Uusi Suometar julkaisivat 13.3.1917 keisarin 10. maaliskuuta Tsarskoje Selossa antaman käskykirjeen, jossa hän määräsi duuman keskeyttämään istuntonsa. Kirjeen mukaan duuman oli määrä kokoontua uudelleen ”viimeistään huhtikuussa 1917 erikoisista olosuhteista riippuen”. Tiedonannon mukaan ”alkuperäiseen on H. M. Keisari korkean omakätisesti suvainnut kirjoittaa Nikolai”.

Keisari oli toistuvasti keskeyttänyt väheksymänsä duuman istuntokauden käskykirjeillään. Tällä kertaa duuma ei kuitenkaan suostunut noudattamaan keisarin käskyä, vaan ryhtyi avoimeen valtataisteluun hallitsijan kanssa. Uusi Suometar julkaisi lisälehdessään 14.3.1917 valtakunnanduuman väliaikaisen komitean tiedonannon, jonka oli 12. maaliskuuta allekirjoittanut duuman puhemies Mihail Rodzjanko:

”Valtakunnanduuman jäsenten väliaikainen komitea on sisäisen rappeutumisen raskaissa olosuhteissa, jotka ovat aiheuttaneet vanhan hallituksen toimenpiteet, katsonut olevansa pakoitettu ottamaan käsiinsä valtakunnallisen ja yhteiskunnallisen järjestyksen palauttamisen.

Tuntien koko edesvastuunalaisuuden tekemästään päätöksestä komitea lausuu julki vakaumuksen, että väestö ja armeija avustavat sitä vaikeassa tehtävässään – uuden hallituksen muodostamisessa, joka, vastaa väestön toiveita ja voi nauttia sen luottamusta.”

Komiteaan kuuluivat lisälehden mukaan Rodsjanko, Kerenski, Tsheidse, Shulgin, Miljukov, Karaulov, Konovalov, Dmitrjukov, Rshevski, Slidlovski, Nekrasov ja Ljvov. Uusi Suometar kertoi lisäksi, että Taurian palatsin ministeripaviljonkiin oli tuotu vangittuna entisen hallituksen ministereitä ja korkeita virkamiehiä. Heidän joukoossa olivat valtakunnanneuvoston puheenjohtaja Shtsheglovitov, entinen pääministeri Stürmer, sisäministeri Protopopov, oikeusministeri Dobrovolski, entinen oikeusministeri ja sisäministeri Makarov ja valtakunnanneuvoston varapuheenjohtaja Deutscher.

Uusi Suometar kertoi 15.3.1917, että Viaporin linnoitus oli julistettu piiritystilaan kolme päivää aikaisemmin. Seuraavana päivänä lehti julkaisi lisälehden, jossa vara-amiraali Nepeninin allekirjoittama virallinen selostus Pietarin tapahtumista ja uudesta ”kansallisesta hallituksesta”. Lehdessä ei vielä kerrottu Nikolai II:n erosta.

Linkit:

Esko Varho, Kun Suomesta tuli Suomi – helmikuu 1917: Keisari kiirehti teelle, eikä nähnyt nälkäisen kansan raivoa.

Gleb J. Albert, Labour Movements, Trade Unions and Strikes (Russian Empire). 

Christopher Read, Revolutions (Russian Empire). 

Lähde:

[i] Seppo Zetterberg, Venäjästä Neuvostoliitoksi. Teoksessa Heikki Kirkinen (toim.) Venäjän ja Neuvostoliiton historia. Helsinki: Otava, s. 319–321.

Venäjän keisarikunta 1917

Vuoden 1917 alussa Venäjä oli käynyt sotaa lähes kaksi ja puoli vuotta. Tyytymättömyys ja uudistuspaineet olivat kasautuneet.

Venäjä oli vuoden 1917 alussa perustuslaillinen monarkia. Valtionpäämies Nikolai II oli joutunut hyväksymään Japania vastaan käydyssä sodassa kärsityn tappion jälkeen perustuslain säätämisen 1906. Vuodesta 1613 Venäjää hallinneeseen Romanov-sukuun kuulunut keisari oli lain tultua voimaan edelleen itsevaltias. Perustuslaki lisäsi kuitenkin Venäjän hallituksena toimineen ministerineuvoston valtaa ja teki siitä maan hallituksen.

Nikolai II joutui elokuussa 1905 taipumaan neuvoa-antavan edustuskokouksen, duuman, perustamiseen Venäjälle keisarikunnan Japanille kärsimän tappion vuoksi.[1] Yhteiskunnallisten levottomuuksien jatkuessa duuma sai Nikolai II:n olojen rauhoittamiseksi antamassa lokakuun manifestissa lisää valtuuksia. Manifestin mukaan lakeja ei ollut määrä säätää ilman duuman osallistumista niiden laadintaan.

Päätös- ja toimeenpanovalta oli perustuslain säätämisen jälkeenkin viime kädessä keisarilla, vaikka perustuslain mukaan hänen valtaoikeuksiinsa jäivät ulkopolitiikka, sotilasasiat, ministerien ja virkamiesten nimitykset. Lisäksi keisari sai antaa hätäasetuksia, jos duuma ei ollut koolla.

Duuman toimintaan tyytymätön keisari saattoi lisäksi hajottaa kansaneduslaitoksen ja määrätä toimitettavaksi uudet vaalit. Venäjällä järjestettiin keisarivallan loppuaikana neljät duuman vaalit, joissa sen kokoonpano muuttui keisarin 1907 vahvistaman vaalilain muutoksen vuoksi konservatiivisemmaksi. Venäjää ei myöskään hallittu parlamentaarisesti, sillä ministerineuvosto ei ollut vastuussa toiminnastaan duumalle, vaan sen kokoonpanon päätti keisari yksinään.

Duuman laajensi yhteiskunnallista keskustelua

Keisarivaltaan kriittisesti tai torjuvasti suhtautuneet puolueet voittivat ensimmäiset duuman vaalit keväällä 1906, vaikka vaalilaki suosi varakkaita. Tsaari hajotti ensimmäisen duuman heinäkuussa 1906 ja toisen duuman kesällä 1907. Toisessa duumassa olivat olleet edustettuna myös ensimmäisiä vaaleja boikotoineet sosialistit, joille kansanedustuslaitos tarjosi uuden propagandavälineen. Kolmannessa (1907–1912) ja neljännessä (1912–1917) duumassa vasemmiston ja liberaalien osuus paikoista laski keisarivallan vankkumattomien kannattajien toivomalla tavalla.[2]

Duuman jäsenmäärä vaihteli 387–433 edustajan välillä. Sen kautta julkiseen keskusteluun nousivat Venäjän lukuisat ongelmat, joita lehdistö käsitteli istuntoselostuksissaan erittäin laajasti. Sensuurin ote kirposi myös Venäjällä 1905, eikä sen palauttaminen onnistunut, sillä duuma jarrutti sensuurisäädösten kiristämistä. Lisäksi lehdistön kasvu teki sensorien työn ylivoimaiseksi. Kriittinen kirjoittelu Venäjän sisäisistä asioista ei vaimentunut edes maailmansodan sytyttyä isänmaallisen alkuinnostuksen mentyä ohi.

Vuonna 1914 Venäjällä ilmestyi yli tuhat aikakausjulkaisua ja 32 000 kirjaa. Laajalevikkisin lehti oli myös Suomessa aktiivisesti seurattu Russkoje Slovo. Vuonna 1916 sen  levikki oli 750 000 kappaletta. Hallituspiirien kantoja heijasteli erityisesti Novoje Vremja.[3] Suomalaiset saivat venäläisen lehtiaineiston pohjalta laadittujen katsausten välityksellä yleiskuvan duuman keskusteluista.

Duuman ylähuoneena toimi vuoden 1906 perustuslain tultua voimaan 196-jäseninen valtakunnanneuvosto, joka oli alun perin toiminut 1810–1906 keisarin tukena lainvalmistelussa neuvoa-antavana elimenä. Keisari nimitti perustuslain mukaan puolet valtakunnanneuvoston jäsenistä vuodeksi kerrallaan. Loppuosan valitsivat eri yhteiskuntapiirit yhdeksäksi vuodeksi siten, että kolmasosa jäsenistä vaihtui kolmen vuoden välein. Vuoden 1910 laki yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä määräsi, että Suomen eduskunnan on valittava kaksi edustajaa valtakunnanneuvostoon ja neljä duumaan. Eduskunta kieltäytyi tästä tehtävästä.

Stolypin pani rautaisin ottein Venäjän kuriin

Pääministeriksi keväällä 1906 ennen duuman kokoontumista nimitetyn Pjotr Arkadjevitš Stolypinin hallitus ei halunnut tehdä yhteistyötä duuman kanssa. Yhtenä syynä oli yhteiskunnallinen liikehdintä, jonka Stolypin halusi tukahduttaa. Keisarivallan vastustajat murhasivat 1906–1907 noin 4 000 virkamiestä. Myös Viaporin kapina heinä-elokuun vaihteessa 1906 kertoi valtakunnan kuohunnasta. Kapinan oli määrä olla osa laajempaa vallankumousliikettä.

Stolypin rauhoitti Venäjän kovin ottein. Levottomilla seuduilla toimineet rangaistusretkikunnat ja kenttäoikeudet palauttivat järjestyksen kuolemantuomioin ja vangitsemisin. Teloitettavat saivat kaulaansa hirttoköyden, jota sanottiin ”Stolypinin kravatiksi”.

Vangittuja odotti matka Siperiaan ”Stolypinkaksi” kutsutulla vankivaunulla. Kovat otteet johtivat opposition toiminnan näivettymiseen. Stolypinin perustuslain 87 pykälään pohjautuneet poikkeustoimet, jotka jatkuivat koko hänen kautensa ajan, heikensivät keisarikunnan alamaisten luottamusta lakeihin.

Stolypin ymmärsi toisaalta, että myös uudistukset olivat välttämättömiä. Hän toteutti maauudistuksen, joka vapautti viljelijät kyläyhteisön vallasta. Viljelijä sai erota yhteisöstä ja ryhtyä hoitamaan itsenäisesti tilaansa. Vuoteen 1914 mennessä Venäjälle muodostettiin kaksi miljoonaa yksityistilaa, joita oli noin viidennes kaikista talonpoikaistalouksista. Pääministeri arvioi itsenäisten viljelijöiden vaurastuessaan muuttuvan valtiojärjestyksen tukipylväiksi. Toisaalta perinteisten kyläyhteisöjen tilalle olisi tarvittu paikallishallinto.

Alueellisesti teiden, koulujen ja sairaaloiden ylläpidosta Venäjän Euroopan-puoleisissa osissa huolehti 43 semtsvoa, jotka oli perustettu Aleksanteri II:n maaorjuuden päättäneen maauudistuksen yhteydessä 1864. Semtsvoja ei ollut Suomen suuriruhtinaskunnassa ja rajamaakunnissa. Valtaa semtsvoissa käytti pääosin aateli. Ensimmäisen maailmansodan aikana perustettu semstvojen ja kaupunkien liittojen yhteistyöelin Zemgor koordinoi armeijan huoltoa. Sen vastuulla olivat myös haavoittuneet ja pakolaiset. Yleisvenäläisen semtsvojen liiton puheenjohtajasta Georgi Jevgenjevitš Lvovista tuli Venäjän väliaikaisen hallituksen pääministeri maaliskuussa 1917.

Venäläistäminen voimistui kaikkialla valtakunnassa

Stolypin vauhditti myös valtakunnan yhtenäistämiseen tähdänneitä toimia, minkä keisarikunnan lukuisat vähemmistökansallisuudet kokivat sortona. Suomessa Stolypinin ote koettiin toisena venäläistämiskautena, jonka aikana autonomia kaventui. Suomeen vaikutti oleellisesti se, että suuriruhtinaskunnan asiat alkoivat kulkea keisarille ministerineuvoston kautta. Suora tie ministerivaltiosihteerin kautta hallitsijan luo katkesi.

Lähes kaikki Venäjän kansalliset vähemmistöt aiheuttivat huolta keisarikunnan yhtenäisyyden varjelijoille ja tiivistäjille. Baltiansaksalaisia epäiltiin yhteyksistä keisarilliseen Saksaan. Puolalaisten tiedettiin suhtautuvan Venäjää suopeammin Itävaltaan. Juutalaisten arveltiin mahdollisen sodan syttyessä ryhtyvän yhteistyöhön Saksan ja Itävallan kanssa. Armenialaiset elättelivät toiveita Venäjän ja Turkin raja-alueille perustettavasta Suur-Armeniasta.  Gruusialaisten parissa sosialismi oli saanut vahvan jalansijan. Kaukaasian ja Keski-Aasian islaminuskoiset kansat olivat myötämielisiä Turkille.

Keski-Aasian paimentolaisilla oli kahnauksia venäläisten uudisasukkaiden kanssa.[4] Ensimmäiset kapinat puhkesivat Keski-Aasiassa vuonna 1916, kun kazakkeja, kirgiisejä ja uzbekkeja ryhdyttiin ottamaan työpataljooniin. Venäläiset tukahduttivat kapinan kovin ottein. Satojatuhansia ihmisiä pakeni kapinan seurauksena Kiinaan.[5]

Stolypinin kausi päättyi Kiovassa 1912 tapahtuneeseen murhaan. Hänen seuraajakseen nimitetty valtiovarainministeri Vladimir Nikolajevitš Kokovtsov hoiti hyvin valtiontaloutta, mutta häneltä puuttui laaja-alaisempi näkemys. Kokovtsov jatkoi pääministerinä myös valtiovarainministerin tehtävässä. Ministerineuvoston yhtenäisyys väheni ja ministerit solmivat itsenäisesti yhteyksiä hoviin ja kulissientakaisiin vaikuttajiin. Kokovtsov yritti saada hovissa vahvan vaikutusvallan saavuttaneen Grigori Rasputinin karkotetuksi kotiseudulleen Tobolskiin, mutta Nikolai II ei tähän suostunut.

Keisari erotti Kokovtsovin vuoden 1914 alussa, minkä jälkeen ministerineuvostolla ei ollut enää määrätietoista johtajaa. Erottamisen muodollisena syynä oli pääministeri kyvyttömyys valvoa lehdistöä.

Nikolai II:n uudeksi pääministeriksi nimittämä Ivan Logginovitš Goremykin (1839–1917) oli toiminut lyhyen aikaa pääministerinä vuonna 1906. Tuolloin hän oli joutunut väistymään määrätietoisemman Stolypinin tieltä. Ikääntynyt Goremykin oli epäsuosittu paitsi duuman myös ministerineuvoston jäsenten keskuudessa, mikä heikensi entisestään hallituksen toimintakykyä. Gomemykin sai toivomansa eron helmikuun alussa 1916. Tämän jälkeen Venäjällä oli runsaassa vuodessa kolme pääministeriä: Boris Vladimirovitš Stürmer (2.2.1916–10.11.1916), Aleksander Trepov (10.11.1916–9.1.1917)) ja Nikolai Dimitrijevitš Golitsyn.

Maailmansotaan yhtenä ympärysvalloista

Maailmansodassa Venäjä, Englanti ja Ranska muodostivat ympärysvaltoina tunnetun liittokunnan ytimen. Vastassaan niillä olivat keskusvallat, joiden tärkeimmät jäsenet olivat Saksa, Itävalta-Unkari ja Turkki. Ympärysvallat olivat jo sopineet voittoa seuraavista aluemuutoksista. Venäjän piti saaman Itä-Galitsia Itävalta-Unkarilta, Itä-Preussi Saksalta ja Armenia Turkilta. Lisäksi tavoitteena oli saavuttaa Konstantinopolin, Bosporin ja Dardanellien hallinta.

Venäjän ja Ranskan liittosuhde oli syntynyt jo 1890-luvulla. Ranskan sitkeä diplomaattinen toiminta yhdistyneenä vihamielisyyteen Saksaa kohtaan saivat Venäjän yhteistyöhön myös Englannin kanssa. Vanhoilliset piirit vastustivat ajatusta liittosuhteesta perivihollisena pidetyn ja parlamentaarisesti hallitun kuningaskunnan kanssa. Englanti puolestaan suostui liittoon suojellakseen etujaan Intiassa.[6]

Ranska ja Venäjä olivat Englannin tukemana 1914 periaatteessa yhdessä vahvempia kuin Saksa ja Itävalta-Unkari. Venäjän armeijan siirtäminen länsirajalle kesti kuitenkin pitkään, vaikka Keski-Venäjältä oli rakennettu ranskalaisin varoin keisarikunnan länsiosiin johtavia rautateitä. Saksa toivoikin voivansa voittaa sodan lyömällä ensin Ranskan ja sen jälkeen Venäjän. Mikään maa ei ollut varautunut pitkään sotaan, mutta Venäjän valmiudet sodan venymiseen olivat kaikkein heikoimmat.[7]

Venäjän tilannetta vaikeutti suuresti parhaiden meriyhteyksien katkeaminen. Saksa esti kuljetukset Itämeren kautta ja Turkki sulki Mustallemerelle johtavan reitin. Käytössä olivat Muurmanskin ja Vladivostokin satamat. Muurmanskiin sataman käyttöä vaikeutti se, että rata Pietarista Jäämeren rannalle valmistui vasta syksyllä 1916. Vladivostok sijaitsi puolestaan pitkän ja hankalan rautatieyhteyden päässä Tyynenmeren rannalla.[8]

Duuma tuki sotaa sen alkuvaiheessa lähes yksimielisesti. Pyhä sota germaaneja vastaan nostatti nationalistista mielialaa. Liberaalien duuman jäsenten suhtautuminen alkoi kuitenkin muuttua keväällä 1915 kriittisemmäksi Venäjän kärsimien tappioiden vuoksi. Duuman keskiryhmät muodostivat edistysmielisen blokin, joka vaati Venäjälle kansan luottamusta nauttivaa hallitusta. Enemmistö ministerineuvostosta tuki blokin vaatimuksia, mutta pääministeri Goremykin vastusti uudistuksia. Hän sai tsaarin keskeyttämään duuman istuntokauden 1915 ja erottamaan uudistuksia tukeneet ministerit.[9]

Kolmannes miehistä mobilisoitiin

Venäjän armeijaan kuului sodan alla 1,4 miljoonaa miestä. Sodan sytyttyä mobilisoitiin 3,1 miljoonaa 25–38-vuotiasta reserviläistä, nostomiestä, 400 000 ensimmäisen luokan 39–43-vuotiasta nostomiestä ja 400 000 armeijaa käymätöntä 22–24-vuotiasta nostomiestä. Vuoden 1914 loppuun mennessä palvelukseen kutsuttiin vielä 500 000 nostomiestä. Keisarillisen armeijan vahvuus oli tuolloin 5,1 miljoonaa miestä.

Venäjän armeija oli maailmansotaa käyvistä maista miesvahvuudeltaan suurin, mikä korvasi osittain aseistuksen, kaluston ja koulutuksen puutteet. Vuoteen 1917 mennessä Venäjä mobilisoi kaikkiaan 15 miljoonaa miestä. Lähes kolmannes täysi-ikäisistä miehistä joutui armeijaan Venäjän keisarikunnassa. Liikekannallepano ei kuitenkaan koskenut suomalaisia. Suuriruhtinaskunnan oma sotaväki oli lakkautettu 1901, eikä suomalaisia kutsuttu palvelukseen 1914 lukuun ottamatta upseerikoulutuksen saaneita. Lisäksi Venäjän armeijaan liittyi noin 700 suomalaista vapaaehtoista.[10]

Mieslukuisuudestaan huolimatta Venäjän armeija joutui perääntymään kauaksi sotaa edeltäneiltä rajoilta. Rintama kulki vuoden 1917 alussa Riianlahdelta Mustaanmereen. Saksa oli valloittanut Venäjään kuuluneet osat Puolasta 1915.

Romanian liittyminen sotaan elokuun lopussa 1916 johti Venäjän armeijan sotarasitusten lisääntymiseen. Itärintama piteni, kun venäläiset joutuivat tukemaan alkumenestyksensä jälkeen romahtanutta Romanian armeijaa. Saksan joukot valloittivat pääosan Romaniasta vuoden 1917 alkuun mennessä.

Keisari johti sotaa – valtakunta ajautuu kaaokseen

Nikolai II syrjäytti suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitšin ylipäällikön paikalta syksyllä 1915 ja ryhtyi itse johtamaan sodankäyntiä. Keisari siirtyi päämajaan Mohileviin ja poliittinen valta siirtyi yhä enemmän keisarinna Aleksandra Fjodorovnalle. Samalla kasvoi Grigori Rasputinin vaikutusvalta. Syksystä 1915 kevääseen 1917 Venäjällä ehti toimia neljän pääministerin lisäksi viisi sotaministeriä ja kolme ulkoministeriä.[11]

Venäjän ongelmien kärjistyessä arvostelu lisääntyi sekä lehdistössä että duumassa. Marraskuussa 1916 kokoontuneen duuman istunnossa edistyksellisen blokin johtaja Pavel Miljukov syytti hallitusta kyvyttömyydestä ja vaati sen eroa. Keisari ei kuitenkaan taipunut duuman luottamusta nauttivan ministeristön muodostamiseen, vaikka häntä kehottivat siihen myös Englanti ja Ranska. Lisäksi monet keisarin lähisukulaiset ja muut monarkistit vaativat, että ”pimeät voimat” oli saatava pois politiikasta. Keisari jatkoi itsepintaisesti linjallaan ja nimitti aikaisempaa taantumuksellisempia ministereitä hallitukseen.[12]

Lehdet selostivat laajasti duumassa pidettyjä puheita. Arvostelijat viittasivat hovin ja Rasputinin yhteistoimintaan puhumalla ”pimeistä voimista”. Rasputinia vaikutusvaltaa arvosteli muun muassa pienen trudovikkipuolueen edustajana duumaan valittu Aleksander Kerenski. Hyvänä puhujana tunnetun Kerenskin vaikutusvalta lisääntyi duumassa erityisesti marraskuusta 1916 alkaen.

Venäjää pitkään vaivanneet elintarvike- ja polttoainepula pahenivat tammikuussa 1917. Vuoden 1905 verisunnuntain vuosipäivänä 9. tammikuuta (23.1.) noin 140 000 työläistä oli lakossa Pietarissa. Töistä jäi pois noin 40 prosenttia kaupungin kaikista työläisistä. Duuman puhemies Mihail Rodzjanko yritti turhaan taivutella keisaria uudistamaan hallitusta liberaalien toivomaan suuntaan.

Rautatiet kovalla kuormituksella

Venäjän rautateiden kuljetuskapasiteetti oli riittämätön jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Keisarikunnan talous ja väestö olivat kasvaneet nopeasti 1800-luvun lopulta lähtien, mutta rautateiden suorituskyky ei kehittynyt samassa tahdissa.

Venäjän rautateillä kulki vaikeuksista huolimatta 1916 enemmän matkustajia ja rahtia kuin viimeisenä rauhanvuonna 1913. Matkustajamäärä kasvoi koko sodan ajan ja oli 1916 lähes 348 miljoonaa, mikä oli 48 prosenttia enemmän kuin 1913. Rahtikuljetusten kokonaispaino väheni aluksi sotavuosina, mutta nousi 1916 ennätystasolle 17 230 miljardiin puutaan (282 miljoonaa tonnia). Kasvua vuoteen 1913 verrattuna oli 32 prosenttia.

Kuljetusmäärät kasvoivat, vaikka niitä vaivasi kalustopula. Venäjän tilasi maailmasodan aikana rautatiekalustoa Britanniasta, Ruotsista, Tanskasta ja Yhdysvalloista. Etusijalla olivat sodankäyntiä palvelleet kuljetukset. Venäjä joutui kuitenkin osoittamaan runsaasti kalustoa myös siviiliväestön ja hallinnon evakuointeihin valtakunnan länsiosista.

Ongelmat johtuivat kaluston vähyydestä, ratojen heikosta kunnosta ja rataverkon harvuudesta. Tilannetta pahensi polttoainepula. Rautatiekuljetusten ajautuminen kaaosmaiseen tilaan oli yksi maaliskuun vallankumouksen taustatekijöistä. Tilanne heikkeni edelleen vuoden 1917 aikana.[13]

 

Linkkejä:

Venäjän keisari Nikolai II:n vierailu Helsingissä 10.3.1915. Oskar Lindelöfin kuvaama lyhytfilmi, Elonet.

War and Revolution in Russia 1914–1921.

Russland im Ersten Weltkrieg. Armee der Bauernsöhne. 

Russie 1917. Ranskankielinen dramatisoitu vuoden 1917 tapahtumista.

The Last Years of the Autocracy.

Russian Revolution. 

Lähteitä:

[1] Luntinen Pertti. 1986a. Keisarikunta mahtavimmillaan. Teoksessa Kirkinen Heikki (päätoim.) Venäjän ja Neuvostoliiton historia. Helsinki: Otava, s. 287

[2] Luntinen Pertti. 1986b. Vanhan Venäjän viimeiset vuodet. Teoksessa Kirkinen Heikki (päätoim.) Venäjän ja Neuvostoliiton historia. Helsinki: Otava, s. 288–299.

[3] Luntinen 1986b, s. 301.

[4] Luntinen 1986b, s. 288–299

[5] Joshua A. Sanborn, Russian Empire. International Ensyclopedia of the First World War, http://encyclopedia.1914-1918-online.net/article/russian_empire

[6] Luntinen 1986b, s. 309. Samuel R. Williamson Jr, The Way to War. International Ensyclopedia of the First World War, http://encyclopedia.1914-1918-online.net/article/the_way_to_war

[7] Luntinen 1986b, s. 311–312

[8] Zetterberg Seppo. 1986. Venäjästä Neuvostoliitoksi. Teoksessa Kirkinen Heikki (päätoim.) Venäjän ja Neuvostoliiton historia. Helsinki: Otava s. 313–314.

[9] Zetterberg 1986, s. 314–317.

[10] Harjula Mirko.2013. ”Ryssänupseerit”: ensimmäisen maailmansodan Venäjän asevoimien suomalaistaustaiset upseerit 1914-1956. Helsinki: Books on Demand, s. 78. Zetterberg 1986, 316–317.

[11] Zetterberg 1986, s. 317–319.

[12] Zetterberg 1986, s. 319.

[13] Roland Cvetkovski. Railways (Russian Empire). http://encyclopedia.1914-1918-online.net/article/railways_russian_empire

Rasputinin murha kertoi säröistä Venäjän eliitissä

Grigori Jefimovitš Rasputinin myöhään illalla 29. joulukuuta tapahtunut murha oli vuoden 1917 alkupäivien suurin uutinen Venäjän keisarikunnassa ja Suomen suuriruhtinaanmaassa.

Suomeen tiedot murhasta tihkuivat huhuina ja Venäjän lehtien kautta. Uusi Suomettaren otsikko 2.1.1917 ilmestyneen vuoden ensimmäisen lehden Venäjältä-osastossa tiivisti tapahtuneen: ”Grigori Rasputin murhattu”. Lehti viittasi 31. joulukuuta ilmestyneisiin moskovalaisiin lehtiin, jotka olivat täynnä kertomuksia tapahtuneesta. Päälähteenä Uudella Suomettarella oli moskovalainen Denj-lehti.

Väliotsikot kertoivat murhan pääpiirteet: ”Verinäytelmä pimeänä yönä”, ”Verijäljet Nevan jäällä” ja ”Ruumis löydetty ja tunnettu”. Sensuuri poisti Uuden Suomettaren julkaisemasta uutiskoosteesta kaksi pitkää osuutta, joiden kokonaismitta oli noin kolmannes tekstistä. Murhauutisointi jatkui Uudessa Suomettaressa koko tammikuun ensimmäisen viikon. Lehti tiivisti 3.1.1917 tapahtumaan liittyvät huhut seuraavasti:

”Grigori Rasputinin, tuon viime aikoina niin usein ’pimeitten voimien’ ja ’edesvastuuttomien vaikutusten’ yhteydessä mainitun miehen huomiota herättäneestä kuolemasta kiertelee venäläisissä lehdissä mitä erilaisimpia kertomuksia.”

Murhan toteuttivat aristokraatit

Murhan tekijöistä ja tekotavasta Uusi Suometar julkaisi viikon aikana venäläislehdissä ilmestyneitä lukuisia erilaisia versioita. Tiedossa oli, että Rasputinin surmaajat lukeutuivat keisarikunnan eliittiin. Tekijöistä liittyi huhuja muun muassa valtakunnanduuman istuntopaikassa Taurian palatsissa Spalernaja-kadulla.

”Näitten toisintojen yhteydessä kerrotaan Taurian palatsissa, että murha on tehty Pietarin korkeimpaan aristokratiaan kuuluvien nuorien henkilöiden keskinäisestä sopimuksesta. Mainitut henkilöt olivat heittäneet keskenään arpaa siitä, ken murhan suorittaisi. Arpa lankesi erään hiljattain korkeassa virassa olleen henkilön pojalle.”

Murhan tekijöitä ei mainittu suoraan nimeltä. Uusi Suometar kertoi 6.1.1917 Russkoje Slovolle ilmoitetun asiantuntevalta taholta, että ruhtinas F. Jusupovin taloon oli saapunut pääministerin kanslian huomattava virkamies, joka oli pyytänyt ruhtinasta ilmoittamaan pääministerille tietonsa Rasputinin murhasta.

”Jusupov vastasi, ettei hän tahdo mitään ilmoittaa tästä asiasta ja kieltäytyi jyrkästi ilmoittamasta henkilöitä, jotka olivat hänen luonaan jouluk. 30. päivää vasten.”

Tiistaina 2. tammikuuta Uudessa Suomettaressa oli pikku-uutinen, jonka mukaan ”kreivi” Jusupov oli ollut pakotettu siirtämään matkaansa Krimille. Kaksi päivää myöhemmin lehti kuvaili Jusupovia suotuisassa valossa.

”Ruhtinas F. F. Jusupovista kerrotaan, että hän on harvinaisen vaatimaton, laajasti sivistynyt mies ja suuresti innostunut taiteeseen. Hänen talonsa on täynnä kallisarvoisia taidekokoelmia. Ruhtinas F. F. Jusupovilla on erittäin edullinen ulkonäkö. Hän on vaaleaverinen, pitkä, lujarakenteinen ja laihahko. Liikkeet ovat hillittyjä ja luonne jalo.”

Kommentti: Felix Jusupov johti Rasputinin murhan toteuttanut aristokraattien ryhmää, johon kuului muun muassa tsaarin serkku Dimitri Pavlovitš Romanov. (JK)

Mihin perustui Rasputinin vaikutusvalta?

Uusi Suometar julkaisi 3.1.1917 Rjetsh- ja Denj-lehtien versiot Rasputinin elämäkerrasta. Molempien lehtien mukaan Rasputin oli onnistunut saamaan vaikutusvaltaa Pietarissa vuodesta 1905. Vuoden 1916 aikana hän vaikutti muun muassa ministerivaihdoksiin.

Denj-lehden mukaan Rasputin oli muun muassa syksyllä 1916 sisäministeriksi nimitetyn Aleksandr Dmitrijevitš Protopopovin valinnan taustalla. Sisäministeri olikin lehden mukaan joutunut murhasta kuultuaan ”tainnoksiin”.

Lehdet eivät voineet kuitenkaan suoraan kirjoituksissaan viitata Rasputinin yhteyksiin hoviin tai keisarinna Alexandraan, joka oli Rasputinin vaikutusvaltaisin tukija. Rasputin oli saavuttanut keisarinnan luottamuksen, koska hän oli ainoa ihminen, joka kykeni lieventämään kruununperijä Aleksein verenvuototautia. Keisarin ja hänen perheensä kunnian loukkaaminen oli vuoden 1889 rikoslain mukaan majesteettirikos, johon syyllistynyt oli tuomittava vankeus- tai kuritushuonerangaistukseen.

Elämäkertojen välittämä kuva Rasputinista oli hyvin kielteinen. Hän oli häikäilemätön ja sivistymätön irstailija, joka oli sekaantunut valtakunnan asioidenhoitoon. Retsh-lehden teki yhteenvedon Rasputinin vaikutusvallasta:

”Mihin perustui Rasputinin vaikutusvalta? Eräs henkilö, joka on tuntenut Rasputinin henkilökohtaisesti ja koonnut laajan häntä koskevan aineiston, selittää, että hän saa tästä kiittää hypnotisoivaa kykyään. Sitä paitse hän puhuessaan käytti elävää, yksinkertaista kieltä, joka tuli aristokraattisissa piireissä huomatuksi. Lisäksi, omaten hypnotisoivan hän voi olla avuksi muutamissa taudeissa.”

Rasputin ruumiin etsintä

Sukeltajat etsivät Rasputinin ruumista Nevasta jo sunnuntaina 31. tammikuuta 1916. Uusi Suometar kertoi 4.1.1917, että kova pakkanen esti sukeltamisen maanantaina. Poliisit jatkoivat etsintöjä jäällä. Petrovskin sillalta alavirtaan jäästä pisti esiin veran palanen, mikä suuntasi etsinnät uudelleen. Jään sisältä löytyi turkki, minkä jälkeen etsijät alkoivat naarata Nevan pohjaa:

”Virran pohjaa alettiin tältä naarata. Vihdoin tarttui ruumis naaraan. Pinnalle ilmestyivät ensi jalat ja sitten muu ruumis.  

Ruumis oli puettu napittamatta jääneisiin sinisiin housuihin ja koreasti kirjailtuun vaaleansiniseen paitaan.

Mikäli kerrotaan, oli Rasputinin ruumiissa kolme luodin reikää: yksi oikeassa ohimossa, toinen niskassa oikealla puolella ja kolmas oikeanpuoleisessa kupeessa.

Kun ruumis löydettiin, pääsi kaikilta sen etsijöiltä helpotuksen huokaus, sillä viranomaiset olivat antaneet lyhyen, mutta täysin selvän käskyn, että ruumista on haettava jään alta vaikka Kronstadtiin asti.”

Kommentti: Kuvaus Rasputinin ruumiin löytymisestä ei vastannut tapahtumien kulkua. Ruumis löytyi kolme päivää murhan jälkeen kellumasta Nevasta. (JK)

Ihminen ja ilmiö

Torstaina 4.1.1915 ilmestynyt Uusi Suometar sisälsi myös Rasputinin tavanneiden henkilöiden muistikuvia hänestä. Murhatun kahdesti tavannut Retsh-lehden toimittaja Lomov kertoi toisella kerralla joutuneensa kovaan Rasputinin kanssa, kun oli väittänyt, ettei tämän puheissa ollut mitään järkeä. Retsh pohti myös Rasputinia ilmiönä:

”Nähtävästi ei ollut ilmiön aiheuttajana Rasputin, vaan ne olot, jotka vaikuttivat sen ilmestymiseen; syy on myös niissä piireissä, jotka tekevät tällaisen esiintymisen mahdolliseksi, niin että kaikissa viimeaikuisissa lausunnoissa on täytynyt puhua pimeistä voimista.”

Perjantaina 5. tammikuuta ilmestyi kirjoitus ”Grigori Rasputin ihmisenä”. Uusi Suometar julkaisi myös laajasti venäläislehtien tietoja Rasputinin yhteyksistä ortodoksisen kirkon johtoon ja yhteiskunnallisiin vaikuttajiin. Erityisen kovan kritiikin kohteena olivat Rasputinin kanssa läheisissä väleissä olleet ministerit.

Sensuuri seurasi tarkasti kirjoittelua

Työmies lainasi tammikuun ensimmäisellä viikolla myös laajasti Venäjän lehdissä ilmestynyttä aineistoa Rasputinista. Sensuuri seurasi poikkeuksellisen tarkasti Rasputiniin liittynyttä kirjoittelua. Uuden Suomettaren Rasputin-kirjoituksen alusta jäi 6.1.1917 jäljelle väin piirroskuva päähenkilöstä. Työmiehen saman päivän numerosta sensuuri poisti Rasputinia käsitelleestä aineistosta lähes kaksi palstaa.

Sensuurin tavoitteena oli suunnata Rasputinin murhan herättämä kohua poispäin hovista. Se salli Rasputinin esittämisen röyhkeänä irstailijana ja seikkailijana. Lisäksi pilkankohteena saivat olla hänen kanssaan läheisissä väleissä olleet ministerit. Kriittisen kirjoittamisen keisariperheestä estivät Suomessa lisäksi vuoden 1889 rikoslakiin sisältyneet säädökset majesteettirikoksista.

Valittu käsittelytapa ei kuitenkaan voinut estää epäsuotuisan vaikutelman vahvistumista Venäjän hovista ja eliitistä. Rivien välistä saattoi lukea, että eliitin sisällä oli suuria erimielisyyksiä.

Rasputin-uutiset kertoivat Venäjän heikentyneen

Rasputin tunnettiin ennestään myös Suomessa. Hänestä kirjoitettiin paljon etenkin ruotsinkielisissä lehdissä ja työväenlehdissä muun muassa kesällä 1910. Työmies kertoi Rasputinista 18.6.1910 Retsh-lehden tietojen pohjalta

”Grigori  Rasputin on vasta 35-vuotias. Hän on selittänyt m. m. saunassa-käyntinsä naisseurassa johtuvan lihan kuolettamisen halusta. Rasputin myöntää, ettei se ole aina onnistunut, mutta ettei hän silti voi katsoa tehneensä syntiä, koska hänen sielunsa on puhdas.

(…)Venäläisen virkavallan aikaansaamasta Egyptin pimeydessä menestyy luonnollisestikin kaikellainen taikausko erinomaisesti Monellaiset kansanpetkuttajat menestyvät kuin kalat vedessä. Aikoinaan on esimerkiksi kerrottu joannittain lahkokunnan suurista huijauksista, jotka muuten jatkuvat enemmän tai vähemmän edelleenkin. Viimeinen uutuus tällä alalla on kumminkin Rasputin niminen ’pyhimys’, joka on erinomaisesti kalastellut sekä ylhäisten että alhaisten tuhmuuden sameassa vedessä.”

Työmies arvioi ”pyhimyksen” tulleen hienostopiireissä niin tarpeelliseksi ”taivaanportin avaajaksi”, ettei edes kovista otteistaan tunnettu pääministeri Stolypin uskaltanut käydä ”mieheen käsiksi”. Aikalaiset osasivat yhdistää viittauksen kohdistuvan Venäjän hoviin.

Vuoden 1917 alussa Rasputinin vaiheikkaan elämän päättänyt murha osoitti osaltaan, etteivät Venäjän keisarikunta ollut enää yhtä vahvalla pohjalla kuin ennen maailmansotaa. Uutiset Romaniasta kertoivat ympärysvaltojen tuoreen liittolaisen armeijan luhistuneen. Venäjän elintarviketilanteen oli saatu uutisia Suomeen pitkin vuotta 1916. Valtakunnanduumassa, jolla sinänsä ei ollut juurikaan valtaa, oli kuultu hallinnon yhä kärkevämpää arvostelua. Mikään ei silti ennakoinut vielä keisarikunnan välitöntä kaatumista.

Päälähteet:

Uusi Suometar 2.–6.1.1917, Työmies 18.6.1910 ja  2.–6.1.1917

Kirjallisuutta:

Santeri Ivalo, Sensuurioloista Suomessa. Teoksessa Oma Maa, tietokirja Suomen kodeille, II osa. WSOY 1921

Pirkko Leino-Kaukiainen (toim.): Sensuuri ja sananvapaus Suomessa. Suomen sanomalehdistön historianprojektin julkaisuja N:o 17–19, Helsinki 1980.

 

 

 

Itsenäisyyslehti Uusi Päivä

Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen aukesivat Suomessa valtioelämän padot. Sanomalehti Uusi Päivä eli lyhyen, mutta sitä intensiivisemmän elämän 1917–1918.

Uuden Päivän perustamisidea syntyi Helsingissä 1.4. Lakitieteen kandidaatti ja asianajaja S. J. Pentti kirjoitti keskustelun pohjalta lehden ohjelman: ”Suomen on saatava vapaa, itsenäinen asema maailman kansojen joukossa.” Lehti korosti kansallista ja sivistyksellistä yhteenkuuluvuutta tukea ”rajojemme ulkopuolella asuvien heimolaistemme” elinkysymyksiin.

Yhteiskunnallisella ja taloudellisella alalla haluttiin perinpohjaista uudistustyötä, kansan kokonaisuuden eduksi. Oli ”pyrittävä turvaamaan vähäväkisten ja rasitettujen kansanluokkien oikeuksia ja asemaa”. Ohjelmaa tuli toteuttaa ”asiallisella pohjalla”. Toimitusperiaatteeksi hyväksyttiin ”persoonallinen nimimerkillä vastaaminen kirjoitusten sisällöstä sekä vapaamielinen suhtautuminen eri käsityskantoihin ja niiden ilmi pääsemiseen”.

Lehti perustettiin ”innostuneen isänmaallisen hengen ja yksimielisyyden” merkeissä 21.4. ja kustantajaksi luotiin Osakeyhtiö Iltalehti. Perustajat kuuluivat sivistyneistöön ja talouspiireihin, joilta se sai tukensa. Mukana oli yhtä paljon nuorsuomalaisia ja vanhasuomalaisia, joita oli aiemmin erottanut syvä juopa.

Iltapäivällä ilmestyvän lehden näytenumero ilmestyi 10.5. Päätoimittaja Kaarlo Koskimies veti linjaa otsikolla ”Valtiollisen asemamme järjestäminen”, Heikki Ritavuori kirjoitti Suomen valtio-oikeudellisesta asemasta. Lehdessä oli useita kirjoituksia yhteiskuntaelämän eri aloilta. Nimimerkki ”Olli” (Väinö Nuorteva) aloitti pakinoitsijan uransa tästä lehdestä.

Toinen näytenumero ilmestyi 15.5. ja lehti ilmestyi kuusi kertaa viikossa 21.5.–29.6., jolloin ilmestymisen esti kirjaltajien lakko. Lehti ilmestyi jälleen 9–13.8., minkä jälkeen sosialistit estivät porvarilehtien julkaisemisen kolmen päivän ajan. Suurlakko esti lehden julkaisemisen 14–19.11.1917. Lehden 4–10-sivuinen painos oli aluksi 2 000 ja oli vuoden lopussa 9 000.

Punakapina lakkautti lehden ilmestymisen. Viimeisessä numerossa kapinan syttymispäivänä 26.1.1918 lehti julisti, että ”vapaustaisteluun oli nyt ryhdyttävä kaikilla voimillamme, jos mieli pelastua perikadosta”.

Kesän 1918 hallitusmuototaistelussa lehti oli yksi kiivaimmista monarkismin kannattajista, ja lehden loppuvaiheet liittyvät joulukuussa 1918 syntyneen Kansallisen Kokoomuksen lehtijärjestelyihin.  Uuden Suomettaren piiri, Uuden Päivän väki ja monarkistiset nuorsuomalaiset yhdistivät voimansa ja perustivat Uuden Suomen.

Pääosa Uutta Päivää kustantaneen Iltalehti Oy:n osakkeista muutettiin Uuden Suomen yhtiön osakkeiksi, ja vastineeksi sovittiin, että Uusi Suomi julkaisee erillistä iltalehteä, jonka nimi oli aluksi Uuden Suomen Iltalehti, joka lyheni Iltalehdeksi ja ilmestyi vuoteen 1930 saakka. Uuden Päivän varat siirrettiin Uuden Päivän rahasto -säätiöön

Koskimiehen lisäksi päätoimittajina toimivat vt:nä S. J. Pentti 1917 ja seuraavana vuonna Yrjö Koskelainen ja Yrjö Ruuth (myöhemmin Ruutu).

Kirjallisuutta:

Eino Railo, Itsenäisyyslehti Uusi Päivä 1917–1918. Vaiheet, sisällys, merkitys. Uuden Päivän rahasto 1944.

Uusi Päivä. Kirj. RS. Suomen lehdistön historia 7. Kustannuskiila Oy 1988.

Linkki:

Uusi Päivä, koko lehti 10.5.1917

Työväenliike valaa uskoa köyhien joukkovoimaan

Työväenliikkeen ensimmäisen vaiheen muodosti työnantajien johtama yhteiskuntaliberaali toiminta, jonka tavoitteena oli maltillisten uudistusten avulla estää työväestön radikalisoitumisen. Saksalaisten ja ruotsalaisten esikuvien pohjalta 1880-luvun alkupuolella tehtailija Viktor Julius von Wrightin aloitteesta syntynyt, wrightiläiseksi kutsuttu työväenliike pyrki ratkaisemaan työpaikoilla ilmenneitä epäkohtia ja parantamaan työoloja työnantajien ja -tekijöiden yhteistoimin. Suomessa toimi 1890-luvun puolivälissä yli 30 wrightiläiseltä pohjalta perustettua työväenyhdistystä pääosin kaupungeissa ja teollisuuspaikkakunnilla.

Tyytymättömyys uudistusten hitautta ja patriarkaalista toteutustapaa kohtaan lisääntyi 1890-luvulla. Työnantajat olivat myös haluttomia keskustelemaan palkkauksesta ja työehdoista, mikä vauhditti työntekijöiden itsensä johtaman ammatillisen työväenliikkeen syntyä.  Ilmapiiriin muuttumisesta kertoivat lisääntyneet lakot. Samaan aikaan myös sosialististen aatteiden tuntemus kasvoi.

Wrightiläisyyden arvostelu kasvoi Helsingin, Turun ja Tampereen työväenyhdistyksissä, jotka muuttuivat sosialistijohtoisiksi. Helsingin työväenyhdistyksen 1895 perustama Työmies-lehti omaksui Matti Kurikan päätoimittajakaudella 1897–1899 linjaltaan sosialistisen peruslinjan ja siitä tuli samalla työväenliikkeen valtakunnallinen äänenkannattaja.

Vuonna 1899 pidetty työväenyhdistysten toinen edustajakokous perusti Suomen työväenpuolueen, joka oli ideologialtaan sosialistinen. Puolue muutti 1903 Forssassa nimensä Suomen sosialidemokraattiseksi puolueeksi. Samalla se sitoutui puolueohjelmassaan yksiselitteisesti sosialistiseen maailmankatsomukseen:[1]

”Yksityistuotannon syrjäytyminen tekee yksityisomistuksenkin tarpeettomaksi ja vahingolliseksi, samalla kuin kehitys luo välttämättömät henkiset ja aineelliset edellytykset uusille yhteiskuntamuodoille, joiden perustuksena on, että yhteiskunta omistaa tuotannonvälikappaleet.”

Wrightiläisen vaiheen ohella työväen järjestötoimintaan vaikuttivat erityisesti raittiusyhdistykset, joiden jäsenistä käsityöläiset ja muu työväestö muodostivat kaupungeissa suurimman jäsenryhmän suurlakkoon saakka. Myös Hämeen ja Uudenmaan maaseudulla raittiusyhdistyksissä oli mukana runsaasti työväestöön kuuluvia. Työväenyhdistykset ohittivat raittiusyhdistykset jäsenmäärässä vasta suurlakkovuonna 1905. Työväenyhdistyksillä oli tärkeä merkitys vuoden 1898 juomalakkoliikkeessä. Raittiusliikkeeseen kuuluneelle työväestölle raittiuskysymys oli ensisijaisesti yhteiskunnallinen ongelma, jota ei ratkaistu yksinomaan itsekasvatuksen keinoin.[2]

Lähes puolen Suomen liike

Vuoden 1905 suurlakko toi työnväenliikkeen joukkovoiman näkyväksi. Työväenyhdistysten määrä kasvoi vuoden 1906 aikana yli viisinkertaiseksi (177 à 937). Uudet yhdistykset syntyivät erityisesti maaseudulle, joten sosialidemokraattisen puolueen jäsenmäärän ei kasvanut samassa suhteessa kuin työväenyhdistysten määrä. Puolueeseen kuuluneiden määrä kaksinkertaistui vuoden 1906 aikana noin 100 000 jäseneen. Maahan syntyi myös kattava työväenlehtien verkosto, joka tarjosi kanavan paikallisuutisoinnille. Työväenlehtien yhteenlaskettu painosmäärä oli vuonna 1908 yli 130 000 kappaletta, mistä Työmiehen osuus oli 26 000.[3]

Sekä työväenyhdistysten jäsenmäärä että työväenlehtien levikit kääntyivät alkuinnostuksen jälkeen selvään laskuun. Tämä ei kuitenkaan romauttanut työväenliikkeen vaikutusvaltaa paikallisyhteisöissä. Työväenliike muotoutui suurlakon jälkeen kaikki elämänalueet kattavaksi liikkeeksi, joka määritti työväestöön kuuluviksi itsensä mieltäneiden yhteisöllisen toiminnan perusluonteen. Työväestön nuoriso-, raittius-, osuus-, sivistys- ja urheilutoiminta erkaantuivat porvarillisesta toiminnasta, vaikka ne eivät välttämättä vielä järjestäytyneet valtakunnallisesti työväenliikkeen suojiin.

Työväenliikettä voi pitää suurlakon jälkeen laajimpana kansanliikkeenä. Työväenjärjestöjen jäsenmäärät eivät välttämättä olleet kovin suuria, mutta niiden vaikutuspiiriin kuului liki puolet kansasta. Poliittisen ja ammatillisen toiminnan ohella työväenliike kattoi osuustoiminnan, kulttuurin, urheilun, kansansivistyksen ja raittiustoiminnan. Työväen-etuliite määritti toimintaa ja sen rajoja.

Työväenliikkeen poliittinen ja ammatillinen järjestäytyminen olivat etenkin alkuvaiheessaan sidoksissa toisiinsa. Ammatillisen työväenliikkeen järjestöllinen eriytyminen alkoi 1907, kun Suomen ammattijärjestö aloitti toimintansa. Poliittisen ja ammatillisen työväenliikkeen yhteydet säilyivät kuitenkin kiinteinä koko Venäjän vallan ajan.

Uuteen yhteiskuntaan – luokkataistelun vai vähittäisten uudistusten avulla?

Poliittiset toimijat joutuivat ottamaan huomioon työväenliikkeen esittämät uudistusvaatimukset, vaikka ne eivät toteutuneet heti. Vasemmistolainen yhteiskuntakritiikki toi esille kiistattomia epäkohtia, joiden ratkaisukeinoista ei kuitenkaan vallinnut yksimielisyyttä. Työväenliikekään ei ollut yhteiskunnallisesti yhtenäinen toimija. Liikkeen alkuvaiheesta lähtien sitä jakoi kysymys toimintalinjasta. Osa vasemmistolaisista omaksui vallankumouksellisuuden ja luokkataisteluopin, toiset asettuivat kannattamaan yhteiskunnan vähittäistä uudistamista.

Jakolinja terävöityi 1917 ja johti osaltaan vuoden 1918 vallankumousyritykseen, jonka seurauksena sosiaalidemokraattinen puolue jakautui kahtia. Vanha pääpuolue omaksui reformistisen linjan ja kommunistit asettivat päämääräkseen yhteiskuntajärjestyksen muuttamisen vallankumouksellisen keinoin. Sosiaalidemokraattien vaikutusvalta muodostui Suomen itsenäistyttyä erityisen suureksi niillä paikkakunnilla, joilla puolue saavutti määräävän aseman kunnallisessa päätöksenteossa.

Moskovassa 1918 perustetun ja Suomessa vuoteen 1944 kielletyn Suomen kommunistisen puolueen suhde maailman ensimmäiseen sosialistiseen valtioon oli kiinteä. Suomessa kommunistit perustivat 1920 Suomen sosialistisen työväenpuolueen, joka kiellettiin kolme vuotta myöhemmin. Tämän jälkeen kommunistit jatkoivat paikallistoimintaansa hallitsemissaan työväenyhdistyksissä ja osallistuivat vaaleihin valitsijamiesyhdistysten kautta.

Sosiaalidemokraatit ja kommunistit kamppailivat rajusti vaikutusvallasta työväenliikkeen joukkojärjestöissä, joista tärkeimpiä olivat ammattiyhdistysliike ja vuonna 1919 perustettu Työväen Urheiluliitto (TUL). Kommunistit saivat hallintaansa Suomen Ammattijärjestön. TUL säilyi sen sijaan sosiaalidemokraattien johdossa. Myös rajalinja vasemmiston ja oikeiston välillä jyrkkeni vuoden 1918 sisällissodan jälkeen. Työväen järjestötoiminta muodosti oman kokonaisuutensa ja yhteistyö porvarijärjestöjen kanssa päättyi niin paikallisesti kuin valtakunnallisesti. Kautta Suomen paikkakuntia jakoi raja, jonka yli ei kuljettu työväentalon tai seurantalon tilaisuuksiin.

[1] Soikkanen Hannu. 1961. Sosialismin tulo Suomeen ensimmäisen yksikamarisen eduskunnan vaaleihin asti. Helsinki: WSOY, s. 20–29 ja 40–71.

[2] Sulkunen Irma–Alapuro Risto. 1989. Teoksessa—s. 142–143 ja 147–148.

[3] Soikkanen 1961, s. 320–349.

Linkkejä:

Soikkanen Hannu. Sosialismin tulo Suomeen ensimmäisen yksikamarisen eduskunnan vaaleihin asti. Helsinki: WSOY, 1961. Soikkasen klassikkoteos on ladattavissa Helsingin yliopiston sivuilta. 

Ensimmäisen työläisnaisten yleisen kokouksen pöytäkirja 4.–6.7.1900. Kokouksessa perustetaan Työläisnaisten liitto ja käsitellään muun muassa äänioikeus-, työaika- ja palkkauskysymyksiä. 

Forssan puoluekokouksen pöytäkirja 1903. 

Kumousvuodet 1917-1918 Huittisissa

Maaliskuussa 1917 koettu ilo olojen vapautumisesta muuttui Huittisissa kamppailuksi vallasta, joka johti Suomessa ensimmäisen kerran väkivaltaiseen poliittiseen yhteenottoon sitten Viaporin kapinan.

Venäjän maaliskuun vallankumouksesta riemuitsivat 1917 Huittisissa kaikki kansalaispiirit samalla tavoin kuin vuoden 1905 suurlakon aikana. Sinivalkoiset ja punaiset liput liehuivat. VPK:n talolle kokoontuneet kuntalaiset tervehtivät ilolla Suomen valtiolliset oikeudet palauttanutta Venäjän väliaikaisen hallituksen manifestia. Keikyän kansakoululla revittiin Venäjän lipusta punainen osa, josta tehtiin punaisia vallankumousruusukkeita.

Kansalaisvapauksia rajoittaneet sotatilamääräykset kumoutuivat maaliskuun vallankumouksen seurauksena Suomessa. Sotatilan aikana vallitsi tiukka sensuuri ja lakot olivat olleet kiellettyjä. Vallankumouksen ensihuuman haihduttua etenkin kysymys järjestysvallasta muodostui vaikeaksi. Kansalaiskokouksen maaliskuussa valitsema järjestystoimikunta koostui porvareista ja sosiaalidemokraateista, joilla oli toimikunnassa enemmistö. Toimikunta vaati Venäjän valtaa palvelleen nimismies Mathias Caloniuksen erottamista, mihin myös kunnanvaltuusto yhtyi. Nimismies katsoi muutaman viikon kuluttua parhaaksi lähteä paikkakunnalta. Samalla järjestyksenpito siirtyi valtiovallan alaiselta poliisilta paikallisille asukkaille.

Huittisten elintarvikelautakunnassa työväenliikkeen edustajien määrä nousi yli puoleen keväällä 1917. Lautakunnan tehtävä oli vaikea. Se pyrki aluksi toimimaan sovinnollisesti talollisten kanssa. Lautakunta korosti viljantuottajille yhteistyön tarpeellisuutta. Viljan takavarikot alkoivat kesäkuussa uuden elintarvikelain nojalla. Ne sujuivat ilman suuria ristiriitoja.[i]

Työväenliikkeen vetovoima kasvaa

Työväenjärjestöjen toiminta sai uutta voimaa Oskari Tokoin johtaman senaatin muodostamisesta huhtikuussa 1917. Huittisissakin työväenyhdistysten jäsenmäärä nousi suurlakon nostattaman innostuksen tasolle. Yhdistysten vaikutuspiirissä oli lisäksi suuri joukko muita huittislaisia. Työväenjärjestöihin liittyi vuoden 1917 aikana runsaasti väkeä, jolla ei ollut aikaisempaa kokemusta järjestötoiminnasta. Johtajina toimivat aluksi pääosin ennen maaliskuun vallankumousta toiminnassa mukana olleet miehet. Heidän rinnalleen alkoi kuitenkin tulla uusia henkilöitä, joiden siteet paikkakunnan muuhun kunnalliselämään ja yhdistystoimintaan olivat heikommat kuin pitkään työväenjärjestöissä toimineilla.

Yksi työväestön voimannäytteistä oli vappumarssi, jolle osallistui Huittisissa 800 henkeä ja juhlapaikalle oli yleisöä 1 200. Keikyässä marssijoita oli 520. Vappuna oli siten liikkeellä viidennes pitäjän väestöstä. Uudet jäsenet olivat leimallisesti työväestöä. Torpparien into liittyä työväenjärjestöihin oli huomattavasti vähäisempi. Osa vanhemmista vuokraviljelijöistä etääntyi vaaliuurnillakin Alapuron tulkinnan mukaan työväenliikkeestä – he odottivat ennen kaikkea Tokoin senaatin ohjelmaan kuuluneen torpparivapautuksen toteutumista.[ii]

Työväestön toimintaa suuntasi myös maaliskuun vallankumouksen jälkeen kasvanut itsetietoisuus ja halu päästä päättämään kunnallisista asioista. Eduskunta oli hyväksynyt siirtymisen kunnalliseen demokratiaan 1908, mutta se ei ollut toteutunut. Kesällä 1917 eduskunta sai päätökseen kunnallislakien käsittelyn. Lait jäivät kuitenkin vahvistamatta, kun eduskunta hajotettiin valtalain kaaduttua. Työväenliike ei päässyt täydellä voimallaan mukaan kunnalliseen päätöksentekoon, mikä herätti tyytymättömyyttä ja kiristi ilmapiiriä.

Pula kiristää ilmapiiriä vuoden aikana 1917

Elintarvikkeiden puute, keinottelu ja työttömyys vaikeuttivat yhä enemmän elämää vuoden 1917 aikana. Huittislaisista 31 prosentilla oli leipäkortit joulukuun 1917 alussa. Säännöstely oli kuntien vastuulla, ja Huittisissa sitä johtivat talolliset, jotka olivat myös tuottajia. Tämä lisäsi epäluuloa säännöstelyn oikeudenmukaisuutta kohtaan. Työväenliikkeen yhdeksi tavoitteeksi muodostui pääseminen vahvemmin mukaan toteuttamaan säännöstelyä.

Työväenjärjestöjen Lauttakylän torilla ja Keikyässä järjestämät joukkokokoukset vaati 29. heinäkuuta 1917 elintarvikelautakunnan hajottamista ja korvaamista uudella, pääosin työväen edustajista kootulla. Kunnanvaltuusto ei tähän suostunut. Työväestön ja talollisten kunnallinen yhteistoiminta jatkui kuitenkin erimielisyyksistä huolimatta. Kunnanvaltuustoon valittiin lisää sosiaalidemokraatteja.

Keikyässä eteni vuoden 1917 aikana kunnallishallinnon perustaminen. Uuden kunnan oli määrä irrottautua Huittisista vuoden 1918 alussa. Keikyän tulevan kunnallislautakunnan jäseniksi valittiin kolme sosiaalidemokraattia ja kolme porvaria. Kunnallisista luottamustehtävissä toimineiden talollisten toimintaa leimasikin halu tehdä yhteistyötä työväenliikkeen kanssa sisällissotaan saakka.[iii]

Maatyöväki järjestäytyy ammatillisesti toukokuussa 1917

Työväestölle tärkeimpiä olivat 1917 elintarvike-, palkka- ja työaikakysymykset, jotka kietoutuivat toisiinsa. Se ryhtyi ajamaan vaatimuksiaan työnantajia painostamalla. Samalla ammatillinen järjestäytyminen laajeni Suomessa vuonna 1917 merkittävästi ja ulottui myös maaseudulle. Huittisissa alkoi toimia kaksi maa- ja sekatyöväen ammattiosastoa ja Keikyässä toimineet teollisuustyöntekijöiden osastot saivat lisää jäseniä.

Kahdeksan tunnin työpäivä yleistyi teollisuudessa jo keväällä 1917 lakkojen vauhdittamana. Myös maataloustyöväestö alkoi ajaa lakoilla kahdeksan tunnin työaikaa. Huittisissa maatyöväen asialle ryhtynyt Keikyän tehdas- ja sekatyöväen ammattiosasto liittyi lakkorintamaan ja sai vaatimuksensa läpi. Pääosassa Huittista osapuolet etsivät neuvotteluratkaisua. Sosiaalidemokraattinen kunnallisjärjestö ja Huittisten maamiesseura kutsuivat toukokuun puolivälissä koolle kansalaiskokouksen käsittelemän työehtoja. Puhetta johti eduskunnan elintarvikevaliokuntaa johtanut SDP:n kansanedustaja Oskari Leivo, joka oli lähtöisin paikkakunnalta. Leivo suositti ulkomaisten kokemusten pohjalta sekä maataloustyönantajille että -työntekijöille järjestäytymistä.

Lauttakylässä alkoi toimia toukokuussa maatyöväen ammattiosasto ja myös maataloustuottajat perustivat paikallisosaston kesäkuussa. Sopua työajasta ei kuitenkaan löytynyt. Maataloustuottajille olisi sopinut kahdeksan tunnin työaika vuotuisena keskiarvona. Kesällä työaika olisi ollut pidempi ja talvella lyhempi. Tätä linjaa kannatti myös Oskari Leivo ja sosiaalidemokraattinen puolue laajemminkin. Ratkaisu ei kelvannut maaseudun työväestölle. Uusi maatalouslakkojen aalto alkoi heinäkuun alussa. Huittisten maatyöväki ja maanvuokraajat päättivät liittyä siihen 12. heinäkuuta.[iv]

Heinäkuun 1917 Maatalouslakko johtaa kahakkaan meijerillä

Maatalouslakon toisena päivä tapahtui Huittisten osuusmeijerillä välikohtaus, joka herätti valtakunnallista huomiota. Meijerin johtokunta oli valmis myöntymään lakkolaisten vaatimaan tuotannon keskeyttämiseen. Osa osakkaista halusi kuitenkin jatkaa voin kirnuamista. Uusi vt. nimismies Leopold Öller lupasi yhdessä eläinlääkäri John Engdahlin kanssa huolehtia, että työrauha meijerillä säilyy. Erityisen aktiivisesti toimi Engdahl, joka järjesti lakon alettua meijerin turvaksi kymmenkunta miestä.

Ensimmäisenä lakkopäivänä meijerille kerääntyi lakkolaisia, jotka kuitenkin lähtivät sanaharkan ja nahistelun jälkeen pois, mutta uhkasivat palata seuraavana aamuna suuremmalla joukolla. Öller ja Engdahl saivat tehtäväkseen kerätä lisävoimia. He kehottivat isäntiä tulemaan varhain aamulla aseistettuina meijerille. Toisena lakkoaamuna pidetyssä kokouksessa osuusmeijerin johtokunnan puheenjohtaja vaati meijeriä suljettavaksi, jotta väkivaltaisuuksilta vältyttäisiin. Johtokunnan jäsenten enemmistö kannatti eräiden muiden läsnäolijoiden kanssa tiukkaa linjaa. He päättivät estää lakkolaisten pääsyn meijerille. Seurasi yhteenotto, jossa aseena olivat aluksi kivet, halot ja polkupyörän ketjut. Kahakka päättyi kahdeksaan laukaukseen, jotka meijeriä puolustaneet miehet ilmeisesti ampuivat. Lakkolaisista puolentusinaa haavoittui, isännistä yksi sai vammoja.

Lakkolaiset pakenivat mukanaan heidän käsiinsä joutunut nimismies, joka pantiin arestiin omaan virkahuoneeseensa. Myöhemmin päivällä lakkolaiset pidättivät kahdeksan muuta meijeriä puolustanutta miestä ja veivät heidät seuratalo Karhulaan. Turun ja Porin läänin vt. kuvernööri Mikko Collan vaati kahakasta tiedon saatuaan nimismiehen vapauttamista, mikä tapahtuikin. Venäjän armeijassa maaliskuuhun 1917 komppanianpäällikkönä palvellut Collan määräsi Loimaan vt. kruununvoudin ja Tyrvään nimismiehen kuulustelemaan kahakan osapuolia. Lakkokomitean vaatimuksesta sen edustaja oli paikalla kuulusteluissa. Kuulustelujen jälkeen pidätettyjä säilytettiin yön ajan lakkolaisten vartioimina. Kuvernööri Collan saapui paikalle 14. heinäkuuta, samoin senaatin edustajakseen nimeämä kansanedustaja Oskari Leivo. Jatkokuulustelujen jälkeen kuvernööri, kruununvouti ja nimismies katsoivat, että pidätetyt on vapautettava, mihin lakkolaiset taipuivat.

Valtiovallan rooli oli kahakan selvittelyssä epäselvä. Lakkolaiset pidättivät vielä viranomaisten tultua paikalle lisää vastustajiaan ja saivat nimetä edustajansa mukaan kuulusteluihin. Porvareihin lukeutunut maaherra ja senaatin edustajana toiminut sosialisti edesauttoivat sovinnon syntyä, mutta varsinaisiin toimenpiteisiin tai kahakkaan osallisten vastuun selvittelyyn heidän osallistumisensa ei johtanut. Valtiolla ei ollut kesällä 1917 kunnollisia keinoja järjestyksen ylläpitoon. Kahakkaa ei käsitelty koskaan oikeudessa. Talvikäräjien oli määrä alkaa 5.4.1918, mutta tuolloin Huittinen oli punaisten hallinnassa. Vallan vaihduttua asiaan ei enää palattu.[v]

Oliko meijerikahakka sisällissodan ensimmäinen näytös?

Itse maatalouslakko päättyi lyhyeen. Huittisten maataloustuottajat tarjosivat sovintoa heti yhteenoton jälkeen ja lakkolaiset olivat valmiita neuvottelemaan. Maaherra Collan ja kansanedustaja Leivo olivat paikalla 14. heinäkuuta käydyissä neuvotteluissa. Niiden tuloksena kahdeksan tunnin työpäivä tuli voimaan maataloustöissä Huittisissa sekä talvella että kesällä. Risto Alapuron mukaan kahakka ja sen jälkeen löytynyt nopea sopu kertoivat siitä, miten valtiollisen järjestysvallan lamaantuminen voi johtaa väkivaltaisuuksiin, vaikka ristiriidat eivät ole jyrkkiä ja sovittamattomia.

Meijerikahakka oli Suomessa Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen ensimmäinen tapahtuma, jossa käytettiin ampuma-aseita yhteiskunnallisessa välienselvittelyssä. Kahakan vertauskuvallinen merkitys kasvoi heti suureksi. Työväenliikkeen tulkinnan mukaan se osoitti porvariston voivan tarttua aseisiin etujensa puolustamiseksi. Sisällissodan jälkeen hävinneen punaisen Suomen näkemyksiä heijastelleessa luokkasotakirjallisuudessa Huittisten kahakka kuvattiin sodan ensimmäisenä näytöksenä. Kahakka ei kuitenkaan ollut Risto Alapuron mukaan väistämätön:[vi]

”Kun Huittisten meijerivälikohtaus on myöhemmin nähty kansalaissodan lähtölaukauksena, on ajateltu pitkäjänteistä porvarillista työväen nujertamissuunnitelmaa, joka kärjistyi 1918. Itse asiassa kahakka oli kansalaissodan alkusoitto aivan toisessa mielessä. Kuten kansalaissota laajemminkin, Huittisten välikohtaus suppeammin oli tulosta hallituksen repressiokyvyttömyyteen liittyvistä, monin tavoin satunnaisista seikoista. Se ei ollut väistämätön niin kuin ei kansalaissotakaan. Se ei perustunut pitkällisiin suunnitelmiin tai syviin ristiriitoihin.”

Työväenliikkeeseen kuuluneet saattoivat ”Oolannin sodan” sävelellä lauletun viisun sanoin. Siinä mainittu konstaapeli Johan Fredrik Malm oli 17 vuotta aiemmin toiminut työväenyhdistyksen sihteerinä.[vii]

”Huittisissa verilöylyn aloitti
herrat tohtorit, liikemiehet, kulassit,
sumffa raa, sumffa raa, sumffa rallalalei,
hurraa huh hei

Sehän oli herroilla meininki,
että lakkolaisten muijat saada leskiksi,
sumffa raa jne.

Herrat ne meijerillä ampuili,
että meijerin seinät ne kaikuili
sumffa raa jne.

Konstaapeli Malmikin konstin ties,
hän puolikkaalla tiilellä heitti kuin mies,
sumffa raa jne.”

Risto Alapuro näkee Huittisten meijerikahakassa tiivistyneen pienoiskoossa koko sotaan johtaneen prosessin. Porvaripuoli halusi palauttaa järjestyksen ja osittain myös sen perustana olleen yhteiskunnallisen tilanteen. Työväenliike koki puolustavansa jo saavuttamiaan uusia etuja ja valta-asemia.[viii]

Työväki pakottaa keväällä 1917 Äetsän tehtaan poliisin eroamaan

Vastakkainasettelu oli kiristynyt keväällä 1917 myös Äetsän tehtaalla, jonka toimintaan vaikutti sota-ajan korkeasuhdanteen loppuminen. Tehtaalaiset ryhtyivät lakkoon heti maaliskuun vallankumouksen jälkeen ja vaativat palkankorotuksia. Huhtikuussa tehtaan omistanut Viljanen suostui kahdeksan tunnin työpäivään. Sen sijaan hän ei suostunut hyväksymään valtakunnallisesti neuvoteltua työehtosopimusta – kyse oli myös periaatteesta. Viljanen ei halunnut kelpuuttaa työntekijöiden järjestöä sopimuskumppaniksi.

Tehtaan työväki aloitti toukokuun puolivälissä uuden lakon. Samalla lakkolaiset pakottivat paikallisena poliisina toimineen K. Aallon eromaan. He takavarikoivat tehtaanjohdon omaksi poliisiksi leimautuneen Aallon aseet ja toimittivat ne Helsinkiin ”työ- ja sotilasneuvostolle”.

Huittisten kunnan nimeämät kunnalliset järjestysmiehet suhtautuivat Aallon erottamiseen eri tavoin. Sosiaalidemokraatit hyväksyivät lakkolaisten menettelyn. Porvarillisten järjestysmiesten mielestä Aalto olisi voinut jatkaa tehtävässään. Tapahtunut osoitti, miten heikolla pohjalla paikalliseen päätöksentekoon perustuva järjestysvalta oli. Tilanne oli Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen samanlainen koko Suomessa.[ix]

”Lainkunnioitus ja työrauha turvattava” – suojeluskunta alkaa muotoutua elokuussa

Kahakan tulkinnat vaikuttivat ilmapiiriin Huittisissa ja koko Suomessa. Porvarillisen näkemyksen mukaan Huittisten kahakkaan olivat syypäitä laittomuuden tielle lähteneet sosialistit. Meijeriä puolustaneet ja kahakan jälkeen nöyryytetyksi joutuneet kokivat kurittomuuden ja anarkian päässeen valloilleen. Päättäväiset vastatoimet olivat heidän mielestään tarpeen ”lainkunnioituksen ja työrauhan turvaamiseksi”. Satakunnan maanviljelijäin yhdistys päätti elokuun alussa 1917 perustaa Satakunnan Järjestyskunnan. John Engdahl osallistui sen perustamiskokoukseen Porissa.

Elokuun lopussa 1917 Huittisiin perustettiin Vartija-yhdistys ”suojelemaan jäsentensä henkeä ja omaisuutta ryöstöä, murtovarkautta ja muuta väkivaltaa vastaan”. Yhdistys palkkasi kuusi entistä poliisia järjestyksenpitäjiksi Lauttakylässä ja sen lähiympäristössä. Lokakuussa E. N. Setälän johtama senaatti teki heistä nimismiehen alaisia poliisikonstaapeleita, jotka saivat palkkansa Vartija-yhdistykseltä. Työväenliikkeen toimijat tulkitsivat poliisin ajavan ensisijassa porvarien etua. Vartija-yhdistys itsessään muuttui suojeluskunnaksi elo-syyskuun vaihteessa. Marraskuun suurlakon aikanakin Lauttakylä pysyi suojeluskunnan valvonnassa.

Eläinlääkäri John Engdahl (1874–1919) oli porvarien järjestäytymisen keskushahmo. Hän harjoitti myös laajaa liiketoimintaa piirieläinlääkärin virkansa ohella. Aseistautumista johtivat paikkakunnan virkamies- ja liikemieseliittiin kuuluneet. Talollisten osuus suojeluskuntalaisista oli tässä vaiheessa heidän lukumääräänsä nähden pieni. Osa talollisista ei halunnut lähteä mukaan suojeluskunnan toimintaan, mistä heitä arvosteltiin vapaussotamuisteluksissa. Talolliset kokivat Alapuron tulkinnan mukaan mahdollisen kahtiajaon seuraukset heille haitallisiksi.[x]

Punakaartit järjestäytyvät lokakuussa

Huittisten punakaartit järjestäytyivät Suomen Ammattijärjestön 20. lokakuuta antaman julistuksen jälkeen. Keikyällä järjestökaarti aloitti toimintansa työväenjärjestöjen toimikunnan perustamana marraskuun alussa. Lauttakylässä sosiaalidemokraattinen kunnallisjärjestö päätti perustaa kaartin 11. marraskuuta. Työväenjärjestöjen perustamien ”järjestökaartien” piti periaatteessa olla niiden valvonnassa. Jäsenten oli kuuluttava työyhdistykseen tai ammattiosastoon. Aseistettuina ne merkitsivät kuitenkin poikkeamista perinteisestä järjestäytymisestä.

Lauttakylässä kaartia johtivat pääosin 1917 työväenliikkeeseen kiinteämmin mukaan tulleet miehet, jotka olivat osallistuneet myös meijerikahakkaan. ”Ylipäällikkönä” toimi aluksi monttööri-räätäli Alvar Tammineva (s. 1869), joka oli palvellut Suomen sotaväessä. Kaarti aloitti harjoitukset VPK:n talolla. Suurlakon aikana Lauttakylässä ei sattunut yhteenottoja, vaikka paikkakunnalla toimivat sekä punakaarti että suojeluskunta.

Keikyässä kaartia johtivat pitempään työväenjärjestöissä toimineet miehet. Ilmapiiri oli kireämpi kuin Lauttakylässä. Suurlakkoa ennen työläiset joutuivat käsirysyyn tehtaan palkkaamien poliisien kanssa. Lakon aikana punakaartilaiset etsivät tehtaalta aseita yhdessä Kokemäeltä tulleiden venäläissotilaiden kanssa sekä Kiikan punakaartilaisten kanssa. Etsintä sujui rauhallisesti, mutta merkitsi kuitenkin ennen kokematonta tunkeutumista tehtaaseen. Suojeluskuntalaiset panivat merkille myös venäläissotilaiden kutsumisen punakaartien avuksi.[xi]

Yhteisö jakautuu kahtia syksyn 1917 aikana

Punakaartien järjestäydyttyä John Engdahl ryhtyi tehostetusti hankkimaan aseita suojeluskunnalle, joka sai tammikuun alussa käyttöönsä käsipommeja ja myöhemmin myös konekiväärin. Punakaarti ei onnistunut saamaan kunnollisia aseita yrityksistään huolimatta. Punakaartien jäsenmäärä ´joka tapauksessa kasvoi ja vuoden 1918 alussa Lauttakylässä siihen kuului noin 200 miestä.

Yhdistystoiminta jakautui Huittisissa kahtia syksyllä 1917. Työväenliike otti yksin johtoonsa VPK:n ja osuuskaupat, joissa oli tehty siihen asti yhteistyötä. Huittisten osuuskauppa liittyi lokakuussa sosiaalidemokraattien perustamaan Kulutusosuuskuntien Keskusliittoon ja erosi marraskuussa Suomen Osuuskauppojen Keskuskunnasta. Jälkimmäinen päätös sai porvarilliset jäsenet jättämään osuuskaupan. Työläisjäsenten vuoden 1917 aikana tapahtunut liittyminen muutti osuuskaupan voimasuhteita. Marras-joulukuussa VPK siirtyi yksinomaan sosiaalidemokraattien johtoon. Sen talosta tuli työväenjärjestöjen tukikohta. VPK:n johtoon nousi Kusti Lindqvist, jonka asemaa työväenliikkeen vaikutusvaltaisimpana johtajana valinta korosti.

Kaartien perustaminen oli sidoksissa työväenliikkeen vaikutusvallan heikkenemiseen syksyllä 1917 valtakunnallisella tasolla. Paikallisesti työnväenyhdistyksillä oli lukuisissa kunnissa luja ote. Asemien menettäminen valtakunnanpolitiikassa sai tarttumaan entistä tiukemmin paikalliseen valtaan, jota työväenliike ei kuitenkaan päässyt käyttämään haluamassaan laajuudessa. Tämä kärjisti vastakkainasettelua vasemmiston ja porvarien välillä.[xii]

Kireästä ilmapiiristä huolimatta aseellista yhteenottoa ei pidetty vuoden 1918 Huittisissa väistämättömänä. Lauttakylä-lehden päätoimittaja Heikki Rantala näki vuoden alkaneen ”varsin valoisilla toiveilla”, kun vuosisatainen unelma vapaudesta oli toteutumassa. Talolliset olivat valmiita työttömyyttä lievittäviin toimiin. Yhdistys- ja iltamaelämä jatkui, ja Keikyällä työväenyhdistys vuokrasi entiseen tapaan taloaan porvarillisille yhdistyksille myös vuoden 1918 puolella.

Ensimmäiset aseelliset yhteenotot eri osapuolten välillä tapahtuivat Huittisissa 22. ja 23. tammikuuta. Tapahtumat saivat alkunsa. kun Keikyän punakaartilaiset pidättivät yhdessä muutaman venäläissotilaan kanssa entisen venäläissotilaan sekä paikallisen talollisen, jonka palveluksessa sotilas oli ollut. Yöllä Huittisista saapunut suojeluskuntalaisten ryhmä vapautti pidätetyt ja piti parikymmentä miestä työväentalolla aamupäivään asti vartioituna.

Tilanne laukesi ilman verenvuodatusta. Vielä tämän jälkeenkin Huittisissa valmistauduttiin kunnallisvaaleihin, jotka oli määrä pitää maaliskuussa. Vaaleja varten nimettiin vaalilautakunnat heti suojeluskuntalaisten ja punakaartilaisten yhteenoton jälkeen.[xiii]

Vallankumous tavoittaa Huittisen helmikuun alussa 1918

Työväen vallankumous saapui Risto Alapuron mukaan Huittisiin 4. helmikuuta. Sisällissodan alussa Lauttakylä oli suojeluskunnan hallussa. Valta vaihtui, kun sekä Porista että Punkalaitumen suunnasta tuli taajamaan punakaartilaisia, joka ajoi suojeluskuntalaiset pakoon. Taisteluita ei käyty, mutta VPK:n talolle majoittuneet porilaiset punakaartilaiset surmasivat kauppias Frans Malmbergin ja konstaapeli Matti Jutin. Punkalaitumelta tullut osasto tappoi tilallisen pojan Kustaa Keskitalon. Punakaartilaiset ampuivat vahingossa myös yhden oman miehen. Äetsään tuli helmikuun alussa Tampereelta kaartilaisia, jotka veivät tehtaalta kankaat.

Huittisten kunnanvaltuusto oli kokoontunut lähes normaalisti 2. helmikuuta, jolloin kokoukseen osallistuivat myös työväenliikkeen edustajat yhtä lukuun ottamatta. Valtuusto yritti pitää kokouksen myös 11. helmikuuta porvarillisen puheenjohtajansa Verner Väinölän johdolla, mutta se ei ollut päätösvaltainen. Samoin kävi maaliskuussa. Paikallishallinnon otti hoitoonsa sosiaalidemokraattien nimeämä seitsenjäseninen kunnallinen valtuuskunta, jota johti Kusti Lindqvist. Valtuuskunta jopa pyysi kunnallislautakunnan esimiehenä toiminutta rusthollari F.O. Juuselaa jatkamaan tehtävässään kunnallisvaaleihin asti.

Punainen hallinto pyrki välttämään jyrkkää vastakkainasettelua talollisten kanssa. Elintarvikevarastojen tarkastukset johtivat kuitenkin ristiriitoihin talollisten kanssa. Kiistoja käsitteli vallankumousoikeus, jonka nimitti muodollisesti sosiaalidemokraattinen kunnallisjärjestö, mutta käytännössä jäsenet valitsi punakaarti. Oikeutta johti Kusti Lindqvist ja syyttäjänä toimi Adalbert Sevón. Pääosa syytteistä koski elintarvikkeiden piilottamista ja suojeluskuntayhteyksiä. Osa syytetyistä lähetettiin tuomittavaksi Tampereella tai Helsinkiin. Mylläri Reinhold Erkkilä tuomittiin viljan kätkemisestä ja valkokaartiin kuulumisesta puolentoista vuoden vankeuteen. Erkkilä passitettiin Turun lääninvankilaan ja hänen myllynsä takavarikoitiin.[xiv]

Punakaarti määrää komennon huhtikuun puoliväliin

Todellista valtaa Huittisissa käytti noin 500 miehestä koostunut punakaarti, jonka hallinnon muodostivat esikunta, muonituskomitea ja elintarviketarkastajat. Kaartissa oli viis komppaniaa, joista yksi oli muodostettu Keikyässä. Miehistä vain osa oleskeli paikkakunnalla, toiset osallistuivat taisteluihin ja palasivat sen jälkeen jonkin ajan kuluttua Huittisiin. Likikään kaikki eivät kuitenkaan käyneet lainkaan rintamalla. Huittislaisia punakaartilaisia kaatui taisteluissa 28. Valkoisten vastaava luku oli yhdeksän.

Kaartia komensi Kusti Lindqvist ja sen rahastonhoitajana toimi kauppakoulun käynyt Heikki Mikkola. Samat miehet johtivat vallankumousoikeutta ja kunnallista valtuuskuntaa. Osa vanhoista aktiiveista jättäytyi kokonaan tai osittain syrjään kumoushallinnosta.

Punakaartin esikunta otti käyttöönsä John Engdahlin talon, jota suojeluskunta oli käyttänyt tukikohtanaan ennen kuin oli joutunut pakenemaan. Kkaartin aseistus oli vaatimaton. Sillä oli käytössään jonkin verran uusia venäläisiä ja vanhoja japanilaisia sotilaskiväärejä sekä kaksi Maxim-konekivääriä. Kaartilaisten ydinjoukko koostui työväenjärjestöjen jäsenistä. Kaikki eivät kuitenkaan halunneet siihen liittyä ja miehiä ilmeisesti pakotettiin mukaan huhtikuussa. Osa liittyi kaartiin saadakseen jonkinlaisen toimeentulon. Kaarti maksoi palkkaa sekä jakoi ruokaa ja vaatteita.[xv]

Punaisten valtakauden arkea

Kaarti valvoi huittislaisten liikkumista ottamalla käyttöön kulkuluvat, joita tienristeyksiin ja silloille sijoitetut vartiomiehet tarkastivat. Erityistarkkailussa olivat suojeluskunnan kannattajiksi tiedetyt, joiden luona kaartilaiset suorittivat kotietsintöjä ja aseiden takavarikkoja. Neljä taloa kaarti julisti menetetyksi suojeluskuntayhteyksien vuoksi valtiolle. Noin 30 talollista joutui antamaan kunniansanan, ettei toimisi enää työväestöä vastaan. Talollisille oli erityisen vastenmielistä osallistua punakaartin muonitukseen ja huoltoon. Väkivallan uhka oli läsnä. Punakaartilaiset surmasivat vallanvaiheen jälkeen vielä kaksi huittislaista.

Valkoisten puolelle hakeutui punaisen hallinnon aikana noin 70 huittilaista. Pääosa suojeluskunnan toimintaan osallistuneista piileskeli pitäjän syrjäkulmilla tai odotteli tilanteen kehittymistä kotonaan. Jumalanpalvelukset toimitettiin ja kaupat olivat auki. Huittisten ja Keikyän meijerit toimivat. Myös Äetsän tehtaan toiminta jatkui työntekijöiden voimin.

Risto Alapuro arvioi, että kumous ei ehtinyt muuttaa perinpohjaisesti Huittisten yhteiskunnallisia suhteita. Punakaartin vallanotto oli luonteeltaan sota-ajan väliaikaistoimi. Suurta vallankumousintoa ei esiintynyt, vaan valta siirtyi punaisille yllättäen. He yrittivät käyttää valtaa osin kunnallisen demokratian rakenteiden pohjalta.

Toteutuneessa muodossaan kumous asettuikin Alapuron tulkinnan mukaan modernin yhteiskunnan muotoutumisen jatkumoon, vaikka vallanotto tapahtui väkivaltaisesti. Huittisissa ei ollut niin syvää tyytymättömyyttä, että se itsessään olisi johtanut vallankumoukseen. Valtaosa työväenjärjestöissä toimineista yhtyi kuitenkin vallankumoukseen, joka muutti peruuttamattomasti yhteisön ilmapiiriä ja loi uuden asetelman. [xvi]

Valkoiset rankaisevat kapinallisia ankarasti keväällä 1918

Punaisten valtakausi päättyi huhtikuun puolivälin jälkeen. Pako Porin rintamalta alkoi 11. huhtikuuta. Ensin Huittisten kautta kulki naisia, lapsia ja vanhuksia. Pakenevat punakaartilaiset ehtivät paikkakunnalle 16. ja 17. huhtikuuta. He aiheuttivat sekasortoa ja pakokauhua pakko-otoillaan. Osa asukkaista pakeni metsiin ja syrjäkulmille. Punaiset lähtivät 18. huhtikuuta. Sitä ennen he tuhosivat Lauttakylään kokoamiaan elintarvikkeita ja muita varastoja, sytyttivät tulipaloja sekä upottivat höyryveneen ja lautan. Äetsän tehtaan varastot vietiin ja sen koneita rikottiin. Osa paikallisista punaisista jäi odottamaan, mitä valkoisten tultua tapahtuu. Heidän joukossaan oli punaisten johtaja Kusti Lindqvist.

Valkoiset ottivat Lauttakylän valvontaansa 20. huhtikuuta. Rankaisutoimet alkoivat lähes välittömästi. Ensimmäisten teloitettujen joukossa oli kaksi elintarviketarkastajana toiminutta punakaartilaista. Punakaartin päällikkönä toiminut Kusti Lindqvist joutui ammutuksi toukokuun puolivälissä. Heikki Mikkola sai syyskuussa 1918 kuolemantuomion valtiorikosoikeudessa ja ammuttiin Lahdessa. Hänen vaimonsa Amanda oli ammuttu jo toukokuun alussa pakomatkallaan Hauholla. Useita muita Huittisten punaisten johtajia jäi kiinni pakomatkalla ja teloitettiin.

Risto Alapuron mukaan huittislaisia ja keikyäläisiä työväenliikkeen kannattajia teloitettiin sisällissodan jälkeen yhteensä 48. Huittisissa tuomioista päätti Satakunnan rintamaoikeus, joka kokoontui punakaartien päämajanaan pitämällä VPK:n talolla. Keikyässä tutkijalautakunta piti kokouksensa Äetsän tehtaalla.

Huittisiin tuotiin useita satoja punaisia myös lähipitäjistä. Vankeja ja heidän perheenjäseniään oli jopa 700–800. Alapuro arvioi, että Huittisissa olisi teloitettu yhteensä 120–150 punaista. Teloitusryhmät koostuivat sekä huittislaisista että vieraspaikkakuntalaisista. Viimeiset kolme teloitusta tapahtuivat 23. toukokuuta. Vankileireillä kuoli noin 150 henkilöä. Alapuron mukaan huittislaisia ja keikyäläisiä punaisia uhreja oli yhteensä 230.[xvii]

Sotasurmat 1914–1922 -tietokannan mukaan itsenäistymisvaiheissa kuoli väkivaltaisesti tai vankileirillä yhteensä 200 henkilöä.[xviii] Sodasta johtuneet kuolemat vaikuttivat osaltaan siihen, että kuolleiden lukumäärä ylitti vuonna 1918 syntyneiden määrän Huittisissa 152:lla ja Keikyällä 43:llä henkilöllä.[xix] Kuolleisuutta kasvatti osaltaan espanjantauti.

Vallankumouksen vastavoimat ottavat lujan otteen

Huittisissa tapahtui huhtikuussa 1918 Alapuron tulkinnan mukaan vastavallankumous. Lauttakylä-lehti kirjoitti ensimmäisessä sodan jälkeen ilmestyneessä numerossaan kotien ja isänmaan vapautuneen ”pimeyden voimien tuhoavasta vallasta”, jota olivat käyttäneet ”oman paikkakunnan punaryssät”. Kapina näyttäytyi valkoisten tulkitsemana käsittämättömänä toimintana, jossa osa kansasta oli ikään kuin noussut kapinaan itseään vastaan. Tapahtuneen saattoi selittää vain tulkitsemalla kapinallisten irtautumisella Suomen kansasta. He eivät olleet enää suomalaisia, vaan venäläisiltä vallankumoustartunnan saaneita kapinallisia, jotka pyrkivät perustamaan myös Huittisiin hirmuvaltaan perustuneen bolsevikkihallinnon. Tämä oikeutti kovat rankaisutoimet.

Sisällissodan jälkeen osa valkoisista halusi kitkeä yhteiskunnasta kaiken vasemmistolaisuuden juuriaan myöten. Huittisiin perustettiin vuoden 1918 lopussa orpokoti punaorvoille, joista oli määrä kasvattaa isänmaallisia kansalaisia. Kirkkoherra G. W. Stenroosin mielestä punaorpoja ei ollut hyvä jättää äitiensä hoitoon. Heidän oli saatava kasvatusta, joka ei ”lietsonut vihan ja raakuuden tulta”, vaan juurrutti ”rakkautta Jumalaan, isänmaahan ja kansalaisiin”. Naisyhdistyksen puheenjohtaja Ida Vemmelpuu näki, että orpokoti auttoi yhteiskuntaa välttymään ”myrkyttävältä ja alasrepivältä ainekselta” ja kasvattamaan lapsesta terveen kansansa jäsenen.

Suojeluskunta aloitti toimintansa Huittisissa heti sisällissodan jälkeen. Se käytti laajaa valtaa – kuulusteli punaisia, vartioi vangittuja ja tarkkaili paikkakunnan ilmapiiriä. Suojeluskunta sai sodan jälkeen varauksettoman porvarillisen kannatuksen. Esikunta koostui talollisista, jotka olivat suhtautuneet suojeluskuntaan varauksellisesti ennen sisällissotaa. Kunta ryhtyi tukemaan suojeluskunnan toimintaa. Elokuussa suojeluskuntatoiminta muuttui asetuksen nojalla viralliseksi toiminnaksi. Huittisissakin järjestö ulotti toimintansa koko pitäjään ja alkoi järjestää aseellisia harjoituksia. Aseet kerättiin pois muilta kuin suojeluskuntalaisilta ja erityisluvan saaneilta.

Suojeluskunta vaikutti ratkaisevasti siihen, että sosiaalidemokraatit eivät saaneet osallistua tammikuussa 1919 kunnallisvaaleihin. Sen sijaan Keikyässä sosiaalidemokraatit olivat mukana vaaleissa. Huittisten Suojeluskunta hyväksyi pari viikkoa ennen kunnallisvaaleja kokouksessaan julistuksen, joka koski myös maaliskuun 1919 eduskuntavaaleja. Sen mukaan jokainen suojeluskuntatoiminnan ulkopuolelle jättäytyvä ”merkitään punakaartilaisina luetteloihin, koska he toimettomuudellaan avustavat väkivaltaisia pimeitä voimia”. Suojeluskunta paikallisesti oli yhtä aikaa vapaaehtoinen kansalaisjärjestö ja valtiovallan toimielin, jossa yhdistyivät uudella tavalla sotilaallisuus ja kansainvaltaiset periaatteet. Sen yhteydet porvarillisesta itsekasvatuksesta aiemmin huolehtineeseen nuorisoseuraan muodostuivat läheisiksi.[xx]

Maltilliset mielipiteet saavat lisää tilaa 1919 alkaen

Vuoden 1919 aikana suojeluskunta muuttui maltillisemmaksi yleisporvarilliseksi järjestöksi, jonka esikuntaan kuuluivat edustajat paikkakunnan tärkeimmistä porvarillisista järjestöistä. Syksyllä 1919 järjestössä oli 202 toimivaa ja 50 kannattavaa jäsentä. Lisäksi Huittisissa alkoi toimi Lotta Svärd -järjestön paikallisosasto. Aktiiviset suojeluskuntalaiset olivat ottaneet johtoonsa VPK:n ja Huittisten osuuskaupan jo vuonna 1918. VPK puhdistettiin sisällissodan jälkeen lähes kokonaan työväenliikkeen aktiiveista. Muutamat jäivät mukaan ”tehtailijoina”.

Suojeluskunnasta tuli Huittisten maailmansotien välisen ajan keskeisin kansalaisjärjestö. Vuonna 1932 siihen kuului 470 jäsentä. Jäsenistö koostui talollisväestöstä sekä sivistyneistöstä ja liike-elämän johtotehtävissä toimineista. Työmiehiä, pientilallisia ja muita oli vain noin kymmenes suojeluskuntalaisista. Samantapainen oli myös Keikyän suojeluskunnan koostumus. Paikallisesti suojeluskunta muodosti kiistattoman voimatekijän, jonka rinnalla työväenliike jäi toisen luokan toimijaksi. Suojeluskunta harjoitti poliittista valvontaa ja antoi lausuntoja asevelvollisten sekä työnhakijoiden luotettavuudesta. Etsivä keskuspoliisi pyysi usein suojeluskunnalta apua poliittisessa valvonnassa.

Suojeluskunnan hyväksymä isänmaallisuus oli aluksi ahdasrajaista. Isänmaan oli pidettävä rivinsä tiiviinä sisäisten ja ulkoisten uhkien varalta. 1920-luvulla Länsi-Suomen kansanopiston johtaja J. E. Tuompo arvosteli epäsuorasti tiukkaa linjaa. Hän piti tärkeänä kansan sivistystason nostamista. Tuompon mukaansa kansansivistyksen vähäisyys oli osasyynä punakaarteihin liittymiseen. Osavastuu sivistyksen vaillinaisuudesta kuului Tuompon mukaan lukeneistolle ja kansalliselle eliitille, joka ei ollut myöskään pyrkinyt esimerkiksi ratkaisemaan torpparikysymystä. Kanta oli sovittelevampi kuin tiukan oikeistolainen. Tuompo edustikin maalaisliittolaista näkemystä, joka samalla arvosteli epäsuorasti eliittiä. Talonpojat näyttäytyivät kansaa lähempänä olevana voimana.

Suojeluskuntalaisuudesta tuli nuoren tasavallan selkäranka. Sen käytännönläheinen toiminta ohjelma näyttäytyi maailmansotaa ja itsenäistymistä edeltäneen aikakauden ihanteellisuuden vastakohtana. Suomen tulevaisuus vaati sisäistä lujuutta, sotilaallisuutta ja urheilullisuutta. Ilmapiirin muutos vaikutti myös nuorisoseuraan, joka korosti toiminnassaan nuorison kasvattamista ”siveellisesti voimakkaaksi, ihmisinä ja kansalaisina kunnollisiksi, oikein ajatteleviksi, syvästi tunteviksi ja tarmokkaasti toimiviksi”. Urheilun merkitys kansalaiskasvatuksessa korostui. Suojeluskunnassa toimintansa aloittaneet urheilunharrastajat perustivat 1923 urheiluseura Lauttakylän Lujan. Urheiluseuran ja suojeluskunnan läheistä suhdetta kuvaa se, että rakensivat yhdessä VPK:n kanssa urheilukentän Lauttakylään.[xxi]

Huittisten ilmapiiriä kuvaa 1920–1930-luvuilla yleisporvarillisuus. Paikkakunnalla toimineet eri puolueiden paikallisosastot aktivoituivat vaalien alla. Edistyspuolueen ja kokoomuksen paikallisosastojen toiminta alkoi 1919. Seuraavana vuonna perustettiin maalaisliiton osasto. Myös viljelijöiden tuotannollinen yhteistyö tiivistyi. Huittisten maataloustuottajien puheenjohtajasta Kalle Kirrasta tuli maalaisliiton kansanedustaja 1922.[xxii]

Kamppailu vasemmistolaisuuden suunnasta 1920-luvun alussa

Työväenliikkeen sisällissodan seurauksena alkanut toimintakielto päättyi maailmansodan voittaneiden ympärysvaltojen vaatimuksesta 1919. Työväenyhdistykset pääsivät aloittamaan toimintansa osin toukokuussa 1919 ja osin syksyllä. Joulukuussa 1919 sosiaalidemokraatit pääsivät myös Huittisissa osallistumaan kunnallisvaaleihin.

Alkuinnostus oli suuri. Vappujuhliin 1920 osallistui 300 henkeä. Työväenyhdistysten toiminta lamaantui kuitenkin 1920-luvun kuluessa. Toiminta jatkui Keikyässä, mutta hiipui Huittisissa. Sisällissodan herättämä katkeruus ei muodostanut paikkakunnalla kestävää pohjaa toiminnalle. Osaltaan lamaantumiseen vaikutti porvarillisen leirin vahvuus.

Työväenliikkeeseen vaikutti myös jako sosiaalidemokraatteihin ja kommunisteihin. Osa työväenyhdistyksistä liittyi Suomen sosialistiseen työväenpuolueeseen tai oli ainakin lähellä sitä. Työväenliikkeen vasen laita sai jalansijaa erityisesti Huittisten eteläosassa. Puolueeseen liittyi kaksi työväenyhdistystä ja Loimarannan erosi SDP:stä. Kaksi sosialistiseen työväenpuolueeseen liittynyttä yhdistystä lakkautettiin jo 1924 ja 1926. Sosiaalidemokraateista irtautunut Loimarannan työväenyhdistys jatkoi toimintaansa 1930-luvun alkuun saakka, jolloin se lakkautettiin kommunistilakien nojalla. Yhdistys yritti turhaan välttää lopettamisen liittymällä uudelleen sosiaalidemokraatteihin. Työväentalo suljettiin 1931 ja myytiin joitakin vuosia myöhemmin pakkohuutokaupalla.

Kommunisteja kannattaneiden yhdistysten jäsenistö koostui pääosin maatyöväestöstä. Vuoden 1924 eduskuntavaaleissa kansanedustajaksi pääsi työväen ja pienviljelijöiden listoilta kauppakoulun käynyt Svante Vuorio. Yhdistystä johti 1920-luvun alussa Kalle Virta, jotka toiminut 1917 maatalouslakon aikana lakkokomitean puheenjohtajana ja johdattanut lakkolaisjoukon meijerille väkivaltaisin seurauksin. Yhdistyksen aktiiveihin kuulunut Evert Molander oli haavoittunut kahakassa. Virta toimi myös maatyöväen ammattiosaston puheenjohtajana. Loimarannan yhdistykseen kuului lisäksi entisiä punakaartilaisia.[xxiii]

Työväenyhdistys kituu Lauttakylässä

Lauttakylän työväenyhdistyksen toiminta käynnistyi kituliaasti sisällissodan jälkeen. Yhdistyksen johtohenkilöt olivat toimineet keskeisissä tehtävissä kapinan aikana. Suuri osa heistä menetti rankaisutoimissa henkensä. Henkiin jääneet yhdistyksen toimijat saivat vankeustuomion ja menettivät kansalaisluottamuksensa. Yhdistyksen toiminta ei yltänyt vilkkaimmillaankaan likikään samalle tasolle kuin ennen sisällissotaa ja keskeytyi kokonaan 1920-luvulla. Elvytysyritys vuosikymmenen lopulla jäi tuloksettomaksi.

Lauttakylän työväenyhdistys virkosi vasta 1937 punamultayhteistyön alettua. Yhdistys otti hoitoonsa muun muassa punaisten haudan, jonne pystytettiin välirauhan aikana muistomerkki. Jatkosodan jälkeen kommunistit saivat oikeuden toimia julkisesti. Kommunistien ja vasemmistososialistien perustama Suomen kansandemokraattinen liitto nousi 1945 Huittisten suurimmaksi puolueeksi. Puolueeseen liittynyt Lauttakylän työväenyhdistys otti jäsenikseen ne suojeluskuntaan kuuluneet, jotka esittivät julkisen anteeksipyynnön. Yhdisti järjesti myös punaisten muistojuhlan.[xxiv]

Keikyän työväenyhdistyksen toiminta jatkui sisällissodan jälkeen. Suuntariita repi yhdistystä, joka pysyi kuitenkin sosiaalidemokraattisessa puolueessa. Äetsän tehdas siirtyi porilaisen Rosenlew & Co:n omistukseen heti sodan jälkeen. Tehtaan toiminta loppui 1930. Vasemmistososialistit yrittivät tuloksetta vallata työväenyhdistyksen ja kutomotehtaan ammattiosaston 1921. Nuoriso-osaston he saivat hallintaansa, mikä johti 1923 yhdistyksen lakkauttamiseen kommunistisena. Sosiaalidemokraattien hallussa säilynyt työväenyhdistys vakiinnutti asemansa ja kykeni jatkamaan toimintaansa myös lapualaisvuosina. Sosiaalidemokraatit saivat enemmistön Keikyän kunnanvaltuustoon jo 1920 ja sen puheenjohtajana toimi SDP:n Vilho Pohja lähes koko 1920-luvun. Keikyässä toimi myös työväen urheiluseura Yritys. Keikyälle muodostuikin selväpiirteinen työväenkulttuurin yhteisö, jonka jäsenet harrastivat näyttelemistä ja urheilua yhdessä ja kävivät ostoksilla Osuusliike Kansan sivumyymälässä.

Sosiaalidemokraattien toiminnassa korostui Huittisissa vaalikannatuksen varmistaminen. Kunnallinen demokratia siirsi osaltaan toimintaa työväenyhdistyksistä kunnallisiin toimielimiin. Vasemmistolaiset toimivat kunnallispolitiikassa. Vuonna 1919 sosiaalidemokraatit saivat 8 valtuustopaikkaa 17:sta ja 1922 vasemmisto saavutti enemmistön valtuustopaikoista. Tämän jälkeen sosiaalidemokraateilla oli vahva vähemmistöryhmä. Työväenliikkeelle tärkeä oli myös 1919 perustettu Työväen osuusliike Kansa, jossa oli vuoden lopussa jo 350 jäsentä.[xxv]

Torpparivapautus synnyttää lähes 600 pientilaa

Keväästä 1919 alkaen toteutunut torpparivapautus ja 1920-luvulla säädetyt asutuslait vähensivät omalta osaltaan työväenliikkeen kannatusta. Maanvuokraajista tuli pientilallisia, joista osa siirtyi äänestämään maalaisliittoa ja toimimaan porvarillisissa pienviljelijäyhdistyksissä. Torpparivapautus toteutui Huittisissa nopeasti. Vuonna 1919 alkoi toimia kolme vuokralautakuntaa aikaisemman yhden asemasta. Lautakunnat käsittelivät vuoden 1921 loppuun mennessä lähes kaikkien lunastukseen oikeutetun 160 torpan ja 420 mäkituvan tilanteen. Keikyässä kevääseen 1922 mennessä itsenäisiksi oli muuttunut yksi lampuotitila, 34 torppaa ja 157 mäkitupaa. Auki oli enää 20 mäkituvan kohtalo. Lunastusmenettely sujui pääosin kitkatta. Sillä oli maanomistajien tuki, sillä itsenäisten tilojen katsottiin tasoittavan ristiriitoja ja kohottavan maahenkeä. Lunastusta vastustivat muutamat suurviljelijät:[xxvi]

”Suomessa talonpojat toteuttivat vuokratilojen itsenäistämisen voittajan asemasta ja korjasivat siitä myös voiton hedelmiä. Työväenliikkeestä ei ollut todellista uhkaa. Sen pääosalla ei kovista kokemuksista huolimatta ollut muuta neuvoa kuin sopeutua tilanteeseen ja käyttää sen mahdollisuuksia hyväkseen. Näin tehdessään se sitä paitsi vain jatkoi sotaa edeltävää linjaansa.”

Huittisissa oli jo ennen sisällissotaa meneillään pientilojen muodostaminen vapaaehtoisin kaupoin. [xxvii]

Suuri osa uusista tilallisista irtautui sosiaalidemokraattisesta liikkeestä tai heidän siteensä siihen ainakin löystyi. Pientilalliset järjestäytyivät ennen kaikkea gebhardilaiseen pienviljelijäliikkeeseen, joka oli puoluepoliittisesti sitoutumaton. Huittisiin ja Keikyään perustettiin 14 pienviljelijäyhdistystä, joista vain yksi oli sidoksissa sosiaalidemokraatteja lähelle olleeseen Pienviljelijäinliittoon. Pienviljelijäin keskusliittoon liittyneiden yhdistysten johtajina toimi useita aiemmin työväenliikkeessä toimineita henkilöitä. Samaan aikaan pienviljelijöiden luotontarvetta maaseudulla palvellut osuuskassatoiminta sai uutta voimaa ja useimmat pienviljelijät liittyivät myös osuusmeijeriin. Uudet itsenäiset tilat kiinnittyivät maataloustuotteiden markkinoihin. Pientilallisten siteet talollisiin vahvistuivat vähitellen 1920–1930-luvulla.

Maalaisliitosta tuli monien pienviljelijöiden puolue. Ennen Suomen itsenäistymistä maalaisliitolla ei ollut käytännössä lainkaan kannatusta. Puolue kannatus kasvoi Huittisissa vuosina 1919–1929 lähes kolminkertaiseksi (12 % à 34 %). Sosiaalidemokraatit ääniosuus laski (53 % à 34 %), mihin vaikutti kommunistien saama kannatus. Vuonna 1929 kommunistit keräsivät 14 prosenttia äänistä. Kokoomus menetti 1920-luvulla pääosan kannatuksestaan (21 % à 8 %), samoin edistyspuolue (14 % à 5 %). Lisäksi pienviljelijöiden puolue sai 1929 äänistä viisi prosenttia.

Risto Alapuron tulkinnan mukaan maalaisliiton vahvistuminen tuki sovittelulinjaa porvarillisella puolella. Osa vanhasuomalaisista isännistä muuttui maalaisliittolaisiksi. Tämän näkemyksen mukaan ”isänmaa oli omaa työtään tekevien talonpoikien liitto”. Näkemys auttoi talollisia ja uusia tilallisia löytämään toisensa. Maltilliset porvarit hyväksyivät työväen mukanaolon edustuksellisessa. Osa pienviljelijöitä tuki sosiaalidemokraatteja ja vahvisti puolueen edustukselliseen demokratiaan sitoutuneen siiven voimistumista.[xxviii]

Lapuan liike vuoden 1918 jälkinäytöksenä

Vuoden 1929 lopulla syntynyt Lapuan liike oli Risto Alapuron mukaan vuoden 1918 vastavallankumouksen jälkinäytös, jossa yritettiin palata valkoisen Suomen yksimielisyyteen: ”Se oli voittajien kamppailua vuoden 1918 perinnöstä ja itsenäisen Suomen luonteesta.”[xxix] Osa valkoisen Suomen kannattajista koki isänmaan olevan vaarassa, kun kommunistit ja vasemmisto ylipäätään saivat jatkaa toimintaansa. Kommunistit saivat Huittisissa 1929 yhtä paljon ääniä kuin kokoomus ja edistyspuolue yhteensä. Kommunismin ja vasemmistolaisuuden lisäksi isänmaata uhkasivat itsekkyys ja ryhmäetujen ajaminen.

Noin 20 huittislaista osallistui Porissa 8. joulukuuta 1929 pidettyyn kansalaiskokoukseen, joka yhtyi Lapualla esitettyihin vaatimuksiin kommunismin täydelliseksi nujertamiseksi Suomessa. Lauttakylä-lehti vaati eduskunnan puhdistamista kommunisteista. Tällä kannalla olivat 1930 kaikki porvarilliset puolueet niin Huittisissa kuin koko Suomessa. Syksyn 1930 vaaleissa maalaisliiton, kokoomuksen ja edistyksen vaaliliitto sai 58 prosenttia äänistä. SDP:n osuus jäi 36 prosenttiin. Lisäksi pienviljelijöiden puolue sai kuusi prosenttia äänistä. Suomen Lukon paikallisosasto painosti kolme kommunistivaltuutettuja eroamaan. Kyydityksiä ei Huittisissa tapahtunut.

Lapualaismielisten johtohenkilöinä toimivat Huittisissa kappalainen Lauri Jokela ja Lauttakylän kansakoulun johtajaopettaja Paavo Arvola. Vuosien 1917–1918 kaaos oli murskannut monien pappien ja opettajien maailmankuvan. Mukana oli myös punaisten 1918 pahoinpitelemä ja vankilaan passittama mylläri Reinhold Erkkilä. Lapualaisten johtohenkilöistä lisäksi pankinjohtaja Verner Väinölä oli joutunut vallankumousoikeuden eteen, mutta välttynyt tuomiolta. Osa lapualaisista oli osallistunut aktiivisesti punaisten rankaisemiseen 1918. Suurimman ryhmän oikeistoradikaaliseen liikehdintään osallistuneista muodostivat talolliset ja heidän poikansa.

Useat keskeiset lapualaismieliset olivat käyneet Länsi-Suomen kansanopiston. Kaikkein tärkein yhdistävä tekijä oli innokas suojeluskuntatoiminta. Osa porvarillisesta eliitistä jättäytyi Lapuan liikkeen ulkopuolelle. Kommunistilakien säätämisen jälkeen laillisuuden merkitys korostui ja äärioikeisto erkaantui pyrkimyksineen porvarileiristä. Vuoden 1936 eduskuntavaaleissa Lapuan liikkeen toimintaa jatkamaan perustettu Isänmaallinen kansanliike (IKL) nousi toiseksi suurimmaksi porvaripuolueeksi Huittisissa. Porvarillisen paikallispolitiikan päälinjan määritteli 1930-luvun alun jälkeen Huittisissa kuitenkin maalaisliitto.[xxx]

[i] Alapuro Risto. 1994. Suomen synty paikallisena ilmiönä 1890–1933. Helsinki: Hanki ja jää, s. 157–160.

[ii] Alapuro 1994, s. 161–162.

[iii] Alapuro 1994, s. 176–179.

[iv] Alapuro 1994, s. 163–164.

[v] Alapuro 1994, s. 166–170.

[vi] Alapuro 1994, s. 166–171.

[vii] Alapuro 1994, s. 181–182.

[viii] Alapuro 1994, s. 303.

[ix] Alapuro 1994, s. 160–165.

[x] Alapuro 1994, s. 171–175.

[xi] Alapuro 1994, s. 182–185.

[xii] Alapuro 1994, s. 176–179.

[xiii] Alapuro 1994, s. 186–189.

[xiv] Alapuro 1994, s. 190–194.

[xv] Alapuro 1994, s.194–196.

[xvi] Alapuro 1994, s. 199–201.

[xvii] Alapuro 1994, s. 201–210.

[xviii] Suomen sotasurmat 1914–1922, http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/main (8.2.2016).

[xix] Alapuro 1994, s. 210.

[xx] Alapuro 1994, s. 213–217.

[xxi] Alapuro 1994, s. 225–235.

[xxii] Alapuro 1994, s. 229–232.

[xxiii] Alapuro 1994, s. 246–255.

[xxiv] Alapuro 1994, s. 313–314.

[xxv] Alapuro 1994, s. 316–317.

[xxvi] Alapuro 1994, s. 275–276.

[xxvii] Alapuro 1994, s. 33–34.

[xxviii] Alapuro 1994, s.240–242 ja 260–270.

[xxix] Alapuro 1994, s. 281.

[xxx] Alapuro 1994, s. 281–296.

Itsenäisyyspäivän perinteet vakiintuivat jo itsenäisyyden alkuvuosina

Itsenäinen Suomi tarvitsi myös kansallispäivän. Edistyspuolueen J. H. Vennolan johtama hallitus päätti 20.11.1919, että Suomen itsenäisyyspäivä on 6. joulukuuta. Eduskunta oli hyväksynyt tuona päivänä vuonna 1917 P.E. Svinhufvudin senaatin antaman itsenäisyysjulistuksen käytännön toteutusta koskevan päätöksen. Itsenäisyyspäivää oli asetuksen mukaan juhlistettava julkisten rakennusten liputuksella ja jumalanpalveluksilla. Virastot, tuomioistuimet ja koulut olivat kiinni juhlapäivänä.[i] Lakisääteinen vapaapäivä joulukuun kuudennesta tuli 1929.

Kansallispäiväksi oli tarpeen löytää päivä, joka mahdollisimman riidattomasti sopisi suomalaisille. Sisällissodan voittaneella valkoisella puolella taistelleista osa olisi halunnut kansallispäiväksi 1918 voitonparaatin päivän muistopäivän 16. toukokuuta. Tätä päivää vietettiin vuoteen 1939 saakka armeijan lippujuhlana. Vasemmistosta osa kannatti marraskuun 15. päivää, jolloin eduskunta oli julistanut Suomen riippumattomaksi. Tätä vaihtoehtoa piti parempana muun muassa kansanvaltuuskuntaan kuulunut Edvard Gylling.

Suomen itsenäisyyspäivä on valtiollinen juhla, jolla on itsenäisyyden alkuvuosina vakiintuneet muodot. Itsenäisyyspäivän puoliltapäivin pidettävään juhlajumalanpalvelukseen Helsingin tuomiokirkossa osallistuu valtion ylin johto: tasavallan presidentti, entiset presidentit, valtioneuvosto, eduskunta ja valtion ylimmät virkamiehet. Jumalanpalveluksessa saarnaa joku evankelis-luterilaisen kirkon piispoista. Vuodesta 1998 jumalanpalvelus on ollut ekumeeninen ja sen toimittamiseen osallistuu edustajia Suomessa toimivista kirkkokunnista.

Lipunnosto Tähtitorninmäellä kuului itsenäisyyspäivän viettoon 1920–1940-luvuilla. Erityisen näyttävästi lipunnosto toteutettiin 1927 Suomen juhliessa kymmenvuotista itsenäisyyttään. Perinne katkesi sotavuosien jälkeen. Vuonna 1957 Suomalaisuuden Liitto elvytti tapahtuman, joka radioitaan ja televisioidaan itsenäisyyspäivänä aamuyhdeksältä.

Tasavallan presidentti myöntää itsenäisyyspäivänä kunniamerkkejä ja suorittaa ylennyksiä puolustusvoimissa. Itsenäisyyden alkuvuosina suojeluskunnat järjestivät paraateja koko Suomessa. Myös armeija järjesti paraateja eri puolilla Suomea, mutta niiden merkitys oli 1920–1930-luvulla selvästi pienempi kuin toukokuisen lippujuhlaparaatin. Suojeluskuntien juhliin kuuluivat kunniakäynnit vapaussodassa kaatuneiden haudoilla ja muistomerkeillä. Itsenäisyyspäivän paraatin merkitys korostui 1950-luvulla, jolloin Suomessa ryhdyttiin järjestämään sotilasparaateja toisen maailmansodan jälkeisen tauon jälkeen.

Sisällissodan hävinneet punaiset ja myös kapinaan kriittisesti asennoituneet vasemmistolaiset suhtautuivat aluksi torjuvasti itsenäisyyspäivän juhlintaan. Sosiaalidemokraattien johtamat työväenyhdistykset alkoivat liputtaa 1920-luvulla ja järjestää vähitellen myös itsenäisyyspäiväjuhlia.

Itsenäisyyspäivän kunniaksi ikkunalle sytytetään illalla suuressa osassa suomalaiskoteja kaksi sinivalkoista kynttilää. Tapa juontaa juurensa eurooppalaiseen perinteeseen polttaa kynttilöitä valtiollisten juhlien aikana. Ruotsin vallan aikana kynttilöitä poltettiin kuningasperheen merkkipäivinä. Suomen kuuluessa Venäjään kynttilät paloivat vastaavasti keisarillisen perheen kunniaksi. Venäläistämistoimien kiristyessä yleistyi tapa polttaa kynttilöitä J. L. Runebergin syntymäpäivänä 5. helmikuuta. Kynttilät on liitetty jääkäriliikkeeseen – tämän tulkinnan mukaan ikkunalla palaneet kaksi kynttilää kertoivat Ruotsiin pyrkineille miehille turvallisesta majapaikasta.

Itsenäisessä Suomessa itsenäisyyspäivän kynttilöiden sytyttäminen yleistyi vuodesta 1927 alkaen, kun Itsenäisyyden liitto kehotti asettamaan ikkunalle kaksi sinivalkoista kynttilää kello 18–21 väliseksi ajaksi. Kynttilöitä polttivat ennen toista maailmansotaa lähes yksinomaan porvaripuolueiden kannattajat kaupungeissa ja taajamissa. Niiden sytyttäminen yleistyi suurimmassa osassa koteja 1960-luvulta lähtien. 2010-luvulla kynttilät ovat yksi itsenäisyyspäivän näkyvimmistä perinteistä.

Ståhlberg ryhtyi järjestämään itsenäisyyspäivän vastaanottoja

Ensimmäisen itsenäisyyspäivän vastaanoton järjesti 6.12.1919 saman vuoden heinäkuussa tasavallan presidentiksi valittu K. J. Ståhlberg. Emäntänä toimi leskeksi jääneen presidentin Aino-tytär. Iltapäivällä pidettyyn tunnin kestäneeseen tilaisuuteen osallistui 150 vierasta. Työväenliikettä edusti juhlassa kolmimiehinen lähetystö, joka korosti tervehdyksessään koko kansan itsenäisyyttä ja painotti presidentin roolia kansan edusmiehenä.

Iltajuhlana vastaanotto pidettiin ensimmäisen kerran vuonna 1922, jolloin ohjelmassa oli myös tanssia. Valtiosalissa Ståhlbergin rinnalla toistatuhatta vierasta kätteli 1920 uudelleen avioituneen presidentin Ester-rouva. Vuosina 1923 ja 1924 vastaanotto oli jälleen pienimuotoisempi.

Illanvietoksi vuoteen 1964 saakka kutsutun vastaanoton muoto vakiintui Lauri Kristian Relanderin presidenttikaudella. Tanssista tuli jälleen osa juhlaa Relanderin Signe-rouvansa kanssa järjestämällä ensimmäisellä vastaanotolla itsenäisyyspäivän aattona 5.12.925. Paikalla oli noin 1 500 vierasta – maan hallitus, diplomaattikuntaa, kansanedustajat, ylempää upseeristoa, ylintä virkamieskuntaa ja taiteen edustajia. Kutsut koskivat ensimmäistä kertaa myös puolisoita. Tanssi jatkui aamuyöhön asti.[ii] Vuonna 1926 juhlaa ei järjestetty presidentti Relanderin sairauden vuoksi.

P. E. Svinhufvudin kolmena ensimmäisenä presidenttivuonna juhlaa ei vietetty. Vuonna 1931 pääsyynä oli joulukuulla vietetty presidentin 70-vuotispäivä. Seuraavana vuonna vastaanotto jätettiin järjestämättä Ruotsin kruununprinssin Gustaf Adolfin vierailun vuoksi ja 1933 syynä oli talouspula.

Svinhufvudin presidenttikauden ensimmäisellä vastaanotolla 1934 oli tarjolla alkoholijuomia, mikä oli kieltolain päätyttyä mahdollista. Presidentti Kyösti Kallion isännöimillä vastaanotoilla 1937 ja 1938 ei sen sijaan tarjoiltu alkoholia eikä tanssittu.

Vastaanottoa ei järjestetty sodan ja poikkeusolojen vuoksi vuosina 1939–1945. Kyösti Kallio järjesti 6.12.1939 hotellivastaanoton diplomaattikunnalle, ulkomaisille kirjeenvaihtajille ja suomalaisille arvovieraille. Risto Ryti isännöi itsenäisyyspäivän juhlaa vuonna 1943 Turun Palokunnantalolla. Vuonna 1952 juhla peruuntui J. K. Paasikiven sairauden vuoksi.

Presidentin itsenäisyyspäivän vastaanoton merkitys seurapiiritapahtumana alkoi korostua J. K. Paasikiven presidenttikaudella ja vahvistui Urho Kekkosen virkavuosina. Yleisradio lähetti ensimmäisen suoran radiolähetyksen vastaanotolta 1949. Ensimmäinen televisioitu vastaanotto nähtiin vuonna 1957, jolloin juhlia selostivat Saara Palmgren ja Niilo Tarvajärvi.

Yleisradio lähetti myös vuosina 1959–1968 juhlista suoran televisio-ohjelman. Vuoden 1960 kaksiosainen lähetys kesti yhteensä kolme tuntia. Vuonna 1958 nähtiin juhlista kooste. Vuosina 1969–1979 vastaanotosta esitettiin vain leikattuja koosteita. Vuodesta 1982 lähtien juhla on televisioitu suorana.

Vuonna 1974 Urho Kekkonen perui vastaanoton puolisonsa Sylvin 2. joulukuuta tapahtuneen kuoleman vuoksi. Juhla jäi pitämättä presidentinlinnassa myös 1981 Kekkosen jouduttua pyytämään eroa sairauden vuoksi. Itsenäisyyspäivän vastaanotto järjestettiin Finlandia-talossa juhlakonsertin jälkeen ja isäntänä oli pääministerin sijainen Eino Uusitalo.

Vastaanotto on jäänyt kahdesti pitämättä presidentinlinnan korjaustöiden vuoksi. Vuonna 1972 sen korvasi 1972 Finlandia-talossa järjestetty konsertti, jota isännöi pääministeri Kalevi Sorsa. Konserttiin osallistui myös Urho Kekkonen. Vuonna 2013 Sauli Niinistö kutsui arvovieraat Tampere-talolle, jossa ohjelmassa oli konsertti ja vastaanotto, jonka ohjelmaan ei sisältynyt tanssia.

Itsenäisyyspäivän juhlavastaanotolla on takanaan pitkä traditio. Autonomian ajalla säätyvaltiopäivien yhteydessä järjestettiin valtiopäivätanssiaiset Keisarillisessa palatsissa eli nykyisessä Presidentinlinnassa. Valtiopäivätanssiaisten perinne oli taustalla siirryttäessä itsenäisyyspäivänä järjestettäviin iltapäivävastaanottoihin ja juhlavastaanottoihin.

[i] Suomen asetuskokoelma 138 / 1919.

[ii] Laura Kolbe, Linnan juhlia vuodesta 1919, Tiede 8 / 2001.